Joulutraditioita

Nyt painoin mieleeni nimet, joiden näyttelyn rakentamisessa olen avustanut, veljekset Frans ja Carl Österblom, Kemiön saarelta lähtöisin. Puunleikkaajan kuvia on muutamissa kirkoissa ja Suitian kartanolinnassa (netin mukaan). Yhtään kuvaa en netistä löytänyt. Museon näyttelyssä olevat kuvat ovat upeita, melkein parempia kuin alkuperäiset. Luulisin, että ruotsinkielisten on helpompaa kuin suomenkielisten saada rahoitusta erilaisille kulttuuriprojekteille. Svenska Kulturfonden on se elin, joka rahoittaa.

Fransista olen kirjoittanut huomaamattani ennenkin. Hän oli juuri se opettaja, joka kuoli salamaniskuun ja kirjoitti mm. Hembygdens sångin, joka lauletaan Ruotsin kansallislaulun sävelellä. Hän kuoli jo 1907, 37 -vuotiaana. Nuori leskikin on sitten kuollut jo aikoja sitten. Muistan oppaan kertoneen, että rouva oli ollut Fransin oppilaana, mikä tuo vähän kuin romantiikkaa kuvaan mukaan. Harva sitä nai oppilaansa vaikka mieli tekisikin. En tiennyt, että kyse on samasta henkilöstä ennen kuin luin Kemiön Ilmoituslehdestä. Lehden mukaan lauantaina, kun näyttelykin avataan, Jarmo Kujala järjestää diaesityksen ja runojenlukutilaisuuksia joka puolen tunnin välein Vretan ent. koululla, joka on museoalueen sisällä. Enpä taida pysytellä kotona, vaikka olin aikonut.

Huomenna taitaa olla korkeapaine, kun kaikki vapaaehtoiset tulevat puuhaamaan Oskarin markkinoita, kun tänään ei vielä tapahtunut paljon mitään, en ainakaan huomannut ja olin sentään alueella haravoimassa roskia koko päivän.

Englannin keskustelukerhossa otin puheeksi juuri tuon näyttelyn ja Fransin kohtalon. Puhuttiin joulutraditioista. Kerroin olleeni yhden joulun Englannissa. En osannut oikein hyvin kertoa muistoani perheestä, jonka luona asuin joulun yli.

Se oli Ranskasta takaisin Englantiin muuttanut perhe. Mies oli vanha ja alkoholisoitunut ja eli muistoissa. Hän kertoi olleensa Sir Laurence Olivierin miekkailun opettaja eräässä filmissä. Hänellä oli tosiaan kuvia, joissa hän oli nuori ja komea. Vanhana hän näytti sukuolettomalta. Hänellä oli kuvia missä hän poseerasi Gina Lollobrigidan ja Clint Eastwoodin vierellä jossakin Ranskassa. Clintin hän kertoi olevan paras kaverinsa ja sanoi haluavansa ohjata filmin, jossa Clint näyttelee häntä. Pariskunta tappeli sitten viinapullosta jouluyönä ja koira oli paskantanut eteisen lattialle aamulla. He asuivat kerrostaloslummissa ja heillä oli nuori poika, joka pelkäsi jengiläisiä. Poika oli selvästi häiriintynyt. Minun joulumuistoni Englannista ei mennyt oikein perille.

Kerroin myös ruotsalaisista joulunviettotraditioista, mm. tietyistä Disney-filmeistä. Kansa vaatii että ne on näytettävä joka vuosi ja niin onkin tehty jo varmaan neljäkymmentä vuotta. On muutamia muitakin filmejä kuten Tage Danielssonin "Sagan om Karl-Bertil Jonssons julafton". Uuteen vuoteen kuuluu ehdottomasti Grevinnan och betjänten. Suomalaisilla ei käsittääkseni ole samanlaista intohimoa. Kerroin myös gävlelaisten traditiosta rakentaa iso olkipukki, jonka joku hyväkäs aina polttaa, vaikka vartiointikin on. Ehkä yhtenä vuonna pukki on säilynyt polttamatta.

Joulua museolle

Haravoin monta tuntia ja jälkeä tuli. Viikonloppuna museoalueella on joulumarkkinat. Kukaan ei ole minua pyytänyt siistimään ympäristöä, mutta ajattelin, että on viihtyisämpää, kun näyttää siltä, että siitä pidetään huolta. Fyysinen työ on todella mukavaa ja tarvitsen liikuntaa kipeästi, etten tule kipeäksi. En taida lähteä markkinoille, koska en voi ostaa mitään. Pitää lukea kokeeseen. Itse museolla on paljon viehättäviä lahjatavaroita, mutta en voi ostaa paljon lahjoja, koska lähden matkalle jouluna. Myös se näyttely aukeaa, jonka rakentamisessa olemme saaneet olla mukana. Tänään alueella liikkui muitakin ihmisiä, mutta eilen siellä oli hiiskumaton hiljaisuus. Vanhat talot tuovat erikoista tunnelmaa. Ne ovat paikalle siirretyt, mutta olleet varmaankin jo niin kauan, että tontut ja muut menninkäiset ovat varmasti kotiutuneet. Itse asiassa näinkin yhden harmaanutun vilaukselta.

Eilinen ilta meni kun yritin auttaa sisartani tietokoneasioissa skypen välityksellä. Nyt kronglaa hieno värilaser ja ilmoittaa, että paperia ei ole vaikka onkin. Teimme kaikki mahdolliset ja mahdottomat temput, mutta mikään ei auttanut. Sisarparka on aivan epätoivoissaan ja uskoo, että hänellä on koneisiin vaikuttavaa huonoa karmaa. Hän ei voi viedä konetta sen myyneeseen liikkeeseen, mutta kehotin häntä kuitenkin ottamaan yhteyttä siihen.

Minusta on mukava, kun museon sievät tytöt hymyilevät minulle ohi mennessään. Näyttelyä rakentaessamme jouduimme vähän tekemisiin. Minun joka olen aivan toisesta maailmasta on tietysti vaikea löytää kosketuskohtia ja sopivaa puhuttavaa, mutta museon toisten äijien varmaan vielä hankalampaa. Heillä on perinteiset äijä-jutut ja metkut, mutta minulla on sentään oma tytär ja minulla on ollut nuoria tyttöystäviä.

Kerron vielä yhden jutun museon johtajasta loppukevennykseksi. Eräs vapaaehtoinen kertoi hänen aikoneen värjätä siimat, joilla kuvat on ripustettu. Se on jo lähes perfektionismin huippu.

Välityspalvelu

Lingosta löytyy usein hauskaa tavaraa. En tarkoita niinkään vihjettä, kuinka kokaiinia valmistetaan. Viidenkymmenen pennin pajatso tuo nostalgiamuistoja ja nykyajasta kertoo blogihaku.

Solidaarisuus ja syrjäytyminen

On mielenkiintoinen kysymys, mitä me hyväksymme, miten me suhtaudumme yhteiskuntaan, sen lakeihin ja järjestykseen. Sosiologian klassikot siitä kirjoittivat ja jotakin muistan vielä opiskeluajalta. Durkheim puhui esimerkiksi mekaanisesta ja orgaanisesta solidaarisuudesta. Agraarisessa yhteiskunnassa oli esivaltaan ja uskontoon perustuva mekaaninen solidaarisuus. Asioita ei asetettu kyseenalaisiksi. Keisarin kuului hallita ja kansan olla hallittavana. Ahdasmielisyys ja suvaitsemattomuus oli vallalla. Puhutaan vallinneesta yhtenäiskulttuurista, jonka häviämisen katsotaan Suomessa alkaneen vasta 1960-luvulta. Modernisaation ja työnjaon myötä arvot muuttuivat. Ihmiset oppivat tarvitsemaan toisiaan ja ymmärtämään kaikkien kukkien kukkimista. Näin on tietenkin tapahtunut, mutta vain osittain. Ylemmillä luokilla ja ylemmällä keskiluokalla on vain oikeastaan varaa uudenlaiseen solidaarisuuteen, muut pelkäävät.

Yhteiskuntarauha on ostettu hyvinvointivaltiolla. Kaikille on taattu (periaatteessa) edes jonkinlainen, vaikkakin kapea leipä. Mutta samalla kukkivat yhä monet tyytymättömyyden aiheet. Puhutaan vieraantuneisuuden käsitteestä ja anomiasta. Ihmiset eivät tunnusta samoja arvoja. Modernissa yhteiskunnassa kukaan ei oo mittään. Ennen oli esimerkiksi arvokkaita pääministereitä, mutta nyt heidän yksityiselämänsä on kuin kellä tahansa tavallisella Taavilla. On puhuttu, että Suomessakin lähiöissä kukkii kapina, jos ei nyt ihan Ranskan malliin, niin aika lailla kuitenkin. Monet ihmiset eivät usko poliittiseen vaikuttamiseen äänestyskopissa. Ei ole oikeastaan selviä vaihtoehtoja. Puolueet ovat käytännössä lähestyneet toisiaan ja eroja on vaikea havaita. Loppujen lopuksi ei ole pelastavia puolueita. Populistiset puolueet ovat lyhytnäköisiä. Niillä on patenttiratkaisuja, jotka eivät tositilanteessa ole mistään kotoisin. Yhteiskunnan ja talouden mekanismit ovat niin monimutkaisia, ettei niistä ota Erkkikään selvää.

Analyysintekijöistä ei ole pulaa. Puolueilla ja niiden ideologioilla on ehkä sittenkin omat käsityksensä ongelmien syistä ja parannuskeinoista. Jotkut tarjoavat enemmän keppiä, toiset porkkanaa. Jouko Kajanojan artikkeli, Kannustavan sosiaaliturvan haaste, on yksi esimerkki valistuneesta vasemmistolaisesta näkökulmasta. Onhan hänellä muistaakseni menneisyys vasemmistopuolueen puheenjohtajanakin. Hän tarjoaa enemmän porkkanaa. Artikkelin otsikoita: Sijoittaminen ammatilliseen koulutukseen tuottaa tulosta, Vaikeasti työllistyville räätälöityjä toimia, Työelämän ja opiskelun väliin vuorovaikutusta, Edellytysten parantaminen pakkotyöllistämisen sijaan, Aktiivinen työvoimapolitiikka rekisteröinnin ja sanktioiden sijaan, Edellytyksenä on työvoiman kysynnän riittävä taso.

Johtopäätöksissä hän osoittaa myös ymmärtämystä myös oikeistolaisemmille käsityksille, jotka painottavat tuloloukkuja ja liian korkeata sosiaaliturvaa ja puhuvat tuloverojen alentamisesta. Olisi löydettävä optimitaso sosiaaliturvalle. On jo syntynyt laaja syrjäytyneiden luokka, joihin kannustava työvoimapolitiikka ei tunnu tepsivän. Monet ovat jo liian sairaita ja syrjäytyneitä. Jotkut ovat oppineet vaihtoehtoisen elämäntyylin, jolla kyllä pärjää jotenkin, varsinkin jos lisää omavaraisuutta ja harmaata taloutta.

Anomisessa ja kateellisessa, normittomassa yhteiskunnassa mediankin kärkkäästi esiintuomat räikeät tuloerot antavat ikään kuin oikeutuksen vapaaehtoiselle syrjäytymiselle. Monet ovat oikeasti pahassa jamassa, josta ei näy ulospääsyä, ylivelkaantuneet, ikääntyneet ja lievästi sairaat. Ja ovathan ne pahimmat esimerkit tosiaan suututtavia: johdon optiot yms. Mutta samalla menevät puurot ja vellit sekaisin: yritteliäiden pitää pystyä nauttimaan aherruksensa hedelmistä. Yritteliäisyys on kaikkien hyödyksi.

Puolueet ovat puun ja kuoren välissä ja varsin varovaisia. Niiden pitää ottaa huomioon kannattajansa ja äänestäjänsä. Pitäähän niiden estää myös kapinat ja yrittää pitää rikollisuus aisoissa. On niin helppoa mennä vain ja ottaa tarvitsemansa. Käytännössä ja hallitusvastuussa puolueet toimivat paljaammin, mutta nythän ovat vaalit tulossa ja pitää luvata maat ja taivaat.

Hyvä elämä

Sisareni joutui käyttämään kallista asiantuntijaa, joka maksoi 600 kr, mikä on yhden tunnin velotus. Se oli ollut Messenger, joka oli täyttänyt kaiken ja tehnyt koneen hitaaksi, en kyllä ymmärrä miksi, koska en tunne ohjelmaa. Naapurin poika oli Messengerin asentanut kysymättä lupaa sisareltani. Sisko oli jo epäillyt viruksia. Minä en osannut puhelimessa neuvoa. Nyt kuitenkin kaikki toimi. Opastin uudelleen sähköpostin käyttöä. Hän haluaa tehdä joulukirjeitä paperille ja lähettää niitä sukulaisille ja tuttaville vain puhuttelunimeä muuttamalla. Hän tarvitsee myös nätin jouluaiheisen kuvan, minkä opetin häntä kopioimaan netistä. Hän printtaa ne hienolla laser-kirjoittimellaan väreissä. Samalla hän oppi windowsin leikepöydän käyttö hiirellä. Kyllä hän oli iloinen ja ylpeä itsestään nyt, kun kaikki toimi. Hän aikoo ryhtyä maksamaan laskunsa nettipankissa. Nyt tuntuu, että hänellä ei ole kiinnostusta tiedonhakuun, mutta kyllä sekin tulee. Muistan itse, kun olin aloittamassa nettiin tutustumistani. En ollut koskaan käynyt missään osoitteessa. Se oli kuin kirjoittamaton lehti, alku seikkailulle, joka on tuonut paljon sisältöä elämään.

Sisareni on sodan ennen syntyneitä ikäluokkia, mutta hänkin siirtyy netin maailmaan. Hänellä on lukemisharrastuksen takia kuitenkin henkisiä valmiuksia ja joustavuutta, mikä teki helpommaksi tuon suuren askeleen.

Vaikka sisareni on elänyt säästäväisesti, hän ei koskaan ole elänyt köyhästi. Hänellä on tilava huoneisto, paljon antiikkihuonekaluja. Hän on ihan tyytyväinen elämäänsä. Itsekin taidan olla saman luonteinen. Ei puhettakaan, että antaisin periksi ja masentuisin. Minusta elämä on kiintoisaa ja antaa paljon jännitystä. Jostain syystä sain positiivisen elämänkatsomuksen. Menetykset eivät kaada. Sisareni on varmaan samanlainen. Olemme oikeastaan itsetyytyväisiä.

Jos terveys olisi heikko, asiat voisivat olla toisin. Lääkäri soitti ja kertoi, että kaikki veriarvot ovat hyvät. Sokeri on normaali vaikka ylärajoilla. Mystisen huimauksen syytä ei löytynyt ja minä pystyn elämään sen kanssa. En halua lääkitystä, sillä siitä voisi olla sivuvaikutuksia. Sydämen rytmihäiriö ei ole vaivannut pitkään aikaan. Aion lisätä liikuntaa. Nyt en ole paljon ehtinyt haravoimaan lehtiä, kun olen auttanut sen näyttelyn kanssa. Tänään ehdin kontemplatiiviseen, yksinkertaiseen työhön muutamaksi tunniksi. Työntekeminen, liikunta, ravinto, positiinen elämänasenne, siinä on paljon terveyden rakennusaineksia. Geenitkin tietysti määräävät.

Juice Leskisen kuolema kirvoitti paljon ihailevia muistoja. Kyllä minäkin pidin hänen musiikistaan ja sanoituksistaan, mutta paljon ne menivät minulta ohitse ulkomailla asumisen vuoksi. Hän seisoi koruttomasti lavalla ja melodiat olivat aika yksinkertaisia. Hänen äänensä ei ollut merkillinen. Hänen karismansa merkitsi paljon vaikutelmassa. Se, että hän ukkoutui ja sairastui varhain lisäsi tuota karismaa. Hän toteutti myös suomalaisen miehen kohtaloa tai karmaa. Terveydestä ei tarvitse välittää vaan kynttilää sopii polttaa molemmista päistä. Sokeritauti ja sen tuomat vammat olivat syynä varhaiseen poismenoon. Hän oli lähtöisin kehitysalueilta vaatimattomista oloista ja osallistui "Suureen muuttoon", sosiaaliseen ja maantieteelliseen liikkuvuuteen. Jonkinlainen Kullervo oli Juicekin siis.

Ei nimi pahenna

Hauskoista nimistä olen kirjoittanut varmaankin. Ikkunaiineksessä niitä sivuttiin. Muistin Aimo Paukun, johon kontakti katkesi avioeron myötä. Tiedän mitä ex. vaimon suvulle kuuluu suurinpiirtein. Heillä oli sukunimi, jota en mielelläni olisi kantanut, vaikka ei nimi tunnetusti sen kantajaa pahenna, jos ei tämä nimeä. Siellä päin Satakunnassa tuota sivumerkitystä ei tunnettu, mutta Lapissa nimi tarkoitti ovelaa ja petollista ihmistä. Aimo Paukkuja löytyi ainakin yksi toinen netistä. Paukku tuli tunnetuksi Hair-musikaalin ohjaajan
nimenä.

Nimiä voi tarkastella Väestörekisterikeskuksen nimipalvelussa, mutta siellä ei ole hakua: erikoiset nimet. Voi hakea monellako on tietty nimi. Vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä.

Nimiasiaa pistettiin nykymuottiin joskus 1800-luvun lopulla. Kaikilla ei ollut edes sukunimeä vaan käytettiin kömpelöä isännimeä, joista osa sitten vakinaistettiin. Ruotu-laitoksen sotilasnimet ovat asia sinänsä. Niitä nimiä oli käytössä. Ne olivat monesti lyhyitä ja ruotsinkielisiä. Sotilasnimien iskevyys oli mallina monille uusille nimille.

Kun on joutunut elämässään olemaan kansan parissa, esim. armeijassa ja koululaitoksessa näki, että Suomen saloilta tuli yhä aika hauskoja nimiä, joita niiden kantajat kantoivat ylpeinä. Finnilä esimerkiksi. Eihän sitä yleensäkään ole kiva olla Finni, vaikka finnejähän me suomalaiset kaikki olemme.

Yllättävän paljon erilaisia kökkönimiäkin on yhä käytössä Suomen saloilla. Valitettavasti ei ole tullut pantua niitä muistiin, vaikka netin aarreaitasta niitä löytyy. Niin ja hauskat paikannimet ovat tietenkin vielä asia erikseen. Niistä kertoo esim. tämä blogi. Muuan ihmetteliä eräällä keskustelupalstalla ihmettelee hauskoja etunimiä. Suomalaisista etunimistä on niihin erikoistunut nettisivukin. Linkkilistaa nimistä löytyy. Karjalasta periytyy hauskoja ja liikuttavia nimiä. En voi olla linkittämättä tähän kaunista sivustoa, jossa löytyy nimistöä. Kirjoitin äskettäin virtuaalimatkailusta, jonka kauneimpia kukkia tässä on. Vinjettikuvaksi lainaamani tytön kuva on täältä peräisin. Voisi olla Toarie, mutta en ole varma. Toarie oli IK Inhan kuvaama. Niin olipa kuvaajalla myös nimi!

Hauskoja ja erikoisia bloginimiä tietenkin myös, mutta se on aihe erikseen. Miksi kukin on nimeensä päätynyt.

Lapsena ihmettelin mm. Sodankylän järvikylissä yleisestä Pumpanen- nimestä väännettyä rva Pumpasta tarkoittavaa nimitystä. Pumpaska. Mikähän tällaisen nimityksen kieliopillinen nimitys sitten on, feminiini-diminutiivi? Miten joku voi olla Kustu, ajattelin? Kustuja oli Lapissa ainakin paljon.

Jännittävä päivä

Elämysten päivä. Vahtimestari haki kaupungilta lainaksi kauhallisen traktorin, vaikka olisimme voineet kantaa jumalattaren kipsipatsasta nuo muutamat kymmenet metrit. Meitä oli neljä kantamassa, eikä se ollut liian raskasta. Kannoimme ihan helposti sisätiloissa. Museon johtaja pelkäsi, että särjemme hauraan patsaan. Minä olisin tehnyt kuten käsketään nöyränä poikana, mutta vahtimestari piti päänsä vaikka meille oli kaikille tiedossa potkut, jos särkisimme patsaan. Hyvin se meni ja voimme kaikki nauraa jälkeenpäin vaikka dramatiikka oli yhdessä vaiheessa huipussaan.

Uusi osanottaja tulee projektiini. Näytti jo, että se kuivuu kokoon osanottajien puutteessa, koska tällä hetkellä on vain yksi aktiivinen mukanaolija. Näyttää siltä, että museo saa hyvän tekijän kymmeneksi kuukaudeksi. Halusin, että uusi ihminen kirjoitetaan projektiini. Täytyyhän sen voida osoittaa rahoittajalle, että se on tehnyt jotakin hyödyllistä ja toimintaa on ollut. Usko on välillä ollut loppua ja minusta on tuntunut, etten ole palkkaani ansainnut. Kovin vähän olen pystynyt työttömiä auttamaan. Mutta elämän vajavaisuus täytyy hyväksyä. Oli mukava jutella uuden henkilön kanssa. Pystyin käyttämään sitä sosiaalista taitoa, jota minulla on, vaikka sille ei ole ollut kovasti käyttöä.

Ehdin vähän haravoimaan lehtiäkin muutamien pienten asioiden lisäksi. Ilma oli kaunis. Lehdistöä oli paikalla tutustumassa näyttelyyn. Vaikka kuinka yritän painaa muistiin, en vieläkään jaksa muistaa niiten henkilöitten nimiä, joiden elämäntyötä näyttely esittelee.

Muumioitunut rehtori

Jos tulee eilisen kaltainen päivä, se on lämmin ja melkein keväinen. Muualla Suomessa ei ole luvattu lunta turisteille, mutta Lapissa lumen puuttuminen on kauhea asia. Säälittävät yrittäjät. Valkea joulu ehtii vielä tulla.

Eilen puhuttiin virtuaalimatkailusta Arto Nybergin ohjelmassa. Arto oli sitä mieltä, ettei siitä ole mihinkään, kun siitä oli kertomassa juuri väitöskirjan tehnyt kaunis nuori nainen. Mielestäni juuri virtuaalimatkailua pitäisi harrastaa. Nojatuolimatkoiksi niitä ennen tietokoneiden aikakautta kutsuttiin. Mikä onkaan mukavampaa kuin matkustaa omassa, turvallisessa ja rauhallisessa kodissa. Matkat ovat hikisiä ja kalliita. Aikaa menee hukkaan. Tietenkin aikaisempien kokemusten avulla tunnelmia on helpompi palauttaa mieleen. Matkakirjat ja reportaasit mediassa, ei vähiten blogeissa antavat mielestäni ihan riittävän matkailuelämyksen. Kaikkea ei tarvitse "kokea". Ihmiselle on suotu mielikuvitus.

Tänään ehkä onnistuu jumalattaren kantaminen. Ei saa olla kostea ilma, mikä olisi museon johtajan painajainen.

Perjantaina vaksi kertoi, että lehdessä oli ollut esillä lööppi, että rehtori oli lukittu kymmeneksi vuodeksi arkistohuoneeseen. Me jo ehdimme spekuloimaan tilanteella. Oletimme, että tapahtuma oli jossakin muualla maailmassa, ehkä jossakin autioituneessa talossa. Kuvittelin muumioitunutta reksiä. Nyt selvisi, että kyseessä oli rehtori, joka oli lukinnut 10-vuotiaan pojan hetkeksi arkistohuoneeseen. Se on tapahtunut jo aiemmin, mutta tullut nyt esille. Rehtoriparka. Poika oli riehunut ja rehtori oli pitänyt häntä kiinni sallitulla otteella, kertoo Iltalehti. He olivat sopineet yhdessä, että poika laitetaan rauhoittumaan huoneeseen hetkeksi ja niin oli tapahtunut. Aivan mahdollista, muistan kuinka mielisairaalassa potilaat joskus pyysivät päästä lepositeisiin rauhoittumaan. Vaksi ei tosiaankaan osaa suomea ja oli ymmärtänyt väärin.

Vanhanen polttaisi jätteitä sähköksi, mikä nykytekniikalla voitaisiin tehdä puhtaasti. Minusta se on järkevää. Tietenkin ideaalista olisi, ettei jätteitä syntyisi tai ainakin, että niitä kierrätettäisiin, mutta en usko ihmisen siihen pystyvän.

En vieläkään hallitse navigaatiolaskuja, mikä huolettaa. En myöskään muista monia säännöksiä ja viittojen värejä, koska en ole niitä tarvinnut. Ei minun tarvitse kokeesta selviytyä, mutta ikävä olisi ylipäänsä epäonnistua.

Lancaster, Tjuda, Palin

Seurasin kesäkaudella, kun Sagalundin ulkomuseolla kävi porukkaa. Olenhan itsekin ollut oppaana museollakin (kalastusmuseo Ruotsin Kukkolankoskella). Nyt katsoin sitä suorittavana ulkotyöntekijänä, mutta myös kiertokoulunopettajan eli katekeetan kuopuksena. Minun aikanani äiti ei enää lapsuudessani ollut katekeetta. Suomen viimeinen katekeetta, Laura Lehtola oli juuri lopettelemassa uraansa Inarin kunnassa.

Yksi Kemiön museon suosituimmista kohteista on Tjudan pedagogio, joka on Axel Oxenstjärnan perustama. Koko Kemiön saari oli hänen läänityksiään. En tiedä kuinka vanha museolle siirretty rakennus on, mutta vanha se on, ainakin 1800-luvun alkupuolelta, sisustus ehkä vielä vanhempaa. Tjudassa toimii edelleenkin koulu. Tässä museon koulussa oli kesäaikaan aika usein näytöksiä. Tuli koululuokkia ja vanhempiakin kävijöitä, jotka halusivat kokea entisajan koulunkäyntiä. Muutenkin tuimailmeinen museon pääopas on pukeutunut arvokkaaseen pukuun. Hän on olevinaan ehkä lukkari, joka pitää koulua tai sitten Oskar Jansson. Hän soittaa kelloa ja käskyttää siinä ulkona vähän tylysti. Mitä sitten tapahtuu, en tiedä, sillä jonot katoavat sisään. Kiertokoulusta ja Lancaster-menetelmästä löytyi netistä mm. nämä muistelmat.

Olen pari kertaa käynyt sisällä rakennuksessa. Muistelisin, että siellä on ollut käytössä ns. Lancaster-metodi, joka tarkoittaa että vanhemmat oppilaat ovat toimineet apuopettajina. Kuri on tietenkin ollut kova ja ylempi on kepittänyt alempaansa.

Mutta itse asiassa Lancaster-metodi oli vallan edistyksellinen. Sehän on ns. tutorointia. Itse käytin opettajana samaa menetelmää, että oppilaat auttoivat toisiaan. Onhan se kuin huomaamatonta oppimista, kun saa laatia tehtäviä muille ja auttaa.

Pelit ja leikit olivat päivittäisessä käytössä luokassani. Alkuvuosina en laskenut tunteja vaan valmistin oppimateriaaleja. Oli paljon leikkaamista ja liimaamista, oli kaikenlaisia korttipakkoja, joitten järjestyksessä pitämisessä oli työnsä. Paljon käyttämäni oli ns. Mini-Luko. Oli kaksi kilpailevaa systeemiä Palin ja Luko. Ne koostuivat 24 numeroidusta lappusesta, joiden takana oli geometrinen värikuvio. Kaikkiin mahdollisiin aineisiin oli valmiita tehtävävihkoja. Lappuja otettiin yksi kerrallaan ja tehtiin vihkosta siihen numeroon kuuluva tehtävä ja laitettiin sitten vastauksen ilmoittamaan paikkaan ns. raamissa. Kun kaikki tehtävät oli tehty pelilauta käännettiin ja takapuolella oli kuvio, joka kertoi oliko tehtävä tehty oikein tai missä kohdassa oli virhe. Käytin näitä valmiita harjoituksia aika paljon, mutta keksin systeemin ns. Mini-Lukoon, jossa oli vain 12 lappua. Kuka tahansa pystyi laatimaan toiselle näitä tehtäviä. Oppilaat tai opettaja. Oppilaat eivät osanneet tehdä kovin strukturoituja tehtäviä, mutta avulla he siihen pystyivät. He piirsivät kuvia ja laativat tehtäviä aloitteleville lukijoille. Systeemini sai kerran kustantajan hyväksynnän: " Vi skall absolut ge ut den", mutta en kuitenkaan saanut aikaan kustannussopimusta. Firman omistaja vaihtui ja siihen se jäi.

Varmaankin Paliniiin ja Lukoon liittyy monilla ikäviäkin muistoja, eiväthän ne sinänsä ole kuin hengetöntä drilliä. Loputonta pahvisten Palinin tehtävien tekemistä ainakin ruotsalaisessa koulussa. Olivathan ne toisaalta vähän kuin eriyttämistä, mutta aika hengettömiä ne sinänsä olivat. Oppilashan tarvitsee puffauksen.

Hemming Palin oli suomenruotsalainen ja hänen pahvinen Palininsa oli Ruotsissa joka koulussa ja joka luokassa. Luko systeemi on apinoitu Palinilta ja se oli levinnyt moneen maahan, mutta Palin ei saanut penniäkään vaan antoi ideansa käyttöön ilmaiseksi. Nyt ne näyttävät olevan samalla kustantajalla Ruotsissa, elossa siis edelleenkin. Ennen ne olivat pahvia, mutta nyt muovia. Lukosysteemi,(Lycko) oli vallan kattava suomeksikin. Oli kaikissa mahdollissa aineissa luokille 1-6. Se ei tainnut koskaan olla pahvista. Olisi kiva tietää Palinista vähän enemmän.

Oppimispelejä on nykyään netissä pilvin pimein. Siellä ja kovalevyllä ne pysyvät paremmin järjestyksessä. Netissä on paljon tehtäviä, joissa korjaus ja palaute tulevat välittömästi. Edellisessä merkinnässä kuvaamani oikeinkirjoitusohjelma on yksi mukavimmista, koska siihen saa äänen ja kuvankin. Nettihän on pullollaan hyviä kuvia. Niitä voi tuottaa itsekin vaikka digikameralla.

Toinen esimerkki ovat ns. flash cardit, joita oli pahviaikaan paljon kaupallisia ja niitä tunnollinen opettaja rustasi itsekin, leikkaamalla ja liimaamalla ja laminoimalla. Varmaan niitä tekevät edelleenkin ammatissa toimivat opettajat. Tietokoneaika on edelleenkin vasta ihan uusi. Opettajat eivät ehkä ole ehtineet ja jaksaneet perehtyä tekniikkaan. Suomalaisessa koulumaailmassa oppikirjalla on yhä liian keskeinen asema. Vaikka ne ovatkin nykyään monivärisiä ja hyvin älykkäästi ja nokkelasti laadittuja, ne ovat mielestäni liian valmiita ja siksi ikäviä. Monesti oppilaalla ei ole mitään edellytyksiä ymmärtää käsitteellistä tekstiä, ruotsinsuomalaisilla raukoilla oli vielä vähemmän, kun he elivät puutteellisessa kieliympäristössä.

Kotikoulut tulevat varmasti yleistymään hyvässä ja pahassa. Vaikka kotikoulu saattaakin pelastaa lapsen mobbaukselta, se saattaa olla valmistamatta häntä karuun todellisuuteen. Suhtaudun kuitenkin periaatteessa myönteisesti kotikouluun. En tietenkään toivo kovin hörhöileviä kouluja, mutta minkä sille voi. Kotikouluja on jenkeissä paljon ja niille löytyy netistä myös apua. Sanalle home school on yli 380 milj. osumaa, kuinka monta relevanttia lie? Suomessa tämä kulttuuri ei ole päässyt vielä kehittymään. Meitä on liian vähän.

Flash cardien tekemiseen on netissä paljon shareware-ohjelmia, mutta myös ilmaisia löytyy. On verkkosivuilla toimivia editoreita. Voi vaihtaa ja tilata aineistoja. Parhaissa flash card-editoreissa voi ladata tekstin, kuvan ja äänen jostakin tai tehdä ne itse. Flash cardit sopivat asioiden muistiin drillaamiseen. Niitä on paljon valmiita aritmetiikkaan, kellonaikoihin, alkeelliseen lukemaan opetteluun. Mutta tässäkin sellainen salajuoni, että antaisi oppilaiden näitä askarrella olisi ovelaa. He ikäänkuin oppivat salaa ja huomaamattaan. Kortin idea on, että toisella puolella on tehtävä, stimulus ja toisella puolella vastaus, response. Niitä voi netistä sitten printata ja käyttää perinteiseen tapaan. Flash cardit löytyvät helposti googlettamalla.

Uusimmat tuollaista oppivaa askartelua vaativat tekniikat ovat tietenkin meille bloggaajille tutut blogit ja wikit, joiden lippua Anne Rongas on kiitettävästi pitänyt yllä. On olemassa koulujen nettilehtiä, jotka toimivat kaupallisen lisenssin turvin. Ne ovat monesti suljettuja, pienen piirin juttuja enkä ole kovin moniin tutustunut. Suontaan koulu on pitänyt blogia maaliskuusta alkaen, kertoo Anne. Blogit voisivat yleistyä koulujen ja luokkien nettilehtinä, on hurskas toivomukseni.

Spelling bee

Kirjoitin pari päivää sitten oikeinkirjoitus- eli spelling bee kulttuurista, joka on lähinnä pohjois-amerikkalainen ilmiö. Minusta on hienoa, että materialistisuuden perikuvassa, kapitalismin kehdossa järjestetään kilpailuja oikeinkirjoituksessa. Me pohjoismaisen peruskoulun ja tasa-arvo-ajattelun kyllästämät helposti tuhahdamme tietysti idealle, että kilpaillaan yleensä ja vielä erityisesti tällaisessa asiassa. Olen nähnyt tv:ssä pari dokumenttia valtakunnalliseen kilpailuun valmistautuvista nuorista. He olivat söpöjä ja fiksuja nuoria, oikeita persoonallisuuksia, jotkut täysiä nörttejä. Monille oikeinkirjoitus on tie koulutukseen ja parempaan elämään. Kunnianhimoiset aasialaiset opiskelijat pärjäävät varsinkin hyvin.

Itse kilpailutilanne oli heille varmasti hermoja raastavaa, kun on satsannut paljon ja häviää sitten. Miksi tällaista kilpailua ei voisi ajatella Suomeen, on varmasti kielen rakenteestakin kiinni. Äänteenmukaista kieltä on helppo kirjoittaa. Ruotsinkielessä oikeinkirjoitus onkin jo huomattavasti kinkkisempi juttu. On ruotsissa kuin englannissakin varmasti sääntöjä siihen miten kirjoitetaan, mutta melkein on helpompi oppia ulkoa kuin monet säännöt ja poikkeukset. Oikeinkirjoituksesta on hyvä wiki-artikkeli, jossa on paljon linkkejä.

Muistan kuinka joku oma englannin opettajani kertoi tavauskilpailuista. Tavaus tuo mieleen ekaluokan, mutta spelling bee- kilpailuja järjestetään kaikenikäisille ja sanat ovat vallan vaikeita. Oikeastaan noitten sanojen merkitys on usein outo, ne ovat ns. sivistyssanoja.

Jos haluat testata omaa osaamistasi, voit tehdä sen verkossa. 1 2 3 Scripps Howard National Spelling Bee on kansallisen kilpailun päätekijä. Sen verkkosivu komeilee ensimmäisenä googlen listassa. Sieltä voi tilata omalle tietokoneelle sanalistoja, joita amerikkalaiset käyttävät harjoittelussaan. Kadotin yhden sivun, jossa voi valita vaikeusasteen ja kirjoittaa sanelun mukaan. Tämä se ei ollut, vaikka tässä on sama idea.

Olen huomannut, että oikeinkirjoitusohjelmia on vaikka kuinka paljon. Ne ovat useimmiten shareware-ohjelmia, mutta löysin yhden joka on ns. donationware eli täysin ilmainen. Shareware ohjelmat antavat yleensä väärää tietoa ilmaisuudestaan. Ne ovat usein kuukauden koekäytössä ja sen jälkeen pitää maksaa pieni maksu. Se täysin ilmainen ja täysin hyvä ohjelma on ladattavissa osoitteesta:http://blakeware.com/spelltest/spell_down.htm . Se sopii hyvin myös suomalaiseen sanelukirjoitukseen ja on mielestäni oikea aarre. Sanalistojen ja äänitysten teko on helppoa, samoin ohjelman käyttö. Hieman spatalainen ulkomuoto tosin.

Eräs monipuolinen shareware-ohjelma on Spelling Made Simple. Siihen voi ladata valmiita englanninkielisiä harjoituksia ja tehdä omia äänityksiä. Sitä on kuitenkin monimutkaisempi käyttää kuin aivan ilmaista ohjelmaa. Vastaavia on monia.

Itse ajattelen, että kun aikoinani, varmaankin 80-luvulla tein oman ja vastaavan, en ollut ihan turhalla asialla, koska Amerikoissa samalla idealla tehdään rahaakin. Ehdotin jollekin opetusohjelman tekijälle, että hän olisi ottanut tämäntyyppisen mukaan pakettiinsa, mutta hänen mielestään opettajat haluavat valmiita tehtäviä. He ovat jo niin raskautettuja tehtäviensä kanssa, etteivät halua itse tehdä. Minusta hän oli kyllä väärässä, sillä kautta maailman sivun monet opettajat ovat värkänneet omia materiaalejaan. Vasta sellaisessa toiminnassa, missä asioita saa pistää uusiksi, on luovuutta. Sellainen lisää viihtyvyyttä. Amerikkalaisessa koulussa on kasvatusfilosofi Deweyltä peräisin oleva käytännöllisyyden juonne. Kaikenlainen puuhailu, kilpailut, leikit opetettavalla kielellä ovat parasta kielenopetusta. Nyt kun laajakaistat ovat kouluissa ja netti on niin perin englanninkielinen, sieltä löytyy varmaan paljon juuri englanninopetukseen soveltuvaa materiaalia. Melkein kannattaisi kokeilla englannin opetusta ilman oppikirjaa.

Satelliittitelevisio laajakaistaa myöten?

Netissä surffaillessa törmäsin tähän osoitteeseen, jossa luvataan ilmaista satelliitti-tv:tä muutaman kymmenen euron kertamaksulla, ikuisiksi ajoiksi tai sitten, kun "lähetykset suljetaan".

Kuulostaa samalla houkuttelevalta: olisihan kiva nähdä maailman tv-tarjontaa. Ehkä voisi luopua tavallisesta tv:stä ja tv-luvasta, kun digi-tv tulee ja itsellä on vain analogivastaanotin. Mutta onko se samalla laitonta. Miten ko "underground"-tv -voi ottaa vastaan satelliittilähetyksiä ja jakaa niitä edelleen? Ehkä siinä syyllistytään rikokseen.

Mainoksessa ei kerrottu, millainen laajakaista vaaditaan. Oletan, että kuvan koko on samanlainen pikkarainen kuin real playerillä ja media playerilla. Sekään ei loppujen lopuksi haittaisi. En kuitenkaan vielä maksanut vaan jään odottamaan, mitä kuulen aiheesta. Laittomuusmahdollisuus hieman arveluttaa. Syyllistynkö rikolliseen toimintaan, jos alan katsella maailman tv-tarjontaa. Ja toimiiko se edes teknisesti.

Runsauden sarvi odottamassa

Viime viikolla puhuttiin Ranskaan tulevasta fuusioenergian kaupallista käyttöä tutkivasta koelaitoksesta. On luvattu jopa, että fuusioenergia tulee tosissaan kuluvan vuosisadan puolivälissä. Sitä katsomassa voi olla nykyinen nuori polvi.

Mitä tuollainen lupaus ikuisesta runsauden sarvesta tulee aiheuttamaan energiapolitiikassa? Onhan fuusioenergiaa luvattu muutaman kymmenen vuoden päästä jo varmaankin puolen vuosisadan ajan. Ei ole varmaa, tuleeko se koskaan, koska ratkaistavana on isoja ongelmia. Lupaus voi kuitenkin edesauttaa vastuutonta energian käyttöä. Ihmiskunta voi hyvin käyttää nykyiset öljyvarat loppuun, vaikka ne olisikin parempi säilyttää materiaalien raaka-aineiksi.

Jumalatarta kantamaan

Olen langennut kahvin ja teen juontiin. Seurauksena on päänsärkyjä ja alkuvaiheessa unen häiriintyminen. Mutta aion juoda kahvia joulun aikoihin. Unen puutteessa olin ekstra kriittinen. Englannin kurssi tuntui taas tyhjältä lörpöttelyltä ja opettaja naurettavalta. Ainoa ilo oli silmien ilo, sievä teinityttö oli mukana. Olen aina ollut samanlainen kauneuden palvoja. Varmaan kuolinvuoteellanikin vielä ihailen hoitajattaria. Siksi varmaan en tule löytämään kumppania, koska kriteerit ovat mahdottomat. Pitää olla mukava, viisas, hyvävartaloinen ja seksikäs! Voisiko olla tyypillisempää ukkotautia.

Tänään pitäisi kantaa jumalatarta, jos ei sada. Kipsinen patsas pitäisi viedä varastoon näyttelyn tieltä. Varmaan tarvitaan kaikki kynnelle kykenevät mukaan, sillä jumaltar painaa, sen verran hyvin muodostunut peppu hänellä on. Eräs toinen osanottaja otti puheeksi iltakurssilla museon johtajan temperamentin, vakuutan kyllä että täysin ilman pahoja merkityksiä, mutta hauskaa se oli, kun hän matki ko. henkilöä. Hän itsekin täysin kilttinä ja huumorintajuisena persoonana.

Sisareni soitti ja oli päättänyt kääntyä tietokoneen myyneen liikkeen puoleen. Ne vetävät kiskurihintoja. Olivat velottaneet tietokoneen tuonnistakin 600 kr. Minä en puhelimessa pysty enää neuvomaan, niin omituiseksi hänen tietokoneensa on muuttunut eikä sisareni ymmärrä siitä, mikä voisi olla oleellista.

Ihan toinen juttu. Se liittyy jotenkin kulttuuripiirteisiin. Minusta amerikkalaisessa koulukulttuurissa on tuo jännnittävä ja eksoottinen oikeinkirjoitus- eli tavausharrastus. Amerikkalaiset eivät voi olla ihan tomppeleita, kun kilpailevat oikeinkirjoituksessa! Olen nähnyt oikeinkirjoituskilpailuihin osallistuvista tehtyjä dokumentteja. Siellähän on koulukohtaisia, piirikunnallisia, osavaltion tason ja valtakunnallisia spelling- kilpailuja. Johtuu varmaankin siitä, että englantia on vallan vaikea kirjoittaa. Itse kirjoitan englantia siten, että ajattelen sanat siten, että ajattelen niihin suomalaiset kirjaimet. Ei ole suurempia ongelmia. Ruotsia on huomattavasti vaikeampi kirjoittaa kuin suomea. Lukemaan oppimisessa on muistaakseni kaksi pääsuuntaa, jotka tavallisesti sekoitan: analyyttinen ja synteettinen. Suomenkieli on äänteenmukaista ja sitä rakennetaan näistä äännepalikoista aivan synteettisesti. Englannissa ja ruotsissakin joudutaan analysoimaan äänteiden käyttäytymistä. Sen sijaan näissä kielissä opitaan lukemaan sanakuvia. Kai varsinainen lukemaanoppiminen tapahtuu kuitenkin sekamenetelmänä. Äänteiden kuunteleminen on mielestäni myös analyysiä ja se on suomenkielessä aivan oleellista.
Muutamia vuosia sitten löysin netistä ihan ilmaisen spelling -ohjelman, jonka kaltaista varmasti käyttäisin, jos olisin yhä opettajana. Tipsasin siitä blogissani, mutta tuskin sitä lukee ja luki kukaan, jolle asia olisi ajankohtainen. Ajattelin lähettää tipsin jonnekin, jossa siitä olisi hyötyä. Uskoisin, että ala-asteen opettajilla ja vanhemmilla erityisesti. Olen kirjoittanut pariinkin paikkaan.

Katsoin huvikseni ja netistä löytyi halpoja ja vastaavia amerikkalaisia share-ware ohjelmia paljonkin. Mutta tuo löytämäni on ilmainen. Se on sinänsä rakas ja nostalginen aihe, koska silloin kun osasin basic-ohjelmointia tein silloisille tietokoneille ihan toimivan, oikeastaan paremmankin ohjelman. Se oli ennen PC-aikaa. Nyt kun on äänikortit yms, ohjelma toimii täsmällisesti. Ihan haluttaisi opetella uudelleen ohjelmointia. Minulla on kyllä toimiva Visual Basic-ohjelma, mutta en ole sitä opetellut kunnolla koskaan. Kun on tarve (keksittykin käy) oppimisella on motivaatiota. Uskoisin, että flash-ohjelmoinnilla voisi tehdä myös. Tekisin kyllä mielelläni yhteistyötä jonkun ohjelmointitaitoisen kanssa, mutta en tunne ketään. Suomalaisia oloja varten voisi hyvin tehdä ohjelman, jossa olisi suomenkielinen rajapinta. Jos amerikkalaisilla on käytännön tarvetta tehdä näitä ohjelmia, miksei suomalaisellekin olisi tilausta. Itse ohjelmointityö olisi kovin helppo.

Äiti, hän ei porannut lainkaan

Tänään oli pieniä jännitysmomentteja pitkin päivää. Sai jännätä, meneekö auto katsastuksesta läpi, hammaslääkäriä ja pahville printattuja arvokkaita kuvia, joita minun olisi pitänyt osata leikata. Tuli huonohkoa jälkeä kahdeltakin leikkaajalta. Opin että veitsen vinous on tärkeä tekijä. Vaksi sai loistaa ihan oikeutetusti. Hän on ehtinyt hankkia monia taitoja elämänsä aikana. Laitoin valmiiksi lasinleikkauspaikan ja hain esille lasia, mutta en ehtinyt leikkaamaan sitä. Sain pienennettyä ikkunanpokaa siten, ettei uusi lasi mene uudelleen rikki.

Museon johtaja käy kuumana, sillä maanantaina tulee jo lehdistö, eikä näyttely ole läheskään valmis. Hänellä on onneksi kiltti vaikka vähän tulinen temperamentti, mielestäni oikein viehättävällä tavalla. Museolla on projektitöissä juuri Åbo Akademista valmistunut maisteri, ihan nuori, sievä tyttö, joka on myös rakentamassa näyttelyä. Huomenna laitamme hänen kanssaan muutamia kuvia paikalleen. Tyttö matkustaa joka päivä Turusta, tekee kahdeksantuntisia työpäiviä eikä palkka ole kaksinen. Päivälle tulee pituutta. On niitä kunnollisiakin nuoria.

Vielä on jaksettava ajaa uudelleen Kemiöön iltakurssille. Yöunet jäivät lyhyiksi, sillä olen aloittanut taas kahvin ja teen juomisen. Muitakin paheita on tullut, punaviini.

Katsastajat tulevat Tammisaaren konttorista muutaman kerran kuukaudessa. He käyttävät erään autokorjaamon tiloja. Tällä kertaa osaisin itsekin vaihtaa kuluneen osan, mutta miten päästä auton alle. Parempi viedä korjaamoon. Tosi ystävällistä palveluakin sai, samoin kuin hammaslääkärissä. Siellä oli palvelukysely ja annoin lähes täydet pisteet. Suomalaiset ovat tainneet oppia palveluammatteihin.

Kirjotin aamulla kirjeen Kotimikro-lehdelle ja ehdotin paria ohjelmaa oheisrompussa jaettavaksi. Minulla on tiedossa kaksi ohjelmaa, joista itse olisin kovin iloinen, jos olisin opettaja tai koululaisen vanhempi. Toinen on täysin ilmainen, toinen shareware.

Neuvolassa kehdosta hautaan

Minulla on ollut tällä viikolla verenpaineseurantaa. Yllätyksekseni minut ohjattiin neuvolaan, joka Kemiössä on kunnantalolla. Luulin neuvolan tarkoittavan vain lasten- ja äitiysneuvolaa. Tänään kohtasin monia minua iäkkäämpiä ja huonokuntoisempia senioreita. Se antoi esimakua siitä, mitä tuleman pitää. Köpötteleviä ukkoja ja mummeja. Suhtaudun siihen nöyrästi.

Muistan, että olen ihan pienenä itsekin ollut neuvolassa. Wikipedian mukaan ensimmäiset perusti Arvo Ylppö jo 1920-luvulla. Ruotsissa oli sama systeemi. Pienillä paikkakunnilla oli ainakin distriktsköterska, paljasjalkalääkäri.

Erilaiset verianalyysit olivat tulleet tietokoneelle, mutta hoitaja jätti niiden ensitulkinnan reppulääkärille, jolle on jo varattu soittoaika ensi viikolla. Jos en ehdi tajuta sanomaa, menen uudestaan neuvolaan, jotta saan vähän enemmän tietoa. Verensokeri oli kuulemma hieman koholla, mutta ei hälyyttävästi. Hyvä niin, sillä en aio sairastua sokeritautiin. Jokin aika sitten kerrottiin, että oliko se lähes kaikki maorit ovat vaarassa sairastua sokeritautiin. Tukevaa porukkaa siellä Tyynessä meressä muutenkin on. Me suomalaiset olemme euroopan tukevimpia emmekä jää paljoa jälkeen jenkeistä.

Jotkut osaa

Aioin mennä pankkiautomaatille ja lompakossa ei ollutkaan pankkikorttia. Minun on täytynyt aikaisemmin tehdä itseni kanssa sopimus: Laita aina pankkikortti sille tarkoitettuun lokeroon lompakossa. Älä pistä sitä väliaikaisesti mihinkään, koska silloin unohdat. Myös se, että pidä lompakkoa aina housun taskussa, kun olet poissa kotoa. Älä takin taskuun, koska takki voi riippua jossakin. Unohdan silti joskus sen säännön. Olin tietenkin kauhuissani, mutta kestin tuon paineen ja ihme kyllä kortti löytyi kotoa pöydältä. En kyllä ymmärrä miten se oli sinne joutunut. Nyt tuntuu suorastaan onnelliselta, ettei mitään ollut tapahtunut.

Olemme kaikki museon työntekijät auttamassa näyttelyn pystyttämisessä. En ole vielä pystynyt painamaan mieleeni kuka on kyseessä oleva puunleikkaaja, jonka teoksista valokuvataiteilijat ovat ottaneet kuvia, jotka näyttävät paljon paremmilta kuin itse originaalit Kemiön kirkossa, kun ne nyt riippuvat museon seinällä. Näitä kuvia ripustimme nytkin porukalla, onneksi mukana oli yksi museon nuorimpia vapaaehtoistyöntekijöitä, silti varmaan minua vanhempi. Hän oli ripeä kaveri. Oli monia käytännön probleemeja esim. ison mustan vuorikankaan ripustaminen yhden seinän peitoksi. Siinä saimme tuumata useammankin kerran kun kyseessä oli mielissämme taistelu perfektionalismia vastaan. Jossain vaiheessa täytyy tehdä kompromisseja ja tulos on ihan hyvä.

Remontoimani ikkunat jäävät ainakin vuodeksi pimennysverhojen taakse, koska niin kauan näyttely kestää. Minun piti sulkea yksi ikkuna, joka oli tiukka eikä kunnolla kiinni ja se rasahti rikki. Onneksi osaan vaihtaa lasin, mutta se vie aikaa ja aikataulu on tiukka.

Olikohan se toissailtana, kun ykkösellä näytettiin taas Boratia, eli brittiläistä koomikkoa Sacha Baron Cohenia, tunnettu myös Ali G:nä ja itävaltalaisena gay-kansalaisena Brunona. Borat saa yli 93 miljonaa osumaa googlessa. Googlen kuvahaulla löytyy myös monia kuvia tästä monikasvoisesta provokaattorista.

Wiki-artikkelissa on lueteltuna hänen "haastattelemiaan" henkilöitä, joista kyllä riittää mahdollisuuksia uusintoihin. Valitettavasti uusia haastatteluja voi olla vaikeampi tehdä, koska tänä hetkenä mies on jo liian kuuluisa. Hän asettaa kohtaamiensa ihmisten huumorintajun koetukselle kysymällä aivan pöhköjä. Tällä hetkellä en tiedä ketään muuta, joka vetoaisi enemmän huumorintajuuni. Provokaatioillaan hän ehkä kertoo enemmän amerikkalaisesta yhteiskunnasta kuin vakavat dokumentit milloinkaan pystyisivät tekemään.

Saimme vaksilta, me kaksi ulkotyöntekijää, purkit maustekalaa, joka oli tehty kilohailista. Se on minulle tuttua herkkuruokaa. Ihmettelin vain kalan nimeä ruotsiksi. En ole koskaan kuullut nimeä vassbuk. Täältä löytyi tutumpi nimi: skarpsill. Siitähän on myös tehty iki-ihana ruotsalainen herkku, hapansilakka. Portaali kertoo siitä kaiken. Raholan syötävissä sanoissa kerrotaan hapankalojen alkuperästä. Löytyi myös selitys graavilohelle.

Kristallilapset

Nelosen dokumentti indigo- ja kristallilapsista palautti mieleen asioita, joista jo bloggasin äskenkin. Mielestäni yhteisössä oli tavallista enemmän keskittymishäiriöisiä lapsia. Nykytilannetta en tiedä. Alkuvuosina yhteisössä vaikuttanut enkeliterapeutti alkoi hohkata, että eräs nätisti hymyilevä tyttönen oli enkelilapsi ja sai kovasti taustatukea Huuhaa-Heikiltä. Tytöstä tuli kuitenkin aika hankala selvästi häiriintyneen äitinsä kanssa ja hän menetti enkeliominaisuuksiaan. Kuulin muutaman kerran esitelmiä indigo-lapsista. Monella oli myös teorioita vanhoista ja nuorista sieluista ihmisen ruumiissa. Yksi esitelmöijä oli jopa Intiassa toimivan yhteisön jäsen. Tietenkin myös M. puhui paljon asiasta, koska hän eli itsekin syvällä esoterian maailmassa. Tässä on eräs suomalainen sivu, jossa puhutaan kristallilasten ominaisuuksista, tässä myös. Tässä keskusteluketjussa samoin.

Lapset ovat johdateltavissa. Sen vaikutelman sai myös tv-dokumentista. Nätistä teinitytöstä koulutettiin meediota ja reiki-mestaria. ADHD-diagnoosin saanut pikkupoika näki henkiä.

Hieman sääli on yhteisön lapsia, joille jo lapsesta alkaen kerrotaan höperyyksiä. Vaikka kaikessa ei näekään mitään suuria pahuuksia, new age vaikuttaa kauniilta ja viattomalta, luulen että uskottelun kohottaminen elämänohjeeksi ei ole hyväksi. Se tuo taipumusta kultteihin, taikauskoon ja syrjäytymiseen.

Tietenkin on ymmärrettävää, jos erilaiseksi diagnostisoidun lapsen äiti kieltää ongelmat alkaa kuvitella lapsestaan suuria. Ongelmalapset ovatkin uuden ajan airuita, tulevaisuuden ihmisiä. Minä ainakin ajattelin omastani: Luojan kiitos, hän on normaali. Samoin ajattelen lapsenlapsistakin. Ei yhtään fiksumpia ja erikoisempia kuin muut mutta tietenkin ainutlaatuisia kuten kaikki.

Lisäys: Finnsanity-blogissa käsiteltiin aihetta syvälle menevästi.

Loppumattomat tarpeet

En ole koskaan voinut olla ihmettelemättä ihmisen tapaa keksiä tarpeita. Nuorena olin tiukasti sitä mieltä, että ensin tulee perustarpeiden tyydytys kaikille ja sitten vasta muut. Nyt ymmärrän, että tavaran himo ei koskaan lopu ja että se ehkä pitääkin olla näin. (Hienot käsitteet tulkitaan tavaraksi vaikka ne voisivat olla palveluksia paljon enemmän.) Se pitää yhteiskunnan dynaamisena. Ihminen on perusluonteeltaan laiska, itsekäs nautiskelija. Hän pysyy alati tyytymättömänä ja halaa lisää. Himo saa hänet tekemään työtä. Nyt olemme lähestymässä vuoden tavarakaupan huippua, joulua.

En voi sille mitään, että tunnen, että vähemmälläkin pärjättäisiin, mutta ymmärrän kyllä, että tässä systeemissä pyörien pitää pyöriä. Elintaso kasvaa jatkuvasti, mutta onnellisuus ei kasva samassa mitassa.

En osta joululahjoja enkä niitä erityisemmin toivokaan, mutta saan aina muutaman. Minulla on kyllä järjellä ajateltuna jo kaikki mitä voin kuvitella tarvitsevani. Minulla on jopa teleskooppuvartinen makkaratikku, jota en kyllä ole koskaan käyttänyt. Ostan kyllä tavaroita, lähinnä kirppiksiltä.

Silti seuraan kiinnostuneena tavarataivasta. Mitä kaikkea ihminen keksiikään! Luin Aftonbladetista äidistä, joka on puristuttanut kuolleen poikansa tuhkasta timantin. Tämä jo melkein voittaa palkinnon korneimmasta joululahjasta, vain 38 000 kr.

Ekoyhteisöasiaa

Kyllä minä periaatteessa edelleenkin pidän ajatusta ekoyhteisöistä ihan hyvänä. Mutta ne eivät silti käytännössä toimi, jos ollaan yhteiskunnan leivissä. Varmaan toimivimmat yhteisöt ovat uususkonnollisia hihhuliporukoita jossain Amerikoissa. En sellaisiin tietenkään menisi.

Keuruulta tuli kutsu vuosikokoukseen. Ensin ajattelin käydä ja tehdä samaan aikaan opintoretken Keski-Suomeen, mutta se ei onnistu.

Toimintasuunnitelma, jonka kaltaisia runoelmia minäkin olen ollut rustaamassa, esittelee samat ja ikuisesti toteutumattomat päämäärät. Siteeraan runoelmaa: "Pyrimme toimimaan hyvän yhteisöelämän ja onnistuneen maaseudun uusasuttamisen mallina, joka omalta osaltaan tarjoaa hyviä ratkaisuja nyky-yhteiskunnan ongelmiin: työttömyys, yksinäisyys, väestön ikääntyminen, luonnosta ja elämän perusarvoista vieraantuminen, luonnon saastuminen jne. Rauhantyö ja kansainvälisyys, sekä mahdollisuuksia täynnä oleva toimintaympäristö ovat puitteita, joissa yhteisö pyrkii auttamaan jäseniään löytämään onnellisen elämän."

Työllistymisestä on mainittu, että selvitetään, onko ekokyläläisillä tarjottavana sellaista, mitä Keuruun kaupunki, Keuruun työvoimatoimisto tai Keuruun kansalaisopisto tarvitsevat, kuten esimerkiksi seuraavanlaisia palveluita: remontti/rakennuspalvelut, pitopalvelu, siivouspalvelu, maataloustuotteiden suoramyynti, ruokapiireille tuotteita, leirikoulu, ympäristökasvatus, vanhusten hoito, vapaa-ajan viettoa vanhuksille ha huonokuntoisille, ym palvelut sosiaali- ja terveystoimen alalla sekä erilaisten kurssien ohjausta. Tutkitaan mahdollisuutta hakeutua kuntouttavan työllistymistyön järjestämispaikaksi."

Kommentti: Monia on kokeiltu, mutta huomattu, että vallitsevalla ideologialla se ei käy. Miten ideologia ja ihmiset olisivat nyt muuttuneet?

Tiedotuksesta sanotaan, että toiminnasta tiedotetaan kotisivuilla ja julkaistaan Aviisi silloin tällöin. Ekokylän kotisivut ja ko. Aviisi ovat kuvaava esimerkki porukan laiskuudesta. Ei viitsitä.

Sivut ovat jämähtäneet paikoilleen ja lehteä ei ilmesty. Kannattaisi satsata nettiviestintään. Ehkäpä ei uskalleta sille foorumille. Sivumennen sanottuna koko ekoyhteisöliike ja ns. yhteisökylät elävät aneemista elämää. Yhteisökylät voisivat olla hieman erilainen lähtökohta kuin olemassaoleva ekokylä, jossa kaikki on tarjottu valmiina.

Uusia blogeja

Mielenkiinnolla luin Kuumalle listalle ilmestynyttä uutta blogia, Entisen kieltäjän tunnustukset, jota kirjoittaa ent. fil yo, Jyrki. Hän kuvaa katuvin mielin mutta jännittävästi aikaisempia pahoja tekojaan, kun hän vainosi ja vähätteli, uskovaisia, nykyisiä uusia ystäviään. Minullehan itselleni tämä problematiikka ei ole läheistä, olen pikemminkin agnostikko, mutta voin hyvin samaista kirjoittajan tuskaan.

Netissä on luettavissa yksi hänen kiivaimmista purkauksistaan juuri ennen kääntymistä. Siinä hän kuvasi uskovaisia hölisijöiksi, joiden hengentuotteilla ei ole "rakennetta, sisältöä, pituutta tai mitään muutakaan". Pian sen jälkeen hän jatkoi väittäen, että uskovaiset vain harrastavat "kutomista, virkkaamista, ompelua, omaa seksielämää, omaa tyhjää elämää".

Uskovat reagoivat eri lailla vainoon. Toiset kävivät vastahyökkäykseen, mutta suurin osa ryhtyi rukoustaisteluun. He tiesivät, että Jumalalla on suunnitelmansa myös pahimmille vainoojille. Jyrkin ystävä, Juha koki kääntymyksen, mutta Jyrki itse jatkoi uhmakasta tietänsä. Hän oli kuin Saulus, josta tuli sitten Paulus Tarsoksen tiellä. Ennen hän oli kivittämässä, nyt hän on uskovien joukossa. Yhdessä pojat rukoilevat vielä lavean tien kulkijan Jounin puolesta.

Uudessa blogissa on kuvauksia siitä kuinka Jyrki nyt kertoo rehellisesti omasta seksuaalisesta kilvoittelustaan, identiteettinsä kehittymisestä, sen feminiinisemmästä puolesta. Hän on kaiken aikaa harrastanut käsitöitäkin. Nyt hän nöyrästi tunnustaa kutovansa. Iloiten hän antaa viimeisimmässä merkinnässään kuvauksen suunnittelemastaan slipoverista. Hänen bloginsa onkin jo noussut käsityöblogien aateliin. Hän käy antaumuksellisia filosofisia keskustelu eri kommenttiosastoissa moraalifilosofian tärkeistä kysymyksistä muiden bloggaajien kanssa. On ilo huomata kuinka hän kommentoi jopa kymmenenkin kertaa sävyisästi Saaran blogissa sitä kuinka kunnioitetun bloginpitäjän koiran ilmavaivat saataisiin vähenemään paremmalla ruokavaliolla.

Hän osallistuu ahkerasti Ikkunaiineksen piirittämiseen hänen blogissaan. Kuka voittaa Iineksen käden: Rane, Kale vaiko Jyrki, on kysymys joka askarruttaa lukijaa.

Jyrki kertoo blogissaan myös nuoruuden hairahduksiaan, kun hän pilkkasi kirjailijoita, kaatoi olutta heidän päälleen, kirjoitti sianhoito-oppaan muka kuvaten sillä kirjallisuutta. Hän tuli tunnetuksi ns. julkisten ihmisten vainoojana. Nyt hän ymmärtää heidän raskasta osaansa mediamaailman vetureina, mutta aiemmin hän kuvasi heitä mm. turhiksi surkimuksiksi. Hän ruoskii silloista itseään taitavaksi viettelijäksi, mielisairaaksi, mustasukkaiseksi mahtirakastajaksi, vittuilijaksi jne. Nykyään häntä voi hänen omien sanojensa mukaan pitää itse lempeytenä. Hänen tunnuslauseensa on nyt: "Kaikki se kestää".

Nykyminäänsä hän kuvaa nöyräksi kansanpalvelijaksi ja jumalan ja kanssaihmisten rakastajaksi. Hän painottaa etiikan kultaista sääntöä: Tee heille se, minkä toivot itsellesi tehtävän. Jyrki on laittanut seuraavia hakusanoja blogiinsa, joka loistaa kuuman listan ykkösenä: käsityöblogit, seksi, parturi, sisäpiiri, mediavallankumous, ässävika, masennus.

Hän kertoo sydäntäsärkevästi synkeästä lapsuudestaan. Koskaan hän ei tuntenut olevansa kuuluisan isänsä mittainen. En voinut olla pidättämättä kyyneleitä, kun Jyrki kirjoitti: "Kun olin yhdentoista, tätini meni naimisiin puun kanssa." Voiko nuorelle, kehittyvälle sielulle olla repivämpää roolimallia. Mustasta kasvatuksesta ei turhaan puhuta. Tämä Jyrkin entry sai kymmenittäin häntä tukevia kommentaareja. Hänestä on lyhyessä ajassa tullut blogikansan käsillä kannatettu lemmikki.

Pure poro

Käyn lukemassa Aslakit-blogia. Idea ja toteutus ovat hyviä. Asuin Suomeen palattuani vajaan vuoden ylimmäisessä Lapissa. Tämä saaristo muistuttaa vähän pohjoisinta Lappia. Kummallakin on omat etunsa. Tällä hetkellä olen tiukasti täällä jo lastenlastenkin takia. Meri ja ilmaston lämpimyys miellyttää, mutta voisin hyvin asua Utsjoellakin, jos olisi tukuittain rahaa. Muistan kuinka näihin aikoihin syksyllä olin juoksemassa Pulmankijärven tietä lakean tunturimaailman keskellä, kun näin revontulet. Minulle tuli tunne, että ne puhuivat minulle. Jotain maagista siinä oli. Viihdyin hyvin Lapissa. Ihmiset olivat mukavia ja kansainvälisiä. Naiset vahvoja ja miehet heikompia, kuten olla täytyy. Ostin puolikkaan poron pakasteeseen tuttavien kautta. Ihan samaa kuin lapsuuden pororuoissa, ei laitoksistani tullut. Nykyiset porot ovat osan vuodesta keinoruokittuja, olisikohan siinä osasyy poron maun huonontumiseen.

Katsoin netistä poronlihaa ja poroa yleensäkin koskevia linkkejä. Heti listan alussa on kaksi liikettä, jotka tuovat tilauksesi minne tahansa Suomessa pakastettuna. Toisessa ainakin kotiintuontimaksu on 20 €. Deliporo ja Sevetin kiela. Kummallakin firmalla on hyvät sivut, joissa on laajemminkin tietoa poroon liittyvästä kulttuurista. Kimpassa tilaaminen varmaan kannattaisi myös. Vesi tulee kielelle, kun katsoo näitä sivuja.

Kaikki tämä yllä oleva vain sentähden, että muistin sanan poron kuu. Mitä se on, tiedätkö?

Taiteilijoitten seurassa

Sain tänään auttaa kuuluisaa valokuva-taiteilijaparia uuden näyttelyn rakentamisessa. Sinänsä tuttua hommaa, sillä nuorena opiskelijana olin rakentamassa kymmeniä näyttelyjä Tampereen Nykytaiteen museossa, joka ei enää ole laitoksena olemassa. Silloisella museolla oli sijoitettuna paljon Sara Hildénin säätiön teoksia. Nythän sillä on oma museo Näsinneulan vieressä. Sara Hildén oli kappakuningatar, joka sijoitti liikkeistään saamansa voitot nykytaiteeseen. Silloin hän vielä eli ja piti liikeitään. Olin jopa yövartijana tehtävässä, jossa piti käydä joka yö Sara Hildénin tuuletusparvekkeella vääntämässä vartijan avainta kellossa. Ikinä ei mitään tapahtunut. Museon johtaja , muistaakseni Toivonen nimeltään, taidemaalari itsekin, piti minusta, koska olin ahkera ja luotettava. Hän valitettavasti kuoli ja museolle tuli uusi johtaja, Pekka Paavola -niminen Aamulehden kriitikko, joka myöhemmin jäi kiinni kavalluksista. (Pekka Paavola oli myös kaupunginjohtaja.) Uuden johtajan myötä taso laski. Toivonen oli perfektionisti, mutta sitä ei ollut kriitikosta johtajaksi noussut ylioppilas. Sara Hilden oli ollut naimisissa arvostetun taidemaalarin, Erik Enrothin kanssa. Avioerosta kuiskuteltiin yhä silloin 70-luvun alussa. Oliko se niin, että Sara oli kaapannut Erikin teokset haltuunsa?

Tapasin silloin paljon taiteilijoita, kaikki suuret nimet. Ajattelin tänään kuinka helpoksi hienojen kuvien tekeminen on mennyt, kun kuvataiteilija kertoi, että kuvat oli tehty suurikokoisella tulostimella, oikeastaan mustesuihkusellaisella. Mustesäiliöt ovat myös tavallista isommat. Varmaankaan kuvat eivät säily monia vuosia, mutta ei ole tarviskaan. Ennen piti värillistä grafiikkaa ottaa vedokset päällekkäin, että saatiin värit. Nyt kuva tulee kerralla digikuvasta: WYSIWYG. (Mitä näet on mitä saat.)

Mukavia nämä nykyajan taiteilijatkin. Silloiset olivat joskus kovasti viinaan meneviä. Muistan yhdenkin valokuvaajan, jolla oli viinapullo jopa näyttelyä pystyttäessään mukana. Nämä Kemiönsaaren taiteilijat olivat nimeltään Ritva Kovalainen ja Pekka Turunen, pariskunta. Molemmilla on nimekästä tuotantoa, paljon linkkejä netissä. Näin Pekan ihan vasta televisiossakin.

Sitaatti: "Valokuvaaja, kirjailija Pekka Turunen teoksestaan Kootut - Valokuvakirja halkopinoista, puulämmityksestä ja elämästä niiden ympärillä (Hiilinielutuotanto/ Carbon Sink productions Partnership ja Kustannus Pohjoinen, 1998). Turusen teksti ja kuvat puhuvat vahvasti biologisen luonnonvaran, puun, kestävästä käytöstä ja tähän liittyvästä elämäntavasta ja kulttuurista. Kirja välittää lukijalleen myös metsäluonnon monikäytön merkitystä. Turunen tuo oivaltavasti esille myös metsäekosysteemien roolia ilmastokysymyksissä."

Aamulla kannoimme pois vanhaa kaappia, joka varmasti on sinänsä arvokas, paitsi että erityisesti että se on missä on ja on Oskar Janssonin kaappi. Sanoin vaksille, että tällaisia kaappeja on varmaankin rikottu klapeiksi paljonkin. Hän sanoi, että jo vain. Hänkin on monia hienompiakin rikkonut, kun ennen seinäluteet mielellään kerääntyivät rakoihin. Muistelin omia ludekokemuksiani. Vaksi sanoi, että pääskysenpesät niitä luteita tuottivat. En nyt tiedä, olivatko ne seinäluteita vai onko linnuilla omansa.

Kiurulat ja Stålit

Jo kansikuva Virpi Hämeen-Anttilan PERIJÄT-romaanissa kertoo paljon teemoista. Läppäri, jonka ruudussa näkyy jokin Suomi-Filmi sympaattisesta kartanonperijästä. Nykyaikaa ja historiaa sekoitettuna. Pidin kyllä kirjasta, koska siinä oli positiivisia sankareita, jotka toivat mieleen lapsuuden vinttikomeron ja huonolle pula-ajan paperille painetut tyttökirjat ja niiden sankarit, jotka reippaudellaan voittivat vastukset ja lähtivät eteenpäin elämässään, mielellään käsi kädessä toisen samanlaisen kumppanin kanssa.

Päätapahtumapaikka oli eteläsuomalainen tehdaspaikkakunta, jonka teollisuuslaitos oli joutunut vääränlaisiin käsiin ja oli joutua nurkanvaltaajien ja yhtiön pilkkojien raiskattavaksi, mistä kunnolliset sankari ja sankaritar saivat sen pelastettua. Oli paljon mukavaa suomifilmimäistä juonittelua ja ikäviä ja vähemmän ikäviä sukulaisia, huonoja parisuhteita, hevosia, koiria, mediapeliä, työelämää, naisenergiaa, positiivisesti kuvattu lesbopari, joihin kaikkiin oli helppo löytää samaistumiskohteita.

Kirjailija nähdäkseni kuvasi yhtiötä ja sen taloutta ja ongelmia oikein asiantuntevasti. Kirjassa oli paljon repliikkejä kuin tv-sarjasta. Oli ihanaa, että sympaattiset kartanonperijät löysivät toisensa, sehän tosin oli kyllä arvattavissakin. Ihan tuntui kuin läpeensä sympaattinen Virpi olisi päähenkilöiden toverisuhteen löytymisessä puhunut eräästä reilusta ja toverillisesta kumppanista, professori Jaakosta, joka on kunnostautunut puolustamalla vähän huonossa huudossa olevia muslimeja, joiden väärämieliset sukulais-Lasset ovat juonitelleet omalla tavallaan.

Mikä on Maalaisen blogi

Kirjoitan sinulle, kävijä hieman ajatuksia blogista, johon olet eksynyt.

Valitsin tuon nimimerkin noin vain ohimennen kuten teen nämä kirjoituksetkin. Asun maalla ja aloittaessani nettipäiväkirjan asuin ekoyhteisössä, jossa tein maa- ja metsätöitä. Ajoin traktoria, täytin maataloustukihakemuksia. En ollut täysiverinen viljelijä kuitenkaan. Ajattelin ruveta kirjoittamaan uudenlaisesta maalaisuudesta. Ehkä vähentämään maalaisia kohtaan tunnettuja ennakkoluulojakin.

Sittemmin jätin yhteisöasumisen, jota olen blogissani kuvannut pitkään ja kriittisesti. Kuvasin new agen, eli uudenlaisen itämaalaisuutta ja länsimaalaisuutta sekoittavan uususkonnollisuuden ja "vaihtoehtoelämän" saloja ja kiroja. Kuvasin yhteisöelämän dynamiikkaa, muistelin omaa lapsuuttani ja elämääni. Olen elänyt opettajana pikkuvirkamiehen elämää parikymmentä vuotta, olen ollut naimisissa ja yksinhuoltajana, asunut siirtolaisena Ruotsissa. Kokenut muutamia naissuhteita. Olen opiskellut ja käynyt monia kursseja. Joku opinnoista on jäänyt keskenkin. En pidä keskenjättämisestä yleensä. Kuvasin omaa syrjäytymistäni pitkäaikaistyöttömänä, joka kuitenkin yritti olla yhteiskunnan hyödyllinen jäsen.

Syrjäytymisteema on ollut yksi johtotähtiäni. Olen elänyt sosiaalisesti ja maantieteellisesti liikkuvaisen elämän, kokenut suuria menetyksiä, epäonnistumisia, haaveillut ja rakentanut tuulentupia. Jäin puoliorvoksi jo pienenä, elin hyvin vajavaista perhe-elämää. Kuin ihmeen kaupalla olen selvinnyt tähän asti. Siirtolaiset olivat sivussa yhteiskunnan valtavirrasta, siirtolaislapsista liian suuri prosentti jo valmiiksi syrjääntyneitä. Elin kahdeksan vuotta vaihtoehtoihmisten seurassa ja ihmettelin uudenlaisia elämäntapoja ja käsityksiä oikeudenmukaisuudesta, työstä ja työmoraalista.

Nyt asun yhä maalla mutta itsekseni. Olen pätkätyössä, mutta päässyt ikäni vuoksi kuiville. En putoa enää koskaan peruspäivärahalle, millä elin monta vuotta. Ihan kohtuullinen elintaso on turvattu loppuiäkseni, kunhan tyydyn vaatimattomaan asuinympäristöön, joka kuitenkin sattuu olemaan yksi Suomen kauneimpia. Voisin hyvin asua kaupungissa, jos minulla olisi paljon rahaa. Netin ansiosta voi elää maailmankylässä ja olla hyvin informoitu. Kulttuuriakin löytyy ihan riittävästi. Kaupungissakaan asuessa kulttuuritarjontaa ei tule käytettyä. Uudessa asuinpaikassa olen omasta perspektiivistäni tutustunut työttömyyskulttuuriin ja yrittänyt kirjoittaa siitä lievän kriittisiä mutta paneutuvia juttuja.

Nuorena ja epävarmana, yksinäisyyden vaivaamana, yritin löytää sijaa elämässä. En oikein sitä koskaan löytänyt. En saanut hyviä työpaikkoja, hyviä kumppaneita, mutta siitä huolimatta pärjäsin vaikka elämä oli kovin vajavaista. Suoritin yliopistollisen loppututkinnon. Sosiologian graduni aihe oli enteellisesti, Köyhyyden teoriat ja käytäntö... Kirjoitin graduni viikossa. Minulla on suuri kapasiteetti, kun saan alettua. Myös näistä blogimerkinnöistä se näkyy. Tekstiä syntyy. En silti myönnä olevani maaninen kirjoittaja. Blogin lukijoita on merkillisen paljon ja olen hyvillä sijoilla listoilla. Kovin vähän on viime aikoina ollut palautetta. Eivät ihmiset ehkä kuitenkaan lue säälistä, eivätkä he hae jotain naurettavaa, sairasta, sosiaalipornoa. No ehkä sellaistakin on. Blogitarjontaa on kuitenkin niin paljon, että jotain lukijat kirjoituksistani kuitenkin saavat, eivät he muuten palaisi yhä uudestaan.

Palautteen puuttuminen voi johtua useistakin syystä. On minulla teorioita. En ole kovin keskusteleva tyyppinä, en jaksa jauhaa samaa, vaihtaa konventionaalisuuksia. Itsekään en anna hirveän paljon palautetta toisille. Palautteen antaminen on alkanut tuntua liian intiimiltä. On parempi pysytellä coolina.

En ehdi rakentaa kovin paljon juttujani, miettiä ja pohtia, hioa. Kirjoitan tajunnanvirtaa, mitä sylki suuhun tuo. Luotan että tietoni ja elämänkokemukseni suodattavat aiheet. Yritän kuitenkin kirjoittaa asiaa. Teksteissäni on luullakseni lievää kritiikkiä ja huumoria, joskus ironiaa, satiiria. Mielestäni elämä koostuu konkretiasta. Yritän kirjoittaa pienistä ja arkisista asioista ja havainnoista. Ehkä niistä voi joskus tehdä myös yleistyksiä. Suhtaudun kuitenkin yleensä myönteisesti kaikkeen. Jos olin johonkin hurahtanut ollessani new agen vaikutuspiirissä, se oli positiivisen ajattelun voima.

Yritän tehdä reportaasia arkipäivästä. Minulla on vain oma elämäni käytettävissä. Yritän kertoa paikkakunnista, missä asun ja liikun. Netti on valtava aarreaitta, josta löytyy taustatietoa ja linkkejä.

Enpä usko, että uusi lukija jaksat ruveta kahlaamaan kohta neljän vuoden aikana kertyneitä arkistoja, en minäkään. Silti siellä on koko maalaisen tarina.

Jos et ole tutustunut blogilistaan, kehotan sinua tekemään sen. Siinä ja sen ulkopuolella on aivan fantastinen lukuaarre. Ihmiset jakavat netissä elämäänsä ja ajatuksiaan. Tutustu blogilistaan ja ruksaa suosikkiblogejasi, etsi ja seuraa niitä, et tule pettymään, jos olet uteliasta tyyppiä. Löydät varmasti hengenheimolaisia. Jos haluat kysyä jotakin, löydät varmaankin vastaajia. Minäkin voin auttaa.

Mutkia matkaan

Olin jo suunnitellut viikon matkaa Keski-Suomeen. Varasin meille huoneen ja erään käyntikohteenkin, kun matkaa ehdottanut soittaa ja kertoo peruvansa. Hän lopettaa koulutuksen, jota on käynyt huonolla innolla ja lähtee talonmiesharjoittelijaksi. Ihmettelen vain onko ekonomia selvää. En usko, että syrjäytymään päässyt jaksaa tehdä kunnolla tätäkään hommaa, kun aikaisemmat eivät ole menneet hirveän hyvin. Mietin, lähdenkö yksin vai senkö toisen kanssa. Ihmiset luulisivat häntä kuitenkin tyttöystäväkseni, enkä sellaista voisi edes kuvitella enkä haluta. Parempi perua ja käyttää jäljellä oleva loma jouluna. Säästyy rahaakin ja aikaa. Minun tulee lukea saaristolaivurin tutkintoon. Ruotsin matkan olen jo varannut ja maksanut. Täytyy jättää matkat kesään, jolloin olen jo vapaalla projektista. Lämpimän aikana on mukavampi matkustaa. Harmi, sillä olisin halunnut nähdä miten maan sisällä asuva mies on toteuttanut vallankumouksellisen riukutalonsa. Hän ei ole ehtinyt rakentaa sitä valmiiksi sain kuulla puhelimessa. Teen matkan joskus myöhemmin ja haastattelen häntä kirjaani, jonka tekemiseen aion keskittyä. Olkoon se sitten vaikka netissä, jos ei kustantajaa löydy. Myös ekoyhteisön asioita olisi ollut kiva päivittää vaikka arvattavasti minuun suhtaudutaan siellä melkoisella ennakkoluulolla, mikä ei ole ihme, koska olen kirjoittanut paikasta niin paljastavasti. Sekin saa jäädä ensi kesään. Tietenkin haluan seurata projektia, johon olen pistänyt niin monta vuotta elämästäni ja paljon rahaa ja työtä.

Sisaren kanssa ei löytynyt enää yhteistä kieltä. Emme ymmärtäneet toisiamme. Hän ei saanut enää nettiselainta edes auki. Koneessa oli häikkää ja se oli hidastunutkin. Olisi äärimmäistä epäonnea, jos virus olisi iskenyt, kun emme ole tehneet mitään vaarallista. Pyysin häntä miettimään, löytyisikö tuttavapiiristä ketään tietokonetaitoista, joka voisi katsastaa, missä on vika. Ei meinannut millään, mutta nyt on yksi tulossa, jolle sisar on asettanut ehdoksi, että ottaa vastaan palkan. Ei minullakaan senpuolin olisi ketään sellaista joka osaa. Kone on vietävä aina kalliille korjaajille.

Luen Virpi Hämeen-Anttilan Perijät-romaania, jossa sivulla 244 on mainittu tämä Björkbodan kylä ja sen kartano, jonka meijerissä on tuotettu kuuluisaa juustoa, josta Topeliuskin on kertonut kirjassaan Finland framställd i teckningar. Kuvitteellisen suvun talo on kuulemma rakennettu Björkbodan kartanon mallia käyttäen. Kävimme siinä restauroidussa kartanossa, jonka isäntäväki näytti sitä meille. Näin kartanonherran viime viikolla maalikaupassa ja vaihdoimme muutaman sanan. Hän on myhäilevän tuntuinen herasmies, joka itse hoitaa paljon maataloustöitä tilallaan. Peltoja ja metsää on paljon, mutta tuottaako tuollainen tila kuitenkaan niin paljon, että se peittää melkoiset menot ja rakentamiset. Suomessa julkaistaan maataloustuen saajien nimiä. Varmaan kartanonkin tuet mainitaan tai on jo mainittu, mikä herättänee pieneläjien raivoa. On vaikea ruveta poikkeamaan tukipolitiikassa universaalisuuden periaatteesta eli katsomaan kuka todellisuudessa tukia tarvitsee, oli hän sitten Nalle Wahlroos tai köyhä. Samoin kun heikompituloisia tuetaan, heti siitä ylöspäin kärsivät ja se vaikuttaa vuorostaan heidän työmoraaliinsa kuten vaikuttaa ehkäisevästi köyhään, jonka ei kannata ahkeroida. Jos esimerkiksi lapsilisiä ruvettaisiin maksamaan vain heikompituloisille, se toisi heti ongelmia.

Romaani on temmannut mukaansa. Kiinnostavia teemoja ja tyyppejä.

Nettiä mummoille

Vietimme eilen isonsiskon kanssa puhelimessa useampia tunteja. Ystävättären poika oli auttanut hänet alkuun laajakaistan ja virusohjelman käytössä, mutta "ei häntä enempää voi pyytää" oli sisaren mielipide. Soitin Skypellä hänen puhelimeensa ja yritin neuvoa itse Skypen imuroinnin ja asennuksen. Sehän on tavalliselle netin käyttäjälle selvää pässinlihaa, mutta ei vanhalle mummolle, joka ei ole käyttänyt nettiä aiemmin ja tietokonekin on lähes outo kapistus. Sisareni on viettänyt koko elämänsä parhaan kirjallisuuden ja laatulehtien parissa, joten hänellä on kuitenkin kapasiteettia ja itsetuntoa ottaa onkeensa uusia asioita. Tietysti hänellä on ennakkoluuloja ja päähänpinttymiä, mutta onneksi ne eivät nyt tulleet pintaan.

Minäkin pysyttelin tyynenä vaikka tuntui, että mikään ei onnistu. Samat oppimisen säännöt pätevät ikäloppuunkin kuin muihin: Opettaja ei saa hermostua ja kehujakin pitää saada. Menimme läpi uskomattomien vaikeuksien ja ihme kyllä, lopulta Skype oli koneella ja sisko oli selvästi iloinen, kun voimme soittaa ensimmäiset puhelut tietokoneella.

Ystävättären poika ei ollut saanut sähköpostilaatikkoa toimimaan emmekä mekään. Liian vaikeata neuvoa sellaiselle, joka ei ymmärrä eikä osaa edes käyttää käyttöjärjestelmää. On vaikea erottaa epäoleellinen oleellisesta. Laitoin hänelle luukku-osoitteen ja harjoittelimme sen käyttämistä. Kun osaa yhden, osaa kaikki. Pian saavat sukulaiset ja ystävät sähköpostia ja skype-soittoja edellyttäen, että he ovat yhtä moderneja kuin 74-vuotias, sota- aikaa edeltäneen vuosikymmenen laatua, joka on ehtinyt nähdä uskomattoman kehityksen elinaikanaan.

Sisko haluaa tehdä joulukirjeet paperille ja liittää siihen kauniit kuvat. Jo vain se onnistuu, mutta eilisen tunnit kävivät leskirouvan voimien päälle. Word-padilla on rajalliset ominaisuudet ja ehdotin hänelle, että lataamme kevyen mutta monipuolisen kirjoitusohjelman netistä, (AbiWord) Sehän lataantuu ihan hetkessä, on suomenkielinenkin. Tähän työhön tulee menemään varmaan tunteja, mutta minusta se on mukavaa. Sellaista työtä voisin kuvitella tekeväni loput työelämästäni ja myös eläkeajastani, jos niitä vuosia suodaan. Aion mennä käymään välipäivinä opastamassa häntä edelleen netin ihmeelliseen maailmaan. Se kohottaa varmasti hänen elämänlaatuaan ja hän voi soveltaa omia vahvuuksiaan, joita on tietenkin kirjoittaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja kulttuuri yleensäkin. Aika ja paikka eivät enää merkitse yhtä paljon, vaan jokainen voi olla maailmankylän informoitu asukas, jos vain haluaa oppia.

Luin kirjastosta lainaamaani upeaa kuvateosta Suomesta. Konsten att leva i Finland. Kuvat olivat hienot ja tekstikin hyvä lukuunottamatta muutamia lapsuksia, jotka olivat menneet läpi käännöksessäkin. Väitettiin, että Koskenkorva on tehty perunasta, savusaunassa ollaan savun keskellä ja pestään itseään noella ja että Petäjäveden vanha kirkko sijaitsee Jämsän seurakunnassa. Yhdessä tekstissä väitettiin, että seinä on spånskivorna av furu ( kuulostaa lastulevyltä) vaikka se oli selvästi pärettä. (Paanu on kyllä ruots. spån.) Kirjasta näin kuvan Hiittisten saaressa sijaitsevasta upeasta huvilasta, jonka on itselleen suunnitellut Nokia-talon ja Eduskunnan Pikkuparlamentin suunnittelija Pekka Helin. Tuollaiset talot ovat kyllä niin tiukasti yksityisaluetta, ettei uteliailla ole sinne pääsyä katselemaan. Hiittinen kuuluu tähän Dragsfjärdin kuntaan. Näin myös kirjassa opiskeluaikaisen yhden vuoden vuokraisäntäni sisustusarkkitehti Tauno Tarnan kunnostamasta museomaisesta kodista Porvoosta. Silloin hän oli vielä köyhä Sarviksen suunnittelija Tampereella.

Tämän kirjan kuvat kertoivat toisenlaisesta, hienommasta Suomesta, kuin eiliset vaikutelmani eräästä Kemiön saaren rumimmista miljöistä. Minusta on mukavaa, että on molempia ja sitten siltä väliltä. Rumuuden ja kauneuden vaihtelu tekee elämästä mielenkiintoista.

Kemiön idyllisiä kyliä

Vretan keskus, jossa museokin on, on tullut Kemiön kirpputoricityksi. Vanha Tarmo-lähikauppa on lopettanut ja Saparo-kirppis on muuttanut sen tiloihin. Tänään oli avajaiset. Ostin tummuneet alpakkaiset kahvikannun, sokerikon ja kerma-astian, jotka ovat kaunista käsityötä ja huolella tehdyt. Tyyli on art nouveauta eli kuten meillä tunnetaan jugendia. Hinta vain 20€. Kauppaan oli jätetty kaikki vanhat hyllyt ja kylmäkalusteet, joissa esineet olivat. Ihan suuria orgioita ei ostamisesta tullut, sillä esineet ovat vaatimattomia.

Tien toisella puolella on Vanha Meijeri, jossa jo keväästä alkaen on ollut kahvila ja toinen kirpputori, jossa ei myöskään ole kovin sykähdyttäviää tavaraa. Käy ihan sääliksi yrittäjää, joka koettaa houkutella asiakkaita. En ole sieltä ostanut mitään. Meijeri on kyllä ihan tyylikkään näköinen. Siinä on asuntosiipikin, jossa asunnot ovat kylmiä. Nousevan auringon taloksi sitä onkin kutsuttu, koska porukka on ollut epämääräistä. Luin äsken lehdestä, että meijeriin suunnitellaan graafikkojen keskusta. Svenska kulturfondetilla on rahaa jaossa. Ruotsinkieliset saavat varmaankin rahaa suomenkielisiä helpommalla. Yksi taiteilijoista on Titti Mendelin, joka on nimeä saanut ja käsittääkseni oikein kyvykäs taiteilija. Meijerin omistaja on suunnitellut taloon anniskeluravintolaa. Talon toisella puolella on tilava terassi. Olutta kittaavat kännärit sopisivatkin hyvin miljööseen. Kemiössä ei ole laadukasta ravintolaa, tuskin tästäkään sellainen tulee. Toivottavasti meijerillä on tulevaisuutta. Kirpputorien lähellä on TL-tukun kaarikattoinen alennushalli, jossa on jos jonkinlaista rompetta. Useat ovat tuontitavaraa idästä ja laatu on joskus niin ja näin. Olen ostanut aika paljon sieltä ja olen useasti pettynyt, mutta siinä paikassa on kuitenkin jotakin viehättävyyttä. Olen fasineerattu kovaäänisistä ja touhottavista myyjärouvista. Hallissa tehdään tuottavaa kauppaa. Se on niin etäällä siisteistä ja rationaalisista Prismoista kuin vain mahdollista. Ne ovat oikeita kansan marketteja, jonka nimisiä liikkeitä oli Tampereella, kun siellä asuin. Aivan yhtä kulunut ja entisen Venäjän mieleen tuova Agri-Market, entinen Hankkija, muutti syksyllä vierestä uuteen ja huippumoderniin halliinsa kylän toiseen päähän.

Kunnanvaltuutettu, joka kävi yksityistä vendettaansa kuntaa kohtaan, voitti valituskiistat, joissa häntä yritettiin saada viemään pois romuautonsa keskeltä Vretaa. Romuautojen määrä on taas lisääntynyt, mutta ikinä en ole nähnyt liikettä romupihalla. Tien toisella puolella on toinen Nousevan auringon talo, jonka omistaa rapujen kasvattaja. Talossa asuu "neekereitä", virolaisia, alkoholisteja tai muuten syrjäytyneitä. Talossa on ollut siinäkin joskus huoltoasema ja siinä on alituiseen vesivahinkoja ja homeongelmaa. Virolaiset rakennusmiehet olivat tekemässä tälle isännälle hommia, mutta homma venyi ja jälki oli mitä sattuu. Huoltoaseman katkut tulevat pahvien läpi asuntoihin. Olen käynyt tässäkin talossa. Nousevan auringon taloissa on tuttavia.

Kemiön Vreta ei ole siis kauneudella pilattu. Meijerin vieressä on paloasema. Museoalue on tietenkin kuin toista maailmaa tuon ylläselostetun rumuuden seassa. Vanhoja, paikalle siirrettyjä taloja ja hoidettu miljöö. Talot ovat rapistuvia, mutta taistelua niiden säilyttämiseksi käydään. Koulu ja ehkä päärakennus on maalattu lateksilla kuten tuhannet muutkin talot Suomessa. Mikä työ olisi saattaa se jälleen kunnon öljymaaliin. Salissa, johon rakennetaan tulevaa näyttelyä parhaillaan, on pinkopahvilla vuoratut seinät. Ne ovat paikoin rikki ja maali rapisee. Keksin laittaa leveää maalarinteippiä rikkinäisten kohtien päälle ja maalasin paikat. Koska seinää on paikkailtu ja maalattu ennenkin, lisäpaikat sopivat hyvin. Aluksi maali kostutti ja rypisti teipin, mutta kuivuessaan se taas sileni.

Tavarataivaissa

Kävin eilen iltapäivällä Salossa. Tympäännyin yksinahertamiseen, kun kaksi projektilaista ovat molemmat mahataudissa. Mukava ajaa autoa maaseudulla. Salossa oli lunta pelloilla, meillä ei. Käyn yleensä katsomassa "tavarataivaita" samalla reissulla. Halikon Prismassa tällä kertaa. Prismat ovat tämän ajan menestyjiä. Niissä on jotakin, joka iskee suomalaiseen mieleen. Itse asiassa ne ovat täyteen ahdettuja tavarahalleja. Järjestys on moitteeton, rompetta paljon. Käytävät suoria ja leveähköjä. Värisävyt ovat suomalaista uusasiallisuutta. Varsinaista viihtyvyyttä ei ole tavoiteltukaan. Reipas, ostamaan innostuttava muzak soi. Varsinaisen prisman ulkopuolella on muutama yksityisyrittäjä, Alko ja pakollinen roskaruokapaikka. Arvasin löytäväni luontaistuotekaupan, löysin ja ostin pienen peltipurkin Frantsilan yrttitarhan Lemminkäisen äidin terva-pihka salvaa , jonka arvelen tepsivän vaivaani. Maksoi yli 13 €. On aineella hintaa. Raaka-aineet eivät ole maksaneet juuri mitään, mutta mitkä mielikuvat! Nyt on vain ongelmana miten saada pieni, tiukka peltipurkki auki. Salvaan on käytetty myös takiaista, jota myös iki-ihana Konkkamuori käytti ihmevoiteisiinsa. Tiedäthän Konkkamuorin. Kirjat on kirjoittanut Aino Pervik. Kävin vihannestukussa ja ostin kaksi isoa kurkkupurkkia. Ostin motonetistä maljamaiset matot autoon, jotteivät lattiat kastu. Lidlistä ostin järkevästi, mutta lasku nousi 50 €:oon. Tullasin läpi Suurkirpputorin hyllyjä, mutta ostin vain pientä. Sentään tyylikäs, ruostumattomasta teräksestä tehty kannellinen kannu teekannuksi, 3 €:lla. Tulin matkalta suoraan englannin keskustelutunnille. Pitäjä oli tehnyt meille Quiz:n eli tietokilpailun. Kysymykset olivat helppoja. Tunneilla ei ole kunnon rakennetta, minkä olen ennenkin sanonut. Kelloa vilkuiltiin sinänsä kivan tietokilvan jälkeen. Söpömpi teinitytöistä ei ollut taaskaan mukana. Taidan lopettaa kurssilla käymisen. Vanhat pierut eivät kiinnosta.

Blogottajat

Nyt sitten suomalaisilla medioilla alkaa olla omia blogipalveluita, kuten asioista hyvin perillä olevat, ovat kertoneet. On Presson blogit, MTV:n Helmi, Bloggen.fi, City-lehden blogit, Image. En ole ottanut selvää miten ja kelle ovat avoimia X-Stage ja blogit.yle.fi. Jälkimmäinen lienee Ylen työntekijöille tai muuten kutsutuille kuten ilmeisesti Hesarin vastaava. Pikaisella katsastamisella en ole löytänyt erikoisia helmiä joukosta. Frifräsaret, yksityisyrittäjät jyräävät ainakin toistaiseksi. Vuodatuksen blogeja ei ole nähnyt eilisestä alkaen. Toinen ilmaispalvelu, Blogger, yskii toisinaan, mutta sillä on resursseja. (Onhan niitä ilmaispalveluita muitakin) Joskus olen ajatellut, että olisi mukava tietää, missä oma blogini konkreettisesti sijaitsee. Onkohan se jossakin lämpimässä Kaliforniassa, jonne itse en koskaan pääse? Onhan jo kohta neljä vuotta kestäneelle, ahkeralle harrastukselle kertynyt tunnearvoa, ainakin omaan päähäni.

Olisi mukava, jos medioiden bloggarit sijoittaisivat bloginsa osoitteen myös blogilistalle.

Onkohan muuten ammattilaistyyppinen bloggaaminen maksullisella ja tekijän itse alusta alkaen suunnittelemalla ulkomuodolla ja maksullisella palvelimella sijaitsevalla yhä jonkinlainen valta-asema, joka näkyisi esim. sijoittumisessa blogilistalla? Senhän voisi laskea ehkä prosenttilaskulla, johon en ryhdy, koska en pysty ajattelemaan tätä asiaa tarpeeksi selvästi. Ilmaispohjiakin pystyy suunnittelemaan ihan tyydyttävästi, kunhan osaa ja jaksaa perehtyä aiheeseen.

On olemassa myös Plaza-portaalin bloggarit, joilla on statusta sinänsä ja siinä mielessä, että esim. Panu on kehunut saavansa kolumneistaan maksun. Sellaisessa joukossa olisin mielelläni. Silloin olisi jo aika miettiä, mitä julkaisee, yksityisyrittäjänä ei tarvitse. Panun ansiokkaat ja nykyään hieman sordiinolla varustetut kolumnit eivät kuitenkaan ole saaneet yhtä monta tilaajaa blogilistalla kuin Panun aikaisempi, joskus jopa raivokas, yksityisyrittäjän palsta aiemmin. Toinen asia on tietenkin, kuinka paljon kävijöitä menee suoraan ao:n kanavan kautta tai lukijoiden kirjanmerkeistä käsin. Työn kautta bloggaajat tekevät juttujaan työajalla tai saavat niistä eri maksun. Saattaapa olla, että joskus tulee aika, jolloin Sinun täytyy blogata, se kuuluu työhösi. Paha tilanne, mistä spontaanisuus on kaukana.

Taidan pysytellä itsenäisenä, vaikka houkutus olisi suuri siirtyä jonkun sateenvarjon alle, jos saisin maksun kirjoittamisesta.

Lisäys: Haepa blogeja googlen kuvahaun avulla, saattaapi löytyä kivoja yllätyksiä visuaalisella haulla.

Nahkurin orsi on virkistävä poikkeus

Meidän omista asioistamme horisevien joukossa erilainen Nahkurin orsi on virkistävä poikkeus. Siellä katsotaan useimmiten sumuverhojen läpi totuutta, jos sellainen ylipäänsä onkaan mahdollista.

Katsotaanpa tuota Tuomiojan kehotusta olla keskustelematta Nato-asiasta. Nouseva, epävakainen Venäjä on viime vuosina lisännyt turvattomuutta maailmankolkallaan. Nato on edelleen tarpeellinen vastavoimana. Suomen politiikka on epämääräistä. Ollaan muka mukana, muttei ollakaan. Pyritään Nato-yhteensopivuuteen ja ollaan mukana yhteisharjoituksissa, mutta mukana ei olla. Naton on helppo olla tulematta auttamaan tositilanteessa, jota ei kyllä Herra paratkoon ole näkyvissä. Mutta muutamassa vuodessa tilanne voi muuttua. Nato toisi runsaita säästöjä puolustusbudjettiin. Maasta löytyy paljon levottomia, kovakuntoisia nuoria miehiä, jotka ovat valmiina Nato-operatioihin henkensäkin kaupalla, mikä heille suotakoon. Nato ei edes tunnu väkisin vievän jäsenmaitaan USA:n öljysotiin.

Samoin Lähi-Idän konflikti. Israel puolustaa olemassaolon oikeuttaan. Sen keinot ovat joskus erittäin epäilyttäviä, mutta sillä on olemassaolon oikeus. Yhteistyöllä ja rauhalla Lähi-Itä voisi kehittyä kaikkien kansalaisten hyödyksi. Radikaalit muslimit taistelussaan ovat äärimmäisen epämiellyttäviä.

Muutenkin katsoessani Nahkurin orren viimeisimpiä juttuja, nyökytän hyväksyvästi: On terveellistä sanoa vastaan. Lesbojen ja mieshomojen oikeudesta hankkia lapsia olen hieman eri mieltä, vaikka tosin siinäkin on hyvä esittää reunaväitteitä. Homouteen kyllä liittyy käytännössä melkoista vastuuttomuutta, mutta lapsia hankkivien homojen vanhemmuuden kaipuuta en epäile.

Aamu-uutisissa kerrotaan Liisa Jaakonsaaren urahduksesta valtion radikaalijohtajille, jotka pyrkivät lakaisemaan Nato-asian maton alle. Hyvä Liisa. Ainoa mies hän on ollut usein ennenkin. Suomen suhtautumisessa Venäjään on yhä perinteistä nöyristelyä. Öljy ja kaasu ovat tehneet Venäjästä taas hovikelpoisen suurvallan, jota se ei oikeasti ole. Myös suhde Länteen ja Natoon on yhä hyssyttelyä ja sumuverhoja. Miten Baltian pienet maat voivat olla rehellisiä, mutta me emme?

Keskiviikon harmautta

Katsoin kuinka huoltoyhtiön pojat siivosivat tämän talon pieniä ruohokenttiä. Oli pelit ja vehkeet. Pieni traktori, sama varmaan, jolla ruohoakin leikataan. Se heitti lehdet takana tulevaan lehtikärryyn. Jospa samanlaista olisi mahdollisuus käyttää museollakin, jossa on kymmeniä kertoja laajemmat ruohokentät. Minun haravoimiseni on kuin pisara meressä. Nyt olisi tilausta talkoille. Tosin niitä voi jatkaa keväällä. Aina varmaan lehdet on saatu pois aiemminkin. Minulla on vain lehtiharava ja kottikärryt, joilla lehtien kuljettaminen on hieman tehotonta.

Tänään vaihdoin työtä ja kipusin taas katolle lakaisemaan yhtä kattoa. En välittänyt huimauksesta, pitelin vain kiinni tikapuista. Puita on tuhottomasti ja ne roskittavat kattoja. Aiemmin lakaisemani katot ovat taas entisellään. Loputonta, sisyfoksen työtä. Peltikatosta roskat sentään irtosivat helpolla. Vaksin mielestä märät moskat on saatava katolta, koska ne voivat ruostuttaa pellit ja tottahan se onkin. Tuollaisessa paikassa on joka hetki valskaavia paikkoja, vuotavia kattoja jne. Vaksi itse pitää lomaa ja me olemme yhden työttömän kanssa kahdestaan ulkotöissä. Toinen, naishenkilö, on oksennustaudissa. Työtön, joka on käsistään taitava, jatkaa aitaa paikassa, jossa olemme oikaisseet kivisiä tolppia ja josta syksyllä raivasin puskia pois.

Päätin tänään, että lähden jouluna Ruotsiin. Käyn samalla neuvomassa isosisko-parkaa tietokoneasioissa. Häneen verrattuna olen oikea nörtti vaikka minun taitoni ovat varsin vaatimattomat. Pitää tilata lippuja ja suunnitella kiertomatka. En lähde autolla.

Tyttärenpoika, 5 v. on kuulemma uhannut muuttaa luokseni asumaan, mutta oli luvannut muuttaa takaisin äidin luokse heti "huomenna". Museon käytössä olevassa lakkautetussa koulussa on päiväkoti tai oikeastaan se on perhepäivähoitajien pitämä. En kyllä näe mitä eroa sillä on oikeaan päiväkotiin. Se tuo eloa syysautioon ympäristöön. Lapsien tuomiset ja hakemiset. Lapset nukkuvat päiväuniaan meidän taukotupamme vieressä, entisessä opettajainhuoneessa. Sieltä tulee ihan nukkuvien pikkulasten haju. Paljon ei ehdi touhua seuraamaan. Tädit käyvät kaikki tupakalla nurkan takana. Aamupäivällä porukka on yleensä ulkona. Lapset pistetään nukkumaan varmaan kaikki pariksi tunniksi heti ruokailun jälkeen. Vanhemmat ja lapset tuntuvat kaikki oikein mukavilta, moikkaavat meitä työmiehiä ja hymyilevät ja sanovat jotakin ohimennen. Lasten kanssa emme ole paljoa tekemisissä, mutta kyllä he meidät tunnistavat jo varmaan. Joskus he istuvat tomakasti potalla suuressa eteishallissa, mutta enimmäkseen he ovat oamlla puolellaan. Tuskin lapset on tuotu, kun alkaa uusi liikenne heidän noutamisekseen. Tytär sanoi puhelimessa hieman harmittelevansa, kun pitää käydä töissä ja pojat ovat niin mukavassa iässä.

Tino muisteli lämmöllä lappilaista yleisönosastokirjoittajaa, joka horisi kaikesta mahdollisesta. Tuo ukkeli muistuttaa vallan kamalasti allekirjoittanutta. Yleensäkin blogit antavat mahdollisuuden pakottavalle itseilmaisulle. Pitäisi vaan saada muutkin "väinöt" tietämään ja innostumaan blogimahdollisuudesta. Tämän minä vielä haluaisin nähdä, ennenkuin minun pää kaatuu, kuten tavattiin sanoa meillä päin.

Muuan projektissa mukana oleva "syrjäytynyt" on jäänyt kotiin ja hänestä se on ihan ok. Rahaa pitää tulla yhteiskunnalta, sehän on itsestään selvyys. Hän sai muuttokeikasta palkkioksi hienon tietokoneen ja on saanut sen nyt laajakaistaan. Yöt menevät nyt kuulemma netin ääressä. Miten sitä sitten jaksaisi lähteä johonkin työelämävalmennukseen! Ei hän muista "nuorista" periaatteessa poikkea, samat jutut pitää olla kuin muillakin. Minä jakaisin vuorokauden työhön, lepoon ja vapaa-aikaan. Kaveri surffaa ilmeisesti netissä yötä päivää imuroimassa musiikkikappaleita ja polttamassa niitä sitten levylle. Keväällä hänen ja vaimon pääkiinnostus oli IRC-Galleria, eräänlainen blogimaailma siis. En jaksanut koskaan perehtyä siihen kunnolla, vaikka yritin vähän kysellä, mikä siinä kiinnostaa. Jotakin siinä on, koska harrastus peittoaa määrällisesti mennen tullen blogilista-tyyppiset blogottamiset. Siellä oli mm. kamerapuhelimella otettuja kuvia. Tärkeänä osana olivat vitsikkäät kuvat. Periaatteessa ei ole suurta eroa tuttuun blogiharrastukseen.

Juuri tällaista minä pelkään, jos perustulo tulisi lakisääteiseksi (sehän jo eräällä tavalla onkin). Saisimme ihan laillisen, syrjäytyneen luokan, jonka nettiharrastukset, elämän ja kokikset veronmaksajat kustantaisivat. Osa tekisi varmaan luovaa työtä, mutta kuinka suuri osa. Tulee mieleen Ikkunaiineksessä käyty keskustelu itseohjautuvasta opiskelusta, joka menee helpolla lekkeripeliksi. Kaikki eivät ole siihen kypsiä, vaikka idea sinänsä on hyvä. Minun mielestäni ekoyhteisössä lorvivat nuoret eivät olleet erityisen luovia vaan haihattelijoita.

Suurin osa valitsisi varmaan työt, sillä yhteiskunnan jakama leipä on kapeaa. Työtä tekemällä mahdollistuu normaali kuluttaminen. Osa väestä on sotkenut elämänsä rikoksilla, korvausvastuilla ja ulosotossa olevilla veloilla, ettei yksinkertaisesti kannata lähteä kaidalle polulle, ansaitsemaan leipäänsä otsansa hiestä. Osalla on syrjäytymisestä tulleita fyysisiä ja henkisiä vammoja, jotka estävät työnteon, osa on sairaita muuten vain.