Kivijärven tilan historia, Reino Niinimäki

(Jäljennän tähän Reino Niinimäen kirjoittaman Kivijärven tilan historian. Kivijärven tila on nykyinen Keuruun ekokylä, jonka perustajia ja alkukauden asukkaita olin. Kirjoitin yhteisön alkuajoista omia muistelmiani tähän blogiin.)


Keuruun pitäjän Suolahden kylän pohjoisluonteinen alue oli 1740-luvulle saakka asuttamatonta korpea. Ainoa talo oli 1670-luvulla rakennettu Lankkuan kruununtalo Keuruu - Ähtärin ratsutien varressa. Siihen aikaan uudistilat olivat rakentamisen alkuvuosina verovapaita, joten niistä ei tullut merkintöjä maaveroluetteloihin. Eikä uudisasukkaita läheskään aina heti merkitty seurakunnan rippikirjaankaan, vaan olivat vuosikausia merkittyinä entiseen asuinpaikkaansa. Siksi uudistalojen rakentamisen alkuaikoja on vaikea tarkoin määritellä.

Suolahden jakokunnan ensimmäinen 1700 -luvun talo on rippikirjan mukaan kylän pohjoisimpaan osaan rakennettu Etelämäki. Siihen tupansa rakensi ja kaskensa kaatoi Juho Petterinpoika Palander vaimonsa Vappu Heikintyttären kanssa. He ovat merkitty rippikirjaan Etelämäen asukkaiksi vuonna 1750.

Sitten tuli rakentamisvuoroon Kivijärven talo, joka on merkitty maaveroluetteloon vuonna 1766. Sen ensimmäiset raivaajat olivat Suojärven kylästä Matti Juhonpoika Kortemäki ja Kaisa Yrjöntytär Lankkualta.

Jakokunnan talonpojat sopivat kaskialueensa. Talojen maarajat määriteltiin vuosina 1789 -1794 toimitetun isonjaon ensimmäisessä vaiheessa. Vuoden 1780 paikkeilla tehtiin ratsutien paikalle hevosajokelpoinen maantie. Sen varteen rakennettiin useita uudistaloja lähelle toisiaan. Tästä aiheutui ongelmia maa-alueitten jaossa. Monen talon maat oli pilkottava kapeiksi kaistoiksi itä-länsi suuntaan. Niinpä Kivijärvenkin maa-alue ulottui Lankkuan länsirajasta Murtomäen maan laitaan. Suolahden jakokunnan maanjako oli sikäli helppo, että talojen pellot olivat rakennusten ympärillä. Asutuimmilla seuduillahan peltojako oli ongelmallinen. Mutta luonnonniityt piti täälläkin jakaa. Lapinjoen, nyk. Kupanjoen, ylävirran varrella oli paljon niittyjä, jotka jaettiin kymmenen talon kesken. Siellä oli Kivijärvenkin niittypalsta. Viime vuosisadan lopullahan peltoheinän viljely yleistyi ja luonnonniityt kävivät tarpeettomiksi. Silloin toimitetussa isonjaon tarkistusvaiheessa nämä niityt liitettiin niiden ympärillä olevien talojen maihin.

Isojaossa perustetut tilat olivat kruununtiloja. Maksettuaan yhtenä vuotena 3-kertaisen maaveron talonpoika sai taloonsa perintöoikeuden ja myydäkin sen vapaasti kruunulta lupaa kysymättä. Kivijärven talo lunastettiin perintötilaksi vuonna 1804. Samaan aikaan talossa oli sukupolvenvaihto. Heikki -poika ja vaimonsa Kirsti jatkoivat talon asumista toistakymmentä vuotta, jolloin möivät Kivijärven Juho Lavikolle. Vähän alle kymmenen vuotta taloa pidettyään Juho -isäntä möi talonsa Henrik Saxbergille, joka oli Könttärin isännän Aapo Saxbergin nuorimmainen.

Paitsi uuttera talonpoika Saxbergin Aapo oli myös kirkkoväärtinä melkoinen vaikuttaja. Hän yritti kouluttaa keskimmäistä Matti -poikaansa, joka epäonnistui opinnoissaan, mutta oppi toki hyvän ruotsinkielen taidon, että kirjoitti kontrahdit ja kauppakirjat yms. missä tällaista kirjuria kaivattiin. Siihen aikaanhan asiakirjat kirjoitettiin ruotsiksi. Nähtävästi isänsä tuella Matista tuli seurakunnan lukkari, vaikka hänen veisuutaitonsa ei kovin korkeatasoista ollutkaan. Nuorempi Henrik -veli oli myös opinhaluinen. Hänelle Matti opetti sen verran ruotsia ja kirjoitustaitoa, että myöhemmällä iällä näistä opeista oli hyötyäkin.

Kruununvoudit hoitivat kruunulle määrättyjen verojen perinnän. Heidän apunaan oli jokaisessa pitäjässä veronkantomies, joka oli joku talollinen. Hän luovutti keräämänsä verot käräjäpäivänä kruununvoudille. (Eino Jutikkala 1946 Porvoo) Tähän virkaan kruununvouti valitsi Henrik Saxbergin. Hänet kirkkoherra merkitsi rippikirjaan arvonimellä "komissaari". Itse Henrik näkyy käyttäneen arvonimenään "manttaalikomissaari". Pitäjäläiset kunnioittivat läheisintään kruununpalvelijaa kutsuen häntä "herraksi". Veroherraan tuli olla hyvissä suhteissa, vaikka Henrik-herra sen ajan arvomaailmassa olikin elämäntavoissaan melko poikkeava. Ei kiirehtinyt avioliittoon, vaan harrasti "vapaita suhteita" piikatyttöjen kanssa. Multialaissyntyinen Leena oli heistä kiinnostavin, kun hän isäntänsä tuella saattoi maailmaan neljä poikalasta, joista yksi alle kaksivuotiaana hukkui jokeen. Henrik-herra tunnusti pojat omikseen, joten he saivat Saxberg-sukunimen. Heistä vanhin sitten myöhemmällä iällään tunnettiin "Pilli-Hermannina".

Leenasta ei tullut talon emäntää, vaan vuonna 1847 viittäkymmentään lähestyvä isäntä avioitui 31-vuotiaan Ulrika Danielintyttären kanssa. Perimätiedon mukaan Ulrikalla oli hyvä kirjoitustaito ja hän hoitikin miehensä kirjanpidolliset tehtävät. Tässä aviosuhteessa ei ollut moitteen sijaa. Talossa oli suuri määrä palvelusväkeä, piikoja ja renkejä, niinkuin siihen aikaan sanottiin. Eräänä Henrik-herran myönteisenä piirteenä oli hänen ymmärtävä suhtautumisensa ns. itsellisiin, joille hän järjesti torpan paikkoja ehkä enemmän kuin muut Keuruun talolliset. 1860-luvulla Kivijärven maalla oli 10 torppaa. Näin suuri torppareiden määrä oli hyödyksi talon asumisessa. Työt sujuivat, kun työvoimaa oli paljon. Siihen aikaanhaan oli yleistä, että torppari teki päivän viikossa talon töitä ja kesällä kiireaikaan sen lisäksi muutaman päivän.

Ulrika synnytti kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Hän kuoli 49 -vuotiaana. Ikääntynyt Henrik -herra järjesti talonsa tulevat asiat niin, että vanhin aviolapsi Matti oli perivä talon. Toiseksi vanhin Anttikin huomioitiin. Kivijärven maan pohjoisimpaan rinteeseen oli jo aiemmin rakennettu Ala-Jouhtimäki -niminen torppa, josta nyt tehtiin talo liittämällä siihen 660 ha maata. Henrik -isä sanoi pojalleen: -Sitä paikkaa kun kunnolla asut, ei sinulta leipä lopu.

Suurten nälkävuosien "kuoleman enkeli" ei säästänyt Kivijärven herraakaan. Maaliskuussa 1868 hän kuoli lavantaudin uuvuttamana. Vielä vuosikymmenet jälkeenpäin paikkakuntalaiset muistivat tarinoissaan "herra-vainaan".

Lankkuan Maria -emäntä kuoli v. 1864. Pian sen jälkeen talollisen poika Kaarle Lavikko avioitui Henrika Reetuntytär Lankkuan kanssa. Sitten kuoli Reetu-isäntäkin kesällä 1866. Hän ehti antaa talonsa vävylleen ehdolla, että hänen tulee huolehtia kaikista alaikäisistä Lankkuan lapsista, kunnes heistä tulee työikäisiä ja kykenevät elättämään itsensä. Mutta miten Kivijärven pojat menestyivät isäntinä? Kun palvelijat ja torpparit olivat tehneet kaikki talontyöt, eikä isä-Henrik ollut poikiansa patistamassa, ei heistä tullut kunnollisia isäntiäkään. Heitä vaivasi ns. "vetolaiskuus". Antti möi Ala-Jouhtimäen. Eleli perheensä kanssa Kivijärven torpissa talorahoista nauttien niin kauan kuin ne riittivät. Sitten kantoi postiakin Isojärven reitillä.

Maaliskuun 1870 alussa Kivijärven väki ällistyi, kun levisi tieto, että Lankkuan Kalle on talon tuleva isäntä. Matti oli myynyt talonsa Kallelle neljällätuhannella markalla, muutti perheineen Kivijärven omistamaan Lammintaustan torppaan ja myöhemmin Isojärvelle, joka oli myös Kivijärven torppa. Kuolema ehti vielä iskeä Lankkuan elämään, kun Kallen nuori vaimo yllättäen kuoli. Äitiään jäi kaipaamaan 4-vuotias Henriikka, joka jäi nyt tätiensä kasvatettavaksi. Heistä kaksi oli jo muuttanut Lankkualta taloihin emänniksi. Sitten Kalle möi Lankkuan Aapo Pekkalalle kuudella tuhannella markalla. Kivijärven uusi isäntä otti jämäkän talonpoikaisen otteen talon asumisessa. Touhusi pellolla palkollisten ja torpparien kanssa. Hän siinä vuosien kuluessa ihastui ensimmäisen vaimonsa yhdeksän vuotta nuorempaan Vilhelmiina-sisareen. Lapsi syntyi muutama kuukausi heidän vihillä käyntinsä jälkeen. Poikalapsi sai isänsä mukaan nimen Kaarle, arkikielessä Kalle. Tämä lapsi jäi heidän ainoakseen. Isännän ensimmäisen avioliiton Henriikka-tytär sai nyt vuorostaan hoitaa velipuoltaan. Neitoseksi vartuttuaan Henriikka vietiin Kalikkamäen emännäksi.

Kalle Kivijärvi otti osaa yhteiskunnalliseen toimintaan. Hän oli talollisten edustajana valitsemassa valtiopäivämiestä ja kuntakokouksissa. Seurakunnan toimintaan hän osallistui mm. kirkon rakennustoimikunnassa. Poikansa suoritti kansakoulun oppimäärän kirkonkylän koulussa. Kotonaan hän oli kaikin puolin sympaattinen nuorukainen. Viime vuosisadan lopulla lisättiin maatilojen karjantuottoa tuntuvasti. Lisättiin peltoaloja ja kasvatettiin peltoheinää. Moniin Keuruunkin kyliin perustettiin meijereitä. Sellainen tehtiin Kivijärvellekin. Sitä varten tehtiin erillinen rakennus, jossa oli korkea lieriömäinen puinen kirnu, jota kammella vääntäen kaksi miestä pyöritti. Työtä valvoi koulutettu naishenkilö. Tällainen kylämeijerikausi jäi lyhyeksi, kun pitäjien keskuksiin perustettiin suurempia ja uudenaikaisempia meijereitä.

Kivijärvellä näytti kaikki menevän myötäisesti, kunnes kohtalon pyörä kääntyi ikävällä tavalla. Tuo ihailtu Kaarle-poika keuhkotautiin sairastuttuaan kuoli. Kerrottiin, että Miinä-emäntä ei olisi koskaan täysin selvinnyt tästä kolhusta. Hillitysti käyttäytyneestä emännästä tuli kovin kärttyisä. Nuoria palvelustyttöjä kohteli joskus väkivaltaisestikin. Mutta vähäosaisiin hän suhtautui ymmärtäen ja avuliaasti.

Kalle-isäntä oli vuosikymmenten ajan seurannut yhteiskunnallista kehitystä laajemmalta kuin omilta tanhuviltaan. Oli rauhallinen ja sovitteleva, ei koskaan räjähtänyt torppareitten ja palvelijoittensa kanssa. Hänen ohittaessaan kuudenkymmenen ikäpaalun ja vaimonsakin ollessa yli viidenkymmenen oli tullut luopumisen aika, kun isännyyden jatkajaa ei ollut. Mikä lienee aiheuttanut, ettei isännän tytär ja vävy tulleet Kivijärvelle, vaan myytyään Kalikkamäen muuttivat Poskijärvelle?

Talonsa myytyään Kalle ja Miina ostivat Keuruun kirkonkylästä tupa-kamaritalon. Miina kuoli vuonna 1914. Sen jälkeen Kalle oli pitkiä kausia tyttärensä perheessä Poskijärvellä. Hän kuoli vuonna 1921.

Tällä välin oli Kivijärven talosta tullut "kauppakapula". Näin se pomppi "kädestä toiseen":

24.5.1907 Herman ja Hulda Taipale ostivat Kivijärven Kallelta ja Miinalta 35000 markalla.
1.11.1910 Akseli ja Tyyne Hanho ostivat Taipaleilta 50000 markalla.
9.7.1913 Reetu ja aina Yli-Katila ostivat Hanholta 50000 markalla.
14.3.1916 Oskari ja Loviisa Koskenheimo ostivat Yli-Katiloilta 116000 markalla.
4.9.1916 Mäntän Oy osti Kivijärven Koskenheimoilta 155000 markalla. Myös osti Ilolan Taavetti Ristilältä 20000 markalla ja Kivisuon 4000 markalla.
15.11.1921 Serlachius Oy osti edellä mainitut 3 tilaa Mäntän Oy:ltä 300000 markan yhteishintaan.
1.12.1924 Työlaitosta varten perustettu Vaasan läänin kuntain liitto osti edelliset tilat ja lisäksi Jouhtisalon tilasta (61 ha) 1575000 markan yhteishintaan.

Ehkä on aiheellista mainita myös Kivijärven torppien irrottumiset itsenäisiksi tiloiksi.

Isojärvi v. 1906 162 ha:n maa-alueella. Purola v. 1910 91 ha:n maa-alueella. Ololanaho v. 1911 61 ha:n maa-alueella. Mäkelä v. 1916 77 ha:n maa-alueella. Korpela v. 1916 65 ha:n maa-alueella.

Tämän jälkeen oli 10 torppaa, joiden vuokrasopimukset uusittiin v. 1916. Siitä alkaen torpparit maksoivat osan vuokrasta rahassa ja näin päivätyöt vähenivät. Sitten 1920-luvun alkuvuosina nämä 7 torppaa itsenäistyivät: Kettula, lammintaus, Myllyaho, Ala-Mäkelä, Pajula, Uskalinmäki ja Savitaipale. Kolme torppaa jäi taloon. Vuonna 1922 tuli voimaan köyhäinhoitolaki, joka oikeutti kunnat lähettämään työlaitokseen elatusvelvollisuutensa laiminlyöneet, työkykyiset henkilöt, joille tai joiden perheille oli annettu köyhäinhoitoa ja joilta kunnat eivät saaneet kotvausta kustannuksistaan, kuin myös sellaiset työkykyiset kunnallskotien hoidokkaat, jotka olivat soveltumattomia olemaan kunnalliskodeissa. Lisäksi avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista olivat työlaitoksissa velvolliset työllään korvaamaan kunnille tuottamansa rasitukset ne aviottomain lasten isät ja äidit, jotka olivat laiminlyöneet elatuksensa. Tällaisia henkilöitä Vaasan läänin suomenkielisten kuntien alueella oli niin paljon, että työlaitoksen perustaminen katsottiin välttämättömäksi. Lääninhallituksen köyhäinhoidon tarkastaja kutsui kuntien edustajat Seinäjoelle joulukuun 29. päiväksi 1923. Siinä kokouksessa päätettiin perustaa yhteinen työlaitos Alavus - Suolahti rautatielinjan läheisyyteen. Sopivaa maatilaa etsimään ja sen toteuttamismuotoa suunnittelemaan valittiin 7-jäsenen toimikunta, johon valittiin mm. maalari Emil Sinervä Keuruulta. Toimikunta sai kymmeniä tarjouksia monenlaisista maatiloista. Se piti soveliaimpana Kivijärven tilaa Keuruulla, koska siellä oli hyvät maatalousrakennukset ja hyväkuntoiset kivettömät pellot yhtenäisessä lohkossa, ja hintakin oli sopiva. Keuruun Kansallispirtillä 10. pnä marraskuuta 1924 pidetyssä kuntien edustajien kokouksessa päätettiin yksimielisesti perustaa työlaitos, mutta sen paikasta äänestettiin. Äänin 94 puolesta ja 33 vastaan päätettiin työlaitoksen paikaksi Keuruun pitäjässä G.A.Serlachius Oy:n omistamat ja tarjoamat Kivijärven, Ilolan ja Kivisuon tilat ja osan Jouhtisalon tilasta, yhteensä 720 hehtaaria 1575000 markan kauppahinnalla. Tästä päätöksestä muuan saarijärveläinen maanviljelijä valitti lääninhallitukseen, joka hylkäsi valituksen. Tässä kokouksessa valittiin kuusijäseninen rakennuslautakunta, johon tulivat jäseniksi mm. keuruulaiset Alfred Mörä ja Emil Sinervä, joka seuraavana vuonna valittiin lautakunnan puheenjohtajaksi. Lautakunta valitsi tilanhoitajaksi F. Kulkin, joka oli siinä tehtävässä aiemmankin omistajan aikana. Rakennuslautakunta ryhtyi heti toimenpiteisiin hoidokasrakennuksen piirustusten hankkimiseksi. Ne tilattiin sosiaalihallituksen arkkitehti M. Paalaselta. Rakentamaan päästiin vuoden 1926 alussa. Samana vuonna vaihtui tilanhoitajaksi Lauri Kutinlahti. Sosiaaliministeriön vahvistaman suunnitelman mukaan rakennettavaksi tuli hoidokasrakennus ja vanhan päärakennuksen korjaus johtajan asunnoksi ja naishoidokkien työ-ja asuinhuoneiksi ja rakennuksen toiseen osaan oli rakennettava leipomo. Vanha leipomorakennus tuli korjata keittiöksi ja ruokailuhuoneeksi. Oli rakennettava erillinen aittarakennus sekä sikalarakennus. Kaikki nämä rakennustyöt urakoi rakennusmestari K. Nylund Jyväskylästä. Työnvalvojana oli rkm. A. Pursiainen. Vuoden 1927 alussa rakennustyöt oli saatu loppuun suoritetuksi ja kuntien edustajien läsnäollessa laitos vihittiin tarkoitukseensa 19. helmikuuta 1927.

Työlaitoksen perustamiskustannukset kauppahintoineen, rakennushintoineen, irtaimistohankintoineen, korkomenoineen ym. olivat 3705000 markkaa, josta valtion osuus oli 1556000 mk ja kunnat maksoivat 22000 mk varaamaansa hoidokaspaikkaa kohti. Lainaa otettiin 1800000 mk. Hoidokaspaikkoja oli tällöin 65 läänin 34:stä kunnasta. Ensimmäisen johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin Emil Sinervä.

Toiminnan alkuaikoina henkilökunnassa oli neljä miesvartijaa, naisvartija, emännöitsijä, emännöitsijän apulainen, karjakko, karjakon apulainen ja yövartija.

Työvelvolliset joutuivat toiminnan alkuvuosina tekemään monelaisia perusparannustöitä, ennenkuin maatilaa voitiin voimaperäisemmin käyttää. Kun tilalla ostettaessa oli peltoa 70 ha, laajennettiin sen ala 90 hehtaariin. Metsäojia kaivettiin ja rakennus- sekä salaojitustöitä työvelvolliset tekivät. Naispuoliset työvelvolliset suorittivat puhtaanapitotöitä, ompelivat ja tekivät kasvitarhatyöt ja auttoivat keittiössä ja navetassa.

Alkuvuosina tilalla oli n. 30 lypsylehmää ja 10 hevosta. Oli 5 emakkosikaa, joiden porsaita myytiin, ja 10-12 lihotussikaa ja 1 karju. Omankulutuksen ylittävä maito vietiin meijeriin, ja lihaa riitti myyntiin. Laitoksen taloudellinen tilanne parani niin, että jo seitsemännen toimintavuoden jälkeen maatilan tuottoosoitti ylijäämää. Työlaitoksen johtajina olivat K. Norbacka vv. 1927-1928, V. Huhtinen vv. 1928-1934, J. Kalervo Kauppi 1934-toukokuu 1936, Kauko Saari toukokuu 1936-1972, kuoli 6.3.1991 Vantaalla, Sauli Koskela 1973-1980.

Keväällä 1986 kävin eläkeläispäiviä viettävän työlaitoksen johtaja Kauko Saaren luona Vantaalla. Hän kertoi pitkän virkakautensa aikaisesta työlaitoksen toiminnasta mm. näin:

"Kaksi veljeäni jäi Lapualle kotitilaani hoitamaan, kun ylioppilaaksi päästyäni ja sotaväen käytyäni ilmottauduin Helsingin Yliopistoon, jossa suoritin maatalous- ja metsätieteiden kandidaattitutkinnon vuonna 1934. Sitten olin lähes kaksi vuotta Suupohjan kansanopiston opettajana. Vuoden 1935 lopulla tapasin junassa kansanedustaja Kleemolan. Hän tiesi, että Keuruun työlaitoksella tulee johtajan paikka avoimeksi ja kehoitti minua hakemaan. Isäni serkku kävi Keuruulla "vakoilemassa". Hän oli muuten myönteinen, mutta paikka oli hieman syrjäinen hänen mielestään. Myös muuan lapualainen sähköasentaja kävi korjaamassa sähkögeneraattorin, jonka varassa työlaitoksen sähkön saanti silloin oli. Myös hän toi tietoja paikasta. Tein hakemuksen, tulin valituksi ja vappuna 1936 otin viran vastaan. Siihen saakka oli johtajana agronomi Kauppi, joka oli pitänyt työvelvollisilla "sotilaallisen" kurin. Kun he menivät kasarmista ruokalaan tai tulivat työmaalta, piti heidän marssia rivissä. Tällaisestahan minä heidät vapautin ja suhtauduin heihin melko toverillisesti. Niinpä monet heistä rohkenivat tulla luokseni kertomaan ongelmistaan. Yrittivätpä käyttää lempeyttäni hyväkseenkin. Pyysivät lomia; mutta aavistinhan minä, milloin mies halusi juopottelulomalle. Silloin kyllä tyrmäsin aikeet. Työlaitoksen peltoala oli silloin 30-luvulla n. 90 hehtaaria ja metsää oli n. 700 hehtaaria. Oli n. 30 lypsylehmää, 15 hevosta, 4-5 emakkosikaa ja jatkuvasti lihotusikoja tilan tarvetta vastaava määrä. Henkilökuntaan kuului silloin 7 vartijaa, heistä yksi oli naispuolinen, sillä työvelvollisia naisiakin oli joskus jopa kymmenenkin. Oli emäntä ja karjakko. Karjakot eivät kauan palvelleet, koska jatkuvasti lähistön poikamies-isännät veivät heitä emännikseen. Sodan jälkeen otinkin miespuolisia karjakoita, koska he viipyivät talossa kauemmin. Perheeni asunto oli vanhan päärakennuksenhuoneissa. Siinä oli myös suuri tupa, jossa työvelvolliset ruokailivat. Henkilökunta ruokaili viereisessä pienemmässä huoneessa. Toisessa kerroksessa oli emännän ja naisvartijan asunnot ja naispuoliset työvelvollisetkin olivat siellä. Heidän määränsä laski ja siitä lähtien ei naisvartijaa enää tarvittu, vaan emäntä huolehti heidän ohjaamisestaan. Osa vartijoista asui lähellä kotonaan. Entisessä muonamiehen asunnossa oli kahden vartijaperheen asunnot. Sota-aikana kasarmi oli puolustusvoimien hallussa. Saunarakennus kunnostettiin työvelvollisille. Heidän määränsä oli silloin minimissään. Muutakin työvoimaa oli vähän. Ainoa vanha traktorikin reistaili. Olin talvisodassa ja kahteen otteeseen jatkosodassa. Marraskuussa 1944 pääsin sieltä kotiin. Sitten minut määrättiin maahankintalautakunnan puheenjohtajaksi Keuruun ja Pihlajaveden kuntiin. Kuntyö niissä loppui, minut määrättiin vielä samaan tehtävään Ähtäriin. Lääkärinlausunnon avulla sain tästä tehtävästä vapautuksen. Tuosta sota-ajasta vielä on mainittava, että henkilökunta sai korttiannoksiin oikeuttavat annokset tilalta. Oman tarpeen ylittävät maito- ja lihamäärät vietiin meijeriin ja kauppaan. Sodassa olivat myös laitoksen viisi hevosta, jotka säilyivät terveinä. Kun ne Keuruun asemalla otettiin ulos vaunusta, niin siinä noutomiesten huomaamatta yksi hevosista katosi. Miehet etsivät sitä epätoivoisesti. Viimein joku miehistä soitti minulle. Sanoin, että Niku (se oli hevosen nimi) on jo täällä. Se oli juossut yksin tuttua tietä kotiinsa.

Sodan jälkeen otettiin työlaitoksen maata asutustarkoituksiin 170 hehtaaria. Siitä oli peltoa 40 hehtaaria. Sitten kuokittiin uutta peltoa sama määrä tilalle. Vaasan läänin alueelta oli jäsenkuntia 65. Oli etäinen Orivesikin Hämeestä, joka ei liittynyt oman lääninsä laitokseen, kun ei saanut sitä itselleen. Sodan jälkeen tuli myös Helsinki osakkaaksi. Suurimmillaan oli työvelvollisten määrä 120. Helsinki passitti ns. heroinisteja, jotka olivat vaikeita tapauksia. Työlaitoksellamme heistä kuoli kolme. Eräskin avasi ikkunan ja lähti laskemaan ränniputkea myöten. Putki hajosi, mies tuli pää edellä maahan ja kuoli heti.

Silloin tällöin joku henkisesti heikko hoidokas lähti karkumatkallekin, mutta tavoitettiin lähiseudulta. Siitä seurasi kahden viikon koppirangaistus. Oli sellaisiakin työvelvollisia, jotka tekivät hurjasti töitä. Kun tavoite täyttyi, he pääsivät pois. Ensikertalaisen työvelvollisuuskausi oli enintään kuusi kuukautta ja toiskertalaisella enintään vuosi. Monilta meni viinahalutkin, kun he puskivat töitä. Tekivät pitkää päivääkin kun se sallittiin.

Sitten tuli uusi työaikalaki, jota oli sovellettava myös työvelvollisiin. Tuli pakolliset kahvitauotkin. Tämänlainen työ oli vielä sodan jälkeen muutaman vuoden verovapaata. Sitten se tuli veronalaiseksi. Kaikki nämä muutokset työ-oloissa alensivat työvelvollisten työhalukkuutta ja tehokkuutta tuntuvasti. Laitoshan oli toiminut kauan omavaraisesti ilman kuntien kannatusmaksuja. Näin työlaitokset tulivat kuntien rasituksiksi, kun ne rupesivat tuottamaan tappiollisia tilinpäätksiä. Ajauduttiin tilanteeseen, että työlaitostoiminta lailla lopetettiin. Keuruun työlaitos lopetti toimintansa ja sen jälkeen se siirtyi muunlaiseen toimintaan.
Työlaitos muuttui huoltolaksi."

Kuten edellä olevasta johtaja Kauko Saaren haastattelusta ilmeni, voitiin työlaitokseen lähettää myös päihteiden väärinkäyttäjiä. Laitos toimi kokonaisuudessaan työlaitoksena vuoden 1976 loppuun saakka. Vuoden 1977 alusta alkaen työlaitoksen yhteydessä toimi 25-paikkainen huoltolaosasto. Työlaitostoiminta päättyi maassamme vuonna 1980 ja samana vuonna Keuruun huoltola muuttui kokonaisuudessaan päihdehuollon toimintayksiköksi. Liittovaltuuston päätöksellä Keuruun Huoltolan uudeksi nimeksi tuli Keruruun kuntoutumiskeskus 1.1.1991 alkaen.

Kuntainliiton nimi oli vuoden 1978 alusta alkaen Keuruun huoltolan kuntainliitto ja vuoden 1985 alusta alkaen Keski-Suomen ja Vaasan läänin päihdehuollon kuntainliitto.

Työlaitoksen johtaja Sauli Koskela jatkoi huoltolan ja kuntoutumiskeskuksen johtajana 28.2.1991 saakka ja hänen jälkeensä johtajaksi valittiin Markku Isotalo. Vuoden 1991 lopussa oli vakinaisen henkilökunnan vahvuus 33 virkailijaa.

Maatilan 72 hehtaarin pellot ovat vuokratut vuoden 1991 alusta Kankaanpään maatalousyhtymälle viideksi vuodeksi. Jäsenkunnille päihdehuollosta aiheutuvat hoitomaksut pysyivät kohtuullisina vuoteen 1990 saakka. Mutta taloudellisen tilan heikentyessä kunnat ryhtyivät karsimaan päihdehuollosta aiheutuvia kulujaan eivätkä lähettäneetkään hoidon tarpeessa olevia kuntoutumiskeskukseen. Tästä johtuen jäsenkuntien maksuosuudet hoitopäiviä kohden nousivat jyrkästi. Kun v. 1990 hoitopäiviä oli 11932, niin v. 1991 vain 6815. Syyskuun 25 päivänä 1992 kuntien liittohallitus päätti lopettaa kuntainliiton toiminnan vuoden 1993 loppuun mennessä. Päihdehuoltotoiminta päättyi 31.10.-92.

Kevättalvella 1992 kuntoutumiskeskusken toiminnan loppumisen uhka jo oli näkyvissä. Sosiaali- ja terveysministeriössä alettiin suunnitella näihin vapautuviin tiloihin turvapaikan hakijoiden vastaanottokeskusta. Toiminnan toteuttamisessa edistyttiin niin ripeästi, että päihdetoiminnan päättyessä voitiin välittömästi aloittaa Jugoslavian sotatoimialueelta paenneiden turvapaikan hakijoiden sijoittaminen.

Viime vuoden loppuun mennessä heitä oli majoitettu 83 ja tätä kirjoitettaessa heitä oli 150. Vakinaisen henkilökunnan määrä on 16.

Tätä kirjoitettaessa lehtitietojen mukaan valtio maksaa Keski-Suomen ja Vaasan läänin päihdehuollon kuntayhtymälle vuokrasta, palkoista ja kiinteistönhuoltokuluista n. 5 milj. markkaa. Kuntayhtymässä on 62 jäsenkuntaa.

Ehkä on aiheellista mainita, että nämä pakolaiset eivät ole laitoksen ensimmäiset. Keväällä 1931 työlaitokseen sijoitettiin 19 Venäjältä tullutta pakolaista, jotka seuraavan vuoden vaihtuessa muuttivat muualle. Työvelvollisten mukana he osallistuivat laitoksen töihin. Eräs sen ajan henkilökunnassa olleista kertoi sattumalta tavanneensa heistä kaksi Helsingissä, jossa heillä oli pieni kauppa jossakin syrjäisellä kadulla.

Kuvateksti:

Kivijärven tilasta tuli n.1921 työlaitos, vuodesta 1977 päihdehuoltola ja 1993 pakolaisten vastaanottokeskus. Vasemmalla olevaa päärakennusta on korjattu 1983-84 vierashuoneiksi ja 1990 muutettu terapiatiloiksi. Oikella oleva tuparakennus on korjattu 1926-27 keittiöksi ja ruokailuhuoneeksi.

Kivijärven tila Keuruulla

Tämä on Jaakko Saaren kirjoitus
Elämää Keuruun Kivijärvellä noin 1950 luvun puolivälistä 1970-luvulle

Ensimmäiset muistikuvani Keuruun Kivijärven kartanosta ovat varmasti kantautuneet korviini jo maatessani kehdossa vanhassa punaisessa kaksikerroksisessa pohjalaismallisessa puutalossa (kerrottiin rakennetun 1868 nälkävuoden aikana maksamalla pohjoisesta tulleille nälkiintyneille rakentajille palkaksi työstään särpimeksi lanttuvelliä)

"Kling, klang, kling, kling, klang, kling, kling..."

Kilkatus jatkui kerrallaan noin minuutin, sitten vielä muutama läppäys.
Ensin se kuului kello kahdeksan aamulla, sitten kello 12 ja 13 päivällä ja viimeisen kerran kello 17 iltapäivällä vaietakseen ensin klo 13 lauantaina töiden päätteeksi, sittemmin koko viikonlopuksi. Maanantaista perjantaihin kaikki työhön ja vapaa-aikaan liittyvä rytmittyi vellikellon äänen perusteella. Kellon ääni kuului jo 1700-luvulla rakennetun ruokalarakennuksen, eli entisen päärakennuksen vellikellosta. Rakennusvuotta on päätelty salin katossa ja vielä ullakkotiloissa jatkuvista hirsistä, joiden on täytynyt olla alun perin yli kolmekymmenmetrisistä hongista peräisin. Ikihongat hakattiin noilta alueilta loppuun 1700-luvulle tultaessa.

Toiset muistikuvani omasta kasvuympäristöstäni Keuruun Kivijärven kartanon mailla ovat suorastaan vankilaa muistuttavat. Vartijat astelivat nahkasaappaissa, pussihousuisissa univormuissaan päässään koppalakki, jonka alta vain nenä pisti ensimmäisenä esiin. Työvelvolliset ja hoidokit oli puettu harmaisiin ja mustaraitaisiin sarkavaatteisiin, joiden selässä tai lahkeessa oli "KTL" leima tai se oli maalattu valkoisella maalilla selvästi erottuvaksi stigmaksi. Ruokalarakennukseen asteltiin riveissä, samoin takaisin kasarmille. Alkuaikoina käytettiin vielä nimeä "pakkotyölaitos", sittemmin "työ- ja ojennuslaitos", vihdoin vain "työlaitos".

Työvelvollisuus kuului kaikille asukeille, työstä kieltäytymisestä rangaistiin arestilla. Putkat sijaitsivat aluksi ylimmässä kasarmin kerroksissa, joiden harvasta ristikosta pilkistivät esiin rangaistavan jalat. Sittemmin "rundi" rakennettiin kellarikerrokseen sellikohtaisine WC-pyttyineen. Ne olivat siis jo 1960-luvulla parempaa tasoa kuin Suomen vankiloissa keskimäärin. Kasarmi oli jaettu irtolaisten ja elatusvelvollisten päätyihin. Hoidokkejakin oli monta eri sorttia. Osasto rakennettiin jopa sopeutumattomille keuhkotautisille, tosin heitä ei koskaan tullut laitokseen asti. Sen sijaan "pykäläpojat", rehvakkaat vanhukset, joille kunnalliskodin johtajattaret eivät saaneet kuria, tuotiin poliisikyydillä laitokseen. Eniten lasten mieltä innoittivat juuri viimeksimainittuun ryhmään kuuluvat "kylähullut": Matti Pollari, Ernest Roos, Iivari Tapola ja monet muut, joiden käyttäytyminen oli kaikesta sovinnaisesta poikkeavaa. Murahteleva Matti teki kahvinperskoista tai kahdesta teelusikallisesta kahvinporoja taidokkaasti veistetyn puisen karhun tai sitten hän kesällä poimi tuohesta valmistamaansa tuokkoseen vadelmia. Pikkukarhuja ja tuokkosia oli joka kodissa yllin kyllin. Ernest taas taitteli sarkaiseen takkiinsa peltisiä kunniamerkkejä, ja odotti sotamarsalkan kohtelua vuodesta toiseen ilmeenkään värähtämättä. Iivari oli iloluonteinen ja mielellään rivoja lauluja laulava, muuten harmiton, mutta passitettiin sitten kuten kaikki muutkin uutukaisiin B-mielisairaaloihin 1960-luvulla.

1960-luvun alussa kasarmin ympärillä ollut puolitoistametrinen puupaaluinen piikkilanka-aita korvattiin ratakiskoilla tuettuun verkkoaitaukseen, johon poistumiseste oli laitettu ylhäältä sisäpuolelta kaltevaksi. Pääoveen tuli sähkölukko. Vapaa-aikakin oli siis rajoittunut asukeilta tiukasti kasarmialueelle. Näin oli sitten Huoltola-vaiheeseen asti, jolloin aidat purettiin ja liikkuminen vapautui. Isälläni Keuruun Kivijärven kartanon silloisella työlaitoksen johtajalla Kauko Saarella oli joskus itsellään täysi työ työllistää kesäisin ei vain paikalla olevaa henkilökuntaa ja työvelvollisia, vaan myös monet pihan lapset usein vielä serkkuineen. Vasta 25.7. tänä vuonna entisen henkilökunnan tilaisuudessa tajusin miten valtaisasta joukosta olikaan ollut ajan saatossa kysymys, vaikka noin runsas puolet vielä elävistä oli saapunut paikalle. Luku noussee tilapäisine kesäasukkaineen kaikkiaan helposti puoleentoista sataan, ylikin.

Tila työllisti eniten. Olihan viljeltyä kaikkiaan noin 100 ha, metsää noin 400 ha. Oli heinäntekoa, perunoiden ja taimien istutusta. Harvennusta ja kitkemistä, markka ja metri palkalla. Lasten leikit saivat pian jäädä sikseen, kun oli saatavilla edes pientä ansiota kasvimaalta. Työvoimaa tarvittiin siis työntekoon, jo, koska työvelvollisia oli kesäisin vain kourallinen. Monet heistä olivat huonokuntoisia. Henkilökunnastakin usea piti lomansa parhaaseen heinäntekoaikaan. Muistan parhaimmillaan 1960-luvun alkupuolen kesän, jolloin työvelvollisten lukumäärä putosi reilusti alle kahdenkymmenen. Juuri tuolloin tuli tosi sateinen kesä, kuten tänä vuonna. Laossa ollut viljakin jouduttiin leikkaamaan viikatteilla, ja laittamaan seipäille kuivumaan. Siinä tarvittiin usein pitkiä työrupeamia. Aikaa myöten kävi selväksi, että sellainen 60-80 asiakkaan - kuten nykyään sanoisimme - joukko oli varsin vakio.

Samat miehet kiersivät ensiksi kunnollisina köyhinä "perhepinnareina" muuttuakseen myöhemmin irtolaisiksi. Alkoholi näytti olevan siis ennen pitkää kaikkien yhteinen nimittäjä. Tosin kuntien sosiaalilautakunnat päättivät, milloin ojennusta oli tullut tarpeeksi. Työvelvollisten pienten työpisteistä koostuvan muutaman kympin kuukausiansion perusteella ei velkaa maksettu. Isäni antoi tosin halukkaille urakoita esimerkiksi tiilitehtaalla ja mottien teossa, ja monet saivat varsin hyvänkin korvauksen, jopa tuntuvan matkarahan työlaitoksesta lähdettyään. Urakoita annettiin myös irtolaisille, joilla oli riittävä ammattitaito.

Kartanon uudisrakennukset ja vanhojen korjaukset, eläinten teurastukset, tien kunnossapito kirkolle tehtiin myös säännöllisesti omana työnä ja asiakkaille annetuin urakoin. Asiakkaiden elittiä olivat kuorma-auton apumiehet, eläintenhoitajat, sepät, räätälit, korjausmiehet, suutarit ja puusepät. Eräs viimeksimainittuun ryhmään kuuluva ei halunnut pois laitoksesta edes kymmenen vuoden siellä olon jälkeenkään. Kivijärven kartanosta tuli koti monelle muullekin, erityisesti irtolaisille. He ikäänkuin kaipasivat järjestystä ja auktoriteettia elämäänsä tullakseen toimeen. Vaikeimmin työllistettävä ryhmä oli osittaista työkyvyttömyyttä potevat, joille löytyi usein vain säkinparsimista, ja kesällä säkinpesua rannassa.

Mieleeni on jäänyt yhden lapsenruokkojutusta kolmatta kertaa kaksivuotista rupeamaa suorittaneen tokaisu noin 1960-luvun alusta: " Nykyään on lait sellaiset, että uuden teosta saa enemmän kuin vanhan taposta." Tällaisiin kuitenkin aika harvinaislaatuisiin tilanteisiin jouduttiin, kun eräitten kuntien sosiaalilautakunnat olivat nuukuuttaan päättäneet pitää oman maksupaikkansa laitoksessa aina miehitettynä, ettei taritsisi tyhjästä maksaa. Henkilökohtaiset syytkin ainakin pienillä paikkakunnilla varmasti vaikuttivat siihen, että "häntäheikit" pidettiin tyttärien ja vaimojen ulottumattomissa.

Irtolaiset alkoivat olla 1960-luvun puolivälissä "lestinheittäjiä" eli luvattoman viinan myyjiä, joille vankilatuomion kärsimisen jälkeen tuli määrittelemätön ojennusaika työlaitoksessa. Vielä 1960 ja 1970-luvun alkupuolella jonkun karatessa järjestettiin ajojahti laitoksen toimesta. Valppaat naapurit usein antoivat vihjeitä, eikä monikaan päässyt kovin pitkälle. Lomia annettiin, ja niiltä yleensä aina palattiin. Tehtiin etsintäkuulutuksia, ja poliisi toimitti karkulaiset varmasti kotiin. Kuten jo todettua monet asiakkaista kiintyivät Kivijärven kartanon ympäristöön ja elämänmenoon jopa niin paljon, että Helsingin kaupunki solmi erillissopimuksen "yleisönsä pyynnöstä" Keuruun työlaitoksen kanssa. Niinpä Helsingin irtolaiset hoidettiin Keuruulla oman työlaitoksen, Tervalammen sijasta.

Itselleni oli varsin yllättävä kokemus, kun opiskeluaikani alussa 1968 astelin tyttöystäväni kanssa Aseman tunneliin Helsingissä möreän ja viinanhuuruisen miesjoukon yllättäessä meidät varsin kauaskantaneella tokaisulla: "Terve Jaska, mitä johtajalle kuuluu?" Menetin silloisen tyttöystävän, mutta tiesin samalla, että minua yhdistää noiden kovia kokeneiden miesten kanssa sama rakkaus Keuruun Kivijärven kartanoon ja sen monipuoliseen elämään.

Mieleeni muistuivat sen vellikellojen kalske, sen tummat vedet, sen sininen taivas, koivukuja ja viljelysmaat. Sen vanhat rakennukset, Suomen karjan parhaat kyytöt ja hevoset. Ennen kaikkea se omatoimisuuden ja vastuullisuuden ilmapiiri, joka antoi jokaiselle tarpeensa mukaan ja ylikin, mutta otti jokaiselta vastaan mielihyvin palveluksia hänen kykyjensä ja osaamisensa mukaan. Moni antoi kaikkensa, koko elämisensä ja sai takaisin itsetuntonsa. Paikkaan kiinnyttiin, koska siellä saattoi olla oma itsensä ja vapaa.

Vähäinen vapaa-aika oli monien seikkailujen ja retkien aikaa. Lähiympäristö tarjosi monia mahdollisuuksia erilaisiin marjaretkiin, vuorten valloituksiin, laavun ja majantekoon, hiekkakuoppaseikkailuihin, kalastukseen, kanoottiretkiin pitkin Kupanjokea Jouhtimäen Koivukosken rännille. Kannettuna kanootti uiskenteli joskus yli melojan entisen paikantuntemuksen. Löytöretkeilijän ilot käännettiin taas päinvastaisiksi, kun melottiin kohti Kerusselkää Nuuskapuroa seuraten.

Urheilu kaikissa muodoissaan lentopallosta ja painonnostosta nahkapallon heittoon oli pihapiirin lasten suosiossa. Milloin juostiin kartanon ympäri estejuoksua, milloin pesäpallo kiiri lasten leikkeihin lähteneen Vilho-karjakon mailasta navetalta alas leikkimökille. Milloin tehtiin mahtavia katajaisia jousipyssyjä ja ammuttiin parhaimmillaan satoja metrejä nuolia yli näkyvän taivaankannen pajalta savusaunalle Kivijärven rantaan saakka. Talvella oli toisin: oli ladut ja kilpailut, oli hyppyrimäet ja laskettelurinteet hiekkakuoppiin. Laturetki ensin kerran talvessa, sitten miltei päivittäin, kun se pantiin kiertämään Keuruulta Kivijärven perunakellarin kulmilta Multialle. Jäälle raivattiin luistinrata, missä pelattiin ajan tavan mukaan jääpalloa. Sulaankin hiekkakuopan sillan seutuvilla taisi joku polskahtaa. Ainakin muistan, että isäni kipusi vielä vanhoilla päivillään ilman jäänaskaleita sieltä kovalle jäälle.

Virikkeellisempää ympäristöä tuskin saattaa kuvitella: lapsuuden maisema ja koko Kivijärven viljelysaukea väikkyy mielessäni eri vuodenaikojen värityksessä. Eniten minuun vaikuttivat kevään tulo, jäiden lähtö, Hakalan hevoshaan lumipävet ja varsansyömistä kerkistä johtuvat omituisen tuuheat käppyrämännyt, joiden alle lumi ei ollut talvella päässyt, eikä paljon kesälläkään valonsäde pystynyt oksien läpi pilkottamaan. Tämä omalaatuinen, sadunomainen ympäristö kiehtoi ja rauhoitti minua lapsuudessani ja nuoruudessani. Vain kerran otin sisareni mukaan retkelleni. Tuntui kuin se maisema olisi siinä määrin omani ja löytämäni, etten halunnut pikkusiskoani toistamiseen mukaani, vaikka hän monet kerrat pyysi.

Pienten pituuskasvunsa menettäneiden Hakalan hevoshaan käppyrämäntyjen tuheus ja yksityiskohtien rikkaus taivasta vasten oksien alta katseltuna muistutti usein nuoruudessani Helvi Juvosen runosta Pikarijäkälä.

"Jäkälä nosti pikarinsa hauraan,
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen./
Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
Nyt malja elämämme rikkaudelle".