Luin Pekka Tarkan tiiliskiven, Pentti Saarikoski II. Minusta se oli kirjallisuutena hyvää ja suorituksena valtavan laaja ja seikkaperäinen. Ihmetellä täytyy kuinka kirjoittaja on saanut kokoon ja hallinnut tuon laajan tietomäärän. Olen varmaan lukenut paljon enemmän Saarikoskesta kertovaa muistelma- yms. kirjallisuutta kuin itse kirjailijan teoksia. Ehkä niissä on ollut paljon oppineisuutta ja minun horisonttini yli menevää.
Ihan olen pitänyt niistä. En voi sanoa ymmärtäväni runouttakaan kuten en musiikkiakaan enkä maalauksia, niissä on paljon sellaista, joihin ei ehkä olekaan sanoja. Ne tuovat mielikuvia ja assosiaatioita. Tuskin modernit taiteilijat aina itsekään tietävät, mitä tarkoittavat. Saarikoski joutui tästä elämänkerran mukaan vähän kiinni, kun Mia Berner alkoi tivata, mitä tällä tarkoitat eikä mestari tiennyt itsekään. Minusta siinä juuri on modernin taiteen viehätys.
Kiehtova ja ärsyttävä hahmo Saarikoski tietysti oli. Itsekäs, itserakas, pinnallinen, narsistinen tumpelo. Alkoholismi tietysti ärsytti myös, kaikki hänen tekemänsä temput. Samalla häntä ja hänen kohtaloaan kohtaan ei voi olla tuntematta sympatiaa tai empatiaa. Hän pyrki rehellisyyteen ja oli syvästi suomalainen. Kyllä hän sai myös maksaa elämäntyylistään.
Ja ällistyttävän lahjakas ja omaperäinen oli. Samat n.29 kirjainta, jotka meidän kaikkien käytössämme ovat, hän osasi yhdistellä sellaisella omaperäisellä ja luovalla tavalla, joka herättää yhä ihmetystä. Hänen alkoholin tuhoamat aivosolunsa tuottivat loppuun asti julkaisukelpoisia teoksia samalla kun Mia -vaimon käsikirjokitukset palautettiin kustantamoista.
Edellisestä vaimosta Tuulaliinasta tuli kyllä varteenotettava kirjailija. Tässä iässä elämänkerrat ja muistelmateokset ovat minulle parasta kirjallisuutta. Tarkan kirjakin kertoi lähes yhtä paljon lähihistoriastamme kuin Saarikoskesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti