
Updiken kirjaa lukiessani, mietin tietokoneajan kulttuurihistoriaa, vai miksi sitä kutsuisi. Olen sitä seurannut itsekin sivupenkiltä jo nelisen kymmentä vuotta. Opiskeluajan alussa menin joillekin ohjelmointikursseille, mutta en oppinut hallitsemaan kunnolla noita rakenteita, jotka siihen aikaan olivat yksinkertaisia. Yksi ja ensimmäinen oli Elliott-ohjelmointi. Tampereen yliopistossa oli englantilainen Elliot-niminen tietokone, jota varten oli oma ohjelmointikielensä. Kurssilla piti tehdä harjoitusohjelma, mutta en saanut luuppeja kuntoon, sillä siihen aikaan ei voinut itse kokeilla. Kone oli suuri ja täytti ison huoneen tietokonekeskuksessa. Tuskin edes sitä näinkään. Opettaja pyyhkäisi harmistuneena paperini sivuun, se oli hänestä niin avuton.
Kävin myös cobol- ja algol-nimisten ohjelmointikielten alkeiskurssit ja menestys ei ollut paljoa parempi. Ehkä siinä vaiheessa konekin oli vaihdettu.
Muistan kuinka jossakin vaiheessa opeteltiin reikäkorttikoneiden käyttöä, olin jopa pienen ryhmän tutorinakin. Piti osata vetää piuhoja paikasta paikkaan. Siinä puuhassa kohtasin tulevan vaimonikin - mitä muistoja tuokin tuo mieleen! Jossakin vaiheessa teimme jonkin ryhmän kanssa yhdessä jotain harjoitustyötä. Aineisto lävistettiin reikäkorteille ja käsiteltiin laskevassa lajittelijassa, joka oli massiivinen IBM-kone. Lävistystyön tehnyt oli lävistänyt väärin kortteja.
Ohjaava opettaja, joka oli tuleva professori, käsittääkseni, näytti meille innoissaan uusia hienoja, sähkökirjoituskoneiden näköisiä ja kokoisia laitteita, joiden toiminta oli muutaman vuoden kuluttua markkinoille tulevien taskulaskimien tasoa. Ne tekivät samaa, mitä huoneen kokoiset tietokoneet, joita saivat käyttää vain operaattorit, laskivat erilaisia tilastollisia tunnuslukuja.
Alkuvuosina koneiden muisti oli käsittääkseni isoja levyjä, joissa oli ferromagneettisia rinkuloita verkossa, jotka sitten muutaman vuoden päästä korvasivat pii-kiteet ja transistorit. Periaatteessa kaikki oli tietenkin jo alusta alkaen ykkösien ja nollien leikkiä kuten oli ollut jo elektroniputki-tietokoneiden aikana.
Myöhemmin tulivat ensimmäiset kotitietokoneet, joissa ei ollut kovalevymuisteja. Ohjelmat ja daatat talletettiin joko tavallisiin mankan kaseteille tai vastaaviin, tietokonekäyttöä varten tehtyihin mankkoihin. Niiden latausäänet olivat tunnelmallisia. Minulla oli atareita, joilla voi itsekin opetella ohjelmointia. Nyt luupit pysyivät jo järjestyksessä. Kun voi harjoitella itse, opin basic-ohjelmontia ja tein toimivia ohjelmia. Atarit katosivat harmikseni tyttären verkkovarastossa. Niitä oli kahdeksan kappaletta. Mikä mysteeri siihen liittyikään, en tiedä? Sain pelastettua pienemmät casio-taskutietokoneet, joilla tein myös pieniä ohjelmia. Pidän niitä rakkaina muistoesineinä. Kuinka pitkiä aikoja olenkaan niiden parissa viettänyt.
Ruotsissa ollessani pääsin tutustumaan PC-tietokoneisiin vasta juuri ennen Suomeen muuttoani, kun olin jo joutunut työttömäksi opettajan työstä ja kävin Eko-oppaan koulutusta Jäntlannin tunturimaailmassa. Hankin ensimmäisen PC:ni, jonka annoin sitten ekokylän käyttöön Suomeen ja Keuruulle muutettuani. Kone seurasi minua kyllä ensin muualle, Tankavaaraan Kultakylään, jossa olin vapaaehtoistyössä pari kuukautta ja sitten Nuorgamiin, jossa olin viimeisen vuoteni opettajana.
Siellä koulussa oli jo tietokone ja käytin sitä aika paljon myös opetuksessa, lähinnä leikekuvia ja kirjoitusohjelmia, nettiyhteyttä ei tainnut olla. Koneella oli kyllä videoneuvotteluohjelma, mutta sitä ei juuri käytetty. Nettiyhteyttä ei ollut kotonakaan.
Keuruulta ensimmäisen PC-koneeni vei murtomies, joka vei myös koneen, jonka olin hankkinut kylän tietokonekauppiaalta talon laskuun ja käyttänyt puheenjohtajan huoneessani. Hankimme ekokylään nettiyhteydet, ISDN oli tavallista puhelinyhteyttä nopeampi linja. Murtautuja saatiin kiinni. Hän ei sanonut tuntevansa sitä, joka vei samalla ensimmäisten musiikkifestareitten kassan, joka oli odottamassa pankkiin viemistä kaapissa. Toimiston ovi oli ollut kyllä lukossa, mutta ulko-ovi lukitsematta ja on edelleenkin, sillä Eskon mielestä lukitut ovet vetävät varkaita.
Siinä vaiheessa olin jo etääntymässä ekokylätouhuista. Olin jättänyt puheenjohtajan työhuoneeni ja hankkinut oman tietokoneen ja puhelinmodeemilla (huonosti) toimivan nettiyhteyden rivitaloyksiööni. Tässä tietokoneessa olivat jo kaikki hienoudet, pelaamiseen sopiva näytönohjain, polttava cd-asema. Se on moneen kertaan ollut puhdistettavana viruksista ja on tälläkin hetkellä viruksen saastuttama ja poissa käytöstä. Siinä on XP käyttöjärjestelmä ja sillä pärjännee vielä pitkään, jos menetän tämän kannettavan, jonka olen ostanut projektin rahoilla.
Rakastan tietokoneita ja nettiä, enkä voi ymmärtää ihmisiä, jotka vieroksuvat niitä. Kukaan sisaristani ja veljistäni ei jaa innostustani, päin vastoin. Tapaamissani "ekoihmisissä" oli paljon niitä, jotka saivat näppylöitä tietokoneista.
Nyt olen suunnittelemassa verkkokurssia blogeista. Koska kurssin suunnittelu ja materiaalin kirjoittaminen vaatii kuitenkin työtä, sitä ennen ajattelen tarvitsevani jonkin määrän osanottajia, jotta voisin satsata aikaani kurssiin. Tyhjään bittiavaruuteen ei kannata lähettää mitään.
Olen mieluisasti seurannut nettiä tämän blogiharrastuksen myötä. Ihmiset linkittävät mielenkiintoisille sivuille. Maailma avautuu aivan ainutlaatuisella tavalla sille, joka on avoin maailmalle. Ihmisen aika on rajallinen, ehkä kuitenkin valitsisin toisin, jos se olisi helpompaa. Parempi sosiaalinen elämä, kiinnostavat harrastukset, hyvä parisuhde jne. Mutta niiden puutteessa...
Vasta viime aikoina tietoisuuteeni on hiipinyt web 2.0:n nimellä kutsuttu trendi. Avoimet lähdekoodit, ilmaiset ohjelmat, käyttäjien tuottama ja sosiaalisesti jaettu sisältö, hyvät ja helpot työkalut jne.
Tietokoneiden ja netin alkua olivat tiukasti kaupalliset käyttöjärjestelmät ja ohjelmat, jotka varmasti olivat tarpeelliset aikanaan ja kehityksen edellytys. Windows on edelleenkin useimpien käyttöjärjestelmä ja jokainen on maksanut lisenssejä koneita ostaessaan. Kaupalliset ohjelmat, joita maallikkona tunnen vain pinnallisesti, lähinnä Microsoftin Officen muodossa, ovat edelleenkin kova sana. Niiden ansaintalogiikka oli selvä, mitä ei voi sanoa uusista, vapaan koodin ohjelmista ja sosiaalisesta netistä.
Niiden arvo taitaa edelleenkin olla tulevaisuudessa ja odotuksissa. Edellinen tietoyhteiskuntahypetys kaatui liian suuriin odotuksiin. Aika ei ollut vielä kypsä. Nyt ollaan uuden aallon harjalla. Olisi mukava lukea ihan kansankielellä tätä osaa kulttuurihistoriaa. Ehkä siitä löytyykin luettavaa, kunhan tutustun paremmin.
Olen yrittänyt hieman tutustua käsitteeseen oppimisalustat. Niitä luotiin käsittääkseni edellisen tietoyhteiskunta-huuman yhteydessä. Varmaankin käytettiin paljon hankerahaa. Monet tietokoneihmiset ja projekti-ihmiset saivat hyviä pätkätöitä. Perustettiin yleensäkin paljon projekteja, jotka tekivät hienoja suunnitelmia - ja loivat nettisivut, kunnes ne lopetettiin. Jäljet ovat yhä näkyvissä netissä, kotisivuina, joiden päivitys on lopetettu. Ohjelmointikieli java, jota en tunne, oli yksi avainsana. Tällä kielellä luotuja sivuja on paljonkin olemassa myös opetuskäytössä.
Oppimisalustat olivat alkuun, kuten muutkin ohjelmat kaupallisia. Niistä on olemassa wiki-
artikkeli, jonka kattavuutta en osaa arvioida. Sen mukaan on olemassa ilmaisia ja vapaan lähdekoodin oppimisalustojakin. Kysyn itseltäni, tarvitaanko opintoalustoja enää, kun on olemassa wikit ja blogit ja muut vapaat työkalut. Se on sinänsä sääli, sillä jotakin palkkansa tulee ansaita. Kuka pystyy enää tekemään rahaa netillä, jos kaikki on ilmaista.
Anne
Rongas, jolla käsittääkseni on toinen jalka projekti- ja hankemaailmassa, on ihastunut tähän uuteen web 2.0- maailmaan ja toteuttanut, ainakin osittain, näillä uusilla työkaluilla pedagogisen kurssin viime syksynä. Aion tutkia niitä aineistoja tarkemmin opiksi itselleni, jos saan aikaan oman suunnittelemani blogi-kurssin, joka on täysin vapaata kansalaistoimintaa, jossa ei ole kurssimaksua, mutta ei myöskään perinteistä opettajan vastuuta valvoa haukkana.
Ehkä nuo liiaksi valmiit oppimisympäristöt ovat olleet liian puuduttavia. Niissä on ollut mahdollisuus oppilaiden väliseen kommunikaatioon. Konkari-Anne ylistää keskeneräisyyttä ja vähitellen rakentuvuutta uusien kurssimuotojen hienoutena. Minäkin ajattelen, että juuri siinä on lokeroni, voin toimia johdattajana. Ehkä muutenkin juuri tässä voi olla tulevaisuudessa myös ansaintamahdollisuuksia. Valmiita ohjeita netti on pullollaan. Itseohjaavat netin oppimisympäristöt ovat ehkä - nuoruuteni kielellä, puhemies Maoa lainatakseni -PAPERITIIKEREITÄ.