Yksilöllisyys vs. yhteisöllisyys

Eilen tuli taas ohjelma, jossa myötäiltiin venäläistä Inna Latisevaa, joka on valittanut Suomen ja suomalaisten kaikenkattavaa venäläisvihaa ja suomalaisten kylmyyttä. Ehkä pidämme itseruoskinnasta ja on poliittisesti korrektia huomauttaa suomalaisten rasismista. Ohjelmassa ei ollut analyysin poikastakaan.

Venäläisillä on toki hyviäkin piirteitä, joista esim. Hannu Mäkelä kertoi ystävästään Eduard Uspenskista tekemässään kirjassa. Myös lastenkirjailija Uspenski oli aivan maassa alkuvuosina Suomessa käydessään, kun hän kaipasi omia ihmisiään. Kesällä hän viihtyi paremmin, kun sai levottomuudelle ja toimintatarmolleen kohteita mm. kalastamalla kesämökillä, mutta talvella maalla oleskeleminen tuleen tuijottaen, suomalaiseen tapaan, oli hänelle liian vaikeaa ja ahdistavaa.

Uspenski oli kuitenkin menestynyt ja lahjakas ihminen, hän oli vieraana Otavan kutsumana ja hänelle järjestivät ohjelmaa maan fiksuimmat kirjailijat Mäkelä, Tuuri ja Erno Paasilinna.

Venäjälläkin Uspenski oli koko ajan liikkeessä. Auton ratissa istuminen rauhoitti. Kirja oli hyvä ja Uspenskista annettiin monipuolinen kuva. Toiseksi päähenkilöksi nousi Mäkelälle Uspenskin kirjallinen sihteeri, entinen KGB:n upseeri Kolja, joka ei ollut samalla lailla levoton kuin itse Uspenski, jolla alkoi Venäjän "vapautumisen" jälkeen olla kysyntää. Hänen kirjojaan julkaistiin sekä kotimaassa että ulkomailla. Suomi ei ollut enää se henkireikä, mikä se oli ollut Neuvostoliiton aikoina.

Mäkelä huomauttaa, ja se on parempi analyysi venäläisyydestä kuin että he ovat kaikki lämpimiä ihmisiä, että neuvostoaikana ihmiset totutettiin kollektivisuuteen monin tavoin. Sekä virallisissa rakenteissa koulussa, pioneerileireillä jne. että yksityiselämän pakosta, mm. yhteiskeittiöissä, kommunalkoissa. Ihminen on ehkä perusluonteeltaankin ryhmissä toisiaan kyhnyttävä apina, sosiaalinen eläin.

Toisaalta, ja se on ihmisen dilemma, hän syntyy yksin ja kuolee yksin. Suomalaisuudessa on tietenkin paljon sosiaalisuutta ja yhteisöllisyyttä, mutta olemme kokeneet sen yleisen länsimaisen kehityksen, jota sosiologit ovat kuvanneet muutokseksi sisältä päin ohjautuvasta ulkoapäin ohjautuvaksi. David Riesman on tullut teorioistaan kuuluisaksi. Minusta se teoria ei välttämättä päde. Itse voisin ihan yhtä hyvin hyväksyä teorian yksilöllisyyden kasvusta.

Meitä on ajettu, Ruotsissa se on selvempää, sosiaalisuuteen kouluissa ja muissa yhteisöissä, mutta silti yksinäisyys ja eristyneisyys on ongelma. Ei ole sanottu olivatko ihmiset ennen ollenkaan niin sisältä päin ohjautuvia, tulee pikemminkin kuva laumasieluisuudesta, kun ajattelee tiedon tasoa, noitavainoja, tottelemisen kulttuuria. Mielenkiintoinen kysymys kuitenkin.

Asutaan lähekkäin, mutta isoloidutaan silti. Haetaan kuumeisesti parisuhteita, mutta ei osata elää yhdessä vaan pian erotaan ja jatketaan samaa leikkiä. Nyt pitäisi tiedon tason olla korkealla, koulutettu on kouluttamasta päästyä, mutta silti ammottavia aukkoja avautuu kaiken aikaa. Historiattomuus lisääntyy.

Perivenäläisyydessäkin ovat suuret ja syvät klassikot, jotka ovat olleet niin yksilöllisiä kuin mahdollista. Neuvostoaikaan luettiin klassikoita, monet ihmiset kehittivät siinä ahdingossa syvää yksilöllisyyttä. Nyt venäläisyys on pinnallisuutta, jos ajattelee roskakulttuurin valtaa. Venäläiset itse sanovat kysyttäessä, että silloin ei ollut muuta luettavaa, oli tyydyttävä klassikoihin. Nyt hallitsee pulp-kirjallisuus.

Varmaan Venäjällä kuten myös meillä hallitsee tuo kaksiajakoisuus, kahden kulttuurin olemassaolo.

Minusta Latiseva suorittaa yksityistä vendettaansa yrittäen latistaa suomalaisuutta johonkin muottiin, ja me sen alttiisti hyväksymme. Pitää myös analysoida venäläisyyttä. Varmaan moni venäläisvaimo on ihmeissään samojen ongelmien kanssa. Suomalaismiehet omistautuvat työlle, he tekevät sitä myös kotona esim. rakentamalla. He haluavat levätä eivätkä välttämättä halua seurustella mielestään merkityksettömästi. Ero on yhtä paljon myös yleensä naisen ja miehen välillä. Suomalaisnaiset ovat monesti ihan yhtä hukassa miestensä kanssa kuin oli Inna Latiseva omansa. Venäläisnaisten suomalaismiehet ovat usein työmiehiä, jotkut hieman syrjäytyneitä, jotka eivät ole löytäneet kumppania suomalaisnaisesta. Vakka on kantensa valinnnut ja voisi sanoa myös, että nämä naiset eivät myöskään ole kovin korkeatasoisia. Tiedon taso voi olla alhainen, he ovat lähteneet pakoon ankeita ja stressaavia olosuhteita, ei suuren rakkauden tähden kuten Latiseva väittää itse lähteneensä.

"Lämmin venäläisyys" on kuitenkin myös osallistunut miljoonien kansanmurhiin, sotiin ja imperialismiin. Systeemin orjuuttamina he ovat hoitaneet "taloaan" huonosti, tälläkin hetkellä venäläisyydessä on paljon huolestuttavia piirteitä.

Luulen että ihmisen suurimpia haasteita on juuri tämä rajankäynti yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välillä. Ei ole yksiselitteisiä trendejä ja vaikea on sanoa kumpi on parempi. Itse luulen että tämä rajankäynti on juuri sitä ihmisyyttä.

Panu Höglund kirjoitti Latisevasta. Itsekin kirjoitin jo aiemmin.

Kasvissyönti ei pelasta maailmaa

Kasvissyönti ei pelasta maailmaa, jos uskoo tätä uutista. Laskelmien tekeminen tällaisessa asiassa on varmaankin äärimmäisen vaikeaa. Eikä koko Suomi voisi kokonaan siirtyäkään fennoveganismiin, sellaista hallitusta ja eduskuntaa ei ole eikä tule. Kapina siitä syntyisi! Mutta ajatuskokeena se kävisi. Kyse olisi kaikkein pahimmasta mahdollisesta diktatuurista, minkä rinnalla kaikki aikaisempi olisi ollut lastenleikkiä, jos sitä haluttaisiin valvoa.

Ei olisi kalastusta, riistaa ei saisi käyttää. Kenen kannattaisi pitää kotieläimiä, kun niitä ei saa käyttää ruoaksi eikä raaka-aineeksi? Jokainen joutuisi viljelemään.

Nykyisellään vegaanin ruoan hankkiminen perustuu paljolti teollisuuteen ja ulkomaankauppaan, aikaa tuhraantuu. Fennoveganismi hylkäisi kaikki kommervenkit. Pol Pot olisi ollut lastenkamaritäti tuon uuden järjestyksen rinnalla.

Vaihtoehtoinen elämäntapa kyllä onnistuu hyvinvointiyhteiskunnan siivellä, mutta valtavirran kanssa tuskin. Kuka hankkisi varat siipeilyyn, jos ei työssäkäyvä.

Asiat valtakunnassa

Maan äiti käy tutkimassa, miten maa makaa. Valpas kuvaaja sattui ikuistamaan taas kerran onnistuneen käynnin todellisuudessa tehneen Tarjan tehtaan portilla. Koskaan kukaan ei ole onnistunut paljastamaan häntä, ei tälläkään kertaa!

Bloggerin editorin ulkonäkö on muuttunut yön yli. Kuvan lataamisessa on iso muutos.

Kuolinapua

Luin Iltalehdestä, että Ruotsissa olisi hyväksytty parantumattomasti sairaalle mahdollisuus lääkärien avustamana lähteä tästä Kipujen Laaksosta. Se olisi siten ennakkotapaus. Suomen ja Ruotsin lainsäädäntö ja oikeuskäytännöt seuraavat toisiaan ja ennemmin tai myöhemmin asia tullee meillekin ajankohtaiseksi.

Kannatan sitä, vaikka mahdollisuudet väärinkäytöksiin ovat aina olemassa. Rajanveto on siinäkin vastassa: mikä on parantumatonta ja lopullista sairautta ja missä vaiheessa katsotaan, että on arvokkaampaa saada päättää. Eikä myöskään ole hyvä jos tästä tulee kuolevaa velvottava pakko, lähteä täältä kuormittamasta veronmaksajan kukkaroa.

Katsoin Kovasta Laista jakson, jossa kehiteltiin tarina tästä aiheesta. Se toi mieleen Tohtori Kuoleman, Jack Kevorkianin.

Kuolema ei hetkauta

Tytär soitti juuri ja kertoi, että toinen ruotsalaisen perheeni morfar oli mennyt seisovilta jaloiltaan eilen 79-vuotiaana. Tämä ukki eli täyteläistä elämää loppuun saakka auttaen ihmisiä ja osallistuen, joten lähtö ei ollut traaginen. Paljon surullisempaa olisi ollut joutuminen hoitopaketiksi ja dementoituminen, mikä edelsi toisen perheen morfarin lähtöä. Hän eli täällä Suomessa todella iäkkääksi ja kuoli viime tai toissa vuonna, minun entinen appeni. Anopinkin piti olla huonossa kunnossa, mutta hän innostui elämään täyttä elämää, pää terveenä ja seuraten tv:n saippuasarjoja täydellä innolla ja täyttää kohta 90 vuotta. Nykyajan vanhukset elävät kremppoineen ja lääkkeineen vanhoiksi, anopillakin oli veritulppia ja marevania jo varmasti jo 50 vuotta sitten.

Nyt olen minä ainoa morfar elossa (on kyse eri sukupolvien ukeista) enkä tiedä kuinka vanhaksi kestän. Ikääntymisen huomaa siitä että väsyy helposti, ulkonäkö rapistuu ja krempat lisääntyvät. Istuin yhtenä iltapäivänä ulkona auringossa ja vilustuin, mitä ei yleensä tapahdu.

Olen käynyt auttamassa vapaaehtoisena liikuntavammaisia ja olen tyytyväinen, jos se jatkuu. On siinä jonkinlainen tyydytys.

Tässä iässä sitä pelästyy itseään, kun aito tunne ei millään pääse panssarin läpi. Ei kuolema sitä edes tuo.

Psykologian tohtori, ylipainoinen rikoksia ratkova Fitz puuskahti, kun yhteen jaksoon oli ympätty hänen äitinsä kuolema, että tässä on myös nautintoa, kun kerrankin aito tunne, suru, iskee.

Annettiin ymmärtää, että hän ei ollut käynyt äitiään kasomassa kuukausiin; katsojana en edes tiennyt, että äiti on olemassa. Fitz on muutenkin komplisoitu tyyppi, ehkä häneen ja sarjaan on ladattu kaikki mahdollinen: Fitz on ylipainoinen, pettää hyvää vaimoaan, juo ja polttaa ja uhkapelaa, mutta on samalla mato ratkomaan rikoksia. Hän pystyy ikään kuin menemään rikollisen mielen sisään, ammentamaan tunteet itsestään. Kaupunki vaikuttaa suurelta, mutta poliisiasema on pieni ja nuhruinen. Poliisit ovat epäsympaattisia ja täynnä kaikenlaisia lasteja, yksi jopa ilmeisesti raiskasi työtoverinsa, Janen, jonka kanssa Fitzillä on ollut vipinää.

Rikosjutut sarjassa ovat olleet rajuimmasta päästä. Täällä hetkellä seuraamme katolista perheenisää, joka tappoi prostituoidun. Hänen pappi-veljensä ja vaimonsa tietävät asian. Aikaisemmin saimme seurata kuinka poliisiaseman pomo sai väkivaltaisen ja verisen kuoleman. Ihmiset ovat täynnä häpeällisiä salaisuuksia kaikki tyynni poliiseista alkaen.

En ole oikein tyytyväinen itseeni siinä kuinka sarjalla ja yleensäkin tämäntyyppisillä psykologis-väkivaltaisilla sarjoilla on vetoa itseeni. Seuraan Kovaa Lakia, Morsea ja Fitziä. Aidon tunteen pitäisi periaatteessa tulla helpommista tunteista, mutta samalla olen saman yhteiskunnan tyypillinen lapsi. Sama tunne elämän pienuudesta ja merkityksettömyydestä sai prinsessan kihlatun, Jonaksen, pettämään kaunista kihlattuaan. Vaaran viehätys. En tekisi millään pahaa edes kärpäselle. Elämä on liian helppoa ja turvallista emmekä ole tyytyväisiä niihin karsinoihin, mihin tunnemme olevamme työnnetyt.

Fitz on tietysti uusinta, mutta en ole sitä katsonut ennemmin. Hain viimeiseksi wikipedian artikkelin.

Ei tarvitse kaukaa kaivaa

Ruotsin pikkuprinsessa Madeleinen kihlauksen purkautumisen johdosta on muisteltu, että jo Kustaa IV purki kihlauksiaan, että on sitä ollut skandaaleja ennenkin. Ei tarvitse mennä kauemmas kuin Kustaa V:een, jonka sylissä nykyinen kunkku ehti pikkulapsena istumaan 50-luvun alussa, kun jo löydetään kunnollinen skandaali, johon liittyi kiristystä ja syytteitä oikeuslaitoksen mädännäisyydestä, kun skandaalia yritettiin peitellä. Kansankodin kirjailija Vilhelm Moberg varsinkin kunnostautui asian kaivelijana.

Ja eikö nykyisen kuninkaankin ole kerrottu jo naimisissa ollessaan pistäytyneen bordellissa New Yorkissa.

Muutama vuosi sitten prinsessojen bailauskaverit olivat ns. epäilyttäviä tyyppejä, mihin kirjailija Jan Guillou viittaa. Kuninkaalliset vanhemmat ovat varmaankin pitäneet jöötä, kertoneet, että monarkian menettäminen saattaa riippua häväistysjuttujen esiintymisestä ja saaneet lapset rauhoittumaan ja pysyttelemään kotosalla kultaisissa vankiloissa. Kuningasperhe ei ole tullut tunnetuksi lukuharrastuksistaan, kotona ei ole ollut Jonakselle tarpeeksi mukavaa ja hän on halunnut jännittävämpää elämää ja ns. rummlat runt ja elänyt kaksoiselämää. Yhdessähän pariskunta on jo asunut susiparina, mikä muutama vuosikymmen sitten olisi ollut jo mahdotonta.

Madeleine on sisarista tyypillisemmän viileä ruotsalaisnainen, kruununprinsessa on välittömämpi ja suositumpi vaikka ei samalla lailla kaunotar kuin pikkusisko.

Mahtaa olla vaikeaa elää Ruotsin kuninkaallisena alituisen luupin alla tietoisena siitä että puolueet haluaisivat lakkauttaa monarkian; he tekevät hyvää työtä, tosin aika mitään sanomattomina ja kiinnostamattomina keulakuvina. Nuoremmalle polvelle tuskin kuninkaalliset merkitsevät paljoakaan, mutta alati uudistuvalle tätipolvelle he ovat tärkeitä.

Vaaliläskiä

Jotenkin sen arvasi, että maahanmuuttoasia saa vaalikalastajat liikkeelle kuten nyt don Heinäluoman. Harmi, että se sarja loppui, missä hän oli mafiapomona. Kuitenkin ehkä suuren puolueen, kuten sosiaalidemokraattien on helpompi toteuttaa asioita, vaikka vaikea on uskoa vaalikalastajiin. Puolueen puheenjohtaja on naurettava uhossaan.

Rummutetaan tulevaa työvoimapulaa, mutta siihen on vaikea uskoa. Yhteiskunnalla on mahdollisuus mukautua ja muuttaa rakenteita meidän ikääntyvien hoidossakin. Jaetaan vaikka sitten niitä Kaari Utrion pillereitä. Minä en ainakaan halua istua tai maata pitkäaikaishoidossa vaan kaatua seisovilta jaloilta.

Kävin pari kertaa ikääntyvien äijäkerhossa. Miehet ovat täynnä mitä syvällisimpiä elämänkokemuksia, on viisautta ja charmia. Mielestäni pitäisi olla sellaista toimintaa, missä käytetään älyä. Aloin nähdä punaista, kun ruvettiin pelaamaan bingoa. Kyseessä oli kuitenkin ihan täysissä järjissään olevista iäkkäistä miehistä.

Jotenkin nämä maahanmuuton ihastelijat syyllistyvät samanlaiseen paternalismiin, kun puhutaan, että otetaan maahanmuuttajia tekemään likaiset työt. Vain harva maahanmuuttaja unelmoi päästä pyykimään vanhusten pyllyjä vaan tähtää korkeammalle. Jää ehkä vain pakosta niitä töitä tekemään, jos ei keksi jäädä sosiaalituille ja työttömyyskorvauksille maan tavan mukaan.

On kuitenkin väärin, että yritykset haalivat maahan työvoimaa, joka polkee maassa asuvien oikeuksia. Yritykset rikkovat kaikkia sopimuksia ja lakejakin ja maksavat ala-arvoisia palkkoja, siinä Heinäluoma on oikeassa. Haalimalla väkeä estetään yrityksiä maksamasta kunnon palkkoja tai rationalisoimaan toimintoja siten, että palkkoja on varaa maksaa.

Jos sosiaalidemokraatit valtaan tullessaan edes pystyvät vähän sitä kehitystä hidastamaan hyvä on, mutta en usko. Se on vaan valfläsk kuten ruottalainen sanoo.

Mukava päivä

Oli ihan mukava päivä. Lähdin Tornion työnhakijat- yhdistykseen hakemaan leimaa uimahallin alennuskorttiin ja jäin istumaan pariksi tunniksi. Neljän euron jäsenmaksulla saa 1-1,5 €:n alennuksen joka kerta. Yhdistyksessä oli koolla toiminnanjohtaja ja jäseniä kahvipöydässä. Minuakin pyydettiin kahville ja oli oikeastaan elämys seurata miesten huulenheittoa ja keskustelua, johon itsekin varovasti osallistuin. Ihan hyviä tyyppejä, joilla on sana hallussaan. Tyyli oli näennäisesti hävytöntä ja suoraa, mutta se oli pintaa. Keskusteltiin ihan kiinnostavistakin kysymyksistä. Fiksuja tyyppejä, joilta taloustilanne ja työelämän muutos oli vienyt työt. Porukka pöydässä vaihtui jo pariin otteeseen.

Kysyin miehiltä, että pitääkö havaintoni paikkansa, että pienissäkin kylissä on katuvalot ja tiet ovat hyvässä kunnossa ja usein kestopäällystettyjä pienetkin tiet, paremmin kuin muualla maassa. He kertoivat, että pitänee, ja että kylissä on ollut aikoinaan hienoa yhteistoimintaa esim. katuvalojen hankkimiseksi. Väyrystä ei tarvitse kiittää, kaverini teoria ei kuulemma päde, että se on Paavon ansiota.

Puhuimme Outokummusta ja mm. siitä, että se saastuttaa, mutta se on hyväksyttävä, että tehdas pysyy. Ruotsalaisten ansiosta ja valituksista johtuu esim. ilmansuodattimien asentaminen. Joku sanoi, että täällä on joppauksen eli salakuljetuksen ansiosta ollut vauraita taloja. On myös haluttu näyttää Ruotsille, että kyllä meilläkin pesee esim. teitten rakentamisessa. Itse olen huomioinut, että Suomen Kukkolankoskelle vie vilkkaampi ja parempi tie, jossa on myös pyörätie-kaista Karunkiin asti, Ruotsin Kukkolankoskelle vie vain kapea tie, vaikka itse paikalla on Ruotsin puolella turistirysä, jollaista ei ole Suomen puolella. Ruotsin Kukkolankoski ei ole mikään mauton paikka, vaan siellä on hienoja saunoja, majoitusta, kesähotelli, kalastusmuseo rakennuksineen. Suomen puolella turismi ei ole päässyt kehittymään ehkä naapurikateuden takia.

Vaikka en nykyisin juo kahvia, join kaksi kupillista ja se aiheutti piristyspiikin ja jaksoin uida altaassa vaikka kuinka pitkään, yli tunnin. Kokeilin myös sellaista vesijumppaliiviä, kun olen nähnyt ihmisten harrastavan vesikävelyä. Se oli yllättävän mukavaa. Eteenpäin ei pääse lujaa, mutta koko ajan saa tehokasta liikuntoa. Aion jatkaa sitäkin, vaikka olen taas tottunut uimiseen ja sekin käyttää melkein entiseen malliin.

Pata kattilaa soimaa

Itse tiedon ja älyn jättiläinen Ruukinmatruuna kirjoittaa aliaksesta, nimeltä Bravo, jonka jokainen vähänkään asioita tunteva tunnistaa Panu Höglundiksi. Kuten hyvin usein Matruuna osuu paljolti oikeaan. Panu on älykkö, taitava kirjoittaja, mutta äärimmäisen herkkätunteinen ja altis suuttumaan. Muutamasta sanasta hän on valmis antamaan banneja ja sanomaan, ettei koskaan aio olla tekemisissä jonkun kanssa. Hänen omat kimmastumisensa ovat samalla viihdettä, tuskin hän tekisi pahaa kenellekään, vaikka uhoaa.

Hänen vihankohteitaan ovat feministit, jotka mielestäni ovat osittain oikealla asialla, nuoret naiset jotka eivät anna kuin komeille pahiksille ja maahanmuuttokriittiset, joissa on myös paljon joskus törkeyksiä Panun tapaan latelevia, mutta myös sanavalmiita älykköjä ja totuudenpuhujia lapsen tapaan, joka ei nähnyt keisarin uusia vaatteita.

Olen tavannut Panun ja hänen tyttöystävänsä eräässä tilaisuudessa Turussa, mukava pariskunta. Oli kiva nähdä että he olivat löytäneet toisensa. Panun tyttöystävien hankkimisyritykset ovat legendaarisia nekin, niistä sai lukea netistä vuosia sitten.

Mielestäni sekä Panu että Ruukinmatruuna puhuvat Venäjästä vailla turhaa häveliäisyyttä; siellä meno on todella huolestuttavaa. Mutta samalla meidän on yritettävä elää karhun kanssa ja yritettävä solmia henkilösiteitä, joista luin äsken hienon esimerkin, Hannu Mäkelän kirjan ystävästään Eduard Uspenskista.

Ruukinmatruunakin on saanut kritiikkiä. Joidenkin mielestä hän esittää ominaan netistä poimimiaan mielipiteitä ja esseitä. Minun mielestäni hän lahjakkaan ihmisen tapaan pystyy sulattamaan suuria tietomääriä. Minun tuttavani Veteraaniurheilija, jolla on myös yli 160 ÄO on samanlainen vaikka hänen massiivinen lahjakkuutensa suuntautuukin terveys- ja ravintotietoon ainakin nettiyhteyksissä, on samanlainen. Olimme muuten järjestäneet Veteraaniurheilijan kanssa tilaisuuden Turkuun, missä tapasimme mm. tuon sanotun Panun.

Panu on onnistunut vireällä kirjoittamisellaan ja kommenttiosastollaan olemaan maksettuna nettikolumnistina jo useita vuosia Plaza-areenalla, mikä harvalle onnistuu.

Minun mielestäni mahdollisuus olla anonyymi netissä on eräänlainen varoventtiili höyrypäille ja yhteiskunnalle samalla. Naiivi ihminen luulee pystyvänsä vaikuttamaan, kun saa purkaa paineensa jollakin areenalla. Se on yhteiskuntarauhalle tärkeää, mutta samalla ehkä ehkäisee todellista vaikuttamista ja asioihin paneutumista. Sellainenkin mahdollisuus olisi, mutta tuskin sekopäistä olisi siinäkään hyötyä. Tavallinen huolestunut kansalainen saa ehkä illuusion osallistumisesta yhteiskunnalliseen keskusteluun, vaikka vaikutus useimmiten on kuin P Saharassa. Mielipiteiden suuressa joukossa yksittäisellä ei ole mitään merkitystä.

Pyöräretkien välissä bloggaamista

Pystyin mittaamaan melko tarkasti eilen pyöräilemäni matkan, se oli vain 30 km, vaikka takamukseni uskoi toista. Alkumatkasta paistoi aurinko, loppumatkasta tuli räntää, mikä sinänsä oli kaunista. Ihmettelin kuinka erämaassa oli kestopäällystetty tie, liikennettä oli vähän ja taloja myös, mutta ollaan Väyrysen kotiseudulla, ehkä siinä syy. Täällä on pienissäkin kylissä katuvalot ja tiet ovat yleisesti kestopäällystetyt, ja päätien varressa Torniojoen rannassa on pyörätie kymmeniä kilometrejä. Tuo väyrysteoria ei ole minun vaan kaverin. Kiitos vaan Väyryselle, jos teoria pitää paikkansa, ei ihme että hänellä on täällä fanaattisia kannattajia.

Ajoin jonkin matkaa Liakanjokivartta ja välillä oli korpeen sijoitettu Suojapirtti, jossa hoidetaan koko valtakunnankin päihdeongelmaisia, iso laitos joen rannassa, mutta sopivalla etäisyydellä houkutuksista. Liakanjokea mainostetaan hyväksi harrijoeksi.

Nyt paistaa aurinko ja taidan lähteä samaan suuntaan, mutta ajaa vielä pidemmän tien. Joskus myöhemmin otan skootterin esille ja ajan pidempiä matkoja, jotka eivät enää ole yhtä kuntoa vaativia, mutta eräällä tavalla rasittavampia juuri siksi, ettei siinä saa liikuntoa.

Katsoin pyörälenkkien välillä aika kiinnostavaakin keskustelua Pressiklubilla politiikan moraalista. Voima -lehden toimituspäällikkö intoutui suomimaan Iltasanomien Reijo Ruokasta sensaatiojournalismista Kimmo Kiljusen matkojen uutisoinnissa. (Muuten tuo uutisointi -sana on muistaakseni pakinoitsija Ollin keksimä ihan ivailumielessä, nyt se on yleiskielen normaali sana.) Sitten kun Kiljunen ryhtyi vuorostaan suomimaan yleensäkin median liian suurta valtaa, syyttäjänä ja tuomarina jne, Kapanen taas antoi täyslaidallisen sättimistä Kiljuselle. Iltasanomien Ruokanen puolustautui kaunopuheisesti, mukana oli asiatynkääkin.

Kyllä mielestäni sensaatiolehdet ratsastavat juuri näillä mielestään uutisarvoisilla paljastuksilla, ehkä mukana ei ole omistajien salaliittoa muuta kuin että tulosta pitää tehdä, muuten tulee kenkää. Siinä oli tekopyhiä mukana koko joukko arvostelemassa yhtä tekopyhiä ja petkuttavia politiikkoja.

Lotat

Olin kuuntelemassa toisten senioreiden kanssa lottamuistoja. Vanhat rouvat olivat autenttisuudessaan tietysti viehättäviä ja rempseitäkin ja yleisökin osallistui, mutta pieni esitelmä olisi saattanut olla paikallaan. Lotistahan on kirjoitettu monipuolisesti wikipediassa, mistä saa laajempaa näkemystä.

Kun puhutaan siitä, että lottia ja rintamamiehiä mollattiin poliittisella 70-luvulla, voi olla että siihen reagoitiin liiankin närkästyneesti. Olihan selvää, että romanssejakin syntyi, kun nuoria vereviä ihmisiä oli toistensa kanssa tekemisissä ja oli varmaankin sellaistakin mitä Rintalan Sissiluutnantissa ja Linnan Tuntemattomassa kerrottiin. Tavallinen miehistö saattoi olla mustankipeäkin, kun herraspojat saattoivat viedä tytöt, mutta lottien ja rintamamiesten arvoa ei oikeastaan koskaan viety: he tekivät työnsä eikä suitsutus viime vuosina ole ollut turhaa.

Kyllä varmaankin moni rintamajermu on itsekin ollut puhumassa pahaa lotista sotaa muistellessa. Moni tuli sodasta katkerana ja mieleltään järkkyneenä.

On jotenkin järkyttävää, kun ihmiset joiden luulisi olleen lottia ja veteraaneja, ovatkin olleet lapsia sodan aikana. Pian se sukupolvi on poissa.

Pitää lisätä, että Ruotsissa on Lottakåren, joka mielestäni vastaa meidän sotilaskotisisaria.

Sieltähän tuo nimitys tulee Runebergin Lotta Svärdistä.

Minne joki katosi

Tornionjoen ja Liakanjoen/Raumojoen suisto on jännittävä hämähäkin verkko, joka tarjoaa upeita asuinympäristöjä.

Ei minusta taida tulla kalua usean päivän pyöräretkelle, kun jo muutaman tunninkin tekee toukkaa, takamukselle ennen kaikkea. Katson kartasta etukäteen reitin; tänään saattoi tulla kolmisenkymmentäkin kilometriä. Googlen kartasta ensin katsoin ja säikähdin, että Liakanjoki paitsi että ilman mitään syytä muuttaa nimensä Raumonjoeksi, kartan mukaan myös katoaa. Satelliittikartan mukaan se säilyy olemassa onneksi. Yhdessä kohdassa oli peltoaukeama, jonne jo joku vei minut viime vuonna lintuja katsomaan, nyt tunnistin paikan. Siinä seisoi porukkaa lintuja kiikaroimassa, pysäytin ja kysyin näkyykö mitään, ei kuulemma kovin paljon, mutta he olivatkin eukkoja karussa. Siinä peltoaukeamalla on ollut joskus järvi, josta jo naapuri kertoikin, että se on tyhjentynyt joskus sata vuotta sitten. Nyt osasin yhdistää kertomukset. Lintumiehet sanoivat ihmetelleensä, että miksi linnut tulevat juuri siihen, luulisi, - ja sen huomasin itsekin, että peltoja oli muuallakin. Että onko se järvi piintynyt lintujen genetiikkaan.

Jossakin lintumaiseman takana kumminkin on kaatopaikka, siellä kävin pyöräilemässä pari päivää sitten, lintujen ääniä oli kuitenkin kuten kaatopaikoilla yleensä, muistin Keuruun. Sinne ei päässyt sisään, enkä yrittänytkään kuten Keuruulla, jonne minun rekisterinumeroni oli piirtynyt valvontakameraan joskus keskellä yötä. Ei meidän välimme silti menneet poikki kaatopaikan hoitajan kanssa, vaan jatkoin edelleen kaatopaikalla käyntiä naisystävän poikien kanssa.  Vein hoitajalle aina muutaman kahvipaketin. Kuljetin sieltä aika määrän rojua, jota en tietenkään ottanut mukaan. Pojat innostuivat hakkaamaan rikki mm. televisioita, mikä oli väärin, koska ne ovat ongelmajätettä. En mennyt kieltämäänkään, minua itseä ei ole koskaan haluttanut rikkoa mitään, mutta niillä pojilla näköjään halutti.

Oli aurinkoinen ilma, vähitellen kevät tulee tännekin, isot tiet ovat paljaana. Aamulla oli jonkinlaista hankeakin, mutta ei tullut mieleen sukset, koska joelle ei ole menemistä, pelloilla olisi pystynyt hiihtämään, mutta mikään rautahanki se ei ollut. Minulla oli sitä paitsi aamupäivällä vapaaehtoiskeikka. On mukava auttaa, sillä itsekin saattaa joskus joutua autettavaksi; luoja paratkoon tosin siitä. Huomennakin on keikka ja perjantaina on lottamuisteloita senioreiden kirjastopäivillä. Hyvin saan kyllä ajan kulumaan, vaikka sitä pelkäsin.

Googlen kartan mukaan Liakanjoki näyttää loppuvan yks kaks.

Naapurimaamme

Naapurimaamme Ruotsi valmistautuu kuninkaallisiin häihin. Kansa on kuningashuoneen puolella, muuten poliitikot olisivat jo kauan sitten lakkauttaneet vanhentuneen laitoksen. Kruununprinsessa, jolla on korostunut leukarustinki on suosittu, hän on iloinen ja välitön olento, jonka ei sovi olla omaperäinen. Hän on oppinut olemaan sopivan kyselevä ja ympäripyöreä. Hänen isänsä ja äitinsäkin ovat aivan kuin tavallinen porvarisperhe mielipiteiltään.  Kuninkaalle on kehittynyt vuosien mittaan tiettyä charmia, minkä kruununprinsessa on näyttänyt perineen. Molemmat ovat antaneet kasvot lukivaikeuksille. Julkisissa esiintymisissä kuningas laukoo veikeitä huomautuksia ja kuningatar pidättelee ja tasoittelee, kovin uskallettuja eivät kunkun jutut kuitenkaan ole. Kauniista Silviasta on tullut vanha, jonka kasvoissa näkyvät kauneusleikkausten jäljet, ikävällä tavalla. Vieläkään hän ei puhu virheetöntä ruotsia. Talvella huhuttiin, että Silvialle olisi puhjennut Alzheimer kuten hänen äidilleen, mutta hovi kielsi asian ehdottomasti.

Kuningasperhe kävi viime vuonna Torniossakin ja yleisöryntäys oli suuri. Harmaat vanhemmat jäivät täysin viehättävän kruununprinsessan varjoon, johon yleisön huomio täysin keskittyi. Olin aivan lähellä, kun Victoria halaili kukkakimppuja tuovia lapsia.

Aftonbladetin verkkoversiossa on animoitu sarjakuva kuningasperheestä, mikä on yllättävän hauska. Äänet kuulostivat lähes oikeilta ja hahmot näyttävät esikuviltaan. Madeleine alkoi blogata ja isä-kunkku oli huolissaan, kun Blondin Bella kumppaneineen hallitsi areenaa eikä tytär saanut huomiota. Madeleine oli nuorempana perheen kaunotar, nyt hänestä on tullut viileän ruotsalaisnaisen perikuva. Isosisko on paljon välittömämpi. Komea Carl Philip on ansainnut laakereita mm. valokuvaajana ja viimeksi hän on suunnitellut mm. hopeiset aterimet ihan suvun perinteiden mukaan, isosetä oli kuuluisa muotoilija. Bernadotteissa on ollut paljonkin taiteilijoita ja hienoja persoonallisuuksia, vaikka nykyinen kuningasperhe vaikuttakin kovin pliisulta.

Paavon polut

Kävimme naapurin kanssa hänen mökillään, lähdin mielelläni kuskiksi, koska sillä tavalla tutustun ympäristöön. Mökin pihalla, sitä ei silloin tietenkään ollut on käyty n. 65 vuotta sitten Lapin sodassa taistelu, missä oli kaatuneita saksalaisia jäänyt aseineen kentälle.  Paikalliset pikkupojat olivat keränneet aseet ja ehtineet jo ampumaankin, kun suomalaiset sotilaat tulivat ne keräämään pois, oli entinen pikkupoika kertonut. Naapuri oli löytänyt kaatamistaan sotaveteraanipuista koteloituneita sirpaleen jälkiä keskeltä puuta.

Nykyään ei muuten enää ole paljoakaan ihmissotaveteraaneja jäljellä. Ennen arvasi ulkonäöstä, että sodassa on oltu, nyt harmaahapset ovat korkeintaan olleet pikkupoikia sodan aikana. Minäkin olen kohta sotaveteraanin näköinen. Ensi viikolla ollaan muuten muistelemassa lotta-teemaa seniorikerhossa, oikeita lottiakin on mukana, mikä on ihan mukavaa.

Olen jatkanut pyöräilyä Tornion suistomaalla, jossa on sikin sokin meneviä puroja ja jokiuomia, joitten historiasta en vielä tiedä. Ihastuttavia asuinympäristöjä on joka puolella. Tosin jotkut suomalaiset talot ovat hieman valjuja. Ehkä kesän vihreys tulee pehmentämään karuutta. Osa uusista omakotialueista on nuoressa koivumetsässä tai rämeikössä, joka ei vielä ole kovinkaan kaunis ympäristö.

Naapurin mielestä hyvät tiet ja katuvalot pienissäkin kylissä ovat pitkälti Paavo Väyrysen ansiota, joka on pitänyt kotiseutunsa puolta. Ei ihme, että hänellä on melko fanaattinen kannatus. Eiköhän Paavo Väyrynen ollut päättämässä jo siihen aikaan, kun terästehdasta hankittiin Tornioon. Se on poikinut seudulle hyvinvointia ja on nytkin turvana, kun esim. Lapin Kulta lähtee.

Kiitos sitten Paavolle, kun on paljon pyöräteitä. Kemiön saaressa joutui ajamaan kapealla ja vilkkaasti liikennöidyllä saarta halkaisevalla päätiellä henkensä kaupalla, vaikka siellä se saattoi johtua siitä, että ei voitu kuvitella, että joku pyöräilee. Pyöräilijöitä oli kuitenkin paljon, niitä omalaatuisia tyyppejä, joita Edu Kettunen sanoi ajavan hänen talonsa ohitse. Siellä olikin. Joskus oli tyyppi, joka kuljetti kokonaisia kalustesarjoja pyörällään, en muista oliko se moottoroitu- vai polkupyörä. Minun kaverini, joka itsekin on niitä tyyppejä kertoi haastatelleensa tuota mystistä muuttajaa. Tämä kaverini puhui suomen ja ruotsin lisäksi sujuvaa saksaa ja englantia, saksa oli ollut kotikielenäkin. Kaveri oli ollut kiertävän sirkuksen impressaarina, kerran saksalainen sirkusmies pysäytti ja heidän välilleen syntyi sujuva riita saksaksi.

Olen tehnyt jo keikkoja sairaalassakin, oli kokemus nähdä kerrankin ylhäältä päin, kun on itse ollut esim. sydänfilmissä. Henkilökunta suhtautui arvostavasti, kun näki, että joku tekee vapaaehtoistyötä. Minulla on itse asiassa menneisyyttä myös sairaalatulkkina Ruotsissa, missä olin kielitaidottomien maanmiesten auttajana, tosin palkallisena, yhden vuoden aikana.

Paavo Väyrysen Keminmaa ei ole kaukana. Lähden ajelemaan skotterilla sinnekin, jahka tulee lämpimämpää.  Hänen yli satavuotias isänsä Eemeli sai juuri keksijäpalkinnon. Hän on kehittänyt mm. perunannostotekniikkaa. Keminmaahan on tulossa Paavon yksityinen kirkkokin. Siellä on jo paljon muutakin kuin jalasmökki, jonka pitäisi olla museoituna, en tiedä onko. Esikuvallinen yrittäjäkin tuo meidän Paavo.

Turvapaikat

Aamun uutisissa kerrotaan, että turvapaikan hakijoiden vähenemiseen on alettu varautua. Pakolaisten vastaanottokeskuksissa on satoja jo turvapaikan saaneita, jotka odottavat kuntiin pääsyä.

Mieleen tulee muna ja kana. Mikä tuli ensin? Onko massiivinen maahanmuuttokriittisyys, jota esiintyy ihan tavallisessa kansassa sittenkin vaikuttanut. Eliitti ei sitä tietenkään tunnusta, vaan kaikki on "tapahtunut suunnitellusti" sen mukaan, vaikka uskallan epäillä. Vaalit lähestyvät ja vallassa pysyäkseen eliitti käyttää kaikenlaisia keinoja.

Siinä on ollut kovin paljon vilunkia, turvapaikan saanut saattaa pian lähteä turistimatkalle siihen turvattomaan kotimaahan, mistä hän pakeni. 

Mikä sai aikaan tuon "ryntäyksen", minä epäilen tuon saman (ja tämä on klisee) tuon punavihreän armeliaan eliitin ja sivistyneistön ansiota tai syytä. Suomi sai maineen, että täällä on toimeentulo ainakin joksikin aikaa turvattu: hyvä maa.

Maailma on aina kärsimystä täynnä, ja on epävarmaa auttaako sydän verta vuotava ja kyynelöivä sääli sittenkään, ei ole auttanut kehitysavussakaan. Rahat ovat menneet saalistavien konsulttien ja kehitysmaiden eliitin taskuihin, varsin vähän se on koitunut köyhän kansan hyväksi, siis suhteessa. Täälläkin rahat menevät paljolti myös maahanmuuttajia auttavan suomalaisen henkilöstön palkkaamiseen, onhan se toki hyvä että työpaikkoja syntyy, eipä sillä.

Retkiä

Kävin eilenkin pitkällä pyöräretkellä, nyt toisessa suunnassa. Asvalttitiet ovat vapaita lumesta ja jäästä. Lähdin Röytän sataman suunnassa sivutielle, jossa luki kalasatama. Muutaman kilometrin jälkeen tuli venesatama, jossa oli autiota, veneitä oli talviteloilla, pari toimistorakennusta kesämökkien lisäksi. Kylttejä, missä kerrottiin Perämeren kansallispuistosta, jonne meikäläiselle -veneettömälle ei ole asiaa. Kuvia hienosta saaristosta. Ruotsin puolella on näköjään omat luontoreservaatit, näkyi siinä kartalla Hanhinkarin saarikin, minne olen hiihtänyt.

On mukavaa, että täällä on tuo merielementtikin, ei tarvinnut sitä jättää Kemiöstä muutettua. On konkreettista käydä paikalla, missä kaksi suurta jokea laskee mereen. Pienen matkan päässä Tornioon päin oli kyltti luontopolusta ja lintulahdesta, jonne en lähtenyt upottavan lumen aikana, mutta varmasti palaan.

Taustalla lännessä näkyi Röyttä ja valtava Outokummun tehdaskolossi, joka on lähempänä Tornionjoen pääväylää. Joskus kymmenen vuotta sitten siellä oli kaunis, myrkynvihreä allas, jota ei enää ole. Siinä oli tehtaan jätteitä. Tehdas tupruttaa myrkyllisiä savuja ja varmasti saastuttaa vesiä, mutta se on tuottanut paikkakunnalle varallisuutta, mikä näkyy suuressa määrässä uusia omakotitaloja, julkisia liikunta-ym -halleja ja muita ökytaloja. Teitä on kiitettävästi, on pyöräteitäkin paljon.

Kun vertaa muuten Google -kartalta satelliittinäkymää ja karttanäkymää, ero on suuri. Kartassa näyttää, että vettä on runsaasti Suensaaren länsipuolellakin, kaupunginlahdella, mutta satelliittinäkymä näyttää todellisen tilanteen. Kokeilen ottaa kuvakaappauksia:

Olen miettinyt sähköpyörää, tosin jo vaihdepyöräkin auttaisi. Mutta en kuitenkaan vielä osta sähköavusteista pyörää, -mikä on oikea termi.  Sähköpyörä ei ole laillinen, jos sitä ei ole rekisteröity mopoksi. Kamppailen vielä vanhoilla. Takapuoli joutuu eniten koetukselle, jouduin kävelemään tämän tästä, ehkä geelitäytteinen satulakin auttaisi. Aion vaihtaa myös sileämmät renkaat nyt, kun jääaika alkaa olla ohi, tulee vähemmän kitkaa.

Salamapyörät

Fillarifoorumi

Sähköpyörä, wikipedia

Retkeilyä

Viikko sitten potkuttelin vielä pehmeässä luistavassa lumessa, onneksi tuli lähdettyä. Nyt ainakin päätiet alkavat olla lumesta vapaita. Vuosi meni pyöräilemättä, nyt olen taas aloittanut. Eilen huomasin ilokseni, että Torniosta pohjoiseen on pitkälti pyörätietä, kuinka pitkälle, aion tutkia tänään. Jokikin näkyy useaan otteeseen. Tänään yritän Kukkolankoskelle Suomen puolella. Katolta valui melkoinen lippa, ihme kestävää lunta.

Retkikartta on kävelijälle ja pyöräilijälle arvokas, tietysti muutkin. Huomaa suurennosmahdollisuus. Retkikarttaankin voi piirtää ja tehdä merkintöjä esim näillä: ScreenMarker ja Stickies, lopuksi voi ottaa kaikesta kuvan. Nuo pikkuohjelmat ja Jing (kuvankaappaus) ovat erinomaisia monessa, monessa muussakin paikassa. Ensi kertaa lataaminen tietysti kestää, mutta se kannattaa.

Sielujen siilo

Hyvä keli eilen, jäällä tosin paikoin vettä, mutta niin paljon asteita, etteivät suksenpohjat jäätyneet. Aamulla oli harmaata, illalla aurinko paistoi taas huikaisevan kirkkaasti, mutten toista kertaa lähtenyt. Löysin lumesta avainnipun, missä oli autonavaimet ja talonavaimet ja paljon muitakin. En jaksanut vielä viedä niitä löytötavaratoimistoon, mutta tänään vien. Toivottavasti kadottaja hoksaa niitä sieltä kysyä, niin saa iloisen yllätyksen.

Hiihdin taas osittain uutta reittiä, joka vei kaupungin ulkoilualueelle. Taas oli paljon uusia omakotitaloja. Niitä täällä piisaa joka paikassa. Talous on ollut hyvä paikkakunnalla ja rahaa on ollut käytettävissä. Nyt Lapin Kulta on lähdössä, mutta jättilaitos Outokumpu on valmis investoimaan niin, että syntyy 100 uutta työpaikkaa seudulle, Kemi mukaan luettuna, jos tulee myönteinen ydinvoimapäätös ja sähkön saanti varmistuu.

Vaikka en hiihtänyt lujaa, nukuin päivällä. Keitin poronkieliä. Vähän ne muodoltaan varmaankin joitakin iljettävät, mutta söin hyvällä ruokahalulla. Ostin viime viikolla pakastimeen täyteen poronlihaa, en kalleimpia osia.

Järjestelin päivällä kirjojani hyllyssä. Minulla on paljon upeita hakuteoksia. Olen ihastunut teokseen Ihmiskunnan värikkäät vaiheet. Kuvat ovat usein maalauksia ja teksti sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitettua. Monista kirjoista on kaksoiskappaleet, siinä hötäkässä ei ehtinyt pitää lukua. Esimerkiksi kirjasarjasta Jatkosodan historia pyydetään netissä 300 €, sain sen 3 €:lla. Sujuvasti ja hienolla tyylillä kirjoitettu Grimbergin Kansojen historia lähti melkein yhtä halvalla. Netissä sanottiin, että Grimberg on vanhentunut, mutta sillä ei ole väliä, sillä tyyli on suvereeni. Ostin satoja yhtä hienoja teoksia.

Illalla oli ensimmäinen keikka vapaaehtoistyössä. Olin auttamassa käynnissä Haaparannan erikoisessa kirkossa, joka varsinkin sisältä on tunnelmallinen ja valoisa, ulkonäköä on moitittu, mutta sekin on kuulemma teollisuudesta virikkeitä saaneen arkkitehtuurin helmi. Luin muuten Bengt Pohjasen kirjasta episodin, missä hän nuorena lukiolaisena oli tuntenut kirkon polttajan.

En tuntenut, että sanoma olisi minua mitenkään puhutellut, mutta katsoin amatööriantropologina rituaalia. Oli siinä hiukan kömpelöä luterilaista charmia, venyvissä, minulle oudoissa virrensäkeissä, joita itsekin lauloin mukana heikolla äänellä. Esityksessä oli hieman uudenaikaista koreografiaa, tuotiin esille esineitä tyhjälle pikkupöydälle. Edessä oli kuoro, joka toteutti esityksen. Nuori pappi saarnasi. Kaikki oli aivan virheetöntä suomea, vaikka oltiin toisessa maassa.

P.S. En tiennyt, että Tampereen Kalevan kirkkoa on kutsuttu Sielujen siiloksi, ennenkuin googlasin.