Kalle Svartskalle

Noin kahdenkymmenen vuoden ajan olin maahanmuuttaja, invandrare. Oikeastaan ajattelin, että suomalaisten olisi pitänyt olla erikoisasemassa, meitä olisi pitänyt kohdella kuin suomalaiset Suomessa kohtelevat ruotsinkielisiä. Koskaan sitä ei tapahtunut vaan olimme enemmän samaa maahanmuuttajien massaa viranomaisten silmissä. Koska ruotsalaispäättäjien historiantieto ja sivistystaso ei ole kovin korkeatasoista, ei puhettakaan, että he olisivat tunteneet veljeyttä Suomea kohtaan. Nyt siellä suomenkieliset on tunnustettu kansalliseksi vähemmistöksi, mutta se tuli liian myöhään eikä se käytännössä enää merkitse mitään. Syyt tietenkin ovat selvät. Työvoimaksi otettu väestö Suomen syrjäseuduilta alistui eikä koskaan osannut vaatia oikeuksiaan - ei sillä että niitä olisi annettukaan. Kuulin puhetta monikulttuurisuudesta jo kymmeniä vuosia sitten ja pidin sitä fraasina.

Ilahduttavaa kyllä osa Ruotsin maahanmyyttäjäväestöstä on selviytynyt hyvin ja näkyy. Suomalaiset ovat selvästi aliedustettuja tässä näkyvyydessä. Pelottavan suuri osa maahanmuuttajista on syrjäytynyt, monet työttömiä. Suomessa kaikki on vasta edessä.

Mielestäni pitäisi maahanmuuttoa pyrkiä pitämään mahdollisemman pienenä, vain sellaisena johon normit pakottavat. En siksi, että olisin etnosentristi tai rotuvihaaja vaan eniten siksi, että pelkään ongelmia suomalaisten kanssa, sanokoot tutkimukset mitä sanovat. Suomalaisten kansanluonne on vaikea, mistä on oivallinen analyysi. Meillä on pelottavan huono itsetunto. (Vaikka osassa nuorisoa onkin toivoa.) Meille tulee väistämättä ongelmia tuossa kotouttamisessa. Osa maahanmuuttajista, varsinkin muslimipuolelta radikalisoituu ja ryhtyy vaatimaan vaatimasta päästyään. Maahanmuuttajien rikollisuus on kantaväestöä suurempaa, meillä on paljon toisia huonon itsetunnon porukkaa, venäläisiä, jotka myös väistämättä tuovat ongelmia, vaikka suurin osa on ihan kunnon väkeä.

Onneksi minun mielipiteelläni ei ole vaikutusta ja taatusti en tule olemaan mielenosoituksissa maahanmuuttajia tai edes muslimeja vastaan. Toivon parasta, pelkään pahinta. Sitten on tietenkin se kysymys, joka kysyttiin toisen maailmansodan holokaustin jälkeen, miksi emme ottaneet vainottuja vastaan?

Samalla muistuu mieleen Mrs Lonelyhearts, Natanael Westin erinomainen pikkuromaani miehestä, joka vastasi sanomalehden Leelian lepotuolista ja pian hukkui ihmisten ongelmiin. Jossakin vaiheessa täytyy osata sanoa ei ja olla itsekäs. Toki meillä nyt on taloudelliset mahdollisuudet ottaa jopa pakolaisia vastaan, mutta joka tapauksessa Suomen apu on kuin pisara meressä.

Tässä on omiani paljon järkevämpiä ajatuksia maahanmuutosta ja sen rajoittamisesta.

Tämä postaus tuli mieleeni, kun kuuntelin radiosta juttua ja väitettä, että puolet somaleista Norjassa lähettää edelleen tyttärensä ulkomaille silvottaviksi (ympärileikattaviksi). Kyllä myös maltillisen ja järkevän tuntuiset maahanmuuton vastaiset blogitkin vaikuttavat, vaikka kiihkoilevat aiheuttavatkin vastavaikutuksen. En silti allekirjoita näitä ajatuksia, mutta ehdottomasti ne on hyvä esittää vastapainona.

Glada Vappen!

Olipa mukava tehdä kovasti ruumiillista työtä. Otimme ensin vaksin kanssa esiin puutarhakalusteita ja sen semmoista. Levitin puutarhan y-lannoitetta ruusupuskille. Vaksillä on vain osapäivätyö. Hänen lähtönsä jälkeen täytin palotynnyrit vedellä ja vedin pitkän ja monesta kohdata jatketun letkun rullalle. Sitten kärräsin vielä täytemaata monia kottikärryllisiä nurmikentän epätasaisuuksiin. Huomasin kelloni olevan väärässä ja että olin ollut tuntia aiottua pidempään työpaikalla.

Kävin viemässä viimeiset kirjat kirjastoon ja taistelin itseni kanssa enkä lainannut lisää. Ostin hyviä salaattiaineksia. En voinut olla ostamatta simaa ja Fazerin tippaleipiä, sillä olin koko päivän kuunnellut pienestä radiostani ruotsinkielisiä nuorten naisten ääniä, jotka puhuivat monesti om mjöd och struvor. Ruotsinkielinen lähetys on kaikkein voimakkain ja kuuluu parhaiten vaikka on liikkeessä. Eihän se tehdassima simalta ollenkaan maistunut, mutta olipa kuin jotain limsaa. Radiosta oli mukava kuulla suomenruotsia kuten Glada Vappen!, jota ei Ruotsissa kuule.

ZCubes på svenska

Jag vill vara den första som skriver om ZCubes-service på svenska (enligt google). Detta gjorde jag också på finska häromdagen.

Det är fråga om en så kallad mashup-service, i web 2.0 -anda. Man har gjort ett verktyg, med vilkets hjälp man kan göra nästan vad som helst på en enda websida - och utan att ladda ner något program från nätet.

Man kallar resultat av arbete för experience. Dem man kan utan kostnad publicera på nätet, skicka till sina vänner, spara på sin dator osv. För konstnärer och elever i olika stadier skulle dessa upplevelser vara ett utmärkt sätt att samla sina grupparbeten, projekt, studier till en konstnärlig helhet - verkligen en experience.

Det finns många användbara verktyg inom ZCubes, ordprocessor, kalkyl, ritningsverktyg, webbläsare, spel, white board och blackboard osv. Man kan sätta till bilder, audio, video, nyhetsläsäre, presentationer...

Jag rekommendera dig att lära känna denna utmärkta service, som har potential att utvecklas till något stort.

(Ursäkta mig som skriver detta med bruten svenska.)

Vaeltaja

Elias Lönnrotin Vaeltaja on ruotsista käännetty. Mietin, miltähän se olisi kuulostanut sen aikuisella kielellä, jonka muovaajana Elias kunnostautui. Blogimaista kirjoitusta myös, sekaisin henkilökohtaista ja ammatillista, matkaa, vaeltelua, tarttuen tilaisuuksiin. Nyt olen blogien lukijana maailmanmatkaaja, pistäydyn kaikkialla asuvien ja kulkevien ihmisten maailmassa. Tuntuu joskus, että on sääli, kun monet eri linkeissä tapaamani kiinnostavat kirjoittajat jäävät pian unhoon. Blogilistalle heitä ei ole välitetty laittaa. Ajatellaan, että sinne kuitenkin hukkuu, mikä onkin osittain totta. Ihmetyttää usein kuinka kanssabloggaajat ja -lukijat ovat laiskoja kruksaamaan uutuuksia, tai yksinkertaisesti heidän aikansa on jo ennestään liiaksi kortilla. Ei ole ulkopuolisena myöskään mukava laittaa jotain blogia listalle, se ei tunnu sopivalta: puhutaan blogin "omistamisesta". Eihän ilmoittaja toisen blogia omista. Blogilistalla pitäisi olla joku "virkamies", joka työkseen blogeja listaisi.

Sääli olisi jättää mukavaa palvelua, johon liittyy paljon muistoja vuosien varrelta. Uutistenlukijalla seuraaminen tietenkin onnistuu, tai linkkilistallakin. Minulla on bloglines-palvelussa paljon ulkomaisia lehtiä. Blogeilla pitäisi oikeastaan olla oma listansa, koska yhtä listaa ei voi laajentaa loputtomiin. Suomalaisten blogien lisäksi olisi mukava seurata myös ulkomaisia.

Itse luen mieluusti matkakertomuksia. Nehän ovat ekonomisia ja ekologisia tapoja saada matkoista jotain irti, tarvitsematta itse lähteä kuluttamaan olemattomia varojaan ja lentobensiiniä. Kirjallinen vaeltaja pyöräilee Turussa, valokuvaa paikkoja ja elää kotikaupunkinsa herättämissä tunnelmissa. Mukavaa lukea. Itsekin haluan ottaa kameran mukaan ja lähteä liikkeelle.

Mukava tieto tuli Lännrotilta. Kokko on tunnetusti Kalevalan kielessä kotka. Miten juhannuskokko siihen liittyy? - Suomalaiset uhrasivat isolle tulilinnulle, joka vei toiveet taivaaseen. Sama sana siis.

En minä putoa...

En minä putoa, minä olen reipas tyttö, sain vastaukseksi, kun eilen varotin kahta lasta kiipeämästä lukkomuseon katolle vieviä tikapuita.

Luulen eilisen postauksenikin ajatusmaailman hengessä, että jos asiat voivat mennä mönkään, ne myös usein menevät.

Kaksi lasta, joista toinen oli tässä jo pari vuotta asunut pikkutyttö ja toinen, luulin taloon muuttanut pikkupoika, oli kiipeilemässä palotikkailla. Sanoin ystävällisellä äänellä pojalle: Älä kiipeä sinne, voit pudota. Mutta vastaukseksi tulikin tuo repliikki. Ei mitään vaikutusta ja toinen tyttö oli tekemässä samaa.

Luovutin, sillä ulkona kaiket päivät viettävät lapset ovat kuitenkin kaiken aikaa vaaroille alttiina. Lapsi tuntee itsensä kaikkivoipaksi eikä kiltillä äänellä sanottua kieltoa tarvitse totella. Lähimetsässä on esimerkiksi syvä kellarikuoppa, jonka lapset minulle joskus näyttivät. Jos olisin lasten vanhempi, vaatisin sen täyttämistä. Lasten äiti on kotona ja kaljoittelee. Hänen janaava äänensä kuuluu parvekkeen ovesta kaiken kesää. Lapset ovat keskenään ulkona. Vanhin tyttö on 15-vuotias ja nuorin lapsi on alle parivuotias. Hänkin on ollut jo sisarustensa kanssa ulkona. He kyllä pitävät ihanteellista huolta pikkusisaruksistaan ja vaikuttavat kaikin tavoin kilteiltä ja normaaleilta, vaikka nuoremmat tuntuivat kovin hitaasti kehittyneiltä. Ehkä olen vain keskiluokkaisen varova ja onnettomuuksia pelkäävä. Ruotsissa asumiseni on ehkä tehnyt minusta ylivarovaisen ruotsalaiseen tapaan, vaikka siellä suomalainen mentaliteettini tuntui erilaisena.

Ei puhettakaan esimerkiksi, että lapsenlapset olisivat ulkona ilman valvontaa, sillä he asuvat vilkasliikenteisen tien vierellä. Muutto tuleekin varmaan ajankohtaiseksi lähivuosina.

Lapset ovat yrittäneet houkutella minua katsomaan leikkejään, mutta työssäkäyvänä ja netissä oleskelevana en ole ehtinyt. Ehkä nyt, kun jään vapaalle istahdan talon päätypenkille useammin toisten vanhojen joukkoon puhumaan tärkeistä asioista kuten siitä kuinka uusi omistaja on nostanut vuokria ja keksinyt vesimaksun/henkilö. Silti vuokrat ovat yhä ennätyksellisen alhaiset. Olenhan kyläyhdistyksen toimijoita, joten enemmän pitäisi olla ihmisten kanssa tekemisissä.

Tässä talossa on kova vaihtuvuus. Osa eläkeläisistä on asunut vuosikymmeniä, mutta muut muuttavat minkä ehtivät.

Se alkoi jo Aatamista...

Ei se Jumala mikään ammattimies ollut, kun Aatamin loi, tyypillinen Beta-versio bugeineen. Jumala oli pian tyytymätön luomukseensa, joka ja jonka jälkeläiset onnistuivat pian ryssimään lähes kaikki asiat. Jumala ajoi luomuksensa pois silmistään. Aatamin jälkeläiset toimivat luontonsa mukaan: oli veljesmurhia, petoksia ja muita skandaaleita ylen määrin. Meno meni niin hurjaksi, että Jumalan oli lähetettävä vedenpaisumus, jotta se tokeni - eikä siitäkään ollut pysyvää apua.

Jumala oli kyllä luonut tuotteelleen pitkän käyttöiän. Ensimmäiset ihmiset elivät noin tuhannen vuoden paikkeille. Jos se olisi jatkunut olisipa siinä ollut pitkät työurat ja avioliitot. Kuinka pitkään olisi jaksanut katsella toisen rupsahtanutta ulkomuotoa aamiaispöydän ääressä, satoja vuosia (?), kun nykyään vuosi alkaa olla maksimi - ja sitä on kasvettu erilleen. Mukava se olisi ollut, jos mukavaa olisi ollut.

Entäpä jos syrjäytyminenkin olisi jatkunut siinä n. 850 vuotta ja yhteiskunnan olisi ollut jeppejä elätettävä. Parempi kuitenkin näin. Sitä asettaa elämälle jotain arvoa, kun sitä on juuri ehtinyt asettua asumaa, kun pitää jo eläköityä, ruveta katsomaan hautapaikkaa. Jos Jumala olisi tehnyt geenien telomeerit teflonista, niin olisi ollut helpompi elää ja porskutella. Ei sen olisi pitänyt olla kaikkivaltiaalle mahdotonta.

Joskus epäilen, että Jumala juoni ja rakensi tahallaan tämän ristiriidan ihmiseen, mikä sai hänet ahmimaan tiedon puusta. Hän rakensi pahan ongelman ihmiseensä. Olisiko ihminen osannut arvostaa hyvää, jos pahaa ei olisi ollut. Epäilen, että Luoja ja Lucifeerus olivat kompuksessa, sillä miten muuten hän olisi kaikkiavaltiaana sallinut Pahan temppuja.

Ihminen on sitten onnistunut yleensä pilaamaan kaikki. Listaa olisi loputtomiin. Hyvän takaa-ajossaan ja systemien rakentamisessa hän on häikäilemättä tehnyt kosolti pahaa. Menihän Bushkin viemään hyvää järjestelmää ja sekoitti kaiken. Miksi Jumala salli Valitun kansansa palata ja loukata paikallisten asukkaiden, jotka sitäpaitsi olivat lähisukulaisia, ihmisoikeuksia. Miksi Jumala salli Hitlerin, Stalinin, Maon, Pol Potin ja tuhannet muut diktaattorit? Miksi hän antaa kiduttaa viattomia lapsia, mikä tuntuu olevan hänen erityishuvinsa?

Ajatellaanpa vaikka suurta Venäjää! Mitä kärsimyksiä siellä onkaan koettu! Miljoonia on näännytetty nälkään ja sotiin. Vapautta on poljettu demokratian nimissä; siitä on tullut traditio. Koko tuo sosialistinen systeemi, joka aiheutti vain kaaosta kaaoksen perään ja vain vahvisti ryssimisen kansanluonnetta. Jos asiat vain voivat mennä vinoon, ne menevät, ainakin Venäjällä. Ajatellaanpa Tsernobyliä, joka oli vähällä tehdä koko Euroopasta asumiskelvottoman. Meillä olisi vähän lämpimämmät, jos olisimme pakolaisina Somaliassa. Venäläiset osaavat niin hienosti rakentaa toimintakykyisiä, Tupolev-lentokoneita, jotka harvoin putoavat. Heidän atomikäyttöiset sukellusveneensä kurski-luokka varsinkin on varsin luotettava. Heidän whiskey-luokan sukellusveneensä, U 137 navigoi tunnetun taitavasti Karlskronan saaristossa Ruotsissa asuessani. Ympäristöongelmansakin venäläiset ovat taitavasti ja suunnitelmallisesti hoitaneet pois tärkeämpien asioiden tieltä.

Tämä on vain pieni pakinallinen postaus ihmisen ryssimisominaisuuksista. Hyvää valtakuntaa Hitlerikin yritti rakentaa ja sai maailman kirjat sekaisin. Häntä on kutsuttu ihmiseksi, joka sai eniten liikettä ihmiskuntaan. Juttua voisi jatkaa mihin suuntaan vain. Esimerkiksi tämä hyvinvointivaltion rakentaminen, joka tuntuu vain lisäävän pahoinvointia ja tyytymättömyyttä. Ja onhan meillä tuo rakas Puskan Yrjö, joka on myös hyvän asialla.

Ryssimistä voisi mielestäni kutsua myös sähläämiseksi, joka on juuri se ominaisuus jonka rakas Jumala meihin rakensi. Viime viikolla sain itsekin hyvin tähdätyn ja ansaitun iskun ohimooni vihaiselta nuorelta mieheltä, Toinen vihainen nuorimies lahtasi noin vain 32 muuta ihmistä Virginia Techissä, mielestään hyvällä asialla. Äärimuslimit katsoivat oikeudekseen räjäyttää kokonaisen pilvenpiirtäjän ja sen sisällä olevat ihmiset. Jumalaa palvovat uskonnot omistavat suurenmoisen ryssimishistorian, uskonsotineen, itsemurhalahkoineen, väärinkäytöksineen, inkvisitioneineen jne.

Ruotsalaiset kutsuvat tätä Murphyn lakia nimellä Lagen om alltings jävlighet. Murphy oli raketti-insinööri, joka ihan vahingossa sai lakinsa yleistettyä yleispäteväksi epäonnistumisen yleiseksi laiksi. Hänen laistaan on vedetty jos jonkinlaisia jatkopäätelmiä, jotka ovat toinen toistaan hauskempia. Kaaosteoria ja termodynamiikan II peruslaki ovat lähellä Murphyä.

Ihmisen hullut uskomukset sitten: Hän on taipuvainen uskomaan ja uskottelemaan itselleen mitä vain. Miljonat ihmiset haluavat uskoa luomisteoriaan, ihmeparantumisiin, ufoihin ja kaikkiin ihmisen jumalallisiin ominaisuuksiin new agen tapaan. Pyh mitä vielä! Murphy ampuu heidät turvallisesti takaisin maan kamaralle.

Teoria kaiken huonoudesta

Viron ja muun Baltian menetys Neuvostoliiton hajotessa tuntuu olevan umpeutumaton haava monien venäläisten sielussa. Juuri haudattu Jeltsin päästi nuo maat karkuun karhun syleilystä, mutta ryhtyi kurittamaan muita eroon pyrkiviä, varsinkin Kaukasuksen pieniä kansoja ja erityisesti tsetsheeneitä, mitä sitten Putin on jatkanut.

Jeltsinissä ja Putinissa tiivistyy epäluotettavan ja kavalan venäläisen perikuva: ryssä on ryssä vaikka voissa paistettaisi. Samoin ajattelee sisarenikin, kun katselee Tampereen Hervannassa venäläisten menoa. Sodan kokeneet varmaan muistavat, mitä inhoa ryssä herätti, varsinkin meikäläisissä jotka kokivat omassa pitäjässä Lokan partisaanien hyökkäykset, noiden isänmaan sankareiden urotyöt, kuten he itse yhä ajattelevat.

Itse en koe olevani muukalaisvihamielinen, mutta toivotan kritiikin tervetulleeksi. Kun esimerkiksi näin tv-ohjelmassa sen valtavan uhrautuvaisen ja suurenmoisen pelastustyön mihin venäläiset ryhtyivät Tsernobylin onnettomuuden jälkeen, en voinut olla kyynelehtimättä. Maa joka on niin paljon kärsinyt, mutta tuottanut myös niin paljon kärsimystä muille, herättää vahvoja tunteita.

Tuo maa, on elävä esimerkki teoriastani kaiken huonoudesta. Venäläiset onnistuvat sössimään kaiken pilalle, mutta me kaikki muut tulemme perässä. Mutta silti siitä huonoudesta sitten löytyy paradoksaalista kyllä paljon suurta. Venäläisen kirjallisuuden ja muun taiteen suuret nimet, venäläinen shirokaja natura-luonne, venäläisen ihmisen inhimillisyys kaikessa raadollisuudessan. Venäläisen naisen kauneus ja kestävyys, venäläisen lapsen kaikkivoittava sulous.

Nyt tuo Putin ryhtyy ärhentelemään virolaisille yhdestä patsaasta, kun hänen edustamansa maa ensin piteli pahoin Viroa ja koko Baltiaa, kyyditti ihmisiä sadoin tuhansin Siperiaan ja asutti miehittämäänsä maata kansalaisillaan, jotka nyt mellakoivat ja särkivät ikkunoita. Aika huono esimerkki meille ja varoittaa päästämästä viidettä kolonnaa maahan.

Kovia arvoja?

Jossakin blogissa, jonka kadotin taitettiin peistä Dr Philistä. Siellä oli pari fania kommentoimassa. Olen samaa mieltä heidän kanssaan. Dr Phil on todella hyvä.

Tietenkin on paljon suomalaiselle hieman outoa: Kaupallisuus ennen kaikkea. En minäkään myöskään juuri katso hyvällä myönteistä suhtautumista Irakin sotaretkeen, mutta tulkitsen sen, että sotilaita ja heidän perheitään pitää tukea. Sota ei ole heidän vikansa ja he tekevät työtään. Vaikken ole kirkollinen, tajuan myös USA:n systeemin. Kirkot ovat yhteisöllisyyden edistäjiä ja vapaaehtoistyön tekijöitä.

Ikään kuin kaavaksi on tullut myös, että ensin Phil haukkuu, mutta sitten kustantaa kalliit hoidot ja usein palkitsee hienoilla tavaroilla.

Mutta hän ei lyö ihmisiä lyttyyn, ei jätä hoitoa pelkäksi televisioterapiaksi vaan ohjaa alan ammattilaisille. Kritiikkiä pitää tietysti esittää. Hän ottaa tapauksiksi vain sellaisia, jotka haluavat muuttua ja sellaisten onnistumisen todennäköisyys on paljon suurempi kuin vastahakoisten. Joskus tuntuu, että shown tekeminen kaikesta menee joskus liian pitkälle, mutta toisaalta se alentaa kynnystä hakea apua, toimii esimerkkinä muille ja maallistaa ryppyotsaisuutta ja narsismia. Minä tulkitsen ne suosionosoitukset, joita Phil saa siistin keskiluokan irtiotoiksi ja hauskanpidoksi.

Nyt aion todella hakea tuota keskustelua, johon törmäsin tänä päivänä. Mikä blogi? Tässähän se on. Kovia arvoja. Itse juttu on täyttä paskaa, mutta kommenteissa on asiaa.

En ole lukenut teoreettisia perusteita, mutta olettaisin Philin ideologian olevan periamerikkalaista behavioralismia ja menestysajattelua, tehokkuutta, positiivista ajattelua, pragmatismia ja eteenpäin menoa, jotain muuta kuin anaalis-oraalista eurooppalaista syvähenkisyyttä, loputonta puhumista. Jollakin tavalla tuollainen lyhytterapia on raikas tuulahdus tuossa tunkkaisuudessa: Tee päätös ja toimi sen mukaan. Menestys ruokii menestystä. Ihminen on käsitettävissä jonkinlaiseksi koneeksi, joka tarvitsee tiettyjä edellytyksiä toimiakseen, rakkautta, tunnustusta, huolenpitoa jne.

Pang

Päivä ei mennytkään rauhanomaisesti kauniissa auringonpaisteessa, vaikka se niin alkoikin. Levitin kalkkia lisää ruusumaalle ja kitkin rikkaruohon alkuja. Sitten tuli pang. Asiakas tuli vihaisena työkkäristä ja löi minua ohimoon. Silmälasit vääntyivät ja lensivät maahan, isku oli kova ja ajattelin heti, että siinä menivät kalliit armanit, mutta sain ne onneksi taivutettua takaisin. Laatu kannattaa. Kävin tekemässä rikosilmoituksen ja lääkärillä sitten. Kysyin samalla lääkäriltä pari muutakin asiaa. Hän oli omituisen hermostunut ja ärtyisä ja huomautin siitä. Näki selvästi, että sillä oli vaikutus ja hän oli heti asiallisempi. Ehkä hänen tyylinsä on hieman mesota, en tiedä, kun en tunne kyseistä yleislääkäriä. Hänen mielestään tulee soittaa ambulanssi, jos on rytmihäiriökohtaus ja minä sanoin, etten halua olla vaivaksi. Hän sanoi, että sitten sinä vasta kalliiksi tulet yhteiskunnalle jos makaat halvaantuneena.

Kyselin aikaisemmista vaivoistani ja sain informaatiota ja päätimme lisätoimenpiteistä. Ehkä hän oli siksi kireä, kun aikataulu painoi päälle ja olin päivystysasiakas.

Yhteensattumaa, kun kirjoitin juuri eilen vihaisuudesta. Itse en ollenkaan provosoinut enkä ryhtynyt tappelemaan. Minulla on omat väkivaltageenini, mutta väkivaltaan ryhtyminen on jo tällä iällä monen portin takana. Siinä olisi syntynyt vain rumihia. Asiakas on iso ja hänellä on väkivaltahistoriaa. Katsoin, että oikea menettely on tehdä rikosilmoitus ja saada sillä hänelle ainakin vähän palautetta, ettei ihmisten kimppuun sovi noin vain käydä.

Kuuntelin aamulla kaikessa rauhassa pientä radiotani. Radio Vegassa ajettiin reportaasia Dragsfjärdistä eli kotikunnastani. Reportteri oli pyöräillyt viime kesänä seudulla ja kävi matkailunähtävyyksissä ja haastatteli ihmisiä. Tuttuja mansikkapaikkoja, jonne minäkin vieraani vien ja olen paikoissa käynyt. Olisi ihan kiva seurata jatkoa. Siinä reportteri jatkaa mm. Högsåraan ja Hiittisiin.

Hieno lista

Illalla taas oli selviä rytmihäiriön oireita, mutta jätin tabletin puolikkaan ottamatta. Aamulla ajattelin toteuttaa joskus lausutun kehotuksen mennä terveyskeskukseen sydämen kuvaukseen, jotta päästäisiin eteenpäin. Aion yrittää hoidattaa vian, nyt kun kohta pääsen (ikuiselle?) kesälaitumelle. Haluaisin kokeilla, voiko julkisen terveydenhoidon piirissä sen tehdä, vaikka hermon polttamisen, jolla tuollainen sähkövika korjataan yleensä hyvällä menestyksellä. Kuntoni puolesta voisin vaikka juosta vielä maratonin, jos lähden treenaamaan ja pudotan painoa, jotteivät polvet kipeydy. Yleensä häiriö tulee illalla tai viikonloppuna, eikä silloin voi mennä mihinkään.

Aamulla sydän on vielä levoton. Muistin kuitenkin, että lupasin eilen olla näyttämässä erään henkilön puolesta, minne tavaralähetys viedään ja otin lääkkeen, joka aina on tepsinyt. Tulen voimattomaksi, mutta häiriö on aina tasaantunut pienestäkin lääkemäärästä. Betasalpaaja salpaa elintoimintoja samalla kuin sydämen rytminkin. No, tuleehan uusia kohtauksia ja kohta olen täyspäiväinen kotona olija. Oikeastaan haluan jäädä kotiin, jättää työssäkäymisen oravanpyörän ja kokeilla, onko minusta toteuttamaan unelmia. Minullahan on se hellimäni mahdollisuus eläkeputkesta. Eläkeputkilaisia ei työkkärikään enää patistele mihinkään. Minun kohdallani tuo enteellinen "perustulon" ajatus on toteutumassa ihan riittävänä tulona. Ei tarvitse lähteä enää työpaikoille, jossa kuitenkin on aina jonkinlaisena orjana. Saan jäädä asumaan tähän hienoon ympäristöön, jossa arktinen ilmasto ei pitele kovin pahoin kuten muualla Suomessa. Laakereilla en aio ruveta lepäämään.

Kummallisen paljon kävijöitä on ollut viime aikoina, mistähän se johtuu. En myöskään ymmärrä, mistä tuli viiden kruksanneen yhtäkkinen lisäys tässä taannoin.

Minulla on ollut pienenä hobbynä viime aikoina selvittää itselleni, mistä tuossa web 2.0:ssa on kyse. Löysin eilen erinomaisen paikan, jossa on varastoituna lukematon määrä netin logoja: The complete web 2.0 directory. Se on aivan uskomaton aarreaitta, jonka tutkimisessa tulevat lähiaikojen illat menemään, mitä sitä muutakaan tällainen ihminen kuin netin pariin (vähän kuin Leppäsen Preeti). Lisäsin laajakaistan nopeutta kaksinkertaiseksi 1:stä MT:sta kahteen. Kun videoita on yhä suuremmassa määrin netissä, halusin lisätä niiden lataantumisnopeutta, vaikka en ole sitä vielä kokeillut. Minua ei kiinnosta tipaakaan ladata netistä koneelleni filmejä, mikä tuntuu olevan parin tuntemani nuoren työläismiehen harrastus. Telkkarista tulee filmejä enemmän kuin jaksan katsoa, satoja kertoja enemmän. Ruotsalainen /erinomainen) nettiradio toimi vanhallakin nopeudella hyvin, vain joskus erottui pientä kangertelua, kun uusi paketti lataantui. En edes tiedä vaikuttaako laajakaistan nopeus tuohon. Laajakaista on tuolla nopeudella jo aika hintava, mutta harrastuksesta tulee voida maksaa.

Oikea laajakaista on käsittääkseni aivan jotain muuta. Nopeudet ovat kymmenkertaisia. Silloin kokoillan filmitkin lataantuvat hetkessä.

Väkivaltainen historia

Tänään tulleessa Timessä oli artikkeli Appalakien massamurhaajasta. En ehtinyt sitä vielä lukea, sillä piti nukkua päiväunet.

Hänen esittämäänsä kulutusyhteiskunnan kritiikkiä en ottaisi todesta, sillä hän vaikuttaa ennen kaikkea sairaalta ihmiseltä. Myöskään Panun kolumnissa esitetty sympatisointi alemman markkina-arvon omaavan nuorukaisen ikään kuin oikeutetusta raivosta oli hieman mauton. Tässä on tämän uuden shakepearen näytelmäteksti.

Hänen tekstinsä ovat lähinnä säälittävää, melkein parodiaa höyrähtäneestä ihmisestä. Mutta on kyllä kysyttävä, mikä saa aikaan tuollaista vihaa, joka purkautuu terroriin. Varmaankin tässä on ennnemminkin kyse perhehistoriasta ja jopa perintötekijöistä. Silti viha voi olla myös systeemin tasolla kuten äärimuslimismissa, ei se aina ole pelkkää psykologiaa.

En myöskään ajatellut, ennen kuin Timen juttu pysähdytti, että massamurha oli myös web 2.0:ssa tapahtunut.

Jeltsinin kuolema myös pysähdytti. Mikä kohtalo: Kommunistisen nuoruuden elänyt työläisnuorukainen, Sverdlovskin puoluejohtaja, Moskovan puoluejohtaja ja politbyroon jäsen, joka joutui sittemmin epäsuosioon. Kun Gorba sitten yritti sinnikkäästi pitää yllä murenevaa imperiumia, tuli vallankaappausyritys ja Jeltsinin tilaisuus, jossa hän toimi päättäväisesti ja oli se joka antoi Neuvostoliiton imperiumille kuoliniskun.

Jeltsin tuki stategisista syistä Baltian vapautta, kuten Lenin aikoinaan myös esim. Suomen itsenäisyyttä. Suomen Karjalan takaisin saaminen olisi ollut mahdollista juuri siinä jamassa, mutta siihen ei uskallettu Suomessa lähteä. Keskeiset toimijat, silloinen Suomen presidentti Koivisto ja Gorbatsov olivat hautajaisissa, hekin jo vanhuksina. Jeltisin presidenttikauteen liittyy paitsi demokraattiset uudistukset myös oligarkkien esiinmarssi, jossa Venäjä ryöstettiin taas kerran sen kansalaisilta. Jeltsin, joka oli esiintynyt Baltian vapauden kummisetänä aloitti demoralisoivan Tsetshenian sodan ja hävityksen, jota uudeksi tsaariksi kasvanut pikkupoika-Putin on sitten jatkanut omilla sodillaan ja valtion terroriteoillaan.

Sateessa kotiin

Maalarimestari tuli sekoittamaan värejä katederia varten. Sitä oli kiintoisaa seurata. Helppoa ja kiinnostavaa. Pitäisi joskus opiskella enemmän ja toteuttaa, jos olisi jotain tähdellistä maalattavaa. Maalista tuli ohutta, mutta peittävää. Koska hän teki maalin ilmaiseksi museolle, ei hän katsonut enää aikansa riittävän vaan maalaus jäänee minulle, mistä en oikein pidä. Maalasin ennen kotiin lähtöä muutaman huonekalun "peilin", mutta en ruvennut urheilemaan vaan maalasin vain vaakasuoria pintoja.

Ammuin alas kaikki yksityisfilosofin ideat kaikessa ystävyydessä, viimeisenä hänen hellimänsä ajatuksen valoravinnosta. Itse hän on kuulemma ollut syömättä kuukauden. Sama mies joka Veteraaniurheilijan luennolla rupesi puhumaan asiasta ja sai asiallisen Christerin sanomaan suorin sanoin, että kyse on eksytyksestä. Humpuukia, sanoin minäkin prana-ruoasta. Silti lupasin ottaa hänet kyytiin pyörineen, kun hän lähtee tutustumaan yhteisöihin, Keuruun ekokylä yhtenä - jos itse saan tehtyä Keuruun matkani, jota olen suunnitellut.

Sanoin, että en ole paikalla erityisen suosittu, saattaa olla, että ovat jopa sopineet, että Jukalle ei puhuta, kertoo kuitenkin kaikki netissä. Kerroin varoittavia esimerkkejä kuinka valoravintoon uskoneet ovat löytäneet itsensä mielisairaalasta. Yksi paikka hänelle voisi olla kristosofien yhteisö Vilppulassa, jonne hän pääsee samalla matkalla. Hänellä on pyörä, jota poljetaan makuuasennossa. Takaisin tullessa autoni onkin täynnä tavaraa, eikä liftaajia mahdu.

Ehdin iltapäivällä levittämään kalkkia ruusupuskille ja tein sen vaikka tihuuttikin ja satoi vielä koko kotimatkan.

Minä hymyilin onnellisena, enkä huomannut sadetta, sillä juttelin ruokapöydässä nätin nuoren tytön kanssa, jolle vielä esittelin blogiharrastustani ja ZCubes-palvelua hänen työhuoneessaan. Suloinen nuori nainen elähdytti vanhan herran ajatusmaailmaa.

Hieman enemmän ZCubes-palvelusta

Olen pari päivänä käynyt tutustumassa ZCubes-palveluun. Vaikka kaikki on tehty helpoksi, siellä on kuitenkin monia, monia ominaisuuksia, joiden käyttämistä ei hetkessä opi, illalla väsyneenä. En ole vielä edes rekisteröitynyt, enkä täysin hallitse ideaakaan. Mutta hienolta tuo palvelu tuntuu. Se on vielä Beta-vaiheessa ja osa ominaisuuksista ei vielä toimi.

Tekijät puhuvat suurin sanoin luomuksestaan, mutta en pidä niitä ylisanoina. Ymmärrän kyllä, että tässä vaiheessa monet meistä netistä innostuneista ovat tulleet hieman kyynisiksi: Kuka jaksaa olla kiinnostunut yhä uusista palveluista, sosiaalisuudesta; näyttöä pitää olla ja edelläkävijöitä, jotka vähitellen totuttavat uudet käyttäjät.

Muistan kuinka bloggaamista aloittaessani, olin ihmeissäni siitä penseydestä, mitä tämä uusi media kohtasi varsinkin ulkopuolisissa, mutta myös itse bloggaajissa, jotka eivät suostuneet ajattelemaan tarpeeksi suuria. Vaikka harrastuksen piiriin on tullut massoittain uutta verta ja hienoja kirjoittajia, ei se siltikään ole lyönyt itseään läpi (väitän). Vähättelyä on yhä paljon ja suoranaista inhoa ja pelkoa.

ZCubes palvelu voisi olla ns. Killer-palvelu vaikkapa koulumaailmassa. Sen avulla voi tehdä täysin toivomansa näköisiä kotisivuja, joissa on monenlaisia toimintoja. Sivulla voi olla vaikkapa useita selaimia yhtä aikaa, voi olla kuvia (myös videoita) ja ääntä. Siinä vaiheessa, kun kotisivua tekee, käytettävissä olevien selaimien avulla on helppo tuoda netistä materiaalia raahaa ja pudota menetelmällä. Sivulla voi olla uutistenlukijoita ja toimivia linkkilistoja, jotka on tuotu helpolla netistä.

Sivun tekijä voi käytössä olevien piirustusvälineiden avulla tehdä sivustaan mieluisensa (en tosin hallitse sitä) ja sivua voi myös käsitellä web 2.0:n periaatteiden mukaan sosiaalisesti, työstää yhdessä. Siellä on white board ja black board, kirjoitusohjelma, taulukkolaskenta, voi tehdä diaesityksiä, albumeita, on pelejä ja vaikka mitä. Omalla käsialalla saa aikaan aika siistiä ja käsialan näköistä jälkeä, mikä ei yleensä hiirellä onnistu. Hienointa on, että mitään ohjelmaa ei tarvitse ladata omalle koneelle. Yleensä nämä työkalut ovat eri palveluina, tässä ne ovat kaikki saman sateenvarjon alla.

Työkaluilla voi siis saada aikaan hienon sekametelisopan. Ohjelma on muuten intialaisten ohjelmoijien aikaansaama.

Jos tekee koulussa jotain ryhmätyötä tai tutkielmaa tässä on oivallinen työkalu, jolla saa helpolla näyttävän "projektin". Voi tyytyä vaatimattomampaankin ja tehdä vaikka sähköisen postikortin, omien taitojensa mukaan. Niitä voi lähetellä vaikka sähköpostissa, mutta kirjautumalla sisään niitä voi tallettaa verkkoon ja työstää yhdessä jonkun kanssa.

Kannattaa tosiaan käydä katsomassa, et varmasti kadu, jos teet niin.

Risuaitaa

Oikiata elämää, kun pääsee pyörällä töihin. On niitä päiviä tässä toissa viikolla ollut, että ilman puolesta olisi päässyt, mutta on ollut jotain kuljetettavaa. On mukavaa, kun kunto on niin hyvä, että matkaa tuskin huomaakaan, eikä tarvitse sitten lähteä lenkille uudestaan.

Hemmottelin itseäni ja ostin Mövenpickin jäätelöä ja mäyräkoiran erikoistarjouksessa. Ruokaa tarvitsi vain lämmittää, kun makaryynilaatikkoa oli sekä lounaaksi, että päivälliseksi.

Töissä katkaisin vanhat humalasalot kuivuneine humalan varsineen ja käytin salot riukuaidan korjaamiseen. Aita oli parista kohtaa maassa ja korjasin siten kuin maalla korjataan, ruostuneella rautalangalla, joka ei erotu. Vitsakset olisivat tietysti se oikea tapa, mutta mistä niitä nyt tähän hätään. Uudet humalasalot ovat luvassa.

Pojilla oli työmotivaatio vähissä, ymmärrän kyllä mutta en hyväksy. Töitä täytyy kaikkien tehdä mielestäni jossakin muodossa. Minun täytyy kyllä yrittää olla diskreetti, olen löpissyt jo liikoja. Masennus on kansantauti. Monet bloginkirjoittajat sanovat olevansa masentuneita, vietin vuosia masentuneiden parissa ja joudun vielä tässä projektityössänikin masentuneiden kanssa tekemisiin. Perheeseenkin sitä on hiipinyt. Minä vain en tunne itseäni masentuneeksi, en ainakaan myönnä mitään.

Tiedossa on makaronilaatikkoa

Museon kahvila/ruokala oli kiinni enkä saanut mitään lounasta syödäkseni. Kotiin tultuani laitoin ison makaronilaatikon uuniin; siihen oli sattumalta ainekset. En tiedä tuleeko siitä hyvää, kun jauheliha on paistettu öljyssä ja kotona oli vain rasvatonta maitoa. Viiniä on jäljellä hanapussin pohjassa, kyllä tämä iloksi vielä muuttuu.

Sadepäivä eikä ulos menemistä, aivastelin, mutta se johtui hienosta puupölystä, mitä tuli kun hioin vanhanaikaisia pyykkipoikia, joita tuli 23 kpl. Kavereilla oli vähän huono työmotivaatio, sen ymmärtää sillä toinen sai perjantaina tietää, että työkkäri ei anna lisäaikaa, ja toisella on huono motivaatio muuten. Heti kun hän tekee jotain itselleen, hihat kyllä heiluvat.

Huomiseksi on luvattu jo kaunista. Löydämme paremmin tekemistä ulkosalla. Minulla oli tietokonekin laukussa, olisin vienyt sen Sami L:lle. F-Securen virusohjelmassa on pientä häiriötä ja tv-korttia ei tunnisteta olevan paikallaan. Mutta tietokonemies oli poissa tänään. Kun virusohjelma kysyy, hyväksytäänkö jokin sovellutus, ruudulle jää ikävä kehys, joka kyllä poistuu, jos koneen sammuttaa, mutta eihän sitä viitsisi aina olla sammuttamassa. Eikä Samin tieto, että ohjelman voisi netissä päivittää ilmaiseksi 2007-versioon tunnu pitävän paikkansa, en ainakaan löytänyt mitään.

Blogikurssin esite

Ilmainen blogikurssi, netistä ja kirjoittamisesta kiinnostuneille, kaikkialla maailmassa
(Voit copypastata tämän tekstin wordiin tai wordpadiin ja printata, jos haluat ja antaa jollekin, jonka luulet olevan kiinnostunut blogien lukemisen ja kirjoittamisen alkeiskurssista.)

Hyvä vastaanottaja. Toivottavasti, et pidä tätä roskapostina. Lähetän tätä mahdollisesti joillekin eläkeläis- ja siirtolaisjärjestöille sekä medialle: niiden nettisivujen ylläpitäjille, jotka harkintansa mukaan saavat tiedottaa edelleen.

Aion pitää netissä ilmaisen kirjoittajakurssin sosiaalisen verkon eli web 2.0:n hengessä. Mikään ei tule maksamaan kuin nettiyhteyden hinnan. Siispä en itsekään laita maksullisia ilmoituksia. Haen motivoituneita kirjoittamisesta ja nettijulkaisemisesta kiinnostuneita osanottajia, jotka ovat aloittelijoita tällä saralla. Kyseessä on opetuskokeilu, jossa osanottajat ohjataan avaamaan oma blogi, jota he käyttävät kurssin työkirjana.

Teemme yhdessä ns. wiki-artikkeleita ja oman opetukseni annan omassa blogissani, joka tulee olemaan auki kurssin aikana. Osanottajat päättävät itse blogiensa julkistamisesta. Olen sitä mieltä itse, että olisi parempi pitää ne yksityisinä ja salasanan takana, mikäli mahdollista. Kurssin aikana osanottajat sitten päättävät, missä laajuudessa he ryhtyvät tähän kiinnostavaan nettimaailmaan, millä teemalla jne.

Aion seurata osanottajien harjoituksia ns. uutistenlukijalla, joka kertoo opettajalle, kun osanottaja on kirjoittanut jotain uutta. Sosiaalisen netin hengessä blogeissa on kommentointimahdollisuus ja aion kommentoida harjoituksia kunkin kurssilaisen blogiin. Yleisopetus annetaan opettajan blogissa.

Aion ohjata osanottajia netin ihmeisiin, joihin itse olen kovasti ihastunut. Pääteema on blogit, mutta muutakin käsitellään. Aion antaa hyviä vinkkejä ja linkkejä ja selviä ohjeita ja auttaa pahoissa paikoissa sekä opastaa luovassa kirjoittamisessa. Netti on täynnä valmista materiaalia näistä aiheista, mutta opettajan osuus on kiven alla. Siinä on aikomani kurssin oikeutus ja ekologinen lokero mielestäni.

Käydään läpi blogin perustaminen seikkaperäisesti, blogien lyhyttä historiaa ja kehitystä, käsitteitä ja termejä. Harjoitellaan blogien lukemista ja kritiikkiä ja mietitään mihin, itse omassa bloggaamisessa aikoo erikoistua. Itse olen suurten ikäluokkien jäsenenä innostunut muistelmista, mutta kaikki kirjoittamisen lajit tulevat kysymykseen, eikä vain kirjoittamisen, sillä kuvat ja ääni ovat myös käytettävissä. On myös mahdollisuus olla kontaktissa opettajaan ja toisiin osanottajiin skypen välityksellä. Web 2.0:ksi nimetyssä suuntauksessa on paljon ihania ilmaistyökaluja, joista aion vinkata myös ja johdattaa osanottajia niitä käyttämään. Kurssin on tarkoitus olla netissä pari kuukautta, loka- ja marraskuun, 2007. Jos se onnistuu hyvin seuraavat kurssit ovat ehkä maksullisia. Jos osanottajia tulee monia, suoritan ehkä karsintaa osanottajien motivaation perusteella.

Lähetän sähköpostia niille, jotka ovat ottaneet yhteyttä esim. osoitteella bjorkboda@gmail.com .

Ilmoittautumisaika on n. heinäkuun loppuun asti.
Kurssin suunnittelussakin on kosolti työtä, minulla on siihen nyt mahdollisuus ja kiinnostusta. En kuitenkaan halua suunnitella kurssia tyhjälle katsomolle, vaan haluan tietoa, tuleeko maailmalta osanottajia, jotta viitsin urakkaan ryhtyä.

Olen itse kirjoittanut suosittua maalaisen ( http://maalainen.blogspot.com/ ) blogia yli neljä vuotta. Olen varmaankin suomalaisen blogimaailman tuotteliaimpia kirjoittajia. Minun on helppo suoltaa tekstiä. Olen jopa saanut hyviä arvosteluja ja monia nettiystäviä harrastajien joukosta. Kurssia varten perustan erillisen blogin, mutta luultavasti jatkan maalaista myös. Olen hieman jo suunnitellut kurssia. Lisätietoa löytyy maalaisen blogin sivupalkista.

Jukka Melaranta

Kemiön saari/ Björkboda
22.4.2007

Kurjet ja joutsenet

Aurinko paistaa taas ja tein todella pitkän lenkin ja katselin samalla luontoa. Kurkia ja joutsenia näkyy pellolla. Kurjet ovat tulleet myöhemmin. Metsässä oli metsästäjä Holmin leiripaikalle kohonnut oikea rakennus. Se on tehty vanhoista hirsistä. Tyylikäs paikka keskellä metsää.

Hullu kaurapuuronsuosittelija pyyhälsi ohitse ja huikkasi iloisen tervehdyksen. Hän käy perikunnan mökillä päivittäin ja pyörämatka on hänelle henki ja elämä.

Eilinen suuri tapahtuma oli ZCubes-palvelun löytyminen. Olen nähdäkseni ensimmäinen suomenkielinen linkitsijä ja kommentoija, mistä vähän röyhistän rintaani. Se on todella hieno innovaatio ja varmaan täydentyy kaiken aikaa. En ymmärrä joitakin arvostelijoita linkkiblogien kommenteissa. Oksettava grafiikka, joku sanoi. Se on vähän saman tyyppistä kuin tv- ja elokuva-arvostelu joskus, jossa pitää vain pönkittää arvostelijan omaa egoa ja näyttää, että täältä pesee. Palvelu on todellinen löytö, jolla olisi käyttöä vaikka missä, ei vähiten koulumaailmassa. Palaan selostamaan palvelua vähän tarkemmin joskus tulevaisuudessa.

Sain aikaan vajaan sivun mittaisen blogikurssin esitteen, jota jo lähetin pariin paikkaan. Jos haluat, voit levittää esitettä sellaiselle, jonka voisit ajatella olevan kiinnostunut kurssista. Teksti on seuraavassa postauksessa. Sen voi kopioida ja liimata vaikkapa wordiin tai word-padiin ja printata.

Coming closer to web 3.0

I am happy to tell my readers about the powerfull web 2.0 tool, ZCubes, which I just happened to see when I visited the Web 2.0 Expo site. The Expo took place in San Francisco, April 15-18, 2007.

ZCubes seems to be a most wonderfull toolset to do just anything you wish webwise. Only your imagination will set the limits!

As they say this is the first website which lets you "seamlessly browse, search, edit, paint, draw, hand-write, watch, listen, publish, type, print, network, teach, learn, and work", and they don´t seem to promise too much.

You have been browsing websites, just browsing passively, now you can drag and drop things directly from the web f.ex; you have started editing the web in very many ways. The same firm is also launcing a new generation messaging and e-mail program Cubee.

There is also a ZCubes blog which tells you more. This one is a more independent and critical blogger.

Mitä täydellisin leikkikenttä

Web 2.0:n työkaluissa on muuan palvelu, joka mainostaa itseään web 3.0:aan kuuluvaksi. Olisi vaikeampaa keksiä täydellisempää leikkikenttää amatöörille tai pidemmälle ehtineelle julkaisijalle. Kaikki työkalut on tehty helppouden hengessä, kenen tahansa on mahdollista tajuta jujut. Kyseessä on XCubes, joka mainostaa itseään: "ZCubesTM is the world's first website where you can seamlessly browse, search, edit, paint, draw, hand-write, watch, listen, publish, type, print, network, teach, learn, and work." Ja se kyllä näyttää pitävän paikkansa. Ei ohjelmanlatauksia ja kaikki toimii verkossa. Toimintoja on niin lukemattomia, etten pysty niitä selostamaan. Enkä ole niihin edes kunnolla tutustunut.

Koiramaista

Parissa tv-ohjelmassa on viime aikoina esiintynyt koirakouluttaja, jonka teesit ovat herättäneet kiinnostustani. Minulla, tai meillä, oli pari, kolmekin koiraa, kun olin lapsi. Ne olivat sekarotuisia rakkeja eikä niiden kohtalo ollut lopulta mitenkään mieltä ylentävä. Kaikki kokivat väkivaltaisen ja äkillisen kuoleman, kuten maalaiskoirat yleensäkin siihen aikaan.

Muistan niitä kiitollisena, kaikki tarjosivat äidittömälle pojalle jotakin lämmintä, rakkauteen ainakin vivahtavaa. Ensimmäisen, Prissen aikana, olin vielä pieni, äiti eli ja muistot koirasta ovat todella etäisiä ja aikojen usvan takana. Muistan kuinka Prisse lähti kylälle, missä Raikulaksi kutsuttu naapurin mies sen ampui.

Siihen aikaan koirat elivät vapaata laumaelämää osan aikaa vuodesta. Veikko Huovinen on näistä vapaista hengistä, Kylän koirat-kirjassaan kertonut. Mukana saattoi linkuttaa kolmijalkaisia koiria yhtä touhukkaina kuin muutkin. Yhden jalan puuttuminen ei reipasta suomepystykorvaa vaivanne.

Muistan kuinka Prisse lähti viimeiselle matkalleen, äiti ja minä olimme sitä ovella huutamassa takaisin, mutta se meni. Sekin vilkaisi taakseen, mutta ei välittänyt huudoistamme: A man has to do what a man has to do.

Siihen aikaan oli irtipitoaika ja kiinnipitoaika. Irtipitoaikana kylälle saattoi kerääntyä koiralauma, joka saattoi jopa käydä ohikulkijan kimppuun.

Sisareni joutui koiran puremaksi. Kun kävin maidolla sen jälkeen, kun lehmät oli meiltä hävitetty, koiralauma saattoi hyökätä pyöräilijän kimppuun. Siinä ei auttanut kuin polkea täysinäisen maitopäälärin kanssa ja toivoa, ettei kaadu lumisella tiellä. Muistan ainakin suunnitelleeni, että otan ilmapistolini mukaan ja taisi se minulla ollakin joskus. Ammuin pahinta räkyttäjää osuakseni ja kiljuntaa siinä saattoi tullakin: Tapa tai tule tapetuksi, oli pelin henki. Ei räkyttävistä koirista menty omistajille valittamaan, mutta luotia saattoi kyllä tulla silmien välliin.

Meillä itselläkin oli raivokkaana räkyttäviä koiria. Eräskin puri pientä poikaa. Ne olivat niin söpöjä kotona, mutta itse piruja ulkona. Nykyisellä tiedollani ymmärrän, että ne katsoivat velvollisuudekseen puolustaa laumaansa, ne kokivat olevansa lauman kunkkuja. Postinkantaja oli vuorostaan helisemässä meidän koirien kanssa. Kyllä minä ja muut joskus yritimme tietysti opettaa koiraa siitä pois, mutta onnistumatta. Ne koirat myös puolustautuivat ja purivat kurittajaansa.

Sen tajusin, että eläinten logiikka oli toisenlaista kuin ihmisten. Isäni oli sitä mieltä, että kyllä ne ymmärtävät. Kun koira oli kaivanut kasvimaalla, isä pieksi sen kettingillä, mutta ensin hän sanoi miksi: Kun kaivoit niitä kuoppia. Tämä tapahtui tunteja teon jälkeen. Samalla lailla hän pieksi kettingeillä, tunteja aikaisemmin vikuroineen hevosen. Sanoi tosin ensin, miksi. Kyllä eläimet tajuavat tehneensä pahaa, hän sanoi. Koira tietenkin luimisteli, kun uhkaavan oloinen ihminen sille puhui vihaisella äänellä.

Turre jäi taksiauton alle, kun sisaret olivat viemässä maitotonkia tien varteen. Se haukkui taksiauton etupyörät, mutta ei huomannut takapyöriä. Maa oli jäässä, eikä sitä voinut haudata pitkään aikaan. Kävin katsomassa sen jäykistynyttä ruumista metallitynnyrin sisällä.

Jeri oli viimeisin lapsuuteni koirista. Se eli ehkä 7-8 vuotiaaksi ja isä pyysi Kraftin Taunoa ampumaan sen, kun olin tullut ylioppilaaksi ja muuttamassa Etelään opiskelemaan ja hän itse Vanhainkotiin Kitisen törmään. En pannut vastaan, sillä en nähnyt muuta ratkaisua. Maalaiskoirasta ei ollut mahdollista tehdä kaupunkikoiraa kuten minusta, josta oli tuleva kaupunkilainen. Jerin kuolema oli kova pala myös veljelleni, joka uhkasi lopettavansa meidät kaikki, jotka olimme sen tappaneet. Jeri oli ollut kaikkien ystävä ja tärkeä henkilö. Se oli kaikessa hurjuudessaan myös antanut rakkautta meille.

Se nukkui vuosikausia vieressäni kapealla, kuoppaisella rautasängyllä, jonka lakana liittautui kovaksi kuukausien pesemättömyydestä. Se tuli usein viereeni reissuiltaan raadolta ja ulosteilta haisevana. Näin itse kuinka se pyöri mädänneessä kissanraadossa, jonka Kitisen tulva oli tuonut rantaan. Sen vietti kertoi sille, että sen oli siinä pyörittävä, jotta se voisi häivyttää oman hajunsa ja olisi valmis saalistamaan.

Molemmilla koirilla oli metsästysvietti. Turren olisi Tauno halunnut ostaa, sillä se pyydysti Haisuojasta tavin ilman mitään metsästäjää. Jeri oli taitava hiirikoira. Se pyydysti heinäniityllä taitavasti hiiriä, jotka se hotkaisi herkkupaloinaan. Joskus niiden hengitys haisi pahemmalta kuin valkosipulia syöneen ihmisen.

Valkosipulia ei niillä selkosilla silloin tosin kaupoissa ei nähty, vaikka modernisaatio etenikin vauhdilla kouluvuosinani. Tulivat esimerkiksi valintamyymälät Sodankylään, mutta ei minun aikanani televisio. Ruotsin ohjelmista näkyi jotain haamukuvaa, kun sattui, mutta enimmäkseen piti arvailla, mitä ruudussa tapahtui. Vasta Tampereella näin televisiota sisareni luona Teiskossa ja pääsin lopullisesti mukaan uudenaikaiseen elämänmenoon. Oli Tamvisio ja Tesvisio ja krimpleneen tai orlon-jumpperiin ja sonnustautuneet, tupeeratut kuuluttajattaret, joiden rintsikan kupit häämöttivät aavistuksena puseron alta.

Tapasin tulevan vaimonikin television ääressä juuri sillä hetkellä, kun ihminen astui ensimmäiset askeleensa kuussa, mutta emme puhuneet silloin mitään, eikä vaimoni edes sanonut muistavansa minua. Minä muistan: Se oli mustikka-aikaa ja asuimme Tampeeen Peltolammilla opiskelija-asuntolassa.

Tuo koirakouluttaja, joka herätti huomiota, on nimeltään Pertti Vilander. Hän oli mukana Arto Nybergin ohjelmassa ja eilen aamu-tv:ssä. Hänen mukaansa ihmisen tulee olla laumanjohtaja, joka ei pilaa koiraa liialla hellyydellä ja huomiolla. Järkevä mies, jotain todella uutta. Hän kritisoi viime aikoina vallinnutta palkitsemisen periaatetta, jossa koira hänen mukaansa lahjotaan kiltiksi. Se onnistuukin hänen mukaansa pehmeille koirille, mutta ei koville.

Mielenkiintoinen lähestymistapa, joka ei sisällä ruumiillista väkivaltaa. Koiria ei kuriteta hänenkään metodinsa mukaan. Mennyttä ovat pieksämiset, joita hänkin on aikoinaan tehnyt- ja minäkin, isästäni puhumattakaan.

Minun aikuisuuden koirani oli shih tzu-naaras Sulo, yhden ns. esteettisen modifikaation mukaan (sulo, kauneus, arvokkuus, ylevyys, traagisuus ja koomisuus). (Rodun nimeä en ole yrityksistäni huolimatta oppinut vieläkään kirjoittamaan ensi yrityksellä oikein.) Elimme sen kanssa täydellisessä symbioosissa siihen asti, kun sille annettiin vaivoista vapauttava piikki. Se kuoli syliini, mutta tuntui kuin se olisi unohtanut jo minut, sillä olin ollut viimeiset vuodet jo Suomessa. Se antoi rajattomasti rakkautta meille kaikille. Se tuli kalliiksi ja sairasti kalliisti. Eläinlääkärilaskut nousivat suuriksi. Oli silmävammoja, anaalisäkkivaivoja ja -leikkauksia, kohdunpoistoa jne. Tyttären oli kuin pakko ottaa sitten saman rotuinen koira, joka vuorostaan nyt elää lastenlasten kanssa.

Shih Zu on koostaan huolimatta reipas koira. Sekin haukkuu vieraat, mutta ei käy sentään päälle. Sen ääni ei ole kimeä kuten kiinan palatsikoiralla. Se ei tunnetusti ole liialla järjellä pilattu, mutta järkihän ei ole tärkeintä tässä maailmassa. Se vaatii turkkinsa takia kovasti hoitoa. Ensimmäisen shihzumme sosiaalistaminen hyväksymään esim. kampaamisen oli kova urakka. Vuosia jouduin tyttären lupauksista huolimatta kampaamaan sen päivittäin ja tekemään päälaelle nätin saparon. Jos katsotte kuvaani, olen sentään isokokoinen suomalaismies.

Sitä piti käyttää ulkona. Eihän arvokasta koiraa voi irti pitää, vaikka eivät ne mihinkään lähde. Sulo ei koskaan tottunut tottunut toisiin koiriin; se piti itseään ihmisenä ja varmaankin lauman johtajana. Se retuutti minua lahkeesta, kun eksyin sen mielestä liian kauas, mikä tietysti nauratti. Isomman koiran kyseessä ollessa ei se olisi ollut yhtä hauskaa.

Eihän tuollaisesta kullannupusta voi pitää sormiaan erossa. Se ikäänkuin vaatii rapsuttamista ja hellimistä. Se menee selälleen ja vaatii huomiota. Kuitenkin uskon Vilanderin oppeihin ja mikäli hankin joskus ison koiran tulen niitä noudattamaan.

Keuruulla hankimme löytökoira Murton, joka oli koira ja vahvaluonteinen, kultaisen noutajan ja scheferin sekoitus. Sekin teki mitä tahtoi, kunnes menetti pallinsa. Sitä eivät lukot pidättäneet. Nimi sillä oli jo ostaessamme sen. Ehkä sen ensimmäinen omistaja olikin murtomies. Koira jäi erossa naisystävälle ja elää edelleenkin, varsin pulskana eunikkina, nykyään jo rauhoittuneempana. Murrosta olenkin kirjoittanut muistojani, (kuten myös muista). Sen kaikki esteet voittavasta sukuvietistä esimerkiksi. Sekin oli kaikkien lemmikki ja esimerkiksi erään ikääntyneen naisen paras ystävä.

Koiralle voi puhua, se ei vastusta ja se tuntuu antavan vastiketta rakkaudelle. Tänä aikana jolloin kaikki eroavat, lasten isovanhemmatkin ovat nykyään jo usein eronneita, on jotain pysyvää. Koira ei kritisoi ja se tervehtii iloisena ja haluaa läheisyyttä.

Sarjatyötä

Tein sadepäivänä sarjatyönä pyykkipoikia, mistä persoonallinen museon johtaja ei tykkää: Ei sarjatyötä, on hänen periaatteensa. Mutta minäpoika en aina tottelekaan. Lehtisahalla oli helppo sahata sopiva hahlo ja pojat tulivat ihan ok, vaikka sen itse sanonkin. Tulen tekemään tyylini mukaan niitä todella monta; jos ryhdyn johonkin en heti lopeta.

Käsittelin katederin kannen ammoniakin ja veden seoksella, mikä oli yhtä tyhjän kanssa ja olisi saanut jäädä tekemättä, koska mitään muutosta ei tullut. Sillä oli tarkoitus tasoittaa kimröökipitoista vanhaa maalipintaa. joka löytyi, kun poistin muut maalikerrokset 1891 valmistuneesta katederista.

Luokkaan tuli tuohtuneen tuntuinen nuorimies, joka kysyi kuka oli repinyt yhden luokan lattiaa. J. vastasi mehän sitä olemme tehneet, Tajusin, että kyseessä oli kunnan tekninen johtaja Hakalax, jota Hankalaks myös mainitaan, sillä hänellä on tapana ärhennellä. Sanoin, että kääntyy museon johtajan puoleen, sillä hänellä on vastuu. Olin sivumennen sanoen maininnut, että pitää ottaa yhteyttä kiinteistön omistajaan, kuntaan, ennenkuin alamme repiä, mutta tätä persoonallinen johtaja ei ottanut kuuleviin korviinsa. Mielessäni oli välähtänyt myös asbestin mahdollisuus, sillä asbestia työnnettiin mitä erikoisempiin kohteisiin. Siitä saimme esimerkin ekokylän väentuvan purkamisessa. Koko talo laitettiin muovien sisään ja saneerausfirma repi lattian. Kalliiksi se varmaan tuli. Nyt tuo nuori kloppijohtaja puhuikin asbestista. Olisihan hän tietysti voinut esitellä itsensä ennen kuin ryhtyy ärhentelemään, mutta kyllä tosin tuo kökkänimikin jo jotain kertoo.

Menimme ruokalaan hieman peläten, mitä on tapahtunut, mutta museon johtaja oli päinvastoin innostunut, upplivad. Hän kertoi pitävänsä vastoinkäymisistä ja kertoi, että vastuuta ei nyt ole, ei kunnalla, eikä hänelläkään, koska on vaikea epäillä asbestia tuollaisissa muovilaattalattioissa. Tehän tiedätte minut, hän oli sanonut tekniselle johtajalle. Nyt on odotettava testituloksia ja lattiaremontti saa jäädä odottamaan toistaiseksi. Hyvä niin, sillä en itse ollut kovinkaan innostunut asiasta ja olinkin kieltäytynyt remontin vetämisestä. Minulla oli ehkä tuo asbestivaara jossakin takaraivossa. Emme ole ehtineet lattian kimppuun moneen päivään, sillä vahtimestari on halunnut laittaa museon ulkoalueet kesäkuntoon ensiksi, kun kerran pääsi pitkän lomauttamisen jälkeen taas töihin.

Meillä oli museon johtajan kanssa periaatteellinen keskustelu arvostelemisesta, sillä hän kieltäytyy kuuntelemasta edes toisten arvostelua, millä tietenkin on merkityksensä. Tuskin hän olisi onnistunut säilyttämään vapaaehtoistyöntekijöiden joukkoa vuodesta vuoteen, mikä onkin Sagalundin museon kuningasmerkki. Samoin hän sanoi nuorten museokerhosta. Itse koetin vedota terveeseen kriittisyyteen ja siihen, että peruskoulunkin tulisi kasvattaa kriittisiä ihmisiä (ainakin Ruotsin). Hän on sitä paitsi lukenut joskus blogiani, jossa myös olen joskus kriittinen.

Kävin Osuuskaupassa, jossa on paremmin vihanneksia kuin K-kaupassa. Ostin rucola-salaattia ja toista salaattia ja tomaatteja tertussa. Kotona laitoin hienoa salaattia, jossa oli kasviksien lisäksi keitetty kananmuna viipaleina ja grillattuja suutarinpalasia. Suutari oli jäljellä kalaretkeltämme. Kalakaveri kertoi suutarin sopivan hyvin grillattavaksi ja niinhän se tekikin. Suutaria pidetään jossakin päin roskakalana. Se on karpin sukua ja sille on laskettu maagisia ominaisuuksia. Sitä on pidetty "lääkärikalana". (Kaiken tämän opin tietysti netistä.)

Salaattiin lorautin kylmäpuristettua rypsiöljyä. Sen melkein häiritsevän terveellinen maku sopi hyvin niin terveelliseen salaattiin. Keitin myös uuden sadon parsaa. Join myös pari lasillista punaviiniä ja söin lämmittämiäni karjalanpiirakoita.

Aina kun käy osuuskaupassa, siellä on G. pelaamassa rahapeliä, kuten nytkin. Hänellä on perjantaisin vapaapäivä. Mies on selvästi peliriippuvainen.

En tällä kertaa ostanut kala-autosta savustetun lohen palasta. Muutama viikko sitten hän meinasi antaa rahasta takaisin väärin, mikä pani minut hieman fundeeraamaan.Muistin taas Englannista valintamyymälästä jostain siirtomaista peräisin olevan kassanaisen, joka petkutti minua rahan takaisin antamisessa. Minulla ei ollut terää to raise hell. Kassan tulee jättää viimeisin setelinsä esille, jos hän pistää sen kassan suoraan, saa epäillä petkutusta. Kaikki ammattitaitoiset kassat jättävät saamansa rahan esille, jos eivät, epäile petkutusta ja sano stop, ja tartu vaikka kassarouvaa ranteesta! En silti kanna kaunaa kala-auton myyjälle, sillä kyse saattoi olla inhimillisestä erehdyksestä. Mutta nyt saattaa Björkboda träsk taas pian kutsua.

Kerroin töissä projektiin palanneelle Pentti Haanpään sukulaisille muutamia anekdootteja Haanpäästä. He eivät olleet olenkaan tietoisia suuren sukulaisensa vaiheista ja poika ei tiennyt koko kirjailijasta mitään. Sanoin, että jos minun sukulaiseni olisi Pentti Haanpää, toitottaisin siitä turuilla ja toreilla. Haanpää kuoli hukkumalla kalamatkalla, millä ei tietenkään ole mitään yhteyttä meidän ukkojen kalaretkeen.

Minulla on jääkaapissa odottamassa vielä kolme lihavaa ahventa, joista erotan lihat uuteen salaattiin.

Vanhoja esineitä

En jäänyt odottelemaan mahdollisia siivoustalkoita vaan lähdin englannin tunnille. Vain masokistit pitävät talkoot kylmässä sateessa, enkä halua kuulua heidän joukkoonsa. Uskon, että talkoot peruutettiin. Opettajalla oli mukanaan englantilainen pyykkipoika minulle lainaksi malliksi. Sellaisia on aitouteen pyrkivä museonjohtaja meiltä tilannut, emmekä ole niitä voineet toimittaa. Nyt on hyvä malli. Löysin netistäkin hyvän kuvan tämän postauksen vinjetiksi.

Meille oli annettu tehtäväksi tuoda vanhoja esineitä mukanamme ja muutamalla niitä olikin. Hyvä idea opettajalta. Eräällä oli vanhoja läkkipeltisiä mittoja, jonka kaltaisia oli vielä käytössä lapsuudessani. Mitta oli varren päässä ja maitotonkasta mitattiin sillä asiakkaan pääläriin. Mitoissa oli virallinen tarkistusleima, etteivät kauppiaat päässeet petkuttamaan.

Oli hienoja hopeaesineitä ja opettajalla oli Skinnarvikin lasitehtaalla tehty paperipaino. Skinnarvik on tässä ihan lähellä, lasitehdasta ei tietysti ole enää ja paikka on suljettua sotilasaluetta suurine räjähdysainevarastoineen.

Minulla oli vanha moneen kertaan paikattu kenkäraja. Minulla ei ole arvokkaita, vanhoja tavaroita, sillä olen kiertänyt maailmaa kirjatonna ja karjatonna. En viitsi nyt ryhtyä valokuvaamaan lapikasta. Se on saapas, moneen kertaan paikattu ja kulunut. Löysin sen Kivijärven tilan vanhan päärakennuksen välipohjasta, kun tyhjensin sitä ikimuistoisessa ja likaisessa urakassani joitakin vuosia sitten. Minulla oli moottorilla toimiva hengityksen suojain, eikä siellä oikein olisi muuten voinut toimiakaan, mutta paikan todellinen hengetär, Tuulikki oli hyvän tovin pahimmassa kolossa kaivamassa pölyävää multaa ämpäriin. Vanha, huonojalkainen nainen - nuoret loistivat poissaolollaan. Multaa oli välipohjan eristeenä ja kattovuolet olivat taipuneet luokille massan suuresta painosta. Kun se otettiin pois ja laitettiin selluvilla tilalle, väkipohja nousi senttejä. Konttasimme päätyaukolle ja kaadoimme pölyävän lastin torvea myöten traktorin lavalle.

Massasta ei löytynyt mitään arvokasta eikä dokumenttejä. Karkeasti tehtyjä leikkimiekkoja ja koivusta taitetut sonnin länget, vanhoja vaateriepuja ja tuo kenkäraja, hyvin kulutettu nahkasaapas. Aleksis Kiven kirjallisuudessa esiintyi muistaakseni rajasuutari. Rajasuutari siis teki ja korjasi kenkärajoja, huonompia käyttökenkiä, paksusta nahasta. Tämäkin saapas on korjattu yhä uudestaan ja uudestaan. Tulen sen jättämään takaisin Keuruulle jossakin vaiheessa.

Sanoin, että haluan yhdistää kenkärajan siinä talossa syntyneeseen keuruulaiseen originelliin, Pilli Hermanniin, joka kulki häissä ja hautajaisissa, talosta taloon, kylästä kylään, soittamassa klanettiaan ja myyden runoistaan painettuja arkkiveisuja. Hänen seuraava säkeensä tuli maankuuluksi: "Vuonna kuusikymment kuus, tuli Suomeen laki uus, viina kielettiin keittämäst, juoma päivijä viettämäst”.

Tässä on linkkejä omiin, Pilli Hermannia käsitteleviin teksteiheni. Olkoon ne samalla vähän kuin muisteluja pian 10 v. täyttävän Ekokylän taipaleesta ja paikan historiasta. Horinaa, kuten voisi sanoa. Kirjoittajaksi on nykyään merkitty Perustulo, mikä johtuu siitä, että joskus ajattelin ruveta kirjoittamaan uudella bloggerilla perustulo-asiasta. Olkoon se sitten nimeni tästedes, sillä kyseessä on, -ei yhtään hävettävä asia.

Aina pitää olla jööraamassa

Kuten Saarikoski valitti tuttavilleen, kun hän oli muuttanut tarmokkaan Mian luo Tjörnin saarelle Ruotsin länsirannikolle ja tämä pakotti jööraamaan. Tiedän tuon tunteen paremmin kuin hyvin. Nyt kahvinjuonti on vähentänyt unia ja olen väsynyt. Museolla on hommia, jotka pitäisi jöörata. Sitten minun pitäsi jotenkin saada asiakas tekemään hommia, sillä ei ole oikein, että hän vain katselee päältä, aikuinen mies. Hänellä on kylläkin allergioita ja hän saa näppylöitä yhdestä sun toisesta, mutta en todellakaan ole saanut yhtään asiakasta jööraamaan elämälleen uutta suuntaa. Olenko taas epäonnistunut. Olen ollut ystävällinen ja empaattinen, en todellakaan ole kyykyttänyt ketään, valitukset ovat jääneet blogiin, mikä kyllä on ollut varsin uskallettua. Vielä kun selviäisin kuukauden, olisin kuivilla.

Asiakkaat ovat olleet lyhyemmän tai pidemmän aikaa projektissani, mutta kenestäkään en ole onnistunut saamaan produktiivista yhteiskunnan jäsentä. Alkoholistit, työtä vieroksuvat ja elämänsä solmuihin tarttuneet ovat pysyneet entisinä itsenään. Lohdutan itseäni sillä, että syyt ovat syvällä, osittain henkilöiden omissa historioissa, osittain yhteiskunnan rakenteissa.

Muistan henkilötasolla tuon jööraamisen. En niinkään omassa avioliitossani; muisti on mennyt. Hoidin kyllä asioita parhaan kykyni mukaan. Ekoyhteisön rouvat tehtävälappuineen sen sijaan ovat tuoreessa muistissa. Aina tuli yhä uusia tehtäviä kuten sarjakuvahahmo Akseli Touhulalle tehtäväpurkista. Piti tehdä sitä ja piti tehdä tätä eikä koskaan riittänyt, jos vähääkään tunsi vastuuta. Toisten asettamien tehtävien suorittaminen ei käy minulle pidemmän päälle, projekteista pitää tehdä oman näköisiä. Olen siinä jotenkin onnistunut museolla, mutta kieltämättä kaipaan vihreille laitumille vapauteen.

Nyt pitää lähteä jööraamaan kyläyhdistyksen tiensiivoustalkoisiin työpäivän jälkeen, kun olen väsynyt. Sänky kutsuisi muuten. Ulkona on kalsean kylmääkin. Mutta kai sitä pitää, kun on kyläyhdistyksen luottamushenkilökin.

Tietokone jokaiselle koululaiselle

Eilen vilahti uutisissa tieto hallituksen aikomuksista saattaa tietokone jokaisen koululaisen käytettäväksi. Apuun on tulossa elinkeinoelämä.

Jos se vain olisi niin helppoa! Laitteet ilman niiden käyttöön perehtynyttä ja innostunutta opettajakuntaa saattavat jäädä massiiviseksi hukkainvestoinniksi. Rauta vanhenee ja energia menee laitteisiin.

Jos laitteita tarvitaan vaihtoehtona voisi olla verkkotietokone. Verkkoon ei tarvitse jokaisen koulun investoida erikseen. Maailman lapsille ollaan suunnittelemassa riisuttua kannettavaa tietokonetta, jossa ei ole esimerkiksi kiintolevyä. Samalla pyritään uudenlaiseen ajatteluun, mitä tulee oppimateriaaleihin ja oppimisympäristöihin. Vaikka nyt kohta jo väsytään web 2.0 hypetykseen, siinä kuitenkin on niin paljon viisautta, että sitä ei voi sivuuttaa noin vain. Ranskassa on valittu ratkaisu, jossa eräät koululaisryhmät kuljettavat kannettavan tietokoneen sijaan kodin ja koulun väliä - muistitikkua. Muistitikuille mahtuu ohjelmia ja tiedostoja uskomattoman paljon.

Poliittiselle systeemille on helppo ottaa konkreettinen tavoite, tietokone jokaiselle lapselle, mutta se ei ratkaise mitään. Tietokoneympäristö voi olla kuolettavan tylsää, skinneriläiset opetuskoneet nousevat helposti esikuviksi - vaikka oppimisympäristöt tehtäisiin kuinka monimediaalisiksi ne eivät välttämättä ole mitään uutta. Samaa kuolettavaa liukuhihnaa kuin aina. Haen jonkinlaista ajattelutavan uudistumista, mutta en osaa pukea sitä sanoiksi. Jonkinlaista vapauden ihannekuvaa.

Hauki on kala

Tuntui niin miehekkäältä joutua jo kuudeksi järven rantaan kala-aikeissa. En ole niihin hommiin mitenkään tottunut. Verkkoa olen nostanut kerran, pari, ennen. Katiskasta oli paljon helpompi hakea hauen ja lahnan vonkaleet. Iäkäs kalakaveri halusi minun nostavan, koska vanhemmalla herralla kädet kylmettyvät ja jäykistyvät. Hyvin meni ja tuli kolme haukea, isoja ahvenia (en ole ennen nähnyt niin isoja) ja yksi suutari.

Kaverilla on vuosien saatossa tulleet selvät systeemit ja teimme tietysti juuri niiden mukaan. Hän irrotteli kaloja, kun oli laittanut verkot seinälle ja minä perkasin. Kävi nolosti kun sain hauen kiduksesta ison, vuotavan haavan. Perkasin kyllä loppuun, mutta minun vereni sekoittui kalan vereen, mikä oli aika atavistista.

Teimme kristillisen tasajaon ja vein kalat omaan jääkaappiin. Reissuun meni kolme tuntia, joten se ei mitenkään kannattanut, mutta tunnelman takia se kannatti. Aamuinen, usvainen järvi, veden rajassa lentävät kuikat (?) ja tietysti ne kaksi järvellä ylväästi uivaa joutsenta.

Kaverin mielestä retki oli mukava ja niin minunkin ja lupasin lähteä toistekin. Järvi on kotijärvi, Björkboda träsk, mutta toiselle puolelle rantaan oli matkaa 9 km yhteen suuntaan.

Tein aika ison urakan töissä ja kuljetin pois kaikki puutarhureitten leikkaamat ruusunoksat ja karikkeen ruusumaalta. Museolla on aika kuuluisa ruusutarha, joka kesällä on matkailunähtävyys. Nyt ruusut oli leikattu melkein tasaiseksi, mutta varmasti ne ehtivät kukkimaan.

Katsoin välillä toisten työskentelyä. Minä teen mieluiten yksin töitä, mutta toisessa porukassa oli kolme ukkoa. He veivät sadevesitynnyreitä paikalleen ja korjasivat risuaitaa lampaita varten. Nuorin miehistä tuntuu yleensä seisoskelevan, mutta ei minulla ole ollut kanttia sanoa siitä mitään. Pitäisihän sitä itsekin huomata ja sitä paitsi mukana on hänen isänsäkin, jonka viimeistään pitäisi johdattaa poikaansa työntekoon. Periaatteessa hän on oppimassa työntekoa, mutta ei sitä opi, jos ei ole aloitekykyä. Meidän pitäisi tietysti johdattaa hänet ovelasti, mutta valitsen rauhallisemman tien. Sanomalla ja komentamalla se ei ainakaan onnistu. Ihminen on niin rakennettu. Kyseessä on yli kolmekymppinen kaveri, jolla on kolme lastakin, muttei työhistoriaa. Ei sellaista ihmistä ole helppo muuttaa.

Oikeastaan sama asia oli Ekokylässä. Paikka olisi vaatinut edes minimityöntekoa, mutta porukoilla oli eri käsitykset siitä, mitä se on. Kestin monta vuotta, mutta lopulta väsyin.

Sanoin äsken yhdelle kaverille, joka aikoo käydä tutustumassa yhteisöihin, ehkä muuttaakseen asumaankin, että Keuruulla oli se vika, että paikka olisi vaatinut kovasti työntekoa, jo rakennusten ja maiden hoito oli vaativaa ja toimeentuloakin olisi pitänyt hankkia. Oli kovat lainat ja paljon suunnitelmia, jotka eivät yleensä onnistuneet. Minusta elämästä olisi pitänyt ehtiä nauttimaankin. Minimityölläkin se olisi ehkä ollut mahdollista, mutta sekin tuntui olevan liikaa vaadittu. Puhun menneestä ajasta. Nyt asiat saattavat olla toisin.

Kaveri on teosofiaan taipuvainen ja hän on menossa suositukseni mukaan käymään Vilppulassa Väinölän yhteisössä, josta muutaman käynnin perusteella sain kuvan paljon toimivammasta yhteisöstä kuin meidän. Porukat eivät ottaneet vastaan sosiaaliapuja ja kävivät töissä vetämässään maalaus- ja korjausfirmassa, mikä oli paljon terveempää kuin meidän tyylinen loisiminen, jos suoraan sanotaan.

Ryhdynpä laittamaan haukisoppaa. Jos laittaa paljon voita, kyllä siitä hyvä tulee. Lohessa on rasvat mukana ja terveellisemmät rasvat.

Uusi aika

Kysymättä lupaa ne ovat nyt siirtäneet blogini uuteen bloggeriin. Kaikki on mennyt näköjään hyvin. Minäkin ihastelen suomenkielistä käyttöliittymää. Mikään ei ole niin viisas kuin insinööri.



En ole vielä nähnyt tämän illan uutisia, mutta joissakin blogeissa kerrottiin Paavo Väyrysestä tulevan ulkomaankauppaministeri. Se on herättänyt syvää inhoa, mutta itse aioin kirjoittaa pari päivää sitten, että nähdäkseni Paavo ei ole huono vaihtoehto.

Kaikkihan tiedämme hänen luonteensa, jalasmökkiväyrystelyt ja kaikki muut temput, vallanhalun, kyykyttämiset, hänen muut erikoisuudet, mutta siitä huolimatta: Annetaan Paavollekin tilaisuus. Minäpä luulen, että hän ei ole enää siinä asemassa, että voisi kyykyttää muita.



On merkkejä siitä, että Väyrystä saatetaan arvostaakin tulevaisuudessa. Hänellä on kokemusta ja tietoa. Hän on luultavasti tehnyt suhteellisen pyyteetöntä työtä Pohjolan Opistoa eteen päin viedessään. Vaikka toisaalta voi kysyä, onko Paavo koskaan pyyteetön.



Kalakaverini oli löytänyt airot sellaisesta paikasta, jota hän ei mitenkään arvannut ja kävimme laskemassa verkot.



Tein pitkän päivän auringossa kärräten roskia ja haravoiden mm. ruusupuskien leikkaajien jättämiä okaisia oksia kasaan huomista varten. Huomenna saattaa olla traktorin lastausta, jos 75-vuotias Stig tulee viemään jäljelle jääneet oksat pois. Hän on parina päivänä kaatanut huonoja puita ja katkonut niitä pölkyiksi ja vienyt pois. Vanhan miehen pitää huilata välillä, mutta moottorisaha pysyy käsissä yhä. Kalakaverinikin on saman ikäinen, mutta vielä oikein nuorekas.



Puhelimeen tuli viesti, että torstaina on siivoustalkoot Björkbodassa. En kehtaa olla poissa, kun olen yhä hallituksessakin. Pitkän museolla tehdyn siivouspäivän jälkeen ilta jatkuu samalla tavalla kotikylässä, mikä on jo hieman liikaa. Tuntuu, että hommia riittää nyt keväällä.

Vasta nyt huomaamme, että valta on vaihtumassa

Monia hienoja, vanhoja rouvia oli kokoontunut museon ulkosiivoustalkoisiin. Joku ehdotti, että kerätyt roskat vedettäisiin pressulla, mutta se ei sopinut vahtimestarille (rikotte pressun) ja ajoimme niitä ilmavia kuivia lehtiä kahdella kottikärryllä, johon ei paljon mahdu. Minä tein sitä koko päivän, enkä valita, sillä pidän fyysisestä työstä.

Eräs nuorehko nainen on saanut pienen työn museon puutarhasuunnittelussa. Minusta hän oli tutun näköinen ja ajattelin, että olen nähnyt hänet Keuruulla. Nainen sitten käteltäessä sanoikin, me olemmekin nähneet Keuruulla. Siellä kävi vuosittain satoja ihmisiä, joten aika hyvä suoritus minulta, joka olen hieman huonomuistinen. Kasvot kyllä sinänsä muistan.

Mukana oli mukava vanhempi pariskunta, joihin olen tutustunut museoympyröissä, ensi kertaa Viron matkalla. Mies pyysi minua mukaansa laskemaan verkkoja Björkboda-järveen. Kävimme töitten jälkeen hänen kesämökillään, mutta hän ei löytänyt airoja. Toinen huonomuistinen siis. Hänkään ei sanonut muistavansa puhelinnumeroja ja kirjoitin omani paperille siltä varalta, että airot löytyvät lähipäivinä. Kävimme rannassa, jonka tunsin heti, sillä toissa talvena hiihdin järveä ympäri rantoja myöten ehkä kuukauden ajan joka päivä. Muualla ei ollut lunta. Tänä talvena en kertaakaan, en käynyt edes suksilla.

Nyt pitäisi ehkä päivitellä. Luin Sediksen blogista, että Ilkka Kanervasta on tulossa ulkoministeri. Tuskin hän kuitenkaan on sen huonompi kuin kukaan muukaan. Tuomiojassa sentään oli sivistystä, kulttuuria ja tyyliä, on totta. Kanerva on sosiaalinen, hänellä on paljon kontakteja, hän on varmasti ahkera. Tietysti hän on hieman munannut itsensä mm. tekstiviesteillään ja tyylillään. Aikanaan, kun Tarja Halosesta tuli ulkoministeri, ei hänessäkään ollut tyylikkyyttä. Mutta niin vaan hän selvisi ja kasvoi presidentiksi ja persoonallisuudeksi.

Nuori poika valtiovarainministerinä, Katainen. Ei hän sentään pelkkä hymypoika ole. Hänellä on asiat hallussaan ja hän selvitti vaalitaistelun itsensä ja kokoomuksen eduksi vastoin ennusteluja.

Tässä tilanteessa kuitenkin on historian siipien havinaa, mistä esimerkiksi Kemppinen kirjoittaa. Valta on vaihtumassa ja huomaamme sen oikeastaan vasta nyt. Näidenhän piti olla ikävät, tavanomaiset vaalit. Miten tässä näin pääsikään käymään.

Hallitusohjelmassa oli itse työvoimapolitiikasta sanottu kovin vähän. Tällä hetkellä tietysti kiinnostaa, mitä tulee tapahtumaan. Jo nyt säännökset ovat tiukat, mutta niitä ei toteuteta lain kirjaimen mukaan.(En sano, että pitäisikään) Tuskin mihinkään päästään pelkkää keppiä heristämällä vaan houkuttimet ja kannustavuus on se avainsana. Kiinnostaa myös miten, sosiaaliturvaa aiotaan yksinkertaistaa, sillä se olisi tietysti toivottavaa.

Ovatko kokoomuksen pojat ja tytöt "kyykyttäjiä", kuten vinjettikuva vihjaa.

Matka Suomen halki

Lainasin kirjastosta Edward Daniel Clarken, Matka Suomen halki Pietariin 1799. Hieno kirja, jossa joka sivulla olisi makupaloja siteerattavaksi, mutta onneksi netistäkin löytyy sivuja. Kirjaa ei näytä olevan Gutenbergissa, mikä on vahinko. Samaan aikaan matkalla oli myös italialainen Giuseppe Acerbi, jonka kirja on lähes saman niminen. Se tulee ehdottomasti lukulistalle. Matkalaisten tiet ristesivät, molemmat kävivät myös Lapissa.

Nämä ja monet muutkin sankarimatkailijat toteuttivat ideaa, Suuresta Matkasta, joka alunperin oli englantilaisen yläluokan elämäntapaa, mutta levisi vähitellen eurooppalaiseksi kulttuuriksi. Nykyään se oikeastaan on herännyt uudelleen henkiin keskiluokkaisessa kultissa, reppureissailussa.

Vaikka pidänkin kovasti netin tarjonnasta, en silti luovu kirjoista. Mitä sitä muuta tekisi parvekkeella, kun haluaa olla auringossa kuin lukisi kirjaa. Kirjaimet eivät näy auringossa kuvaruudussa. No leikkiä se vain oli. On niillä kirjoillakin arvonsa sinänsä.

Musiikkia

Bongaa on hieno yhteisöllinen palvelu, jota klikkaan aina, sillä sieltä löytyy mukavia nettivinkkejä. Viimeisimpiä on Blogmusic, Internetin jukebox, josta voi hakea ja soittaa musiikkia online. Sinne voi laatia soittolistansa jne. Voi jopa sijoittaa soittimen blogiinsa jos osaa sijoittaa lähdekoodin oikeaan paikkaan, en osannut kunnolla. Silloin soitin soittelee sinun koostamaasi listaa. Ehkäpä lukija haluaa soittaa omia kappaleitaan. Laitan linkin sivupalkkiin, mikäli lukija haluaisi käyttää palvelua.

Kuva kirjoittajasta

Kuvien käytöstä

Olisi mukava tietää, vieläkö suurin osa suomalaisista amatöörivalokuvaajista tilaa kuvansa paperille kehitettyinä. Muutama vuosi sitten vielä oli paperikuvien kulta-aikaa ja kotiin tuli yhtenään muovisia pusseja, joilla filmit pystyi lähettämään jonnekin. Ne tulivat sitten takaisin ja harva jaksoi tai ehti tehdä niille mitään. Kuvat jäivät laatikkoihin ja hyllyille lojumaan. Sitten joskus myöhemmin oli tarkoitus järjestää ne albumeihin, mutta tuliko se joskus koskaan. Eläkeläisenä kuvat ovat jo menettäneet merkityksensä.

Nyt digikuvien aika on tullut. On kamerapuhelimia ja pocket-digikameroita, kuvatulostimia vaikka hevoset söis, mutta olemmeko yhä yhtä saamattomia ja lojuvatko kuvat edelleen järjestämättöminä jossakin tietokoneen uumenissa. Itse en ainaakaan ole terästäytynyt yhtään enempää kuin paperikuvien aikaan.

Mahdollisuuksia olisi. Kuvia voisi jakaa tuttavien ja perheiden kesken, esimerkiksi ilmaisella ja hienolla Picasa-ohjelmalla. (Web-albumit saatavilla suomeksi.) Niitä voisi päästää yleiseen jakeluun esim. Flickr-palvelun kautta. Kuvista on mahdollista tehdä Power-point- tyyppisiä diaesityksiä ja vastaavia nettiinkin. Äänen ja tekstin avulla niistä tulisi vaikka kuinka hienoja. Mutta kun ei ole aikaa, eikä viitsi. Ei kehtaa.

Tarjouksia on tipahdellut postiluukuista, että digikuvista voi jopa teettää kirjoja, eivätkä ne ole kovinkaan kalliita. Silloin niissä olisi tosin paree olla jokin teema ja vähän taiteellisuutta. Yksi netin tarjous on tässä: Albumfactory.

Blogit ja muut kotisivut ovat tietysti yksi tapaa julkaista kuvia joissakin mielekkäissä yhteyksissä. Ne ovat eräänlaisia netissä toimivia leikekirjoja eli scrapbooks.

Olishan se hyvä virsiä veisata...

Jotenkin tähän tapaan meni eräs repliikki Maa on syntinen laulu elokuvasta. Siinä oltiin ilmeisesti ajamassa kuollutta kirkolle ja synkeä pojanretale ehdotti näin.

Kaisa Ruokamo bloggasi sosiaalisista keksinnöistä. Minä ehdotan rikkaalle kirkolle: Laittakaa rahaa likoon virsikaraokeen. Ihan helppoa olisi jonkun musiikkimiehen äänittää midimusiikkia, tehdä karaokeohjelmalla sanat ja siinä olisi vetonaula kaikelle kansalle, mikä sitä paitsi lähentäisi meitä eksyneitä kirkkoon. Tosin tutumpia ovat vanhan virsikirjan virret, mutta tuskin niitä kaikkia on hylätty uudessakaan. Mukavaa olisi virsiäkin laulaa, enkä rupea itse uskonnosta mitään muuta sanomaan.

Näin nimittäin pätkän mukavantuntuisesta ohjelmasta Tartu mikkiin. Siinä vain usein kappaleet ovat meikäläiselle aivan outoja. Kun sattuu tuttu, mikään ei ole mukavampaa yksinäiselle poikamiehelle kuin laulaa mukana. Laulaminen tekee hyvää mielelle.

Olen joskus linkittänyt olemassa oleviin, löytämiini karaoke-linkkeihin. Nyt uudelleen yksi niistä.

Elämä lampaana

Olo on kuin uusiseelantilaisella lampaalla, vaikka olinkin auringossa vain päiväsydämen. Lammas vain ei pääse pois auringon alta kuten ihminen.

Ulkona oli niin mukavaa. Intensiivinen lintujen ääntely aamusella ja leppeältä tuntuva auringonpaiste, joka kostautuu myöhemmin. Kotona sitä vain kaatuu sänkyyn. Aurinko kohtelee ankarasti palvojaansa. Kovasti elämässään aurinkoa ottaneet ihmiset vanhentuvat iholtaan ainakin.

Lippalakki on pakko vetää päähän. Toivon, että silmälasit suojaavat edes vähän silmiä, mutta kipeät ne ovat. Sisälle jääminen olisi ollut ikävää, vaikka sisälläkin olisi ollut hommia. Uskottelin kuitenkin olevani hyödyllinen myös ulkona puuhatessani. Minä kun tykkään kovasti ulkotöistä.

Museoalue on rauhan tyyssija. Yhdessä kulmassa rakentaa yksi vapaaehtoinen maitolavaa. Hän on tehnyt hyvää työtä ja lava on kohta pystyssä. Tässä on yksi netistä löytynyt linkki maitolavakulttuurista. Sisareni Elsan kauniissa kirjassa on kolme kuvaa maitolaitureista ja hänellä on jopa sävelletty laulunsakin maitolaiturista mukana kirjassa.

Menisikö katsomaan villejä valkoisia naisia?

Kesäsuunnitelmia tehdään ympäristössä. En tiedä tarkkaan, koska projektini loppuu, mikä riippuu siitä, paljonko rahaa on jäljellä käytettävissä. Kesälomani täytyy tulla myös niistä rahoista.

Eräs ekoihmisten porukka aikoo tehdä bussimatkan tutustumaan erilaisiin yhteisöihin Saksassa ja Pohjoismaissa. En tiedä huolittaisiinko minua edes mukaan. Porukka aikoo käydä myös Saksan Zeggissä, mikä on radikaalifeministien kuuluisa keskus. Olen käynyt sen sisarpaikassa, Portugalissa sijaitsevassa Tamerassa. Erikoinen sekin, todella hörhöilyä, mutta kuten elämässä yleensäkin mukana myös paljon kiinnostavuutta ja todellisiakin asioita. Matkalla ollaan yhdeksän päivää. Jos aion ruveta kirjoittamaan erikoisista ihmisistä, täytyy heihin olla kosketuksissa.

En tiedä tuleeko Lapin matkasta ja sisarusten kokoontumisesta mitään. Sisareni on päättänyt sijoittaa liikenevät rahansa kylpyhuoneremonttiin ja vanhin veljeni on jo huonossa kunnossa. Saattaa olla, että en viitsi lähteä noin pitkälle matkalle.

On kummallista ajatella pitkää maatamme ja sen ilmaston suurta vaihtelua. Pohjoisosassa on parhaat hiihtokelit ja täällä etelässä kevät on pitkällä. Tänään näin metsässä sinistä. Sinivuokkoja ne taisivat olla. Puutarhoissa tietysti on ollut jo kukkia pitkään ja leskenlehdet ovat myös olleet kukassa. Olin ulkona monta tuntia ja tunnen auringon paahtaneen kasvojen kuumotuksesta. Sitähän ei tietenkään tuntenut tuulisella säällä. Tähän aikaan auringosta saa paljon ultraviolettisäteilyä ja otsonikerros on ohuimmillaan kai.

Maalainen leikkii paperinukeilla

Harmi, etten ole pikkutyttö tai isompikin, sillä olisi mukava leikkiä paperinukeilla. Tyttäreni on jo aikuinen ja hänellä on kaksi pientä poikaa. Kyllähän pojatkin sinänsä voivat leikkiä paperinukeilla, mutta minun lapsenlapseni leikkivät autoilla. Ruotsalainen Stardoll- sivusto on ilmiö. Siinä on jo yli 6 milj. jäsentä. Ideana on mm. pukea kuuluisuuksia, mutta paljon muutakin. Nuket ovat autenttisia ja vaatteet tyylikkäitä. Sivulla on kaupallinen puolensa, jolla tehdään liiketoimintaa. Nukkeja voi tallettaa, lähettää sähköpostissa linkin, joka näyttää puetun nuken. Omalle avatarille voi muokata haluamansa kasvot. Ilmainen ja vapaa sivustokin on laaja ja hauska.

Voisin kuvitella, että näitä nukkeja voisi käyttää myös koulutyössä luovasti. Nuket voivat tehdä asioita, joita voi nimetä ja kuvailla. Nähdäkseni niitä ei voi copypastata, mutta kylläkin printistä sitten oikeilla saksilla ja liimalla. Liityin yhteisöön, mutta ikäväkseni ilmoitin oikean ikäni. Näyttää vähän kummalliselta: 58 v. poika pienten tyttöjen joukossa. Jäsenyys on ilmainen. Jäsenellä on käytettävissään monenlaista mukavaa. Hän voi rakennella naamoja, taustoja missä nuket ovat, kirjoitella päiväkirjaa (julkista tai salaista), tehdä ystäväkirjaa, printata nukkeja, kerätä nukkeja albumeihin, vaihtaa sähköposteja toisten yhteisön jäsenten kanssa ja paljon muuta. Shoppaileminen vaatii sitten stardollareita.

Nukeille voi ostaa oikeasti vaatteita stardollareilla, joita vaihdetaan mm.oikeaan luottokorttirahaan. Mielestäni tässä on kysymyksessä hyvä harrastus ja harrastus yleensä saa maksaa. Lapsi oppii oikeastaan liike-elämää ja yrittäjyyttäkin. Hän kommunikoi. Hieman muristen hyväksyn teeman: julkkisten vaatettaminen, mutta samalla siinä tulee paljon muutakin oppimista.

Kovin monta näistä tähdistä ei ole tuttuja minulle, mutta oli siellä ainakin Ville Valo, Rasmuksen Lauri, Antti Tuisku, Elvis ja Ruotsin prinsessat. Nuorempi väki tunnistaa tietenkin lähes kaikki.

Paperinukkesivuja näyttää olevan muutenkin paljon USA:ssa. Niitä on käytetty historian elävoittämiseen.

Minua kuutisen vuotta vanhempi siskoni teki kauniita paperinukkeja ja piirsi niille vaatteita. Hän kuoli jo kauan sitten traagisesti eikä ehtinyt saada omia lapsia. Hän oli hyvä piirtäjä. Oma tyttärenikin on hyvä piirtäjä, mutta ei ollut omasta mielestään niin hyvä, että olisi valinnut taiteen ammatikseen.

Minusta tässä on varsin sympaattinen ja nätisti toteutettu palvelu. Tämä on kehittävä harrastus sekä tytöille että pojille. Tytötkin tarvitsevat heille sopivia ja mieluisia juttuja. Tyttö tulee hankkineeksi hienoja kommunikaatiotaitoja, netti-tekniikkaa ja oppii elämään nyky-yhteiskunnassa, jossa on asioita, joista tulee maksaa. Näitä stardollareita voi käsittääkseni myös ansaita muutenkin kuin muovikortilla, jos on tarpeeksi smart.

En ole tutustunut toiseen ilmiöön, Habbo-hotelliin, jossa ilmeisesti on paljon samoja piirteitä. Olen jonkin verran seurannut addiktoivaa runescape-roolipelin pelaamista, jossa on ikivanha taisteluidea, joka kiinnostaa käsittääkseni poikia. Stardolls on paljon käsitettävämpi ja rauhanomaisempi kuin taisteluun perustuvat pelit. Tunnen yhden murrosikäisen pojan, joka on syvällä runescape-harrastuksessa. Hän ei osaa ollenkaan kommunikoida siten, miten käsitän kommunikoinnin.

Paperitiikeri

Updiken kirjaa lukiessani, mietin tietokoneajan kulttuurihistoriaa, vai miksi sitä kutsuisi. Olen sitä seurannut itsekin sivupenkiltä jo nelisen kymmentä vuotta. Opiskeluajan alussa menin joillekin ohjelmointikursseille, mutta en oppinut hallitsemaan kunnolla noita rakenteita, jotka siihen aikaan olivat yksinkertaisia. Yksi ja ensimmäinen oli Elliott-ohjelmointi. Tampereen yliopistossa oli englantilainen Elliot-niminen tietokone, jota varten oli oma ohjelmointikielensä. Kurssilla piti tehdä harjoitusohjelma, mutta en saanut luuppeja kuntoon, sillä siihen aikaan ei voinut itse kokeilla. Kone oli suuri ja täytti ison huoneen tietokonekeskuksessa. Tuskin edes sitä näinkään. Opettaja pyyhkäisi harmistuneena paperini sivuun, se oli hänestä niin avuton.

Kävin myös cobol- ja algol-nimisten ohjelmointikielten alkeiskurssit ja menestys ei ollut paljoa parempi. Ehkä siinä vaiheessa konekin oli vaihdettu.

Muistan kuinka jossakin vaiheessa opeteltiin reikäkorttikoneiden käyttöä, olin jopa pienen ryhmän tutorinakin. Piti osata vetää piuhoja paikasta paikkaan. Siinä puuhassa kohtasin tulevan vaimonikin - mitä muistoja tuokin tuo mieleen! Jossakin vaiheessa teimme jonkin ryhmän kanssa yhdessä jotain harjoitustyötä. Aineisto lävistettiin reikäkorteille ja käsiteltiin laskevassa lajittelijassa, joka oli massiivinen IBM-kone. Lävistystyön tehnyt oli lävistänyt väärin kortteja.

Ohjaava opettaja, joka oli tuleva professori, käsittääkseni, näytti meille innoissaan uusia hienoja, sähkökirjoituskoneiden näköisiä ja kokoisia laitteita, joiden toiminta oli muutaman vuoden kuluttua markkinoille tulevien taskulaskimien tasoa. Ne tekivät samaa, mitä huoneen kokoiset tietokoneet, joita saivat käyttää vain operaattorit, laskivat erilaisia tilastollisia tunnuslukuja.

Alkuvuosina koneiden muisti oli käsittääkseni isoja levyjä, joissa oli ferromagneettisia rinkuloita verkossa, jotka sitten muutaman vuoden päästä korvasivat pii-kiteet ja transistorit. Periaatteessa kaikki oli tietenkin jo alusta alkaen ykkösien ja nollien leikkiä kuten oli ollut jo elektroniputki-tietokoneiden aikana.

Myöhemmin tulivat ensimmäiset kotitietokoneet, joissa ei ollut kovalevymuisteja. Ohjelmat ja daatat talletettiin joko tavallisiin mankan kaseteille tai vastaaviin, tietokonekäyttöä varten tehtyihin mankkoihin. Niiden latausäänet olivat tunnelmallisia. Minulla oli atareita, joilla voi itsekin opetella ohjelmointia. Nyt luupit pysyivät jo järjestyksessä. Kun voi harjoitella itse, opin basic-ohjelmontia ja tein toimivia ohjelmia. Atarit katosivat harmikseni tyttären verkkovarastossa. Niitä oli kahdeksan kappaletta. Mikä mysteeri siihen liittyikään, en tiedä? Sain pelastettua pienemmät casio-taskutietokoneet, joilla tein myös pieniä ohjelmia. Pidän niitä rakkaina muistoesineinä. Kuinka pitkiä aikoja olenkaan niiden parissa viettänyt.

Ruotsissa ollessani pääsin tutustumaan PC-tietokoneisiin vasta juuri ennen Suomeen muuttoani, kun olin jo joutunut työttömäksi opettajan työstä ja kävin Eko-oppaan koulutusta Jäntlannin tunturimaailmassa. Hankin ensimmäisen PC:ni, jonka annoin sitten ekokylän käyttöön Suomeen ja Keuruulle muutettuani. Kone seurasi minua kyllä ensin muualle, Tankavaaraan Kultakylään, jossa olin vapaaehtoistyössä pari kuukautta ja sitten Nuorgamiin, jossa olin viimeisen vuoteni opettajana.

Siellä koulussa oli jo tietokone ja käytin sitä aika paljon myös opetuksessa, lähinnä leikekuvia ja kirjoitusohjelmia, nettiyhteyttä ei tainnut olla. Koneella oli kyllä videoneuvotteluohjelma, mutta sitä ei juuri käytetty. Nettiyhteyttä ei ollut kotonakaan.

Keuruulta ensimmäisen PC-koneeni vei murtomies, joka vei myös koneen, jonka olin hankkinut kylän tietokonekauppiaalta talon laskuun ja käyttänyt puheenjohtajan huoneessani. Hankimme ekokylään nettiyhteydet, ISDN oli tavallista puhelinyhteyttä nopeampi linja. Murtautuja saatiin kiinni. Hän ei sanonut tuntevansa sitä, joka vei samalla ensimmäisten musiikkifestareitten kassan, joka oli odottamassa pankkiin viemistä kaapissa. Toimiston ovi oli ollut kyllä lukossa, mutta ulko-ovi lukitsematta ja on edelleenkin, sillä Eskon mielestä lukitut ovet vetävät varkaita.

Siinä vaiheessa olin jo etääntymässä ekokylätouhuista. Olin jättänyt puheenjohtajan työhuoneeni ja hankkinut oman tietokoneen ja puhelinmodeemilla (huonosti) toimivan nettiyhteyden rivitaloyksiööni. Tässä tietokoneessa olivat jo kaikki hienoudet, pelaamiseen sopiva näytönohjain, polttava cd-asema. Se on moneen kertaan ollut puhdistettavana viruksista ja on tälläkin hetkellä viruksen saastuttama ja poissa käytöstä. Siinä on XP käyttöjärjestelmä ja sillä pärjännee vielä pitkään, jos menetän tämän kannettavan, jonka olen ostanut projektin rahoilla.

Rakastan tietokoneita ja nettiä, enkä voi ymmärtää ihmisiä, jotka vieroksuvat niitä. Kukaan sisaristani ja veljistäni ei jaa innostustani, päin vastoin. Tapaamissani "ekoihmisissä" oli paljon niitä, jotka saivat näppylöitä tietokoneista.

Nyt olen suunnittelemassa verkkokurssia blogeista. Koska kurssin suunnittelu ja materiaalin kirjoittaminen vaatii kuitenkin työtä, sitä ennen ajattelen tarvitsevani jonkin määrän osanottajia, jotta voisin satsata aikaani kurssiin. Tyhjään bittiavaruuteen ei kannata lähettää mitään.

Olen mieluisasti seurannut nettiä tämän blogiharrastuksen myötä. Ihmiset linkittävät mielenkiintoisille sivuille. Maailma avautuu aivan ainutlaatuisella tavalla sille, joka on avoin maailmalle. Ihmisen aika on rajallinen, ehkä kuitenkin valitsisin toisin, jos se olisi helpompaa. Parempi sosiaalinen elämä, kiinnostavat harrastukset, hyvä parisuhde jne. Mutta niiden puutteessa...

Vasta viime aikoina tietoisuuteeni on hiipinyt web 2.0:n nimellä kutsuttu trendi. Avoimet lähdekoodit, ilmaiset ohjelmat, käyttäjien tuottama ja sosiaalisesti jaettu sisältö, hyvät ja helpot työkalut jne.

Tietokoneiden ja netin alkua olivat tiukasti kaupalliset käyttöjärjestelmät ja ohjelmat, jotka varmasti olivat tarpeelliset aikanaan ja kehityksen edellytys. Windows on edelleenkin useimpien käyttöjärjestelmä ja jokainen on maksanut lisenssejä koneita ostaessaan. Kaupalliset ohjelmat, joita maallikkona tunnen vain pinnallisesti, lähinnä Microsoftin Officen muodossa, ovat edelleenkin kova sana. Niiden ansaintalogiikka oli selvä, mitä ei voi sanoa uusista, vapaan koodin ohjelmista ja sosiaalisesta netistä.

Niiden arvo taitaa edelleenkin olla tulevaisuudessa ja odotuksissa. Edellinen tietoyhteiskuntahypetys kaatui liian suuriin odotuksiin. Aika ei ollut vielä kypsä. Nyt ollaan uuden aallon harjalla. Olisi mukava lukea ihan kansankielellä tätä osaa kulttuurihistoriaa. Ehkä siitä löytyykin luettavaa, kunhan tutustun paremmin.

Olen yrittänyt hieman tutustua käsitteeseen oppimisalustat. Niitä luotiin käsittääkseni edellisen tietoyhteiskunta-huuman yhteydessä. Varmaankin käytettiin paljon hankerahaa. Monet tietokoneihmiset ja projekti-ihmiset saivat hyviä pätkätöitä. Perustettiin yleensäkin paljon projekteja, jotka tekivät hienoja suunnitelmia - ja loivat nettisivut, kunnes ne lopetettiin. Jäljet ovat yhä näkyvissä netissä, kotisivuina, joiden päivitys on lopetettu. Ohjelmointikieli java, jota en tunne, oli yksi avainsana. Tällä kielellä luotuja sivuja on paljonkin olemassa myös opetuskäytössä.

Oppimisalustat olivat alkuun, kuten muutkin ohjelmat kaupallisia. Niistä on olemassa wiki-artikkeli, jonka kattavuutta en osaa arvioida. Sen mukaan on olemassa ilmaisia ja vapaan lähdekoodin oppimisalustojakin. Kysyn itseltäni, tarvitaanko opintoalustoja enää, kun on olemassa wikit ja blogit ja muut vapaat työkalut. Se on sinänsä sääli, sillä jotakin palkkansa tulee ansaita. Kuka pystyy enää tekemään rahaa netillä, jos kaikki on ilmaista.

Anne Rongas, jolla käsittääkseni on toinen jalka projekti- ja hankemaailmassa, on ihastunut tähän uuteen web 2.0- maailmaan ja toteuttanut, ainakin osittain, näillä uusilla työkaluilla pedagogisen kurssin viime syksynä. Aion tutkia niitä aineistoja tarkemmin opiksi itselleni, jos saan aikaan oman suunnittelemani blogi-kurssin, joka on täysin vapaata kansalaistoimintaa, jossa ei ole kurssimaksua, mutta ei myöskään perinteistä opettajan vastuuta valvoa haukkana.

Ehkä nuo liiaksi valmiit oppimisympäristöt ovat olleet liian puuduttavia. Niissä on ollut mahdollisuus oppilaiden väliseen kommunikaatioon. Konkari-Anne ylistää keskeneräisyyttä ja vähitellen rakentuvuutta uusien kurssimuotojen hienoutena. Minäkin ajattelen, että juuri siinä on lokeroni, voin toimia johdattajana. Ehkä muutenkin juuri tässä voi olla tulevaisuudessa myös ansaintamahdollisuuksia. Valmiita ohjeita netti on pullollaan. Itseohjaavat netin oppimisympäristöt ovat ehkä - nuoruuteni kielellä, puhemies Maoa lainatakseni -PAPERITIIKEREITÄ.