Hirvilehmä ja vasa

Asperiinitabletin puolikkaan ansiosta kävely käy, vaikka tunnen selän olevan hellä. No, onhan edes joku. Hirviemä ja vasikka näyttäytyivät reitin varrella. Ihmettelen kovasti, mitä se Von Ventti kaivauttaa keskelle metsää. Siellä on kaivinkone töissä. Samoilta seuduilta hän kaadatti metsää, osa näytti menevän myyntiin, osan kävi kevyt kenttäsirkkeli sahaamassa kartanon tarpeisiin. Sitäkin on ollut kiva katsella ja haistella metsän tuoksua, vaikka on tuntunut vähän nololta, kun olen toimetonna ja toiset tekevät töitä, mutta onneksi se nyt muuttuu ainakin puoleksi vuodeksi. Kaadetun puun ja sahatun lankun tuoksu on ollut hyvä. Samoin kuivan metsänkin. Päätän lähteä käymään mopolla Kemiössä ja ostaa reppuun, mitä ostankin, vähän kevyempää vihannespuolta.

Ihmettelen, miksei kalakaveri ole ottanut yhteyttä. Nyt olisi verkoilla voinut käydä jo paljonkin. Ehkä hän on sairas, ikääkin on jo. Ensi viikolla saan sen tietää. Olin havaitsevinani hänessä ehkä muistitoiminnan heikentymistä, tai vain kuvittelin. Suunnittelin päässäni löysästi, millaisia tarinoita tulen kertomaan oppaana. Ehkä saan olla mukana kokeneen pääoppaan kierroksella. Minunkin pitänee pukea päälleni jonkinlaiset roolivaatteet - tulen varmasti näyttämään pelleltä.

Pelkään, ettei löydy 46 numeron kenkiäkään. Tytär ehdotti tuohivirsuja. Olen joskus tehnyt sellaiset, mutta annoin ne sisarelleni koristeeksi. Toiset ovat liian pienet. Jostain löytyy varmaan flaneli- tai pellavapaita, mutta mistä housut. Ne eivät saisi olla liian kuumat. Talviset vanhanaikaiset vaatteet minulla olisi, sarkatakki sekä -housut, että huopatossut.

Ruotsalaisia aiheita

Eilinen oli varmaankin vuoden tähänastisesti lämpimin päivä. Pesin suurta pyykkiäni ja vaihdoin myös kesärenkaat. Huomasin, että se oli melkein liikaa, sillä niksautin selkäni ja sain sen kipeäksi ja oli vaikea nousta sängystä. Otan kipulääkettä ja katson, mitä tästä seuraa. En voinut olla eilen pyöräilemättä ja kävelemättä, sillä kipu ei tuntunut kovinkaan. Muutaman kuukauden on käsi ollut kipeä, mutta parantunut jo aika paljon. Huomasin, etten olisi voinut ripustaa pyykkiä aiemmin, siinä oli juuri se liike, joka tekee kipeää.

Naapurin mummo, joka täällä asuessani on mennyt pahempaan kuntoon, liikkui välillä rullaattorilla, kävi kysymässä voinko laskea hänen pyöränsä satulaa, sillä hän aikoo kokeilla pyöräilemistä. Pumppasin myös ilmaa. Lämmin sää aiheutti pihaparlamentin kokoontumisen. Itse en ole siinä vielä istuskellut, sillä menen aina lenkeille, mutta pian kai istun muiden vanhusten ja raihnaisten kanssa siinä porisemassa. Kyllä he ovat aivan toisella tapaa sosiaalisia kuin minä.

Katselin illalla taas ohjelmia Ruotsista. Aivan järkyttävää oli nähdä ja kuulla, että poliisi oli saanut tipsin murhaajan entiseltä kaverilta ja laittanut kasaan, jossa se oli seissyt vuoden ja murhaaja ehti tehdä uuden rikoksen, surmata kymmenvuotiaan tytön. Todella ammattitaidotonta touhua poliisilta, kun kuuli koko reportaasin ja näki miten byrokraattisen heikosti oli toimittu.

Yhdessä toisessa jutussa puhuttiin turskan törkeästä teurastuksesta Öresundissa. Kymmenet kalastusveneet kymmenine asiakkaineen tempovat kutevia turskia Tanskan ja Ruotsin välisellä alueella. Sekin oli pöyristyttävää toimintaa, mutta heti reportaasin jälkeen Ruotsin kalastushallitus laittoi kiellon, mutta Tanska ei ole kieltänyt, joten tilanne on epäselvä. Turska on ihan henkihieverissä muutenkin.

Kolmas juttu oli ruotsalaisten rauhanturvaajien aikana Kongossa viisi vuotta sitten tapahtunut skandaali, kun ruotsalaiset olivat joutuneet todistamaan kiinni otetun nuorukaisen kidutusta. Tavalliset sotilaat, jotka olivat kaikki upseereita tuossa eliittijoukossa, olivat reagoineet ja vaatineet komentajaltaan, että tämä mene väliin. Ruotsalaiset olivat ranskalaisten kanssa yhteistoiminnassa ja näille ikäänkuin alistettuina. Ranskalaisten komentaja oli itse osallistunut kidutukseen. Ruotsalaisten komentaja ei ollut reagoinut ja oli salannut tapauksen omissa raporteissaan. Kun asia oli vähitellen tullut Ruotsin armeijan jopa komentajan tietoon, tämäkin oli salaillut. Nyt juttu kehkeytyi auki ja se oli todella ruma ja siitä on poliittisia seurauksiakin, koska Ruotsi on satsannut paljon tähän rauhanturvatoimintaan ja siinä pitäisi olla puhtaat jauhot pussissa. Osa upseereista toimi suoraselkäisesti, osa oli ns. ynkryggar.

Jos ei muuta, niin jo näistä jutuista päätellen Ruotsin media toimii, koska se paljastaa tälläisia skandaaleja ja epäkohtia mm. viranomaisten toiminnassa. Taisin katsoa paljon muutakin, mutta nämä muistan.

Yksi juttu oli ns. Epa-traktoreista, joka on human interest -aineistoa. Sodan jälkeen henkilöautoja muutettiin maataloustarkoituksia varten eräänlaisiksi auto-traktoreiksi, joiden ammatillinen käyttö jäi, mutta niistä tuli suosittuja nuorison kulkuneuvoja, joita on tuunattu joskus aivan luksus-leluiksi. Uusien rekisteröiminen kiellettiin jo 70-luvulla, mutta vanhat ovat saaneet jatkaa. Niitä näki vielä paljonkin, kun siellä asuin. Oli toinenkin tyyppi. Kuorma-autoista tehtiin myös jonkinlaisia traktoreita, A-traktoreita, ja niitäkin näki liikenteessä. Tässä jutussa oli nuori poika ostanut EPA-traktorin ja lentävässä tarkastuksessa poliisi pysäytti ja tutki auton ja huomasi, että akseleiden väli oli liian pitkä. Jutussa mentiin sisälle EPA-traktoreiden maailmaan ja lupaviidakkoon.

Vastasin Digitoday:n kyselyyn Paras blogi ikinä ja päädyin Veteraaniurheilijan blogiin, koska kirjoittaja palaa yhteiskunnallisestikin merkittävälle asialle, on uskomattoman tietorikas ja uskoo valistukseen partiopoikamaisella innolla. Toiseksi laitoin Pekka Nykäsen, koska hän on monipuolisesti sivistynyt ja mm. kiinnostunut netin eri ilmiöistä.

Katsoja tekee myös valintoja

Aina kun tapahtuu raakoja rikoksia, osa väestöstä olisi valmis yhtä raakoihin rangaistuksiin: silmä silmästä... Ruotsin tv:n Debatt- ohjelmassa keskusteltiin mm. tästä, Engla-tytön murhan yhteydessä, joka on järkyttänyt. Ihmiset vaativat kuolemanrangaistusta, osa tajusi, ettei siitä ole kuitenkaan mitään hyötyä. USA:n esimerkki näyttää, ettei kuolemanrangaistus ja pitkät vankeudet poista vakavaa rikollisuutta, päin vastoin. Tuntuu, että USA on väkivaltarikollisuuden luvattu maa.

Kun on menettänyt omaisensa väkivaltaisesti, on tietenkin vaikea hyväksyä, että tekijä saattaa vielä kävellä vapaana. Häntä jopa ymmärretään ja lellitään. Mukana oli teatteriohjaaja, joka on tehnyt teatteria pahimpien väkivallan tekijöiden parissa Ruotsissa ja muuallakin. Hän ei saanut sanoa sanottavaansa loppuun, eikä hänen ulosantinsa ollut myöskään erityisen hyvä.

Tämä on vaikeaa hyväksyä, mutta muutakaan mahdollisuutta ei ole, väkivalta synnyttää väkivaltaa. Hoito on joka tapauksessa paras vaihtoehto, vaikka se onkin vaikea hyväksyä, kun ajattelemme "ihmispetojen" tekemiä rikoksia. Pitkät rangaistukset on pakko säilyttää ns. syyntakeisten kohdalla ja yleisestävyyden takia, mutta jossakin vaiheessa vankeuskin loppuu, kuten esim. Juha Valjakkalan tapauksessa.

Rikosten seurauksilla ja rangaistuksilla ei oikeastaan paljonkaan tekemistä keskenään. Esimerkiksi tuo Espanjan bussionnettomuuden aiheuttaja, häntä ei voida rangaista kuin korkeintaan enimmäismäärällä, mitä ko rikoksesta on säädetty. Sekin on pakko hyväksyä.

Ruotsin debatt -ohjelma on aina katsomisen arvoinen. On hirveän vaikeaa, mutta ottaa kantaa itsekin siinä ruudun äärellä. Kumpikin, ihan vastakkainen puoli perustelee asiansa hyvin ja pitää päättää, mitä mieltä itse on, ei pidä tietystikään. Eilen illalla mietin siis myös, oliko seksuaalinen vallankumous hyvä asia. Pitäisikö vuokrasäännöstely Ruotsissa purkaa. Jälkimmäiseen vastaisin kyllä, edellisestä en tiedä.

Itse en elänyt koskaan siinä vallankumouksessa mukana liian ujona poikana. Ehkä olisin halunnut, olisi jäänyt ainakin paljon muistoja. Nykypäivänä tuon vallankumouksen jatkaminen on varsin riskaabelia puuhaa, vaikka se ilmeisesti jatkuu täyttä päätä.

Turhakkeita

Edistys on vihdoin saavuttanut pienen kylämme sekatavarakaupan. Hyllyssä oli artikkeli, sievästi muovirasiaan pakattu, napostelupalasia - viipaloituja omenoita. Rasiassa oli ehkä puoli omenaa. Olen kyllä kuullut ja nähnytkin, että näitä artikkeleita on, nehän vastaavat kuluttajan syvällisiin tarpeisiin, revittyjä salatinlehtiä jne. Luin tästä myös vanhoista Suomen Luonto -lehdistä, turhake-osastossa. Eiväthän omena ja salaatti edes edes kestä repimistä...

Turhakkeita on tietysti paljon muitakin, se on katsojan silmissä, mikä milloinkin. Kuten nuo muotiblogit esimerkiksi. Kauniita, nuoria ihmisiä, niin itseriittoisia mutta tyhjiä. Olen nähnyt pari nuorta miestäkin, jotka pitävät muotiblogia (yli 500 kpl): Silver esimerkiksi. Kauniita sinänsä ja harmittomia. Paljon naurettavampi on vanha, puolifascistinen rutjake, joka on olevinaan herramies ja ylläpitää vanhanaikaisia arvoja. Jo blogin nimikin kertoo ao ajatusmaailmasta, Sanoma Ihmiskunnalle, missä ja mikä? Paremmat ja huonommat ihmiset vai? Harmittaa myös, kun ainoan tilaamani lehden, Timen, mukana tulee pari kertaa vuodessa muotiliite.

Minä kannatan säästäväisyyttä, rationaalisuutta ja vaatimattomuutta, tuulipukukansaa siis, sandaaleita, lenkkareita ja shortseja, mukavuutta. Se on myös tulevaisuuden melodia, jos ajattelee kohtuullista elintasoa mahdollisimman monille. Ei kerskakulutusta, lentomatkoja, kaupunkimaastureita ja muita turhakkeita. Silti kannatan sievää pukeutumista, kirpputorimuotia jne.

Varasin pesutupa-ajan ja mietin, että edellisestä taitaa olla kohta kahdeksan kuukautta. Minulla on paljon vaatteita, mutta en aina voi ottaa uusia, vaikka peseydynkin joka päivä. Vaatteet hiostuvat lenkeillä, pääasia on että saa kuivaa ylle. Ennen vanhaa osattiin tuulettaa ja pestiin harvoin. Pyykkääminen sitä paitsi kuluttaa vaatteita ja tekee kerralla uudesta käytettyä. Pärjäisin vielä muutaman viikon, mutta kun menen töihin, pyykkääminen vähän vaikeutuu ja lasken, että seuraavan kerran pesen vasta työperiodin jälkeen eli 6 kk:n kuluttua. Kalsareita ja t-paitoja voi aina ostaa lisää.

Aamuinen tarkastelu, yksi tuhansista, harmaa

Heti kun eilen oli koleampaa, mieli oli myös. Silti on mukava elää maassa, jossa on kontrasteja. Alituisessa lämmössäkään ei olisi kiva olla. Juon joka toinen päivä pienen kupillisen kahvia. Siitä ei vielä tule riippuvuutta, mutta saan joka toinen päivä tarmonpuuskia.

Lenkkitien varrella on lähes kauttaaltaan valkovuokkometsiä. On jotenkin vertauskuvallista, että kauneimmat paikat ovat ryteikköisiä. Ehkä kauneuden esiintyminen ja kokeminen vaatii ryteikköjä taustakseen.

Katsoin taas Ruotsin tv:tä. Kaksi jaksoa 9 A:sta. Olen kyllästynyt siihen iskulauseeseen, että luokasta on tarkoitus tehdä "yksi Ruotsin kolmesta parhaasta". Sitä toistetaan alituiseen ja käytetään halpoja psykologisia konsteja. Oppilaat ovat kyllä parantaneet suorituksiaan ja olemistaan kovasti ja uudet opettajat ovat oikein hyviä. Ennen ohjelmaa luokka oli ihan tavanomainen yhdeksäsluokka, nyt oppilaat tuntevat olevansa staroja ja ovatkin. He ovat saaneet huomiota ja kukoistavat. Heihin on satsattu ja he ovat kasvaneet korkoa. Siinä on taas uusi esimerkki siitä Hawthorne- efektistä.

Se mikä uusien opettajien asenteissa ei ole minusta miellyttävää, on että he mollaavat sitä, mitä oppilaat olivat aikaisemmin, siis suurentelevat omaa merkitystään. Sama mekanismi kuin missä tahansa käännytyksessä: Katso kuinka hyvä ihminen olet nyt ja kuinka huono aikaisemmin. Oppilaat saavat suitsutusta.

Onhan tässä paljon opiksi otettavaa: Vaatimukset eivät ole pahasta. Jokainen tarvitsee huomiota ja kiitosta. Muutos ja vaihtelu ovat hyvästä.

Uutta blogilistaa rustataan kuulemma. Siitä tulee varmaankin ihan hyvä, mutta varmuudella kompromissi, joka saa aikaan tyytymättömyyttä. En ole jaksanut esittää yhtääntoivomusta itse kehitysblogiinkaan. Yksi hurskas toivomus olisi, että sinne voisi ilmoittaa löytämiään blogeja listan ulkopuolelta, ei mitään typerää ilmausta niiden omistamisesta. Kyllähän niitä pystyy seuraamaan uutistenlukijalla, mutta huomasin itsestäni, ettei se minulta onnistu. Keräsin hyvän listan, mutta en ole jaksanut sitä seurata; se paisui heti liian isoksi. Nykyisen blogilistan oma suosikkilista on siinä mielessä hyvä, että se on niin niukka. Eikä päivittyneitä tarvitse klikata, jos ei ehdi.

Aina tulee eteen oikein hyviä blogeja, joiden soisi olevan listalla. Yksi näkökohta on tietysti se, että nykyisellään saattaa olla masentavaa, että listan mukaan blogi ei eläisi, vaikka kävijöitä olisikin. Näen suuren joukon erittäin hienoja blogeja, mutta niitä ei ole tilattu listalta, eikä ole muka kävijöitä. Ne ehkä vaikuttavat omissa organisaatioissaan ja ammattipiireissään. Yksi sellainen on Oraakkeli, joka on startannut niin aikaisin kuin 1993. Oli minulle yllätys, että Pyra Laboratories, vai mikä se oli, joka ko blogipohjan aloitti, aloitti sen jo noin aikaisin tai vielä aikaisemminkin. En ole vielä ehtinyt Oraakkelia paljon lukea. Viimeisimmissä jutuissa oli kertomus mm. opettajien muutosvastarinnasta. Etelä-Savossa hankittiin kouluille videolaitteistot EU-huumassa, mutta opettajien muutosvastarinnan edessä ne jäivät käyttämättä ja vanhentuivat. Sama se varmaan on tietokoneiden kanssa takana ja edessä vielä suuremmassa määrin.

Ehkä tuo blogilistan olemus karkoittaa. Siellä on monia seksuaalisuuteen pohjautuvia, huonoon makuun ja huonotapaisuuteen liittyviä julkaisuja, jotka sinänsä joskus ovat ihan piristäviä joskus. Käsityöblogit ovat ihan ok. myös ja nättien nuorten tyttöjen pitämät muotiblogit, jotka ovat nousussa. On jollakin tavalla epäreilua, että tuollaiset blogit, joita kirjoittavat alojensa huippuasiantuntijat, yliopistojen ja muiden oppilaitosten opettajat jne ovat siinä samassa joukossa. Toisaalta se on myös mukavaa ja demokraattista. Minä itse, joka olen useimmissa asioissa keskinkertainen tai alempi silti pärjään mukavasti näkyvyydessä ja lukijoita tai ainakin kävijöitä on päivästä päivään suuret joukot. Kuitenkin kuulun itse asiassa syrjäytyneisiin. Ehkäpä blogiasioissakin kontrastit ovat hyväksi.

Hyvä idea käväisi lähellä

Pidän kovasti radiosta ja onnittelen itseäni, kun osasin luopua televisiosta. Yhden ihmisen aika ei kaikkeen riitä. En silti pysty lukemaan samaan aikaan ja pitämään radiota päällä, olen kai aika yksikanavainen. Lisäksi olen ottanut käyttöön Linkolan ohjeen ja yritän tulla toimeen vanhalla. Otin hyllystä vanhoja Suomen Luonto -lehtiä ja luen ihastellen hyvin kirjoitettuja juttuja ja katson upeita kuvia. Sama juttu National Geographicsin kanssa. Olen lopettanut uusien lehtien tilaamisen ja luen vanhoja. Uusi ja suomenkielinen NG ei ole tavallista lehteä kummempi, mutta vanhoissa englanninkielisissä on tyyliä. Ilmeisesti sitä ei työssä käydessään mitenkään ole ehtinyt perehtyä kaikkeen ja on työntänyt syrjään tai sitten muisti on tehnyt tepposensa, koska niin paljon on uutta. Olen muutenkin museoon sopiva, sillä idolini ovat tällä hetkellä Sagalundin N.O. Jansson ja Adèle Weman. Heissä oli tyyliä myös. Heistä minun pitää myös osata kertoa kävijöille.

Radiosta kuului jossakin ohjelmassa, että on ollut menossa projekti, joka on lähtenyt siitä, että Italiassa on keksitty, että parhaat ikäihmisten opettajat tietokoneasioissa ovat pojanpojat (ja tytöt). Projektin nimikin on Grandparents and Grandsons. Se on eurooppalainen projekti, jota Suomessa on pilotoitu Kuopiossa. On laadittu hienoja alkeistason oppimateriaaleja ja manuaaleja, jotka ovat vapaasti netissä saatavissa. Ne liittyvät eKansalaisen opintoihin. manuaalit ovat sivupalkissa ladattavissa PDF- muodossa.

Minulle tämä on hieman haikeaa, sillä muutama viikko sitten innostuin ihan itse asiasta, siis seniorikansalaisen nettitaidoista ja kävin parillakin yritysneuvojalla yrittämässä saada neuvoja, miten eteenpäin idean kanssa. He antoivat vain lämmintä kättä ja pitivät kyllä ideasta. Tosin sillä ei olisi ollutkaan kantavuutta, koska Kuopiossa ne ovat tehneet kaiken ja paremmin. Ammattikorkeakoulun savvoo puhuvia oppilaita, jotka olivat tutoroineet vanhempia ihmisiä, haastateltiin, ja oli mukava kuulla savonmurretta ainakin.

Ei se ihan yksi yhteen ollut oman ideani kanssa, mutta paljon siinä oli samaa. Näinpä, että pystyin kuitenkin synnyttämään ajatuksen, jolla oli kantavuutta - tosin toiset olivat ehtineet sen toteuttaa. Toivottavasti tuo tavallisten ihmisten tutorointiajatus leviää muuallekin Suomeen, sillä se on tosi hyvä. Siinä on paljon itseopiskelumahdollisuuksia ja se rakentuu vapaaehtoistyölle, parhaassa tapauksessa tosiaan isovanhempien ja lastenlasten välillä.

Lapsuuden loppu?

Nyt ovat pienet paitaressut joutumassa tietokoneitten käyttäjiksi. Lukemaan opetuskin on siirtymässä tietokoneille. Norjalaisen Arne Tragetonin menetelmä leviää kovaa vauhtia ja suomeksikin on käännetty menetelmää valoittava kirja ja tällä hetkellä Helsingin yliopisto kouluttaa jo aiheesta.

Mitä mieltä sellaisesta olet? Menetelmän puolesta puhujat sanovat, että lukemaan oppii hetkessä kirjoittamalla tietokoneella ja luki-vaikeudet vähenevät ja niitä voidaan ennakoida. Koko pienen ihmisen energia ei mene motoriseen kirjainten muodon oppimiseen. Kuulemma on vertailtu menetelmiä ja tietokoneen avulla on saavutettu parempia tuloksia.

Ensinnäkin aina, kun on jokin opetuskoe, se menestyy Hawthorne- efektin ansiosta, koska jo pelkkä huomio saa aikaan tehon parannusta, joten se puoli ei välttämättä ole ihan niin selvää.
En ole menetelmään pystynyt tarkemmin tutustumaan. On olemassa yksi Tragetonin englanninkielinen selostus.

Tietokoneiden harrastajana suhtaudun tietenkin innostuneena ja ennakkoluulottomasti asiaan, vaikka joitakin reunahuomautuksia voi esittää, puolesta ja vastaan. Moni varmaan kokee tämän lopullisena niittinä lapsuuden menetykselle. Tietokoneet liitetään ahdistavaan työelämään ja kaiken mekanisoitumiseen. Ajatellaan, että siinä on leikin lopullinen loppu, lapsparat kytketään jo 6-vuotiaina koneeseen, jonka ääressä he saavat sitten loppuikänsä raataa ja kumartua. Voi ollakin.

Toisaalta koneenkin kanssa voi säilyttää leikinomaisuutta. Jos niitä hankitaan niin paljon, että jokaisella on omansa, se tuo tärkeyden tunnetta pienokaisiin. Nyt saadaan leikkiä aikuisia. Tosin ihmettelen, miten koneet kestävät piimäkouraisten käsittelyä. Ne tulevat putoilemaan ja kolhiintumaan. Niiden pitäisi vähintäänkin olla samaa kestävyystasoa kuin kuuluisat OLPC -läppärit. Lasten kanssa sähläyksessä ainakin pätee sääntö: Jos asiat voivat mennä mönkään, niin ne todennäköisesti menevät, Murphyn laki sovellutuksineen.

Todennäköisesti, voisi kuvitella, että suomen kaltaisessa synteettisessä kielessä, tietokoneella ei ole noudettavana yhtä paljon kuin esim. ruotsin ja englannin kanssa, jossa oppiminen on enemmän ad hoc -tyyppistä. Suomenkieltä voi ajaa systemaattisesti ja aapisiin on koottu tehokkaita esimerkkejä lyhyen ja pitkän vokaalin esiintymisestä, yksinkertaisista ja kaksinkertaisista konsonanteista, äng-äänteestä jne.

Suomalainen opettaja on mielestäni ohjelmoitu antamaan muutenkin paljon valmiiksi ohjelmoitua oppimateriaalia, että hän olisi hädissään, jos ja kun tietokoneelle ei ehkä olisi tehty laajoja opetuspaketteja - ja minä veikkaan, että pian on. Aapiset vain siirtyisivät koneille - ja kannattaako se.

Tietokoneitten kanssa voisi soveltaa sellaista menetelmää, että lopputulos ei olisi ennalta määrätty. Miten sitten suu pannaan? Pystyisivätkö tietokoneet ja netti viihdyttämään tarpeeksi, että luokassa säilyisi työrauha. Kuinka paljon koulutusta yksittäinen opettajaparka taas vaatisi, mistä sen vaatimat rahat irrottaisi?

Kotikouluihin ja erityisopetuksiin tietokoneet jo nyt soveltuisivat mainiosti, kun opettajalla on aikaa ja mahdollisuuksia keskittyä yksittäiseen oppilaaseen. Luulenpa, että kotikouluissa käyvät paljon uskonnollisten ja vihertävien kotien oppijat, ja heille tietokone ei ole mikään innostava vaihtoehto. Ja taatusti Luonto ja leikkiminen ja oikealla elämällä laboroiminen olisi paljon parempi vaihtoehto. Tietokoneitten pitäisi tulla vasta toissijaisesti yhtenä elämän ilmiönä. Niin varmaan tässä Tragetonin menetelmässäkin on tarkoitettukin.

Koulut kyllä sinänsä ovat jo toista sataa vuotta opettaneet sitä salattua oppisuunnitelmaa, istumaan pulpettinsa ääressä, kuuntelemaan, sietämään pitkävetisyyttä, jonottamaan, tulemaan toimeen keskenään, siis valmistautumaan tulevaan työelämään - milloin paremmalla, milloin huonommalla menestyksellä. Joten tietokoneet eivät ole mikään kynnyskysymys, päin vastoin, mielestäni niiden avulla voisi tuoda leikkiä ja luovuutta takaisin.

Lasten omia piirustuksia voisi skannata ja antaa heidän kirjoittaa niistä kertomuksia tietokoneella. Googlen dokumenttityökaluissa on Esitys- ohjelma, joka on Power Pointin yksinkertaistettu muoto. Se on vain ilmainen ja sen avulla olisi helppo vaihtaa esityksiä esim. muiden kanssa verkossa. Verkossa on paljon kuvamateriaalia ja digikamerat ovat kaikkien saatavilla myös. Verkossa on paljon söpöjä clip art -kuvia, joita voi liittää esityksiin. Voi lisätä videoja ja linkittää vaikkapa musiikkiin. Ihan pienille ja lukutaidottomille se voisi aluksi olla vaikeaa, vaatii ainakin paljon apua, mutta kuvittelisin, että pitkin koko ala-astetta tässä olisi suuria mahdollisuuksia lisämausteena vaikkapa eri teemoja opiskeltaessa.

Tapaus Matti Vanhanen

Olen pitänyt Matti Vanhasta perin asiallisena maan isänä ja pidän edelleenkin. On ihan kiva, että värittömänä väheksytystä kaverista tulee menestystarina. Hän on saanut sympatiapisteitä myös naisseikkailuistaan, koska ne osoittivat, ettei edes pääministerillä ole helppoa. Pidin myös Suomen John Kennedystä, Esko Ahosta, koska hänellä oli loistava ulosanti ja hän oli uutta luova. Hänen osakkeensa kuitenkin menivät laman johdosta.

Minua ei ihan innostuta tuo Vanhasen hallituksen pitäytyminen tiukasti hallitusohjelman toteuttamiseen, luovuudelle pitäisi jättää tilaa. Ja sitten tuo maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunutta, pitäisi saada Väyrysen peräänkuuluttamaa uudenlaista väestöpolitiikkaa. Vanhanen oli sinänsä oikeassa lausunnossaan siitä, että ei pitäisi aina nostaa esim. köyhyyden ongelmia etusijalle vaan katsoa sitä kuinka köyhyys on muuttunut paljolti suhteelliseksi, mutta varomaton hän oli imagollisesti. Samoin monta kertaa esille tullut mielipide, että asiat pitää valmistella kabineteissa ensin ja viedä sitten vasta päätettäväksi. Se ei ole minun mielestäni oikeanlaista demokratiaa, vaikka se on vaivatonta ja enemmistöpäätöksillä helposti läpi nuijittavaa. Melkein voisi kutsua hallituksen päämiestä toimituspääministeriksi. Häntä on yleensäkin kritisoitu siitä, että hän tekee vain pääministerin hommat ja jättää kaiken muun alojen ammattilaisten tehtäväksi. Onhan siinäkin puolensa, saavat ministerit huseerata. Eri monisteriöissä on vaikka kuinka paljon jännittäviä asioita meneillään. Oikeastaan se että hän heti pääministerikautensa alussa olisi ollut valmis presidentiksi, kertoo kyllä tietystä mukavuudenhalusta.

Vanhanen saa kyllä aikoa hallita vielä ensi vaalienkin jälkeen, onhan hän puoluejohtaja, mutta onneksi kansalla on siihen edes sanottavaa. Kansa kyllä pitää isokokoisista, rauhallisista miehistä, mutta saattaa myös olla, että nykymaailmassa samat kasvot alkavat kyllästyttää ja Matti saa mennä.

Muuten, oletko tullut ajatelleksi Itsevaltiaat -ohjelmaa. Siinä oli aika terävää polittista satiiria. Minä, jolla ei ole televisiota eikä tule lehtiä, kysyn miksi se lopetettiin. Oliko Suomen valtaeliitti kyllästynyt tuohon piikikkääseen ohjelmaan, joka teki sen naurunalaiseksi. Iskikö sensuuri?

Urban Exploration

Muistan nyt kuulleeni asiasta ennenkin. Hakusanalla googlaamalla löytää runsaasti materiaalia ympäri maailmaa. Taas uusi ja ekologinen tapa nähdä maailmaa hieman eri näkövinkkelistä. Urban tässä mielestäni tarkoittaa rakennettua ympäristöä eikä välttämättä pelkästään urbaania, kaupunkilaista.  Täällä. on lisää linkkejä ja kuvia.

Ihmisen kuvaaminen on vaikeaa, koska hän helposti poseeraa tai vierastaa. Ja onhan kasvojen jättäminen alttiiksi, nykyaikana varsinkin, suorastaan vaarallista, koska ei tiedä, mistä ne löytää tänä digikuvien aikakautena.

Jostain syystä myös ränsistyneet ihmiskasvot ja vartalot kiinnostavat. Siinä tarvitsisi kylläkin olla aikamoinen psykologi, että saisi ylipuhuttua vieraita ihmisiä tällä teemalla. Parhaat kuvaajat siihen tietysti pystyvät. Ehkä tämä on vastapainoa sievien tytönkuvien nousulle. Tosin en esim. muotiblogeja ole paljoa katsonutkaan, mutta ilmiönä tietenkin sekin kiinnostaa. Siinäkin on kysymys ajan hampaasta. Vain hetken tytön vartalo ja kasvot ovat kukkeimmillaan.

Miksi tähdet eivät enää innosta?

Mitä tapahtui Pulmuset -sitcomin tähdille sarjan lopettamisen jälkeen, sen kertoo Aftonbladet. Kuinka paljon sitä saikaan nauraa tämän elämää suuremman sarjan ansiosta. Ja nyt, ei kiinnosta tippaakaan tähtien kohtalo, no tipan tietysti. Samoin aikanaan tuntui Bill Cosbyn, Huxtable -perheen kanssa.

Tuo elämää suuremmista elokuvista kertova sympaattinen elokuva-asiantuntija puhui jossakin radio-ohjelmassa tähdistä. Ja aivan totta, vanhat tähdet tuntuvat hänen kuvaaminaan tosiaan elämää suuremmilta. He kertoivat olemuksellaan jotakin ajastaan. Heihin oli katsojan helppo heijastaa omia tuntojaan. Peter von Bagh on joksus maininnut, että Tauno Palo oli sellainen Hollywood- tyylinen tähti, joka sai näytellä aina Tauno Paloa joka elokuvassa, mutta Tapio Rautavaaran kanssa tehtiin se virhe, että häntä yritettiin joskus ohjata näyttelemään jotakin muuta kuin Tapio Rautavaaraa. Tähteyteen kuuluu, että tähti on suurempi kuin roolinsa.

Mikä minuun itseeni on mennyt, kun en pysty innostumaan nykyisistä tähdistä, pohdiskelen. Vanhuus ja lisääntyvä konservatiivisyys sen kai tekevät. Varmaankin nuoremmat pystyvät yhä. Hillittömään ihailuun en kai koskaan ole pystynytkään.

Voikukkiakin jo näkee

Nyt jo tarkeni ajella skootterilla. Vaikka en siitä pärinästä tykkääkään, onhan siinä kuitenkin auringonpaiste ja kevään hajut paremmin esillä kuin auton umpiossa. Maanviljelijät tekevät peltotöitä täyttä häkää. Nyt maanviljely kannattaa, kun viljan hinta on noussut. Ne jotka viime vuonna olivat sopineet myydä tietyllä hinnalla, pettyivät katkerasti, kun syksyllä hinta oli jo kaksinkertainen, mutta heidän piti myydä vanhalla hinnalla. Lannoitteiden hinnat nousevat myös ja syövät voittoja. Parempi kai se on kun viljely lyö leiville ja tulot tulevat oikeasta myynnistä enemmän kuin tuista, vaikka köyhillä on ruoan hintojen kanssa kestämistä kuten aina.

Meillä Keuruulla, kun olin virallisesti tilan maanviljelijä sen vuoden pari, peltojen tuotos tuli pelkästään tuista. Paikkakuntalainen sai kerätä sadon ilmaiseksi. Luulenpa, että hän ahneuksissaan köyhdytti peltoja keräämällä siitä vuosi vuoden jälkeen säilörehua. En kyllä ymmärrä, miten luomutarkastaja sen salli. Nyt pellot ovat huonossa kunnossa, minulle on kerrottu.

Näin mielestäni muutaman voikukankin. Kummallista ajatella, että pitkässä maassa toisaalla vielä hiihdetään ja jäät ovat paikallaan, täällä on täysi kevät päällä. Tällä hetkellä pidän tästä osasta Suomea, vaikka kyllä sitä sopeutuisi muuallekin. Muistan kuinka Tankavaarassa oli riemullista hiihtää hangilla, kun olin siellä kolme kuukautta Kultamuseolla vapaaehtoistyössä ennen kuin muutin kokonaan takaisin Suomeen. Hyvällä hankikelillä hiihdin kerran Nattastuntureille asti. Lapsuuden hankikelit ovat myös muistissa. Hangella pystyi ajamaan pyörälläkin. Se ääni kun hanki humahtaen vajosi. Jäitten lähtö Kitisen joessa toukokuun alussa oli aina suuri tapahtuma. Vesi nousi yli äyräiden. Joskus siellä huilasi sillan ali veneitä ja heinälatojakin. Silloin oli uittokin, mikä myös on tainnut loppua. Säännöstely on kai lopettanut suurtulvat.

Luin loppuun Kemiön historiasta kertoneen Himlens vrede -romaanin. En ole historiallisia romaaneja paljon lukenut, joten en ole asiantuntija. Tässä ihmiset eivät olleet mitään puupökkelöitä, jotka yrittivät haastaa jollakin vanhalla murteella, vaan kieli oli modernia ja ihmisten tunteen, ajatukset ja puheet kuin nykyajalta. Viisi ihmistä joutui mestattavaksi, pidetty ja lahjakas nuori pappismies oli värvännyt pari miestä surmaamaan rakastettunsa miehen, kruununvoudin. Sitä ennen kirkkoherran vaimo oli kuollut lapsivuoteeseen ja kuiskuteltiin myrkytyksestä, mikä romaanissa oli ihan selviö. Naisen surmasta ei ketään tutkittu eikä tuomittu.

Nainen ei koskaan tunnustanut, mutta hänet mestattiin huoruudesta, mikä siihen aikaan oli kuolemanrangaistuksen alainen. Kirkolla oli Turunmaalla siihen aikaan kestämistä, sillä Paraisilla oli samaan aikaan toinen oikeusjuttu, jossa naisiin menevää kirkkoherraa epäiltiin mm. lapsenmurhasta frillansa kanssa. Tässäkin molemmat mestattiin. On päästy onneksi parempiin aikoihin, jossa pettäjäpiispa pannaan vain viralta ja on heti pyrkimässä sosialidemokraattisen puolueen johtoon.

Tipsi: Blogiuutuuksien joukossa on helmi: Akseli meets Milla. Taidehistorian kuuluisien maalausten sisään on ympätty erinäisiä hahmoja. Tulee hyvä mieli.

Sotaveteraaneista

Jokisipilän aloittamana on puhuttu suhtautumisesta sotaveteraaneihin. Koska isäni ei ollut taistelujoukoissa, enkä tarkkaan edes tiedä mitä hän teki sodassa, en kasvanut näiden asioiden suoranaisessa vaikutuspiirissa. Isä oli ehkä ainakin hevosmiehenä. Toki yleensä kaikki miehet olivat olleet sodassa, oli jalka- ja käsipuolia, alkoholisoituneita ja sotajuttuja kertovia. Enoja ja setiä oli kaatunut sodassa.

Yksilölliset erot olivat varmaankin suuria. Toiset vaikenivat, toiset puhuivat liiankin kanssa, eivätkä sukulaiset aina jaksaneet ukkojen turinoita kuunnella. Varmaankin yksi ja toinen on saanut kuullakin joltakin uhmakkaalta pojalta sen että, miksi sinne menitte.

Kyllä veteraanit ovat aina saaneet arvostusta ja sitä myös vaatineet. Eivät he ole koskaan olleet mitään paaria-luokkaa kuten esim. Vietnamin sodan veteraanien sanotaan olleen. Nythän heidän vanhetessaan arvostus on kohonnut jo ylimaallisiin mittasuhteisiin. Vallassakin veteraanit olivat yhteiskunnassa, kuten Jokisipilä sanoi. Ehkä oli havaittavissa hieman laskenutta kritiikin kestämistä ja veteraanit tulkitsivat pienenkin sellaisen liian herkkätunteisesti. Varmaankin on keskusteluissa loukattu heidän tunteitaan ja sanottu monen monta kertaa tuo, miksi sitten menitte. Ihan tuulesta temmattu ei väite ole. Kyllä heitä yhteen aikaan pidettiin vähän anakronistisina, omalle ajalleen jymähtäneinä muinaismuistoina, kun herra paratkoon nykyään nuoriso pitää meitä, suurten ikäluokkien vireitä jäseniä samanlaisina kivettyminä. Se on melkein luonnonlaki.

Oli pakko mennä ja ihmeen monet kestivät ja tekivät arvokkaan työn maan itsenäisyyden pelastamisessa henkensä kaupalla, josta heille kaikki kiitos ja kunnia. Myös kotirintama teki osansa ja kärsi. Sotaorvot ja -lesket, varattomat haavoittuneet, muihin maihin evakoidut lapset ja vielä pitkään sodankin jälkeen jälkeläiset, jotka joutuivat kärsimään vanhempiensa sodan takia saamista henkisistä vammoista.

Varmaankin oli vuosikymmeniä, jolloin vammautuneet ja köyhät sotaveteraanit elivät jonkinlaisessa unohduksessa ja suuret määrät syrjäytyi ja kuoli ennenaikaisesti. Koko maa eli toisenlaisessa taloudessa, ei samanlaisessa yltäkylläisyydessä kuin tänään. Mutta niille, jotka kestivät, on ollut tarjolla veljestukea ja kuntoutusta ja arvostustakin.

Kohtaamisen ongelma

Vielä reilun viikon saan nauttia päiväkävelyistä. Sitten alkaa työssäkäynti minullakin. Hienon leppeä päivä. Sain ehkä 15 vuotta sitten lahjaksi ranteisiin kiinnitettävät käsipainot. Vasta nyt huomasin, että olen yrittänyt laittaa niitä väärin päin päälle, siksi se on ollutkin niin hankalaa ja käyttö on jäänyt nollille. Kuinka monta kiloa olisinkaan ehtinyt liikuttaa tänä aikana ja vahvistaa käsiä, jotka jäävät vähemmälle harjoitukselle kävelyssä.

On ihan mukavaa päästä taas töihin, vaikka ansiot jäävät vähäisemmiksi kuin ansiosidonnainen. Ja ennen kaikkea työmatka houkuttelee. Nyt voin taas hyvällä syyllä pyöräillä tuon matkan ja saada liikuntaa ilmaiseksi. Aion yrittää aloittaa uimakauden varhemmin tänä vuonna enkä vasta heinäkuussa ja käydä töitten jälkeen järvessä.

No tietysti myös houkuttelee itse työ, joka kuulostaa kiinnostavalta ja sitten ne kaikki työelämään kuuluvat kiemurat, ihmisten tapaaminen ja kaikenlaiset ihmissuhdeasiat. Saa taas olla äänessä ja yrittää valloittaa ihmisiä. Opastaminen kuten opettaminenkin on eräänlaista myymistä ja flirttailua, osallistujat pitää saada puolelleeen ja ajattelemaan, että tästä he jotakin saavat ja oppivat, vaikka sitten kotona tulisikin mieleen, että mitä, eikä itse asiassa muista mitään. Sama on usein jopa uutisten ja tv-ohjelmien kanssa, joista ei tunnu jälkeen päin muistavan mitään. Olemme kyllästettyjä tiedolla, faktoilla, mielipiteillä. Jotenkin pitää yrittää koskettaa ihmisen sisäistä maailmaa, antaa samaistumisen elämys ja kohtaaminen siihen ihmisenä olemisen arvoitukseen, joka kaiken aikaa on olemassa.

On puhujia, jotka ihan hyrisyttävät kuulijoita vaikka sisältö jäisikin retoriikan varjoon. Sellainen oli esimerkiksi poliitikko Väinö Leskinen. Myös pappien leipälaji tämä on. Mielellään siinä saa olla sisältöäkin ja ehkäpä pitääkin, jotta kuulija jotakin tuntisi saavansa.

Olin suunnitellut pistäytyä jälkikasvua katsomassa, mutta ei, pitää alkaa töihin. Tulevathan he sitten kesälomalla. Tänä vuonna olisi tarkoitus kiertää Saariston kehätie, lopultakin - ja autolla, mutta onhan sekin jotain. Turussakin olisi vaikka kuinka paljon nähtävää ja tehtävää.

Tytär on päässyt toisesta karsinnasta veturinkuljettajakoulutukseen ja hänellä on hyvät senssit, koska on nainen ja seudulta, josta ei ollut hakijoita. Hän pärjäsi hyvin psykologisissa testeissä, joissa koeteltiin simultaanisuutta. Veturinkuljettajan pitää osata valita olennainen ja tehdä useita asioita yhtä aikaa. Luulisi, että naiset ovat siihen jopa soveliaampia. Vielä on jäljellä yksi karsinta. Koulutus kestää vain 6 kk ja on palkallinen ja työ on valtiollinen ja vaikuttaa hyväpalkkaiselta.

Ainoa tietenkin on, miten selviää jos joutuu onnettomuuteen, esimerkiksi kohtaamaan itsemurhan tekijän. Tytär toistaa oikeastaan äitinsä uraa. Hänkin oli ns. akateeminen, mutta vaihtoi käytännön töihin ja sellaiseen, joka aikaisemmin oli tyypillisesti miehinen, eli metsätöihin. Hän oli jonkinlainen työnjohtaja. Minua kiusaa yhä, kun hän tulee neuvomaan esim. moottorisahan käytössä. Nyt hän on jo kauan ollut eläkkeellä auto-onnettomuuden seurauksena.

Muistoja monikulttuurisuudesta

Tuli muistoja mieleen, kun luin siitä, että somalit kuluttavat paljon yhteiskunnan varoja tulkkaamistarpeisiinsa. Voin hyvin kuvitella, kun monesti heikon koulutuksen saaneet tulevat maahan, jonka kieleen ei ole mitään aikaisempia kontakteja ja yhteneväisyyksiä, eikä ole tottumusta opetella uutta kieltä yleensäkään. Ja jos elämä pyörii omissa piireissä. Nykyään on taivaskanavatkin, joilta voi kuulla ehkä omakielisiä ohjelmia. Ei käydä töissä, kun ei saada tai haluta töitä jne. Tuo monikulttuurisuus on tuonut paljon tarpeettomia kuluja ja häslinkiä, suomalaisen yhteiskunnan värittäminen tulee kalliiksi. Humanitaarinen puoli tietysti painaa toisessa vaakakupissa, mutta toisessakin on painavaa tavaraa. Meille vieras uskonto, ongelmat ja rikokset. Vieraiden jääminen omiksi vieraiksi saarekkeikseen. Työttömyys ja työhaluttomuus ja skismojen kärjistyminen, uhkaava militantismi puolin ja toisin.

Olin 80-luvun lopulla yhden vuoden paikkakunnalla, jossa pääsin heti suomalaisten tulkiksi. Olin yhden kesän jopa siirtolaistoimiston johtajan sijaisena. Yhden vuoden ajan kävin ihmisten mukana lääkäreillä ja viranomaisilla. Kävin tulkkikurssinkin, osin Ruotsissa, osin Suomessa. Olin tulkannut jo Ruotsiin muuttaessani vanhempien ja opettajien välisiä keskusteluja ja jatkoin sitä senkin jälkeen, vaikka yleistulkkaukseen ei ollutkaan enää tarvetta jälleen uudella paikkakunnalla.

Itse en koskaan tarvinnut tulkkia, vaikka koulussa olin yleensä saanut ruotsista nelosen jouluna ja saanut nostetuksi sen viitoseksi kesäksi. En lukenut läksyjä, en ehtinytkään, oli kuin henkinen pakko olla lukematta. Huomasin kyllä, että Ruotsiin tuli suomalaisopettajia, jotka eivät selvinneet kouluruotsillaan. Minä en koskaan tulkkia tarvinnut, en alussakaan, vaikken koskaan ollut ruotsia ennen puhunut.

Itse ajattelin, että kun suomalaiset ovat tehneet niin kovan työurakan ja maksaneet veroja, heillä on oikeus niin tulkkaukseen kuin omakieliseen koulutukseenkin. Viranomaiset sanoivat, että Ruotsi on monikulttuurinen eikä yhtä kieliryhmää, suomea voi pitää erityisasemassa.Lopulta kuitenkin suomalaiset äänestivät jaloillaan ja kuntien antama kotikielinen opetus käytännössä loppui ja jäljelle jäivät suurten paikkakuntien vapaakoulut, joita Ruotsissa on kahdeksan suomenkielistä. Varmaankin kotikieltä opetetaan kunnallisessa koulussa edelleenkin, ainakin suurimmilla paikkakunnilla. Esimerkiksi suomenkielisiä opettajia oli pienessä Surahammarin kunnassa ainakin tusina ja päälle vielä kaksikieliset ruotsin tukiopettajat, nyt ei yhtään.

Luulenpa, että tulkkaukset jatkuvat. Samat äijät ja eukot, jotka silloinkin kieltäytyivät osaamasta ruotsia yhä tarvitsevat tulkin, vaikka olisivat asuneet maassa neljäkin kymmentä vuotta. En tiedä, olisi ihan kiva tietää. Kyllä suomalaiset osaavat myös olla kovapäisiä. Suuri osa tulkin tarvitsijoista on tietenkin jo kuollut, osa vanhainkodeissa dementoituneina. Heilläkin olisi suuret tarpeet tulla ymmärretyiksi äidinkielellä.

Minulle jäi ammattilaisen asenne tulkkaukseen. Pitää tulkata minä muodossa ja ikään kuin siirtyä tulkattavien nahkoihin. Monesti näkee, että sanotaan hän sanoo...ja reagoin siihen. Lääkärillä varsinkin oli oltava ammatillinen. On alentavaa, että siinä piti olla kolmas henkilö välissä ihan intiimeissäkin tilanteissa, siis asiakkaan kannalta, mutta kiinnostavaa se oli ja toihan se tienestejä tulkille.

Koulutuksessa Ruotsin valtio oli kovana ja kohteli suomea aivan samoin kuin muita siirtolaiskieliä. Minusta se oli ja on väärin jo yhteisen historiamme ja läheisten suhteittemme tähden. Pohjois-Ruotsissa suomenkieli on sitäpaitsi säilynyt. Nykyään on kansallinen vähemmistöasema, joitakin instituutioita, mutta se tuli liian myöhään eikä sillä ole käytännön merkitystä. Valtava satsaus suomenkieleen yritettiin tehdä, mutta kaikki valui turhiin ja sitä paitsi perheet äänestivät jaloillaan ja laittoivat lapsensa ruotsinkieliseen kouluun jo ennen kuin viranomaiset tekivät päätöksensä. Niin minäkin tein oman lapseni kanssa. Hän ei käynyt suomenkielisiä luokkia, mutta puhuu ja kirjoittaa hyvää suomea, mutta valitsi niin, että omat lapset eivät suomea osaa. Olen sen hyväksynyt, sillä on parempi olla ihan tavallinen svensson. Minun lapsenlapseni ovat nimeltään Valter ja Elias Jonson.

Jotenkin tuntuu vähän haikealta, kun näkee nämä suomenruotsalaiset, jotka vaikkakin hitaasti vähenevät, ovat kuitenkin ihan elinvoimainen vähemmistö omine instituutioineen ja lakiin perustuvine oikeuksineen. Monet haluaisivat niitä poistaa, mutta ne ovat graniittiin hakatut ja minusta oikeasti rikastuttavat koko maan kulttuuria. Useat ovat luontevasti kaksikielisiä ja sopu ainakin Kemiön saarella tuntuu olevan hyvä. On opittu tulemaan toimeen. On kuitenkin mukava asua maassa, jossa kuuluu kielienemmistöön.

Himlens vrede

Aloitin historiallisen romaanin, Ann-Gerd Steinbyn Himlens vrede. En ole historiallisia romaaneja vuosikymmeniin lukenut, mutta koska tämä liittyy jotenkin tähän oppaan hommaan ja paikkakunnan historiaan, aion kahlata tiiliskiven läpi. Ei se sinänsä mikään huono kirja ole. Sitä odottaa, mitä tulemaan pitää, koska tietää, että murhadraamat ja oikeudenkäynnit ovat edessä.

Kovasti on taustoja tutkittu ja on mukava saada historiaa elävöitettyä. Ihmisillä on samat vinkeet kuin nykyisilläkin, ja miten muuten olisikaan.

Päähenkilönä ja havainnoitsijana on ainakin tähän asti huonomaineisen papin tytär, joka on kasvattina ja palkattomana piikana sukulaisensa rovasti Florinin perheessä. Hän on havainnoitsijana, joka kirjoittaa ylös tapahtumia ja olen päässyt siihen vaiheeseen, jossa hänellä on ensimmäinen luvaton rakkauskokemuksensa pappien alempaan kastiin kuuluvan Olauksen kanssa, joka käyttää häntä hyväkseen. Onneksi ei tule aviotonta lasta siihen vielä päälle. Päähenkilö Alisa on miellyttävä hahmo. Hänellä ei ole mahdollisuuksia avioon, koska isä on virkansa juonut. Hän on saanut oppia enemmän kuin tytöt tavallisesti, koska osallistui poikien kotiopetukseen.

Aika hyvin mielestäni kuvataan säätyeroja, jopa säätyjen sisällä, pappien valtaa määrätä esivallan edustajana.

Yksi asia minua pisti silmään heti alussa, kun rovastin perhe tuli Paimiosta Kemiöön, josta edellinen kirkkoherra oli kuollut ja hänen vaimonsa muuttanut heti pois. Minusta ei tuntunut uskottavalta, että pappilan navetassa oli karjaa. Eikö tuo karja ollut edellisen papin omistamaa irtaimistoa, joka olisi myyty? Tosin saattaa olla, että uusi pappi osti karjan, eikä sitä mainita.

En tunne paikkoja nimeltä täällä saarella, joten tilojen ja kartanoiden nimet eivät minulle paljoa sano. Minusta on mukava tutustua aina sen paikkakunnan historiaan, minne tulen asumaan, niin olen tehnyt jo lähes kymmenen kertaa.

En oikeastaan ole huolestunut suomenkielisestä opastuksesta ja englanninkielinenkin menettelee, koska siinä vaatimukset eivät ole suuret, mutta ruotsinkielinen hieman. Joka tulee museolle tarvitsisi hyvän opastuksen. Ja mikä sotku siitä syntyy, jos pitää tehdä saaren tapaan, eli käyttää molempia kieliä sekaisin. Täkäläiset jatkavat asiaa ja vaihtavat kieltä, eivät tulkkaa samaa asiaa uudestaan. Olen minä opastanut Kukkolankosken kalastusmuseolla ja Kultamuseolla Tankavaarassa, käynyt opaskursseja ja opastanut paljon Keuruulla, joten ei se ihan uutta ole.

Tämä asia ei varsinaisesti kuulu tähän, mutta juolahtipa joskus mieleeni, kun kirjoitin Pekka-Eric Auvisesta. Hänen tarinansa on oikeastaan eräänlainen moderni Kullervo-tarina. Hänellä oli, toisin kuin Kullervolla, ehjä koti ja kaikesta päätellen ihan hyvät vanhemmat.

Kullervoa kiusattiin orjuudessa, mikä rinnastuu koulukiusaamiseen. Jopa päästyään takaisin sukulaistensa pariin Kullervo oli kömpelö ja erilainen ja teki asioita hullusti, mikä sai tilanteen pahentumaan, eikä hän osannut tätä käsitellä. Varmaankin jokaista koetellaan, mutta vain toisilla on taito siitä selviytyä. Joskus se voi johtua ihan sattumastakin.

Mieheksi kasvettuaan Kullervo kuten Pekka-Eric:kin päätti kostaa ja kosto oli hirveä. Itse Kullervolla on sankarin maine, hänestä on tehty oopperoita ja näytelmiä, mutta se mitä hän teki ei ollut kulttuuria ja taidetta:

Saip' on miekan mielehisen, kalvan kaikkien parahan,
jolla kaatoi kaiken kansan, joukon Untamon hävitti.
Tuvat poltteli poroksi, kypeniksi kyyetteli
kivet jätti kiukahista, pitkän pihlajan pihoista.

Jos tarinassa on jotain oppimista, se voisi olla sitä, että pyritään ehkäisemään uusien Kullervojen syntyminen.

Parus Ateriin tutustumista

Lainasin kirjastosta Adèle Wemanin, Parus Aterin, muistelmateoksen Minnen i skuggor och dagrar, ja huomasin elämänkerturin ottaneen sieltä paljon materiaalia teokseensa. Luovalla tavalla kylläkin.

Kirjansa perusteella Parus Ater vaikuttaa oikein sympaattiselta henkilöltä. Eivät muistelmat ole edes liian makeita, sillä karvaitakin muistoja on joukossa tekemässä tasapainoa. Vanhaksi elänyt runoilijatar oli ehtinyt näkemään paljon. Jos itse ajattelen eläneeni murrosvaiheessa, kun Suomi muuttui maatalousyhteiskunnasta jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi, ei sata vuotta ennen minua syntynyt ihminen elänyt yhtään sen vähemmän mullistavaa aikaa, vaikka Parus Ater ei tekniikan kehityksen kuvailuun paneutunutkaan. Hän eli aikana jolloin hevosvaunuista ja purjelaivoista siirryttiin autoihin ja höyrylaivoihin.

Hän kuvaa myös paljon sukuaan ja kasvattiäitinsä nuoruutta ja omaa kohtaamistaan uudelleen löydettyjen sukulaistensa kanssa. Samalla hän tulee myös kuvanneeksi yhteiskuntaa säätyläisten kannalta.

Oli kiinnostavaa nähdä toisen Sagalundin tarinan päähenkilön oma näkökulma tapahtumiin, koulujen ja nuorisoseurojen perustamisiin, aatteelliseen ja fyysiseen uurastukseen erinäisine skismoineen kunnassa ja nuorisoseurassa. Kansakoulujen perustaminen oli kuvattu yhden keskeisen toimijan kannalta. Vilahdukset koulunpidosta myös. Wemanin koulu ei ollut pakkopullaa vaan se perustui leikkien oppimiseen ja mielihyvään. Hän sai aikaan hyviä tuloksia ja kiitollisia reaktioita oppilailtaan. Viisas nainen. Miehenä ajattelee, että oli tosiaan sääli, ettei hän ehtinyt kokea rakkautta. Olin väärässä, kun luulin, että hän ei ollut mikään kaunotar. Kirjassa on kuva hänestä varhaiskeski-iässä ja siinä on oikein viehättävän ja älykkään näköinen nainen. Janson oli aikamoinen poropeukalo, kun ei tarttunut mahdollisuuteen. Hänhän oli eri sukupolvea, mutta vanheni naista nopeammin.

Toisaalta molemmat saavuttivat varmaankin paljon enemmän yhteiseksi hyväksi, kun kumpikin omistautui aatteellisille riennoille ja toisten lapsille mieluummin kuin, että olisivat kasvattaneet omaa lapsilaumaa. Tosin Adèle oli ohittanut avioitumis- ja lapsentekoiän kun Jansson vasta sen saavutti.

Hyvästit

Kuvassa on kuusitiainen, Parus Ater, mikä oli Adèle Wemanin pitkäaikainen pseudonyymi.

Niin kävi, että Nils Oskar ei siitä enää noussut. Hänen hyvästijättönsä vuosikymmenien aikaiselle toverille, oli karu, ei suuria tunteita, pientä ärtymystä tosin toisen pinnallisuudesta. Mutta asenne oli rehellinen ja kuitenkin arvostava.

Koko pitäjä seurasi mahtimiestä haudalle ja muutamia puheita pidettiin, kansakoulun oppilaat lauloivat 13 -vuotiaan Edith Lindblomin tekemän laulun, Amos Anderson toi opetusministeriön ja muinaismuistoyhdistyksen kiitokset ja monia muita arvostavia seppeleitä laskettiin haudalle.

Åbo Underrättelser -lehdessä kirjoitettiin, että Nils Oskar oli ollut harvinaisen valmis jo nuorena miehenä, ei hän siitä enää muuttunut, eikä antanut ajan vaikuttaa itseensä.

Kuinka rehellisisiä sanoja. Itse muistelen niitä pinnallisia puheita, joita papit ovat lausuneet omaisteni haudoilla, kovin vähän niissä oli tunnistettavaa, patenttifraaseja yleensä. Olisin itse halunnut jotain sanoa, mutta en voinut, koska sydän oli pakahtua. Tuossa ympäristössä, noiden ihmisten seurassa, ei.

Adèle jatkoi uutta nuoruuttaan. Hän kirjoitti ihan loppuun saakka riimejään. Hän asui merkittävien tuttaviensa luona, esimerkiksi Marmoripalatsissa ja Kämpissä Helsingissä, Amos Anderson kustansi hänelle oleskeluja täysihoitoloissa. Elämänkerturi sanoo, että jokaisessa nuoressa miehessä hän näki sen romanttisen kosijan, jota ei koskaan tullut, jokaisessa nuoressa tytössä romanttisen itsensä: "Du bist wie eine blume." Hän kuolikin tyyliinsä, sanoi kuulevansa surullista musiikkia.

Nykyinen museo on sekoitus Adèlen heleyttä ja Oskarin synkkyyttä. Jansson tuli korostaneeksi liikaa ehkä työtä ja uurastusta keruutyössään, mutta Adélen olemus tuo kuvaan vivahteita. Huomasin tuon eron itsekin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, siellä vastaava museo oli ikään kuin valoisampi, kevyempi, koristeellisempi ja värikkäämpi. Sama varmaan on asia Ahvenanmaallakin. Pohjalaiset talotkin, varsinkin ruotsinkielisellä alueella, ovat aistikkaampia.

Kyllä Kemiön saarellakin on ollut kansainvälisiä vaikutteita. Talonpoikaispurjehdus kukoisti muutaman vuosikymmenen ihan kuin jossain Kustavissakin. Kemiön saarella on ollut merkittävää yritteliäisyyttä ja teollisuutta ja on yhäkin. Täällä on historiansa, kirjailijansa ja taiteilijansa ja on musiikkielämää. Ennen kaikkea kannattaa tulla käymään Sagalundin museossa, jossa Adèlen ja Nils Oskarin perintöä vaalitaan pieteetillä.

Vaikka suomenkielisenä en ehkä ymmärräkään ruotsinkielistä runoutta, mielestäni Adèle Wemanin kirjat, jotka ehkä ovat vapaita copyrightista, voisivat olla yleisön saatavilla sähköisessä muodossa vaikkapa Project Runebergissa. Samoin myös J.J. Huldenin kirja Kring Sagalund, josta olen saanut virikkeen kirjoittaa näitä juttuja.

Lisään vielä muutamia ajatuksia surusta yleensä äskeisen Espanjan bussiturman johdosta. Olen ainakin itsessäni huomannut, että en välttämättä osaa surra toisten puolesta. Syytän itseäni tunnekylmyydestä. Joskus kyllä, kun on oikeat edellytykset jokin surussa puhuttelee ja liikuttaa ihan kyyneliin asti. Joskus pidän itseäni hirviönä, kun tunnen jopa vahingoniloa, kävipäs siinä näin, rikkaudet eivät auttaneet - ja minä tässä porskuttelen yhä.

On hirveän vaikea suhtautua vaikkapa tuttavapiirissä tapahtuneeseen kuolemaan, vaikea mennä lohduttamaan, koska se tuntuu falskilta. Vaikea mennä tungettelemaan. Ja samaa sanovat kaikki omaisensa menettäneet omasta puolestaan. Ihmiset tuntuvat hylkäävän, ympärille muodostuu kuin tyhjä rinki.

On tullut ammattikuntia surun pappeja ja psykologeja, jotka pitävät itseään huippuammattilaisina. Osa lentää paikalle kuin haaskalinnut, sillä toisille kyseessä on myös leipäpuu, kaikille kriisipsykologeille ja vastaaville. Ihminen kyllä tuntuu tarvitsevan puhumista, se on ainoa lääke. Pidetään jopa vaarallisena, jos joku selvittää surunsa yksin tai jää siihen asumaan.

Ehkä tässäkin on tapahtunut sama kuin monelle muulle asialle. Surukin on institutionalisoitu ja ritualisoitu, tehdään surutyötä. Samaa kuin, että lapset ja vanhukset hoidetaan yhteiskunnan toimesta. Julkisuus tekee tätä samaa työtä. Annetaan surulle kasvot jne. Samalla ikään kuin hoidetaan sitä syyllisyyttä, ettei kunnolla osata surra toisten puolesta. Annetaan se ammattilaisten tehtäväksi, kuten niin moni muukin asia. Ostetaan palveluksia siis.

Loppujen lopuksi tässäkin on kyse kuoleman vietistä, sillä perimmäisenä kysymyksenä on miten jokainen suhtautuu omaan, väistämättömään kuolemaansa ja aivan läheistensä vastaavaa. Emme osaa sitä hyväksyä vaan haluaisimme työntää sen syrjään.

Dramatiikkaa Kemiössä

Kemiössä on ollut monia tärkeitä kirkonmiehiä, joista ehkä merkittävin oli Fredrik Gabriel Hedberg, pietistisen herännäisyyden, evankelisuuden suunnan isäksi kutsuttu merkkimies. Elämänsä viimeiset vuosikymmenet hän vietti Kemiön kirkkoherrana. Suurin kiihko oli jo asettunut ja hänestä on paljon hyviä muistoja paikkakunnalla.

Kuitenkin eräs kirkkoherroista ottaa johtopaikan, mitä tulee mediaseksikkyyteen. Hän on Henrik Florin, professorin ja kielitieteilijän, entisen Kemiön kirkkoherran poika, joka itsekin oli lahjakas ja oppinut.

Hän osallistui intohimodraamaan, johon liittyi petoksia ja jopa murhia. Toinen osapuoli oli Christina Pratana, kruununvoudin vaimo ja piispa Isak Rothoviuksen tyttären tytär. Parhaita mahdollisia sukuja parhaine kasvatuksineen. Tästä on Kemiönsaari koettanut lyödä mynttiä ja ehkä onnistunutkin. Kirkkoherra ja kruununvoudin vaimo sekä tätä avustanut sukulaispoika mestattiin, kirkkoherra Turussa ja Christina Kemiön kirkolla. Hän ei koskaan tunnustanut syyllisyyttään.

Jo huomenna aion kirjastosta lainata aiheesta kertovan kirjan Himlens vrede, jonka on kirjoittanut Ann Gerd Steinby.

Vähän myöhemmin Ison vihan jälkeen, minun esi-isäni tuomittiin kuolemaan kirkonkalleuksien hävittämisestä kortilla Ruotsissa sotaa paossa ollessaan, mutta meille jälkeen tuleville onneksi tai epäonneksi armahdettiin.

Katsoin saamaani kuvateosta Sagalund Min kostsamma leksak, joka on erikoisen hieno. Se esittelee monipuolisesti museon perustajaa Nils Oskar Janssonia ja hänen työtoveriaan Adèle Wemania, museon kokoelmia ja historiaa, jossa leikki ja draama ovat olleet tärkeällä sijalla ainakin viimeiset vuosikymmenet, ihan perustajiensa hengessä, mikä johtunee nykyisen johtajan vaikutuksesta, hänet palkittiinkin työstään äskettäin Svenska Kulturfondetin palkinnolla, luin paikallislehdestä. Siinä on paljon tuttua, koska pyörin museolla jaloissa vuoden ajan ja tarkoitus olisi mennä tekemään sitä lisää.

Museorakennusten hämärässä ei vanhoihin esineisiin tule kiinnittäneeksi samanlaista huomiota kuin juhlakirjaa varten otetuissa valokuvissa. Voi melkein sanoa, että valokuvista saa paremman käsityksen kuin luonnossa. Kirjaa varten on tietysti kaivettu esiin ja aseteltu kauniisti hienoimmat esineetkin ja kohdeltu niitä niille kuuluvalla arvolla. Valokuvaajista toinen onkin vähän tuttu ja tiedän molempien töitä ja kirjoja. Kirjassa on paljon sellaista, mikä on tapahtunut ennen minun tuloani, kuten esim. purjealus Eugenian rakennushistoria. Laivalla olen kyllä ollut kyydissä.

Todellisuus on joskus tietysti arkipäiväisempi, joskus paljon dramaattisempi ja syvällisempi, mitä juhlakirjoissa kirjoitetaan. Minä olisin korostanut niitä piirteitä, joita Kring Sagalund -kirjan tekijäkin ja joita yritin nostaa esiin omassa kirjoituksessani opettajatoverusten elämästä. Siinä historian loisteessa myös nykyisin elävien ihmisten on elettävä omaa elämäänsä, josta ei tragedioita puutu. Katsopa omaa elämääsi esimerkiksi, tai minä omaani tai kenen tahansa elämää. Tuo kirja sijoittui ilmestymisvuotenaan Suomen kauneimpien kirjojen kilpailun kärkijoukkoon. Museo vietti silloin, vuonna 2000, satavuotisjuhliaan.

Jatkoa tarinaan

miehestä, joka ei osannut rakastaa ja naisesta, joka ehkä rakasti liikaa.

Sagalundin villan asukkaat:

Adèle, joka oli sukupolven vanhempi kuin Oskar, joka ennenaikaisesti vanheni naisen rinnalle ja ohi ja kuoli kymmenen vuotta naista ennen, yksinäisenä, pettyneenä ja loppuun palaneena.

Nainen eli uutta nuoruuttaan ja sai menestyksen Helsingin sosieteessa näytelmillään vasta seitsemän kymmenen ikäisenä ja oli senkin jälkeen vielä pitkään tuottelias. Hän helskytteli loppusointuista runoa koko ikänsä niin, että jopa läksytti runomuotoisesti puhelimessa toimittajaa:

Herr Redaktör,
av harm jag dör,
när Ni ej hör;
jag är ej nöjd:
Ni skrev ju fröjd
och icke frö.
Man kan ju dö
av slikt. Adjö!

Nainen oli kokenut kaihoisan nuoruudenihastuksen Viipurissa, tuskin muuta. Hän oli palannut kasvattiäitinsä tupaan Kemiöön ja perustanut serkkutytön kanssa pienten lasten privaatin koulun, eräänlaisen leikkikoulun, jossa ei ollut lukukausimaksua, eivätkä opettajat saaneet mitään palkkaa. Korkeintaan joku mamma saattoi joskus lähettää vaikkapa muutaman kananmunan liinanmutkassa.

Isoisän isä oli ollut hovisaarnaaja ja opettanut pikkuprinsseille, Kustaa III:n veljille, mm. suomea. Hän oli saanut Kemiön pastoraatin, mutta hoitanut sitä huonosti. Poika oli alkoholisoitunut ja vahvatahtoisen äitinsä nujertama. Tämän monilapsisen perheen yksi lapsista oli Johan Vilhelm, Adèlen isä. Koko suvussa on ollut tämä runoilun taito ja isällä se oli myös. Hänestä tuli maanmittari, joka ei kyennyt kunnolla elättämään kolmea lastaan vaan antoi nämä hoitoon.

Adèle annettiin kasvatiksi sisar Emelielle, joka oli saanut viettää sadunhohtoisen, tanssiaisia ja kavaljeereja täynnä olleet nuoruusvuodet rikkaitten Ruotsin sukulaisten luona. Hän palasi Suomeen ja sai ihailijan, joka kuitenkin kuoli keuhkotautiin. Juuri sitä ennen heidät oli vihitty ja Emelie sai vaatimattoman talon, jossa hän elätti itseään mm. koruompelulla. Koruompelu oli sinänsä hyvä, mutta joutua elättämään itsensä, ei sitä ollut säätyläistytölle.

Tässä vaatimattomassa kodissa Adèle sitten kasvoi. Hän sai kuulla tätinsä somia, mielikuvitusta kiihottavia, romanttisia tarinoita. Hänestä kasvoi mitä ihanin runotyttö itsestäänkin.

Kun Adèle ei hyvää saanut, hän ei tyytynyt huonoon vaan jäi ikäneidoksi.

Kun hänen salskea oppilaansa Nils Oskar tuli seminaarin käytyään opettajaksi Vretan koululle, on vaikea sanoa, oliko mukana koskaan romantiikkaa työtovereitten suhteessa. Toveruutta oli runsain mitoin. Nils Oskar oli täynnä paitsi itseään, myös tiedettä ja edistysuskoa. Noina aikoina ei puhuttu seksuaalisista poikkeavuuksista, ne olivat monet rangaistavia. Ihmiset oppivat sublimoimaan tunteensa ja tyytymään kohtaloonsa.

Tunsiko Nils Oskar koskaan halua entiseen opettajattareensa, joka taisi olla varsin bastant tant ulkomuodoltaan, emme tiedä. Ehkä tunteita naisen puolilta oli, sillä hän on kirjoittanut romaanin, jossa on ehkä tunnistettavia piirteita julkaisuhetkellä viiden vuoden aikaisesta työtoverista, miehestä joka ei osannut rakastaa. Adèlen kirjan miespäähenkilö kuitenkin paljastetaan aika ontoksi. Tuskinpa tuohon aikaan kovin tarkkoja avainromaaneja voi kirjoittaa.

Nils Oskar sai suuria aikaan. Hän oli tunnettu jopa kaikkialla ruotsinkielisessä Suomessa ja herätti laajalti ihailua. Hän oli voimaihminen ja poltti kynttiläänsä molemmasta päästä ja vanheni aikaisin. Jo viisissä kymmenissä terveys alkoi pettää.

He säilyivät hyvinä ystävinä. Adèlella oli laaja ystäväpiiri. Hän oli yöihmisiä. Hänen kirjallisessa sinisessä salongissaan ovat ovat olleet vieraina monet ylhäiset ja alhaisetkin. Hän uskoi hyvää kaikista ja meni joskus jopa nuoren petkuttajan lankaan. Hän oli iloinen ja hersyvä, mutta pohjalla piili syvä masennus ja pettymys.

Joskus Nils Oskar kiiruhti seuraajansa luokse koululle ja pyysi heitä menemään Adèlelle seuraksi, sillä "hänen huokauksensa särkevät kohta väliseinän". Nils Oskar oli viisikymppisenä pitkään virkavapaalla, sillä hänellä oli tehtäviä hoidettavana: museonsa, luottamustehtävänsä ja suunnitelmansa kirjoittaa Kemiön historia, mistä ei koskaan tullut mitään, sillä häneltä puuttui pitkäjänteisyys.

Hän perusti ihanan puutarhan ja hoiti sitä oppilaidensa kanssa, mutta ei koskaan ryhtynyt jalostamaan edes hedelmäpuita kunnollista satoa saadakseen.

Kuolinvuoteellaan Nils Oskar kirjoitti viimeisen kirjeen Adèlelle, joka oli kertonut voitoistaan Helsingissä. Elämänsä lopulla hän huokasi sitä kurjaa aikaa maalla, kun hän oli joutunut sovittelemaan riitelevien, synkkien miesten välejä.

Adèle

Kylläpä olet nähnyt vaivaa kaikkien voittojesi kuvaamisessa. On suurenmoista, että olet saanut nyt tarpeittesi mukaisen, mukavan elämän, ilman ikävyyden haukotuksia .

Minä makaan tässä sängyssä ja kirjoitan voimatta juuri edes nostaa päätäni tyynystä, ja Alex hoitaa itseään ja minua komentoni mukaan, niin hyvin kuin voi, ilman naispuolista apua. Kun minulla oli hoitajatar, hän tarvitsi kaksi passaria, vaikka hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin kerran päivässä laskea 10 à 15 pisaraa arsenikkia ja hieroa yläruumistani spriihin sekoitetulla vedellä. Laihtumiseni on ollut katastrofaalista, mutta kivut eivät erityisen suuria paitsi ensimmäisenä yönä, kolme viikkoa sitten, kun jouduin petiin yksin koko talossa pääsemättä puhelimeen. Nyt on Elis (Karlsson) asentanut puhelimen sänkyni viereen niin, että voin puhua maatessani, mikä on oikein mukavaa. Tohtori oli täällä ja lupasi palata, mutta häntä ei ole näkynyt kolmeen viikkoon: hänellä kai on rikkaampaa satoa pitäjällä, niin ettei siinä ole ihmettelyn sijaa. Ruokaa ovat naapurit ja ystävät tuoneet yllin kyllin, mutta ei minulla ole ruokahalua. Björkrothit kutsuivat minua koululle jouluvieraaksi, mutta kieltäydyin, sillä minun asemassani olevalla henkilöllä pitäisi olla järkeä olla asettumatta toisten vaivoiksi. Björkroth on ollut täällä pari kertaa ja lukenut minulle Well:n maailmanhistoriaa, ja itsekin voin vähän lukea, kun Alex on hankkinut minulle parit pöllölinssit.

Nämä ovat todennäköisesti viimeiset rivit, jotka minun kädestäni saat, loput voit nähdä lehdestä. Mutta muista: ei puheita, ei seppeleitä, ei laulua eikä runoja haudalla, jonka tulee olla peitetty kerroksella kuusenhavuja Björndalenista (Janssonin oma metsäpalsta).

Ei sinun myöskään tarvitse kirjoittaa menestyksistäsi ja huveistasi Helsingissä, sillä en jaksa enää seurata ja kuoleman hiljaisuus on minulle rakkaampi kuin kaikki tuo turha.

Avaimesi ovat laatikossa sänkyni pääpuolessa.

Kiitos monivuotisesta yhteisestä kansansivistystyöstä. Voi hyvin ja jatka ilojasi!

Nyt pitkät hyvästit!

Oskar

Missä on Suomen ruostevyöhyke

Ja vaikka kuinka ruoste harteilleni laskeutuu
pieni poika ylivoiman alle tukehtuu
ja vaikka pyydät puolelles ja tarjoot kultaa kunniaa
mä en suostu sovintoa tekemään
en sun kanssas milloinkaan

Linkitsin eilen pariin sivustoon, jossa oli sitä unohdetumpaa Ruotsia. Paikat sijaitsivat todennäköisesti ns. ruostevyöhykkeellä, vaikka ei välttämättä. Hylättyjä ja rapistuneita rakennuksia löytyy muualtakin. Rust Belt on ehkä tullut käsitteeksi USA:sta, jossa on paljon hylättyjä teollisuuslaitoksia tietyillä taantuvilla alueilla. Rust Belt ja Bruce Springsteen. Juuri siellä, missä ehkä tällä hetkellä ratkaistaan Barack Obaman kohtalo presidenttinä: " The task has become more difficult since Mr Obama made his infamous comments about bitter small town residents in Pennsylvania clinging to guns or religion or antipathy to people who aren't like them to explain their frustrations."

USA:n suurkaupungeissa oli aikaisemmin yleensäkin trendinä, että keskustat rapistuivat, kun ihmiset muuttivat vihreisiin esikaupunkeihin. Keskusta-alueista on joskus onnistuneesti pystytty muovaamaan huipputyylikkäitä ja -kalliita, taiteilijoiden ja keskiluokan asuttamia chic -alueita. Nämä tarinat asuinalueiden renessanssista ovat jännittäviä, usein sankarillisia kertomuksia myös tavallisten työssäkäyvien kamppailusta asuinympäristönsä ja arvokkuutensa puolesta rikollisuutta, syrjäytymistä ja huumeiden käyttöä vastaan ja työpaikkojensa ja asuintalojensa puolesta. Tällaisessa ympäristössä on ainakin aikuiselle myös vetovoimaa, lapselle se voi olla liian vaarallista. Uudenaikaiselle kaupunki-ihmiselle maaseudun rauha ei ole tavoiteltavaa. Hän tarvitsee dynamiikkaa.

Pienessä maassamme, jossa vallitsee hyvinvointi, erot eivät ehkä ole yhtä dramaattisia hyvien ja huonojen asuinalueiden välillä, tai mistä minä sen tiedän. Itse asun talossa, jossa vesijohdot voivat koska tahansa pettää ja nurkassa haiskahtaa home. Betoni rapisee paikka paikoin, pinnat ovat kuluneita. Kesän jälkeen aion ainakin vaihtaa huoneistoa, sillä niitä vapautuu tuhkatiheään.

Suomessakin on ruostevyöhyke. Tässä on kiinnostava artikkeli aiheesta. Noilta ruskeiksi värjätyiltä alueilta löytyisi todennäköisimmin hylättyjä taloja ja teollisuuslaitoksia. Savotta-Suomi ja Rannikko-Suomi ovat iskeviä nimityksiä, vaikka nykypäivänä harva enää kokisi asuvansa Savotta-Suomessa, sillä savotat ovat koneellisia ja tarvitsevat auhteellisen vähän ihmistyövoimaa - verrattuna aikaisempaan, minun nuoruuteeni. Minä olen kokenut sen ajan, kun pokasaha, justeeri ja hevonen väistyivät konevoiman tieltä. Kansanradiossa muuten muuan soittaja väitti ja valitti, että kuivatuille soille olisi kannattanut laittaa puita kasvamaan sen sijaan että niitä on rauhoitettu - hän syytti vihreitä. Hänen mukaansa kaikki suot eivät olisi sopineet puiden kasvatukseen, sillä osa on happamia. Minun käsitykseni on ollut, että suot eivät kovin hyvin sovi tuohon tarkoitukseen. Puu kyllä kasvaa Suomessa nytkin, mutta usein se on hankalan matkan takana. Käsitykseni on, että hyvin suuri osa on silti vajaakasvuista, koska se on harvennuksen puutteessa räätsittynyt.

Pelkän paperin tuotantoon perustuva puuteollisuus on tuomittu Ruoste-Suomen kohtaloon, sillä elektroniikka korvaa paperia yhä suuremmassa määrin, ainakin jo lähitulevaisuudessa. Mihin puuta sitten käytetään? Ns toisen sukupolven biopolttoaineet ovat vahvasti tulossa ja hyvä olisi, sillä paljon suurempaa ei peltomaiden käyttö energiantuotantoon voi olla, sillä ruoasta alkaa olla jo pulaakin. Suomen peltoviljelijöille tämä on ollut kai onnellista. Paperista on tulossa uusia tuotteita, joihin liitetään älyominaisuuksia. Meikäläiselle vanhanaikaiselle ne ovat keksittyjä tarpeita, mutta kai niihinkin on vielä sopeuduttava kuten kännyköihinkin ja muihin elektronisiin leikkikaluihin - jopa viehätyttävä.

Radiossa, josta tulee tosi hyviä ohjelmia, muuan Åbo Akademin veteraaniprofessori kertoi kiehtovalla tavalla tutkimuksistaan, jossa esim. kuusen oksan tyvestä on löydetty resveratrolia, samaa ihmeainetta, jota on mm. rypälemehussa (ts. viinissä). Siinä on minusta hieman parempi tuote kuin älyllinen käärepaperi.

Noista hylätyistä rakennuksista vielä. Useimmiten ne ovat lukossa ja niillä on omistaja. Jos olisi jokin tarkoitus, vaikkapa bloginpito, niihin pääsyä olisi helpompi perustella. Sitten pitäisi olla vähän parempi kamera, jota pitäisi osata myös käyttää. Tavallisella pocketilla on vähän surkea kuvata.

Rostsverige

Kuka aloittaisi Ruoste-Suomi -blogin. Tytär vihjaisi ruotsalaisesta RostSverige -blogista. Se on samanhenkinen kuin Övergivna platser. Olen aina ollut viehtynyt rappioromantiikkaan ja haluaisin aina käydä hylätyissä taloissa, mutta ei kehtaa mennä. Rappiossa näkee historiaa siloittelematta, siinä on aina nuo ajan merkit näkyvissä. Kiinnostusta olisi, mutta ei ehkä varaa lähteä pidemmille tutkimusretkille. Voisi olla blogi, jonne useat saisivat lähettää kuviaan ja kommentteja.

Harmittaa vähän, kun en laittanut ylös linkkiä, jossa oli erään suomalaisen valokuvaajan kuvia köyhälistön mökeistä. Kyllä se taas jossakin eteen tulee. Ne olivat vähän saman henkisiä kuin Esko Männikön kuvat.

Ruotsilla on maine putsattuna ja punamultaisena Sörgårdenina, nämä kuvat kertovat toisenlaisesta Ruotsista. Mehän aina vertaamme Suomea ja Ruotsia ja olemme sitä mieltä, että yleiskuva Ruotsista on siistimpi.

Joskus viime vuosisadan alkupuoliskolla Lubbe Nordström lanseerasi käsitteen Lort-Sverige. (kirja Project Runebergissa). Tässä on vähän samanlainen tilanne kuin ihmisen psyykessä. Hän yrittää siivota ja piilottaa pelottavat ja "likaiset" asiat maton alle. Hyvinvointivaltion ja kansankodin kehitys ovat tämän taistelun loputonta historiaa. Eräällä tavalla Ruotsi on myös koettanut lieventää syyllisyyttään tehtyään esim. yhteistyötä Saksan kanssa II:ssa maailmansodassa ja on siksi päästänyt maahan ylettömän paljon siirtolaisia, mutta ei kuitenkaan ole onnistunut siinä, vaan salatut asiat pyrkivät esiin.

Taas Sagalundin pariin

Miten tuo katulamppu paistaa suoraan huoneeseen, ihmettelin yöllä herätessäni, miksen ole siihen kiinnittänyt ennen huomiota. Sitten huomasin, että se olikin täysikuu. Katulampun olisi pitänyt olla aika korkealla.

Ihmettelin eilen myös rinteessä kasvavia punaisia sinivuokkoja ja sain selityksen tyttäreltä. Kalkkipitoisessa maassa ne voivat ryhtyä punaisiksi.

Ryhdyin lukemaan uudelleen kirjaa Kring Sagalund. Jo ihan kirjanakin se on erinomainen. Kirjoittaja on J.J. Huldén. Mitenkä olen saanut päähäni, että hän oli runoilija Huldénin isä.

Kirja kertoo Sagalundin perustajahahmojen Nils Oskar Janssonin ja hänen opettajakollegansa Adèle Wemanin tarinan. He olivat oikeastaan eräällä tapaa varsin nykyaikaisia, sillä kumpikin eli naimattomana omassa taloudessaan ja heidän välillään ei kukaan ole kertonut olleen muuta kuin aidon ystävyyden.

Jansson on se voimahahmo. Hän ehti muutamassa vuosikymmenessä saada aikaan Kemiössä suuria. Ihan ensimmäinen opettaja hän ei kunnan ensimmäisessä kansakoulussa Vretassa ollut, sillä alussa oli heikkoja kurinpitäjiä ja sairaalloisia hahmoja, jotka saivat lähteä. Jansson tuli Uudenkaarlepyyn seminaarista valmistuneena kansakoulunopettajana ja sai viran, vaikka siihen oli ensi tilalla ollut hänen paras kaverinsa, joka suivaantui ja lähti opettaja-alalta. Toverusten suhteetkin katkesivat.

Janssonin kouluaikaa Cygneuksen hengen täyttämässä opinahjossa kuvattiin elävästi. Koulu oli harakanpesä ja oppilaat ja opettajat istuivat palttoissa talvipakkasilla. Karsinta oli kova 159 vuosina 1877-1891 kesken lopettaneista opettajakandidaateista 34 oli kuollut, näistä 23:lla oli syynä kuolinsyynä keuhkotauti.

Jansson pärjäsi hyvin. Luonnontiede ja historia olivat hänen parhaita puoliaan, harjoitusaineet olivat huonohkoja. Samoin opettaja-aikanaan musiikki ei ollut hänen vahvuuksiaan, vaikka hän lauloikin virret säräjävällä, mutta kuuluvalla äänellään.

Uskontoa piti opiskella ja opettaa, mutta niin Jansson kuin Wemankaan eivät olleet uskonnollisia. Siitä tuli jopa valituksia kirkollisen esivallan taholta. Janssonia kutsuttiin jopa ateistiksi. Siinäkin he olivat moderneja.

He olivat ihanteellisia. Koulussa Jansson oli kiehtova kertoja, mutta samalla myös tulinen ja kiukustuva, joka väheksyi heikompia ja oli ankara heitä kohtaan. Hänen kiinnostuksensa suuntautui koulun puutarhaan, jonne oppilaiden oli keväisin ja syksyisin tultava itse tehtyine kärryineen töihin aamuisin tunniksi. Minusta hän oli tässäkin varsin edistyksellinen. Vain harva on hänen laillaan vieläkään toiminut, ei varsinkaan enää. Koulua ympäröivä pöpelikkö raivattiin kukoistavaksi puutarhaksi, mistä on olemassa valokuvia. Olen itse ollut töissä tuossa koulussa ja puutarhassa vuoden. Koulussa on jäljellä ryhmäpäiväkoti, itse koulu loppui aika vasta, ehkä nelisen vuotta sitten ja suurin osa tiloista on museon käytössä.

Jos Jansson oli kurinpitäjä, Weman vetosi lasten tunteisiin ja parempiin puoliin ja saikin ehkä parempaa tulosta. Alussa oli tyttöjen koulu ja poikien koulu erikseen; missä vaiheessa luokista tuli molempia sukupuolia yhdistävät, en tiedä.

Molemmat opettajat olivat huolissaan opetuslastensa jatkosta ja he perustivat monien vaiheiden kautta nuorisoseuran, mutta siellä syntyi, ehkä Janssonin diktatorisuudesta johtuen, jakaantuminen ja kylään perustettiin toinen nuorisoseura. Molemmat seurat rakensivat komeat talotkin, Janssonin on komeampi ja yhä kunnossa ja käytössä, tosin vähentyneessä. Johtajiensa ja innostuneen toiminnan ansiosta saatiin hankittua varoja Helsinkiä myöten. Perustettiin pienten lasten koulu, isäntäkoulu ja emäntäkoulu, joista varsinkin emäntäkoulu on yhä monien rakkaassa muistossa. Kumpienkin toiminta jatkuu kylän toisessa laidassa nimellä Ammatti-instituutti. Jansson oli mukana osuuskaupan ja meijerin perustamisessa. En tiedä, miltä vuodelta komea, meijeriksi kutsuttu talo Vretassa on, mutta se on yhä käytössä, muttei tietenkään meijerinä.

Jansson poltti itseään kiihkeällä toiminnalla loppuun. Mukaan tuli suurin intohimo, vanhojen esineiden keräily ja museon perustaminen. Hankittiin ja siirrettiin paikalle rakennuksia. Lopulta nuorisoseuralaiset rakensivat johtajilleen eläkepäiviksi talonkin, Villa Sagalundin, joka on yhä olemassa. Kovin pitkään Jansson ei ehtinyt Villassa asua, sillä hän kuoli suhteellisen nuorena. Hän oli ollut pitkä, tumma ja komea ja keikarikin, mikä näkyy joissakin kuvissa. Mutta hän tyytyi vaatimattomaan ruokakomentoon, söi etupäässä ruispuuroa, sillä hän halusi säästää kaikki liikenevät varat vanhojen esineiden ostoon. Oli hänellä välillä lehmäkin, jopa neljä omistuksessa ja hevonen. Yleensä hän ei pitänyt piikaa, siinäkin säästääkseen. Lehmät olivat varmaankin toisten hoidossa, sillä tuskin hän kaikkeen ehti hänkään. Yksipuolinen ruokavalio johti anemiaan, johon hän kuoli.

Häntä vanhempi Weman eli vielä vuoteen 1936 ja ehti nauttia elämästään. Hän eli säätyläiselämää ja oli mm. entisen oppilaansa Amos Andersonin suosikki. Villassa elettiin kirjallista elämää kesäisin varsinkin, juotiin viiniä ja valvottiin pikkutunneille, mihin Jansson ei yleensä osallistunut. Hän teki vuoteensa Tjuda-pedagogioon, kun ei jaksanut kuunnella seinän takaa kuuluvaa rupattelua. Adèle oli myös kirjailija ja hän saavutti hienoista menestystä vasta vanhana. Hänen tunnettu nimimerkkinsä on Parus Ater, kuusivarpunen. Hänen sukutarinansakin on kiinnostava, mutta en siihen tässä puutu. Adèle vietti talvet muualla, mutta palasi kesiksi Kemiöön.

Ainakin kolmeen otteeseen Jansson erosi raivostuneena nuorisoseurasta, mutta aina hänet haettiin korvaamattomana takaisin, mikä oli tietenkin vanhalle leijonalle mieluista. Syntyi jopa kapinaliikkeitä, mutta hänen ansionsa tunnustettiin yleisesti. Hän ei saanut koskaan kirjoitettua Kemiön historiaa. Systemaattiset kyvyt ehkä eivät riittäneet, hänen oikeinkirjoituksensakin oli hieman puutteellinen.

Nuorempana hän oli topeliaanisesti vaikuttunut ja suopea suomenkielisten kanssa yhteistyölle, mutta vanhempana hänestä tuli tiukka ruotsalaisuusintoilija, mikä varmaankin johtui valtakunnan politiikasta ja ajan hengestä. Hän oli jopa vahingoniloinen ja nauraa hohotti, kun vastustajille kävi huonosti. Vanhoilla päivillään hän tunsi jo elämäntyönsä valuneen osittain hukkaan, kun nuoriso äänesti jaloillaan ja paikkakunnasta ei tullut sellaista malliyhteiskuntaa, jota hän oli idealismissaan ajanut.

Paradigman vaihto

Liikun paljon ja voin siksi huoletta syödä leipäni. Olen kyllä kipeän tietoinen siitä, että muutaman kilon (10 kg:n) painon laskeminen olisi kaikella tavalla hyväksi, ulkonäöllisesti ja liikunnallisesti ja varmasti terveydellisesti, vaikka liikunnalla pidänkin lääkärin toistaiseksi loitolla.

En ole hirveästi ravintotietoinen, mutta kun onnellisen sattuman kautta tuttavapiiriini sattui veteraaniurheilija, olen hänen bloginsa kautta seurannut aihetta hajanaisesti.

Koska pidän dramaattisuudesta (toisten) minusta on jännittävää, että kaverini on radikalisoitunut ja ryhtynyt hiilihydraattitietoiseksi, itse hän ei tuota tietoisuutta tarvitse, koska on sutjakka urheilija. Luin juuri yhden keskusteluketjun, joka on täynnä dramatiikkaa.

Jos on niin, että Suomessa on meneillään mahdollinen paradigman vaihto, vanhat ravintosuositukset sopinevatkin vain urheilijatyypeille, runsaasti liikkuville, mutta muut, koko rapakuntoinen muu Suomen kansa tarvitsisi uudenlaisia neuvoja, jotka mahdollisesti voisivat todella vaikuttaa. Jos asiaan liittyy vielä (elintarvike)poliittisia kytkentöjä ja Suomen tunnetusti hyvä media ei asiaan puutu, kyseessä on vuosisadan skandaali. En tiedä, koska en seuraa paperimediaa ja luen vain joitakin artikkeleja netissä.

Olen monesti ottanut käsiteltäväksi ns. salaliittoja ja ottanut yleisen kannan, että perusasetukset ovat, että niitä ei ole, ellei toisin todisteta ja todisteiden pitää olla hyvät. Mutta onko tässä menossa suuri huijaus, Suuri Salaliitto?

Tämä on jo vanhoja asioita, mutta sattui silmiini vasta äskettäin: Tekstiviestiaaria .

Vähän kriittisellä päällä

Että sitä on jo ammattikorkeakoulussakin:

Minä en tajua, miten jotkut jaksavat käydä koulua viikosta toiseen kapinahengen ja ilmeisen kyllästymisen tunteen vallassa. Tarkoitan avointa opettajantyön sabotointia pälätyksellä ja penkissä nurinpäin istumisella, ja kikattelulla.

Kun yksi porukasta opettajan vaativien kysymysten edessä myöntää, että on joskus antanut puhelinohjausta potilastilanteessa, niin toiset jo huutelevat, että "hehe joo seksineuvontaa hehe hehe" (hehe joo).

Terveydenhoitajaksi opiskeleva kertoo kokemuksistaan opiskelussaan. Tämähän kuulostaa yläasteen touhulta. Tällaisetko sitten hoitavat meitä kaikkein herkimmillä hetkillämme? Itse bloginkirjoittaja on vakavasti opiskeluihinsa suhtautuva, jonka haltuun voisi antautua.

Matkalla maailman ystävällisimmän ja rakastavimman uskonnon pariin.

Tämä nainen on jo sisällä samaisessa.

Kolmas saman rakkauden aatteen edustaja, Risto-Abdullah on netin mukaan ollut sekä kommari että natsi ja lisäksi vielä vapaakirkon saarnaaja ja Siionseurakunnan johtaja ja vielä jopa ollut mormonikirkossa. Todellinen etsijäsielu. Uusi Kuikka-Koponen.

Mettekin puolustaa hijab-huivin käyttöä, mutta ei saa siitä ymmärrystä kommentoijilta, eikä minultakaan.

Kyökkipsykologiaa

Lööppi revätteli niin Pekka-Erik Auvisen tarinalla äidin kertomana, että ostin elämäni ensimmäisen Ilta-Sanomat, mutta ei olisi kannattanut, sillä ei siinä mitään uutta ollut.

Jotenkin täytyy ihmetellä, että tuollaiset fiksut ja tiedostavat vanhemmat antavat kaiken tapahtua. He huomasivat poikansa masentuneisuuden ja kiinnostuksen ääri-ilmiöitä kohtaan. Äiti jopa tilasi Unabomberin kirjan USA:sta ja maksoi varmaan pistolinkin.(Lehdessä kerrottiin, että äidiltä salaa, mutta tämä kommentoi olleensa ensin ilahtunut, koska oletti paniikkihäiriön lieventyneen.) Hänellä oli sitä paitsi käynyt mielessä, että pedataanko tässä uutta Myyrmäen tapausta. On tässä aikoihin eletty. Varmasti, jos hän olisi soittanut hälytyskelloja apua olisi tullut ja poika olisi voitu ottaa hoitoon laitokseen. Ei hän tietenkään voinut arvata, että siitä tuli tällainen katastrofi, sinänsä jälkiviisaus ei auta. Unabomber kuitenkin tappoi ihmisiä pommeillaan, pistoli tuskin sopi häiriintyneelle nuorukaiselle ja Linkola oli täysin sopimaton nuorukaisen idoliksi.

IS:ssa oli lista, jossa oli kruksattu outoja piirteitä nuorukaisessa. Muutama näistä ei massamurhaajaa tee, mutta kaikki yhdessä ovat jo vaarallinen yhdistelmä. (Erakoituminen, ääriaatteiden ihailu, viehtynys väkivaltaan, oudot kouluaineet, kiinnostus aseisiin, vihjailevat puheet, koulukiusaaminen, mielenterveysongelmat, uppoutuminen internettiin, mieltymys synkkään viihteeseen)

Äiti itse oli tunnetusti Linkolan opetuslapsia ja ihannoi tätä ihan pyhimyksenä. Linkolahan on tiedotusvälineiden mukaan kehottanut nuoria kiihkopäitä erinäisiin terroritekoihin, mutta ei itse ole sanonut lähtevänsä mukaan. Hänestä ihmisten listiminen oli vain hyvästä. Nytkin luulen, että linkolalaisten mielestä on yhteiskunnan vika, että tällainen auvinen ilmestyi.

Onko vaikea laskea 1+1 ja sanoa, että tässä tuli nuori mies, joka ikään kuin otti tehdäkseen sanoin lausumattoman urakan, ikään kuin: "Hän on sen tekevä."

On olemassa sellainen kuin kuolemanvietti Freudista lähtevässä psykopatologiassa. Nykyisin kai sanotaan, ettei sellaista ole, mutta jos on, ei kai sitä äänestämällä voi poistaa. En ole opetellut ajatuskulkuja, ne ovatkai maalaisjärjelle liian vaikeitakin. Asiat kääntyvät vastakohdikseen ja selitykset hipovat taiteita. Ihminen voi uneksia ja suorittaakin äärimmäisen pahoja tekoja. Miehet ja naisetkin voivat kuvitella vaikkapa raiskausta, vaikkeivät arkielämässä sellaiseen suostuisi tai ryhtyisi. Kuolemanvietin tiliin ne kai voidaan laskea. Varmaan nuo Auvisenkin teot ja mahdollisesti hänen äitinsäkin Linkolan ihailu, vaikka se puetaankin idealismiin elonkehän säästämisen kannattamiseksi.

Freud on tehnyt ihmiskunnalle palveluksen tuodessaan julki kuinka sielunelämäämme kätkeytyy vaarallisia ja pimeitä sopukoita. Tiedostamalla tämän niitä voi oppia hallitsemaan. Oikeastaan siinä on ero massamurhaajan ja ns. normaalikansalaisen välillä.

Auvisella on ollut varmasti väliin vaikeaa, mutta hänellä oli kuitenkin kaikitenkin ihan hyvät vanhemmat ja kontakti heihin. Hän menestyi hyvin koulussa ja yläluokkien toverin mukaan mitään kiusaamista ei enää ollut. Auvista jopa kunnioitettiin hänen tietojensa takia. Oliko hänet kasvatettu liian idealistisesti, kun lehden mukaan kiusaaminen alkoi liiasta kiltteydestä, kun poju ei halunnut puhua rumia toisten mukana. Jollakin tavalla lasta pitäisi myös valmentaa pahaan maailmaan, miten se on eri asia.

En ole vakuuttunut voiko empatiaa opettaa koulun ohjelmilla, mutta empatian kyvystä tässä oli puute. Jotenkin sitä empatiaakin pitäisi saada lisättyä, toisen asemaan asettumista, miltä toisesta tuntuu jne.

Ilman muuta väestönkasvu alkaa olla pahasta, mutta millään väkipakolla rajoittamiseen ei pystytä, koska pimeät, kuolemanvietin voimat lasketaan silloin irti. Ainoa toivo väestönkasvun hillitsemiseksi on kohoava elintaso ja hyvinvoinnilla näännyttäminen. Sitä taas ei maapallo ehkä kestä. Ei meidän kaltaisessa yhteiskunnassa enää haluta lapsia tehdä, kun on muuta mukavampaa puuhaa ja itsensä toteuttamista.

Surffailua

Surftips Seniorer päivittää, missä ollaan menossa pienten, halpojen kannettavien kanssa täällä Pohjolassa. Lopultakin Asus Ee on tulossa, ainakin Ruotsiin, mutta samalla varmaankin tännekin. Jos ei ole kiire, voi odotella melkein samalla raamilla isompaa kuvaruutua ja muita hienouksia. Hän kertoo myös muista vaihtoehdoista. Myös edellinen tipsi verkossa sijaitsevasta leikepöydästä vaikuttaa mukavalta.

Vapaatavara listaa netin ilmaista tarjontaa.

Keräsin englannin kielen koululinkkejä yhteen. Mukana on monia linkkilistoja, joita toiset ovat kovalla vaivalla tehneet. Huomasin, että google-documentsien laskentataulukolla voi lajitella aakkosjärjestykseen. Solut tunnistivat automaattisesti nettiosoitteen, jota voi klikata, kun ensin on valinnut solun (napsauttanut solua). Olisi varmaan pitänyt tallettaa html-muodossa, jotta sellainenkin voi avata, jolla ei ole google-tiliä.

Google on tietysti paras linkkien antaja, jos vain osaa oikein kysyä. Netti on paljolti englanniksi, ja muutakin puuhaillessa englannin sanasto karttuu koululaisellakin ihan luontaisesti.

Tänään on nuukuusviikolla aiheena Vapaa-aika ja matkailu. Olen tietysti nuukailun kannalla, vaikka edelleenkin ymmärrän, että tässä systeemissä, joka rakentuu rajattoman ympäristön oletukseen, kuluttaminen on hyve, vaikka näin ei pitäisi olla. Maallikkona aina ajattelen, kun puhutaan esim. lentämisestä, että lentäväthan ne koneet joka tapauksessa. Eikö silloin ole parempi, että paikat ovat täynnä. Kyseessä on tietysti suuremmat volyymit kuin yksilötaso. Jos ei riitä lentomatkustajia, vuoroja lopetetaan. Toisin päin voisi ajatella, että kulkevathan bussit ja junat puolityhjinäkin. Miksei kuljeteta halvemmalla, niin se voisi houkutella lisää matkustajia pois pikkuautojen käytöstä. Tälläkin saarella bussit yleensä kulkevat tyhjinä.

Time-lehdessä oli mielenkiintoinen juttu Barack Obaman äidistä, ja se löytyy myös netistä. Tällä hetkellä John McCain johtaa mielipidetiedusteluissa, mikä meille on ihme. Luulisi, että republikaanit ovat tuhonneet mahdollisuutensa sotapolitiikkansa tähden, mutta ei. Obama tulee varsin vaatimattomista oloista, mutta hän on kuitenkin Adlai Stevenson- tyyppinen intellektuelli, jonka ja muut hänen tyyppisensä ehdokkaat usalaiset hylkäsivät useissa vaaleissa. Nyt on edessä Pennsylvanian esivaalit pitkän tauon jälkeen.

Vasta viime viikkoina olen ikään kuin saanut tietoisuuteeni yhden muutoksen, joka Suomessa tapahtui poissa asuessani. Kai minä siitä kuulin, mutten pahemmin noteerannut. Tuo muutos näkyy päivittäisessä elämässä. Kun kävin koulua opimme määrävähemmistösäädöksistä, joilla kolmasosa eduskunnasta pystyy siirtämään lain yli vaalien. Olen oikeastaan ihmetellyt, miksei siitä enää puhuta. Mutta Suomi siirtyi jo enemmistöpäätössysteemiin jo 1992, mistä varmaankin johtuu sekin, että hallitukset nykyään kestävät vaalista vaaliin. Nuoruudessani hallitukset kaatuivat yhtenään, presidentti Kekkonen hajoitti eduskuntia, tuntui että usein jne. Ruotsissakin oli 90-luvulla aika, jolloin hallitukset olivat lyhytikäisiä. Olihan Suomessa toki pitkähköjä hallituskausia jo ennenkin, esim. Sorsan aikana. Luin yhtä kirjaa, jossa näistä asioista puhuttiin. En pysty muistamaan ns. pitkiä listoja, jotka Suomessakin olivat käytössä vielä 50-luvulla ja oli myös 3 vuoden vaalien väli. Sen kaltaiset listat ovat Ruotsissa edelleenkin, mikä tuntui oudolta.

Nuukuusviikko

En tiennytkään, että nyt vietetään nuukuusviikkoa. Tänään teemana on ruoka. Kuten linkitsin, uusi blogi on päättänyt viettää sitä toistaiseksi. Täällä viikkoa myös vietetään. Tuo metsäpuutarha liittyy mielestäni permakulttuuri-ideaan. Meillä on valitettavan vähän syötäviä puita, mutta on hedelmäpuita. Permakulttuurin ajatuksen mukaan puutarha voi jatkua ylöspäin eri kerroksin. Karuissa oloissamme ajatus ei ehkä ole niin hyvä kuin lämpimissä maissa. Täällä puutarha tarvitsee kaiken auringonvalon, mitä voi saada. Soveltaa toki voi.

Köyhäilemisestä sinänsä. En pidä siitä, jos joutuu pakosta olemaan köyhä. Mutta omana valintana se on ok. Samoin köyhyyden kanssa voi jotenkin pärjätä, jos mieli pysyy muuten hyvänä ja haluaa elää vaihtoehtoisesti.

En pidä yksipuolisesta ruoasta ja elämästä. Siinä mielessä köyhyys ei ole ihanteeni. Samaa tarkoittavat yllä olevat linkitkin. Voi silti elää täyteläistä elämää ja kuluttaa järkevästi ja maapallon resursseja säästäen, mutta silti säilyttää hyvä elämisen taso.

Jos joutuisi elämään maissipuurolla, siitä olisi leikki kaukana.

Matematiikan linkkejä

Kehuin Kotioppijat -äidin matematiikan linkkilistaa. Kun blogia seuraa, ei voi olla ajattelematta, että nämä lapset saavat paljon parempaa opetusta kuin koulussa. Äiti ei laske omia tuntejaan ja ottaa jopa nettiä käyttöön, mitä hyvin harvat opettajat jaksavat siinä paineessa. Luokassa on todennäköisesti vain kaksi tietokonetta, tai yksi. Miten siinä pystyisikään. Ei ole väliä muodollisella koulutuksella. Jokainen opettaja joutuu kuitenkin luomaan käytännöt itse. Hienoilla teorioilla ja kannustavalla opettajakoulutuksella ei käytännössä ole juuri mitään hyötyä. Oikeastaan oppikirjoja ei edes tarvitse.

Jotkut ovat huolissaan kotikoululaisten sosiaalisuudesta, mutta ainakaan tuolla perheellä ei näyttäisi ole huolta. Ystävyysuhteet säilyvät ja lapsia viedään leireille.

Itse en olisi jaksanut olla kotona lapseni kanssa. Meillä olisi keittänyt välillämme, ainakin vähän isompana. Koulu oli mukavaa lepoa intensiivisestä vanhemmuudesta. Tyttäreni pärjäsi hyvin koulussa, eikä koskaan kuulunut mitään kiusaamisesta - hän otti joskus jopa nutukkaat jalkoihinsa ja tyttöjen lapin myssyn päähänsä ja pojat olivat päinvastoin olleet kateellisia lumella hyvin liukuvista töppösistä. Siirtolaistaustalla ei myöskään koskaan ollut mitään painolastia, päinvastoin.

Mutta monella kotioppiminen olisi varmasti nykyistä parempi ratkaisu. Nyt kysyy esim. medialta rohkeutta tehdä esim. juttuja tästä perheestä. Se ei hevin onnistu, sillä media ennakoi valtiovallan hyväksyntää. Kotioppijat poikkeavat ruodusta ja kaavoista. En kyllä tiedä suostuisivatko ko. henkilöt vielä mediajuttuihin. Blogista kuitenkin joku voi saada rohkaisua ottaa elämänsä omiin käsiinsä. Varmaankin jos on monta lasta, voi olla edullisempaa jäädä kotiin. Juuri oli tietoja päivähoitomaksujen korotuksista. Vapaa "taiteilija" voi, jos on hyvä organisoija, tehdä jotakin samalla kotona, vaikka ei varmaankaan kannata odottaa liikoja. Kaikki riippuu varmaankin omasta mielentilasta, organisointikyvystä ja lasten luonteesta ja siitä mihin heidät on opetettu.