Obaman tragedia

Lainasin kirjastosta ja luin Barack Obaman Unelmia isältäni. Ei ole ylisanoja väittää, kuten kannessa, että se saattaa olla ylimalkaan paras muistelmateos, jonka yksikään amerikkalainen poliitikko on koskaan kirjoittanut. Vaikka mistä minä tiedän, kun olen niitä kovin vähän lukenut.

Se on kuitenkin erittäin hyvä kirja, joka kuvaa paitsi Obaman omaa elämää ja merkillistä tarinaa myös teollisen yhteiskunnan alamäkeä, rappeutuvia kaupunkeja ja teollisuutta. Hänen kohtaamisensa isänsä Kenian ja Afrikan kanssa oli myös mieleenpainuvasti kirjoitettu.

Silti tuollainen lahjakkuus on ilmeisesti epäonnistunut presidenttinä. Ehkä hän vertaantuu jo Jimmy Carteriin, joka oli moraalinen ja hyvää tarkoittava henkilö, mutta epäonnistui siinä, kun pinnallista Reagania pidettiin hyvänä presidenttinä.

Olen lukenut Timestä jo pitkään analyysejä mielialoista maassa ja Obaman epäonnistumisista. Hänellä oli mahdollisuus hankkia kaikkein paras mahdollinen esikunta avukseen, mutta hän ehkä halusi liikaa ja samalla kertaa ja olosuhteet olivat liiaksi hänen presidenttiyttään vastaan. Timessä on arvosteltu hänen olleen myös liian vaisu kautensa saavutusten esilletuonnissa.

Amerikkalainen niin kuin me suomalaisetkin olemme ehkä parantumattomasti suuria lapsia. Olen aina pitänyt USA:ta mainettaan parempana, mutta nyt alan yhtyä maan halveksijoihin. Unohdetaan aiempien hallintojen suuret virheet ja epäoikeudenmukaisuudet, joita on mm. sairaanhoitojärjestelmässä ja paasataan taas paluuta pienempään yhteiskuntaan uusine teekapinoineen ja Sarah Palineineen.

Tiedän että vaikka kuinka lukisin Timeä en kuitenkaan voi ymmärtää monivivahteista yhteiskuntaa, ei ole yksinkertaisesti kapasiteettia.

Harmi Obaman puolesta, joka kirjansa ja olemuksensa perusteella on tuntunut sympaattiselta henkilöltä. Ehkä oli myös osoitus USA:n järjestelmän voimasta, että mustalle miehelle oli mahdollista kohota presidentiksi.

Mustaparta

Käyn mielelläni tilaisuuksissa, missä voi oppia jotakin. Lehdessä oli ilmoitus tilaisuudesta, missä oli tarkoitus puhua ja keskustella legendan käytöstä matkailussa. Olen ollut vähän kuin syrjällä mukana matkailutoiminnassa, en kovin suurella menestyksellä, mutta kuitenkin. Tilaisuus oli Haaparannassa Ruotsinsuomalaisella kansankorkeakoululla, jossa olen käynyt pari kertaa ennenkin. Kaksikieliset tilaisuudet tulkataan simultaanisti, tulkki istuu kopissa, ja ihmisillä on mahdollisuus ottaa mukaansa laite, jolla he voivat kuunnella. En ole sitä ottanut, koska kielitaitoni riittää.

Mustaparta -luennot luki alakerran kyltissä. Ei ilmoituksessa ollut kerrottu mistään Mustaparrasta. Edessä istui vanha mies, joka esiteltiin Olof Hederydiksi. Hän oli kirjoittanut kirjan Mustaparta -nimisestä 1700- ja 1800-luvun henkilöstä. Hän oli ollut kuulemma tarmokas seikkailija, puhuttiin myös merirosvouksesta. Ymmärsin että oli kyse alkavasta Leader-projektista, missä luodaan brändi ja tapahtumia ja tuotteita tuon Mustaparran legendan ympärille.

Sekä Suomen että Ruotsin puolella on tarkoitus käyttää Leader-rahaa vuoden ja jopa kahden vuoden aikana. Kyse on matkailuprojektista, missä on tarkoitus elvyttää mereen liittyvää matkailua, joka täällä Perämeren pohjukassa on jäänyt kehittymättä. Torniossa on Röyttä, mutta se palvelee vain teollisuutta ja sen kuljetuksia. Torniossa on pari piensatamaa, joissa toisessa olen käynytkin, mutta Tornio ei ole kovin merellinen kuten vaikkapa kilpailija Kemi, jossa on kaunis sisäsatama keskellä kaupunkia. Torniossa on kyllä vesielementti, mutta laiturit ja joki ovat kuitenkin hieman kaukana, myös umpeenkasvava kaupunginlahti on olemassa. Tälläkin hetkellä kaivinkoneet sekä Ruotsin että Suomen puolella kaivavat ja pengertävät jotakin ihan Kauppakeskuksen vierellä rakentaen kanavaa, joka pienenä purona on jäljellä lahdesta, jonne Tornion nuoruudessa vielä purjehdittiin laivoilla. Nyt maa on noussut ja Rantakatu on jäänyt korkealle, kun vesi on vetäytynyt. On Torniolla kyllä rantaa joen kummallakin puolen, siltansa ja rannoille rakennetut kevyen liikenteen väylänsä, joista kyllä iloitsen. Haaparannalla on myös rantansa, hieman eri kohdalla kuin Tornio. Silläkin on satamansa Nikkalassa, jossa kävin toissakesänä. Mutta kuitenkin merellinen elementti ja matkailjoiden vieminen merelle on kaikessa kaupankäynnin ja liikenteen tohinassa päässyt unohtumaan.

Olimme kyllä jälkikasvun kanssa merellä pienellä veneellä, joka lähti Simosta. Sillä firmalla on juuri senkaltaista toimintaa, jota Mustaparta-projektissa halutaan edistää. Sama vene ajoi myös Ruotsin puolelle ja teemana oli mm. joppaus ja sen tarinat. Hauskaa siellä oli, saari missä kävimme oli ihan ainutlaatuinen, jäljellä oli yhä runsaasti kauniisti vanhennutta puutavaraa, rimanpätkiä, joiden varaan oli myös aikoinaan rakennettu osia saaresta. Meri oli kuluttanut oksankohtia ja muovannut niistä jännittäviä muotoja. Mutta sekin matkailubisnes oli yhä vielä aloittelua, merelle ei tuntunut olevan tunkua. Yrittäjällä oli hieno vanha pappilarakennus ravintolana ja ranta-aittoja ja Kemissä matkatoimisto, jonka oli tarkoitus täyttää näitä kohteita. Olimme liikkeellä parhaaseen turistiaikaan, mutta silti ei ollut matkailijoita liikkeellä. Kohde oli ainutlaatuinen ja saamamme kohtelu hyvä.

Aion ehdottomasti lukea tuon kirjan, joka on käännetty myös suomeksi. Kääntäjä oli toinen projektin pääpuuhaajista. Hänestä ja seminaarin konferensieerista miellyttävästi hymyilevästä nuorehkosta naisista oli tarkoitus tulla kummankin maan vastaavan projektin taiteellisia johtajia, mutta heitä ei ollut vielä virallisesti palkattu.

Mukana seminaarissa oli monia mielenkiintoisia puheenvuoroja, oli mm. Lapin yliopiston matkailuprofessori Soile Veijola, itsetietoisen mutta oikein miellyttävän tuntuinen, hyvin säilynyt viisikymppinen. Harvinainen otus ylipainoisten suomalaisnaisten joukossa. Oli oikeastaan jännittävää kuulla matkailun tieteellisestä puolesta, sitähän on harjoitettu Rovaniemellä jo pitkäänkin.

Vahvoja ja persoonallisia puheenvuoroja. Oli eräs, joka harjoittaa oman työnsä ohella jo tilausliikennettä purjeveneellään, en oikein päässyt selville, missä laajuudessa. Oli toinen, joka kertoi persoonallisesti omasta työstään Polarican toimitusjohtajana. Firma käsittääkseni harjoittaa varsin laajamittaista luontaistuotteiden, poronlihan kalan ja marjojen kauppaa. Miehen nimi oli Innala. Hän kertoi olleensa ammattikalastaja ennen. Hänen isänsä oli ollut jopparikuningas. Oliko hän sitten se kuuluisa Mapu-Erkki, josta olen kuullut ja lukenut länsirajan salakuljetuksen eli joppauksen yhteydessä. Olen lukenut pari kirjaa ja kuunnellut ainakin yhden esitelmän ihan äskettäin. Sama museonjohtaja ja Tornion kulttuuripäällikkö oli hänkin esitelmöimässä tässä tilaisuudessa.

Oliko tuo sama Innala, josta aina ennen tehtiin juttuja rajakaupan yhteydessä. Muistaakseni tuo Mapu-Erkin nimi on tullut kahvinkorvikkeesta, millä Innala hankki pääomansa ainakin tuohon luonnontuotteiden välitysliikkeeseen, mikä käsittääkseni on aika suurimittaista.

Innala oli myös nimeltään kalastaja, jonka pihalta kävimme syksyllä ostamassa maivoja juuri rantautuneen troolarin lastista. Varmaankin kyseessä on laaja suku.

Täytyy ensi tilassa saada käsiini tuo Mustaparta-kirja. Kotona näin ja olin muistellutkin, että siellä saattaisi olla, oli yksi Olof Hederydin kirja, jota en tosin ole lukenut. Tuo vanha mies on ollut opettaja ja Tornionlaakson historian toimittaja. Minulla on ollut tuo kaksiosainen kirja, mutta se jäi valitettavasti ekokylään. En osannut aavistaa, että palaan tänne. Nyt sekin olisi mukava olla.

Tuosta projektista on tulossa ainakin parit markkinat yhdet kesämarkkinat ja yhdet Torniojoen jäälle talvisaikaan, tuotemerkki ja pieniä näytelmänsikermiä ainakin. Onhan seudulla jo olemassa myös hankevaroin aikaansaatuja rakenteita kuten Peräpohjolan markkinat ja Sotaoopperan organisaatio. Peräpohjolan markkinoilla on jo roolihahmoja, jotka näyttivät esiintyvän kojujen seassa. Kävin myös joulumyyjäisissä Åströmin kartanossa, jossa varmasti oli samoja henkilöitä myymässä. Oli suuri määrä käsitöitä ja myyjät olivat autenttisissa pukineissa, mutta minua se laatutavaran paljous lähinnä ahdisti. Mustaparta-projektilla on tarkoitus ehkä lisätä tuota laatukrääsää.

Sinänsä oli kiinnostavaa ikään kuin palata muistelemaan menneitä. Aikoinaan ekokylässä yritimme rakentaa matkailutuotetta siinä kunnolla onnistumatta. Olimme verkostoituneita muutamien matkailuyrittäjien kanssa ja puuhasimme bussimatkapakettia, mikä kyllä jäi vaillinaiseksi ja lopahti. Yritimme omissakin nimissämme mm. suunnitella virkistäytymispäivä-tuotetta, mutta ei sekään onnistunut. Oikeastaan olen ollut myös matkailukoulutuksessa ja toiminut oppaanakin.

Ymmärsin että Haaparannan parissa satamassa on tarkoitus myös järjestää tapahtumia Mustaparta-projektin mukaisesti.

Nimi on kyllä iskevä ja jopa autenttinen, mutta ensin pitää saada lukea tuo kirja, jotta tiedän mistä on kysymys. Oliko hän kuitenkin merirosvo kuten ymmärsin ja millainen merirosvo. Joissakin puheenvuoroissa painotettiin, että hän oli yritteliäs ja auttavainen, jopa Robin Hood –tyyppi. En ole ennen kuullutkaan koko hahmosta. Laivanrakennus siihen jotenkin liittyi myös. Yritteliäitä olivat myös jopparit, vaikka he taistelivat lain väärällä puolella. Toinen kiehtova jopparikuninkaan poika on tietysti Bengt Pohjanen, hyvä esiintyjä ja monisyinen tyyppi.

Menossa on kaiken aikaa useita projekteja. Kaupunkeja rakennetaan yhteen, siinä käyttövoimana on kaupallisuus. Mustaparta-projekti on kulttuuripuolella ja suuntautuu paljolti väestön omaan keskuuteen, mistä huomautettiin. Sitä puolustettiin sillä, että on tarkoitus kasvattaa toimijoiden omaa kompetenssia.

Talvimatkailua tunturimaailmassa on, sinne on kuitenkin matkaa. Ehkä tosiaan olisi mahdollista yhdistää tähän tyypilliseen Lapin matkailuun myös Perämeren meri-miljöötä, joka varmaankin on uskomattoman hieno – pieniä vilauksia olen nähnyt. Kemiin tulee myös muutaman kerran kesässä loistoristeilijöitä, joiden vieraille voi yhtäkkiä olla vaikeaa keksiä ohjelmaa, jopa linja-autoista saattaa olla pulaa. Kemissä on talvinen vetonaula, Lumilinna ja talvinen jäänsärkijä, joka on myös kesällä auki, mutta joka ainakin meidän käydessämme oli lähes autio, vaikka tosiaan oli paras turistikausi.

Suhtaudun kaksijakoisesti matkailuun ja sen tuotteistamiseen. Varmaankin se johtuu siitä, että pidän meidän kaikkien olevan jotenkin hukassa. Suhtaudun myös pessimistisesti ns. aitoihin elämyksiin tai ainakin ihmisen kykyihin niitä hakea ja niistä nauttia. Mutta olen ehkä ikuinen sopeutumaton. Pidän oikeastaan aika naurettavina historian dramatisointia pienin ja kököin amatöörivoimin, vaikka se niin suosittua tuntuukin olevan. Se ei ole mitään siihen verrattuna, että ihminen pystyy lukemaan ja kuvittelemaan.

Varmasti jos nähdään vaivaa ja hiljennytään melkein minkä tahansa asian edessä, ollaan vuorovaikutuksessa, se on kokijalleen elämys. Muistan toki ekokylän rituaaleja, joissa hiljennyttiin joukolla ja tehtiin jotakin harrasta, mitä se nyt olikaan, olivathan ne vaikuttavia. Asiantuntijavoimin toteutettuna se voi olla vaikka kuinkakin hienoa, mutta kokemuksella on taipumus haalistua, jos vaikka oppaana on tietämätön paikallisihminen. Jos on jotakin, mihin suhtaudun ennakkoluuloisesti, se on joulupukit ja Lapin shamaanit ja shamaanikasteet. Minulle saisi maksaa ennen kuin suostuisin lähtemään edes teatteriin, ainakaan täällä.

Minusta oli kuitenkin mukavaa käydä ilmaisessa seminaarissa, jossa oli mahdollista tutustua tähän miljööseen, jossa varmaankin tulen asumaan elämäni loppuun saakka. Ihan vieressä, Peräpohjolan Opistolla olisi kohta toinen ilmainen seminaari, mutta sen otsikko ei minua kovin vedä: ”Media, sukupuoli ja nuoret”. Olen kahden vaiheilla, menenkö. Paikka olisi tosin melkein vieressä.

Messias

Onneksi sain tilattua ajan lääkärille myös kipeälle jalalleni, pää ja jalka vaivaavat, pää tietenkin ensisijainen, koska se voi olla yhteydessä jopa hengenmenoon. Mutta kyllä jalatkin ovat tärkeitä. Liikkua pitäisi, nyt kun lumen tultua olen jättänyt pyöräilyn, liikkuminen jää lian vähälle. Se on ainoa keinoni tuota kolmatta peikkoa, metabolista oireyhtymää vastaan, joka on myös hiuskarvan päässä. Nämä terveysajatukset sopivat hyvin jälkiajatuksiin siitä kun olin kuuntelemassa varmaankin yhtä tämän hetken parasta esiintyjää, lääkäri Tapani Kiminkistä. Nyt kun minulla ei ole enää televisiota eikä edes nettiä ja TVKaistaa, en näe ja kuule hänen ohjelmiaan, josta tosiaan pidin kuten muukin enemmistö Suomen kansaa. On varmaankin myös niitä, joille hän on rempseydessään punainen vaate. Netissä on myös häneen pettyneitä entisiä potilaita, hoitovirheistäkin saatetaan syyttää.

Eihän hänen sanomassaan ainakaan minulle ollut asiallisesti paljoa uutta; kaikki toki tiedetään. Toki se että hän suosittelee purkista otettavaa D-vitamiinia ja naisille estrogen-salvaa alapäähän, oli jotenkin uutta. Ennen kaikkea hän oli kuitenkin esiintyjä ja entertainer, joka osasi ottaa yleisönsä. Yleisö oli harmaapäistä tukevaa perussuomea, ihan samanlaista kuin oli ennen sotaveteraanien sukupolvi. Tämä yleisö oli korkeintaan kokenut sota-ajan lapsena. Haaparannan seudulle on muuttanut paljon Ruotsissa asunutta ja eläköitynyttä siirtolaisväestöä, juuri ketään en tuntenut. Paljon meitä oli. Hieman jo nuhruinen ja kulunut Haaparannan Folkets Husin tanssisali, joka muuten kerää ihan yhtä suuren yleisön eläkeläistansseihinsa, oli aivan täynnä. Luennon hinta oli 2 € tai 20 kr. Kiminkinen ei ollut ihan selvillä siitä, että osa yleisöstä saattoi olla Suomesta. Hän sanoi usein "meillä Suomen puolella".

Luennoitsija oli päivystänyt edellisenä päivänä Saarijärven terveyskeskuksessa. Hän on liikkeellä paljon, vetää terveyspäiviä ja jopa laivaristeilyjä, hänellä on vakituinen radio-ohjelmansa, jota en ole koskaan kuullut ja nämä käsittääkseni suunnattoman suositut tv-ohjelmansa, joita on ajettu uusintoina ja uusia on joko menossa tai tekeillä, sain käsityksen. Hänhän osallistuu myös yhteisönsä elämään, on mukana kaikissa kissanristiäisissä, käy vertairyhmien kokouksissa ja jopa iäkkäiden ja huonokuntoisten potilaiden kotona pyytämättä - kuten hänen ohjelmansakin antaa ymmärtää. Hänellä tuntuu riittävän aikaa kaikkeen, hyvään parisuhteeseen; nyt hänestä on viisi viikkoa sitten tullut isoisäkin ensimmäsitä kertaa. Hänen oma isänsä elää polioinvalidina yksin kotonaan ja poika tuntuu pitävän myös isästään huolta. Tätä jo tavaramerkiksi muodostunutta erilaisen lääkärin, maalaislääkärin roolia hän on vetänyt jo vuosikymmeniä. Hän tuntuu myös tuntevan paljon kuuluisuuksia ja terveysmaailman vaikuttajia.

En tiedä, onko Kiminkinen ehdokkaana tulevissa eduskuntavaaleissa; muistan kuinka joku kirjoitti että hän petaa ohjelmallaan poliitikko -uraa. Tosin tuntuu, että hän jo nyt on paljon enemmän kuin yksityinen kansanedustaja - on vain yksi tohtori Kiminkinen - tohtori siinä mielessä että kansan mielestä lääkäri on tohtori, vaikka olisikin vain lääketieteen lisensiaatti. Faktapuoli hänellä tuntuu olevan täysin hallussa. Hän oli myös sitä mieltä, että ei ole mitään syytä poiketa virallisista ravintosuosituksista eikä turvautua mihinkään "uuteen tietoon" oli se sitten mitä. Ehkä hän viittasi tuohon kiihkeään rasva- ja hiilihydraattikeskusteluun, jota en ole enää jaksanut seurata, kun en lue enää ystäväni Veteraaniurheilijan blogiakaan, jonka tarkoista kannanotoista rasva- ja hiilari-rintamalla en ole edes selvillä.

Joka tapauksessa ihailin Kiminkisen esiintymistä kuten hänen persoonaansakin. Jutut olivat paljon roisimpia kuin telkkarissa, mutta pysytyttelivät kuitenkin hyvän maun rajojen sisäpuolella - siis mielestäni. Alapään juttuja tietysti; nehän jaksavat aina huvittaa, oli runsaasti: vanhojen ihmisten mustasukkaisuudesta, impotenssista, suolen toiminnasta. Yleisöllä oli hauskaa, mutta yleisön suosio on katoavaista. Tuskin valloittava luennoitsija pystyi tippaakaan muuttamaan väen omaa terveyskäyttäytymistä - Yleisö oli minun laillani joko lähellä tai jo ylittänyt metabolisen oireyhtymän rajapyykit, osa varmaankin kamppailee lääkitystensä ja kremppojensa kanssa, dosettien räpläyksen rytmittäessä päivää. Mutta hauskaa meillä oli.

Kiminkinen on lähes täydellinen esiintyjä, väliajan jälkeinen jakso oli varsinkin täyttä ilotulitusta. Hän varmasti tiesi olevansa esiintyjä, jonka tärkein tehtävä oli tuoda hetki iloa, mutta sen hän teki mitä mallikelpoisimmin eikä unohtanut valistajan rooliaan, -infotainment on sana. Kun kävelin ontuen kotiin Tornionjoen siltojen ja viaduktien kautta etäällä näkyivät taivaan kajossa historallisten kirkkojen siluetit ja kuului kellojen soittoa. Jos kirkolla olisi Kiminkisen kaltaisia sananjulistajia, he täyttäisivät myös tyhjät kirkkosalit.

Seuraavana päivänä luin Pohjolan Sanomien jutun. Se oli ihan eri tilaisuus, missä toimittaja oli käynyt, kuin mihin minä osallistuin. Toimittaja oli kuivalla tietolinjalla, ehkä hän ei ollut koko luennolla vaan perusti artikkelinsa lehdistötilaisuuteen ennen luentoa. Tässä oli kyse kuitenkin ihan muusta, tuskin edes sairauksien ennalta ehkäisystä oli kyse, yleisö oli jo lähempänä hautaa, mutta sai ainakin nauraa ennen kuolemaa. Siitä oli Kiminkinenkin tietoinen, mikä ilmeni hänen muutamasta kommentistaan. Saattaa olla myös kyse samasta, mitä suuret näyttelijät kiertueillaan, joku Veikko Sinisalo esimerkkinä, ovat kokeneet. Oli kyse paitsi rakkauden ja yleisen hyväksyttävyyden evankeliumista luennoitsijalta yleisölle ehkä myös päinvastoin. Mitä tarpeita jeesuksena oleminen täyttää tohtori Kiminkisessä?

Rajalla

Maalaislääkäri Kiminkinen tulee Haaparannalle, mutta ilmaisjakelulehden jutussa ei ollut kerrottuna paikkaa, missä hän esitelmänsä pitää. Varmaankin se on Kansankorkeakoulun juhlasali kuten yleensä. Koska minulla ei ole kotona nettiä, en voi vielä mennä Haparandabladetin sivuille katsomaan, löytyisikö sieltä tietoa. Kiminkinen on niin tunnettu ja kansanomainen hahmo, että varmaankin hän saa paljon kuulijoita. Nyt alkaa olla jo joulunaluksen myyjäisiä ja muita kissanristiäisiä kilpailemassa ihmisten huomiosta. En nyt aio mitään ostaa, mutta aion käydä katsomassa joulumarkkinoita, ehkä sentään rieskaa. Kaupoista ei saa oikein aidon makuista, sitkeää rieskaa, ehkä markkinoilta saa. Yritin itse leipoa, ilman ohjeita, mutta siitä tuli sähköuunissa kovaa.

Sähköistä tuli mieleen, että jokin sähköyhtiö kauppasi kertomansa mukaan edullisempaa sähköä. En jaksanut tarkistaa edes, vaikka sanoinkin, että antaa tulla, jos niin on. Ensimmäinen kuukausi on kuulemma ilmainen. Ehdin jo pakata saunan tavaroiden säilytyspaikaksi, koska en sähkösaunasta oikein edes pidä, mutta nyt aion tyhjentää ja lämmittää saunan päivittäin, jos se kerran on ilmaista. Pahimmat talvikuukaudet.

Lehdessä oli kerrottu Tornion ja Haaparannan yhteisen rajakeskuksen rakentamisesta. Suomen puolella on hulppea kauppakeskus Rajalla, joka on tuonut yhteisen olohuoneen arktisen kaupungin asukkaille. Se on tosin aika kolkohko, mutta on kuitenkin jotakin. Suunnitelmat ovat kuitenkin paljon suuremmat ja lehdessä oli visioita, miksi tuo projekti on tulossa ihan lähivuosina. Nyt jo  tänä kesänä ja syksynä siellä on kaivinkoneita ja kuorma-autoja liikkeellä. Jotakin siellä tapahtuu. Lehdessä sanottiin, että kaupungeille olisi tulossa yhteinen matkakeskus. Haaparannalla on ainakin moderni linja-autoasema, Tornion asema on ahtaan kaupunkisaaren sisällä, ehkä niistä tulee synergiaetuja, jos pienet linja-autoasemat yhdistetään. Rajalla on laajoja alueita kuin ei-kenenkään-maata sotarintamalla. Jos ne rakennustöiden kautta saadaan jotenkin miellyttävimmiksi, niin hyvä. Tosin sekä Torniossa että Haaparannalla on isoja kauppoja vähän etäämmällä rajasta, mistä riittää asiakkaita kaikkeen, kun nytkin on suurta ylikapasiteettia. Torniossa on vanhan Ala-Tornion puolella Putaalla suuria kauppoja, jotka vasta ovat laajentaneet, On Säästötex ja Prisma-tavaratalo. Haaparannalla on Björkan alue, jossa on mm. Ica Max, missä käy paljon suomalaisia. Molemmat ovat rajalta ainakin parin kilometrin päässä.

Itse Tornion kaupunkikeskus Suensaarella sekä Haaparannan vanha kaupunki ovat pikemminkin näivettymässä kuin saamassa suuria etuja Ikeasta, joka vetää suuria kävijämääriä kaikkialta kalottialueelta. Ikea näkyy kyllä Rajalla-keskukselle, mutta välillä on vajaan kilometrin levyinen joutomaa-alue, jonne ruotsalaisten on tarkoitus rakentaa, jahka lama hellittää, paljonkin. Nyt suomalaiset odottavat ruotsalaisten satsauksia. Olen itse ollut todistamassa mm. kuningasperheen käyntiä muka potkaisemassa käyntiin rakentamista. Nyt suomalaiset ovat siihen paikkaan, missä Victoria hurmasi kansanjoukkoja, jotakin, en oikein tiedä mitä. Betonia on valettu niin maan p:sti. Ehkä siihen tulee myyntiaittoja, ja kuivumassa olevaa Kaupunginlahdelta tulevaa ojaa on rakennettu eloisaksi toriksi, jossa on vesielementti.

Kaupunginlahti jota koiranleuat nimittävät Ikean mereksi on vielä aika laaja täyteen kasvava lahti, joka on lintujen ja piisamien paratiisia. Aikoinaan sinne on tultu laivoilla, mutta maannousema on muuttanut tilannetta parissa sadassa vuodessa. Kun keisari Aleksanteri I teki sen kuuluisan mutkan, missä Tornio jäi Venäjälle, kaupungin länsipuolella oli yhä ihan yhtä suurelta näyttävä vesialue kuin itäpuolellakin, missä pääväylä kuitenkin menee, niin nyt tuo lahti on mataloitunut, mutta tarjoaa kuitenkin hienoja näkymiä torniolaisille, Haaparanta ei kaupunginlahdelle oikein ulotu, koska siinä on Ikean valtava kolossi Ikanoineen. Ruotsin puolelle on tosin tehty ihan vastikään kävelytie ja lahden ympäri pääsee. Tornion puoli on asuttua ja rannalla menee oikein viihtyisä polkukin ja on kauniita istutuksia, Ruotsin puolella on rämeikköä ja täytemaata. Lahden päässä Näränperällä on kaupunkien yhteinen golfkenttä, joka on rakennettu entisten rämeikköjen ja kaatopaikan maalle; sieltä valuukin kuulemma yhäkin ravinteita lisäämään lahden umpeenkasvamista, mikä viime kesänä oli ihan näkyvääkin. Samalla lahti on kuitenkin eräänlainen paratiisi tuhansine lintuineen ja piisameineen, joita näkee aina kun rannalle menee. Ne ovat kuulemma pelotonta sorttia, on juttuja että ne olisivat jopa käyneet ihmisten päälle.

Suuria suunnitelmia on, (Niistä on puhuttu jo yli vuosikymmen ja aikaan saatu vain vähän). kaupunginarkkitehti kertoo pakinassaan, joka oli näkyvällä paikalla joka kotiin jaetussa Pohjolan Sanomissa. Siellä kerrotaan toimintapuistosta ja vaikka mistä: on kaupallisia palveluita myös kulttuuria, opetusta, viihdettä, urheilua ja asuntoja ja työpaikkoja. Mihin tuo matkakeskus tulee, sitä en edes tiedä enkä ymmärrä, mutta rajalle kai sekin, juttu siitä ainakin lehdessä oli.

Kirjailijoita

En yleensä lue Pohjolan Sanomia enkä Lapin Kansaa; ne ovat molemmat Almamedian lehtiä ja niillä on paljon samoja artikkeleita; entiset veriset kilpailijat. Nyt sattumalta ja siellä oli koko sivun juttu serkkupojasta Martti Annebergista, joka on julkaissut kirjoja kaupallisilla kustantajilla. Oli haastattelu sen kunniaksi, että hän oli tehnyt Alta Vita-nimisen, poronhoitoa käsittelevän kirjan. Nimikin on hyvä. Martti kertoo äitinsä puolelta olevansa saamelaista juurta, isän puolella meillä on myös hitunen lappalaisgeenistöä, mikä on hieno juttu sekin. Minullakin oli molempien isovanhempien puolella poronhoitoa, lapsuusperheessä sitä ei enää ollut. Isoisä nappasi Savukoskelta pulkkaansa Britan, jonka ansiosta meillä on Savukoskellakin paljon sukulaisia. Äidillänikin oli lapsena poromerkki ja albumeissa oli paljon kuvia, missä hän poseeraa porojen ja niiden vasojen kanssa.

Martti lähetti minulle sisareni välityksellä, emme ole juuri tavanneet lapsuuden jälkeen, edellisen kirjansa Sodankylän murrekirjan, jota oli lukea kuin taivaan mannaa, niin rakkailta vanhat sanat kuulostivat. Olen lukenut otteita hänen omaelämänkerrallisesta tulevasta kirjastaan, joka oli mielestäni myös erittäin onnistunut ja kiinnostava. Kirjan aika on jossakin sodan tienoilla, ja vielä elää ihmisiä, joilla hän voi tarkistuttaa asioita, mm. hänen sisariaan. Joka tapauksessa ihastuttava kirja, jota myös odotan innolla.

Martti näytti lehtikuvan mukaan olevan hyvässä kunnossa, veljessäni ja hänessä on paljon samaa ulkonäköä. Meillä on äidinkin puolelta alaspäin painuvat suupielet, mistä olen ylpeä: eihän sitä aina tarvitse näyttää positiiviselta. Se on oikeastaan ruman näköistä, katsoo vaikkapa Silvia-kuningatarta. We are not amused, näyttää ilmeeni - niin myös Martinkin.

Ei lämmin luita riko

Yksinkertaisia iloja:

Lämpö on tietysti mukava asia. Päästä saunan lauteille tuulesta, viimasta tai pakkasesta. Itse tosin en pidä sähkösaunasta, että päätin tehdä saunakomerosta säilytyspaikan. En loppujen lopuksi pidä kuumassa saunassa istumisesta. Eri asia jos kyseessä olisi puilla lämmitettävä sauna, jonka lauteilla voisi maata kuten konsanaan Sasu Punanen. Pidän lämpimästä kyvystä paljon enemmän, vaikka minulla ei siihen olekaan mahdollisuutta. Lämmin suihku ja lämmin kylpyhuone, jossa on lattialämmitys on kyllä poikaa ja sellainen minulla nyt on.

Pitääkö huoneessa olla lämmintä kuten useimmilla suomalaisilla. Ei mielestäni, liika lämpö veltostuttaa vaikka ei tulekaan sitä laskettua kun lämpöä huoneissa piisaa. Istumme kolmilasisten ikkunoiden takana. Englantilaisillakin on nykyään keskuslämmitys, mutta jäljellä on yhä vanhanaikaisia vetoisia asumuksia. On tiettyä viehätystä pukeutua lämpimästi ja nautiskella peribrittiläiseen tapaan takkatulen ääressä. Lämmitys vie energiaa. On tunnettua, että suositellaan 20 astetta, mikä tuntuu meistä useimmista jo liian alhaiselta, kun lämpöä saa lisää patteria vääntämällä.

Kannattaa kuitenkin kokeilla. On paljon mukavampaa pukeutua kunnolla, laittaa jalkaan töppöset tai villasukat ja kunnon sisävaatteet. Viileässä nukkuminen kunnon peiton alla on paljon rauhoittavampaa kuin kuumassa, jota me suomalaiset usein harrastamme ylellisyydessämme, minä muiden mukana. Tosin on mukava kääntää patterit isolle, kun tulee kylmettyneenä sisälle. Itse harrastan toivottavasti lumentuloon asti pyöräilyä. Kunnnon kengät ja vaatteet, lämmin lakki ja ennen kaikkea hyvät kintaat kuuluvat asiaan. Nautin suuresti kun vedän käsiini viime talvena Jokkmokin markkinoilta ostamani mustat, pehmeät ja lämpimät, hirvennahkaiset kintaani. Viime vuonna tavarani olivat toistensa alla ja lämpimät kintaat olivat piilossa, ja maksoin 30 euroa uusista. Tosin ne ovatkin sitten hienot ja hyvät.

Otetaanpa sitten etelänmatkat. Itse en ole niitä kovasti harrastanut, mutta kuitenkin vähän. On mukava kokea lämpöä, jota myös meillä voi hellepäivinä. Siinäkin on sama juttu kuin pakkasella, vaatetus lämpötilan mukaan. Kunnon lippis, shortsit, lyhyt vaalea paita ja hyvät kengät, niin a vot. Mutta kuitenkin: On mukava että on neljä vuodenaikaa ja niiden vaihtelut. Viileä pohjoinen on parempi kuin lämmin etelä, ainakin jos on täällä syntynyt ja kasvanut.

Pohdiskelua

En ottanut huomioon netistä luopuessani, että samalla menetin nettiradion. Pystyin vanhoista radioistani ja tietokoneen kaiutin-vahvistin -yhdistelmistä saamaan aikaan kaksikin toimivaa radiota. Paljon kuuluu sävelradiota, varsinkin Ruotsista, mutta puheohjelmien kanssa on vähän huonosti. Radion Puheradio kuuluu huonosti, jos ollenkaan ja Ykkönenkin on vielä löytymättä. Eetteri on täynnä monenlaista tekopirteää juttelua musiikin seassa, on myös mainosradiota. Nuo juontajat ovat toivottoman typeriä omalta kannaltani. En jaksa kauaa kuunnella muuta kuin saadakseni käsitystä tästäkin suomalaisen kulttuurin puolesta, mikä ei sinänsä ole vähän. Toistaiseksi olen pärjännyt hyvin ilman nettiä, käyn toki hetken kirjastolla. Yhteyden aukeneminen kestää aikansa ja se on hitaampi kuin vanha nettini, mutta kelpaa. Poimin kirjastolta päivittäin ihastuttavia nimekkeitä, hieman vanhempia mutta ilmaisia. Eilenkin ihan kunnon kappale Lars Sundin Colorado Avenueta, joka on varmasti kestävä klassikko. Paljon muutakin, esim. matkakirjoja. Eilen sinne oli ilmestynyt iso määrä ja harmitti, kun mukana oli pienehkö reppu; tänään korjaan tilanteen.

Yksi huono puoli kirjastossa käymisessä on se, että uudet teokset houkuttavat lainaamaan, eilenkin niin tapahtui, mukaan tuli Gardellin Jeesus-kirja ja Klingen Napoleonin varjo. Sattui myös yksi omakustanne, jossa kirjoittaja oli käynyt Keuruun Ekokylässä. Se toi mieleen vanhoja asioita. Ihan hyvä omakustanne se oli muuten, ei maailmoja kaatava, mutta kirjoittajalle ainakin tärkeä, virheetön kieliasu ainakin. Kiinnostaa kun itse olen päästämässä käsistäni oman muokkauksen, jos kirjoittaja sen hyväksyy. Hänellä on liian suuri luulo kirjansa arvosta. Se ei ylittäisi kustannuskynnystä, mutta on omakustanteena hyvä. Jutukin ovat mielestäni oikein mainioita.

Lehdessä oli kokosivun vievänä juttu toisesta juuri runokirjan julkaisseesta omakustantajasta, joka käy samassa piirissä kuin me. Sanoin kaverille, että ajattele, jos sinäkin olisit lehdessä. Persoonallisuutta riittää ja näkövammaisen maskuliinisen metallimiehen kirjoittama kirja, joka sisältää jopa herkkiä runoja on mielestäni kiinnostava. Tuon naisen kirjakin on hyvä, vaikka en sitä ostanut vielä. Viikon päästä on julkistamistilaisuus. Tornion kirjapainon tarjous oli kaksinkertainen verrattuna Kemissä toimivan Nordbooksin tarjoukseen, vaikka siinä on yksi välikäsi enemmän. Neuvon kaveria hyväksymään sen, halvemmalla tuskin saa. Minua kiinnostaisi toisaalta kokeilla Lulua; sen hintapolitiikasta en tiedä, mutta ajatus on hyvä. Kappalemääräkin on itse valittavissa. Haluaisin saada kokemuksen, millaista on aikaansaada kirja sen kautta joutumatta itse liemeen. Luin lehdestä, että ulkomailla markkinoilla on jo suhteellisen pienikokoinen "laatikko", jossa kirjan voi tehdä välittömästi. Varmasti boxi sinänsä on hintava. On lukemattomia mahdollisuuksia itse kustantaa kirjansa. Minulla itselläni ei ole sopivia tekstejä enkä haluaisi myydä mitään. Minulle blogi varmaankin riittää.

Syön särkylääkkeitä lääkärin määräyksestä. Sympaattinen naislääkäri sanoi painokkaasti "mikset", kun vastasin, etten ole käyttänyt särkylääkettä. Olin ajatellut, että oireiden hoitaminen ei ehkä riitä, mutta on toki tulehdus-kipu -lääkkeillä myös parantavaa vaikutusta. No kuvittelen toki, että pääkipu on hieman laannut, mutta jäljellä sitä on. Lääkärin mielestä se oli epätyypillistä, ei viitannut ensikädessä kasvaimiin tms, koska tilanne ei ole pahentunut. Hänen mielestään pitää kokeilla lääkitystä ensin, koska sitä spesialisti vaatii, jos minut otetaan tarkempaan syyniin. Käyn myös päivittäin mittaamassa itse verenpaineeni terveyskeskuksen mittauspisteessä. En ole yhtään huonossa kunnossa, ajan päivittäin lenkkini ilmalla kuin ilmalla.

Pyörä vain allani vaihtui, kun paremman laakerit löystyivät enkä viitsinyt ruveta sitä taas kiristämään. Minulla on ylimääräiset viritykset lisämuttereita, mutta aina nekään eivät toimi. Minun käsittääkseni ihmiset ajavat aika paljon liian löysillä kiristyksillä. Uusissa ja ihmillä on yleensä uusia pyöriä ruuvit pitävät, mutta vanhempiin kuluu väljyyksiä. Pyörä ei saa helistä kun sitä pudistaa. Minullahan on se pyöränkorjaustaustani, josta kirjoitin vuosia sitten; ne olivat tosin romupyöriä. En vieläkään ymmärrä mekanismia, miten takarumpu toimii, mutta osaan laittaa osat oikein päin, periaatteessa tietenkin ymmärrän. Olin houkuttunut ostamaan K-Marketista satasella pyörän, mutta ajattelin, että olisihan se heikkoa, kun minulla on yhä maailmalla kymmeniä m-mankeleita,  ja takuu yrittää saada kuntoon sähköavusteista pyörääni, joka maksoi paljon, mutta ei täyttänyt lupauksia. Ostin sen, kun ajattelin, että kuolema tulee ja rahat pitää polttaa tililtä.

Akku ei lataantunut täyteen, vaikka se muka vaihdettiin Tunturilla Turussa; luulen että yrittivät petkuttaa, koska se käyttäytyi aivan samoin kuin edellinenkin akku. Kovin paljon se ei ollut mukavampi ajokokemus. Haittasi varsinkin, kun siinä oli ns. kuolleen miehen kahva, mitä piti painaa koko ajan. Peukku puutui ja tunne, että pitää tehdä jotakin pakosta, ei ole hyvä. Pyörällä ei voinut hurjastella: Hieman yli 20 km/tunnissa, moottori lakkasi auttamasta, mikä palkitsi huonosti psykologisesti. Kolmosvaihde oli hieman hidas; siinä oli vain kolme. Jos perässä olisi vaikkapa kärry, niin sähköavusteisuus voisi olla juuri sopiva, sitä aionkin koettaa ensi kesänä. Nyt harmitti myös, kun lataus loppui ja pyörä oli hieman raskas normaalisti vaihteilla ajettaessa verrattuna kevyeen normaalipyörään. Ero oli tosin tas mielestä johtuvaa, tuli verrattua kevyempään sähköavusteiseen menoon.

Entropia-taistelut

Taistelua entropiaa vastaan. Tässä tapauksessa on kyse lehtien luvusta. Olen saanut sisareltani vanhoja Vi -lehtiä ja itselläni on Time-lehden numeroita. Kun kerran sen olen tilannut, miksen myös lukisi. Paljon on hyviä ja kiinnostavia artikkeleita. Time analysoi useinkin selkeästi jotain ilmiötä ja antaa neuvoja. Sillä on käytettävissä parhaat asiantuntijat. Englannin ylläpitoa se myös on. Aina silloin tällöin tulee sanoja, jotka pitää hakea sanakirjasta, ei paksusta Websteristä, joka on liian jykevä, ei netistä, joka sekin olisi hankalaa, vaikka se yhä minulla olisikin. Netin tekstejä on kylläkin erikoisen helppo lukea klikkausanakirjan avulla, mutta nyt on kyse paperiversiosta. Etusormi tekee kyllä vaistomaisesti klikkaavaa liikettä. Ehkä muutaman vuoden päästä Timeä luetaan iPadiltä, nytkin voisi, mutta kustannussyistä pitäydyn vanhanaikaisessa.

Time on hyvä, mutta Vi tyydyttää vieläkin enemmän. Muistan kyllä vielä ajat, jolloin se oli osuustoimintaliikettä lähellä oleva, ihan tavallinen lehti, toki hyvä silloinkin, mutta nyt se on vielä parempi. Lehti on ottanut tehtäväkseen taiteen, varsinkin kirjojen edistämisen. Lehdellä on myös neljä kertaa vuodessa ilmestyvä Vi Läser, mutta yleislehden tarjonta on riittävän hyvä. Kirjoja arvostellaan ja kirjailijoita esitellään ja kaikkialla on linkit jatkotutkimuksiin netissä. Yleisasu on värikäs. Vertaan Suomen Kuvalehteen, jota on totuttu pitämään Suomen johtavana. Se jää mielestäni paljon jälkeen Vi:stä. En ole tosin viime vuosina sitä lukenut kuin satunnaisesti, en juuri muitakaan aikakausi- ja sanomalehtiä paperimuodossa, netissä kyllä.

Veljeni joka lukee sanoi Suomen Kuvalehden menneen huonoksi nykyisen päätoimittajan aikana. Hän oli myös sitä mieltä, että Ruotsissa ei ole yhtään tunnettua tiedemiestä tai taiteilijaa, missä hän kyllä erehtyi. Suomessa ei vain tunneta naapurimaata kuten ei Ruotsissa myöskään Suomea. Molempien maiden nuoret ainakin suunjtautuvat anglosaksiseen kulttuuriin ja ylenkatsovat naapureita voi kärjistäen sanoa. Itse olen tilannut Seuran, en siksi että sitä kaipaisin, vaan koska se antoi tarjouksen jota en voinut vastustaa: hopeakahvaisen kakkulapion ja viisi kuukautta lehteä kahden hinnalla. Taatusti sanon sen irti tuon ajan jälkeen. Seurassa on kyllä paljon ihan kiinnostavia juttuja, mutta sen voin lukea kirjastossa kuten muutkin lehdet. Nyt käyn kirjastossa joka arkipäivä netin vuoksi. Samalla kuitenkin en voi olla silmäilemättä uutuushyllyjä. Aikomukseni keskittyä vähän vanhempiin kirjoihin omassa hyllyssäni osaksi romuttuvat ja nappaan mukaani yhden sun toisen. Kirjojen tekemisellä ei ole loppua. Yhdessä olen kummina ja olen juuri lähettämässä amatöörikirjoittajan sinänsä hyvää tekelettä painoon. Sitä on muokattu paljon, ensin Lapin kirjoittajayhdistyksen listoilla oleva puoliammattilainen lukija ja sitten minä vielä paljon lisää. Ihan virheettömäksi sitä en saa, mutta olen oppinut paljon itse tekniikasta. Muistin ylpeydekseni monia word-kikkoja, miten saada hetkessä aikaan siistiä jälkeä.

Itsekustannettujen kirjojen hintakin tulee hieman tutuksi. Jos tänään tulee paikallisesta kirjapainosta hyvä tarjous, neuvon kirjan kirjoittajaa sen hyväksymään. Uskon että hän tulee nauttimaan kirjansa myymisestä, mitä en itse tekisi. Voisin kyllä myydä toisen kirjaa. Painos tulee olemaan aluksi ainakin 100 kpl, ja jos menekkiä on, sitten toinen mokoma.

Oma kirjastoni karttuu uhkaavaa vauhtia ja ihan ilmaiseksi. Otin kirjaston ilmaisten kirjojen hyllystä suuren joukon valokuvakirjoja Suomesta ja matkakirjoja. Tänään pitää mennä Ikealle noutamaan pari hyllylevyä lisää; ne vielä mahtuvat entisestään piukkaan ahdattuun Ivariin. Sisareni on huolissaan tavaroideni runsaudesta: alkaa muistuttaa ex-vaimoni asuntoa. Totta, mutta minä määrään täällä ja muovaan itse asumiseni. Ymmärrän kyllä downsizingia ja jossakin vaiheessa ehkä itsekin siihen ryhdyn tosimielessä. Nytkin taistelen entopiaa vastaan, mutta ratkaisu ei ole heittää pois, ei lehtiäkään lukematta niitä ensin. Lehtiä en säilytä. Ne eivät seiso pystyssä hyllyssä kuten kirjat.

Päivitys

Ensimmäisen kerran sisarblogi- Oppitorin latausmäärä meni yli 1000. Olen luopunut nettiyhteydestä, aion käyttää kirjaston ilmaista yhteyttä ja säästää pääparkaani ja rahaa. Antaa ryhtiä päivään lähteä kaupungille kannettavan kanssa. On mukava kun kotona ei ole netin seireeniä, vaan voin omistautua kirjoilleni; uudestaan herännyt valtava rakkaus.

Olen auttanut kaveria saamaan omakustannettaan painoasuun, opin paljon siitä miten kirjoitusta tehdään teknisesti, myös sisällön puolesta toki. Kirjasta tulee hyvä, on mukavaa toimia kummina.

Olin päähaastateltavana paikallislehden jutussa, jossa kerrottiin ideoimastani book crossing - hyllystä, ensimmäinen Torniossa. Pitää viedä eteenpäin ja yrittää saada lisää hyllyjä. Suuri kauppakeskus olisi oivallinen paikka, mutta kuka sitä hoitaa, en minä.