Kirjailija oli hyvä kertomaan suullisestikin, ja hän mainitsi myös siitä yhdistyksestä, jonka puheenjohtajana hän on toiminut ja vaikeuksista, joita alussa oli. Eduskunta oli päättänyt, että asia tulee hoitaa, mutta rahat olivat tippumassa pois. Martikainen joka oli päässyt eläkkeelle sosiaaliministeriön ylitarkastajan virasta, mikä ura myös pienen rajaseutukylän tyttärelle: Sairaanhoitaja, valtiotieteen maisteri, terveystieteen lisensiaatti ja työura ministeriössä. Mitä ponnistuksia sen on täytynyt vaatia, lähteä kahdeksan lapsen perheestä köyhästä paikasta opintielle. Voi olla, että ilman häntä koko tuo suhteessa pieni siviiliuhrien kokenut väestönosa olisi voinut jäädä elämänsä loppuun asti hiljaisesti kärsimään, kuten se oli tehnyt siihen asti.
Ehkä myös vaadittiin opillista sivistystä, että pystyi laittamaan paperille ja keräämään arkistojen kätköistä ja haastattelemalla tietopohjan. Martikainen sanoi useaan otteeseen ihailevansa Lapin naisia, jotka uskomattomissa oloissa selviytyivät, minun äitini oli yksi heistä. Hänkin joutui lähtemään Keski-Pohjanmaalle evakkoon lastensa kanssa, lähettämään lehmät Ruotsiin, josta vain yksi hieho kuulemma palasi. Lehmät astuivat vertä tirskuvin sorkin nekin evakkotietään. Koti poltettiin ja uusi piti rakentaa ja asua sen ajan kovin alkeellisesti. Hänen mökkiään ei tosin poltettu useaan kertaan. Tyyne Martikainen on minun silmissäni yksi noita ihailtavia naisia.
Lainasin kirjastosta pari hänen kirjaansa. Yhdessä oli kerrottu Sodankylän partisaanihyökkäyksistä, josta olin kuullut toki jo lapsena, koska se oli kotipitäjääni. Siellähän kuoli mm. Oulun hiippakunnan piispa ja haavoittui legendaarinen Lapin pappi, rovasti Aittokallio, jonka tietysti muistan. Muista siviiliuhreista puhumattakaan. Että ilmiö oli niin laaja ja koko itärajan käsittävä oli jäänyt pimentoon, paitsi nyt viime vuosina jolloin mm. Martikainen on ottanut asian esille.
Viranomaiset toimivat näin jälkikäteen ajatellen välinpitämättömästi, kun väestön sallittiin asua seuduilla. Ei evakoitu vaikka hyökkäysvaara oli jo olemassa. Esim. Lokan kylään ei riittänyt kuulemma autoja: ruumiiden kuljettamiseen sitten kyllä. Yhdestä kirjasta luin, että postinjakajana Lokassa ollut, pikkuserkukseni osoittautunut Andreas Alariesto haavoittui partisaanihyökkäyksessä.
Sinänsä nämä kertomukset ovat kammottavia, siviiliuhreja oli käsittääkseni parisataa ja haavoittuneita paljon enemmän. Partisaanit, tuhoamisjoukot ja desantit raiskasivat ja surmasivat julmasti naisia ja lapsia ja tekivät rikoksia ihmiskuntaa kohtaan. Hyökkääjät liioittelivat ja vääristelivät raporteissaan urotöitään. Muutama siviilitalo oli aina varuskunta jne.
Osa entisistä partisaaneista on ollut mukana sovintokokouksissa, mutta Martikainen painotti, että häneltä itseltään ainakin viha on kuivunut. Kaikissa sodissa tapahtuu tällaista ja verrattuna maailmansodan miljooniin ihmiskohtaloihin, tämä oli pieni episodi. Valtiovalta muuten lopulta maksoi pienen kertakorvauksen ja saattoi elossaolleet oikeutetuiksi kuntoutukseen muiden veteraanien lailla. Martikainen kertoi, että häntä itseään vaivannut painajainen siitä, että ryssä tulee uniin aseen kanssa, lakkasi, kun häntä kuulusteltiin ja hän sai kertoa kokemuksistaan poliisille. Sain käsityksen, että korvausjuttu oli hallituksessa hautautumassa, kun hän otti yhteyttä tuntemaansa oikeuskansleri Paavo Nikulaan kertoen, että asia viedään Euroopan tuomioistuimiin.
Juttelimme naapurin kanssa rähmällään oloajasta. Sanoin, että tämä oli venäläisille vain pieni juttu suuressa sodassa ja venäläisillä olisi ollut isojakin pyykkejä, jotka jäivät pesemättä. Meidän herramme eivät voineet luottamuksen ja YYA:n aikana ottaa näitä asioita esille ja se oli ymmärrettävää. Neuvostoliitto oli valheelle rakentunut diktatuuri ja kansa oli mitä oli. Ei ollut pitkää aikaa maaorjuudesta, ja neuvostojärjestelmä oli julma vainoineen.
Kuvassa kansallispukuinen Tyyne on inkeriläisten kanssa. Hän sivusi vieressään istuvan Toivo Jääskeläisen kohtaloa, mistä hän on tehnyt kirjan. Yhdennäköisyys on ilmeinen Pietari Jääskeläiseen, joka on nyt kansanedustaja ja inkeriläisen papin poika, ilmeisesti tuon Toivon sukulainen. Vieressä istuva nainen näyttäisi Pietarin ja Liisan vanhemmalta tyttäreltä. Liisa ja muukin perhe vaikutti Keuruun Ekokylässä minunkin aikanani.
Suomi -kaunotar materiaali, eteen avautuu pari turhaa ikkunaa, jotka voi klikata pois. En kommentoi, sisältää varmaankin ristiriitaista aineistoa.










