Sarjoja

Täytyy lukea Petsamosta ja Murmanskista, koska varasin paikan syksyllä tehtävään matkaan. Olen lukenut ennenkin Petsamosta. Nyt minulla on Erno Paasilinan teos Maailman kourissa kirjastosta 50 sentillä ostettuna. Erno Paasilinna osaa kirjoittaa mahdollisimman hyvää proosaa, sitä  lukee nautinnokseen, vaikka olen tehnyt sen ennenkin. Minulla on myös hänen kertomuksensa pyörämatkoista Itä-Suomessa, Kotiseudulla ja vierailla mailla. Itsekin lähtisin mielelläni pidemmälle pyöräretkille, mutta en ole tarpeeksi hyvässä kunnossa. En jaksaisi. Pahinta on painovoima satulaa vastaan. Viime talvelta on vielä kipuja jaloissakin. Syksyksi pitäisi olla kunnossa, että pääsisi sienestämään ja marjastamaan.

Olen vastikään lukenut myös, oliko se Antti Tuurin kirjoittaman elämänkerran Erno Paasilinnasta, ja Hannu Mäkelän kirjassa Eduard Uspenskista molemmista kavereista puhuttiin paljon. Muistaakseni Tuuri kertoi näiden Petsamokirjojen olleen Paasilinnalle pettymys, kun ne eivät paljoa tuottaneet, ja vaivaa oli.

Yritän taas pudottaa painoa, minulle se olisi helppoa, koska vyötäröltä paino lähtee helpolla. Vyötärölihavuus on sitä kaikkein vaarallisinta, ennustaa sokeritautia ja sydäntauteja. Naisilla joille lihavuus kertyy reisiin ja takamuksiin, se on melkeinpä hyvää ennustava asia. Entinen anoppi, joka tänään tai eilen vietti 90-vuotispäiviä, on potenut kaikenlaista, mutta elää porskuttanut korkeaan ikään paksuin reisin.

On vaikeaa jättää syömistä vähemmälle, koska ruoka antaa kuitenkin niin paljon juuri siinä hetkessä, vaikka jälkeinpäin se tietenkin kaduttaa ja hävettää. En tietenkään edes tiedä, onnistunko nytkään. Housut, joiden liitingit taas mahtuvat, antavat aina hieman lohtua.

Olen käynyt auttamassa ihmisiä ja menen kohta taas. Tapasin kehitysvammaisiakin ja heidän aurinkoisuutensa saa vähän häpeämään itseään ja omaa tyytymättömyyttään. Oli mukava kun lähdin mukaan tähän touhuun. Kemiön saaressa oli Museon piirin eläkeläisillä tapana käydä auttamassa vielä vanhempia. En nyt sano, että se oli syynä, olinhan toki tehnyt vapaaehtoistyötä sitä ennen jo kuutisen vuotta ainakin.

Minun täytyy sanoa pari sanaa Morsesta, ylikomisaariosta. Toki tiedän, että kyse oli tv-draamasta ja uusinnasta, mutta oli silti järkyttävää nähdä tutun hahmon kuolevan. Tänä iltana taitaa tulla jatkoa. Lewis on nyt komisario ja jatkaa tutkimuksia, sekin lienee uusintaa. Luen wikipediasta, että Morsea näytellyt John Thaw kuoli syöpään 59-vuotiaana; minä olen jo yli 61 ja Morse vaikutti ikivanhalta. Hänen on täytynyt olla sarjaa tehdessä vasta viisikymppinen. Jutussa kerrotaan, että myös Thaw oli ollut Morsen lailla alkoholisti. Lewisiä näytellyt Kevin Whateley on vanha tuttu  osastaan mainiossa sarjassa Näkemiin vaan, muru. Hän on aina saanut kiltin miehen pliisuja rooleja, jännää nähdä miten tänä iltana menee, vaikka tosin olen nähnyt häntä ennenkin tässä roolissa.

Toinen mielenkiintoinen sarja, sekin uusinta on Fitz ratkaisee. Lohduttaa ainakin se, että vaikka kirjoitinkin ylipainosta, minulla ei ainakaan ole Fitzin ongelmia ja ylipainokin on häneen verrattuna lievä. Hieno sarja kuitenkin, vaikka ihmiset ovatkin niin rähjäisiä ja säälittäviä.

Raatteen tie

Tietokirjailija Mika Kulju oli kertomassa Suomussalmen taisteluista Tornion Seminaarin koululla eilen. Hän osoittautui hyväksi esitelmöijäksi, ei ollut jaarittelija mutta oli sen sijaan humoristinen vaikkakin aivan asiallinen. Sain ainakin itse tietopaketin siitä, mitä oli Raatteen tie ja Suomussalmen taistelut yleensä. Esitelmöijä on kirjoittanut aiheesta suositun kirjankin. Aikaisemmin hän oli täällä viime vuonna kertomassa Tornion maihinnoususta, mikä valitettavasti meni huomioni ohi.

Ei menty sisälle tarkemmin taistelujen yksityiskohtiin, mutta yleiskuva tuli hyvä, koska oli esillä kartta. Joukko-osastojen komentajien henkilökuvatkin, nimet olivat entuudestaan tuttuja, Hjalmar Siilasvuo ja Paavo Susitaival, tulivat kiinnostaviksi.

On toki tullut luettua tuosta motteihin hajonneesta neuvosto-divisioonasta ja myyttisestä taistelusta. Kirjailijakin kertoi siitä yksityiskohtia, mm. painetuista ohjekirjoista, mitä tehdä miehitetylle Suomelle, kuinka tervehtiä rajoille saavuttua ruotsalaisia ja norjalaisia rajavartioita, valmistelluista paraatimarsseista jne.

Tuo kadonnut divisioonahan oli hyvin varustettu valiojoukko, joka tuotiin talvisodan pakkasiin, jotka suosivat suomalaisia. Kuljun kertoman mukaan mukana oli paljon sotilaita Kemi-Tornion seudulta, mutta myös kotiseudultani Sodankylästä. En osaa sanoa, missä minun sukulaiseni kaatuivat, mutta nyt heräsi vähän mielenkiintoa ottaa selville. Neuvostodivisioona oli ukrainalaisia. Neuvostoliitossahan vaiettiin pitkään tuosta "mitättömästä rajakahakasta". Kerrottiin jopa, että se vajosi järven pohjaan. Pakoon päässeet päällystön jäsenet vietiin ammuttavaksi eikä muitakaan ukrainalaisia palannut kotiseudulleen. Vasta Gorbatshovin aikana alettiin jotain julkaista, mutta neuvostotiedot vähättelivät kaatuneiden määrää; tosin suomalaisissa tiedoissakin oli ylimitoitusta.

Neuvostoliittolaisilla oli pinttynyt käsitys siitä, että suomalaiset kiipesivät puihin ampumaan jopa konekivääreillä ja siksi he ohjasivat tulta yläkanttiin. Saksalaissodassa oli vaikeuksia, kun saksalaisten tuli oli tappavan matalaa.

Motti, wikipedia

Minun Venäjäni -blogissa on mainittu nämä tarkka-ampuja -käet.

Raatteen Portti, Suomussalmen taistelut

Yle.fi

Taistelut taukoavat, Yle

Suomen historia -blogi

Alushousukerho

Ehkä se on lisääntyvä trendi, tuo puhelinmyynti. Juuri kun tuntee itsensä yksinäisimmäksi koko maailmassa puhelin soi ja innokas ja ystävällinen nuori ääni sanoo myyntipuheensa. Sitä säälii toisaalta näitä nuoria, mihin töihin he joutuvatkaan, mutta kerta kaikkiaan ei voi kaikkea ostaa. Lehtitilauksiin sanon EI, eikä niitä nyt enää tulekaan paljoa. Jos lehtiä tilaa, myyjistä ei voi päästä millään eroon. Sain kyllä hienot bambukahvaiset ja terävät keittiöveitset ja paljon kamaa, jota en kuitenkaan ole tarvinnut silloin, kun tilasin lehtiä. Keittiöveitsistä on kyllä iloa, mutta samanlaisia saisi kaupastakin aika pienellä rahalla. Sääasema minulla on laatikossa, pitäisi laittaa anturi ulos, nyt kun minulla on asunto, jossa luultavasti asun loppuikäni. Tämä on yleisessä kielenkäytössä VANHUSTENTALO. Kuulin sen, kun soitin taksin eräälle, joka tuli hakemaan minua juoppokuskiksi (onneksi auto ei ole ajokunnossa). Siis VANHUSTENTALOLLE, sanoi taksikeskus! Tähän on siis tultu!

Ihailla täytyy kekseliäisyyttä, millä palveluja kehitetään. Äsken soitti joku ja kysyi haluanko myyntipuheluiden estoa. Ei niitä ole vaivaksi asti, sanoin. On mukava, kun sentään joku muistaa. Olisi pitänyt kysyä ihan mielenkiinnosta paljonko sellainen palvelu maksaa.

Menin kyllä lankaan, kun nuori tyttö ilmoitti lähettävänsä alushousut vain postimaksun hinnalla, miten sellaista voi vastustaa. Samalla tulin liittyneeksi KERHOON, alushousukerhoon. Voisi sitä olla huonompiakin harrastuksia. Sähköpostitse ei tilausta voi perua, täytyy soittaa tai kirjoittaa postin kautta, minkä tietysti teen. Alkkareille tulee hintaa, kun päälle tulevat postimaksut. Kaupasta nimmareita on saatavilla pilkkahintaan. Sitä paitsi, keksijänä olen ratkaissut alushousujen ongelman ja pidentänyt niitten ikää huomattavasti. Mielestäni Boxer-tyyppiset alushousut istuvat alkuun ihan hienosti, mutta jo parin pesun jälkeen resori löystyy. Hyvät pöksyt pitää heittää pois. Minä ostan sellaisia, joissa on kotelon sisällä kuminauha. Sekin löystyy, eikä ole tietenkään aukkoa, josta uuden kuminauhan voisi pujottaa, ennen vanhaan oli. Siihen voi kyllä kynsisaksilla leikata pienen aukon ja ratkoa nimilapun neuleet. Silloin voi hakaneulan avulla pujottaa uuden kuminauhan, nauhaa on saatavilla hyvinvarustetuista liikkeistä ja toreilta. Lopuksi neulon kuminauhan päät yhteen käsin. Muutamassa minuutissa tekee koko homman. Pujotusreikää ei tarvitse mitenkään käsitellä, se ei purkaannu ja ongelma on aika pieni, tosin kyllä monia kiusaava, että jos meidän ikäisemme sattuisi kupsahtamaan kadulla ja vietäisiin sairaalaan ja huomattaisiin, että hänellä on aika huonot aluhousut...Mitähän siitäkin seuraisi! Mielestäni se on kaiken muun keskellä aika pieni pulma.

Minun mielestäni kyllä kaikkiin alushousuihin pitäisi saada reikä, mistä voi vaihtaa uuden kurenauhan. Oikeastaan pitäisi olla laki. Ehdokas, joka mainostaa sellaista, saa ihan varmasti minun ääneni seuraavissa vaaleissa.

Muistan kirjoittaneeni tästä asiasta ennenkin, ja eräs lukija, jonka olin sattumalta tavannutkin, kirjoitti aggressiivisesti. Hän varmaan tarkoitti, että ihmisen elämässä pitäisi olla muutakin kuin kalsarit. Onhan se niinkin, mutta pienistä asioista se kaikki koostuu. Minä ainakin haluan olla ekologinen. Paikka paikan päällä, on sentti sentin päällä, vai miten se nykyaikaistettu sananlasku meneekään.

Viileetä

Kävin eilen skootterilla illalla iäkkään kaverin luona hänen kesämökillään Liakan joen kosken rannalla. Olemme käyneet samassa sanataideryhmässä. Hän on iso mies ja kirjoittaa herkkiä runoja. Lupasin auttaa editoimaan hänen tekstejään, koska hän itse on näkövammainen ja perilliset ovat kiireisiä, kaveri ilahtui huomattavasti jo ajatuksesta. En muistanut kertoa, että olen auttanut toistakin kirjaa julki ja ihan kaupalliselle kustantajalle, Marketta Hornin Neljän dollarin päivää. En loppujen lopuksi enää muistanut julkaistusta kirjasta, mitä sille tein ja käyttikö Marketta minun apuani. Minusta siinä oli paljon muutettavaa, muistelen, alkaen paikannimien oikeinkirjoituksesta. Itseäni ei puhuttelisi ollenkaan julkaista jotakin omakustanteena, koska blogit riittävät liiankin kanssa julkaisutarpeeseen. Tänään kannoin naapurin pesukonetta toisen naapurin kanssa ja opin tekniikan miten se menee kevyesti, liinojen eli kiristysremmien avulla.

Kävin Haaparannalla ostoksilla, ostin jatkojohtoja, joissa on ylijännitesuoja, ja liitin tietokoneet niitten päähän kesän ukkosten varalle. Ostin myös Outletista tyylikkään vettähylkivän asun, vyötärö jäi vähän auki, mutta päätin tehdä siitä syyn laihduttaa ainakin vähän. Minun olisi helppo saada pois vyötärölihavuutta, jos vain olisi motivaatiota. On jännä tuo tiedemiesten havainto, että reisiin ja takamuksiin kertynyt rasva päinvastoin suojaa sydäntaudeilta, mutta vyötärön rasva on kaikin tavoin vaarallista.

Kylmemmän ilman tullessa kasvien kasvu pysähtyi kuin leikattuna, minun hyvälle alulle päässeestä tillimaasta parvekkeella sen näkee. Luonnossa oli eilen kaikenlaista kukkaakin; koko valtava hyppäys tapahtui viikon helleaallon aikana. Tien reunoilla näkyi kulleroakin, lapsuudesta tuttua kukkaa, mitä ei etelässä juuri näkynyt. Ensi keskiviikkona olisi vaikka mitä tapahtumia kulttuurin saralla, pari kirjailijavierailuakin, minulla oli valitettavasti luvattuna muuta, auttamiskeikka ja muuta, joita ei viitsi perua.

Maalaisen blogiin on tullut melkoisesti kävijöitä, kun suureen suosioon asiallisuutensa ja kiinnostavuutensa takia noussut Veteraaniurheilija mainitsi minut bloggaamisen alkuun sysääjänä. Näin kyllä että miehessä on potentiaalia vaikka millaiseksi terveysguruksi - sellaiseksi hän on jo tullut ja ehkä tulossa vielä lisää. Olisi hän varmaan ryhtynyt blogistiksi muutenkin ennen pitkää, joten ei tässä kannata röyhistellä. Mukavaa kuitenkin. Kun jutussa mainittiin Hesari, innostuin lähettämään pienen artikkelin Hesarin keskustelupalstalle tarkoituksena saada ihmisiä kokeilemaan Googlen sanakirjan toimintoja kahtena versiona. Täytyy kuitenkin sanoa, että Lukutulkki on ehkä vielä parempi ja se ei ole kallis tällä hetkellä, mutta puffaamani Online Translator Toolbar toimii monen monituisella kielellä ja kahteen suuntaan, esim. englannista suomeksi ja päinvastoin. Yhtään kommenttia ei mielipide ole saanut, olen varmaan maasta irrallaan leijuva nörtti, kun en osaa esittää sellaisia mielipiteitä, joihin tartuttaisiin. Minusta asiassa olisi todellista kuluttajavalistuksellista arvoa.

Minusta suomalaisessa mediassa, myös kansalaismediassa näkyy suomalainen nuivuus ja Janten laki. Sen näkee jo keskustelupalstan käyttöliittymässä, ei ole linkitysmahdollisuuksia. Portaaleissa ja lehtien nettipalstoilla tyyli on kova, ihmiset ovat valmiita melkein lyttäämään toisensa, kunhan se tapahtuu nimettömänä.

Blogeissa näkee myös suomalaisten insulaarisuuden. Ollaan valmiita raapsuttamaan imelästi toisen selkää, jotkut keräävät hoveja, on vain on ja off -asennot, ei paljoa siltä väliltä. Suomi oli ehkä liian pitkään yhden totuuden maa ja nyt se on lyönyt toiseen äärimmäisyyteen. Kuuntelin äsken tv-ohjelmaa Pressiklubi, missä osanottajat, niin muka viisaat lyttäsivät Mikael Jungneria ja olivat suorastaan ivallisia. Hyväkkäät, jotka inhoani herättivät olivat Kaarina Hazard ja käsittääkseni Tervo -niminen toimittaja.

Lapsuus

Olen käynyt kuukausittain kirjoittajapiirissä, oikein antoisaa ja mukava ryhmä jo seniori-ikäisiä ihmisiä ja hyvä vetäjä, joka pitää kuria, mutta ei liikaa. Kävisin siellä useamminkin ja jatkan varmasti syksyllä, jos ryhmä vain saa jatkaa. Tehtäväksi tuli kirjoittaa elämänkertaa. Tein jonkinmoista yhteenvetoa jo monesti tässäkin blogissa aiemmin kirjoittamastani; olen menossa kesällä kirjoittajakurssillekin ja elämänkertaryhmään. Tätä ei ole käsitelty, enkä tiedä, mitä ohjaaja sanoisi, mutta pistänpä tuon pitkän sepustuksen tähän muitten mustojen joukkoon. Tehtävänanto oli, että kirjoitetaan kolmannessa persoonassa:

Jukan elämänkerta, lapsuus ja kouluaika

Jukka syntyi vastavalmistuneen, jälleenrakennuskautena pystytetyn, puolitoistakerroksisen omakotitalon peräkamarissa, avustajana oli hänen äitinsä Lyyli-sisko. Siihen asti perhe oli asunut pari talvea ensiksi rakennetun navettarakennuksen tallissa, mikä myöhemmin suututti päähenkilöä, koska hän ei voinut kokea noita pioneeriaikoja. Häntä harmitti myös, ettei ollut nähnyt Evakkoa, ei talojen raunioita Lapin sodan jälkeen, eikä saanut olla löytämässä mahdollisia konepistooleita läheisiltä kankailta. Mukana hän kyllä oli, mutta ei suinkaan eturivissä, katsomassa poikasena, kun pojat ampuvat itse rautaputkista kyhäämiään raketteja, joissa oli polttoaineena Kitisen pohjasta sukellettu tykinruuti, mustia, mutta muuten spagetin näköisiä pötköjä. Spagetista ja pitsasta hän ei kylläkään tuolloin tiennyt vielä mitään. Joskus tapahtui niin, että pari toveria jäi tulematta koulun päättäjäisiin. He olivat räjäyttäneet itsensä kuoliaiksi alkamalla rautasahalla sahata löytämäänsä kranaattia.

Vuodet äidinkin kanssa jäivät lyhyeksi, sillä hän kuoli leukemiaan ennen kuin poika aloitti koulunkäynnin. Muistoja silti jäi. Hän muisti isän ja äidin kiivasta sananvaihtoa, kun kummallisen imelälle haiseva, kohmeloaan valittava isä ja suurella ”lankarullalla” hellan edessä istuva, lieteen tulta sytyttävä äiti, riitelivät. Poikanen oli emonsa helmoissa. Äiti oli iso ja lihava; joskus he juoksivat kilpaa. Äiti oli paljon poissa, puhumassa ja hän oli mukana Kunnassa.

Joskus poika pääsi äidin mukana syrjäkyliin. Ajettiin menomatka Popeda-taksilla,  ja tultiin takaisin linja-autolla tai päinvastoin. Myöhemmin hän ymmärsi, että äiti oli sosiaalilautakunnan piirimies ja myös puheenjohtaja ja kävi kotikäynneillä.

Kotona oli lehmiä ja muita kotieläimiä. Ihan pienenä J seisoi motti kädessä ja sokeripala valmiina jo suussa lypsyltä tulijaa vaatien kuppinsa täyteen lypsylämmintä maitoa. Joskus muurin päällä oli kaksi pientä mustaa karitsaa, joita hän ihmetteli ja kävi silittelemässä. Minne ne sieltä hävisivät, hän ei silloin vielä tiennyt. Hän piti teurastuksesta tai oikeastaan enemmän siitä, kun sai syödä mahansa täyteen hyviä liharuokia. Äiti ja isä osasivat kaikki maalaistaidot. Äidillä oli kunniakirja, joissa kiitettiin hyvistä lapsista. Se nosti ylpeyttä, mutta voi, siinä lukikin hyvistä lapasista. Isäkin oli taitava ja teki puusta, mitä tahtoi. Hän oli joutunut tekemään kaikki kahteen kertaan, sillä välissä oli sota ja saksalaiset, jotka polttivat kaiken.

Sisarukset kertoivat myöhemmin, että kuopus -Jukka oli kaikkien lemmikki ja aurinkoinen lapsi. Isä piti pienistä lapsista, mutta hänellä oli vanhanaikaiset käsitykset siitä, että lapsi menee kehumalla pilalle. Heitä tuli karkaista pahaa maailmaa vastaan. Myöhemmin päähenkilö sai selville nimenkin tällaiselle kasvatukselle: Musta Kasvatus, jonka nimen keksi äskettäin kuollut sveitsiläinen kasvatustieteilijä Alice Miller. Samaa kasvatusta sai nauttia myös aikonaan Adolf Hitlerkin, mutta myös monet miljoonat muutkin. Ruotsalaiset keksivät myös nimityksen tästä kasvatustavasta selvinneille: Voikukkalapset, jotka rehottavat vaikka niitä kuinka yritettäisiin kitkeä.

Joka tapauksessa oli hyvä elää maalaislapsuus, vaikka Jukka ei aikuisena haluaisikaan aloittaa uudelleen samaa rataa. Paljon hyviä muistoja: katkeransuloisia kuten sanotaan. Koulun terveyskortissa, mitkä oppilaat löysivät, luki Jukan kohdalla: Riisitaudin jälkiä rintakehässä. Parempi se kuitenkin oli kuin joillakin, joilla luki: Kastelee vuoteensa tai pelkää pimeässä…Kyllä hän tietenkin kastelikin aika kauan, mutta neljä vuotta vanhempi isoveli vielä pidempään. Onneksi sitä ei lukenut terveyskortissa.

Kansakouluajasta hän ei paljoa muista. Kolmannella hän oli sairaalassa ja häneltä leikattiin umpisuoli. Sen hän muistaa hyvin. Maha kursittiin kiinni metalliniiteillä. Pitkät tunnit koulunpenkissä ensimmäisellä menivät jälkiä jättämättä. Hän muistaa, kuinka mukavaa oli, jos opettaja luki satuja. Kerran tehtiin paperimassaa ja siitä muovaltiinkin. Jukan käsityöt olivat ilmiömäisiä. Pyöreän, virkatun pölyrätin reuna piteni pitenemistään. Vinoja patalappuja syntyi myös. Kolmannella ja neljännellä hänestä kehittyi melkoinen laskija, pistelaskuissa kolmanneksi paras, joka hätyytteli johtoasemia pitäviä Pekkaa ja Sakaria. Joskus hän kopioi idean jostakin lukemastaan ja siirsi juonen aineeseen sai kehuja, selvä plagiaatio.

Hän pääsi oppikouluun helpolla. Koulu oli isossa kivisessä Kitisen rannalla sijaitsevassa koulussa, jonka seinät olisivat pullistelleet lapsien paljoutta, jos eivät olisi olleet niin tukevat. Läksyjen lukutaitoa hän ei oikein oppinut ja pärjäsi kaikessa keskinkertaisesti. Jouluna oli ruotsissa usein nelonen, mutta nousi vitoseen kesäksi. Hänen ei koskaan tarvinnut suorittaa ehtoja. Yhtenä kesänä hän keräsi itse kaikki kasvit, mutta opettaja epäili hänen ottaneen ne vanhempien sisarusten herbaariosta. Seuraana kesänä hän ottikin, eikä opettaja epäillyt yhtään.

J:n onneksi hän sai aloittaa englannin opiskelun. Hänet siirrettiin jostakin syystä rinnakkaisluokalle, jossa oli enemmistö syrjäkyläläisiä. He saivat aloittaa englannilla ja kirkonkyläläiset vanhanaikaisella saksalla. Jotenkin kuvaavaa oli, että siltä luokalta tuli vain kaksi ylioppilaaksi normaalina aikana, tosin joku jäi luokalle. Kirkonkyläläisillä oli paremmat mahdollisuudet.

Vanhassa koulussa oppilaiden erottelu oli kovaa. Vielä keskikoulusta sai lähteä, jos ekaluokalla jäi luokalle, palata häntä koipien välissä takaisin kansakouluun. Kovanyrkkiset kansakoulupojat, samassa rakennuksessa kun oltiin, -Kitisenrannan Kansakoulussa, joka on ollut Sodankylän elokuvajuhlien keskuspaikkana, -vainosivat ja rökittivät oppikoulupoikia, mutta J:llä oli vanha kaverinsa kansakoulusta, joka kerrankin sanoi: ”Tämä päästetään”.

J:n luokanvalvojana oli matematiikan, fysiikan ja kemian opettaja Elli Maunu, rehtori Eero Maunun vaimo. Molemmat olivat kovia kurinpitäjiä ja molemmat antoivat hyviä eväitä elämää varten. Eero oli huononäköinen. Hänellä saattoi olla jalassa eri paria olevat kengät. Poikaset tietysti tekivät pilaa opettajista, mutta kaukana heidän näköpiiristään. Elli antoi luokanvalvojan tunnilla joskus käytännön ohjeita elämästä, miten keitetään perunoita siten, että säästetään energiaa, miten kytketään sähköjohtoja –fysiikan opettaja kun oli.

Äidinkielen opettaja oli myös kannustava ja kehui muutamaa sankarimme ainetta keskikoulun lopulla. Hän väitti, että Jukolan Timossa ja Jukassa oli paljon yhteistä, mikä ei sinänsä ollut mairittelevaa, koska Timon sanottiin olevan tyhmin veljeksistä. Yläluokkien pojat, J Timona, esittivät Seitsemän Veljeksen joulua ja saivat ylistystä, mikä jäi mukavana muistona mieleen.

Käsityöt eivät olleet edelleenkään päähenkilön vahvinta puolta, mutta kuitenkin käden taidot jäivät mieleen ja J huomasi myöhemmin, että niistäkin oli suurta hyötyä. Kotitaloudesta puhumattakaan.

Kuin kohtalon ivaa oli, että kielistä ruotsi oli heikkotasoista ja englanti lähes erinomainen. Elämä vei sitten sankarimme töihin ja asumaan Ruotsiin ja sinne muodostui ruotsia puhuva perhe. Olisi kannattanut tsempata jo alusta pitäen, koska koskaan ei voi tietää, mitä elämä tuo eteen. Englannista muodostui myös elämänmittainen harrastus. Siihen saattoi olla syynä kontakti Amerikkaan.

Hänellä oli Amerikan täti. Ei oikea vaan Mannerheimin Lastensuojeluliiton kautta hankittu. Amerikasta tuli paketteja ja rahaa. Paketit olivat peräisin Save the Children Federationista ja ne olivat vuoroin ruokatavaraa, vuoroin vaatetavaraa. Ruokatavarat olivat hieman ongelmallisia, sillä paketissa oli mm. maitojauhetta. Maitojauhetta maitotilalle. Oli siellä sokeria, jauhoja, kaakaojauhetta, hedelmäkaramelleja, suklaalevyjä mutta lääkelaatikosta ei kukaan saanut selvää muuta kuin heftasta ja saksista. Arvoitukseksi jäi mitä oli ampulleissa ja pilleripurkissa. Samoin jäi arvoitukseksi, mitä oli suurissa säilykepurkeissa täynnä läpikuultavaa hyytelöä. Myöhemmin hänelle selvisi, että se taisi olla laardia, sulatettua sianihraa. Ei niitä uskallettu käyttää ja ne vietiin suokuoppaan.

Samoin muutamat vaatekappaleet olivat ongelmallisia. Toki kasvava poika olisi tarvinnut lämpimiä takkeja ja housuja, mutta nämä olivat kummallisia: Takeissa oli toppavuoraus ja keinoturkiskaulus, housut samoin vuorillisia. Sellaisia ei ollut kenelläkään, eikä Jukka voinut niitä päälleen laittaa, ettei hänestä olisi sanottu: Tyttöpoika.

Lakana- ja pyyheliinakankaat sen sijaan tulivat hyvään tarpeeseen. Rahat eivät jääneet hänen käyttöönsä. Katkeruudella hän muistaa yhä, että myös hänen itsensä ensimmäisenä ansaitsemansa rahat parin hillaämpärin myymisestä piti luovuttaa pois.

Englannista tuli rakas ja elämänmittainen harrastus. Ehkä häntä jäi kismittämään, kun ei kukaan ymmärtänyt, mitä lääkepurkeissa luki. J keksi, että linja-autoasemalla, kun sellainen moderni asia Sodankylään valmistui, oli hylly, missä oli englanninkielistä kirjallisuutta. J osti sieltä muutaman kirjan ja koetti saada selvää niistä pienen, punakantisen sanakirjan avulla. Yksi sattui olemaan John Steinbeckin Travels with Charley. Ikinä hän ei päässyt Amerikkaan asti, mutta Englantiin kyllä, missä hän sai viettää n. puoli vuotta yhteensä.

Lukiovuodet muodostuivat työntäyteisiksi. Läksyille ei juuri jäänyt aikaa, kun piti pitää huolta vanhasta isästä omaishoitajana. Lapsuuden ja nuoruuden vuodet ovat ihmiselämän rakennuksessa tärkeimpiä, jääköön tämä kertomukseksi lappilaisen pojan lapsuus- ja kouluvuosista. Jotenkin sekin kaari, kuten tietysti kaikkien muidenkin ikätovereiden, on ollut erikoinen. Perinteisestä maatalouden elämänmuodosta, jota suomalaiset olivat harjoittaneet sellaisenaan vuosisatoja, ensin muovikauteen ja lopulta tietokoneiden avustamaan elämänmenoon. Vanhana hän on selvästikin nörtti.

Äiti toi Jukalle Rovaniemen markkinoilta sinisen muovilautasen, taipuvaa rasvaiselta tuntuvaa plastikkia. Hän tuli keksineeksi siinä samalla frisbeen, mutta lautanen katosi sitä lennättäessä. Hän etsi sitä päiviä, viikkoja jopa kuukausia ja vuosiakin, mutta kadonneena se pysyi. Sitä hakiessaan hän näki otuksen, jonka nimen luuli tietävänsä: Herhiläinen. Lentävä lautanen oli ensimmäinen kosketus tulevaan muoviaikaan, tosin olihan sitä ennen jo bakeliittia puhelimissa. Sitten tulivat suuret muuttovuodet, kun suomalaiset muuttivat kaupunkeihin ja Ruotsiin, niin J:kin. Vaikka työelämä ei näyttänyt aina parempaa puoltaan, sitäkin tuli nähtyä.

Yhteen aikaan, se saattoi olla v. 1958, hänellä oli hallussaan epävirallinen hulahoop- renkaan pyörittämisen maailmanennätys, mikä laskettiin aikana. Radiossa sanottiin ennätys, tietty tuntimäärä, J ja Ritva-sisko pyörittivät kirkkaasti enemmän, vaikka vähän arvelutti, sillä J oli vasta äskettäin ollut sairaalassa umpisuolen leikkauksessa ja hän oli vielä vähän heikkona. Isosisko oli kiltti ja antoi pikkuveljen pyörittää pitempään ja siten voittaa epävirallisen maailmanennätyksen.

Muistelmia

 Kuvassa on Jungnerin isoisä Olavi Lahtela näyttämässä jotakin Kekkosenkin sisäpiiriin sittemmin kuuluneelle Jouko Loikkaselle,

Muistan vuonna 2004 kirjoittaneeni, että Mikael Jungner olisi ollut eduskunnassa sydänkohtaukseen kuolleen Keskustan kansanedustajan Olavi Lahtelan pojanpoika. Hän oli Lapin kansanedustajia, Kemijärveltä, mitä ei mainita wikipediassa. Luin sen jostakin ja välitin edelleen. Erehdyin kuitenkin äidissä. Ei se ollut Rauna-Riitta, joka 60-luvulla oli jonkin verran esillä ehkäpä Ylioppilasteatterista. Nyt netissä on tietoa, että äiti on nimeltään Marketta, siis toinen Lahtelan tytär. Kirjailija Markku Lahtela on siis Jungnerin eno. Kyllikki Kallas -niminen kirjailija oli Olavi Lahtelan vaimo ja hän oli muistaakseni Aino Kallaksen tytär, joten kulttuurisukua Jungner on. Markku Lahtela kuoli nuorena, kirjoitti silloin esillä olevia romaaneja, kohuttujakin muistaakseni. Silloin kyllä päätin, että en vastedes juoruile, erehdyin olettamaan väärin äidistä. Blogisti ei tosin ole "oikea" journalisti, jonka pitää tarkistaa lähteet moneen kertaan. Tuo tunnettu radikaalinainen, R-R, ainakin hävisi julkisuudesta. Kaikkitietävä netti kertoo Markku Lahtelan kuolleen oman käden kautta.

Kerroin silloin muistaakseni jutun, jonka kuulin veljeltäni, joka opiskeli Helsingissä. Hänen kaverinsa, josta tuli toimittaja ja joka oli myös radikaali ja lahjakas, Sodankylästä kotoisin, tunsin kyllä hänet, oli seurustellut R-R:n kanssa ja tämä oli hänet jättänyt. Pojat olivat menneet humalassa Ostrobotnialle ja kaveri oli Lapin miehen tapaan huutanut kovaan ääneen ravintolassa: "Onko täällä arkkitehtiä, jos on, tulkoon tänne, niin hän tappaa. R-R oli jättänyt hänet ja mennyt arkkitehdin mukaan...Siinäkin tuo, että arkkitehdillä oli enemmän statusta kuin toki kivalla ja älykkäällä, mutta huonosti opinnoissa menestyvällä, pienikokoisella Lapin pojalla.

Nyt taas nouseva tähti Mikael Jungner kurmoottaa Liisa Hyssälää, että tämä muka olisi huono johtaja, pitäneeköhän paikkaansa, Hyssälä ainakin vaikuttaa tolkun naiselta, vähän kolealta tosin. Ehkä niitä sisäpiirin juttuja kulkee.

Tuosta jättämisestä ja muusta. Satuin kuulemaan radiosta Tony Dunderfeltin haastattelun, jossa hän lanseeraa ikivanhan ajatuksen rakastamisesta ja rakastumisesta ja onnistuu varmaankin muuttamaan sen rahaksi. Hän puhuu vetovoimasta. Eikö se ollut juuri hän joka lanseerasi myös läheisriippuvuuden käsitteen. Se kyllä selittää sitä kuinka me kyllästymme helposti, kun toisen vetovoima lakastuu silmissämme. Turha on syyttää erikoisesti kumpaakaan sukupuolta. Itse olen ihmetellyt sitä eläimellisyyttä, mikä meissä on. Toimimme vaistojen varassa, vaikka meidän pitäisi olla oikeastaan järkiolentoja. Nyt sen kyllä ymmärtää, kun juuri on todistettu, että meissä jokaisessa on pirskahdus neandertalilaista, joka tunnetusti ottaa naista tukasta, pamauttaa nuijallaan ja raahaa luolaansa.

Netissäkin niin pitkään kuin olen sitä seurannut pyörinyt sukupuolten taisto on ilmausta samasta ongelmasta. Vailla jännittävyyttä ja karismaa olevat, kiltit ja kunnollisetkin nörtit valittavat, että naiset ylönkatsovat heitä ja kääntyvät biologisesti ehkä kiinnostavimpiin uroksiin. Sitten taas vastapuoli huomauttaa, että on paljon tavallisia ja kunnollisia naisia, jotka puolestaan tuntevat itsensä ylijäämiksi. Miehet himoitsevat nuorempia naisia ja tottahan se toki on. Yhteiskunnan on jopa vallannut kauhea moralismi ja hysteria, kun mies ei saisi edes ihailla nuorempia ja saa helpolla syytöksiä pedofiliasta. Vaikea siihen hysteriaan on mennä jotain vastaan sanomaan kuten tekee Kemppinen varovasti äsken.

Minusta tuollainen Dunderfeltin teoria on kuitenkin vapauttava. Ei ole kyse kenenkään huonoudesta, kun häntä ei huolita tai hänet jätetään, vaan se on eräänlainen luonnonlaki. Omalta osaltani tiedän, että vika on siinä, että olen liian vanha ja siksi menettänyt kyvyn rakastua. En ajattele muita omia puutteitani ja vikojani, joita toki piisaa. En pysty uskottelemaan itselleni asioita.

Tuosta arkkitehtien tappamisella uhanneesta älyköstä. Olimme kerran menneet minun Sodankylässä kotitalooni, olihan meillä tytöt mukana, mutta minä ainakin olin tyttöni kanssa täysin siveästi, tyttö ei antanut ja tuskin olisin pystynytkään. Hänellähän oli saksalainen sulhanen, ihan söpö tyttö muuten. Juttelimme omassa huoneessamme ja nukuimme vierekkäin. Sitä ennen toki joimme porukalla pakollista viinaa. Aamulla laskin leikkiä, että viinaa pitää saada lisää ja olisin muka ryypännyt tenttua. Tuo kaveri levitti sitten juttua totena, vaikka tosiaan olin laskenut täyttä leikkiä. Hän oli kertonut sen veljelleni, jolla on tosiaan ollut alkoholiongelma. Hänkin varmaan uskoi.

Twin City

Mieli on tyytyväinen, kun tuli tutkimusmatkailijan tavoin käytyä (pyörällä) uusia maastoja katsomassa, kilometrejäkin tuli nelisenkymmentä. Tämän ikäisenä ja vaihteettomalla pyörällä. Kävin katsomassa, miltä näyttää Laivaniemi. Harmittaa, kun ei pääse meren rantaan, kun ei viitsi mennä ihmisten pihoihin ja metsissä ei viitsi romuta. Jostakin kohdasta vesi vilahti ja yhdessä oli pienvenesatama. Kyllä ihmisillä on kauniita asuinpaikkoja, voikukkia ja rentukoita näkyi, se on ihme kun vielä viikko sitten maat olivat sulaneen lumen ja talven kulottamia ja nyt on jo lehti puissa. Tie vei Kaakamojoen länsipuolta. Jokea myöten kulki Ruotsin vallan aikaan Suomen ja Ruotsin hallinnollinen raja, Kemin Lapin ja Tornion Lapin välillä. Länsipuoli kuului Upsalan hiippakuntaan. Suomenkielisiä toki oli länsipuolellakin aina Kalix-jokeen asti, mistä rajanvetoa sitten harkittiin Suomen sodan jälkeen. Olisi mukavaa, kun niin olisi käynyt.

Lehdessä luki, että Tornion Kauppakeskuksen ja Haaparannan välistä rajatoria aletaan rakentaa, mutta siinä ei puhuttu Ruotsin puoleisesta Kauppakeskuksesta. Sinne tulee puotirakennuksia ja kanava. Nyt siinä on joutomaata. Ikean suuri rakennus on Kaupunginlahden Ruotsin puoleisella rannalla ja estää lahden olemisen ikään kuin yhteisenä. Ihmiset ovat haukkuneet Tornion kävelykatua ja naureskelleet, että sen piti olla lumeton ja p:t. Lunta, kylmyyttä ja jäätä on liikaa, eikä katu pysy sulana. Torikin kuulemma lämmitetään. Uskon kyllä, että paikasta tulee aikaa myöten hieno. Haaparannan puolelta on ehdotettu, että rajalle rakennettaisiin yhteinen lukio, mutta Suomen puolella sitä epäiltiin ainakin yhdessä kirjoituksessa. Aika mielenkiintoisia juttuja siinä kirjoituksessa oli. Kirjoittaja haikaili vanhanaikaisen opettajajohtoisen ja opettajan jakaman opetuksen perään, uuden lukion oppilaitten pitäisi kuulemma tehdä paljon itse. Näin nettinörttinä olisin tietysti sillä kannalla, että katederiopetus on vanhanaikaista.

Yleisönosastokirjoitus on julkaistu Meri-Lapin Helmessä 19.5.:

   "Haaparannan kunnanneuvos Sven-Erik Bucht on lähettänyt Tornion päättäjille viestin, jossa hän ehdottaa, että Tornio ryhtyisi Haaparannan kanssa rakentamaan kaupunkien yhteistä lukiokoulua rajalle. Visiona on rakennus, jossa lukion ohella olisi kauppoja ja ravintoloita, mahdollisesti myös hotelli ylimmässä kerroksessa.
   Kysyttäessä rakennuskonserni NCC kieltäytyi tällaista rakennelmaa pystyttämästä. Heidän asinatuntijoidensa mukaan yhtälö ei missään tapauksessa toimisi. He arvostelivat myös sijainnin rauhattomuutta.
   Uutta mahdollista rakentajaa ei ole vielä tiedossa, ainakaan julkisesti. Koulussa ei olisi omaa ruokalaa, ei myöskään voimistelutiloja. Oppilaat söisivät rakennuksessa sijaitsevissa baareissa ja ravintoloissa ja kävisivät harrastamassa liikuntaa hieman kauempana. Opiskelu olisi suurimmaksi osaksi itsenäistä tietokoneiden avulla, niinpä tavallisia luokkatilojakaan ei sanottavasti tarvittaisi.
   Suurin osa haaparantalaislukiolaisista on valinnut ja valitsee ammattilinjoja. Teoreettisen linjan valitsee noin 1/3. Pitkän matematiikan (luonnontieteellinen, joka vaaditaan esim. lääketieteellisiin ja teknisiin lukionjälkeisiin opintoihin) linja tuskin käynnistyy enää ensi syksynä, koska hakijoita on vain pari. Siinä tapauksessa jäävät myös biologian, fysiikan ja kemian erilliset aineopinnot pois.
   Visiona on, että oppilaat oppivat sitäkin enemmän läheisessä kanssakäymisessä samassa rakennuksessa sijaitsevilta yrityksiltä. Visiona on luonnollisesti myös, että uusi koulu parantaisi oppimistuloksia.
   Opetushallitusta vastaava Ruotsin Skolverket on vuosina 2008-2009 julkaistussa laajassa, lähes 300-sivun raportissaan pohtinut Ruotsin koululaitoksen tilaa. Raportti, joka pohjautuu kymmeniin, jopa satoihin sekä kansallisiin että kansainvälisiin oppimistutkimuksiin on mielenkiintoista luettavaa.
   Raportti pohtii erityisesti sitä, mikä on aiheuttanut oppimistulosten huiman laskun 10-15 vuoden aikana Ruotsissa. Raportti päätyy totemaan, että suuri syy tuntuu löytyvän yksilöllistämisestä, jonka alun perin luultiin parantavan oppimistuloksia ja pienentävän oppilaiden välisiä eroja.
   Nyt ovat oppilaiden väliset, sosioekonomisista syistä johtuvat erot suuremmat kuin koskaan aikaisemmin. Erityisesti vanhempien koulutustaso vaikuttaa tuloksiin. skoverket painottaakin opettajan luokassa antaman opetuksen tärkeyttä. Itsenäistä työskentelyä tulisi vähentää ja yhteisiä aineiston läpikäymisiä, tehtävien ratkaisujen pohtimisia jne. lisätä huomattavasti.
   Huomattavan vaikeaa näyttäisi itsenäisen oppimisen avulla hyviin tuloksiin pääseminen olevan luonnontieteellisissä aineissa, kielissä ja matematiikassa, mutta myös yhteiskuntatieteellisissä aineissa vaikuttaisi käsitteiden ja kokonaisuuksien, syiden ja seuraustenymmärtäminen itsenäisesti olevan vaikeaa. (Näistä tuloksista voisivat suomalaisetkin ottaa oppia!)
   Tätä taustaa vasten ei uuden rajakoulun pedagoginen linja tunnu järkevältä. Kunnanneuvos Bucht on joka tapauksessa julkisesti ilmoittanut, että Haaparannan lukiosta tulee Ruotsin paras.
   Kuinkahan Tornio vastaa huutoon?"    nimim. Rajan pinnassa

Tuntematta juuri ollenkaan lukiokoulua, mitä vanhempana on seurannut tyttären koulunkäyntiä Ruotsissa, vaikuttaa tämä mielipidekirjoitus vähän oudolta. Ehkä se on vanhan koulun lukion opettajan tekemä, jonkun joka tykkää luennoida ja jakaa tietoa. En tunne myöskään paikkakunnan kouluoloja, en kummankaan kaupungin.

Ihmettelen, miksei naapurikaupungin johtajan visiota otettaisi positiivisesti vastaan.  Sitä ounastelen, ettei tietokoneiden ja netin mahdollisuuksia ole kummassakaan maassa otettu täysin hyvin käyttöön, mutta en siitäkään paljon tiedä. Etäisyydet eivät ole pitkät ja nuorilla olisi lyhyt matka kaikenlaisiin, myös urheilun fasiliteetteihin kumpaankin ilmansuuntaan. Olisi hyvä saada Rajalle toimintaa. Tällä hetkellä siinä on varmaankin hienot suunnitelmat ja paljon joutomaata. Minusta vaikuttaa, että molempien kaupunkien kaupalla on ongelmia. Ikea vetää suhteellisen paljon kauempaakin tulevia asiakkaita, mutta Haaparannan vanha keskus on käytännössä kuollut, sinne eivät kävijät poikkea. Kaupungin reunalla, Ikeasta etelän suuntaan menevän tien varrella, vaikkakin länsisuunnassa on Björkan alue, jossa myös käy paljon asiakkaita, paljon suomalaisia. Torniossa taas on paljon ylimääräistä kauppaa, jotka ovat myös rakennettuja liian suuriksi. Kauppakeskus vetää jonkin verran, koska se on uusi ja amerikkalaisen Mall:n tapainen oleskelutila. Suensaaren muut liikkeet potevat kävijäpulaa ja paljon liikehuoneistoja on tyhjillään. Mantereen puolella Suomessa on hurjasti rakennettu ylikapasiteettia. Kuten kaupunginarkkitehtikin sanoi, kaupunkia vaivaa epämääräisyys. Rajalla -alue olisi mahtava paikka, ei haittaisi vaikka se vilisisi toimintaa. Suomi avautuu tällä hetkellä rajalle, mutta sitä ei tee Ruotsi ja Haaparanta, koska edessä on erillinen Ikea. Ikea on ihan oma maailmansa, sen konsepti toimii, mutta se ei ole hedelmöittänyt Haaparantaa ja Torniota ehkä odotetusti. Vaikuttaa myös, että kaikesta hehkuttamisesta huolimatta tämä ei ole vielä Twin City.

Stalinin kanavalla

Kuulin tänään kiinnostavan jutun, että suomalaiset ja venäläiset sotilaat olisivat olleet asemasodan aikana, kertojan mukaan siis, välillä niin hyvää pataa keskenään, että he kävivät toistensa luona jopa saunomassa ja juomassa Pivaa, joka oli kuin kiljua.

Ensimmäisen maailmansodan ajalta kerrotaan, että jonain jouluna miehet nousivat juoksuhaudoistaan ja juhlivat yhdessä Vapahtajan syntymäpäiviä. Mutta että näin on käynyt suomalaisten ja neuvostoliittolaisten keskenkin. Kertoja on elossa ja hän kertoi jutun itselleen tapahtuneen. En saanut selville kuinka laajaa tämä veljeileminen oli. Päällystö oli sen kieltänyt, mutta: "Meillä ei ollut mitään vihaa keskenämme". Vastapuolella oli kertoman mukaan suomenkieltä taitavia sotilaita.

Jos tämä on totta, se saattaa olla sotahistoriallisesti ainutlaatuinen tapahtuma. Kertoja oli presidentti Koiviston kanssa samassa komppaniassa. Koivisto oli hänet tuntenutkin kuulemma Helsingissä tullessaan kadulla vastaan ja kutsunut myös itsenäisyyspäivän vastaanotolle.

Mopoajelulla

Miten minä saan selville, mikä skootterissa on vikana. Se ei startannut reilu viikko sitten, kun yritin ladattuani akun. Mistä löydän sytytystulpan paikan, siinä se vika varmaan on. Vein mopon ulos ja koetin startata, ja nyt se hyrähti käyntiin kuin ei mitään olisi ollut. Ajoin huoltoasemalle laittamaan ilmaa, edellisen renkaan ajoin pilalle, kun en pitänyt huolta ilmanpaineista. Kävin katsomassa, löytäisinkö tien tuttavan mökille, mutten sitä tehnyt. Ihan lähellä varmasti olin. Olen ajanut sinne kuukausi sitten autolla, mutten muistanut tarkkaa paikkaa. Sellainen muisti minulla on. Polttoaine oli hilkulla enkä jäänyt hakemaan vaan ajoin kotiinpäin. Neula oli ihan pohjassa, kun pääsin Ala-Vojakkalan huoltoasemalle. Mukavaahan ja vapaata tuollainen vaivaton ajaminen on, mutta silti pidän pyöräilystä enemmän. Toki aion ajella skootterillakin, sillä pääsee hieman kauemmaksi. Maisemia voi katella enemmän kuin autosta.

Aamupäivällä kuului ikkunoiden takaa kummallista kolinaa. Taloyhtiön puolesta tuuletusikkunoihin laitettiin ulkopuolelle sääskiverkot, mikä näillä seuduilla on tärkeä kapistus. Hyvää palvelua. Ne kuulemma otetaan pois talveksi. Piha näyttää viihtyisältä, perheet käyvät tapaamassa isovanhempia, nuortakin väkeä täällä näkyy.

Nyt olisi vielä edessä auton käyttökuntoon laitto, se ei onnistu valohoidolla. En ole vielä edes vaihtanut kesärenkaita, kun auto on seissyt mykkänä. Pääsisinpä siitä rakkineesta eroon.

Viherpeukalona

Aurinko on paistanut kuumasti, olen yrittänyt vähän varoa, etten polttaisi nahkaani. Vanhemmat ja viisaammat ihmiset täällä istuvat varjossa. Laitoin luhtiparvekkeelle kuusi parvekelaatikkoa, tilaa olisi ollut vaikka kuinka paljon. Minulla on jäljellä muutaman vuoden ikäisiä siemeniä, koetan itävätkö ne. Tarvitsen etupäässä tilliä, kukkasia on luonnossa ja piha on kaunis. Olin monta vuotta viljelijänä, amatöörisellaisena toki. Ensimmäiset auringonpaisteet saavat väkisinkin sormet syyhyämään. Jos siemenet eivät idä, ostan taimia ruukkuihin. Ne ovat selvästi vapaan taivaan alla, joten ne saavat myös luonnonkastelua. Jos sattuisin lähtemään matkalle, voin pyytää naapuria kastelemaan, jos luonto ei sitä tee. Säkki istutusmultaa maksoi vain 6 €. Pieni sijoitus kasvimaahan. Ehkä ensi vuonna laitan todellisia istutuksia, kun katson, miten tänä vuonna menee. Täällä on fantastisia tuloksia, mitä ruukkuviljelijät ovat saaneet aikaan.

En saanut eilen lähdettyä konserttiin kirkkoon, Tornioviikko alkaa olla ohi. Onneksi on muuta ohjelmaa, menen auttamaan huonosti kulkevia ihmisiä, on erinäisiä tilaisuuksia ja kursseja lähiaikoina. Muutamassa päivässä täälläkin on ruvennut vihertämään, maisemat alkavat olla taas erilaisia ja täytyy käydä katastamassa, miltä ne nyt näyttävät. Autoa ja skootteria pitää myös duunata, minun taitoni kai riittävät.

Muistellaan menneitä: Olavi

Joskus tulee mieleen, että mitähän Olavi ajattelee siitä, että nyt uusiutuvat, hajautetut ja vaihtoehtoiset energiat tuntuvat olevan valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Onkohan hän tyytyväinen? Veikkaan ettei kuitenkaan ole. Olavi oli verraton verkostojen muodostaja jo kaksikymmentä vuotta sitten, hän yritti saada aikaan toimintaa asiallisista syistä omasta mielestään, psykologista myös veikkaan. Hän vietti fantastiset vuodet tuhlaten kertyneen omaisuutensa seikkailuunsa, Ruotsissa asuva tytär oli ilmeisesti vihainen, kun isänperintö hupeni. Olavi ei elänyt tyypillistä eläkeläisen elämää vaivojansa valitellen ja pitkästyen. Vaivoja hänelläkin oli, mutta ne eivät estäneet. Hän haravoi ympäri maata, asui kuukausia useilla paikkakunnilla ja yritti saada aikaan toimintaa energiapuolella. Vieläkään se ei ilmeisesti ole lopussa, vaikka ikä jo painaa. Missään hän ei varsinaisesti onnistunut käsittääkseni, vaikka hän oli visionääri. Hän oli sekoitus viisautta ja fantasiaa, joskus visiot olivat aivan mahdottomia, tuulella käyviä. Hän oli valmis syöksymään mihin tahansa. Osaksi varmaan kunnanisät ja pitivät häntä haihattelijana, mutta kyllä hän sai myös arvostusta osakseen. Koskaan hän ei tuntunut masentuneelta. Oli aivan selvää, että hän oli maanikko, mutta hyvällä tavalla ilman depressiivisyyttä. Sitä ei ainakaan näytetty.

Hänellä oli aina monta rautaa tulessa, ei ollut vaihtoehtoenergioiden lajia, josta hän ei olisi ollut kiinnostunut ja innostunut. Minäkin siinä etäältä seuraavana opin paljon mielenkiintoisia asioita ja kirjoittelinkin paljon niistä. Olavi tiesi paljon myös sisäpiirin asioita, hänellä oli ja on erinomainen äly ja muisti ja kontaktiverkosto.

Hän osti siinä vaiheessa, kun rahaa oli vielä jäljellä Windside- tuulivoimayhtiön osakkeita, joiden nimellinen arvo nousi suureksi. Ei osakkeita silti olisi pystynyt myymään. Hän rakensi fantastisen liikeidean näiden osakkeiden varaan. Hänellä paloi paljon rahaa, hän teki ajattelemattomia sijoituksia ja toimia ja menetti rahaa, itsekin olin kinuamassa Ekokylälle jotakin, kerran erästä haketinta, joka oli hyvä idea, mutta ei tarpeeksi ajateltu. Lainasin hänelle hieman ja sain lopulta takaisin, hän olisi pyytänyt uudelleen, mutta sanoin ei. Tarvitsen nekin rahat varmistamaan, etten ole aivan puilla paljailla, kun vanhuus tulee.

Olavi on minulle ensi sijassa esimerkki siitä, että ihmisen kolmannen iän ei tarvitse olla toimetonta ja hampaatonta. Hän on myös esimerkki siitä, että sinänsä järkevätkin asiat eivät välttämättä onnistu. Itse ajattelen sivustoani Oppitori. Tiedon tulva on suuri. Yhteiskunnassa vaikuttavat pohjalla monet virtaukset; sisäpiireihin pääseminen maallikkona ei hevin onnistu. Tietysti voi sanoa, että todellinen asiantuntemus lyö itsensä läpi, mutten tiedä. Näyttää, että maailmaa hallitaan vähällä järjellä, keskinkertaisuudetkin pääsevät päättämään ja rikastumaan, kun sen sijaan yritteliäät eivät.

Nyt valtiovalta on päättänyt sijoittaa massiivisesti hajautettuun energiantuotantoon, tulee metsähaketusta, tuulivoimaa ja mitä kaikkea. Olavi ajoi näitä asioita ja pari vuosikymmentä sitten. Silloin aika ei ehkä ollut vielä kypsä että yhteiskunta olisi ollut valmis sijoittamaan massiivisesti. Nyt on, vaikka se tulee ydinvoiman ohella. Itse kannatan sitä, mutta olisi hauska tietää, mitä Olavi ajattelee. Tehdäänkö asiat väärällä tavalla, ovatko väärät yhtiöt ja ihmiset asialla?

Olavi on saanut muitakin innostumaan ideoistaan. Täällä on Windsiden omat sivut. Olen ollut huomaavinani, että windsidea ei mainita, kun puhutaan Suomeen rakennettavasta tuulivoimasta. Mistähän se johtuu, johtuuko siitä, että ne eivät ole yhtä tehokkaita kuin perinteiset laparoottorit. Toisaalta niissä on hyviä puolia, kestävät myrskyäkin, huoltovapaita, kauniita ja sulautuvat ehkä paremmin maastoon.

Kuukkeli -lehden juttu Olavista

Satunnainen postaus -nappula

Laitoin tähänkin blogiini nappulan, mitä klikkaamalla saa esille satunnaisen postauksen. Viime aikoina ei kommentteja ole enää juuri tullut, ennemmin ne vähätkin olivat kadoksissa, nyt ne ovat taas takaisin.

Tekee hieman kipeää lukea vanhoja juttuja, mutta juuri itselleen tulee olla armelias.

Tornion sillat

Tuli taas paljon kulttuuria nautittua. Ensin oli esitelmä Tornion silloista. Enpä ollut tiennyt, että rautatiesilta on ollut käännettävä, ennen kuin siitä liikennöivät. Selvisi myös mitä ovat kivirakennelmat Hannulan sillan kupeissa: siinä on ollut höyrylautan laituri ennen kuin siltoja olikaan. Olin kuullut Handolinin sillasta Torniosta Haaparannalle. Siinä oli maksukoppi keskellä, koska silta oli yksityinen. Mukana oli nainen, joka oli pienenä siitä kulkenutkin. Nyt ei Haaparannalle tarvitse ollenkaan siltaa. - On siinä jotakin ja yllätykseksi sekin on nimeltään Handolinin silta. Toinen maayhteys on Kranninkatu ja Ruotsiin pääsee vielä ylempää, golfkentän kohdalta, se lienee sitten Näränperä. Molemmissa on periaatteessa putken muodostama silta, putkessa virtaus on vähäistä. Siellä on vielä tyhjillään oleva tulliasema ja kyltit, että muiden kuin paikkakuntalaisten pitää käyttää toista tietä. On siellä maininta kameroistakin. Kyllä Tornion tulli edelleenkin toimii ja googlettamalla löytää esimerkkejä takavarikoista. Mutta toiminta on vain varjo entisestään, jonka ympärillä oli kokonainen joppauksen kansanperinne.

Esitelmöijä puhui Hannulan sillasta kaarisiltana, mitä se ei suinkaan nykyisin ainakaan näytä olevan, vaan se on ristikkorakenteinen terässilta, joka on kuulemma palanutkin 60-luvulla. Sen syntymiseen on vaikuttanut Uuno Hannula, jonka muistan. Hän ei silloin vielä ollut maaherra vaan oli kansanedustaja, lehtimies ja opetusministeri, paikkakunnalta kotoisin. Olen lukenut hänen elämänkertansa, ja siinä vihjattiin, että hän vaikutti myös sillan pysymiseen räjäyttämättömänä, vaikka se oli jo ladattu. Ruotsi protestoi mahdollista räjäytystä ja Saksa säästi.

Luultavasti Torniosta Suomen mantereelle menevää osaa kutsutaan Hanhirovan sillaksi. Muistan sen nimisen poliitikon. Voi myös olla, että sillan on rakentanut Hanhirovan yhtiö tai vastaavaa. Virallinen nimi on vain Tornion silta.

Esitelmän pitäjä oli eläkkeellä oleva lehtori, joka oli poikasena toiminut kantajana Tornion asemalla, ja siitäkin ajasta riitti mukavia juttuja. Nythän ei asemalta mene yhtään henkilöliikennettä, vaan junaan pitää nousta etäämpänä olevalta seisakkeelta. Vielä minä siitäkin Helsinkiin joskus matkustan.

Tutustuin samalla hinnalla (0€) Aineen museon taidenäyttelyyn. Yhdessä kohdassa oli vesiämpäri, koska erikoiset kattoikkunat näköjään vuotavat.

Museon salissa oli sitten vuorossa kolmikymppisen kirjailijan Mikko Myllylahden esitelmä. Kovasti mukavan ja sympaattisen tuntuinen kirjailija. Hänen runokokoelmiaan on arvostelu ylistänyt ja hän on saanut apurahoja. Lisäksi hän on opiskellut elokuva-alaa ja tekee käsikirjoituksia. Hän esitteli mielenkiintoisesti tulevaa romaaniaan, kuulosti oikein mielenkiintoiselta, varmasti luen.

Illalla menin vielä naapuristossa sijaitsevaan Perä-Pohjolan Opistoon, missä oli pääjuhla. Siellä oli oikein hyvää ohjelmaa. Nuoret tytöt esittivät villin, itsetehdyn näytelmän, toiset tanssivat balettia, yksi soitti sonatiinoja ja vanhemmat ladyt esittivät seksikkään can canin. Oli hienoa laulantaa. Oli siinä silmän- ja korvan ruokaa. Tornion historia on valmistunut ja sen kirjoittaja esitti humoristisesti kertomuksia Tornion kulttuurielämämästä.

Tänään olin sitten kirkossa, mistä kirjoitin pitkän esseen Oppitorille. Nyt paistaa aurinko ja olen istuskellut vähissä vaatteissa parvekkeella. Siihen ei ollut mahdollisuuksia edellisessä asunnossa, koska parveke oli täynnä tavaraa. Ei se muutenkaan olisi houkutellut, sillä sijainti oli äärimmäisen huono. Tuo luhtiparveke on todella iso ja rauhallinen, mutta siinä voi luontevasti jutella naapurien kanssa ja olla osa pihan elämää.

Ikävä Islam

Ruukinmatruuna lataa laajalla arsenaalillaan islamin kauheuksista. Toki pidän sitä suurelta osin oikeana. Juuri tästä syystä olen hieman islamilaisten maahanmuuttoa vastaan. Toisaalta ei islamin kannattajiakaan pidä kuitenkaan vetää yhdellä kammalla ja demonisoida. Kristinuskossakin on ollut synkkiä vaiheita eivätkä fundamentalistit nykyäänkään ole kovin sympaattisia. Väittävät, että Islam elää kuitenkin sen tyylistä aikaa, jota Lännessä kutsuttiin Valistusajaksi, ja liennytyksen ja maallistumisen merkkejä on paljon. Ei se tietenkään tarkoita, että kaikki ovat valistuneita vaan että valistuksen airuita on olemassa.

Lars Vilksin kokema hyökkäys antaa pessimismille taas uutta polttoainetta. Wikipedia Lars Vilksistä.
Huomaa, että artikkeli oli jo ehtinyt päivittyä hyökkäyksen suhteen. Vilksin blogi. Kuvahaku.

Kulttuuripitoinen päivä

Päivällä oli kirjastossa kirjastotarkastaja Kaarina Kyyppä-Aho. Suuri yleisö sai seurata mukana kuulemassa viisauden sanoja. Se oli "katuteatteria, vai onko se yhteisöteatteria" parhaimmillaan. Hyvä idea ja herkullinen toteutus. Kirjastossa oli minunkin kirjoitukseni, Sanataiteen ryhmästä, näytteillä. Ohjaaja oli tehnyt hienon lay outin teksteille.

Vein taas repullisen ilmaisia kirjoja kotiin. Jotkut tarvitsivat hieman liimaa, mutta ne ovat täysin kunnossa sen jälkeen, eikä huonoja kirjoja ollenkaan, lasten tietokirjoja ja olipa Pikku-Pegasoskin.

Kävin naapurissa kysymässä haittaako, jos laitan luhtiparvekkeelle yrttilaatikoita. Ei haitannut ja saimme tutustua naapurin kanssa, joka kyllä kertoi muuttavansa saman taloryhmän maan tasossa olevaan asuntoon. Hän tarjosi vahvaa kahvia ja join kohteliaisuuttani ja sen jälkeen olen ollut selvästi vireämpi, pelkään yöunien puolesta. Nappasin pyörän perään kärryn ja kävin kasvihuoneella hakemassa multasäkin eikä painanut yhtään kofeiinihöyryissä. Iltapäivällä oli Suensaarella kaupunginarkkitehdin pitämä luento siitä, miten saada Tornion nuupahtanutta ulkonäköä kohennettua. Oli vain kolme kuulijaa +kaupunginosayhdistyksen pj. ikään kuin viran puolesta.

Miellyttävä luento ja järkeviä ajatuksia, kuinka pystytään muutamilla toimenpiteillä kuten vaihtamalla korkeita valaisimia matalammiksi, hankkimalla penkkejä, tekemällä rajaa jalkakäytävien ja ajoratojen välille, maalaamalla vaikka viivakoodillisia suojateitä... - kymmenessä vuodessa muuttamaan kaupungin yleisilmettä. Tornio on tehty autojen ehdoilla, nyt on jo toista vuotta keskustassa pysäköintimaksu, mikä kuulemma aluksi herätti kovaa vastustusta. Kauppakeskus on tuomassa ideaa kaupungista olohuoneena, kävelykatua kehitetään ja ymmärtääkseni Rajalle rakennetaan jonkinlainen toiminnallinen puisto, kun Haaparanta ja Tornio rakennetaan yhteen. Ruotsin puolen rakennustyöt ovat aloittamatta.

Rohkaistuin siinä kofeiinituiskussa ottamaan puheenvuoron ja kysyin eikö historiallista kaupunginlahtea voitaisi käyttää samantyyppisenä soutelupaikkana kuin on esimerkiksi Oxfordissa joki. (Olen katsonut Morsea liiaksi. Toki olen myös käynyt siellä Oxfordissa.) Täällä on oppilaitoksia, Suensaarella on ammattikorkeakoulun kampus ja joen toisella puolella on Humanistinen Ammattikorkeakoulu, mistä valmistuu mm. eräoppaita. Kaupunginarkkitehti (ehkä imarteli, mutta) sanoi ideaa hyväksi. Onhan siitä lahdesta olemassa kehittämisuunnitelma. Tuollaisena matalana ja umpeen kasvavana vesistönä se on erinomainen lintujärvi, sanoi arkkitehti. Hän kehui, että tilaisuudessa laatu korvasi määrän.

Tilaisuudessa oli myös Roska päivässä -liikkeen aloittanut nainen, joka kertoi aiheesta. Osallistuin siihenkin keskusteluun. Sanoin, että sitä ei haluaisi olla mikään friikki, mutta jos asiasta tulee sosiaalisesti hyväksyttyä, olen varmasti mukana. Juuri tuohon liike kuulemma tähtää.

Keskustelutilaisuudesta menin Musiikkitalolle Kampukselle. Siellä on ajanmukainen Musiikkitalo, joka on mm. Pop  Jazz Konservatorion tyyssija. Kolme ekavuoden kurssilaisten yhtyettä esitti iskelmämusiikkia - ja millä taidolla. Nuoret pojat olivat ihan OK, ujohkoja, mutta tytöt, solistit, olivat täysiosumia. En laittanut nimiä muistiin. Keskimmäisen ryhmän solisti oli tummahko, sopusuhtainen ja viehättävästi pukeutunut nuori nainen täysiverinen esiintyjä. Ajattelin, että parempaa ei voi enää tulla, mutta viimeisen bändin solisti oli samaa tasoa. Hän oli taskukokoinen vaaleaverikkö, joka oli myös varustettu kauniilla äänellä ja esiintymistaidolla. En puhu pahaa myöskään ensimmäisestä solistista, hänelläkin oli hyvä ääni ja musikaalisuus, mutta ulkomuoto ei ollut samanlaisen kaunottaren kuin kahdella muulla tytöllä. Silti hänellä oli persoonallisuutta, eikä tiedä, vaikka hänestä se tähti tulisikin. Tytöt olivat kaikki tähtiainesta. He pystyvät samaan kuin kuka tahansa iskelmätaivaan tekijöistä. Kappaleet eivät olleet tusinatavaraa ja niiden tulkinnat olivat sielukkaita. Niissä oli kauneutta ja viattomuutta ja nuorta viehkoa. Oppilaitos saa olla myös tyytyväinen tuloksiin.

Olisin mennyt Åströmin kartanoon irkkukonserttiin, mutta en kehdannut lähteä keskustelutilaisuudesta kesken kaiken. Tuo kartano on vielä näkemättä. En kuitenkaan kadu, koska nuorten konsertti oli hieno.

Illalla vielä lainasin ylimääräisen pakastimeni naapurille, jolta sähkökatkos oli rikkonut kylmälaitteet.

PS Huomasin joutuneeni vielä Pohjolan Sanomien kuvaankin ja näin "tarkastajan" siviiliasuisena. Hän oli ihan normaalilta vaikuttava.

Tornio

Minusta on mukava tutustua paikkakuntaan. Meneillään olevien Tornion-viikkojen tilaisuuksista kävin eilen kahdessa. Ensimmäinen oli kiertoajelu Suensaarella. Kaupunginosayhdistyksen puheenjohtaja oli mikrofonissa kiinni. Hän kiinnitti huomiota rakentamattomiin tontteihin ja tuntui ihailevan vain uutta. Yksikerroksisten liiketalojen tilalle pitää kuulemma rakentaa monikerroksisia. Jonkin verran siinä tuli paikkakuntatietoa. Kierroksella oli ajatus, että miltä kaupunki näyttää turistin silmin ei taas kerran taisteltu saksalaisia vastaan. Itse olisin kiinnostunut enemmän historiasta kuin nykypäivästä ja pahoittelen kaupungin muuttumista samanlaiseksi kuin muutkin Suomen raiskatut kaupungit. Sinänsä kuitenkin kiinnostava kierros, onhan tämä hieno kaupunki kuitenkin jokinäkymineen ja historioineen. En voi hyväksyä sitä arkkitehtuuria, jota voisi kutsua The Finnish Lookiksi. Se on asiallista mutta niin perkeleellisen ikävää ja rumaa.

Minulla oli mukana iso reppu taas täynnä kirjoja. Pistäydyin kirjastossa ja hyllyyn oli taas kertynyt poistokirjoja. Viisiosainen Kasvien maailma lähti 2,5 €:lla ja muuta vastaavaa.

Kuudelta kävin kuuntelemassa esitelmää, joka oli täysin minun mieleeni. Sen piti nuori arkeologi Antti Krapu. Esitelmä oli julkistamistilaisuus esitteelle, jonka työryhmä oli tehnyt aiheesta Tornilaakso 10000 vuotta. Mielenkiintoinen kuin mikä ja hyvin esitetty. Se oli sarjan kuudes esite, ne ovat löydettävissä kaupungin sivuilta pdf-muodossa. Täällä on kuntainfoa,  Linkit.
Historiallisia tiedotteita.

• Henkilöitä ja tapahtumia Pohjan Torniosta
• Rajasta resurssi  /  Från gräns till resurs
• Siltojen Tornio
• Tornio ja Tornionlaakso porttina pohjoiseen
• 10 Teesiä Pohjan Torniosta
  
  Uusin ei ole mukana.
  

Taas täytin reppuni isoilla tietokirjoilla, tällä kertaa hyllystä, missä luki 0€.

Vaikuttavan hyvät nettisivut kaupungilla, vaikka minulla ei olekaan vertauskohtia: On Museoradiota ja kiinnostavia historiatietoja ja paljon muuta.

Luiset luistimet

Lehdessä kerrottiin, että Alatornion Pitäjänmakasiini on auki tänään äitienpäivänä Tornioviikolla. Tietysti menin katsomaan, kun olen hieman museoihminen, ollut oppaanakin. Torniota ei poltettu, ja vanhoja esineitä on säilynyt. Torniossa on myös maakuntamuseo, jota aletaan remonteerata.


Hautausmaalla, Alatornion vanhan ja hienon kirkon kupeella sijaitsevassa makasiinissa kannatti käydä. Kysyin onko joskus kesällä vaikka opastusta ja saattaa ollakin loppukesästä. Museossa oli ainakin kahdesta Tornion seudun omalaatuisesta merkkimiehestä, toinen oli Kalkkimaan Pappi ja toinen parantaja, Iisakki Pistokoski. Aion kirjoittaa heistä ja kylähulluudesta Oppitorille, joten ei tässä enempää. Olen kirjoittanut täällä Maalaisessa kolmannesta originellista Pilli-Hermannista Keuruulta. Olen asunut hänen maillaan. Minua haluttaisi jopa lähteä haastattelemaan nykyajan "kylähulluja", mutta ei ole vielä tarpeeksi itsetuntoa.

Alatornion kirkossa enkä myöskään Suensaaren kirkossa ole vielä käynyt. Kummatkin ovat vanhoja ja tyylikkäitä ja täynnä historiaa. Hautausmailla olen käynyt. Alatornion kirkon tornin piikin kautta menee kuuluisa Struven mittausketju ja muistaakseni Maupertuisin mittaajat käyttivät vuorostaan Suensaaren, Tornion kirkon tornia mittauspisteenä.


Yhdessä naulassa riippui rykelmässä Nurmes-tyyppisiä luistimenteriä. Samassa kohdassa oli myös pari luunpalaa, joissa oli reiät kummassakin päässä. Äkkäsin, että niidenkin täytyi olla luistimenterät, olivathan nekin samassa ryhmässä.

Piisamit puuhissa

Pääsin vasta iltaa kohden letargiasta. Päätin aloittaa taas piristävien juomien nauttimisen ja aloitin teestä. Olisi ollut jo energiaa lähteä pidemmällekin matkalle, mutta päätin pysyä jokimaisemassa ja menin tekemään pyörällä sen lenkin, mitä höyläsin jalan viime vuonna. Vesi on noussut vain hieman, joessa ei näkynyt jäitä, sitä ei ole noussut rannoillekaan. Tuntuu, että tänä vuonna on ollut pliisu jäittenlähtö.

On menossa Tornio-viikot ja olin ottanut ylös ohjelman, mutta unohtanut koko jutun. Tähtään lähinnä kotiseuturetkeen busseilla. Onneksi se on vasta maanantaina. Ohjelma ei ole muuten kovin erikoinen.

Kävin katsomassa puuhailevia piisameita, ne ovat aina touhussa Kaupunginlahden rannoilla. Tänä vuonna voi istuskella parvekkeella, se on oikeastaan luhtiparveke. Edellinen asuntoni on pysynyt tyhjänä. Sitä on käyty katsomassa, mutta kukaan ei tunnu huolivan. Se on kallis ja sijainti on ihan autorampin vieressä, pohjoispuolella ja alakerroksessa. Ylempänä siinä talossa on ihan siedettäviä huoneistoja, minun oli epäonnistunut. Silmien kirvelykin on täällä uudessa asunnossa loppunut, oli todella onnistunut muutto. Naapurit ovat leppoisia, ja odotan kovasti ulkokauden alkamista. Talon naisia on on kehuttu hyviksi muurinpohjalettujen paistajiksi. Piha on suojainen ja siinä on viihtyisän näköinen grillimökki keskellä.

Kaupassa

Jäitten kasautuma Hannulan sillan kupeella oli lähtenyt epädramaattisesti. Joki näyttää vapaalta, mutta ei siinä kovin paljon jäitä huilaa. Vesikään ei ole kunnolla noussut.

Minusta on mukava käydä Ruotsin puolella ostoksilla, vaikka Herra Paratkoon, kauppoja riittäisi täälläkin. Björkan alue, vielä Ikeasta eteenpäin, on suosittu suomalaisten keskuudessa. Hinnat ovat vielä kilpailukykyisiä, vaikka euron kurssi on nyt 9:50 kruunua. ICA Maxi mainostaa itseään Ruotsin halvimmaksi suurmyymälä-ketjuksi. Käyn joskus kävelemässä myös Ikean läpi. Vaikka tavaroiden paljous alkaakin ahdistaa, Ikean miljöö, missä ihmiset kävelevät ikään kuin draaman sisällä, on ihailtavaa. Ikeassa osataan tehdä asutun tuntuisia ympäristöjä. Se ei myy tavaroita vaan unelmia. Suomalaiset kaupat ovat karrikoiden sanottuna varastoja, joissa tavarat ovat suorissa valtavissa hyllyriveissä.

Yritin saada skootteria ajokuntoon, siinäkin oli akun lataus. En ehtinyt, kun tuli jo pilvistä. Olisin käynyt katsomassa kaveria hänen mökillään. Kyllä sinne pyörälläkin pääsisi, olen tehnyt melkein yhtä pitkiä lenkkejä. Autoilu ja mopoilukin on rentouttavaa. Monelle matkanteko on päämäärä sinänsä. Eduard Uspenski ajoi Hannu Mäkelän mukaan mielellään autoa, oli aina matkalla jonnekin.

Kun kuuntelin Paavo Väyrystä, intouduin ihailemaan. Minusta tuntuu, että hän venkoilullaan sai kansalta myös pisteitä. En tiedä kuinka paljon nykyiset kreikkalaiset ovat antiikin kreikkalaisten jälkeläisiä, varmaankin paljon vähemmän kuin luullaan. Joka tapauksessa Antiikin Kreikka oli uskomaton riitojen ja sotien tanner. Kreikkalaiset tekevät nyt ehkä surutyötä, kun kapinoivat, mutta on käsittämätöntä kuinka he eivät osaa ottaa lusikkaa kauniisti käteen.

Tulvaa odotellessa

Käyn joka päivä katsomassa jäiden lähdön sujumista. Viime vuonna en asunut ihan jokivarressa. Toistaiseksi ei ole tapahtunut juurikaan mitään dramaattista. Jäät eivät vielä huilaa vapaasti. Vesikään ei ole noussut. Tämän pitäisi olla Suomen suurin vapaana virtaava joki. Viime vuonna kävelin päivittäin joen rantatietä ja näin isoja jäätelejä, jotka vähitellen hajosivat tikareiksi ja helisivät rannassa. Vielä ei sellaista näe.

Hannulan sillan, sen jonka saksalaiset jättivät räjäyttämättä, yläpuolelle on kasaantunut jonkin verran jäitä, mutta sen ylä- ja alapuolella on vapaata. Lappia -kylttikin lähti seilaamaan pari päivää sitten. Näin kun ammattikoululaiset sen laskivat jäälle muutama viikko sitten.

Ehkä se veden nousu tulee sitten kun jäät lähtevät. Paljon dramaattisempaa oli Kitisen jäidenlähtö lapsuudessani, ennen joen säännöstelyä, altaiden rakentamista. Vesi nousi kunnolla hipomaan siltaa. Ihan lapsena ei sitä betonisiltaakaan ollut vaan kävelijät menivät puista siltaa myöden, joka piti purkaa ennen tulvaa, ja hevoset kapulalossilla. Joskus joessa seilasi latoja, veneitä ja eläinten ruumiitakin.

Vaikka tämä talvi oli luminen, ei tullut Keksin tulvaa 1677, joka on Tornionjoen legendaarinen tapahtuma. Toinen linkki, sama ruotsiksi.

Menisikö?

Sateinen päivä. Olisi mahdollisuus nähdä ja kuulla "elävää legendaa", punaista Esko-Juhani Tennilää. Hän tekee paljon työtä äänestäjiensä eteen, vie asioita eteenpäin, mutta tuskin hän on koskaan pystynyt todella paljoa vaikuttamaan. On helppo ottaa kanta heikomman puolesta, mutta paljon vaikeampaa on päättää, mikä olisi oikeaa politiikkaa, jotta tuosta vähempiosaisuudesta tulisi periytyvää. Köyhät ja syrjäytyneet ovat aina keskuudessamme, se on varmaa.

Oikeudenmukaisuutta yritettiin ajaa reaalisosialismin puitteissa, nähtiin mitä siitäkin tuli. (Ääri)vasemmistolla, huolimatta siitä, miksi sitä kutsutaan nykyään, on se stigmansa, että se yrittää populismilla valtaan ja sitten kun se on näpeissä, ei ole mahdollisuutta valittaa. Suomessa ei toki vannota vallankumouksen nimiin.

Kuka ja mikä on se riistäjä on myöskin vaikeampaa päättää, jos on täysin rehellinen itselleen. Minä en tiedä sitä, mielipiteeni vaihtelevat. Mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei.

Populisti tuo Tennilä punaisessa pikkutakissaan on. On siellä kävelykadulla muitakin poliitikkoja, Hannes Manninen puhuu Keskustan tilaisuudessa ja Liisa Jaakonsaari on Haaparannalla sosiaalidemokraattien yhteisessä kokoontumisessa. Nyt kun on näin sateista, tuskin on yleisömenestystä. En mennyt katsomaan viime vuonna edes pääministeriä, Väyrysen näin.

...Sain jopa puristaa Tennilän kättä, hän kätteli lähellä olevat. Nyt olen kätellyt Mäntyrantaa ja Tennilää, mihin tämä päätyykään.

Tennilä puhui kovalla äänellä ja hyvin, mutta todellisuus tuli liki. Suensaarella valmistauduttiin motoristien paraatiin. Sorretulla työväenluokalla on varaa harrastaa upeita moottoriajoneuvoja. He asuvat hienoissa omakotitaloissa. Vasemmiston tilaisuudessa oli vain pieni joukko, torniolaiset olivat sateesta huolimatta kokoontuneet moottoriajoneuvojen paraatin ajoreitin reunoille. Upeita ne olivatkin.

Koska itse koen, etten koskaan ole oikein pärjännyt, enkä ole oikein menestynyt koskaan erikoisen hyvin ja olen aina elänyt niukasti, en pidä työväenluokkaa kovinkaan päähän potkittuna. Todellista proletariaattia ovat kylläkin ne syrjäytyneet 700000 suomalaiset köyhät, joihin itsekin kuulun ainakin tulojen perusteella.

Tennilä puhui, kuinka laitetaan kova kovaa vastaan ja puolustetaan esim. elintarviketyöläisten etuja. En kuitenkaan näe, että siinä ollaan lisäämässä kokonaistyöaikaa. Kaikessa on kuitenkin kansainvälisen kilpailukyvyn ylläpitäminen taustalla, paperityöläiset ja jopa ahtaajat ovat kuitenkin työväestön eliittiä. Tilaajavastuulakia hän selitti, ja se tuntuu tosiaan tärkeältä.

Eihän tietenkään paikallisilta sovi odottaa muuta kuin amatöörimaisuutta. Verrattuna Tennilän uhoon, paikalliset puhujat ja esiintyjät olivat vaatimattomia, laulaja oli jopa liikuttava laulaessaan Lennonin kappaleen, Working Class Hero. Joku kysyi minulta, laulaako se portugaliksi.