Kirjoittamisaiheet kuivuvat taas

Kävimme kalakaverin kanssa heittämässä taas verkot ja nostamassa ylös. Sain taas kalaa ruoanlaittoon, kaksi haukea ja kaksi ahventa. Paikalliset väheksyvät järvikalaa ja väittävät sitä mudan makuiseksi, mutta siinä ei ole mitään perää. Päinvastoin ehkä. Mitä tekee tuo meressä asuva myrkkylevä kalalle, en tiedä. Kalakaveri on minua reippaasti vanhempi, joten ei tule mitään suorituspakkoa. Hänen vaimonsa väittää miehen määräilevän eikä suostu nousemaan veneeseen, mutta ei hän ainakaan vierasta, minua, tunnu määräilevän.

Kävin katsomassa netissä niitä Olavin mainostamia Vaasan siiloja. En tiedä, onko se vain propagandaa, mutta netissä väitetään siilojen olevan syvässä homeessa, jonka poistaminen on vaikeaa ja kallista tai jopa mahdotonta. Varmasti nuo siilot kuuluvat kaupunkikuvaan, mutta eivät ne välttämättä ole mikään kaunistus. Sääliksi käy, kun kaveri taas uskoo, toivoo ja luottaa, mutta taistelu on taas tuulimyllyjä vastaan, tuskin onnistuu. Sitä samaa sanoi ekokylässä asuva vaasalainen asukas. Mutta jännittävää on seurata asioiden edistymistä.

Eivät vanhojen teollisuusrakennusten saneeraukset ole välttämättä onnistuneita. Taalintehtaalla on vanhasta rakennuksesta saneerattu hieno kirjasto, mutta sitä vaivaa mielestäni ikävä tuoksahdus. Se tuo mieleen muuntajan hajun tai kestokyllästetyn puun. Jotain ikävää siinä piilee. Ei olisi mukavaa tehdä työtä sellaisessa ympäristössä.

Nyt saavat kävijät lopettaa blogissani ramppaamisen. Tuskin pystyn lähiaikoina kirjoittamaan mitään mielenkiintoista. Eilenkin sain aivan ansaitsematta yli 700 kävijää. Jos olisi substanssia, se olisi eri asia.

Saippuasarja

Täytyy vielä tiristää muutama vaikutelma matkaltani, sitten en taida enää. Samalla tulin tiedottaneeksi Ekokylän asioista taas enemmän kuin sen omat mediat ja Tuohiniityn blogi vuodessa. Jostain syystä eilinen oli poikinut kävijäennätyksen, mikä jää tietysti muistiin: 714 latausta!

Tietokoneyhteydet olivat kuulemma yhä huonot. Kivijärven kylään oli kuulemma hankittu langaton asema, mutta se ei toiminut yleisesti kartanossa. Joissain huoneissa kuulemma, kertoi Olavi. Hänen kannettavansa kuulemma saa langattoman yhteyden. Jonkin aikaa yhteisössä vaikuttanut nuori tietotekniikkayrittäjä oli kuulemma yrittänyt Hanneksen kanssa saada yhteyksiä kuntoon ja suivaantunut ja lopulta pakannut laukkunsa ja lähtenyt. Ehkä siinä oli muitakin syitä. Miten pärjätä kaupallisesti, kun maailmalla on kymmeniä sosiaalisen median tarjoajia, jotka antavat ilmaiseksi saman ja tuhat kertaa enemmän, jota yrittäjä yrittää kaupata. Miten minä olisin pärjännyt pelkällä puhelinmodeemilla, jos olisin asunut paikassa edelleen. Kuinka paljon sosiaalinen media onkaan avartanut maailmaani tällä välillä.

Oli mukava katsoa kuinka reippaasti Tuohiniitty teki kevättöitään traktorilla. Oli uusi kylvökonekin ja pihalla oli parempikuntoinen niittosilppurikin sen vanhan louskun tilalla. Niittosilppurin kanssa minä tunsin itseni sankariksi, kun toimitin kasvimaalle ruohosilppua ja salaa epäilen, että kukaan toinen samaan pystyykään.

Matin mökki, Hakala, kyhjötti autiona. Hän on kertonut sen tulevan myyntiin. Siinäkin on yksi esimerkki siitä kuinka suomalainen mies yrittää tehdä naiselleen kotia. Nainen ei viihtynyt ja talo jäi keskeneräiseksi, ja mieskin lähti. Sisällä ovat hirret näkyvissä, lattiassa lattialämmitys ja tyylikkäät klinkkerit. Uusi varaava takka muurattiin ja leivinuuni. Ulospäin mökki on rähjäinen, sitä peittävät mineriittilevyt.

Olen aina ajatellut, että mikseivät sarjantekijät huomaa ekoyhteisöä sarjan kohteena ja aiheena. Siinä olisi intrigejä, suhteita ja niiden loppumisia, työhön liittyviä aiheita, romantiikkaa jne. Olisin valmis auttamaan käsikirjoituksen teossa. Itse asiassa olen jo kirjoittanut saippuasarjaa tähän blogiin kätkeytyneenä.

Keskustelun mahdollisuus

Kirjoitin Ekokylän kulttuurittomuudesta ja historiattomuudesta, kun kerroin Kirjaston vanhojen kirjojen hävityksestä. Kuinka laajaa ja kuinka hyviä kirjoja heitettiin pois, en loppujen lopuksi tiedä. Toinen juttu, jonka unohdin oli laitosaikaisten kunnanvaakunoiden hävitys. Ne kertoivat aika hienolla tavalla historiasta ja juuri niiden paikallaan olo olisi ollut arvokasta, sanoi eräs heraldiikan asiantuntija, johon aikoinaan otin yhteyttä. Minäkin ajattelin kipsikuvien myymistä, mutta tulin toisiin ajatuksiin. Kun jokin kuntainliittoon kuulunut kunta oli lähettänyt alkoholistiparantolaan/päihdehuoltolaan ensimmäistä kertaa potilaan/asiakkaan, kunnanisät laittoivat hänen kainaloonsa mukaan kipsisen kunnanvaakunan. Tuollaisen vaakunan teettäminen maksoi aika lailla mummonmarkkoja.

Tuosta nuotioillasta vielä, mikä unohtui: Entinen asukas Eila, joka kuului kunnianarvoisiin eläkeläisasukkaisiin hankki Ekokylän aikana Remontti-Reiskaksi itseään kutsuneen Joukon siipakseen. Jouko on pohjalainen ja he asuvat Pohjanmaalla. Hän kertoi kehuskelleensa naapureille kuinka halvaksi ekokylästä hankittu rouva tuloo. Se kerää ruokansakin pyörtäneeltä (pientareelta). Ja paljon muutakin hauskaa huumoripitoista sanailua. Eila ja Jouko esittivät nuotiolla itämaisen tanssin asianmukaisiin hepeneisiin pukeutuneena, mikä tietysti myös nauratti katsojia.

Käymässä oli mm. kuulu Yrtti-Martti, jonka herättämiä muistoja oli paljon. Hän oli persoonallinen kaveri, joka perusti valtavan suuren kasvimaan, joka ei kasvanut, vaikka siihen laitettiin valtavasti työtä. Hänen johdollaan rakennettiin kolmiomallinen kasvihuonekin, joka osoittautui epäkäytännölliseksi ja on purettu aikoja sitten samoin kuin kasvimaan paikka on muutettu. Martti oli aika epäpsykologinen työnjohtaja, vaikka hän muuten onkin ihan juoheva. Monet tulivat itkien ja uupuneina kasvimaalta ja itse toruin häntä juuri tuosta psykologian puutteesta. Hän oli myös savenvalaja ja hänen aikanaan tehtiin uusi savipaja, jossa oli toimintaa peräti kahden taiteilijan toimesta. Martti on intohimoinen tanssija joka yhä harrastaa uudella asuinpaikallaan, vaikka onkin kokenut sairauksia.

Toinen ilahduttava kävijä oli Pirkko, jonka kanssa yritimme edistää osuuskunnan liiketoimintaa, mutta emme oikein onnistuneet. Paljon on yritystä ollut, olen kertonut vain murto-osasta tapahtuneesta. Se kirjava myllerrys kaikkine ihmissuhteineen ja (epä)onnistumisineen on ollut mielestäni ekokylän 10-vuoden parasta antia. Tietysti myös infrastruktuurin parantuminen myös. En usko niinkään minkään kollektiivisen viisauden lisääntymiseen sosiaalisten ongelmien käsittelyssä, mistä Liisa puhui juhlapuheessaan.

Paikalla oli myös Martinin kaveri Petri Hartomaa Tampereelta. Hän on käsittääkseni tuonut surullisen kuuluisan Nesara-huijauksen Suomeen (vähin menestyksin tosin) ja takavuosina hän yritti edistää hupsua tyhjiöenergiaa. Insinöörismiehiä käsittääkseni. Tieteenhistoria on täynnä kuuluisiakin professoreja, jotka ovat uskoneet mitä eriskummallisimpiin asioihin. Suomessakin on tieteellisiä Luomisteorian kannattajia, joiden tuotokset näyttävät sinänsä aivan järkeviltä, mutta jotka ovat pahoin erehtyneet.

Vesa sanoi minulle, että hän seurasi aikoinaan blogiani, mutta kyllästyi henkilöihin menevään kritiikkiin. Minusta se liittyy pikemminkin siihen, että hän palasi Ekokylään uuden naisen vetämänä ja puolustaa siten reviiriään ja laumaansa. Hänen mielestään suhteellisen luettua blogiani olisi voinut käyttää rakentavasti. En tietenkään olisi ollut valmis kenenkään äänitorveksi vaan haluan säilyttää vapauteni. Sen sijaan ekokylän tiedotus on lapsenkengissä. Verkkosivuja olisi voitu päivittää, blogejakin pitää, kertoa asioista mielenkiintoisesti ja hymistelemättä. Nyt sama artikkeli toistuu yhä uudestaan eri medioissa eikä koskaan päästä mielenkiintoiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Jutut ovat todella pliisuja. Tuohiniityn blogikaan ei juuri kerro Ekokylästä ja hän itsekin tunnustaa väsähtäneensä, sillä hänellä on ollut monta rautaa tulessa. Itse yritin aikoinani innostaa sähköiseen julkaisemiseen, sillä paikalla oli ja on kirjoitustaitoisia. Paperilehti on suhteellisen työläs, eikä ilmesty nykyään kuin harvoin. Verkkolehti tai blogi olisi halpa ja alati uudistuva media ja toisi mielenkiintoa paikkaan.

Ehkä syynä haluttomuuteen tulla julki ovat juuri nuo hassut new age-uskomukset, joita juureva Suomen kansa yhä kavahtaa pappiensa neuvosta vaikka käykin sitten kaatuilemassa karismaattisissa tilaisuuksissa. Minusta kaikkien kukkien pitää antaa kukkia, mutta kaikilla on vapaus arvostella. Ekokylän kohdalla yhteiskunta kuitenkin tukee välillisesti toimintaa veronmaksajien rahoilla.

Juttelin hieman ympäristön asukkaiden kanssa pihalla. Eräs kertoi, että mukava "rokkipapiksi" kutsumamme nyk. kirkkoherra Ossi Poikonen oli pitänyt viime jouluna Kauneimmat joululaulut-tilaisuuden. Luulin, ettei hän enää ehdi. Autossa etelään päin ajaessani ja radiossa surffaillessani kuuntelin hetken aamuhartautta. Puhuja korosti lapsenuskoa ja kuulosti tutulta. Ja eikö kuuluttaja sitten sanonutkin: Aamuhartauden piti kirkkoherra Ossi Poikonen Keuruulta.

Minun juttujani on kuitenkin luettu aika paljon vaikka keskustelua ei ole syntynyt.

Epätarkkuuksia korjaamaan vielä: Aikoinaan sisätilat olivat samassa kaaoksessa, joka vaivaa yhä ulkotiloja, mutta niissä vallitsee nykyään hyvä järjestys ja siisteys. Paikat tietysti hakevat jatkuvasti muotoaan.

Muita havaintoja ekoyhteisöstä

Ainahan siellä yleisvaikutelmana on ollut sekaisuus. Joka paikka on täynnä tavaraa ja romua. Nyt tietysti keskellä pihaa on taas rakennustyömaa ja sen tavarat ovat roskittamassa. On aloitettu projekteja, jotka ovat jääneet kesken. Muistan kuinka kymmeniä vuosia sitten joku hippiajan kriitikko sanoi juuri tätä yhdeksi liikkeen ominaisuudeksi: aloitettiin aina jotakin suurella innolla, mutta ei jaksettu viedä loppuun. Muutama vuosi sitten innostuttiin sinänsä kiehtovaan uudenlaisen, eräänlaisen kodan rakennukseen, josta itsekin olen kiinnostunut ja aion seurata alkuperäisen idean antajan oman rakennustyömaan kulkua. Aion mennä häntä joskus haastattelemaan. Uudenlainen riukurakenne on siinä avainsana. Rakentajalla on tontillaan muitakin koetaloja, joita kävimme joskus katsomassa. Hän asuu itse maan sisään rakentamassaan viihtyisässä talossa.

Ekokylän porukka oli hankkinut pitkiä riukuja, mutta näin samat puut lahoamassa maassa. Niitä ei ollut kuorittu ja ne olivat peittämättä ja sään armoilla ruohikossa eivätkä siis enää kunnossa.

Paikalla oli ainakin yksi hevonen, niitä on ollut pari muutakin. Nyt V. oli vienyt omansa taas pois. Jäljellä oli näkyvällä paikalla epämääräinen pöllikasa, josta kysyin ja sain kuulla, että siitä oli ollut tarkoitus tulla pihattotalli. Risukasoja oli myös siellä täällä. Pintalautoja oli yhdessä kasassa, ne on tarkoitus joskus hakettaa. Tiedän hyvin kuinka helposti erilaiset kasat ilmestyvät ja jäävät maisemaan, itsekin olin niitä aikaan saamassa, mutta myös purkamassa ja siivoamassa. Rantasaunalla ei ollut paljon polttopuita jäljellä; jätin vajan täyteen kun lopetin hommat. Yhdessä katoksessa tilan toisella reunalla oli kyllä klapeja. En tiedä olivatko ne minun tekemiäni, mutta silmääni koski, kun näin, että katoksen muovi oli repeentynyt ja sade pääsee sisään.

Yrttilän liiterissä oli vielä paljon puita. Roskapuutahan rakennuksen purkamisesta on tullut runsaasti. Muistan kuinka alkuvuosina oli polttopuupula ja jouduimme sitä ostamaan kalliilla sahurilta. Nyt metsässä oli taas paljon tuulenkaatoja, mikä tietysti ikään kuin koski sydämeen. Kovat tuulet pääsevät yhä kaatamaan puita kuten ne ovat tehneet koko 10 vuoden ajan, kun Ekokylä on ollut olemassa. Metsään on aika vaikea päästä tavallisella maataloustraktorilla, siellä on korkeuseroja ja ryteikköistä. Itse olin sellainen himo-puuntekijä ja kiinnitin huomiota juuri puuasioihin.

Tuntui, että ne kohdat, joissa harvensin istutusmännikköä ja -koivikkoa, jäljelle jääneet puut olivat paksuuntuneet, kun taas raivaamatta jääneessä osassa metsä oli edelleen räätsikköä. Räkämänniköksihän sitä kutsuttiin prof. Lähteen käynnin jälkeen. Naapuri, joka omistaa metsät Keuruulle menevän tien varressa on kaatanut niitä kovalla kädellä. Hän hankki muutama vuosi sitten kalliita metsäkoneita ja niiden maksamiseksi on pitänyt kaataa ja myydä hiekkaa ja laajentaa kuoppaa. Tien varsi on aika ruma nykyään. Juhlan aikana pidetyssä seminaarissa Ekokylän legendaarinen perustaja, Liisa, puhuikin mm. siitä tukalasta tilanteesta, mihin maaseudun metsänomistajat ja metsäkoneyrittäjät ovat joutuneet noudatetun politiikan johdosta. He ovat kovassa velka- ja työkierteessä. Kun metsänomistaja myy metsää, hinnat ovat sellaiset, että myyjä ei hyödy mitään, jos hän itse korjaisi puut. Ehkä siinä on ajateltu juuri niitä metsäkoneyrittäjiä, jotka tarvitsevat koneilleen käyttöä.

Asiat ovat kyllä niin monimutkaisia enkä maallikkona ole valmis heti uskomaan yksinkertaisia totuuksia, sillä asioissa on tavallisesti monta puolta. Tehokkaat koneet ovat kuitenkin välttämättömyys. Me emme enää pysty emmekä jaksa käsipelitöihin ja tekemään asioita hevosella kuten romantikot halajavat. En myöskään jaksa uskoa, että tuollainen elämänmuoto, jota Ekokylän asukkaat pitivät niin kovin edistyksellisenä, sitä välttämättä kuitenkaan ole, kuten olen vuosien mittaan väittänytkin. Nyt asukkaita oli aika paljon ja heidän maksamillaan vuokrilla kylä pysyy pystyssä. Rahat kuitenkin tulevat erilaisista yhteiskunnallisista tulonsiirroista vaikka juhlapuheissa sanottiin, ettei tukea mistään tule. Rakennustyömaan miehet saavat varmaankin vaatimattoman palkkansa työvoimamäärärahoista (en kysynyt). Vaikka nyt talon kuoret tulevatkin kuntoon jäljellä on valtavasti työtä. Mistä tulevat rahat kaikkeen talon sisäosan tarvikkeisiin ja työhön? Luulen kyllä, että talo on ikuisuustyömaa, mitä vieressä oleva pienempi Väentupakin oli. Siihen oli sentään rahoitus, mutta silti tuntui, että se työ ei koskaan lopu. Se talo jäi vähälle käytölle. Tästä toisesta hirsitalosta on tarkoitus tulla asuintalo, mikä sinänsä on parempi.

Ekokylän viljelijällä, Hanneksella oli kiireiset ajat. Hän ei ehtinyt kokoustamaan, mintä hän omassa blogissaan on maininnut yhtenä yhteisön haittapuolista. Hän on muuttamassa Keuruun keskustaan perheen kasvamisenkin takia, mutta on luvannut hoitaa viljelykset. Hänellä on yhteiskunnallisia harrastuksia, puhelinkin tuntui soivan taajaan. Hän on toiminut maatalouslomittajana. Pari nuorta kaveria oli filmaamassa. He tekevät itsenäisessä tuotantoyhtiössä työtä ja myyvät tuotteensa Ylelle. Kysyin heiltä asiasta ja he kertoivat filmin keskittyvän juuri lähinnä Tuohiniittyjen perheen arkeen, mutta he halusivat kuvata myös yhteisöelämää ja juhlaa.

Lauantai-iltana olikin pienoista eksotiikkaa, jota he kuvasivat. Shamaanirummuilla rummuttajat rummuttivat toistuvaa rytmiään. Maahan oli levitetty huovutettava työ pressun päälle. Siihen kaadettiin kuumaa vettä ja suopaa. Lapset ja naiset enimmäkseen tanssivat sen päällä ja huovuttivat teoksen. Se oli oikeastaan aika jännän näköistä. Voisi kuvitella, että jos nämä huopatyöt olisivat suuren kysynnän alaisia, niille voisi tulla hintaakin eksottisen käsittelyn ansiosta. Ehkäpä tuleva dokumentti sen saa aikaan. Ekoyhteisöt ovat varsin romanttisia hankkeita. Ne korostavat yhteyttä maahan, luonnonmukaisuutta ja henkisyyttä.

Eräällä asukkaalla on nättejä vuohia, jotka hän itse hoitaa. Aikaisemmin oli yhteisöllä omia vuohia, lampaita ja kanoja, joitten hoidossa oli kovasti puuhaa. Ja minullahan oli muutamana vuosina sikoja, tai ainakin jouduin niitä pääasiassa hoitamaan. Suloiset kilit aitauksessaan kiinnostivat lapsia ja muita katsojia nyt ja ennen.

Eläinten lopettaminen liittyy jotenkin Ähtärin yhteisön lampaita kohdanneeseen skrapies-sairauteen. Ekokylän eläimillä oli ollut jotain vaihtoa Ähtärin kanssa ja sielläkin jouduttiin teurastamaan ja tiloja saneeraamaan. Valtio ilmeisesti hoiti kustannukset. En kysellyt tarkemmin asiaa. Tunnen Kemiön saarelta naisen, jonka sijoittamia ja alun perin omistamia nuo ikävyyksiä aiheuttaneet lampaat olivat.

Ähtärissäkin on entisen Suomineito-yhteisön tiloissa uusi yhteisö Gaija. Marketta Horn on joutunut luopumaan (elämän)työstään. Markettahan oli aikoinaan maailmanympärimatkalla ja piti blogia, jota minäkin seurasin. Noihin ikäviin tapahtumakulkuihin liittyi ilmeisesti paljon tuskaa ja riitoja, joista minulle on hieman kerrottu. Ehkä kirjoitan niistä asioista joskus paremmalla ajalla ja paremmin perehtyneenä.

Yksi ikävä temppu oli tehty. Ekokylässä on laitosajalta peräisin oleva iso kirjasto. Nyt kirjastoa oli karsittu kovalla kädellä, mistä eräs asukas murheissaan kertoi. Hienoja vanhoja teoksia oli tuhottu. Eihän niitä kirjoja kukaan ehtinyt lukemaan, mutta ne olisivat olleet jo sisustuselementteinä ja viihtyisyystekijänä paikallaan. Tiloja kirjojen säilyttämiseen olisi ollut. Joskus aioin, mutten saanut aikaiseksi, hankkia majoituhuoneisiin pieniä kirjahyllyjä. Kirjoja oli edelleenkin paljon, mutta on sääli jos hyviä kirjoja on hävitetty. Yksityisellä ihmisellä, joka joutuu muuttamaan, kuten itselläni, kirjat ovat sinänsä vitsaus. Siksi kannatankin kirjojen nettiversioita, mutta ehdottomasti kirjat ovat yhä lyömättömiä, jos niihin vain on mahdollisuus.

Ekokylän asukkaat eivät mielestäni ole koskaan olleet erityisen syvällisiä. Poikkeuksia tietysti on. Syvällisyys oli useinkin näennäissyvähenkisyyttä, new agea. Eri asioiden hyviä asiantuntijoita kyllä on.

Kylässä asuu sinne aika vasta muuttanut yrittäjä osan ajastaan. Hän ja hänen yhtiökumppaninsa tekevät kokeiluja katalyyttisellä menetelmällä, jolla polttamista saadaan kuulemma tehostettua jopa (muistaakseni) n. 7 %. Heillä on kuulemma koelaitoskin eräässä rakennuksessa. Minun piti pyytää saada nähdä se, mutta asia jäi. He keskittyvät aluksi kuulemma öljykattiloihin ja heillä on asiakkaita ympäri Suomea. Mies, kaima, sanoi, että myös puuta polttaville laitteille voidaan myös saada apua. Ekokylän ympäristöhän on perinteisesti ollut noen värjäämää, mikä kertoo hakekattilan tuottamista pienhiukkasista. Jokin vuosi sitten laitetta remontoitiin, siihen lisättiin mm. puhaltimia, jonka ansiosta teho kasvoi ja varmaan palaminenkin parantui. Aikaisemmin varsinkin tuo noki oli hyvin näkyvää ja tuskin terveellistä. Tässäkin voi ajatella, että onko maallemuutto terveelliseen ympäristöön ollutkaan niin terveellistä. Mies oli muutenkin teknisesti käsistään kätevä ja rakennellut mm. vanhoista pyörän osistani Ekokylän pojille erikoisia laitteita.

Yhteisöllisyys ei tietenkään asu vain yhteisöissä vaan se on yhteiskunnan läpäisevä teema. Yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden vuorovaikutus. Se on tietenkin paljon laajempi käsite kuin nämä ekoyhteisöt, joita Suomessa on ollut ja joita suunnitellaan. Liisan mies, Pietari Jääskeläinen, joka on ollut Suomen kylätoiminta ry:n pääsihteeri, mutta on netin mukaan Kansalaisjärjestöryhmä- nimisen elimen pääsihteeri, mikä kuulostaa siltä että hän tietää paljon kolmannesta sektorista ja kansalaisjärjestöistä. Hän on aina ollut varsin sympaattisen tuntuinen kaveri, joka on usein käynyt Ekokylässä sen perustajan, vaimonsa Liisan tuomana. Hän on varsin hyväkuntoinen ja liikunnallinen. Heidän lapsensa ja lapsenlapsensa asuvat siellä yhä ja Liisalla sekä hänen porukallaan on suunnitelmia mm. rakentamisesta, mutta suunnitelmat ovat yhä vain suunnitelmia. Pietari kertoi mm. käsitteistä. Hän mainitsi mm., että valtiovalta pitää vain rekisteröityjä yhdistyksiä tämän kansalaistoiminnan tekijöinä. Hänen mukaansa kolmatta sektoria ovat "kaikki organisoitu toiminta", mikä ei ole yksityistä yrittäjyyttä tai julkisen vallan toimintaa, mikä tietysti tuo oikeutetusti mukaan mm. rekisteröimättömät yhdistykset ja talkootoiminnan.

Itse olen tällä hetkellä tietysti kiinnostunut netin yhteisöllisyydestä ja siitä mitä se on tuonut ja on tuova mukanaan.

Monessa puheenvuorossa tuomittiin taas EU, globalisoituminen ja pääomien valuminen ulkomaille. Taaskin olen sitä mieltä, että globalisoitumisella on hyödyt ja haittansa. Yksinkertaisella tuomitsemisella ei ole mielestäni paljon virkaa. Teollistumisella on tietysti haittansa, mutta samalla se tuottaa vaurautta ja poistaa köyhyyttä aivan toisin kuin kehitysapu, jonka haitallisuudesta voi lukea mm. tästä uudesta blogista. Manikealainen jako hyvään ja pahaan on aina ollut omasta mielestäni kiusallista ja yksisilmäistä. Asiat ovat mielestäni liian monimutkaisia, jotta ainakaan minä voisin niitä ymmärtää ripaustakaan. Olen mielestäni lukenut, että ympäristön happamoituminen on politiikalla saatu vähenemään. Otsonikerrosta vaurioittavat freonit on saatu vähennettyä. Uhkakuvia on edelleenkin kosolti ja suurin niistä, ilmastonmuutos tuntuu tietysti ylitsepääsemättömältä.

Koti on paras

Ajoin kotiin Kemiöön Keuruulta aamupuolella. Heräsin harmittavan aikaisin eikä ollut muuta tekemistä kuin lähteä matkaan. Oli liian aikaista, että Lempäälän Ideaparkki olisi avannut. Kävin siellä menomatkalla jo. Kontrasti oli suuri, kun ensin aamulla olin kävellyt suuren, koskemattoman suoalueen, Torronsuon poikki ja seuraava pysähdys oli Ostohelvetti/Paratiisi. Se on todella ostoskaupunki kuten tienvarsimainoksessa sanotaan. Jo liikennejärjestelyt ovat mittavat. En osta mitään, en tarvitse mitään, mutta toki haluan nähdä uutta suomalaista todellisuutta. Ei Torronsuokaan ollut mikään erityinen fyysinen kokemus. Pitkospuita pitkin pääsi sandaaleissa sukkia kastelematta, ilman rasitusta ja hikeä. Ostosparatiisiin aion tutustua paremmalla ajalla toisella kertaa. Suo sellaisenaan ei ole paljon mitään tavalliselle tallaajalle vaan parempi olisi, jos se tuotteistettaisiin. Olisi opas joka kertoisi ja selittäisi.

Keuruulla meillä oli sunnuntaina luontokierros, jota veti varmasti yksi Suomen parhaimpia luonto-oppaita, Keuruun luonnonystävien Jouko Pihlainen, jonka retkiin usein otin osaa siellä asuessani. Kiersimme vanhan tutun Kivijärven ja Joukon mukana siihen tuli paljon uutta hohtoa. En varmasti opi koskaan yhtäkään linnunääntä, mutta asiantuntijan opastamana niitä on mukava kuunnella. Aina tulee uusia ja kiinnostavia asioita esiin. Jouko ja eräs osanottaja kertoivat mm. salamaniskuista, kun polun varrella oli salaman vaurioittamia puita.

Ekokylän 10-vuotisjuhlissa oli monia mukavia osioita. Oli hienoja musiikkiesityksiä. Keuruttaret esiintyivät, mutta kuten aina, Martinin ohjaama Ekokylän bändi oli huippuhyvä. Oli tyylikäs Martin ja nättejä ja laulutaitoisia nuorehkoja naisia. Lauluissa oli myös kosolti huumoria paitsi että ne kuulostivat hyviltä. Näistä hienoista esityksistä, eri kokoonpanoissa on todella saanut nauttia vuosien varrella. Vaikka olisin mitä mieltä näiden nuorten ns. henkisistä, romanttisista harrastuksista, musisoida he kyllä osaavat kuten osasivat myös vasemmistolaisen laululiikkeen nuoret kuten tässä taannoin keväällä todettiin.

Eräs talkoolainen, aivan tavallisen näköinen ja tuntuinen, pienen pojan äiti lauloi Violetta Parran Elämälle Kiitos niin kauniisti, että sai salaa pyyhkiä silmäkulmiaan. Violetta Parra joka teki itsemurhan, kun ei lopulta kestänytkään tätä elämää.

Ihmeen paljon on ekokylässä väkeä ja sopu tuntuu olevan oikein hyvä. Minun täytyy perua ankaraa arvosteluani. Nyt kun ison hirsirakennuksen remontti tuntui olevan täydessä touhussa, on optimismia ja kevät ja maahan laitettiin toiveikkaasti siementä ja taimia, annan vilpittömästi kaikki hyvän onnen toivotukseni. Itse en jaksanut lopultakaan yhteisöelämää, mutta toisilla se näyttää toimivan paremmin.

Kun en itse uskomuksista erityisemmin piittaa, (tarinoina tietysti toki), se puoli on jäänyt minulle vieraaksi. Luotan aivan täysin luonnontieteeseen vaikken mikään tieteilijä olekaan.

Minulta jäi kuulematta eräs musiikkiannin kohokohtia. Paikalle oli matkustanut Raahesta Mikko myös taiteellisen vaimonsa ja pienen poikansa kanssa. Häntä oli pyydetty esittämään ikimuistoinen Mystinen metsätyömies. Hänellä ei ollut kitaraa mukana eikä hän olisi pystynyt sitä soittamaan käden loukkaantumisen takia, mutta hän oli esittänyt kappaleensa Martinin säestämänä. Tiedän erään toisen joka olisi kuullut mieluusti myös tämän kappaleen, Riman Helsingistä. Yhtenä talvena me Mikon kanssa tosiaan kaadoimme metsää Ekokylässä ja Rima oli yleensä muuten metsänpeitossa.

Monella entisellä ekokyläläisellä (ja muualla heitä on myös) on pieniä lapsia ja siellä myös asuu lapsia tätä nykyäkin. Monet siellä asuneista ovat kasvaneet isoiksi. Käymässä oli myös italialais-suomalainen perhe, joka on käynyt siellä useana kesänä. Nyt he ovat asuneet Vaasassa jo kolme vuotta ja isä-Elio puhuu jo hyvää suomea lapsista puhumattakaan. Muistelimme hymysuin vanhoja asioita porukalla. Eliolla oli tunnelmallinen pizzeria parissakin paikassa. Viimeisintä, uusitussa Väentuvassa en ole kokenutkaan. Hänen sirkustaan muisteltiin myös. Ja tietysti myös muista hänen kulinaarisia antejaan, kuten uppopaistettuja erilaisia kasvisjuttuja, täytettyjä kurpitsankukkia ja basilikanlehtiä esimerkiksi.

Kun oli erikoisviikko muistikuvieni mukaan puisevan vaatimattomat arkiruoat olivat nyt vähän ekstraa. Johanneksesta oli tullut leipämestari. Hänen kasvihernekeittonsa oli myös varsin hyvää. Kasvimaalta ja luonnosta oli löytynyt hyviä salaatinaineksia: mitä kaikkea sitä salaattikulhossa olikaan. Lipstikka öljyssä oli herkullinen lisuke. Olen luullut, että lipstikka, joka on voimallinen mauste olisi suorastaan vaarallinen liiallisena ja tarkistin netistä, mutta mitään mainintaa siitä ei ollut. Ja kuten jo mainitsin ekokylän hyvin haudutettu aamupuuro monine lisukkeineen on jotain vallan hyvää. Itsekin aion ainakin käydä poimimassa nuoria horsman versoja jo heti huomenna täällä kotikulmilla. En vain tiedä oliko niitä vielä Keuruun korkeudella.

Juhlapuheet olivat tietysti juhlapuheita. Kaikkea niissä ei Luojan kiitos voikaan sanoa. Jos olisin ujoudeltani uskaltanut sanoa, olisin kiittänyt juuri tuota värikkyyttä jota on paljon ollut ja olisin kiittänyt kymmenien ja taas kymmenien tuomaa antia tuossa kirjavuudessa. Ne ovat saattaneet olla paitsi hyviä työpanoksia, myös suuria suunnitelmia ja uskomattomia tapausten kulkuja, joita olen blogiini koettanut ylöskirjoittaa vuosien mittaan.

Minua itseäni syytti eräs asukas, että puheenjohtajana ollessani olisin antanut erään miljoonasopimuksen mennä ohitse. Tarina oli aivan täydellinen paitsi että ratkaisevilta osiltaan se ei pitänyt paikkansa, ainakaan muistikuvissani. Erään siirtolaisrikkaan Jyväskylän kaupunginosan. nimeltään Huhtasuo, piti kuulemma ottaa meidät projektiinsa mukaan, mutta olin kuulemma torpedoinut koko hankkeen. Tiedä häntä vaikka olisinkin, mutten muista.

Ekokylän asioita

Ekokylän tämän hetkinen tilanne näyttää ihan kunnioitettavalta. Lopultakin vanhaa, isoa entistä päärakennusta maatila-ajalta kunnostetaan. Töissä taitaa olla peräti neljä miestä. Uudet vuorilaudat ovat lähes tulkoon paikallaan. Kamalasti on työtä jäljellä, mutta hieno talosta varmaan tulee. Toinen, minun aikanani kunnostettu Väentupa on vieressä, harmittavan vähällä käytöllä. Jossakin rintamailla se olisi kysytty juhla- ja kokoustila.

Paluumuuttaja, entinen tuttu asukas on kunnostanut kasvihuoneen rakenteita varsin kekseliäästi ja miehet aloittivat jo uuden muovin laittamisen. Viime kesänä kasvihuone ei ollutkaan käytössä. Nuori agrologi, monessa mukana oleva Hannes tekee kevätkyntöjä vanhalla tutulla Zetorilla, jota minäkin olen paljon ajanut.

Paikalla oli monia nuoria talkoolaisia talkooviikoilla. He tekivät kiltisti toivottoman tuntuista perkaustyötä marjapensaiden juurilla, mihin ei vakituinen asukas ryhdy. En minäkään sitä tekisi, sillä rikkaruohot on parasta pitää kurissa ajamalla ruohonleikkurilla. Kasvimaallakin on puuhaa. Tuulikki siellä häärii aina yhtä iloisena ja innostuneena. Hänelle kasvimaa on henki ja elämä. Tosin nykyään sitä on myös Petrus, tyttärenpoika, ruskeasilmäinen hurmuripoika, 4 v.

Etelästä tullessa Tampereella oli kesä lähes samassa kuin Kemiössä, mutta Keuruulla vyöhykkeiden eron jo huomaa selvästi. Kasvukausi jää lyhyeksi. Ensimmäiset hallat tulevat liian aikaisin. Ilman taimien kasvatusta ei selviäisi.

En osallistu työhön, vaikka jotkut siitä vihjaavat. Minusta on tärkeämpää tehdä siivousta jäljelle jääneiden tavaroiden parissa. Saankin vietyä kaatopaikalle täyden farmariautollisen ja parhaimpia vien työttömien kirpputorille. Sorrun pakkaamaan kotiinkin isot kassit, vaikka olen pärjännyt ilman niitä esineitä. Mutta kun niissä on olevinaan muistoarvoa. Juuri saapuneet pääskyset yrittävät pelottomina sisään varaston ovista; ne hakevat pesäpaikkoja.

Aamupuuro monine lisäkkeineen maistuu yllättävän hyvältä. Paikka on saanut hyvän kokin ja leipurin Johanneksesta, hänkin paluumuuttaja. Leipä on mainostamisen arvoista. Eilinen kasvishernesoppa myös.

Vanhat tutut tervehtivät; jotkut ovat selvästi kylmäkiskoisia, mikä varmaan johtuu tästä maalaisen nettipäiväkirjasta. En ole tainnut aina olla kovin kiltti.

Edelleenkään minulle ei selviä, mikä on paikan juju. Ymmärrän, että monet kokevat yhteisöllisyyttä, kun joutuvat luontevasti tekemisiin toistensa kanssa. Jokaisella on kuitenkin oma taloutensa ja asuntonsa, joten pakko ei ole. Varsinaisia asukkaita ei paljoa näe töissä, nuoret talkoolaiset ja työvoimatoimiston hankkimat rakennusmiehet näkyvät eniten. Ihmettelen mikä sai minut viettämään kahdeksan vuotta täällä, ehkä se oli lähinnä saamattomuutta. En viitsi kysellä eri ihmisten taloudellista tilannetta, sitä mistä toimeentulo tulee.

Vanha kamu Olavi on kotiutunut Vaasasta, missä hän oli viettänyt puolitoista vuotta yrittämässä vaikuttaa mm. vanhojen viljasiilojen kohtaloon. Hän oli sairastunut munuaissyöpään ja toinen munuainen oli leikattu pois. Silti ruumiin raihnaisuus ei ole sammuttanut intoa ja älyä. Hän on edelleen toiveikas siilojen suhteen. Arkkitehtikilpailun on voittanut ehdotus, jossa säilyttäminen on toisena vaihtoehtona. Rahoituksesta se silti on kiinni. Vaasasta kotoisin oleva E. sanoo, että ei onnistu millään. Hänellä on sisäpiirin tietoa.

Olavi on tehnyt taas hienoa lobbaustyötä. Hän on ollut kontaktissa kaikkien mahdollisten tahojen kanssa ja yrittänyt innostuttaa ylioppilaskuntaa suunnitelmaansa. Ylioppilaskunta on ostanut siilojen viereisen talon, jota kautta vilja on siiloihin nostettu ja kunnostaa sitä toimitiloikseen. Olavin suunnitelmissa on edistää isojen Windside-tuuliroottoreiden sijoittamista viljasiilojen päälle sekä taideteoksiksi että jauhamaan sähköä. Isohko windside on rakennettu erään toisen rannalla sijaitsevan rakennuksen katolle.

Pidemmällä tähtäyksellä Olavi visioi: Sillan rakentaminen Merenkurkun yli on otettu uudelleen esille sekä Suomessa että Ruotsissa. Mikä olisikaan hienompaa, jos siltapilareihin laitettaisiin windsideja. Siltaa on aikoinaan jo suunniteltu ja osa on tarkoitus toteuttaa tunnelina, jotta laivaliikenteellä on vapaa pääsy. Tämä silta-asia on mega-luokan kysymys, joka menee yli meikäläisen horisontin. Mutta jos tuollainen valtava rakennustyö toteutuisi ja windside saisi tilauksen, se tekisi yhtiöstä todella merkittävän. Olavilla on paljon yhtiön osakkeita, minullakin on muutama. Minäkin saisin sievoisen potin 1500 mk:n sijoituksestani. Osakkeeni tosin odottavat yhtiön kassakaapissa, sillä olen kadottanut vanhat osakekirjani. Tässä siivouksessa ne varmaan menivät kaatopaikalle.

Matkan paras anti oli Olavin tapaamisessa. Jossakin toisenlaisissa oloissa hän olisi ollut innovatiivinen teollisuusmies. Nytkin hänen sammumaton uskonsa ja energiansa eivät voi olla tekemättä vaikutusta. Hän on erittäin hyvin perillä energiapolitiikasta ja näkee läpi fraasien suoraan ytimeen. Joku taitava tutkiva journalisti saisi häneltä paljonkin aineistoa, mutta minulla ainakaan ei ole tietopohjaa, näen vain yksilön esimerkin siitä miten vanhuuttaan voi myös käyttää.

Professoreita ja palveluita

Mummot pihalla ihmettelivät lyhythihaista paitaani, niin kylmästi siellä tuuli. Olen aika lämminverinen ja pärjään vähillä vaatteilla, kun vain olen liikkeessä. Kävin pyöräilemässä toista päivää, yritän säästää kipeytynyttä nilkkaani, jolla aion kävellä pitkiä matkoja huomenna luonnonpuistoissa. Lähden aamulla aikaisin ja nukun vaikka autossa seuraavan yön. Se on aika mukavaa ja turvallista. Teltassa väkisinkin ajattelee alitajuisesti mahdollista hyökkäystä.

Pihalla oli professoriksi kutsuttu pitkäpartainen originelli kahden koiransa kanssa. Hän istui puun juurella. Hän ei asu tässä kylässä vaan jossakin metsässä. Meillä oli tarkoitus mennä F:n kanssa häntä joskus tapaamaan. Ei hän mikään professori ole, mutta varsin näkyvä tyyppi Kemiössä. Joka paikkakunnalla täytyy olla originellinsa. Sellaisia oli lapsuuden kylässänikin. Kylähulluiksi heitä usein kutsutaan. ITE-taiteilijat ja sen semmoiset näitä usein ovat. En ole kiinnostunut spurgu-tyyppisistä kylähulluista. Jotain järkevää asiaa heillä pitäisi olla, jokin agenda. Juoppojen ja huumehörhöjen jorinasta ei viisautta löydä. En kyllä tiedä, miten alkoholisoitunut tuo professori on.

Aikoinaan minulla oli tapana linkittää uusiin bloginkirjoittajiin, mutta nyt niitä on jo liian paljon. Kohta 10 000 raja blogilistalla on menossa rikki. Samin olisi ehkä hyvä tehdä siivous sitä ennen, jotta voidaan puhua aidommista bloggaajista, niistä jotka päivittävät blogiaan. Tuntuu, että blogilista ei kasva enää yhtä kiivaasti kuin aiemmin, mutta silti se kasvaa. Arne Nevanlinna on yksi niitä bloggaajia, joita kannattaa seurata. Hän on kirjoittanut esseekirjoja, on arkkitehti ja professori hc.

Minä olen rakentanut suosikki-listaani kuin keskenkasvuinen runescape-hahmojaan. Minulla ei ole aavistustakaan kuinka suuri se on, mutta se on minulle korvaamaton. Myös del.icio.us -listaani olen rakentanut muutaman kuukauden. Lähes joka päivä tulee löytöjä. Olen vähän kuin työkalu-ihmisiä. Eihän niitä hienoja työkaluja tule varmaan koskaan käytettyä, mutta on mukavaa, kun ne ovat olemassa. Niitä voi käydä vähän kuin virtuaalisesti hyväilemässä kuin oikeita höyliä ja talttoja. Tämän päivän löytöjä ovat Anne Rongakselta löytynyt linkki box.net:iin. Olenkin joskus itsekseni ihmetellyt onko tuollaista palvelua, johon voi laittaa vaikka tiedostoja ladattavaksi. Toinen on Sediksen löytämä SongTapper.com, joka on varmastikin oikein hauska. Muistan fantastisen kokemuksen lapsuudestani, kun veljeni tunnisti kaikki metrimitalla napsuttamani laulut, samantyyppinen onnistumisen kokemus, kun kaikki osui nappiin koronapelissä tai hattupelissä, joka oli ehkä kaikkein hauskin koskaan tapaamani peli. Tässä palvelussa taitaa vähemmän minulle tuttuja kappaleita. Jos siellä olisi edes: Ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen, minne käynkin maailmassa...

Bongaa bongaa

Koska erinomaisella bongaa-palvelulla ei näytä olevan hirveän paljon täältä blogilistalta tulevia lukijoita, käytän beg, steal or borrow-menetelmää ja linkitän heidän linkittämäänsä todella, todella hienolta näyttävään, selaimessa toimivaan piirrosohjelmaan. Se on lähes kuin täysverinen piirrosohjelma, siellä on mm. eräänlaisia aikuisten leimasimia, ikoneita eri käyttötarkoituksiin.

Selaimista puheen ollen: Ihastuin IE:n uusimpaan versioon, mutta kilpailija Firefox panee paremmaksi ja on päivittänyt sekin uuden version, jossa on kosolti uusia ominaisuuksia. Sekin avaa IE:n tapaan uusia ikkunoita ikäänkuin kortistoksi, mikä on tavattoman mukavaa ja helppokäyttöistä. Kun muistaa painaa Ctrl-nappulan alas kun esim. hakee googlen kautta jonkin osoitteen sekin avautuu samaan "kortistoon". Näitä uusia ikkunoita avautuu automaattisesti, kun painaa jotain linkkiä, esim. blogilistan jotain blogia. Selaimen Työkalut valikon Lisäosat-kohdasta löytyy paljon näitä, mutta huomasin kuin vahingossa, että minkä tahansa internet osoitteen voi raahata Firefoxiin ikäänkuin nappulaksi, mikä on tavattoman kätevää. Sinne voi vetää suosikkisivunsa, lista jatkuu sitten oikealla alasvetovalikkona, jos se on pitkä.

Kapinakoodi

Luin jännittävän kirjan: Kapinakoodi, joka kertoi Linus käyttöjärjestelmän tarinan ja samalla paljon muutakin tietojenkäsittelyn kulttuurihistoriasta. Se oli tehty kansantajuiseksi, mutta lukemattomat nimet ja käsitteet olivat vaikeita maallikon käsittää ja sulattaa. Kirjalla on jo muutamia vuosia niskassaan, paljon on ehtinyt tapahtua senkin jälkeen. Luin Linus Thorvaldsia käsittelevästä wiki-artikkelista, että hän ei ole enää työssä, aikoinaan mystisessä Transmetassa Kaliforniassa, vaan on muuttanut Oregoniin, lähelle eräitä muita Linuksen kehittelijöitä.

Olisi mukava tietää minkälainen on Linuxin tilanne tällä hetkellä, sekin varmaan löytyy netistä, jos osaa tutkia. Kirjassa puhuttiin, että Linuxista oli tulossa muidenkin kuin tavanomaisten tietokoneiden käyttöjärjestelmä, eli kaikenlaisten mikrosiruja käyttävien vehkeitten. Se oli myös hyvässä vauhdissa valtaamassa servereiden käyttöjärjestelmiä.

Kirjassa käsiteltiin mukaansatempaavasti ns. vapaan lähdekoodin historiaa. Käsittäisin, että tällä hetkellä huudossa oleva web 2.0 on jollakin lailla jatkumoa vapaan lähdekoodin liikkeelle, ainakin siinä on se yhteisöllisyys ja vapaasti jaettavuus yhteisenä. Osa Linuxista on kaupallista, mutta edelleenkin on ilmeisesti mahdollista ladata jokin ilmainen Linux-versio oman tietokoneen käyttöjärjestelmäksi, mitä en kyllä aio tehdä, sillä sillä on maineensa vaikeasti asennettavana.

Varmaankin "oikeat" Linux-käyttäjät eivät edes piittaa graafisesta käyttöjärjestelmästä vaan kirjoittavat käskyt suoraan ns. komentotulkkiin. Minulla oli täällä naapurina kaveri, jolla oli ollut firma, joka oli myynyt ja ylläpitänyt Linuxia. Kaveri oli kirjoittanut aiheesta paksuja kirjoja. Kovin paljon en ymmärtänyt, kun hän puhui tietokoneasioista. Sen sijaan, kun puhuttiin suppilovahveroitten kuivaamisesta, olin kärryillä. Hän tekee edelleenkin näitä hommia entiselle firmalleen. Hänen olohuoneensa oli nähtävyys. Siellä humisi joukko isoja servereitä. Kaveri kuivasi sieniä niiden lämmössä. Hänellä oli kissoja ja hän sai alakerran naapurinrouvan vastaansa, kun hän keksi kiertää köyttä vesirännin ympäri ja sai aikaan kissalleen suoran tien parvekkeelta ulos, mikä minusta oli varsin luovaa.

Viron matkalla minulla oli huonetoverina entinen luotsi, joka oli perheineen viettänyt monia kesiä Torvaldsin perheen naapurina Tunhamnin saarella, joka on tässä kunnassa, missä itsekin asun, Dragsfjärdissä. Varmaan pikku-Linuskin oli mukana. Linuksen äiti oli kääntänyt luotsin kirjoittaman Strömman kanavan historian suomeksi ja isähän on tunnettu radio- ja tv-reportteri. Kirjassa puhuttiin myös tuosta suomenruotsalaisesta "ankkalammikosta", jossa kaikki tuntevat toisensa (tai tuntevat varmasti jonkun joka tuntee).

Jokin aika sitten kirjoitin nettitietokoneesta, jossa käyttöjärjestelmä, joka on Linux, on USB-tikussa. Juuri tällaistahan tuo ex.-naapurini ja Kemiön tietokonekauppias Sami suunnittelivat yhdessä. Olin ylpeä, että tästä tulee jotain, sillä olin saattanut heidät yhteen, mutta valitettavasti hanke kuivui kokoon. Linuxit ovat kuulemma vähän tilaa vaativia ja luotettavia, eivätkä sellaisia mastodontteja kuin nämä Microsoftin OS:t.

Kohta tien päälle

Kaksi päivää vielä lähtöön. Toiset ottavat ja lähtevät ja ajavat päivässä moninkertaisia matkoja, minusta kaksi päivää tuntuu lyhyeltä pakata tavarat. Kyllä minäkin olen joskus ajanut pitkiä matkoja, kun esimerkiksi oli 600 km Surahammarista kurssipaikkakunnalle Jämtlantiin, missä kävin eräopaskurssia. Kun matkustin Utsjoelta Keuruulle, matkaa tuli 1100 km, mutta yövyin pari kertaa. Nytkin pitänee yöpyä, sillä luonnonpuistoissa menee päivä ainakin. Näyttäisi, että on tulossa lämmintä ilmaa. Yksi mahdollinen käyntipaikka on kuuluisa Ideapark .

Al Goren ohjelma oli tietenkin täysiosuma. Täytyy ihailla miehen sisua ja taitoa. Kuinka hyvän presidentin USA olisi hänessä saanutkaan, vaikka toinen ihanteellinen mies presidenttinä, Jimmy Carter oli katastrofi monien arvioijien mielestä.

Ajattelen, että omassa elämässäni en syyllisty erikoisesti kerskakulutukseen, en ainakaan lennä kuten monet ekoihmiset tekevät surutta. On loppujen lopuksi niin kovin vähän mitä yksityinen ihminen voi tehdä. Niistä vähistä mukavuuksista, jotka on lopulta saanut, nauttii. Tietokoneharrastuksesta en halua ainakaan potea huonoa omaatuntoa. Jouduin aloittamaan yksityisautoilun, ihan pakko se ei olisi ollut. Nyt tuskin kuitenkaan luovun autosta lähivuosina.

Päivän kaljuna kokemuksella, suosittelen sitä muillekin. Mikä ilmava tunne! En kyllä täysin ole sinut kolhon ulkonäköni kanssa. Tukka sentään sitä vähän pehmensi.

Mr Genet I presume

Vakiparturini olisi voinut ottaa vastaan vasta ensi viikolla. (Parturi-kampaaja varmaankin pärjää hyvin.) Päähäni pälkähti: Kaikki sileäksi. Ajoin tukanleikkuukoneella kaikki hiukset pois. Minulla ei ole koskaan ollut kaljua, ei lapsenakaan, vaikka aika lyhyt kyllä. Enhän minä mitenkään hyvältä näytä, täytyy myöntää, suomalainen pallinaama. Rangaistusvangilta lähinnä. Mutta mukavan ilmavalta tuntuu, tunne on yhtä mukava kuin alasti uiminen. Olen aina halunnut tehdä jotakin repäisevää, mutten ole uskaltanut. Ekokylässä oli (ja on varmaan yhäkin) tyttö, jonka toinen päänpuolisko oli kalju ja toisessa oli tavallinen tytön tukka. Se vasta villiä oli. Tyttö oli oikein kiltti ja hiljainen. Blogistanissakin on vilahdellut kaljupäitä hyvänä esimerkkinä.

Tukka ehtii kasvaa siihen mennessä kun lapsenlapset tulevat enkä aiheuta heille parantumattomia traumoja. Voin pitää pipoa tai lippistä, kun lähden ihmisten ilmoille. Kävinkin mopolla Kemiössä, eikä kukaan edes katsonut, kun pidin kaiken aikaa jotakin päässäni. Tuskin olisi katsonut muutenkaan.

Latasin ystävälliseltä bloggaajalta saadun suosituksen perusteella Joost-palvelun, jonka pitäisi näyttää koko ruudun täyttävää tv-kuvaa. Mutta yhtäkään pätkää ei ole ollut saatavilla. Toivottavasti siellä jossakin koneet ovat vain väliaikaisesti epäkunnossa. Idea vaikuttaa hienolta, ihmettelen vain kuka nämä kaikki erinomaiset ilmaispalvelut maksaa. Toinen samalta web 2.0-palveluja esittelevän kaverin tipseistä on tällainen jukeboxi, joka on vallan erinomainen sekin. Eikä se tunnu kronglaavan, soitto alkaa välittömästi. Käyttöliittymä on uudenlainen, voi etsiä musiikkityylin ja tuntemuksiensa perusteella. Tosi hienoa.

Täytyy vain minunkin päivitellä sitä mahtavaa tarjontaa, mitä netistä löytyy ja mitä ilman tietotekniikkakammoiset jäävät. Jo yksikin parhaimmista olisi IT:hen satsaamani rahan arvoinen. Otetaanpa esim. nettikirjat, vaikkapa Project Runeberg, jossa on satoja hienoja facsimile- painoksia lukemattomista klassikoista. Eri asia on, mistä ottaa ajan tähän kaikkeen täyteyteen.

Mitä tehdä kun ei ole töitä minne mennä

Varasin huoneen ekokylästä yhdeksi viikoksi. Olen siellä pikemminkin ökänd, mutta minulla on vielä siellä paljon tavaroita haettavana ja mukaani olen saanut muistoja, joita on kiva käydä verestämässä. Viikon lopulla on Ekokylän 10-vuotisjuhla. Olin sen aika merkittävä rakentaja reilut puolen tusinaa vuotta ainakin, siitä ei pääse mihinkään. Mukava käydä katsomassa kaikki tutut luontopaikat ja miksei itse Keuruun kyläkin, vaikka kaupunki se on. Tietysti lähden sinne myös reportterin mielellä.

Outoa, kun ei tarvitse porhaltaa töihin joka aamu, mutta olen tyytyväinen. Sisältöä täytyy kuitenkin päiviin keksiä. Lukeminen on yksi. Lainasin kirjastosta paikkakunnan kuvataiteilijan hienoja valokuvakirjoja, mutta luen paljon muutakin. Nyt kun on paljon aikaa, aion järjestää vähän linkkejäni, opiskella sosiaalista mediaa ja ohjelmien toimintaa, ryhtyä kuvaamaan jne.

Linkkejä, joita olen napannut sieltä täältä: Esimerkiksi englannin etymologinen sanakirja; olisipa sellainen suomeksikin, niin voisi selvittää mistä tulee sana kuokkavieras, jota Anita Konkka ihmettelee. Tämä, pageflakes, on kai sellainen sosiaalisen median mash-up service, jota olisi kiva katsella tarkemmin. Multiply on yksi monista sieninä sateen jälkeen syntyneistä palveluista. Moodle on yhteisöllinen oppimisalusta, josta olen lukenut hieman ainakin Anne Rongakselta.

Tietysti vanhat nettilöydöt, jotka ovat ihastuttaneet, mutta joihin ei ole koskaan tullut syvällisesti perehdyttyä. Pari viikkoa aion oleskella Tampereella, kun sisar on luvannut lainata huoneistoaan poissaollessaan. Yksi tehtävä on tutkia, onko siellä asuvan sisaren tietokoneessa äänikorttia ja jos ei, asentaa se ja skype. Vanhin sisareni, joka asuu kaukana Ruotsin sydänmaalla haluaisi rupatella sisarensa kanssa, ja minusta se on varsin kohtuullinen pyyntö. Asuin opiskeluaikana Tampereella ja aion vähän tutustua siihen uudelleen. Urbaaniin elämään, kun on joutunut olemaan pääasiassa maalla. Myös Tampereen ympärillä on luontokohteita, joissa haluan käydä ja nähdä muita, vanhoja nostalgisia muistoja herättäviä paikkoja.

Lääkärillä

Taalintehtaan terveysasemalla oli aloittanut uusi lääkäri, joka oli rauhallinen ja luottamusta herättävä, toisin kuin Kemiön terveyskeskuksen ylilääkäri. Lääkäri ei saa olla ironinen, eikä ivallinen, sillä me potilaat menemme hänen luokseen suojattomina ja arkoina.

Hän poisti silmäkulmastani pienen nypyrän noin vaan leikkaamalla saksilla, vertakaan ei tullut. Sain kuulla että ei ole suurempaa vaaraa rinnan kipeytymisen takia. Kännykkä on voinut olla syyllinen, mutta ei säteily vaan se että se on ollut kylmä. Hän antoin laserhoitoa ja sanoi sen auttavan, huojennus. Sovimme myös, että elän rytmihäiriöni kanssa kuten tähänkin asti.

Poliisilta oli tullut pyyntö lääkärinlausunnosta siitä lyömistapauksesta. Lääkäri kysyi, luovunko rangaistusvaatimuksestani, mutta sanoin etten. Parempi on että nuoren miehen kanssa yhteiskunnan rattaat jauhavat, miten jauhavatkaan. Jos asia menee esim. sovitteluun se on parempi, sillä silloin saan sovittelijan läsnäollessa sanottua, että nuori mies tarvitsee hoitoa mahdolliselle masennukselleen ja agressiivisuudelleen. Ei myöskään ole oikein, että hän tekee lapsia maailmaan toisten avuttomien kanssa yhteiskunnan hoidettavaksi. Vahva nuorimies, joka katsoo oikeudekseen elää yhteiskunnan siivella, kun on ensin rötöstellyt itselleen suuret velat, ettei hänen muka kannata mennä töihin. Jos hän ottaisi itseään niskasta ja hankkisi ammatin ja työn, silloin velkajärjestelytkin ovat mahdollisia. Hän hakkaa humalassa ja näköjään raittiinakin ihmisiä ja ennen kaikkea vaimoaan, olen kuullut. Onko perheeseen syntynyt pieni lapsikaan turvassa? Poika soitti joku päivä sitten minulle ja sanoi, poliisin puhuneen sopimisesta," kättä päälle" muka. Minusta se ei riitä, vaan virallisempi sovittelumenettely on hänelle itselleen terveellisempi ja ylösrakentavampi.

Heimoihminen?

Ihminen on kummallinen, vaistonvarainen olento, jota en lakkaa ihmettelemästä. Hän tekee kaikenlaisia kummallisuuksia, joihin viisas tiedemies sitten löytää selityksiä. Otetaanpa tutkimusmatkailija Bruce Parry, jonka retket heimojen pariin ovat ikimuistettavia. Heimot eivät ole kuolleet tästä kyberneettisestä maailmankylästä. Paljon alkuperäistä on yhä jäljellä. Kaikki eivät ole tiedotusvälineitten ja tietokoneitten äärellä kaiken aikaa, kaikkien kanssa. Heimot suorittavat mitä oudoimpia rituaaleja, joita meidän tv-katsojien on eksoottista seurata. Mikä oivallinen tapa nähdä maailmaa tarvitsematta maksaa omaisuuksia, vaivata itseään ja joutua vaaroihin. Ensimmäisissä jaksoissa Bruce oli mukana monissa huumekokeiluissa, päihtymys ja huumeet ovat oikeastaan kuvassa myöhemmissäkin jaksoissa. Ihminen tuntuu haluavan mielellään pörrätä sekopäisenä kaikissa kulttuureissa, ei vähiten meidän omassa länsimaisessa.

Eilisessä jaksossa Bruce oli etiopialaisen Hamar-heimon luona ja osallistui mm. karjan selkien yli juoksemiseen. Sitä ennen heimon naiset oli ruoskittu verisiksi. Naisista tämä kuului asiaan ja he sitä jopa kerjäsivät. Ei ole oikea nainen, jos ei ole ruoskittu. Sama idea kuin seksuaalisessa silpomisessa. Parry sai aikaan selityksen oudolle tavalle. Varmasti Parrya on kritisoitu paljonkin. Muuten, ohjelmissa on tapana antaa netti-sivun osoite, joka useimmiten menee ohitse tv:tä katsellessa. Huono tapa muuten. Tietenkin paljon helpompi on hakea hakukoneella ja nimellä. Silloin löytää myös kriittiset maininnat; sitä ehkä ohjelmayhtiöt haluavat estää antamalla yleensä URL-osoitteen. Vanhat ja hitaat eivät ehdi raapustaa sitä ylös ja yleensä tulee jokin virhe. Ajattelen vanhaa sisartani, jolle nettisivun löytäminen on yhä monimutkaista tiedettä.

Varmasti meidän omassa kulttuurissamme on ihan yhtä paljon vaistonvaraista kuin alkuperäisheimoillakin, me vain olemme tottuneet omiin kotkotuksiimme.

Otetaanpa vaikka polkupyöräkypärän käyttö. On selvää, että onnettomuuden tullen on parempi, että kypärä on ollut päässä, mutta...

Scientific Americanissa oli artikkeli, jossa muuan tutkija oli antureilla tutkinut etäisyyttä, jonka autoilijat jättävät kypärälliseen ja kypärättömään. Tutkijan mukaan kypärää käyttävään jätetään huomattavasti pienempi rako kuin kypärättömään, mikä ei voi olla lisäämättä kypärällisten turvallisuusriskiä. Itse ajattelen lisäksi pyöräilijää itseään. Luottaako hän liikaa turvavarusteisiinsa ja ajaa päättömämmin kypärä päässä kuin ilman? Itselläni on ainakin ajatus, että en ota riskejä, kun ajan ilman kypärää. Aina pitää katsoa ja olla varuillaan.

Tuosta heimokäyttäytymisestä vielä. Itse en halua mennä massan mukana. Haluan olla ainutlaatuinen yksilö, mikä tuo myös sitten sen toisen, ikävämmän puolen - yksinäisyyden ja erillisyyden. Yksinäinen känkkäränkkä on myös ikävä seuraihmisenä.

Matkalle

Katselin tietoja parista lähekkäin sijaitsevasta luonnonpuistosta, joissa aion käydä mennessäni Keuruulle. Päivässä niistä selviää, mutta yöpyä täytyy jossakin välillä. Otan teltan mukaan, jos sattuvat hyvät säät. Puistot ovat Torronsuo ja Liesjärvi.

Katsoin Euroviisut osittain. Illalla en jaksanut valvoa kuin Hanna Pakarisen kappaleeseen asti, mutta tänään tuli uusinta ja vielä Ruotsin tv:ssä. Serbian voittajatyttö on selvästikin lesbo, pukeutunut miehekkäästi ja käyttäytyy maskuliinisesti. Se on osoitus siitä, että euroviisut ovat tosiaan sateenkaariväen skabat. Se ei johdu ilmeisestikään mistään perversioista vaan on osoitus homojen, gay-väen kyvystä juhlia. Gay tarkoittaakin hilpeää, iloista. Juha Seppälän blogissa oli juttua kisoista, jotain oikeaan osuvaakin, mutta liian vähättelevää itse kisoista. Ainakin suomalaisista kappaleista on tullut ikivihreitä ja muistoja herättävää yhteistä kulttuuria. Syvästi yhä ihmettelen, mikseivät ne pärjänneet paremmin aikoinaan.

Jörönä vanhuksena en sinänsä pidä juhlimisesta erityisesti. Bailaaminen on minulle suorastaan parodista, mutta kaikin mokomin annan toisten juhlia. Minä itse pidän pienestä ja vaatimattomasta, mutta mukava on joskus katsoa glamouria.

Järjestelyistä saa olla ylpeä, että pieni Suomi taas pystyi näyttämään maailmalle huippuosaamistaan. Kaikki tuntui menevän nappiin. Suomen kappalekin oli hyvä vaikka suorastaan rakastuin Johanna Kurkelan esitykseen.

Huomenna on edessä suurpyykki, lääkärissä käynti ja projektin tavaroitten jättäminen. Olen pyykännyt tasan kaksi kertaa koko aikana, kun olen ollut töissä museolla. Vaatteita on paljon. Puut vihertävät jo ja ojissa oli rentukoita. Metsä oli yhtä valkovuokkomattoa. Tosi hieno vuodenaika.

Kallisarvoinen leikkikalu

Eilinen päivä oli vaikea, kun taas kerran kyllästyneenä kahvin ja teen juonnin aiheuttamaan päänsärkyyn, jätin ne pois, toivottavasti viimeisen kerran. Olin alkanut ottaa päänsärkytabletteja hyvissä ajoin sitä ennen, pahimmat vieroitusoireet jäivät pois, mutta silti oli ja on surkea olo. Tuli vielä illalla rytmihäiriökohtaus. Lääkäri oli kyllä komentanut, että soita 112 ja tilaa ambulanssi, mutta betasalpaajalla se on aina ennenkin mennyt ohi. Häiriö tulee aina illalla, jolloin joutuisi menemään Saloon ja odottamaan. Tytär on kertonut kuulleensa, että mahahapotkin voivat aiheuttaa rytmihäiriöitä, jota en ole lukenut mistään. Olen kyllä huomannut, että kun teen milkshaken, jossa on karpaloa ja mansikkaa tai vadelmaa, häiriö tulee usein. Onko se kylmä, hapokas juoma vai mikä?

Sain läksiäislahjaksi mukavan yllätyksen, Sagalund Kallisarvoinen leikkikaluni, on kirja joka on ollut v. 2000 kahdenkymmenen kauneimman kuvateoksen joukossa. Se on näyttävän näköinen. Kuvaajina ovat olleet saarella vaikuttava pariskunta Kovalainen/Turunen, johon jälkimmäiseen tutustuin viime talvena. Tekstin on kirjoittanut Clara Puranen, joka oli Taalintehtaalla navigaatiokurssilla ja jonka Högsårassa kävimme moottoriveneellä kurssilla, laiturissa tosin vain.

Olen lainannut kirjan jo saarelle muutettuani, mutta nyt vajaan vuoden museoalueella työskentelyn jälkeen, kirja on vielä kiinnostavampi. Suurin osa kuvatuista esineistä on tietenkin museon arkistojen kätköissä ja sisällä pimeissä huoneissa, joissa olen käynyt vain sattumoisin. Valokuvahan korostaa esineitä ja ne ovat oikeastaan paremman näköisiä kuvassa kuin oikeasti. Kuvaajat ovat alansa ammattilaisia. Kuviin liittyvät tarinat tuovat lisää sisältöä.

Olin (ulko)työläinen ja vain oma uteliaisuuteni sai minut tutustumaan myös miljööseen, sen historiaan ja todellisuuteen. Voi myös sanoa, että paljon on teatteria. Kirjoista ja nettisivuilta saa satumaisen vaikutelman, todellisuus on usein harmaata, arkista ja ikävää, ihmiset problemaattisia. Enempää en sano, etten suututa ketään vielä enempää.

Esinefriikeille ja lukijoille

iRex's Iliad on jännittävä tuote. Se on lukulaite, johon voi ladata kymmenittäin sähköisiä kirjoja ja dokumentteja (muistia voi lisätä) ja lukea niitä kaikkialla missä tavallisiakin kirjoja. Auringonvalossa lukeminen ei kuulemma tuota vaikeuksia. Se on tavallisen kirjan muotoinen ja kokoinen. Sillä voi tehdä monenlaista muutakin mukavaa, esimerkiksi sitä voi käyttää muistilehtiönä, johon voi raapustaa omiaan ja siirtää ne tietokoneelle ja mihin vain sieltä. Myös sähköisiin kirjoihin voi tehdä merkintöjä.

Laitteen toinen japanilainen kilpailija on ollut Sony Reader, jonka iRex näyttää ainakin toistaiseksi voittavan, ennen kuin Sonylta tulee uusi versio. Toisin kuin Sonyn laite Iliad ei tarvitse tietokonetta voidakseen ladata luettavaa netistä. Se voi olla langattomasti yhteydessä verkkoon mutta myös tietokoneen välityksellä. Sen hinnaksi ilmoitetaan 649 €.

Kännykän vaaroja

Olen huolestunut rinnoistani. Ne ovat kipeät. Ajattelen kauhulla mahdollisuutta, että olen 58 vuotias mies, joka antaa kasvot miesten rintasyövälle.

Olen pitänyt puhelinta oikeassa rintataskussa, kun olen pitänyt paitaa, missä sellainen on. Rinta on oikealta puolelta kipeämpi. Olen tilannut lääkäriajan maanantaiksi, monta kärpästä yhdellä iskulla.

Puhelimen säteily voi todella olla ongelma. Ehkä kipeytymistä ei pitäisi tulla näin pian. Puhelinta en aio pitää enää taskussa. Onhan minulla rinnat, miehillä oikeasti on. Olen hieman ylipainoinen ja tavallisen suomalaisen miehen näköinen.

Puhuimme tänään vaksin kanssa. Hän sanoi, että tuntee samanlaista särinää kuin minä, kuin puhelimen värinähälytys toimisi. Ehkä sekin on niitä puhelimen pelottavia sivuvaikutuksia?

Kun hain netistä kännykän kuvaa vinjetiksi, törmäsin tähän sivuun, joka on tarkoitettu kehitysvammaisille. Tulee vain mieleen, mille kehitysvammaisille. Aika vaikeaa ymmärtää kuvakirjoitusta.

Vähiin se menee ennen kuin loppuu!

Minun kohta ex.rakkaani, kannettava tietokoneeni oli tietokoneliikkeessä ja vaikka viat olivat F-Securen, minun piti maksaa asentajalle, mutta en ruvennut peräämään, kenen vika, sillä tarvitseehan Sami Lappalainenkin liikevaihtoa. Sitäpaitsi laitan laskun projektin maksettavaksi. Oma vikansa, kun vievät minulta koneen. Projektin hakijana ollut yhdistys kyllä toki ansaitsee nämä vaivaiset tavarat. Minähän siitä kuitenkin olen saanut suurimman hyödyn palkan muodossa, jos ei laske Kemiön saaren työttömiä - ja heitä ei lasketa. Laitan menemään myös tv-kortin, sillä sen kanssa on myös tehty työtä, että se on saatu toimimaan- vaikka olen sen itse ostanut. Sitä paitsi se ei näytä Ylen tv-tekstejäkään.

Nyt rupean siivoamaan tietokoneen uumenista kaikenlaista henkilökohtaista, mikä vie aikansa.

Nilkka alkaa jo vihoitella kaikesta kärrärin työstä, mutta silti siirsin taas paljon maata. Nyt luulisi, että vaksi voi ajella ruohonleikkurillaan vähän paremmin eikä tarvitse pelätä, että terä menee rikki kivissä ja kannoissa. Huomenna vielä viimeiset siivoukset ja maakuormat ja pensselin vedot ja sitten au revoir työelämä ja bienvenue vapaus. Rupean aluksi tutustumaan Varsinais-Suomeen oikein työkseni. Ensiksi Turku ja sen seutu, silmälläpitäen sitä minne viedä jälkikasvua, kun he tulevat lomalle. Helsinkiinkin on suora bussilinja ja kesäkuussa olen pari ensimmäistä viikkoa Tampereella. Jos tulee mahdollisuuksia tavata bloggaajiakin, mikä ettei.

Olen jopa ajatellut pyytää haastatteluja jos ja kun kehtaan laittaa käyntiin haastattelusarjaani, jonka nimeksi ei tule Erikoiset vaan Suomalaisia. En aio kovin paljoa miettiä kriteerejä enkä tehdä mahdottoman syvällisiä haastatteluja vaan kuin vähän lonkalta ja sormenpäätuntumalla. Jos joukkoon mahtuu erikoisiakin, ei se haittaa. Laitan varmaankin bloggerille tuon haastattelublogini. Minun pitää vaan voittaa ujouteni ja opetella käyttämään vähän kameraa.

Vanhoja pieruja

Kyllä tuli tänäänkin kärrättyä maata. Illalla en juuri jaksa jalkojani nostaa, mutta silti lähdin kävelylle, sillä tunnen palautuvani kauniissa luonnossa. Yritän tehdä muutamia venytyksiä, mutta niitäkin varovasti. Valitettavasti on juotava teetä illalla, jottei aamulla ole pää kipeänä, mutta samalla se estää iltapäiväunet. Jos huomenna löytyy vielä kärrättävää, teen sitä vain huvikseni.

Kotiin tultuani olin isonsiskon ATK-tukihenkilönä tunnin ajan. Huomasin ärtyväni ja ääneni kohosi, pinna ei kestänyt selittää kaikkea taas kerran perin pohjin. Sisar ei ymmärtänyt: Paina nyt sitä nappia, Return. Lopulta hän ymmärsi, että samaa nappulaa kutsutaan myös rivinvaihtajaksi, kuten vanhoissa kirjoituskoneissa ja ruotsinkielinen nimitys Retur, meni perille vaikka en sitä tahtonut väsyneenä muistaa. Sana, osoiterivi oli hänelle hebreaa. Latasimme hänelle erinomaisen Tyda-palvelun ja opetin hänelle, miten mennään Kotilieden sivulle ja SR:n nettiradioon siihen osaan, jossa voi kuunnella jo lähetettyjä ohjelmia.

Minua hieman ärsyttää, kun sisareni ei ole uusista asioista kiinnostunut. Hän hankki kalliin tietokoneen oikeastaan ihan turhaan melkein kuin voidakseen sanoa, ettei sitä käytä. Sama asia televisiosta. Oikeastaan on sama juttu muillakin sisaruksilla. Olemme tulleet vanhoiksi. Itse elättelen kuvaa itsestäni, että olen ikuisesti utelias ja maailmasta kiinnostunut.

Aamulla luin jostakin että Yle aikoo tuoda kehittyneemmän netti-television ja että siihen ei tarvita tv-lupaa. Pohdin jo, että sanonko irti tv-lupani ja opettelen irti töllön katselemisesta ja rupean taas lukemaan enemmän. Uusi tv olisi kuitenkin hankittava ja digi-boxi, mikäli tähän taloon ei tule keskus-digiboxia. Siitähän tulee jo joltinen säästökin.

Jäät lähtevät pohjoisessa, hah!

Jäät lähtivät Ounasjoen suistosta, kertoo Outoa Taigaa. Outoa ajatella, kun itse on ollut tekemässä puutarhatöitä jo viikkoja, ruoho kasvaa ja kukat kukkivat. En kyllä enää lähtisi tuonne raukoille rajoille, syntymäseuduille, mistään hinnasta. Käymään kyllä, muttei olemaan.

Ihan toisesta asiasta: Kyllä tietotekniikka on on ihmeellistä. Hilavitkutin, tuo erinomaisen nautittava blogi kertoo kolmiuloitteisesta tulostimesta, joka pystyy tulostamaan esineitä, joita kone puristaa nailonpulverista. Esineet tarvitsevat ehkä hieman viimeistelyä. Kone on vasta tulossa markkkinoille, mutta se ei ole hinnaltaan mikään tähtitieteellinen ja hinta kuulemma putoaa. Se ei ole ainakaan aluksi ihan jokamiehen vehje, mutta sopivalle firmalle ihan hyvä.

Tyda.se

Kannattaa käydä Anita Risslerillä kylässä. Hänellä on aina jotain namia tarjottavaa, kuten nyt tämä sosiaalisen median tuote Tyda, joka kääntää ruotsin ja englannin välillä ja toimii tosin vain Internet Explorerissa. Se ladataan sivun alalaidasta. Toimii siten että painetaan alt-näppäintä ja klikataan sanaa. Huomaa, että hakutilaan ikkunassa, joka avutuu, voi kirjoittaa sanoja ja saa silloin saa massoittain kieliopillisia selityksiä. Ainakin minulle ruotsi on melkein kuin suomi ja tämä on ARVOKAS työkalu.

Paska juttuja

Taas kärräsin monenlaista maata ja hevosen p:aa edestakaisin museoalueella. Sanoin joku aika sitten vahtimestarille, että käyttäkööt vahvaa renkiä,( minua), niin kauan kuin minä olen töissä. Nyt eivät työttömätkään ole enää jaloissa pyörimässä. Eivät ne museolla tietenkään käske, mutta ovat kai kiitollisia kun töitä tulee tehtyä. Minustakin on mukavaa tehdä rankkaa työtä niin kauan kun sitä kestää, jos ei tarvitse loppuikää. Olemme täyttäneet koloja ja peittäneet juuria ja kiviä, jotta ruohonleikkurilla on parempi ajaa, eikä terä hakkaudu heti piloille.

Museon johtaja on viime kesänä tuottanut Brusabystä, joka on ruotsinkielinen, maatalouteen ja eläimiin erikoistunut oppilaitos Kemiössä, (oikeastaan ammatti-instituutti/yrkesinstitut), kasan kompostoitunutta hevosen sontaa museonavetan taakse, "koska se haisee hyvältä". Ei se kauaa haise ollenkaan, ja jos haisee niin tosiaan hyvälle ja on kieltämättä viihtyisä piirre. Nyt olemme tyhjentäneet kasan kasvimaille, eilen Stig ajoi traktorinsa peräkuormaajalla muutaman kuorman ja möyhensi kasvimaat samalla tuomallaan maanmuokkaajalla. Vanha mies väsyi eikä vienyt toiselle maalle, jonne minä ajoin lantaa kottikärryllä tänään. Uusi lantakuorma on tilattu Brusabystä. Anna, joka on entisöimässä puutarhaa keväällä laittoi tänään mukavan näköisiä kohopenkkejä. Sellaiset ovat siellä olleet Nils Oskarin aikanakin.

Sitten aikanaan, kun tulee toivottavasti lapsia museon aikamatkoille, pääopas joka on olevinaan Nils Oskar itse, teetättää heillä muka puutarhatöitä. Toivottavasti minun tekemäni puukärryt tulevat silloin tarpeeseen. Käyn kyllä tekemässä kesällä reportaasia museolta ja kuvaan samalla nuo kärrytkin. Kesällä on erityisiä tapahtumiakin, monelaisia.

Tänään museon alueella näkyi kaksi kauden ensimmäistä ryhmää. Minulta jää kuulematta pääoppaan opastus, hän tietää paljon, on lukenut mies ja on todellinen kova ammattilainen alallaan, mutta en ole kertaakaan osannut työntyä jonkun ryhmän mukaan. Olen kuullut vain yhden poikasen opastuksen.

Kävin katsomassa eilisiä maalauksiani. Paska juttu. Öljymaalit olivat valuneet. Yritin sutia niitä tasaisiksi. Toinen kaappi putosi roskaiselle lattialle ja maaliin tarttui kaikkea moskaa. Yritin pyyhkiä roskia pois. Suutarin pitäisi pysyä lestissään. Olisi pitänyt ohentaa maali eikä maalata liian kylmässä. Palasin hieman masentuneena takaisin puutarhaan kärräämään vielä muutaman kuorman ennen kotiin lähtöä: sen ainakin osaan. Vaksi pystytti uudet humalasalot tänään ja kysyin Annalta tarvitseeko humalamaa höystettä ja ajoin lantaa sinnekin, kun kuulin vahvistuksen. Vaksi ei vanhanaikaisesta lannoituksesta tykkää. Hän käyttää mieluummin puutarhan Y-lannoitetta. Ruusut tarvitsisivat kipeästi humusta juurilleen. Hän aikoo tuottaa sinne multaa, mutta nyt lähtee vahva renkikin omille teilleen...

Laitan vielä selvennykseksi yhden jutun: Periaatteessa minut on palkattu projektiin herrastelemaan eli projektin vetäjäksi, mutta kun osanottajia oli niin vähän tai en osannut niitä ragata tms, olen päätynyt manuaalisen työn tekijäksi, koska minulla on siihen haluaja ja kykyjä. En millään olisi jaksanut vain katsella päältä. Ajattelin, että museo saa ainakin minun työpanokseni. Tietenkään kukaan toinen ei ole tälle uhrannut ajatustakaan, mutta periaatteessa minun tehtäväni ei olisi ollut tehdä lähes kaikkea työtä - mikä kuitenkin tapahtui. Näin tapahtui Keuruun Ekokylässäkin. Tämä on ilmeisesti minun kohtaloni. Sanoin etukäteen, että en aio tehdä sitä, mutta toisin kävi ja mukavaa on ollut sinänsä.

Ei huono päivä

Ei ollut mikään huono työpäivä tänäänkään. Sain maalattua vanhoja huonekaluja aika tavalla, vaikka vielä on jäljellä. Vanha katederi on peräisin v:lta 1892 ja siihen on puuseppä/maalamestari sekoittanut värit, jotka ovat ihmeen peittäviä, vaikka ovat ohuita.

Toiset huonekalut ovat leivintupaan tulevia kaappeja, joista joku viikko sitten poistin irtoavaa maalia ja maalasin tänään Uula-öljymaalilla. Ehkä olisi pitänyt ohentaa maalia, sillä keljua olisi, jos tulisi kurttu pinta. Talo oli kuitenkin vielä kolea, vaikka ulkona olikin lämmintä. Huomasin, että perjantaina maalaamani sillankaiteiden pinta oli kurtulla.

Autoin myös, oikeastaan vanhaa tuttavaani, A-nimistä nuorta naista, joka on tullut tekemään museon puutarhasta hieman luonnonmukaisempaa pienellä projektimäärärahalla. Museon vaksi on jääräpää, joka ehkä kokee, että hänen reviirilleen on tultu. Hän on keinolannoittanut esim. ruusumaan, tai tänä vuonna minä hänen ohjeistamanaan, ja A:n mielestä kate olisi parempi. Niin minäkin ajattelin viime kesänä, mutta voi olla, että vaksi on oikeassa, sillä ympärillä on havumetsää, josta tulee valtavia määriä neulasia, jotka happamoittaisivat alustat, jos niitä ei haravoitaisi pois ja jos siinä olisi kate, ei niitä voisi erotella.

On hyvä, että sanojana on nuori nainen, jonka edessä ukot ovat pehmeinä. Stig, joka auttaa paljon myös, on kuin sulaa voita. Tänään hän oli muokkaamassa kasvimaita ja ajamassa palanutta hevosenlantakompostia traktorinsa peräkuormaajalla ja olin vähän auttamassa levittämään. Tyttö ei aina pysy murteellisen västänfjärdiläis-vanhapojan mukana ja sain tulkatakin.

Perinnekasviyhdistys ym. Maatiainen on tulossa käynnille Sagalundiin kesäkuussa. Silloin en ole siellä enää. Laskin leikkiä L:lle, että mukana voi olla rakas "viholliseni" Liisa, joka oli kymmenen vuotta sitten aloittamassa Keuruun ekokylää, minun ja muutaman muun kanssa, sillä hän on Maatiaisessa mukana. Paras asiantuntija siellä on kuitenkin Pentti Alanko- niminen kaveri, joka on tehnyt puutarhakirjojakin. L. kysyi, eikö hänkin ole rakas viholliseni, sillä meillä on ollut ajoittain hyvinkin kipinöivä "suhde".

Minua pyydettiin jäämään museolle oppaaksi kesäksi, ja vaikka se olisi kiinnostava tehtävä, minulla on oppaan koulutuksia ja kokemusta ja pidän tuosta miljööstä ja tunnen sitä jo hyvin, sanoin ei, sillä en viitsi myydä unelmiani pienestä palkasta, nyt kun kerrankin on mahdollisuus tehdä jotakin itsenäistä. Olen kyllä erinomainen opas. Koskaan ei tiedä koska terveys loppuu; tänäänkin tilasin lääkärinajan huolestuttaviin kipuihin.

Museon lammasaitaukseen haki vaksi kaksi lammasta Dragsjärdistä samalta mammalta kuin ennenkin. Huomenna museoalueella käy sesongin ensimmäinen ryhmä. L. soitti ja kertoi, että luokasta, jonka lattiaa hän käski aloittaa purkaa kysymättä omistajalta, kunnalta lupaa, ei ole löytynyt asbestia, mitä kunnan tekninen johtaja pelkäsi. Onnen potku siis! Siitä olisi tullut köyhälle museolle ikävä lisäkustannus. Nyt minä en ehdi olla repimisessä mukana eivätkä työttömät, mikä on pelkästään mukavaa, vaan kaikki jää vahtimestarin kontolle. Jätän kyllä pyörösahani lainaksi, samoin kuin kalliin hirsauskonvertterini, jonka ostin kun ajattelin Keuruulla ruveta oikeaksi maalaiseksi, joka hitsaa rautaa yhteen. Ostin kalliin koneen; kun yritin hitsata, puikko tarttui kiinni, käteni vapisi - ja kyllästyin. Museolla on sille käyttöä, kun vaksi hitsaa ruohonleikkuriin eräänlaisen turvakaaren vanhan, rikkinäisen lasten potkurin jalaksista, jotka "löysin" vuokratalostamme.

Monikulttuurikritiikki

Koska olen kiinnostunut kaikesta ja valmis rääppimään sitä kaikkea, seuraan myös monikulttuurikritiikkiä mielenkiintoisena yhteiskunnallisena ilmiönä ja myös usein samaa mieltä ollen, tässä on muuan blogi, jonka blogrollissa, sivupalkissa on aika kattava lista tämän hetkisistä monikulttuurikriittisistä blogeista, joista vain osa lienee blogilistalla. Osaa ei enää päivitä. Täydentäviä listoja löytyy lueteltujen blogien vastaavista blogrolleista. Aion lueskella näitä tarkemmin.

Repostelenpa vähän Perussuomalaisten puheenjohtajaa, Timo Soinia, joka oli jo mukana Veikko Vennamon Maaseudun Puolueessa, toimihenkilönä ainakin. (Kirjoitin valtio-opin laudaturseminaari-esitelmän Suomen Uutisten yleisönosastosta, joten perspektiiviä on hieman. Mukana seminaarissa oli Keskisuomalaisen päätoimittaja Laatikainen silloin nuorena, hymysuisena ja asioista sisäpiirin tietoa omaavana toimittajana. Risto Sänkiaho taisi vetää seminaaria.)

En pidä Soinin populismista kuten en pitänyt Veikko Vennamonkaan. Hän yksinkertaistaa liikaa ja puhuu kansalle kuin vähä-älyisille (mitä se tietysti osittain onkin). Koska olen liberaali ja Eurooppa- ja EU-myönteinen periaatteesa, en pidä hänen jatkuvasta jankutuksestaan EU:ta vastaan.

Ei hän mikään äärioikeistolainen siitonen ole vaan tuntuu olevan pidetty, unohdetun kansan edustaja. Poliitikothan ovat hyvää pataa keskenään, koska joutuvat seurustelemaan keskenään veljinä ja sisarina. Perussuomalaiset saivat vaalivoiton, mutta eivät päässeet toisten voittajien kanssa nauttimaan voiton hedelmiä. Hallitusvastuussa populistien vetovoima olisikin karissut, kuten karisi Maaseudun puolueellakin.

Nämä monikulttuurisuuden kriiitikot eivät mielestäni ole myöskään mitään äärioikeistolaisia. Löydän paljon järkeä heidän puheissaan ja kirjoituksissaan, mutta en silti ole täysin vakuuttunut heidän asiansa oikeutuksesta. Ehkä ei ole paluuta monikulttuurisuudesta. USA:ssa ja Englannissa se kuitenkin jotenkin toimii. On ihana havaita usein heidän "värisokeutensa", kuten esim. Dr Philillä. Noissa maissa on tietenkin paljon ongelmia kuten on Ruotsissakin. Ehkä kohtalomme on kansojen sulatusuunit, baabelit, babylonit, kasvukipujenkin kautta. Ihminen on ihminen kaikkialla ja humanismi ei siltikään ole hassumpi aate, vaikka vähän naiivi.

Ruotsista

Anita Rissler, joka kirjoittaa informatiivista blogia Surftips för seniorer, on tipsannut taas monista mukavista palveluista. Yksi on GE:n palvelu Imaginations at work, jossa voit esimerkiksi piirtää jonkun toisen kanssa netissä. Tässä hän tipsaa valaisevasti kuvankäsittelystä.

Seuraava ei liity ollenkaa edelliseen asiaan kuin välillisesti ja siten, että uutinen tulee Ruotsista:

SR:n sivulla oli uutinen, että Ruotsin edellisen hallituksen aloittama ja nykyisen tukema hanke saada pitkäaikaissairaita uudelleen työelämään kangertelee. Ruotsissahan on kansanliike kirjoittautua sairaaksi ja myös eläköityä ennenaikaisesti. Enneaikaisella elälleellä on myös pirteän näköistä porukkaa, jotka jaksavat puuhata kaikenlaista, ehkä noita uutisessa tarkoitettuja ei ole edes päästetty vielä ennenaikaiseläkkeellekään. Suomessa lie oikea termi on kuntoutustuki, jota ennen kutsuttiin väliaikaiseksi eläkkeeksi.

Ennenaikainen eläköityminen ei tietenkään tarkoita sitä, että elämä on ohi siinä vaiheessa. Monella on jäljellä potentiaalia elämästä nauttimiseenkin, jos vain varat sen sallivat. Moni tekee hyödyllistä työtä, pimeää ja vapaaehtoistakin. Vaikka vähän olisikin harjoittanut vilunkia, ei se tarkoita sitä, että olisi yhteiskunnalle vahingollinen. Eläkeläinenkin ja pimeän työn tekijä maksaa välillisiä veroja ja tekee työtä yhteiseksi hyväksi, usein. Kun saa tehdä mitä haluaa, kyvyt saattavat puhjeta uuteen kukoistukseen eivätkä työelämässä koetut vaivat enää juuri haittaa. Osa tietysti turhautuu ja alkoholisoituu tai rupeaa käyttämään huumeita ja lääkkeitä. Kuinka tärkeää onkaan, että ihmisellä on harrastuksia, eli se kuuluisa elämä. Kuva on niin monipiippuinen, että yleistyksiä on vaikea tehdä.

Keuruun Ekokylässä asui toista vuotta paikkakunnan mustalaisten johtomies, joka oli eläköitynyt työstään. Mustalainen, eläköitynyt ja työstä - sehän on jo sensaatio. Hänellä oli kuulemma ollut verhoilutehdas. Nyt ei selkäsairaus tuntunut haittaavan menoa. Hänellä oli ravihevonen, jota hän treenasi ja ajoi sillä kilpaa. Vaimoakin pystyi kurmoottamaan ihan kunnolla. Vastaavia esimerkkejä löytyy tietenkin myös valkolaisten parista runsaasti.

Uutisessa todetaan, että 155 000 pitkäaikaissairaasta oli toivottu voitavan tutkimuksien kautta saada 50 000 takaisin työelämään. Kun 25 000 oli käyty läpi, oli huomattu, että vain kahdeksasosa voidaan kuntouttaa, mikä tarkoittanee, että vain 15 000-20 000 on kuntoutettavissa työelämään. Toivottavasti Suomen työvoimaviranomaiset lukevat tuosta tutkimuksesta, sillä maammehan ovat aika samankaltaisia.

Selaimia ja sananvapautta

Sinä aikana, kun pöytäkoneeni on ollut virusten takia käyttämättä, uusia versioita on tullut sekä Firefoxista että Internet Explorerista. Jostain syystä virusskannaus tepsii nyt, vaikka ei tehnyt muutamaa kuukautta sitten ja inhottava häirintäsivu tuntuu pysyttelevän poissa. (Ikinä en enää mene pornosivuille.)

Kummatkin selaimet ovat saaneet paljon uusia ominaisuuksia ja ovat todella hyviä. Explorerkaan ei ehkä ole enää se paaria-selain, johon kunnon nörtti ei koske edes tikulla. Siinä on mm. sisään rakennettu uutistenlukija, jota arvostan sen helppokäyttöisyyden takia. Siinä on turvakäytäntöjä, jotka menevät yli hilseeni, mutta uskon että ne ovat hyväksi. Tosin en onnistu muuttamaan aloitussivua niiden takia, mutta käy googlekin hyvin. Explorerissa on toiminto, joka olisi mukava, jos osaisi kieliä tai tulisi suuresta kieliryhmästä, nimittäin käännöstöiminto, joka muistuttaa Lukutulkkia, joka sentään on suomalaiselle mukava apu, vaikka maksullinen. Explorerin käännöstoiminto on vain suurille kieliryhmille ja käsitän, että englannista niille. Vähän osaan sentään saksaa ja periaatteessa voisi opetella saksan sanoja samalla. Jos olisi saksankielisiltä sivuilta englanniksi, jo olisi hyvä ja minullekin hyödyksi. Tulossa nuo toiminnot sentään ovat.

Blogeissa on keskusteltu jonkin verran sananvapauskysymyksestä, tapaus Mikko Ellilä. Olen jonkin verran lueskellut hänen tekstejään ja ne menevät hieman yli minun makuni. Mutta kyllä niiden pitäisi mahtua sananvapauden periaatteen sisälle. On olemassa siistempiä blogeja, joissa sama asia sanotaan sivistyneemmin. Kullervo Kalervonpoika Ajatusrikollinen Vääräuskoinen Kansankokonaisuus esimerkiksi. On kovin kummallista, jos tämän tyyppistä kritiikkiä ruvettaisiin rajoittamaan, silloin ehkä kirjoitustaidottomat ehkä ryhtyvät toimimaan, jos painetta ei voi purkaa, kuten tullut sähköpostiviesti sanoi. Sitä paitsi monikulttuurisuus tarvitsee kritiikkiä, sillä se ei ole ongelmatonta.

Maalaisen ideapajasta

Tuli mieleen taannoinen keskustelu perustulon oikeutuksesta ja prekariaatista. Monet huomauttivat, että vapaan lähdekoodin -tyyliset kehittäjät tekevät tärkeätä vapaaehtoistyötä. Vaikka emme koodia pukkaisikaan, myös me bloggaajat ja kaikenlaisen informaation vaihtajat, joita netti on pullollaan, teemme tärkeää työtä. Se on pitkälti anarkistista toimintaa, mikä onkin sen viehätys. Ei ole keskuskomiteaa, joka päättäisi mitä saa tehdä - mutta myös tiedon löytäminen ja organisoituminen on sattumanvaraista. Siihen systeemiin pitää kasvaa vähitellen.

Miksi ei työvoimahallinto voisi hyväksyä tätä työtä näiksi väliportaan töiksi? Luulisin, että pelkkään omaan ilmoitukseen perustuva työelämävalmennus tai työharjoittelu ei riitä. Ainakin tässä tilanteessa pitäisi olla jokin taho, joko organisoisi toimintaa. Mutta se voisi tapahtua netissä sekin. Ei välttämättä tarvittaisi alueorganisaatiota ja kalliita tarkastuskäyntejä. Nuoret voisivat kotiseudullaan tehdä sitä mikä on heistä mielekästä, mutta myös tiettyjen, poliittisesti sovittujen kriteerien perusteella tärkeäksi yhteiskunnallista hyvää edistäväksi toiminnaksi, joka voisi olla myös hoivapalveluihin keskittyvää informaatiopuolen lisäksi.

Valtava määrä on perustettu erilaisia palveluita eri projektien puitteissa. Kun projektit loppuvat hienot nettisivut jäävät kyllä pyörimään, mutta kuolevat luonnollisen näivetyskuoleman. Valtava määrä yhteiskunnan rahaa on pistetty koordinoimatta hukkaan.

Työvoimaviranomaisilla eivät varmaankaan ole pätevyyttä arvioida erilaisten nettiprojektien arvoa, ilman että ne saavat lisäresursseja, mutta saattaisi olla jo nyt olemassaolevia organisaatioita, jotka saattaisivat kehittyä tuota välityötä organisoimaan. Olikohan tämä ideani kovin mutkikkaasti ilmaistu?

Yhteistyö vai konflikti

Viron patsaskiistaa seuratessa tuli mieleen ajatus, että tajusivatko aikalaiset aikoinaan, että maailmansodat olivat puhkeamassa. Ensimmäinen alkoi näennäisesti yhdestä tapahtumasta, vaikka osapuolet olivatkin henkisesti ja aineellisesti varustautuneita sotaan. Toisen puhkeaminen taisi olla pidempi tapahtumien kulku. Konflikti on helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa. Tietenkin olen henkilönä veljeskansan puolella ja olen kirjoittanut venäläisistä arvostellen, vaikken heitä juuri tunne. Samanlaisia sählääjiä he ovat varmaankin kuin me muutkin. Oli liikuttavaa katsoa aivan tavallisen näköisiä Putin-jugendin, "meikäläisiä" manipuloinnin välikappaleina. Myös Hitler-jugendin nuoret saattoivat olla idealistisia, eivätkä mitään pahan ruumiillistumia. Nyt oli itämässä konflikti, josta olisi ollut mahdollisuus tulla suurempi, mutta maailmanpolitiikan ja talouden tila ei ollut suotuisa, jotta siitä olisi ollut jonkin osapuolen mielestä voitettavaa. Toivottavasti uudet ja paremmat "viholliset" tulevat kuvaan. Jospa taistelusta tulee sota ilmastonmuutosta ja ympäristön huonontumista vastaan, vaikka tosin siinäkin on löydettävissä syntipukkeja ja vihollisia konkreettisista ihmisryhmistä, ihan abstrakteista asioista ei ole kyse.

Jos nyt ajattelee venäläisiä Virossa, he ovat siellä omasta tahdostaan, koska haluavat olla paremmissa oloissa kuin äiti-Venäjällä. Eilen kerrottiin radiossa, että jo osittain lauenneesta patsaskiistasta on tullut itsetutkiskelun paikka sekä venäläisille, että toivottavasti myös virolaisille. Mehän emme oikeastaan tiedä, millaista on olla venäläinen Virossa. Olettaisin, etteivät he ainakaan kovin sorrettuja ole. Patsaskiista toi kaikuja myös Suomen sisäpolitiikkaan. Venäjän suurlähettiläs vaati vähemmistön oikeuksia Suomen venäläisille, mitä ne sitten olisivatkaan.

Ajattelen tuota konfliktia, kun nuori, syrjäytynyt tulee lyömään minua ohimolle. En ehtinyt suuttua, eikä suuttumus tullut jälkeenkään päin. Olenkohan jo päässyt tuollaisesta iän myötä? Hän itse on sanonut syyksi yllättäen tulleen arvostelun, ettei hän ollut saanut palautetta "työstään". Työkkärin neuvoja olikin kurmoottanut poikaa ehkä tavalla, joka ei ollut hyvä. Itse olin ollut varovainen ja hyvissä väleissä pojan kanssa. Olin yrittänyt varovaisin sanankääntein kertoa tilanteesta, en arvostella huonoa työsuoritusta, vaan puhua paremminkin miten olisi hyvä tehdä asioita lähitulevaisuudessa, mutta se ei ehkä mennyt perille. Jos olisin ollut nuori ja kuumaverinen, olisin ehkä ollut valmis konfliktiin, vain siitä syystä, että miehisyyttäni loukattiin lyömällä, mutta ainakaan tässä tapauksessa se ei tullut edes mieleen. Ihmisen halu säilyttää arvokkuutensa säilyy, vaikka hän olisi muuten vaikka kuinka pohjalla, alkoholisoitunut, rikollinen, huumeiden käyttäjä, työtön, syrjäytynyt, yhteiskunnan elätti. Ehkä tuo sama arvokkuuden säilyttämisen halu heijastuu kansojenkin ja ryhmien reaktioihin. Meillä Ekokylässä monet konfliktit olivat juuri tätä: arvokkuuden säilyttämisen halua.

Höyryä päässä

Pää tuntui jo valmiiksi raskaalta ja jouduin haistelemaan maalinhöyryjä ja se meni yhä enemmän sekaisin. Maalasin tekemiämme penkkejä luonnonmukaisella Uula-maalilla. Museon johtaja pitää sellaisesta maalipinnasta, mistä puu näkyy läpin ja niinpä ohensin maalia tärpätillä, mikä tietysti haisi koko talossa ja sai allergiset kauhuihinsa. Siivosin paikkoja, sillä en halua, että jäljiltäni on hävityksen kauhistus. Ensi viikoksi riittää vielä maalaamista ja siivoamista. Kävin paakarin tuvalla keräämässä ruumiit. Muurahaismyrkky oli tehonnut ja lattia oli täynnä punaisten muurahaisten kuolleita kroppia.

Taistelin aamulla pöytäkoneessani pitkään ollutta troijan hevos-virusta vastaan viruksen poisto-ohjelmalla ja nyt näyttää ainakin lupaavalta. Kun kone on viruksen saastuttama ei tiedä mikä on ystävä mikä vihollinen. Nuo viruksen istuttajat ovat ainakin varsin saatanallisia.

Ilma on taas muuttumassa kauniiksi. Laitan taas huomenna parvekkeella kanaa sähkögrillissä ja juon pääni täyteen viiniä.

Kaverini, joka vielä muutama viikko sitten oli vesipoikia, näytti takaapäin ihan pultsarilta pitkine hiuksineen ja olemuksineen, kun ajoin kotimatkalla hänen ohitseen. En tietenkään pysähtynyt. Minunkin tukkani on pitkä ja tarvitsee leikkaamista. Päivettyminen kyllä on pultsarin veroista.

Oravan häntä

Projekteja lopetettaessa on aina kysymys, mitä tehdään tavaroille. Minunkin projektiini on ostettu paljon. Sain ohjeet ja vaikka se kirvelikin, ihan hyvä. Vaikka en saakaan ostaa hienoa kannettavaani, tietotekniikka menee niin nopeasti, että vuosi sitten ostettu on menettänyt arvostaan jo paljon. Taidan pärjätä ikivanhallani ihan yhtä hyvin.

Museolla joutuu tekemään vaikka mitä. Eilen sain hakea yliajetun oravan ja ottaa hännän talteen. Tänään minut lähetettiin tietokoneasiantuntijaksi äidin ja tyttären perheeseen, jossa kovalevy oli täyttynyt ja tyttären piti tehdä juttu, jossa oli paljon kuviakin. Kone ei suostunut printtaamaan ja sanoi syyksi kovalevyn täyttymisen. Ohjauspaneelissa on paikka, missä voi poistaa ohjelmia, mutta koneessa oli jokin säätö, eikä se suostunut poistamaan. Löysin mapin, jossa oli lokinsiipitiedostoja, jotka suostuivat poistumaan ja ilmeisesti vähensivät painetta ja monien vaikeuksien kautta tyttö pääsi tekemään työtään ettenpäin. Oli mukava nähdä kun murjottanut tyttö hymyili nätisti, nyt kun toivoa oli saada työ valmiiksi, äidistä puhumattakaan. Hän pyysi puhelinnumeroni ja pakotti minut ottamaan vielä 20 € palkkiota. Toivossa on hyvä elää, että heille tulee uusi tietokoneongelma. Sanoin, että en ole mikään tietokoneguru, mutta pidän siitä maailmasta paljon.

Sitten kärräsin taas täytemaata ja ajoin eilisen talkoon jäljiltä roskia pois vaksin kanssa. Vaksille oli pieni yllätys, kun joudun lopettamaan ennen aikoja. Hän tarvitsisi ehdottomasti apulaisia kesäsesongin aikana. Ainahan niitä on ennenkin ollut. Sovimme esimiehen kanssa, että saan ensi viikon aikaa lopetella projektia.

Taksvärkki oli pitkä

Tuli vietettyä työpaikkalla yli 12 tuntia, mikä kävi selän päälle. Lapioin ja kärräsin, mutta se oli mukavaa, kun tiedän, että se on vain ohimenevää. Sitä jäykistyy vaikka tekee ruumiillista työtä eikä venyttele. Autoa piti peruuttaa, enkä millään saanut päätä kääntymään kunnolla. Tiedän kyllä joogaliikkeitä, mutta ei tule niitä tehtyä. Museolla oli illalla vielä siivoustalkoot, siksi piti jäädä. Naiset tekivät löytöjään puutarhan villiintyneessä osassa, kaikenlaisia hienoja kasveja tuli esiin.

Vaksin kanssa veimme laittomalla peräkärryllä museon korjattavana olleen kyltin tien varteen. Sanoin vaksille leikilläni, että saamme paljon enemmän aikaan, kun työttömät eivät ole tiellä, mikä kyllä pitää paikkansa.

Poissaolevalta esimieheltä tuli tietoa, että pitäisi lopettaa projekti jo nyt, että ehtisin ottaa kesälomat, mutta miten minä joudan, kun on töitä jäljellä museolla. Pyysin, että saisin kesälomarahat rahana, jos sitä rahaa on riittävästi. Pyysin myös saada ostaa kannettavan tietokoneeni. Se on nyt kuin osa minua. Arvioinnit projektin onnistumisesta ovat vähän niin ja näin, jotain hyvääkin, mutta ei mitään suuria onnistumisia. Eniten olen tyytyväinen (ja kiitollinen), että sain itse töitä.

Sisar lupasi, että saan käyttää hänen huoneistoaan Tampereella parina viikkona, kun hän on poissa. Juttelin museolla käymässä olleen ammattivalokuvaaja Pekan kanssa ja sanoin, että on siellä blogimaailmassa ammattivalokuvaajiakin ja ammattilaisen tasoisia. Mainitsin Rupurannan, jonka pitäjän hän tiesi. Sanoin, että pidin kovasti myös Janin teksteistä, joita kaipaan hienojen kuvien sekaan. Periferian hilpeä dekadenssi on jonkin verran tuttua minullekin. Samoilta seudulta on kotoisin myös Häiriökliinikko, jota myös seuraan. Hän mainitsi joskus sanan alusta. Se ei ole mikä tahansa alusta, minulle se tuo mieleen puolitoistakerroksisen remontoimattoman rintamamiestalon kellarinhajuineen aivan kuten ex.-anoppilassa Merikarvialla. Alusta on kellarikerros. Talossa aika on pysähtynyt. Kaksi vanhusta elää sairauksineen tosivanhoiksi ja heitä hoitaa kotiin jäänyt aikamiespoika. Talossa ei ole mukavuuksia. Naapurina asuu Porin seudulta kotoisin oleva vanha leskirouva, jonka kieli on pysynyt samana huolimatta vuosikymmenien asumisesta Kemiönsaarella.

Kenen joukoissa seisoit

Minäkin olen samaa mieltä kuin lappilainen kollega. Ei se ollut laululiikkeestä kiinni, ettei Suomesta tullut sosialistista. Niin komeaa olivat iltapäivän dokkarin laulut. Mielestäni myös hyvin tehty ja taiteellinen dokumentti. Toinen ja vastakkainen oli toisen blogiystävän mielipide, että ohjelma oli heppoinen ja itse aihe myös. En voi mitään sille, että minun musiikkimakuuni nämä vallankumouslaulut yhä iskevät ja jalka alkaa napsata ja laulan mukana. Oli myös liikuttavaa nähdä ihmisten muutos nuorista puhdasotsaisista idealistisista, lähellä eläkeikää, minun laillani oleviksi, ryppyisiksi ja tukeviksi keski-ikäisiksi. Mutta laulu tuntui silti soivan.

En kuulunut noihin aikoihin tiedostaviin sanan senaikuisessa merkityksessä. Osaksi se johtui siitä, että mielestäni näin sortovallan olemuksen, olin lukenut Solzhenitsyni enkä elätellyt mitään toiveita reaalisosialismista. (Ihmettelin aikoinani yhteiskuntatieteellisen gurun, Antti Eskolan, naiiviutta, mitä tulee esimerkiksi ympäristönsuojeluun kommunistimaissa: professorin jos jonkun pitäisi olla tiedon hankkimisen ammattilainen.) Osaksi se johtui myös siitä, etten joutunut sellaiseen toveripiiriin, joka olisi vetänyt radikaalisuuteen. Me käperryimme parini kanssa toisiimme.

Jonakin kesänä asuimme Eirassa tuttavien monikulmaisessa huoneistossa. Heillä oli hienoja vallankumouslauluja levyillä, joita soittelimme. Kovin hyvin en tuntenut suomalaisiakaan lauluja. Hienoja ja mukaansatempaavia lauluja nämä ovat. Näin ensimmäistä kertaa kuuluisan Kiti Neuvosen, jonka sinänsä epäpoliittinen nuoruustango on soinut kaikkien ikäisteni ja nuorempienkin mielessä vuosikymmeniä.

Se mitä sitten tapahtui, maailma muuttui ja sosialismi kaatui, on kokonaan toinen juttu, mutta syventää nykykokemusta. Hannu Salaman tyyppiset kirjailijat kirjoittivat sitten näistä puhdasotsaisista vähän toisin, oli juomista ja ristiinnaimista ja sitä sun tätä. Oli juonitteluja ja vallankumoussuunnitelmia teloituslistoineenkin. Mutta yhtä kaikki, yhteistä historiaamme suomalaisina tämä on, eikä sitä tule hävetä.

Minun vikani, kun olen niin romanttinen ja helposti liikuttuva.