
Seurasin kesäkaudella, kun
Sagalundin ulkomuseolla kävi porukkaa. Olenhan itsekin ollut oppaana museollakin (kalastusmuseo Ruotsin Kukkolankoskella). Nyt katsoin sitä suorittavana ulkotyöntekijänä, mutta myös kiertokoulunopettajan eli katekeetan kuopuksena. Minun aikanani äiti ei enää lapsuudessani ollut katekeetta. Suomen viimeinen katekeetta, Laura Lehtola oli juuri lopettelemassa uraansa Inarin kunnassa.
Yksi Kemiön museon suosituimmista kohteista on Tjudan
pedagogio, joka on Axel Oxenstjärnan perustama. Koko Kemiön saari oli hänen läänityksiään. En tiedä kuinka vanha museolle siirretty rakennus on, mutta vanha se on, ainakin 1800-luvun alkupuolelta, sisustus ehkä vielä vanhempaa. Tjudassa toimii edelleenkin koulu. Tässä museon koulussa oli kesäaikaan aika usein näytöksiä. Tuli koululuokkia ja vanhempiakin kävijöitä, jotka halusivat kokea entisajan koulunkäyntiä. Muutenkin tuimailmeinen museon pääopas on pukeutunut arvokkaaseen pukuun. Hän on olevinaan ehkä lukkari, joka pitää koulua tai sitten Oskar Jansson. Hän soittaa kelloa ja käskyttää siinä ulkona vähän tylysti. Mitä sitten tapahtuu, en tiedä, sillä jonot katoavat sisään. Kiertokoulusta ja Lancaster-menetelmästä löytyi netistä mm.
nämä muistelmat.
Olen pari kertaa käynyt sisällä rakennuksessa. Muistelisin, että siellä on ollut käytössä ns. Lancaster-metodi, joka tarkoittaa että vanhemmat oppilaat ovat toimineet apuopettajina. Kuri on tietenkin ollut kova ja ylempi on kepittänyt alempaansa.
Mutta itse asiassa Lancaster-metodi oli vallan edistyksellinen. Sehän on ns.
tutorointia. Itse käytin opettajana samaa menetelmää, että oppilaat auttoivat toisiaan. Onhan se kuin huomaamatonta oppimista, kun saa laatia tehtäviä muille ja auttaa.
Pelit ja leikit olivat päivittäisessä käytössä luokassani. Alkuvuosina en laskenut tunteja vaan valmistin oppimateriaaleja. Oli paljon leikkaamista ja liimaamista, oli kaikenlaisia korttipakkoja, joitten järjestyksessä pitämisessä oli työnsä. Paljon käyttämäni oli ns.
Mini-Luko. Oli kaksi kilpailevaa systeemiä
Palin ja Luko. Ne koostuivat 24 numeroidusta lappusesta, joiden takana oli geometrinen värikuvio. Kaikkiin mahdollisiin aineisiin oli valmiita tehtävävihkoja. Lappuja otettiin yksi kerrallaan ja tehtiin vihkosta siihen numeroon kuuluva tehtävä ja laitettiin sitten vastauksen ilmoittamaan paikkaan ns.
raamissa. Kun kaikki tehtävät oli tehty pelilauta käännettiin ja takapuolella oli kuvio, joka kertoi oliko tehtävä tehty oikein tai missä kohdassa oli virhe. Käytin näitä valmiita harjoituksia aika paljon, mutta keksin systeemin ns. Mini-Lukoon, jossa oli vain 12 lappua. Kuka tahansa pystyi laatimaan toiselle näitä tehtäviä. Oppilaat tai opettaja. Oppilaat eivät osanneet tehdä kovin strukturoituja tehtäviä, mutta avulla he siihen pystyivät. He piirsivät kuvia ja laativat tehtäviä aloitteleville lukijoille. Systeemini sai kerran kustantajan hyväksynnän: " Vi skall absolut ge ut den", mutta en kuitenkaan saanut aikaan kustannussopimusta. Firman omistaja vaihtui ja siihen se jäi.
Varmaankin Paliniiin ja Lukoon liittyy monilla ikäviäkin muistoja, eiväthän ne sinänsä ole kuin hengetöntä drilliä. Loputonta pahvisten Palinin tehtävien tekemistä ainakin ruotsalaisessa koulussa. Olivathan ne toisaalta vähän kuin eriyttämistä, mutta aika hengettömiä ne sinänsä olivat. Oppilashan tarvitsee puffauksen.
Hemming Palin oli suomenruotsalainen ja hänen pahvinen Palininsa oli Ruotsissa joka koulussa ja joka luokassa. Luko systeemi on apinoitu Palinilta ja se oli levinnyt moneen maahan, mutta Palin ei saanut penniäkään vaan antoi ideansa käyttöön ilmaiseksi. Nyt ne näyttävät olevan samalla
kustantajalla Ruotsissa, elossa siis edelleenkin. Ennen ne olivat pahvia, mutta nyt
muovia. Lukosysteemi,(Lycko) oli vallan kattava suomeksikin. Oli kaikissa mahdollissa aineissa luokille 1-6. Se ei tainnut koskaan olla pahvista. Olisi kiva tietää Palinista vähän enemmän.
Oppimispelejä on nykyään netissä pilvin pimein. Siellä ja kovalevyllä ne pysyvät paremmin järjestyksessä. Netissä on paljon tehtäviä, joissa korjaus ja palaute tulevat välittömästi. Edellisessä merkinnässä kuvaamani oikeinkirjoitusohjelma on yksi mukavimmista, koska siihen saa äänen ja kuvankin. Nettihän on pullollaan hyviä kuvia. Niitä voi tuottaa itsekin vaikka digikameralla.
Toinen esimerkki ovat ns. flash cardit, joita oli pahviaikaan paljon kaupallisia ja niitä tunnollinen opettaja rustasi itsekin, leikkaamalla ja liimaamalla ja laminoimalla. Varmaan niitä tekevät edelleenkin ammatissa toimivat opettajat. Tietokoneaika on edelleenkin vasta ihan uusi. Opettajat eivät ehkä ole ehtineet ja jaksaneet perehtyä tekniikkaan. Suomalaisessa koulumaailmassa oppikirjalla on yhä liian keskeinen asema. Vaikka ne ovatkin nykyään monivärisiä ja hyvin älykkäästi ja nokkelasti laadittuja, ne ovat mielestäni liian valmiita ja siksi ikäviä. Monesti oppilaalla ei ole mitään edellytyksiä ymmärtää käsitteellistä tekstiä, ruotsinsuomalaisilla raukoilla oli vielä vähemmän, kun he elivät puutteellisessa kieliympäristössä.
Kotikoulut tulevat varmasti yleistymään hyvässä ja pahassa. Vaikka kotikoulu saattaakin pelastaa lapsen mobbaukselta, se saattaa olla valmistamatta häntä karuun todellisuuteen. Suhtaudun kuitenkin periaatteessa myönteisesti kotikouluun. En tietenkään toivo kovin hörhöileviä kouluja, mutta minkä sille voi. Kotikouluja on jenkeissä paljon ja niille löytyy netistä myös apua. Sanalle home school on yli 380 milj. osumaa, kuinka monta relevanttia lie? Suomessa tämä kulttuuri ei ole päässyt vielä kehittymään. Meitä on liian vähän.
Flash cardien tekemiseen on netissä paljon shareware-ohjelmia, mutta myös ilmaisia löytyy. On verkkosivuilla toimivia editoreita. Voi vaihtaa ja tilata aineistoja. Parhaissa flash card-editoreissa voi ladata tekstin, kuvan ja äänen jostakin tai tehdä ne itse. Flash cardit sopivat asioiden muistiin drillaamiseen. Niitä on paljon valmiita aritmetiikkaan, kellonaikoihin, alkeelliseen lukemaan opetteluun. Mutta tässäkin sellainen salajuoni, että antaisi oppilaiden näitä askarrella olisi ovelaa. He ikäänkuin oppivat salaa ja huomaamattaan. Kortin idea on, että toisella puolella on tehtävä, stimulus ja toisella puolella vastaus, response. Niitä voi netistä sitten printata ja käyttää perinteiseen tapaan. Flash cardit löytyvät helposti googlettamalla.
Uusimmat tuollaista oppivaa askartelua vaativat tekniikat ovat tietenkin meille bloggaajille tutut blogit ja wikit, joiden lippua Anne
Rongas on kiitettävästi pitänyt yllä. On olemassa koulujen nettilehtiä, jotka toimivat kaupallisen lisenssin turvin. Ne ovat monesti suljettuja, pienen piirin juttuja enkä ole kovin moniin tutustunut.
Suontaan koulu on pitänyt blogia maaliskuusta alkaen, kertoo Anne. Blogit voisivat yleistyä koulujen ja luokkien nettilehtinä, on hurskas toivomukseni.