Ihanteellinen tuote ja muita turhia juttuja

Paraisten Hong Kongissa käydessämme A. riemastui nähdessään tuotteen, jossa oli pakkauksessa muutama kuiva koivunlehti. Hänen piti ostaa muutaman euron arvoinen koivunaromi ihan kuriositeetin vuoksi. Tuskin se mikään hittituote muuten onkaan maassa, jossa koivunlehtiä piisaa. Kaupat ovat oiva paikka tutustua turhuuden markkinoihin. Myydään kaikenlaista sellaista, jonka aivan helpolla voisi hankkia itsekin. Kiviä esimerkiksi. Sellaisten poimiminen luonnosta on tosin kiellettyä, mutta eikö se kuulu kansalaisen ikimuistoisiin nautintaoikeuksiin.

Tytär sanoi lukeneensa, että klassillisen hirvenpipanatuotteen kehittäjä on nyttemmin kehittänyt myös refill-pakkauksen, mutta epäilen siinä olevan kyseessä tyypillisen modernin kaupunkilaislegendan. Koivunlehdet eivät sitä ole, sillä olen omin silmin nähnyt. Juuri tuollaisissa tuotteissa luovuus kukkiin aidoimmillaan. Sääskenpönttö esim. iskee mukavasti saksalaiseen hermoon.

Hieman on ikävä, kun työ ei ole sitä, mitä toivoisin. Nyt tunnen uhrautuvani, kun en hakenut oikeata työtä, mihin minulla voisi olla mahdollisuus. Esimerkiksi opettaa maahanmuuttajille suomea. Maahanmuuttajista puheen ollen, olen aivan hiljaa, kun jotkut työpaikalla esittävät kovasti rasistisia ja maahanmuuttajavihamielisiä mielipiteitä. En usko sentään, että kaikki afrikkalaiset ovat mätämunia ja rikollisia. Minäkin kannatan tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa niin kauan kuin maahanmuutto ei tule aidosta työvoiman tarpeesta.

Paluu arkeen

Intensiivinen viikko lastenlasten kanssa on ohi. Perhe lähti aamulaivalle Turkuun. Nautin, mutta vähän ärryinkin perillisten toilauksista. Tietenkin hieman pelottaa, tuleeko vanhemmasta tyypillinen keskittymiskyvytön nykyajan kakara. Entäpä jos hän onkin tuleva erityisoppilas. Siinä on opettajasuvulle takaisin monista huokauksista ihmisten kamalista kakaroista.

Vanhin osoitti ainakin kiitettävää keskittymiskykyä pyöräilyyn pihalla. Hän kävi jututtamassa pihan kilttejä eläkeläisiä, puhui ruotsia eikä oikein tajunnut, että toinen ei saattanut ehkä ymmärtää. Pihalla on pitkä asfaltti-polku, jollaista kotona ei ole. Myös pienempi potki kolmipyöräistä voittamattomalla tekniikallaan pienillä tanakoilla jaloillaan eteenpäin. Hän ei ylety vielä polkimille.

Pienempi on lujatahtoisempi ja saa huutamalla yleensä tahtonsa perille. Hän myös lyö, potkii ja puree tarvittaessa. Hyvät avut siihen viidakon lakiin, joka päiväkodissakin vallitsee. Söpö, vaaleatukkainen poika hänkin on ja hyvällä tuulella ollessaan oikea hurmuri.

Paljon uusia paikkoja ei minulle tullut viikon aikana. Olinhan selvitellyt sopivia kohteita etukäteen. Matka Kasnäsistä Paraisille oli osittain uutta, vaikka meninkin samaa reittiä Estellellä.

Pienten lasten vanhemmat tekevät kovaa työtä, jos he hoitavat tehtävänsä kunnolla. Kunnioitukseni kasvoi entisestään. Lapset vaativat uskomattoman paljon.

Viimeiset lomapäivät

Olemme tehneet kaikkea mitä ukilla on varastossa, ajaneet pyöräkärryllä, pelanneet rallipeliä. Vanhemmat kokeilleet skootteria. Äsken olimme Ölmosin uimarannalla, jossa kävivät kovat aallot. Meri tuntui ihan oikealta, hiekkarantaa on kilometrikaupalla. Paluumatkalla kävimme katsomassa työkaverin kahta koirasutta. Harmaa oli ihan suden näköinenkin. Siitä on kirjoitettu jopa Åbo Underrärrelserissä, susihavaintoja Kemiön saarella. Musta oli vielä pentu ja kovasti alistuvan ja kiltin tuntuinen. Mustia susia on ollut olemassa Suomessakin, mutta ne ovat hävinneet. Tämä on tuotettu Amerikasta.

Tytär sai tietää puhelimessa pääsevänsä ainakin haastateltavaksi, kun eräs firma hakee tekstittäjiä. Hänen suomenkielen taitonsa oli auttanut, sillä suomenkieltä taitaviakin joskus tarvitaan. Minua kammottaisi ruveta kääntämään jotain poliisisarjaa, mutta Sir Davis Attenboroughia kyllä ymmärrän. Jokainenhan niitä käännöskukkasia aina huomaa ja ihmettelee, keitä ihmeen poropeukaloita sinne on päästetty kääntämään. Toivottavasti tytär pääsee tähän työhön, jota voisi tehdä kotoa käsin. Sellaista työtä itsekin haluaisin.

Nyt olen tekemässä bravuuriani, grillaamassa kananpoikaa. Räiskäleitä piti paistaa jo aamupäivällä.

Nyt siivoamaan

Vieraat ovat tulossa, nyt toivottavasti paremmalla onnella. Illalla puhelimessa kuului jo nauru ja tunteet olivat jäähtyneet. Sattuuhan sitä, ja laivatkin kaatuvat. Parempi myöhästyä laivasta siten, että huomaa olevansa omassa vuoteessa, kun laiva lähtee, eikä jossakin rannassa ja nähdä savupiipun etenevän merellä.

Vasta maanantaina on seuraava töihinmeno. Aloimme purkaa erään varastorakennuksen katon katetta. Siihen on tarkoitus lyödä pärekatto. Oikeastaan kiva nähdä tuollainen perinnetyö ihan alusta alkaen. Työtahti ei huimaa. Kävin minäkin katolla hankalassa asennossa ja miljoonan naulan keskellä. Toistaiseksi vanhaa puretaan ennen kuin uutta aletaan lyödä. Aamupäivällä kastelin ruusupensaita ja muita istutuksia. Pitkän letkun saaminen takaisin isolle vyyhdille oli jo urakka sinänsä. Letkua ei passaa vetää, koska liitoskohdat pettävät.

Yksi työkaveri kävi töissä näyttämässä vaimonsa ostamaa hienoa mersua. Se oli käytettynä ostettu, mutta hyvässä kunnossa. Uutena se on maksanut yli vanhan miljonan. Töissä on mukava toverihenki. Miellyttäviä ja persoonallisia kavereita kaikki. Mutta siitä huolimatta ei työ aivan tyydytä. Tekisin kyllä jotakin haasteellisempaa, vaikka kirjoittaisin saariston elämästä vuoden aikana. Unelmana se elää, mutten tiedä pystynkö toteuttamaan sitä. Unelmoin vapaudesta ja hyvästä ihmissuhteesta. Pienet ja vaatimattomat unelmat.

Marjajauheet

Ostin keskiajan markkinoilta tältä valmistajalta karpalo-tyrni marjajauhopakkauksen. Olen monena vuonna poiminut paljon karpaloita. Antanut suurimman osan pois. Tyrni taas tuo mieleen merenluodot, joissa tuota legendaarista marjaa kasvaa. En ole tyrniä koskaan poiminut, mutta kuullut miten se teoriassa menee. Keuruun aikana muuan entinen ja alkoholisoitunut jumppamaikka kävi Vaasan saaristosta sitä poimimassa. Hän valmisti jonkinlaista nektaria. Siihen oli lisätty säilöntäainetta ja se maistui väkevälle ja terveelliselle. Sellaisessa muodossa sitä on terveyskaupassakin. Turusta ostin tyrnilientä, jossa ei ollut säilöntäainetta ja se piti käyttää muutaman päivän sisällä. Pidin kovasti ätyisästä aineesta. Olen joskus nuorena käynyt ex-vaimon kotipuolessa, Merikarvian Ouran kivisessä saaristossa, jossa olen nähnyt oikean tyrnipensaan, mutta se oli kesällä. Jumppamaikka yritti saada Ekokylään tyrniviljelmiä. Ei varmaankaan huono idea, mutta koska yrittäjyysilmasto oli huono, siitä ei tullut mitään. Puuttui myös pääomia. Maikalla oli varmasti hyviä kontakteja.

Tuo karpalo-tyrnijauhe on oivallista herkkua esim. viilin päällä. Lisään kyllä myös sokeria. Jauheentekijät sanovat, että jauheessa on se etu täysiin marjoihin verrattuna, että siemenet tulevat myös hyödyksi. Siemenet menevät muuten kokonaisina suoliston läpi. Uskon tosiaan siihen.

Olen törmännyt marjajauheisiin jo vuosia sitten. Aioin mennä käymään johtavan marjajauheitten valmistajan luonakin, mutta se jäi silloiseen autottomuuteen, kun asuin viimeisiä aikoja Keuruulla. Poimin Keuruulla suuria määriä puolukoita ja variksenmarjoja eli nykyisellä nimellä kaarnikoita, jotka myös ovat vallan hienoja marjoja ja sopinevat nekin jauhettaviksi.

Töysäläisellä valmistajalla on idea, että kuluttajat muodostavat käyttäjärinkejä ja tilaavat kimpassa jauheensa. Kannatan tätä paljon enemmän kuin keinotekoista verkostomarkkinointia tuotteilla, joilla ei ole suurempaa arvoa. Uskon, että marjajauheilla on suuri tulevaisuus sekä Suomessa että jopa mahdollisena vientituotteena. (On jo vientiä). Kuivaaminen ratkaisee myös säilyvyysongelman. Tosin kuivaaminen vie energiaa. Tilasin samaan syssyyn pienen elintarvikekuivurin, hintaan 145 €+kulut. Olen nähnyt tuotteen esittelyn tv:ssä ja käynyt sivuilla ennenkin. Kaverini tietokonegurun piti tehdä iso elintarvikekuivuri, mutta se jäi kesken, kun hän muutti naisystävänsä luo. Kesken jättäminen ei ollut hyvä temppu. Minulle tuo kuivuri ei olisi jäänytkään nyt, kun olemme tehneet pesäeron entisen yhteistyökumppanin kanssa, joka osoittautui epäluotettavaksi. Tällä sopukuivurilla voi kuivata vain pieniä määriä. Keksin kyllä jostakin myllyn, jolla kuivatut marjat saa jauhetuiksi, jotta voin olla omavarainen. Kuivurilla voi kuivata paljon muutakin. Tänä vuonna en tosin pääse karpalomailleni Ruotsiin, sillä lomat on jo pidetty. Ennen olin työttömänä vapaampi, mutta rahaa tosin oli vähemmän.

Marjajauheitten valmistajia näyttää olevan monia, mutta suomalaisten tulisi syödäkin marjoja. Jauhemuoto on mielenkiintoinen ja helppo. Mitähän mieltä ravitsemusasiantuntija on marjajauheista? Onko tuossa siementen jauhetuksi tulemisessa pointsia?

Niin ja haluan vielä lisätä, että viherjauhe, kuten eräs Keuruulla kävijä minulle sanoi, olisi mielestäni mitä siunauksellisin tuote lisättäväksi lähes mihin tahansa ruokaan.

Seuraava kulinarismiin liittyvä juttu ei ehkä herätä hänen innostustaan: Herkuttelen kesällä vaniljajäätelöllä, johon olen musertanut tummaa Maraboun suklaata. Se lohkeaa ohuiksi säleiksi ja on kaikin tavoin herkullista eikä liian makeata. Uskon edelleen myös tumman suklaan siunauksellisuuteen vaikka rasvakysymys onkin sitten ongelma.

Riippumaton

Makasin aamulla sängyssä. Ei ollut mitään tekemistä. Olin tunnustanut itselleni, että elämäni on aika tylsää. Sillä ei tuntunut olevan paljon merkitystä. Työ ei anna oikein haasteita, yksityiselämä, no joo, ei sekään. En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, mitä olen puuhaamassa ja hakemassa. Olin tyytyväinen, että illalla alkaa sosiaalisen elämän ruljanssi, jossa hetkeksi nämä synkät ajatukset saa siirtää syrjään. Puhelin soi ja itkuinen tyttären ääni selittää, että he ovat nukkuneet pommiin. Heidän maksamansa laivaliput menevät hukkaan. Tytär selitti, että mies oli luvannut hoitaa herätyksen ja soimasi itseään, että ei ollut varmistanut. Hän selitti, että häntä keljuttaa, että ei voi koskaan luottaa toiseen, että tämä hoitaisi asiat kunnolla.

Jonkin ajan kuluttua he soittivat ja kertoivat saaneensa uudet liput, vuorokautta myöhemmäksi. Ikävä alku lomalle, toivon että he pian pääsevät sen yli. Ajattelen, että joka tapauksessa aikainen herätys pitää yleensä varmistaa ja samaa ajattelee varmasti tytärkin.

Jotakin lohtua tunsin tietenkin siitä, että olen riippumaton. Minun ei tarvitse suuttua kehenkään, odottaa keneltäkään mitään, eikä kukaan aseta minulle vaatimuksia. Kaikella on puolensa. Nuoret ihmiset ovat parisuhteiden, perhevastuiden, talojensa, autojensa ja uriensa loukussa. Minä olen tämän jo ohittanut. Ainakin siltä tuntuu nyt.

Ruotsin paras bloggaaja

Ruotsin menestyneimpiä bloggaajia, jos ei menestynein on Ali Esbati. Kaksituhatta kävijää päivässä, ymmärsin radio-ohjelmasta! Kuulin juuri ruotsinkielisessä radiossa kehuttavan häntä ja googletin hänet tietysti esille. Esbatin blogimerkinnöistä on tehty hyvät arvostelut saanut kirjakin. Kirjoja meilläkin on blogien perustalta tehty, mutta kovin hyvin menestyneitä ne eivät ole olleet. Toisaalta kirjoja on paljon eikä kirjan julkaiseminen ole enää samaa kuin ennen.

Esbatin blogi tuntuu joka tapauksessa lukemisen arvoiselta. Pidän Ruotsin yhteiskunnan kritiikistä, entisenä siirtolaisena/ maahanmuuttajana/ invandrare, kunhan se tuntuu perustellulta.

Joka tapauksessa hieno bloggaaja, aivan toista kuin Suomen listan kärkipään hampaattomat kirjoittajat.

Hänellä on hieno linkkilista, jossa tietenkin on vain vasemmistolaisia. Hauskin linkki on minulle ennestään outo Valkoisen talon parodia. Olen joskus erehtynyt jollekin sen nimiselle sivulle, joka on sisältänyt pornoa. Onkohan se hävinnyt?

Lopullista ratkaisua etsivä Israel on ilmeisesti tehnyt saman virheen kuin Bushit tekivät sodissaan. Hyökkäyksestä seuraa vain konfliktin pahentuminen. Se kasvattaa fanaattisia arabiterroristeja.

Mutta muuten, en tiedä, mitä sanoa Lähi-Idän pysyvästä konfliktista. Palestiinalaisille on tehty paljon vääryyttä, kun Israelin valtio on perustettu heidän mailleen. Mutta juutalaiset tarvitsivat oman valtionsa toisen maailmansodan aikaisten kokemusten jälkeen. Paljon onnetonta on tehty puolin ja toisin. Mahdotonta kuitenkaan on ajatella Israelin valtion lopettamista ja juutalaisten poisajamista, ajamista mereen. Säälin molempia osapuolia, kammoan fanaatikkoja kummallakin puolella. Täytyy vain toivoa, että joskus järki voittaisi. Kansallisuusrajat ja viha häviäisivät ja tilalle tulisi taloudellinen yhteistoiminta ja toisten kunnioittaminen.

Sen vähän perusteella, mitä olen seurannut, Hizbollah ja Hamas kerjäävät verta nenästään ja tuottavat kannattajilleen ja maltillisemmille Lähi-Idän asukkaille suunnatonta tuhoa.

Ajatuksenvirtaa

Olen lukemassa nautinnollista Volter Kilven Alastalon Salissa -teosta. Se tuntuu likipitäen täydelliseltä. Siinä on kielellistä mestaruutta, huumoria ja rakennetta, jossa riittää syvyyttä. Tästä tulee pitkäaikaista huvia. Kävin katsomassa Gutenbergissa. Siellä teossarjaa ei ole. Huokasin taas netin ihanuutta, kun katselin ilmaiseksi saatavilla olevia klassikkoja, joista jo suomenkielisistä riittäisi jo nyt loppuiäksi harrastusta, muunkielisistä puhumattakaan. Eläkeiän harrastukseksi kävisi myös vapaaehtoistyö klassikkojen digitoimiseksi, sellaiseen on muistaakseni mahdollisuus. Vielä en siihen kuitenkaan ryhdy, edes tutkimaan keinoja päästä mukaan.

Tästä ajatukseni meni taas yleisemmin sähköisiin kirjoihin. Hieman hankala on pöytäkoneella lukea sähköisiä kirjoja. Muistin joskus hakeneeni netistä tietoja lukulaitteista, joiden avulla kirjan voisi ottaa vaikkapa ulos ja lukea auringonpaisteessa. Muistin Sonyn e´Librien, joka lanseerattiin v. 2004. Se osoittautui flopiksi hienoista teknisistä ominaisuuksista huolimatta. Olisin laitteen ostanut, mutta sitä ei ollut edes saatavilla Japanin ulkopuolella. Aikomuksena oli, että laitteen hyväksymät formaatit olisivat olleet tiukasti kaupallisia ja siihen kirjanlukija sitten ehkä kaatuikin. Muistan, että joillakin filtteriohjelmilla tuo muoto pystyttiin vapauttamaan, mutta juna taisi olla mennyt. Jokainen sähköinen kirja olisi pitänyt maksaa ja hinta olisi lähennellyt oikean paperikantisen hintaa. Kun paperikirjan käyttöliittymä on edelleenkin lyömätön, menestystä ei tullut. Tuohon lukulaitteeseen olisi mahtunut muutama kirja ja sen vahvana puolena oli tosiaan tekstin hyvä näkyminen.

Nyt Sony on jälleen tämän vuoden alusta lanseerannut uuden lukulaitteen, jota on jo länsimaissa myytävillä. Sen hinta on 300-400$:n paikkeilla, mikä on aika korkea, kuten kriitikot huomauttavat. Laitteella ei voi surffailla netissä ja sen hyväksymät formaatit ovat rajalliset. Aivan tarkkaan en asiaa ymmärtänyt. En ymmärtänyt voiko sillä (tietokoneen välityksellä) suoraan ladata esim. Gutenbergin kirjoja. En ymmärtänyt sitäkään, hyväksyykö se vain kaupallisia, maksullisia tiedostoja. Luvataan, että se lataa PDF-dokumentteja, henkilökohtaisia dokumentteja (?), blogeja, uutissyötteitä (newsfeeds) ja JPEG:jä. (Siis tietokoneen kautta, ymmärrän.)

Kriitikot huomauttavat, että samanhintaiset palm-topit ovat paljon monipuolisempia, mutta enpä tiedä. Kestävätkö niitten patterit yhtä kauan kuin Sony Readerin, näkyvätkö näytöt auringonvalossa? Yritän ottaa selville itseäni varten näitä kysymyksiä.

Kritiikeissä mainitaan, että markkinoille on tulossa kilpailevia lukukoneita, jotka käyttävät hieman erilaista tekniikkaa, sähköistä mustetta, taipuvia näyttöjä jne. Kun jaksaa hieman odottaa, ehkä ihanteellinen lukijan ipod onkin tulossa. Sony Readeria voi kyllä käsittääkseni käyttää myös mp3-soittimena.

Volter Kilvestä ja hänen maailmastaan on olemassa hienoja nettisivuja, joissa mm. Alastalon Salin henkilöhahmoja ja eri lukuja valotetaan mielenkiintoisella tavalla.

Kekkosen päiväkirjat

Luin loppuun Kekkosen päiväkirjojen kaksi viimeistä osaa. Ne ovat elävää luettavaa. Niitä vasten on hyvä päivittää omia muistojaan viimeisiltä vuosikymmeniltä. Jonkin verran muistin asioita. Viimeinen osa oli ajalta, jolloin olin muuttanut Ruotsiin. Meillä oli pieni lapsi ja tein intensiivistä työtä. Ehkä opin jälkikäteen jotakin suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen tunnetuista nimistä. Päiväkirjassa asiat monesti henkilöityvät. Tässä kirjoittajana oli vallan huipulla oleva ihminen, josta toiset ja meidän muiden kunnioittamat nimet olivat joskus alkoholisteja ja tunareita. Toiset väkisinkin pienenivät Kekkosen seurassa.

Karjalainen varsinkin näyttäytyi heikkona alkoholistina, jota siedettiin ihmeellisen pitkään. Virolainenkaan ei kovin paljon valtiomieheltä vaikuttanut. Suuri osa pohdinnoista keskittyi seuraavan presidenttikauden varmistamiseen tavalla tai toisella. Neuvostoliiton suurlähettiläät ja lähetystöneuvokset olivat tärkeässä roolissa. Itänaapuri tosiaan puuttui asioihimme.

En pysty kirjoittamaan kirjoista mitään kokonaisesitystä, mutta elävää kirjallisuutta tämä on. Sanotaan vaikka mitä loputtoman solidaarisesta Juhani Suomesta, suurtyön hän on ainakin tehnyt. Historiantutkijat saavat tietenkin koulutuksen käsialojen lukemiseen. Kekkosen käsiala näyttää äärimmäisen vaikealta. Kirjan paperikannesta olevista näytteistä en siitä saa juuri ollenkaan selvää.

Kirjasta oli joko Suomen tai Kekkosen perinnön valvojan toimesta poistettu perheeseen liittyvää aineistoa, mikä oli sinänsä vahinko kirjan elävyyden takia. Toisaalta elävät ihmiset tarvitsevat intimiteettisuojansa. Kekkosen jälkikasvu ei tainnut olla isänsä veroista.

Muistan suurlähettiläs Jussi Mäkisen, Kekkosen lellikin, joka törttöili Itävallassa mitä melkoisesti. Mainintoja hänestä on päiväkirjassa paljonkin. Hän kuoli ennen aikaisesti psyykkisesti sairaana.

Kekkonen on kirjannut itse omat ensimmäiset muistikatkonsa ja viimeisten vuosien lisääntyvän rappeutumisen, joka pidettiin kansalta salassa. Hän kirjasi ylös tarkkaan painonsa ja lääketieteellisten tutkimusten tulokset, hiihtomäärät.

Luottamus, jota noina aikoina toitotettiin NL:n ja Suomen suhteiden perustana, olikin rakentunut heikolle perustalle, minkä myöhemmät tapahtumat ovat todistaneet. Kekkonen itse suhtautui asiaan asettamatta sitä kyseenalaiseksi. Ehkä hän kuitenkin oli se suurmies, joka piteli idän karhua aisoissa tahdonvoimallaan. Toiset johtohahmot jäivät alamittaisiksi.

Minua kiinnosti ehkä eniten tuo inhimillinen puoli, jota esiintyi varsin niukasti päiväkirjassa. He olivat viimeisinä vuosina vieraantuneet vaimonsa kanssa toisistaan miehen edustustehtävien ja Sylvin sairaudenkin takia. Hänen päiväkirjoissaan mainitaan osa noista toisista naisista, Anita ja Maarit, mutta mitään ei selitellä eikä psykologisoida.

Paljon toimitetuissa päiväkirjoissa viitataan Kekkosen keräämiin lehtileikkeisiin, joita tietenkään sitten lukija ei näe. Hän tuntui olevan kiinnostunut omasta maineestaan ja saamistaan kehuista, mikä on perin inhimillistä. Ihan sellainen inhimillinen touch jää kuitenkin puuttumaan.

Viikonlopun tilit

Itse ajattelin tekeväni immateriaalista työtä tänään, vaikka se oli etupäässä puhumista. Meillä on ihan mukava työyhteisö. Työt eivät paina päälle. Minun on vaikea komentaa miehiä töihin, kun juuri tähän hetkeen sopivia ei ole paljoa. Seurasin viikonloppuun valmistuvia tavallisia suomalaisia miehiä. Jollakin on edessä tavanmukainen kostea juhliminen, lisäksi täytetään pyöreitä vuosikymmeniä. Kaikki työmarkkinatoimenpiteissä olevat sanovat palkkansa olevan 8€/pvä, vaikka se oikeastaan on työmarkkinatuki tai työttömyyspäiväraha +8 €. Jokainen pitää tukea saavutettuna etuna, joka tulisi joka tapauksessa. Ehkäpä se sitten onkin niin, vaikka virallinen tulkinta onkin, että tuen edellytys on olla työvoimaviranomaisen käytettävissä. Se ehto on unohtunut käytännössä pois. Kukaan ei odota työmarkkinatoimenpiteissä olevalta kunnon työtä, kun siitä ei työnantajana joudu maksamaan.

Uskon, että tässäkin on yksi asia, joka tukee perustulon tarpeellisuutta. Matti Vanhasta on aiheestakin mollattu nettipalstoilla. Hän kuvittelee, että nykyiset eri tukien saajat ovat potentiaalisia vanhusten pyllyjen pyyhkijöitä, jotka hoitavat sitten meitä, kun sitä tarvitsemme. Siinä hän erehtyy. Syrjäytyneistä ja vieraantuneista ei hyödy kukaan. Heidän oma elämänsäkin valuu hukkaan. Jos näitä tärkeitä henkilöitä palvelualoille halutaan kasvattaa, heitä pitää helliä ja kunnioittaa. En halua, että kukaan pakolla tehtävään komennettu ja pakotettu tulee aikanaan vaihtamaan vaippojani vaan haluan ammattilaisen, sisäisen yrittäjän, jota palkitaan kunnolla hyvistä töistä. Hyvällä mielellä tehdyt raskaat työtkään eivät rasita, jos niillä on mielekkyys. Tosin itse en sellainen pakotti aio olla, otin vain esimerkin.

Yksi huomio tältä ajaltani, jonka olen viettänyt työmarkkinatoimenpiteissä olevien ihmisten kanssa, on että yleensä kaikki tupakoivat, useimmat tekevät sätkiä. Myös pomot. Sama juttu oli mielisairaalassa. Tupakointi oli yleisin toiminto. Sen avulla tuntuu, että käsillä on tekemistä. Köyhän ruoat ovat epäterveellisiä, einesruokia, makkaraa ja sen sellaista.

Kävin aamulla ennen työvoimatoimiston avaamista toimiston naisten luona kahvilla. Olemme tulleet ihan hyvin toimeen. Hymyt ja nauru ovat pinnassa. Ihmisiä hekin ovat vaikka heitä arvostellaankin joka suunnalta. He ovat samalla tavalla systeemin vankeja kuin työttömät ja enemmän tai vähemmän sairaat tai työhaluttomat työnhakijat.

Samalla kun juttelimme miesten kesken, kyselin paremmin tietäviltä, miten on parasta kiinnittää penkkeihin jalat, penkkejä meiltä on tilattu. Jalkojen pitää sojottaa sivuille ja niiden pitää olla upotetut. Kannattaa tehdä ohjain, jotta kaltevuudet saa kunnolliset. Sellaisen ohjaimen voisin jopa tilata projektirahoistani.

Museoalueella on paljon sinne siirrettyjä vanhoja rakennuksia, joiden sisäpuoliin en ole vielä tutustunut. Kovasti siellä on tehty töitä vuosisadan aikana. Jäljellä on kahdelle yksinäiselle opettajalle rakennettu Villa Sagalund, jossa Oskar Jansson ja Adele Weman asuivat, kumpikin omissa asuinnoissaan. Viime vuonna ollessani opastetulla kierroksella, näimme kuinka huoneissa on yksinkertaiset lasit. Kylmää mahtoi opettajilla olla. Sagalundin kotisivut ovat hienot, ehkä hienommat ja elävämmät kuin todellisuus, siltä pohjalta, mitä olen kahden viikon aikana nähnyt. Tietenkin varsinkin ensimmäinen käynti saa ihastumaan paikkaan, mutta jokapäiväisessä kontaktissa paikka arkistuu ja pienentyy.

Sagalundgårdenin, entisen emäntäkoulun, takana on kuusiaidalla ympäröity, ehkä hehtaarin laajuinen niitty. Se ei ole kunnollinen luonnonniitty ketokukkineen vaan hieman liian rehevä. Siitä olisi mahdollista maata köyhdyttämällä saada hieno matkailunähtävyys, kukkaniitty. Aion kysyä museonjohtajalta, onko tällaista ajateltu. Ulkoilmamuseolla on aika hienoja viljelyksiä. Siellä on ruusutarha, maustekasvien tarha, perunamaa, humalatarha. Yhdessä paikassa olevat kasvit voivat olla tupakkaa. Joskus loppukuusta näihin kasveihin liittyen on jopa lehdissäkin ilmoitettu teemapäivä.

Minä aion siivota sukulaisvierailun edellä. Siistin paikkoja niin hyvin kuin osaan ja jaksan. Onneksi vanhaa ja kulunutta huoneistoa ei edes voi puleerata oikein edustavaksi.

Muutamia blogeja

Vaikka blogimaailma kasvaa huimaa vauhtia, toisesta päästä tippuu kaiken aikaa ulos hyviä ja nautittavia kirjoittajia. Suomen kansa ei ole vielä ottanut tavakseen seurata aitoa ja liioista sosiaalisista konventioista vapaata ajatuksenvirtaa ja -vaihtoa, josta ainakin itse nautin. Saada jotenkin itse pistää omia höpinöitään siihen virtaan, on kummallisen tyydyttävää. En voi kuitenkaan ymmärtää, että monenmonet itseäni monta kertaa kiinnostavammat kirjoittajat näyttävät saavan vain vähän lukijoita, mikä vaikuttaa kirjoittamishaluihin. Ei tunnu olevan oikein hienoa linkittää toisiin kirjoittajiin, ei ainakaan toistuvasti. Siitä saa helpolla ivallisia huomautuksia. Itse en missään nimessä edes haluaisi tavata bloggajia, sillä en pidä pettymyksistä, en itseni enkä toisten aiheuttamista. Tästä löysin linkin eräästä uudesta ja kivasti kirjoittavasta blogista. Jaan Obeesian sydämen kirjoittajan innostuksen elämään ja blogeihin.

Mystisen nimen Kari Kosmos omistaja on paitsi nautittava kirjoittaja myös mystisen näköinen henkilönä, rastatukkineen, kulahtaneine ulkomuotoineen. Hän on runoilija, kirjailija ja muusikko. Luin hänen pohdintojaan guruista, joita olen tavannut itsekin sekä pieniä että isoja.

Finnsanity vaikuttaa pohtivalta ja asioita kyseenalaiseksi asettavalta.

Kari Uotia luen, koska pidän piikeistä yhteiskuntaruumiin lihassa. Hän on ärsyyntynyt suomalaiseen oikeuskäytäntöön, on sen todellinen asiantuntija. Me asiaan perehtymättömät tietenkin arvelemme, että miljonat makaavat kuitenkin piilossa jossain Cayman-saarilla.

Jokisipilä on hieno lisä blogistanin viisaiden tohtoreiden joukkoon. Hänellä on nimeä tutkijana.

Jussi Apila vaikuttaisi taas tutkijamaailman Jussi Varekselta, ainakin mitä tulee nuhjaantuneeseen ulkomuotoon. Vähän saman tyyppinen hahmo kuin hän, joka kirjoittaa Mätämunan mustelmia.

Mukava idea on Salakuunneltua.

Anna Ciaran pitämillä kursseilla olen itsekin ollut. Hän kertoo englanniksi mm. kaupunkipermakulttuurista ja eko-onnellisuudesta.

Otsasi hiestä...

Pesin eilen kaksi isoa räsymattoa. Laitoin pesutuvalta löytämääni pehmeään harjaan varren ja pesin matot käden käänteessä. Ne ovat olleet kuivumassa päivän ulkona. Muistelen elämässä kohtaamaani työmoraalia. Itselläni on omasta mielestäni aika tiukka sellainen, mutta itse asiassa en ole koskaan täyttänyt normeja. Lapsena olin perheessä legendaarinen laiska poika, josta tehtiin pilaa. Tulokseni olivat heikommat jo siitä syystä, että olin perheen nuorin ja matka seuraavaan oli neljä vuotta.

Heinäniityllä en ollut koskaan täyden miehen veroinen. Päivät olivat uskomattoman pitkät, yli 12 tuntisia heinäaikaan, jota kesti pitkään. Kaikki tehtiin käsipelillä ja hevosella. Maalaistalossa oli ainakin jokaviikkoinen siivous. Matot vietiin ulos ja lattia luututtiin. Petivaatteita pudisteltiin usein. Verhot vaihdettiin kaksi kertaa vuodessa. Aina piti olla puuhaamassa, oli tuon ajan moraali. Kirjojen lukeminen oli ajanhukkaa, syntiä ja turmeluksen alku.

Jouduin minäkin pesemään pyykkiä vanhanaikaisella tavalla. Keittämällä lakanoita padassa. Myöhemmin tuli pulsaattorikone, joka helpotti paljon. Pyykkien huuhteleminen oli aivan ylimaallisen työlästä. Huuhdella piti monessa vedessä ja vääntää vaatteet välillä kuiviksi käsipelin. Vedet piti kantaa kaivolta saunalle, sisälle asuinhuoneisiin ja ulos. Pyykinkuivaus oli oma hommansa. Sydäntalvella pyykit jäätyivät panssareiksi, ennenkuin ne voitiin edes tuoda huoneisiin kuivumaan. Kouluaikana minun piti hoitaa lämmitystä, käydä ostoksilla, laittaa ruokaa, tehdä kaikenlaista. Läksyjä en oikeastaan ehtinyt lukemaan, ei tosin ollut haluakaan.

Ennen ei ollut tosiaankaan hyvin. Jo puuron keitto oli totista työtä. Puuroa piti hämmentää kymmeniä minuutteja ennenkuin se kelpasi. Saattoivat ne ryynit tosiaan olla hitaasti kypsyviä, kun niitä ei mahdollisesti ollut höyrykypsytetty. Mutta paljon oli sitä turhaa kunnollisuuden moraalia. Raakaravinnosta ei ollut kuultukaan.

Omassa avioliitossani oli sama asetelma. Vaimo teki kaiken vaikeimman kautta. Lattioiden pesemisen ja muiden taloustöiden piti todella tuntua. Piti olla lattian rajassa ja todella hinkata. Lapsen hoito oli aivan ylimaallisen tarkkaa. Omassa liitossani pystyin jo vähän asettamaan asioita kyseenalaiseksi ja jopa kieltäytymään. Vaimoni väsyttikin itsensä. Hän on ennen aikojaan vanhentunut invalidi. Hänellä on jopa rullaattori. Olen ollut mummon kanssa naimisissa. Liian aikaiseen vanhentumiseen on toki monia syitä.

Tuttava kertoi pohjalaissuvusta, johon häntä ei ole hyväksytty kolmeen kymmeneen vuoteen. Lapsetkin ovat ex. aviopuolison puolella. Sanoin, että tuo kertoja saattaa olla se känkkäränkkä itse, mutta muistelin Orvokki Aution suuriin mittoihin noussutta pohjalaissuvun kuvausta. Jotain suuruudenhullua niissä tosiaan voi olla. Voivat olla ylpeitä ja hulluja.

Vaimoni ennusti, etten tule pärjäämään lapsen kanssa. Toisin kuitenkin kävi. Minun tavallanikin pärjättiin. Minä kannatan rationalisointia. Paradoksaalisesti tunnen itseni nykyään kuitenkin muinaisjäänteeksi, mitä tulee työmoraaliin ja perusteellisuuteen. Useimmat muut, jotka tunnen, hutiloivat enemmän, ovat laiskempia ja jopa tyhmempiä.

Kesä ja viili

Kesään kuuluu mielestäni ehdottomasti viili. Aikoinaan tein itsekin viiliä jääkaapin päällä olevassa lämpimässä kaapissa. Lapsuuden kesiin kuuluivat lasiset viilikupit, suolasärki ja uudet perunat. Jos ei ollut särkeä, siikakin voi kelvata. Lohikaloja sai äärimmäisen harvoin. Paras viilikuppi oli puinen, pahkasta tehty kehlo, mutta niitä oli vain yksi talossa.

Muistan hämärästi lukeneeni, että se samettinen pinta, joka kehittyy, on osaksi hometta, samantyyppistä ehkä kuin valkohomejuustossa. Vuosia sitten, kun Ruotsissa tuli kauppoihin muka viiliä, siitä puuttui tuo pinta. Kirjoitin Arlan kuluttajavalistukseen ja sanoin kaipaavani tuota makuelämystä. Mainitsin myös tuon homeen. Tyhmä kuluttajavalistaja vastasi kyllä, mutta ei ymmärtänyt kysymystä homeineen. Olisin kovasti ihmeissäni jos tuo mauton ruotsalaistuote yhä on markkinoilla. Minusta se katosi jo vuosia sitten. Ei ihme, kun eivät käsitä viilin pintaa.

Ehkä siihen pintaan liittyy myös rasvapitoisuus ja maidon homogenisointi. Kyllä kaupan viileissä kuitenkin on ihan tyydyttävä pinta. Kevytviilikin käy. Toista kuitenkin on tavallisesta, homogenisoimattomasta maidosta itse tehty tuote.

Katselin netistä tuota homekysymystä. Ja totta. Yhdestä paikasta löysinkin maininnan, että hometta se on. Olin siis oikeassa.

Tässä on viilinteko-ohje ja tässä oikein englanniksi. Meillä kotona käytettiin viilin päällä sokeria ja jauhettua inkivääriä. Periaatteessa kaikki käy.

Keskiviikko

Keskiviikko tuntuu olevan tapahtumarikas päivä museolla. Tämä museo on kai kuuluisakin vapaaehtoistyöntekijöistään ja lapsille tarkoitetusta museopedagogiikasta. Ainakin sinne tuli vanhanaikaisiin vaatteisiin pukeutuneita aikuisia ja lapsia tekemään asioita. Puhuttelin yhtä miestä ja hänen ex-puolisonsa oli se henkilö, jonka sijaiseksi minä tulin. Leikkasin pensasaitaa ja minun asiakkaani korjasivat tavallista. Toiset kesätyöntekijät lajittelivat päreitä, kun kohta ruvetaan lyömään pärekattoa yhteen varastoon. Talojen nurkilla on vesitynnyreitä ja punaiseksi maalattuja ämpäreitä palovaaran takia. Eilen meislasin auki yhden öljytynnyrin ja maalasin koko tynnyrin ja monta sinkkiämpäriä ferrexillä. Ehdin tekemään paljon muutakin ja tuntui silti, ettei ole kiire. Toivottavasti museonjohtaja keksii asiakkailleni ja minulle tekemistä. Hän on pyytänyt tekemään penkkejä vanhoista lattialankuista. Ehkä rupeamme valmistamaan leikkikaluja ja tarvekaluja enemmänkin.

Kävin kuuntelemassa lapinmiehen juttuja ja ronskeja ne ovatkin. Hänen vaimonsa tosin varoitti niissä olevan lapinlisää. Ohimennen kuulemani juttu oli edelleen muistoja rauhanturvaamistoimista. Hän kertoi kehitysmaista tulleiden rauhanturvaajien kulttuurista ja toilauksista aika värikkäällä tavalla, joita parempi olla referoimatta.

Suunnittelen uimaan menoa. En viitsisi katkaista jo viikkoja jatkunutta päivittäistä tapaa.

Jälleennäkeminen

Jossain blogissa, jonka kadotin mielestäni, mainittiin intialainen guru Sai Baba. Onneksi ruksasin sen blogin ja tulen löytämään sen, mutta guru on painunut mieleeni lähtemättämästi. Olen häntä muistellutkin, ehkä teen sitä hieman eri lailla nyt.

Sain kestää sen, että gurun kuva ilmestyi makuuhuoneen seinälle. Olin kyllä sanonut eksälle, että mielestäni ukko on huijari. Jokaisenhan piti tietenkin tajuta, että tyhjästä ei voi nyhjästä, materialisoida, sen enempää kultakelloja, timanttisormuksia kuin tuhkaakaan. Mutta ei, se paukapää uskoi. J:a, etkö usko ihmeisiin, sain vastakysymyksen.

Yhteisössä oli käynyt muuan näitä "henkisiä", joka näytti kuvia gurun ashramista. Hän oli kuulemma ollut Helenan opettaja, mutta silloin hyvin menestynyt H. ei kuulemma osoittanut kiitollisuutta. Ashramissa tehtiin tietenkin mittavaa hyväntekeväisyyttä, oli länsimaiden standardeja vastaavia sairaaloita jne. Tuhannet pyhiinvaeltajat ruokittiin tehokkaasti. Näytettiin videokuvaa yhdestä tilaisuudesta, jossa guru kulki ympäriinsä ja "materialisoi" tuhkaa ja jakoi sitä tilaisuuden osanottajille. Meilläkin taisi olla nestettä, joka oli ollut kosketuksissa tuohon tuhkaan. Nestettä oli tietysti lisätty, mutta pyhittävä vaikutus säilyi. Noissa videoissa kerrottiin kuinka guru ei nauti ravintoa, eikä hän tainnut nukkuakaan. Samat harhaopit toistuvat läpi new agen. On valoravinnon nauttijoita, levitoijia ja vaikka mitä.

Minusta oli aivan selvää, että guru, jolla oli nuo leveät hihat oli tavallinen taikuri, joka teki temppujaan. Jokainenhan on satoja kertoja nähnyt näitä silmänkääntäjiä, paljon parempia kuin pöhättynyt, ikäloppu guru.

Eri asia saattaa olla, että näillä guruilla ja äiti-ämmeillä saattaa olla ihan hienojakin ajatuksia maailmanrauhasta yms. Ei Intiasta viisautta puutu.

Luin silloin netistä joitakin pro-Sai Baba sivuja. Ihan viisaaltakin vaikuttavia oli mennyt vipuun, oli fysiikan tohtoreita ja monia muita. Eilisen jälleennäkemisen innoittamana kävin vilkaisemassa joitakin kriittisiä sivuja. Niitä on nykyään paljon ja ne paljastavat gurun aikamoiseksi huijariksi ja roistoksi.

Sarvikuonokas

Äkkiä sitä tottuu helteisiin. Tuntuu, että ne jatkuvat aina. Töissä joku jutteli kaikenlaisista vaarallisista eläimistä, joita oli rauhanturvaamishommissa kohdannut. Isot hämähäkit, vesikauhua levittävät lepakot, skorpionit, torakat. Aihe tuli esiin, kun joku löysi kompostikasasta isoja toukkia ja toinen tiesi niiden olevan sarvikuonokkaan, josta en ole edes koskaan kuullutkaan. Vanha setä tiesi, että niiden perän tummuudesta voi ennustaa loppukesän säätä. Tämä ei näyttänyt kuulemma kovin sateiselta.

Pari blogiesittelyä

Kun sain esittelystä kiitosta, otanpa muutaman blogiesittelyn.

Kasvoin vanhalestadiolaisuuden ympäröimänä. Mutta meillä ei onneksi oltu suoranaisesti tämän lahkon vaikutuspiirissä. Isäni suku oli kyllä ainakin lestadiolaisia ollut. Isäkin oli etsijä, joka käytti viimeiset elämänsä vuosikymmenet raamatun lukemiseen. Hän luki vielä Waltarin Valtakunnan Salaisuuden, viehättyi kovasti, mutta ei sen jälkeen maallisia romaaneja lukenut. Hän kutistui ja oli kovasti sairas, mutta eli kuitenkin 71 vuotiaaksi. Vielä letkuissa hän seurasi maailman tapahtumia uutisissa ja uskoi vielä toipuvansa. Hän palasi isiensä uskoon ja hänelle saarnattiin synnit antheksi Jeesuksen Kristuksen sovintoveressä. Hänen sisarensa oli aktiivinen lestadiolainen ja hänen kauttaan varsinkin opin tuntemaan lahkon puhetyylejä ja tapoja. Joskus meillä kävi oikean uskon pappi, eikä mikä lie uusherännyt, kirkkoherra Kurkela ja hän halusi puhutella minuakin. Tietysti koko kulttuuriympäristöön tuo lestadiolaisuus vaikutti, mutta en koskaan käynyt edes seuroissa. Toki kuulin niitä radiossa. Lestadiolaisten ongelmaisia lapsia minulla oli joitakin oppilaana Ruotsissa.

Meillä oli Lestadiuksen postilla, muistaakseni fraktuuralla painettu. Profeetan nimi oli kirjoitettu: Lars, Laevi Laestadius. Se postilla taitaa minulla jossain varastossa ollakin. Jos sen löydän, saatanpa lukeakin. Nuorena en jaksanut.

Koulussa sain rokotuksen tunnustuksellista uskonnonopetusta kohtaan, vaikka kuuntelin tarkasti karismaattisen, pienen ja pullean kappalaisen Jarl Saloniuksen juttuja. Monet tytöt varsinkin kääntyivät uskovaisiksi. Nykyinen Stakesin tutkijatohtori, Juhani Iivari, asui Saloniuksilla ja oli kovasti viidettä herätysliikettä. Heti koulun jälkeen erosin kirkosta, mutta liityin siihen Suomeen muutettuani, kun piti opettaa uskontoa. Kirkko on niin maallistunut ja radikalisoitunut, ettei minulla ole mitään vaikeuksia uskonnon kanssa. Luterilaisuus on sitä kulttuuriperintöä, jota tietenkin kunnioitan. Sen ihmiskäsityskin on lähellä omaani. Siis synkkä. Vaikka luterilaisuudessa korostetaan, että omilla teoilla ei armoa tipu. Mielestäni siinä kuitenkin tuo katumus on omia tekoja. Sen jälkeen armoa tulee tulvimalla. Minä en taivaspuheista juuri piittaa, mutta jos nämä asiat ymmärtää jotenkin symbolisesti, niin olen kai luterilainen. On kyse ihmisen perisynnistä ja taipumuksesta pahaan, joka on aivan toista kuin new agen mössöpuheet ihmisen jumalallisuudesta ja hyvyyden ja pahuuden suhteesta.

Blogimaailmassa on nyt kovasti kiinnostava lestadiolaisuutta kriittisesti tarkasteleva LarsLeevi.
Se on kovin suositeltava kiihkoilemattoman asenteensa takia. Olisi yhtä mukavaa lukea kriittisesti jehovalaisuuteen suhtautuvaa blogia, koska sekin suunta on minulle tuttu. Isäni seurusteli heidänkin kanssaan vuosikausia ja kuuntelin samalla lailla näitä lahkolaisia. He olivat kovasti sympaattisia ihmisiä. Oppilaaana minulla on ollut myös jehovalaisten lapsia. Yhden kuulin kuolleenkin lapsivuoteeseen useita vuosia myöhemmin. Yksi tyttöoppilas yläasteella oli kovasti söpö ja hänen ryhmässään oli vain pari oppilasta, että ehdin juttelemaan hänen maailmankatsomuksestaan. Ei kannattanut kuulemma kouluttautua, koska tulossa oli aivan jo lähiaikoina tuhatvuotinen valtakunta.

Aivan yhtä hieno tilitys on Saastainen huone, jossa tehdään tilit selviksi karismaattiseen fundamentalismi-kristillisyyteen analyyttisellä ja miellyttävällä tavalla.

Pieni on kaunista

Pieni rasia kannettavan tietokoneen kyljessä tekee laitteesta television, joka edistää kieltenoppimista, koska se ei näytä julkisen television tekstejä. Sellaisiakin kuulemma on. Vanhaa televisiota, josta katkaisija petti, en ole vielä heittänyt pois. Se olisi vielä pelittänyt hyvin, ainakin siihen asti kun analogiset lähetykset poistuvat. Eikö sitä voi kytkeä jatkuvasti päällä olevaksi ja katkaista virta töpselin irrottamalla? Kunhan vain saan käsiini jonkun, joka tuon kytkennän tekee.

Ihmisiä on kehotettu sammuttamaan virta kytkimestä energiansäästön tähden, mutta eiväthän kytkimet tunnu kestävän. Tämän television kaukovalintakapulan rikkoi eksän poika muutamia vuosia sitten, ja olen joutunut käyttämään kytkintä.

Pieni mp3 soitin, jossa on radio, on ihmeen hyvä, kun musiikin vahvistaa tietokoneen kaiuttimella. Se hakee radiokanavat automaattisesti. Samat toiminnot kuin isoissa radioissa ja ääni melkein parempi. En olekaan kuunnellut radiota vuosikymmeniin. Tässä radiossa tuntuu vain olevan kovin vähän kanavia.

Kansankynttilät

Kauniisti kirjoittaa Kemppinen vanhasta opettajattarestaan. Miksei itselläni ollut samanlaista opettajaa. Luokat kirkonkylän kansakoulun sotien jälkeisessä ahtaudessa olivat liian suuret, jotta ensimmäiset opettajat olisivat jääneet mieleen yhtä rakkaina. Muistan kyllä Margareta-opettajan ääneenluvun. Nautin siitä suunnattomasti, mutta sitä oli liian vähän. Joku kerta, kun tehtiin paperimassaa, jäi myös mieleen. Seuraavan opettajan muistan kyllä myös, muistan hänen ajoittaisen väkivaltaisuutensa ja ivansa, joka kyllä harvoin kohdistui minuun. Silti hän oli oikeudenmukainen ja kunnon opettaja.

Itsekin olin opettaja aivan kuin vahingossa parikymmentä vuotta. Joku ehkä muistaa minut hyvänä ja oikeudenmukaisena, joku ehkä päinvastaisena. Jotakin piti tehdä ja ansaita lapselle velliä ja katto pään päälle.

Blogimaailmassa on varmaankin aika vähän peruskoulun opettajia. On yksi rehtori, joka kirjoittaa ihan mielenkiintoisesti rehtorin arkipäivästä ja koulumaailman tuulista. Kovin suureksi menestykseksi hänen bloginsa ei ole ainakaan blogilistalla tullut. Muita lukijoita saattaa olla. Tilaajia 1. Koska en enää varmaankaan palaa opettajaksi, en kovin intohimoisesti ole jaksanut lukea tätä sinänsä asiallista ja kiinnostavaa blogia, vaikka olenkin se tilaaja.

On myös kokonainen yhden hengen yliopisto, pätevän tuntuinen nuori nainen, jolla on ties kuinka monta blogia ja wikiä. Blogien opetuskäytöstä pääset jatkamaan hänen laajalle haarutuville sivustoilleen. Anne Rongas näyttää olevan nettiopetuksen ja verkostoitumisen pioneeri. Muukin kuin opettaja löytää aineistoa hänen vinkeistään ja linkeistään.

Hänellä on toteutettuna diaesitys blogeista. Hänellä on linkkejä ilmaisiin wikityökaluihin ja podcasteihin. Silti tällä uraauurtavalla blogilla on tilaajia vain 13. Etteikö vaan olisi niin, että Suomen opettajat ovat henkisesti liian laiskoja. He saattavat olla tukalan arkipäivänsä raskauttamia ja menevät yhä yli siitä mistä aita on matalin. Tavallinen paperinen oppikirja on yhä kukkulan kunkku ja netin avara maailma on liian pelottava, jotta sinne uskaltaisi lähteä seikkailemaan.

Puhelimessa oli pieni kiljuva Pavarotti

Elias sai yhden raivokohtauksistaan puhelimessa ja huusi kimeästi korvaani läpi Itämeren. Hän olisi halunnut mielestään puhua lisää, vaikka en saa selvää hänen jutuistaan. Tuossa iässä ihminen on itsekkäimmillään. Auta armias, jos hän jää tuollaiseksi öykkäriksi. Häntä ei pitele mikään. Kohta hän on perheineen viikon pienessä yksiössäni. Onneksi käyn työssä ja voimme viettää yhdessä laatuaikaa iltapäivisin.

Salon Seudun Sanomissa oli juttu kiinalaisia skoottereita koko maahan myyvästä paikallisesta firmasta. Huonoja ja epäluotettavia vehkeitä, joiden kanssa ostajilla on paljon vaikeuksia. Olen tyytyväinen, että ostin aidon vehkeen, joka sekin on nyt korjaamolla starttiongelman vuoksi.

Olen ansainnut viikonlopun pitkästä aikaa. Töissäkäynti helteessä on muutosta aikaisempaan laiskotteluun. Kemiön museo on hieno ympäristö. Toivon vain, että siellä riittää tekemistä. Ryhdymme vähitellen tekemään erilaisia puutöitä ja syksyllä saattaa tulla rakennustöitä.

Harharetki oli vuosi täällä omassa kylässä, jossa aiottu saneeraustyö viipyi ja viipyi. Sain oikeastaan harhaanjohtavia tietoja kaiken aikaa ja pistimme projektin rahoja turhaan. Nyt on kuulemma rakennuslupa ja rahoitus, mutta onko tekijöitä. Kyseinen talo saattaa olla liian suuri urakka asiaa hoitavalle yhdistykselle ja henkilölle. Isolla työpajalla ei ole ehkä käyttöä näin kaukana saaren keskuksista.

Uusista työllistämissäännöksistä on uutisissa kerrottu Kuntaliitonkin olevan huolissaan:

"Suuri osa vaikeasti työllistyvistä on ihmisiä, jotka tarvitsevat päihde- ja mielenterveyskuntoutusta. Lisäksi on eräiden arvioiden mukaan useita kymmeniä tuhansia sosiaalisesti työkyvyttömiä ihmisiä. He pyörivät aktiivitoimien piirissä, vaikka tietävät itsekin ettei heillä ole mahdollisuutta työllistyä."

Kuinka paljon tärkeämpää olisikaan keskittyä pelastettavissa olevien auttamiseen siten, että he auttaisivat itse itseään. En tiedä teenkö loogisen kiepin, mutta perustulo olisi kokeilemisen arvoista. Siihen ei kuitenkaan näytä olevan mahdollisuuksia.

Pienois-Gaia

Blogeissa on paljon uusia kiinnostavia kirjoittajia, joista aion joskus vanhaan malliin tehdä listaa. Minun listani on enimmäkseen hyväntahtoinen, koska jätän pois sellaiset, jotka eivät minua puhuttele. Ihmisten itsetunto on kuitenkin yllättävän heikko. Pienikin letkautus, jopa sellaisille, jotka ovat itsekin jopa luoneet uraa arvostelijoina, voi olla liikaa. Olen ajatellut, että muutenkin suomalainen blogimaailma on eräänlainen pienois-Gaia. Elävä organismi, joka reagoi heti jos jossakin on löydettävissä konfliktin poikanen tai jotain muuta iltalehtimäistä. Sen näkee esim. kävijämittarista, joka jostain selittämättämästä syystä voi ruveta tikittämään huippulukuja.

Tänä aamuna linkitän vihreään tutkijaan, joka on vaalien ehdokkaana. Vaalien läheisyys alkaa muutenkin näkyä, sillä ehdokkaita on ilmaantunut useita.

Itsellekin kesän havahdus oli se, että minulle perustulo on turvattu loppuiäkseni. Jotain hyötyäkin iästä siis on. Outi Alangon viimeisimmissä postauksissa on keskustelua ja linkkejä perustulosta. Pääministeri tuntuu uskovan, että tuleva työvoimapula ratkaisee työttömyysongelmat, mikä saattaa olla väärä uskomus. Työn tuottavuus ym. seikat tulevat kuitenkin muuttamaan tilannetta eikä se ole kirkossa kuulutettua. Tietenkään en haluaisi yhteiskunnan tuilla vegetoivaa luokkaa, mutta tuntuisi siltä, että jos on kilpaileva mahdollisuus saada toimeentulonsa, perinteisen palkkatyön on vastattava kilpailuun parantamalla työehtoja, jotta olisi tarpeeksi houkutteleva. Vihreiden esittämässä muodossa perustulo tuntuu ainakin nyt ihan järkevältä.

Yksi päivä

Mahdottomalta tuntunut urakka olikin helpompi kuin luulin. Risut mahtuivat kolmeen traktorikuormalliseen. Yhteenkin kuormaan menee paljon, kun yksi polkee. Minä siellä kuorman päällä olin. Muistui mieleen lapsuuden ajat, kun jouduin polkemaan heiniä hevoskärryissä. Hevonen saattoi ruohoa hamutessaan liikahtaa, ja sieltä sitä tuli alas.

Kunnan huoltomies jätti kuskiksi nuoren pojan, eikä minun tarvinnut ajaa. Se olisikin ollut vähän kinkkistä, koska traktori oli vanha. Kun kippi oli liitettynä, kauhan nostaminen sai lavan nousemaan. Poika ajoi rikki yhden komean petäjän kuoren ahtaassa paikassa, kun ei voinut nostaa kauhaa.

Lastaamassa olleet miehet olivat konemiehiä, eivätkä he ymmärtäneet nuoren pojan ajamista. Minä olisin töppäillyt samalla lailla tai ainakin tein aikoinani, kun opettelin traktorin ajamista. Olen kaatanut tai vioittanut erinäisiä puita. Kerrankin eräs kesämökkiläinen lupasi puukuorman. Sitä hakiessani kaadoin pari puuta ja vioitin vajan nurkkalautaa.

Juttelin erään lappilaisen rouvan kanssa, joka kertoi hillamatkoistaan. Hän oli parikin kertaa päässyt kontaktiin karhun kanssa. Hän kertoi karhun vihellyksestä. Ennen sanottiin, että karhu viheltää kämmeniinsä, mutta suulla se sen näköjään tekee, opin rouvan kertomuksesta.

Nämä ihmiset olivat poimineet hilloja kunnolla myytäväksi, ihan tynnyreittäin. Minun poimimiseni olivat vain ämpäreittäin. Joskus vielä olisi mukavaa päästä hillamaille. Ne retket ovat nostalgisia, vaikka suolla on monesti hikistä ja syöpäläiset kiusaavat. Muistelen, että sanaa syöpäläiset tosiaan käytettiin, vaikka varmaan sana tarkoittaa huoneissa olevia ruots. ohyra.

Hillastaminen on pohjoisen ihmisen karua romantiikkaa. Muistan lukeneeni Antti Hyryn kirjoittamaa hillastamisen kuvausta, hänelle tyypillistä karua ja toteavaa tekstiä, johon kuitenkin liittyy paljon tekstin mieleen tuomia tuntemuksia.

Mafiaa Suomessa?

Outoa Taigaa-blogissa käsiteltiin tänään tv-ohjelmaa, jonka satuin itsekin näkemään. Näyttää siltä, että Käsivarressa on mafianomaista toimintaa. Varakas poronomistaja on joutunut tukkanuottasille paliskunnan kanssa. Häneen on sovellettu suomalaista/saamelaista omertan lakia. Hänen porokarjansa on vähentynyt yli tuhannesta nollaan, samalla aikaa, kun laitumia on hyvin ja toisten omistajien poroelo on kasvanut mukavasti. Hannu Magga- niminen kaveri on toimeentulonsa menetettyään, joutunut pakkohuutokauppaan, kun ei ole voinut maksaa velkojaan. Hänen terveytensäkin on mennyt. Kohtelu on koskenut myös sukulaisia.

Näyttää siltä, että nimismiehen toiminnassa on kosolti epäselvyyksiä. Hän ei ole halunnut eikä uskaltanut nousta tutkimaan juttua. Hänellä ei ole ollut moraalista rohkeutta nousta paikkakunnan valtaeliittiä vastaan.

Asiaa kuitenkin tutkitaan ja nyt julkisuuden voima on tullut mukaan. Tuosta blogimerkinnästä löytyneestä linkistä pääsin näkemään erään synnyiseudun ihmiskohtalon. Helluntai-saarnaajasta on tullut huutawan ääni korvessa. Leo Salmela- niminen mies kuvaa kotisivuillaan elämäänsä ja asuinpaikkakuntaansa. Hänestä on tullut ns. henkinen ihminen, johon hypnoosi kolahti. Salmela myös invalidisoitui auto-onnettomuudessa.

Salmela kertoo sivuillaan myös kokemistaan oman pitäjänsä epäoikeudenmukaisuuksista.

Nimestä muistin erään luokkatoverini, joka oli kotoisin samasta syrjäkylästä ja saman sukunimen omaava. Kaveri oli yksi niitä omalaatuisia ihmistyyppejä, joita meidän kaikkien kohdalle on sattunut. Netissä ei hänestä näy tunnistettavia jälkiä. Muistan tavanneeni hänet Kitisen sillalla ehkä 35 vuotta sitten. Minulla oli keltaiseksi maalattu pyörä. Pertti kertoi lukevansa maantietoa yliopistossa.

Erilainen lahjakkuus

On erilaista mennä töihin nyt, kun matka muuttui 0:sta 13 km:iin. Tähän asti ihan mukavaa. Olen mennyt mopolla, joka on muuttunut vaikeasti startattavaksi. Jätin sen korjaamolle. Mopossa on erikseen öljysäiliö. Olen luullut, että se on samanlaista kuin autossa, ettei öljyä normaalisti tarvitse lisätä. Olen kyllä huomannut, että öljy vähenee ja lisännyt sitä. Tänään sainkin tietää, että tämä on kakstahtipeli ja öljyn kuuluukin huveta. Se liukenee bensan sekaan kuten vaikkapa moottorisahassa.

Tänään oli paljon huolta niistä oksista, joita olemme harventaneet. Minne ne saa menemään ja millä pelillä. Löysin paikan Brusabyn maatalousoppilaitoksesta, jossa kävin kysymässä johtajalta, saako oksia jättää. Mieltä jäi kaivelemaan, että olisi samalla pitänyt hommata kuljetus sieltä, sillä heillä olisi ollut nostokouralla varustettu metsäkone. Olin jo kysynyt traktorin lainaan kunnalta enkä kehdannut ruveta kysymään uudestaan ammatti-instituutilta/ yrkesinstitut, mikä on Kemiön maatalousalan oppilaitoksen oikea nimi. Ajattelin, ettei se ole ehkä sopivaa. Nyt joudumme lastaamaan käsin ja ajamaan ehkä useita lasteja kylän läpi. Kuorma tulee helpolla suuri ja se pitää sitoa.

Hain myös öljyjä moottorisahaan, jotta sain kaadettua ison ja haaraisen tuomen, jonka kehrääjäkoit olivat käärineet kuoleman huntuunsa. Muuan puuseppä halusi hyvän puuaineksen, josta hän tekee jotakin jossakin vaiheessa. Harmittaa myös kun olin käsittänyt vähän väärin ja parturoimme yhden aidan vieruksen liian paljaaksi. Se sattuu silmään muuten lehtevällä museoalueella. Ensi vuonna se on taas varmaankin hyvä, mutta tämä väliaika. Saimme kaikenlaisia työtehtäviä sadepäivienkin varalle. Pyysin miehet mukaan, jotta minun ei tarvitse muistaa harvalla päälläni asioita. Minä en itse asiassa ole hoksottimiltani kovin hyvä. Se on tosiasia. Tietoa päähän on kyllä kertynyt vuosien mittaan, mutta ne ovat sirpaleita, eivät johdonmukaisia kokonaisuuksia. Minä olen erilaisella tavalla lahjakas. En edes muista omaa puhelinnumeroani. Pärjään kyllä loogisesti ajattelemalla, mutta kaikki tapahtuu hitaasti. Olen päässyt ylioppilaaksi ja suorittanut tutkintoja ja ajanut ajokortin, mutta olen, kuten sanottu, erilaisella tavalla lahjakas.

Tiistaina

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, pitää paikkansa. Taas sattui eteen tyypillinen "henkinen" ihminen (ei asiakas), joka pyrki vapauteen ja oli jättänyt turhat pois. Se tarkoittaa kuitenkin elämistä "veronmaksajien kustannuksella" (ei tosin juuri nyt) työttömänä. Se on se vapauden toinen puoli. Oli kiinnostunut Keuruun paikasta ja luuli, että siellä saa työtä vastaan elää ilmaiseksi, mistä valistin, että se pätee vain erikoisina talkooaikoina, muuten saa maksaa vuokraa ja ruoasta. Se kuulostaa hassulta, mutta niin vain on, koska on suuret pääoma- ja ylläpitokulut. Mistään ei ole löytynyt mesenaattia, joka maksaisi lainat ja suuret ylläpitokulut. Paitsi valtio, joka käytännössä on sen tehnyt sosiaaliturvansa välityksellä.

Hän piti mahdollisena, että oikeanlaista pranaa hyväksi käyttävä voi levitoida ja elää syömättä, kun kerroin ironisesti tapaamistani joogalentäjistä ja heidän feikistään sekä sanoin mielipiteeni valoravinnosta. Niinpä niin.

Paikasta oli tullut kotiin yhdistyksen paperilehti. Samanlaista kuin ennenkin, eli ei oikein mitään uutta. Kuinka paljon antoisampaa olisi nettilehti tai blogi, jos ihmisillä olisi vain jotain annettavaa tässä modernissa maailmassa, mutta tietokoneet ja netti tekevät heidät sairaiksi. Elävä ja kiinnostava nettilehti olisi paljon mukavampi, pari kertaa vuodessa kakaistu lehdykkä on jo liian suuri voimanponnistus.


Saimme taas paljon aikaan harvennushommissa. Ennen niin lehtevä metsikkö on karun näköistä, mutta se on saamamme tehtävä. Jos paikat puskittuvat ihan täyteen, ei sekään ole hyvä.

Kotona kävin näyttämässä naapurin kakaroille, missä on lähin ja kunnollinen uimaranta. He ovat asuneet täällä vuoden ja ovat käyneet uimassa vain sameassa merenlahdessa. Näytin myös kartalta hienon Ölmosin uimarannan, joka on ihanteellinen lapsiperheille, koska siellä on kilometri hiekkarantaa ja matalaa. Äiti ei osaa laskea ynnälaskuja, ei ymmärrä karttaa, tuskin lukee lapsilleen. Hän vaikuttaa vähälahjaiselta. Lapset ovat kyllä ihan normaalin tuntuisia, vähän yksinkertaisia tosin. Heidät laitetaan pihalle, kun kotona juodaan.

Mikä ero onkaan keskiluokan ja työväenluokan lasten kasvuoloissa. Nämä lapset elävät suhteellisen vajavaisissa oloissa. Miellyttävän tuntuinen isä on aika vanha eikä kuulemma lähde minnekään. Olen kuunnellut äidin ääntä parvekkeelta enkä oikein pidä äänen soinnusta, mikä kuulostaa pahalta ja ennakkoluuloiselta, mutta niin vain minusta tuntuu.

Uusi työpaikka

Uusi ryhmä, mutta asiakkaista en voi suoraan kertoa. Samalla työpaikalla oli kuitenkin toinen tyyppi, joka toi mieleeni joitakin asioita. Hän oli pohjoisesta kotoisin ja palautti mieleeni tuon Lapin miehen tyylin, jota löytää mm. kaljabaareista. Hulvattomat jutut kuuluvat siihen repertuaariin. Monet suullisesti sujuvat kertojat eivät osaisi juttujaan edes laittaa paperille. Tai ainakin siinä ne vaikuttaisivat latteilta, jopa typeriltä. Monet kirjailijat ovat napanneet näitä tarinoita osaksi omiansa, mutta käsitelleet niitä taiteellisella tavalla, luoneet omia rakenteitaan. Veijo Meri esimerkiksi. Tällä miehellä oli juttuja suomalaisten rauhanturvaamisoperaatioista, jotka toivat esille sen irvokkaan puolen, seksin, sikailut ja väkivallan sekä alkuperäisväestön omituisuudet.

Hän kertoi myös huimia juttuja koirasusista ja sanoi olevansa varma, että saarella pyörii kaksi sutta.

Harmitti, kun en ole opetellut podcastingia. Kertoja olisi tietenkin jäykistynyt, jos olisi saanut mikrofonin nenänsä alle. Valokuvaaminen ja äänittäminen menee niin pitkälle intimiteettialueelle, että sellaiseen taitoni eivät vielä riitä, riittävätkö koskaan. Ihmiset pitäisi pystyä ensin vapautumaan peloista, että heitä käytetään jotenkin hyväksi, mikä onkin varsin oikeutettu pelko. Ammattijournalistit syyllistyvät siihen jatkuvasti, saatikka sitten amatöörit.

Jotenkin, millä logiikalla en tiedä, liitän tähän loppuun muutamia ajatuksia bloggaamisesta, mitkä Saaran viimeisin päivitys tuo mieleeni. Hän yleistää hieman liikaa siinä, että olisi kaksi bloggaajarotua. Ne jotka pönöttävät omiaan ja ne, jotka välittävät keskustelusta. Monet hienot blogit ovat nautittavia jo sinällään, ilman keskusteluakin. Keskustelu on sitten Jumalan lahja, jota ei ole kaikille suotu, ajattelen. Taidot tietenkin merkitsevät jotakin.

Joskus keskustelu voi jopa latistaa hienoja ajatuksia. Vaadimmeko keskustelupalstaa painettuihin kirjoihin. Vaikka se onkin tietenkin mahdotonta, sitä ei välttämättä tarvita. Keskustelu jatkuu ehkä toisilla foorumeilla tai lukijan/ näkijän päässä. Ei tauluissakaan ole kommenttimahdollisuutta, eikä musiikkikappaleissa.

En nyt tosiaankaan väitä, että omat postaukseni olisivat taidetta, johon ei voi puuttua, mutta samalla skaalalla sitä jotenkin ollaan. Näen, että lukijoita käy. Minulla on kirjoittamistarve, mitä se lienee sitten onkaan. Olen saanut hyvääkin palautetta, jolla elän pitkään. Tietenkin yritän unohtaa huonot, vaikka se voi ollakin vaikeaa. Olen ihan tyytyväinen, että voin kirjoittaa. Sana on vapaa, ja minullakin on tuo toinen Jumalan lahja, kuitenkin ihan riittävästi lukijoita.

Saara ja ns. keskustelevat blogit ovat mestareita omalla sarallaan. Heillä on se taito. Mutta ei silti pidä yleistää liikaa. En itse olisi ihan innoissani sellaisesta fanista kuin Saaran lemmikki, "Reiska". Hän on sanallinen virtuoosi, ei siinä mitään.

Estelle

Estellessä ei ole keulapotkuria, ja siksi sen manööverit paikallaan ovat hankalia. Taalintehtaan satama-altaasta lähdettiin kuitenkin tyylikkäästi. Miehistö veti keulaan purjeen ja kumivene työnsi samalla. Laiva kääntyi juuri suunnitelman mukaisesti ja lähti matkaan Turkua kohti. Oli tyylikästä, kun kuului sumutorven täräytys ja rannassa oleva jazz-juhlakansa kääntyi katsomaan. Onhan se sentään Laiva eikä mikään lasikuitupaatti. Se ajoi matkan koneella. Varsinainen purjehdus jäi näkemättä. Ehkä miehistö ei ollut siihen tarpeeksi harjaantunutta. Haastattelin yhtä pidempään ollutta naista. Tuttua oli kuvioissa.

Nuori miehistö oli enimmäkseen nättejä tyttöjä napa paljaana. Kippari oli ehkä ainoa ammattilainen ja mahdollisesti konemies, jota ei näkynyt, kun hän oli koneessa. Se oli varmaan samalla koulutusta. Kippari piti tuntia ennen lähtöä keulapakalla yhteenvedon siitä, mitä tulee tapahtumaan ja kuka tekee mitä.

Ihme, että matkustajia oli vain kaksi. Kaksikymmentä olisi sopinut. Mikä erikoinen tapa matkustaa Turkuun. Tulen muistamaan sen varmaan loppuikäni. Oli hienoa nähdä kotisaartani mereltä päin. Se näytti karulta ja kallioiselta, mikään ei ollut tuttua. Ei ihme, että Venäjän tsaarikin palasi toistuvasti näihin maisemiin, niin jylhän kauniita ne olivat.

Matka Turkuun kesti yli seitsemän tuntia. Takaisintulo bussilla vain toista tuntia. Sain ohjata laivaa ja kippari kehui kohteliaasti niinkuin pitääkin. Paikat olivat välillä ahtaat, esimerkiksi Paraisten portissa, mutta siellä minä en ohjannut. Aika tuli välillä pitkäksi olla aurinpaisteessa niin pitkään. Miehistö pesi kantta vesisuihkulla ja matkalla syötiinkin. Ruokaa en sentään kehu. Se oli mautonta yhteisöpöperöä.

Turkuun tulo oli tietenkin hienoa ja aivan toista mitä autolautassa. Ruisrokki oli menossa useammalla lavalla. Oli elämys tulla Aurajokeen. Estelle palasi vakipaikalleen. Sillä ei ole purjehduksia heinäkuussa. On vahinko, että se on niin vähässä käytössä.

Maalainen ja hienostunut, keskiluokkainen jazz-konsertti

Olinpa jazz-konsertissa ja vieläpä seurassa, mikä on erakkomaiselle maalaiselle suuri edistysaskel. Yksin siellä olisikin ollut tylsää, mutta seurassa musiikki jäi kuuntelematta. Luulen kyllä, että tuollainen jatsi on sitä populaarimpaa sorttia, joka toimii vain viinin ja oluen juomisen kulissina. Katselin ihmeissäni kuinka ihmiset aplodeerasivat soolo-osuuksien jälkeen. Minä en totta puhuen huomannut jumputuksessa eroa. Toista on se jazz, josta kerrottiin television sarjassa, jossa kerrottiin jazzin historiasta. Huumeet ja kova elämä puuttuvat tästä keskiluokaisesta suomalaisjatsista.

Myös muuan kaveri joka on jazz ja blues-mies henkeen ja vereen ja joka haki netistä juuri ne vanhimmat ja koskettavimmat näytteet ei varmaankaan olisi pitänyt tästä sivistyneestä musiikista. Itsekin hän on tosin kohtelias ja korrekti. Hänellä ei ole varaa maksaa 25 € ja matkoja päälle yhdestä konsertista, kaljasta puhumattakaan. Hän elää niin kapeissa resursseissa ja on tottunut siihen. Lapsi tuli hankittua ja lopulta vaimo otti sen kainaloonsa ja läksi ja hankki kaverille elatusmaksut, joita hän ei ole pystynyt maksamaan.

Meidän takanamme syttyi pieni mellakka. Ilmeni, että musta kyy oli tullut myös kuuntelemaan konserttia. Sitä se minun uneni tiesi, ajattelin. Joku mies nuiji kyyn kuoliaaksi, mikä on sinänsä vahinko. Silläkin olisi ollut elämisen oikeutus. Kuulin toisella korvallani, että miestä kritisoitiin teosta.

Viihtyisää oli ja näin taas saarta uudesta perspektiivistä valkoviiniä latkien. Kävin myöhemmin katsomassa tehtaan puolelle rantautunutta Estelle-laivaa. Juttelin kipparin kanssa ja hän sanoi, että mukaan voi päästä huomenna kl.12 Turun matkalle. Jos vain tulee sopiva bussi takaisin ja sovin mukaan niin menen tähänkin seikkailuun. Messissä juttelin vähän nuorten, sievien tyttöjen kanssa. Mehän olemme vähän kuin samassa , yhteisessä vihreässä liikkeessä, vaikka minä vain ulkolaidalla. Oli yhteisiä tuttaviakin. Minä tunnen joitakin vanhasta kaartista, niistä jotka rakensivat laivaa. Nyt on kuulemma uusi polvi remmissä ja vanhat lepäävät.

Yhdistys ei ole saanut tehtyä toista Angolan matkaa. Edellinen meni vähän pieleen sisällissodan takia, eikä laiva saanut tuotua tarvittavia määriä reilun kaupan tuotteita. Kuulemma koko ajan tutkitaan mahdollisuuksia uuteen reissuun. Laiva saadaan pidettyä valtamerikunnossa niillä tuotoilla, joita chartraus tuottaa.

Vielä mainitsen sen edistysaskeleen, jonka havaitsin tehneeni. Alastalon Salissa kirjan hinta oli kanteen merkitty 18 € kpl. Sen sijaan, että olisin kiltisti kaivanut kuvetta ja maksanut, kysyinkin paljonko sinä näistä tahdot. Hinta olikin yllättäen puolet. Sain kahdellakympillä kolme Suomen ja jopa maailmankirjallisuuden parhainta teosta, jonka ylittänyttä ei suomalaisessa proosassa ole. Pitäjän pienimpiä oli kolmas.

Kuumaa on

Oman kylän uimaranta merenlahden päässä on pettymys uimisen suhteen. Sitä kyllä ollaan laittamassa paremmaksi. Sitten kun siihen saadaan lisää hiekkaa, lapsiperheille se on ihanteellinen. Kauneudessa ei nytkään mitään puutu. Sileitä kallioita, hiekkaa, joutsenia. Mutta vesi on sameaa ja rannassa on teräviä kiviä ajettuna pohjaan. Sitten on liejua ja vesikasvit tarttuvat ilkeästi kaukanakin. Sitä ajattelee joskus, että merestä syöksyy jokin otus, jonka kanssa syntyy taistelu elämästä ja kuolemasta.

Näin viime yönä unta kyistä. Ne näyttivät kuolleilta ja kuivuneilta ja sitten pomppasivat kimppuun niin, että minäkin heräsin pompaten sängyssäni. Ikkuna-Iineksen kyytkö ne siinä kummittelivat, vaiko ne joita olen nähnyt teillä ajellessani.

Kovin monen kilometrin päässä ei ole sitten todella hieno uimaranta sekään. Ölmosin ranta. Käyn kuitenkin omalla järvellä, jossa on kirkas vesi ja saa uida rauhassa. Pieniä luontoelämyksiä kokee kaiken aikaa, hirven joka säntää rannassa karkuun kauheaa vauhtia niin että vesi roiskuu ja kaurisäidin ja vasan, kuten tänä aamuna, kun ajelin skootterilla.

Kävin katsomassa sitä Amos Andersonin kotikylää. Hyvinvoivan näköinen talo Amosin tien varrella. Näissä vanhoissa taloissa on kulttuuria. Ne ovat minulle yhäkin ihastuksen aiheita, kun Lapissa ei niitä nuorena nähnyt, kun sota oli polttanut vanhat nauhamaiset jokivarsikylät. Suvannon kylä Pelkosenniemellä edustaa vanhaa, mutta sitä ei ole tullut nähtyä.

Meille Skandinavian asukkaille ja lyhytjännitteisesti ajatellen, ilmaston lämpiäminen tuo Etelän tänne. Raukat Välimeren rantojen asukit. Heidän kesänsä alkavat olla sietämättömiä. Ja kaikki myrskyt sitten jotakin ensimmäiseksi mieleen tulevaa mainitakseni.

Kirjailijat jatsissa

Kävin Taalintehtaan jazz-juhlien kirjailijatilaisuudessa. Dragsjärdissä, jonka keskus Taalintehdas on, on ainakin viisi kirjailijaa, jotka vaikuttavat kaikki oikein päteviltä. On Eppu Nuotio, Caj Westerberg, Juha Ruusuvuori, Kjell Lindblad ja Taavi Soininvaara. Kaikki ovat toistaiseksi minulle lukemattomia, mutta aikomus on. Lindblad oli nimenäkin outo. Hän vaikutti olevan tiiviin sanonnan mestari. Tilaisuuden vetäjänä oli eläkkeellä oleva kulttuuritoimittaja Juha Virkkunen, joka viettää myös kesiään kunnan eräässä saaressa. Virkkunenhan liittyy jo nimenä radikaaliin 60-lukuun, mutta koska en ole radiota kuunnellut, hänkin on jäänyt verraten oudoksi.

Kaikki puhuivat ruotsia, mutta Ruusuvuori, Soininvaara sekä Virkkunen yleissuomalaisesti, eli tekivät virheitä, jotka minäkin huomasin. Kuitenkin tuo kahden pääkielen rauhanomainen rinnakkaiselo tuntuu hyvältä ja sympaattiselta. Parhaassa tapauksessa ei käännetä vaan juttu jatkuu eri kielillä ja kaikki ymmärtävät.

Jotenkin nämä kirjailijat tuntuivat ihan tavallisilta ja sympaattisilta, heidän kirjansa ovat konstailemattomia eivätkä valovuosien päässä lukijasta. Tietysti esitettiin jatsiakin ja oli elävä solisti, kaunis ja säteilevä Clara Reinikainen. Olisi ihan mukava käydä konserteissakin, mutta toistaiseksi puuttuu sopivaa seuraa.

Kun ajoin illan hehkussa kotiin päin, vastaan tuli sairasauto ja poliisiautoja. Ehkä se kuuluu asiaan, että toiset riehuvat kännipäissään niin, että toiset voivat tuntea mukavaa paheksumista tai kaiken sallivaa maailmanmiehen asennetta.

Todellista kulttuuriantia olisi ollut antiikkikirjojen myyjän laatikoissa. Hän ehkä oli suuri asiantuntija, niin hienoja teoksia hänellä oli. Silti en ostanut mitään, häpeä minulle. Paperikantinen Volter Kilven Alastalon Salissa I ja II, 18€ kpl. Olisi mukava kokea vieläkö siitä saan saman orgiastisen lukunautinnon kuin parikymppisenä.

Muu ei ole tärkeää kuin puutarhanhoito eikä sekään

Kaikkien luomupuutarhailijoiden äidin, Ulla Lehtosen, kirja, LUONNONMUKAISESTI omassa kotipuutarhassa, Luomuviljelijöiden käsikirja kaikille kotipuutarhureille, on viehättävää, mutta samalla pelottavaa luettavaa.

Puutarhanpito on antoisaa, meditatiivista, terveellistä, mutta se vaatii myös aikaa ja valtavasti tietoja.

Huomaan omien tietojeni ja taitojeni olevan perin vajavaisia. Jotakin olen kokenut, kun olen puutarhan äärellä ollut muutamia vuosia, mutta opin vain pieniä segmenttejä.

Perusvirhe oli, että ekoyhteisön kasvimaa oli liian suuri. Ihan itsenäisenä, oman kasvitarhan pitäjänä olisi mukavinta aloittaa. Tehdä itse omat virheensä ja kokeilunsa. Pienimuotoisen muutaman neliön viljelmän kanssa ei tulisi niin suuria ongelmia. Sato on helppo korjata. Kitkeminen käy vaivatta. Samoin puutarhan perustaminen, kompostointi ja kaikki. Minä itte on parempi kuin kolhoosi.

Puutarhanhoito on loputtomiin varioivaa ja kiinnostavaa. Pelottavaa ovat sitten kaikki kasvitaudit ja tuholaiset. Miten kasvit sopivat toisiinsa on oma tieteenhaaransa, allelopatiaksi kutsuttu. Tässä tuleekin yksi mieliteesini. Vaikka on tuhat kertaa jonkin asian kuullut, asia ei välttämättä ole tosi. Esimerkkinä se kuinka sanotaan sipulin ja porkkanan vierekkäin kasvattamisen estävän tuholaisia. Pötypuhetta, sanoo Ulla.

Kasvien käyttäminen ruoaksi on sitten taas oma juttunsa, jota voi harjoittaa ilman puutarhaplänttiäkin. Meillä ekokylässä se oli huonossa jamassa. Jos kaupasta ei osta lisukkeita, pelkät puutarhan tuotteet sinällänsä jäävät köyhiksi. Meillä ei osattu tehdä hienoista kasviksista herkullista ruokaa. No joskus toki. Sosekeitto oli hyvää esimerkiksi. Kasvit ovat parhaimmillaan raakoina, tai kevyesti kypsytettyinä.

Se miten kasveja pitää lannoittaa ja kastella, jotteivät ne sisällä liikaa esimerkiksi raskametalleja ja nitriittejä, on monimutkaista ja tunnen itseni noviisiksi. Mutta Ulla tuntuu tietävän.

Meillä monet kasvitaudit vältettiin ehkä sillä, että ruohokate kasvatti terveitä ja vastustuskykyisiä yksilöitä. Katetta oli ylen määrin (minun ansiostani). Maan laatu ja humus parani muutamassa vuodessa. Komposteja oli liikaakin ja osa pääsi maatumaan, kun niitä ei tarvittu katteen takia. Tai sitten puutarhan hengetär ei halunnut niitä käyttää. Hän teki monia asioita vaistonvaraisesti tai ei osannut kertoa miksi.

Onneton rakkaustarina

Kirjaan tähän sanasta sanaan jutun, jonka luen Kemiön esittelylehdestä. Saman tarinan kuulin Kemiönsaaren oppaalta. Samalla testaan kannettavaani, jossa on alkanyt esiintyä se ärsyttävä piirre, että kursori saattaa löytyä milloin mistäkin ja tulos on sen mukainen. Liikkeenpitäjä neuvoi ottamaan kummatkin sisäänrakennetut hiiritoiminnot pois käytöstä ja käyttämään ulkoista hiirtä. Sama vika oli vanhemmassa kannettavassakin.

"1700-luvun alussa Kemiössä huhuiltiin ja juoruttiin, eikä kukaan oikein tiedä, miten kaikki tapahtui. Kiihkeä rakkaussuhde johti tähän hirmutekoon.

Kemiön uusi kirkkoherra Henrik Florin tapasi Kemiössä nuoruusvuosiensa ihastuksen, kruununvouti Joachim Gardelinin kauniin vaimon Christina Pratanan. Henrik ja Christina olivat tutustuneet Turussa Henrikin opiskellessa 1680-luvun lopussa. Kemiössä he taas tapasivat, rakkaus leimahti ilmiliekkiin, kirjeitä lähetettiin puolin ja toisin ja salaisia tapaamisia järjestettiin milloin missäkin. Kun kirkkoherran vaimo kuoli yllättäen ja kruununvouti löydettiin kuolleena myllylammesta Dalkarbyssä, ruvettiin ihmettelemään ja todennäköistä oli, että Christina ja Henrik yhdessä olivat suunnitelleet surmantyön. Henrik mestattiin Turussa Uudenmaan tullin ulkopuolella ja vähän ennen teloitusta hän tunnusti syyllisyytensä. Christina kärsi kuolemantuomionsa Kemiön kirkolla. Hän kiisti syyllisyytensä vielä Tuonelan portillakin."

Kommentti: Varmaankin avioero oli tuolloin mahdotonta ja huorinteko pahin mahdollinen synti. Tämä sai onnettomat rakastavaiset rikoksen polulle. Ehkä Christina olikin syytön. (Sisäänrakennetun hiiren poistaminen sai aikaan sen, että tekstiosoitin ei hypi.)

Saariston helmi myynnissä

Armeijalta vapautuneet rakennukset ja 7 h:n alue ovat myynnissä Senaatti-kiinteistöissä. Tai ensimmäisessä erässä valitaan tarjouskilpaan osallistujat, jotka saavat kertoa aikomuksistaan ja rahoitusmahdollisuuksistaan.

Paikka on kyllä kuin helmi ja tasakattoiset betonibunkkerit sopivat jotenkin karuun ja kiviseen ulkosaariston maisemaan. Yleinen arvio on kuitenkin: rumia.

Tiheään asutulla pikkusaarella on ollut pulaa asunnoista, mutta nyt matkailua voisi ryhtyä kehittämään. Hinta voi kohota saarelaisten tavoittamattomiin. Ikävintä olisi, jos ostajaksi tulisi jokin rahakas firma, joka käyttäisi tiloja pääasiassa kesäisin ja sulkisi alueen taas.

Bengtskärin majakkasaarella on Wilsonien perhe harjoittanut kukoistavalta näyttävää liiketoimintaa muutaman vuoden, miksei sama onnistuisi Utöllä, jossa on enemmän tilaa ja monipuolisemmat mahdollisuudet. Dramaattisia tapauksia sielläkin on historian aikana koettu, ei ehkä aivan yhtä jännittävää kuin Bengtskärin taistelu.

Hylkeet ovat yleistyneet Saaristomerellä. Näin kuvan kuinka jokin luoto oli tupaten täynnä niitä. Kalastajat hylkeitä inhoavat, mutta miksei voisi kääntää ongelmaa mahdollisuudeksi ja viedä ihmisiä hylkeitä katsomaan. Muu luontomatkailu antaa myös paljon mahdollisuuksia. Tietysti joku voi haikailla menetetyn luonnonrauhan perään, mutta saaristossa on tilaa uskomattoman paljon. Saaristo elää muutenkin vaarallisesti. Öljynkuljetukset, ilmaston lämpeäminen ja veden ravinnepitoisuuden nouseminen varmaankin ovat paljon suurempi uhka.

Tietysti armeijan tilat tarjoaisivat paikan myös jonkinlaiselle yhteisölle, mutta en itse osaa edelleenkään olla sellaisesta innostunut. Yhteisökylät ry näitä paikkoja on hakenut, mutta ei ole saanut järjestönä juuri mitään aikaan. Osakeyhtiömuodossa jonkinlaisia mahdollisuuksia voisi olla, jos liiketoiminnan tekeminen olisi yhdessä pääroolissa. Paikka voisi ottaa vastaan loppuunpalaneitakin, mutta vain lyhyeksi aikaa ja erilaisten kurssien muodossa. Mitähän saaristolaiset sanoisivat vaihtoehtoihmisistä, on eri juttu.

Taiteen puutarhassa

Turun Sanomissa oli juttu hienosta kemiöläisestä yrityksestä, jossa eteläisen ja lämpimän saaren edellytyksiä on käytetty viisaasti hyväksi. En ole käynyt vielä Taiteen puutarhassa, mutta ensimmäisen tilaisuuden tullen kyllä. Puutarhassa tarjotaan silmänruokaa ja aterioita ja tiettynä teemapäivinä korkeatasoista musiikkia. Tänään olisi ollut amerikkalainen teema. 12.7. on vuorossa absinttia, Boheemielämää vuosisadan vaihteen Pariisissa ja 26.7. Pianoromantiikkaa Euroopan sydämestä. Yrityksen omat kotisivut ovat osoitteessa, www.westers.fi .

Kesätori

Kävin viemässä kesäkirjat pois Taalintehtaan kirjastoon ennen kuin ne ehtivät tuottaa sakkoja. Jazz-festivaalin valmistelut olivat käynnissä. Tavallisesti niin tyhjällä torilla oli elämää. Kojuja niin tuhottomasti. Muistutti paremmankin kaupungin toria. Ostin tavallisia kesän herkkuja.

Ihmiset ovat tulleet mökeilleen ja minnekäs sieltä tylsän luonnon helmasta kuin shoppailemaan.

Jazz-juhlilla ruukkiyhteisö muuttuukin sitten vallan mannermaiseksi, jota pitää ainakin käydä katsomassa. Yhteen tilaisuuteen aion ainakin mennä, sinne missä paikkakunnan kirjailijat esittäytyvät. Juhlien aikaan illalla olut on sitten tehnyt tehtävänsä ja pienimuotoinen riuhuminen alkaa. Kaukana on vähän elitististen jazzin harrastajien meno siitä.

Vastustan

Luen kirjaa Boken om Fahrenheit 9/11, mikä saa minut paitsi vakuuttuneeksi myös fundeeraamaan omaa itseäni. Minulla ei ole aivan puhtaita jauhoja pussissa. Olin sodan alkaessa vakuuttunut Saddam Husseinin hallinnon pahuudesta. Uskoin, että se mahdollisesti valmistautui kemialliseen sodankäyntiin ja jopa ydinaseisiin. Nyt huomaan taas, että minuakin petettiin kuten Amerikan kansaa. Muistelen kannattaneeni, että olisi pitänyt odottaa kansainvälisoikeudellisia toimia. Vaistomaisesti ihailin sodan tehokkuutta kuten olin tehnyt Persian Lahden sodankin kohdalla. Siinäkin huomaan olleeni taas naiivi. Minua pystytään helpolla petkuttamaan.

Syitä asenteeseeni olivat se yleinen amerikkalaisvihan viljely, salaliittoteorioiden varjossa, jota halusin vastustaa. Pidin Bushin hallintoa jotenkin kuitenkin rehellisenä. Yksi syy oli sympaattinen ulkoministeri Colin Powell, joka kuitenkin hänkin taipui epärehellisyyteen todisteluissaan, minkä Moore pystyy osoittamaan. Musta mies, josta olisi tullut parempi presidentti kuin Bushista. USA:ssa on niin paljon hyvää, josta pidän, vaikka siellä en ole koskaan käynytkään.

Kirja on jo muutamia vuosia niskassaan, yhä ajankohtainen. Huomaa, että sitä on nähnyt monia pätkiä ko filmistä, mutten koskaan kokonaisuudessaan. Yhtäkkiä tulin ajatelleeksi. Kauheata, en muista kuka oli Bushin vastaehdokkaana viimeisimmissä vaaleissa. Lopulta se tuli esiin muistilokeroista, Kerry. Seuraava ehdokas on luultavasti Clinton, Hillary Clinton, eikä hän olekaan mikään huono. Kerran hävinnyt Goore , vaikka hän on uusiutunut ja iskussaan, tuskin.

Moore on hyvä tyyppi. Hän on työväenluokkaisesta ympäristöstä lähtöisin oleva intellektuelli, joka on saanut sanomansa läpi mestarillisella tavalla. Hänen pyknikon olemuksensa ja vapaa pukeutumisensa tuovat sympatiapisteitä. Hänen vastarintansa antaa minulle, ikuiselle kapinalliselle, intoa jatkaa omaa kapinaani. Minulla se ei ole niinkään älyllistä. Vastustan vastustamisen vuoksi. Nyt kannatan liberalismia, koska se haluaa muuttaa kangistuneita rakenteita. Jos markkinavoimat pääsevät valtaan, olen varmasti pian vasemmistolainen.

Vastustin varmaankin Irakin sodan tuomitsemista juuri siitä syystä, että se oli niin yleistä. Silti Saddam oli skurkki, mutta katsokaamme mitä väliintulo on aiheuttanut.

Mitä ekokylään kuuluu?

En lähde käymään Keuruulla, vaikka veri kyllä vähän vetäisi. Haluaisin ennen kaikkea nähdä tutun luonnon ja kasvimaat. Kylä on maksanut minulle kiltisti kuukausittain sovitut lainan vähennyserät ja vuoden päästä urakka alkaa olla lopuillaan. Lainasin säästöjäni alle 2 %:n korolla, mikä on minusta vähän. Kulutinhan monet vuoteni ilmaiseksi yhteisön eteen. Tosin siitä tuli paljon myös ei-materiaalisia voittoja, kokemuksia, jotka on laskettava plussaksi elämän saldossa.

Yhteisön nettisivuilla on luvattu jo varmaan vuosi, että viikoittainen tiedotus alkaa toimia. Kerran oli yksi Aviisin painos verkossa, mutta se vedettiin pois. Varmaankin siinä oli jotain valonarkaa. Itsekin pilailin jostakin pseudomorfoottisesta kuvasta, jossa hienossa kansallispuvussa oleva Elovena-tyyppi kylvi muka siementä. Sen olisi voinut myös ottaa hieman itseironisesti.

New age touhut eivät välttämättä kestä kriittistä katselua. Kauniin ja romanttisen pinnan alla on kosolti tietämättömyyttä ja taikauskoa. Minua se ei kuitenkaan suuremmalti haittaa, jollakinhan ihmisen pitää itseään pettää. Elämän valhe, nääs!

Luen nettisivuilta, että Martin ja Michael järjestävät yhteisen kurssin heinäkuussa: Ääni, muoto ja väri tietoisuuden avaajina. Elämän geometria. Kummatkin ovat kylässä tuttuja. Michael oli alkuvuosina käymässä ja osallistui kerran aamujoogaan, mutta sitten esitti samaan aikaan pihalla tai chita. Sinä kesänä sikala oli tyhjillään ja siellä oli hieno akustiikka. Hän taisi pitää siellä jonkin konsertin, mutta jäin protestiksi pois. Komealta se kyllä kuulosti. Molemmat miehet osaavat kurkkulaulua ja ovat muutenkin vallan charmikkaita. Kannattaa kyllä mennä kurssille, jos on mahdollisuus.

Aiemmin kesällä nettisivun mukaan kylässä kävi viisas intiaanipäällikkö. Kylään on tullut takaisin siellä ennen asuneita ihmisiä. Joku järjestää taideterapiakursseja, jotka varmasti ovat oikein hyviä. Samat hevoset ovat myös palanneet ja joku muu uusi. Muita eläimiä, ei taida olla, paitsi tavanomaisia kissoja ja ehkä koiria. Kylässä on Erkin kanssa yhteinen maatalousharjoittelija. Minulle vieras agrologi Hannes on uusia puuhamiehiä. Hänellä on nimeä vaihtoehtopiireissä ja varmasti hänkin on oikein reko-tyyppi.

Entinen kaverini, joka on parantumaton naistenmies ja palasi v:n takia, sanoi että häntäkin meno alkaa heti raivostuttaa, mutta hän kestää naisen takia. Onko kestänyt pidemmän päälle, en tiedä.

Minusta olisi oikein mukavaa, että joku alkaisi sekoilla ja kertoa avoimesti ja huumorilla vaikkapa blogin muodossa elämästä ekoyhteisössä. Se on sen arvoista. Minä aloin, mutta asukkaiden huumori ei sitä kestänyt. Minusta sillä olisi voinut olla markkinointiarvoa. Naurettavaa vai ei, maksanut kävijä olisi voinut päätellä sen itse.

Yritin keskustella vaihtoehtoelämästä, sen eri puolista, hyvistä ja huonommista. Näyttää, että kylä jatkaa entisin eväin. Kultamaa on myynnissä, mutta ostajaa ei ole kuulunut. Esko on varmaan kesän poissa, mutta tulee jatkamaan talonmiehenä olemista. Ritva pitäisi mielellään joogaa, mutta ihmiset eivät herää. Hän ja Esko ja Seija pitävät rautaisella kädellä huolta siitä, että muutosta ei tule - ja tietysti Liisa taustalla. Olavilla on omia suuria suunnitelmiaan, mutta hän oleskelee niitä lobbaamassa, nyt Vaasassa. Matin talonremontti on jäänyt kesken, kun vaimo läksi kälppimään. Hän käy talossaan silloin tällöin ja pitää lämpöä yllä, mutta opiskelee linja-auton kuljettajaksi. Parempaa kuskia on varmaan vaikea löytää, olen istunut kyydissä sen verran. Huumorikin pelaa ja refleksit, eikä riskejä oteta vaikka lujaa saatetaan ajaa. Taiteilijoita on edelleen. Puutalon remontti on kesken.

Kasvimaa on arvatenkin hyvässä kunnossa. Kestävätkö Tuulikin paikat, on tärkeä kysymys.

Ahomansikan tuoksu

Ahomansikka tuoksui tien varrella. Heinäntekijät saavat kerrankin kunnolla kuivia paaleja. Kesä on kukkeimmillaan. Se tuntuu jatkuvan ikuisesti vaikka pian se on ohi ja tulevat taas sateet ja kylmät tuulet. Yksinkertaiset nautinnot, kuten uinti, uudet perunat ja mansikat kuuluvat nyt asiaan.

Näillä helteillä en jaksa paljon välittää pienistä murheista.

Björkboda

Mitä björkbodalainen haluaisi kylästään kertoa, jos häntä pyydettäisiin kuvaamaan kotiseutuaan?

Ensimmäiseksi hän varmaan kertoisi asuvansa lukkokylässä, jossa on Suomen vanhin, samalla paikalla toiminnassa oleva tehdas. Se on perustettu jo v. 1732 ja sillä on tietenkin kiehtova historiansa, sillä ja sen kyljessä olevalla herraskartanolla. Lukkojen valmistus alkoi jo 1887. Kylässä on vanhaan työläisten asuinrakennukseen perustettu lukkomuseo, joka on korjattavana. Lukkomuseo kuuluu samaan museosäätiöön kuin Taalintehtaan ruukinmuseo, jossa yksi huone on omistettu Björkbodalle. Näytteillä on täällä tehtyjä tuotteita, joista mieleen jää ainakin hulluinhuoneen lukko, joka onkin vähän krouvimpaa kaliberia. Nyt ruukissa valmistetaan kuuluisa boda-lukkokehyksiä, joita viedään kaikkialle maailmaan. Tehdas siirtyi jo kauan sitten Wärtsilän omistukseen ja kuuluu nykyään Assa Abloy -konserniin.

Sitten hän mainitsisi varmaan asuvansa Kemiön saarella, jossa on kolme kuntaa, Kemiö, Västanfjärd ja Dragsfjärd ja onpa saaren pohjoisosassa palanen Halikkoakin. Saarelle pääsee mantereelta kahta siltaa myöden ja yhdellä lossilla. Björkboda on pieni kylä keskellä saarta, mitt på ön, kuten sanonta kuuluu.

Hän kertoisi, että Björkboda kuuluu Dragsfjärdin kuntaan ja on lähellä Kemiön rajaa. Kylän läpi menee vilkkaasti liikennöity maantie, jota myöten kulkee arkisin raskaasti lastattuja rautarekkoja, jotka tuovat materiaalia Hangon Koverhaarista Taalintehtaan rautatehtaaseen. Samaa tietä kulkevat turistit kuuluun Kasnäsiin, josta yhdyslautat kuljettavat matkalaisia mm. Hiittisten saaristoon, joka nykyään kuuluu Dragsfjärdin kuntaan. Kasnäs on itsekin jo melkoinen turistirysä, josta on kesäisin vaikea löytää parkkipaikkaa. Siellä on yhden yrittäjäperheen vasta valmistunut kylpylä ja lomahotelli. Siellä on kalanjalostuslaitos, jossa käsitellään etupäässä kirjolohia, joita viljellään merellä sijaitsevissa kasseissa.

Kylän huomaa valtatieltä melkein vain Nesteen huoltoasemasta, jossa on kaiken aikaa tarjolla 39 ruokalajia ja lystikkäistä fasaanimainoksista, jotka kertovat paitsi tiellä liikkuvista fasaaneista, myös metsästäjä Holmin itsepalvelumyymälästä, jossa saaren tapaan voi itse valita paistinsa pakastimesta ja kilauttaa rahan kirstuun. Fasaanit ovatkin tyypillisiä kylälle. Niitä on joka paikassa vaikka lopputalvesta järjestetäänkin jahteja Herroille ja Narreille. Näiden lopunaikojen lintuinfluenssa-pelot eivät ainakaan toistaiseksi ole vaikuttaneet lintujen elämään, vaikka tarhaaja onkin vähentämässä fasaanikantaa. Mutta miten vähentää sitä kantaa, joka on levinnyt kymmenien kilometrien säteelle. Huoltoasemalla ovat myös kylän postipalvelut ja sieltä löytyy kesämökkiläiselle ja satunnaiselle matkailijalle monenlaista tarviketta.

Linnut ovat levinneet kauas ympäristöön ja suhtautuminen niihin varmaan vaihtelee. Välttämättä ne eivät ole kaikkien ilonaihe.

Björkbodassa on Kauppa isolla K:lla. Se on tärkeä asia kylän elämälle. Se oli välillä kadota ja lopettikin, mutta tilanomistaja Gösta von Wendt osti ja kunnosti rakennuksen, jossa ennen oli ollut pankki ja vuokrasi sen nuorelle yrittäjälle. Nyt se on auki joka päivä 9-20, kesällä 9-21 ja vetää puoleensa mattimyöhäisiä ostajia kaikkialta saaresta kyläläisten lisäksi. Kaupassa on ystävällinen palvelu ja ennen kaikkea veikkauksen asiointipiste. Sieltä voi vuokrata videoita ja ostaa purtavan lisäksi vaikkapa pakkauksen olutta. Myös peliautomaatti on ahkerassa käytössä ja tuottaa varmasti kansanterveydelle mukavasti.

Vanhaa Siwan kiinteistöä on alettu kunnostaa kolmannen sektorin toimesta ns. työpajaksi. Ensin oli vuorossa vanha posti, johon on jo kunnostettu toimitilat projektille. On tarkoitus, että kiinteistöihin tulee kahvila, työpajoja ja tietokonesali. Mutta asioilla on taipumus pitkittyä ja mutkistua. Kyse on myös siitä, onko suuri työpaja ylimitoitettu pieneen kylään. Asiakkaita ei oikein tahdo riittää. Ne syrjäytyneet työnhakijat, jotka eivät millään pääse työmarkkinoille, alkavat olla jo niin sairaita, etteivät he oikein pysty mihinkään. Kylään on pitkä matka kaikista kolmesta kuntakeskukesta ja työttömän saama 8 € kuluu helposti jo bussimatkoihin.

Satunnainen matkailija tuskin huomaa maatiloja ja metsän keskelle kätkeytynyttä omakotitaloaluetta. Skånpustenia. Aika lähellä tietä on myös Björkbodan perinteikäs koulu, jossa toimii kerran viikossa auki oleva kirjatupa eli bokstuga. Koulun läheisyyydessä on myös hyvin hoidettu urheilukenttä, joka on saaren vireän jalkapallourheilun keskus. FC Boda on vireän joukkueen nimi.

Ehkä hienointa Björkbodassa on kustavilais-aikainen ruukinmiljöö, jota on restauroitu EU-rahoilla. Vanhasta viljamakasiinista on tehty juhlahuoneisto, Ritarisali. Sen ympärillä tapahtuvat värikkäät fasaanijahdit ja niitä seuraavat juhlat.

Ruukki on perustettu, mihinkäs muuhun kuin puron varteen. Björkbodan järvestä laskee edelleenkin puro, joka on ollut edellytyksen ruukin syntymiselle. Puu ja vesi, ne merkitsivät enemmän kuin malmin puute. Malmia pystyttiin kuljettamaan laivalla Ruotsista ja masuunitoimintaan tarvittavaa kalkkia on saatavilla saarella omasta takaa. Järven rannalla on paitsi ruukkimiljöö, vain pari kesähuvilaa. Näinä lumettomina talvina jäällä ainakin pystyy hiihtämään, jos ei muualla, ihailemassa jylhää erämaaluontoa.

Isolta tieltä näkee valaistun tien päässä pari vinkkeliin rakennettua, kallioilla sijaitsevaa kerrostaloa. Ne ovat jo hieman iäkkäitä, mutta tarjoavat edullista asumista. Taloissa asuu yhä tehtaan työläisiä ja vanhuksia, joille Kimin pitämä Tarmo-lähikauppa, suoraan rinteen alapuolella, on elinehto. Useat ovat kuitenkin muuttaneet edullisen asumisen houkuttelemana, kuten vaikkapa tämän kirjoittaja, joka tuli paikkakunnalle netin kautta.

Nyt nuo sosiaalisen asuntotuotannon aiemmin omistamat vuokrakerrostalot on uuden omistajan, ehkä keinottelutarkoituksessa, aikeissa tarkoitus muuttaa osa asunto-osakkeiksi, mistä asukkaat saivat tietää sanomalehdestä ja ovat kovasti ymmällään.

Kaupalta tie jatkuu Västanfjärdin Nivelaxiin.

Björkbodan kyläyhdistys on toiminut vuodesta 1987 (?) asti, jolloin Gösta von Wendt sen puuhamiehenä perusti. Kyläyhdistys on toiminut rekisteröitymättömänä yhdistyksena, mutta nyt se on astunut virallisten yhdistysten joukkoon. Vuonna 2000 saatiin aikaan teatteriesitys, nimeltä Den sista Osten, Viimeinen juusto. Se oli suuri voimainponnistus, jota on muisteltu haikeudella. Yhdistys on viime vuosina saanut aikaan viihtyisän leikkipuiston ja kunnostanut omakotialueelta koululle leikkipuiston ohi kulkevan jalankulkutien. Se on järjestänyt teatteri- ym. matkoja, kesätempauksia, talkoita ja muita yhteisiä rientoja.

Kemiön saarihan on Suomen suurin rannikkosaari. Missä on meri Björkbodassa? Merenrantaakin löytyy, mutta hieman kauempana ja mutkaisen tien päässä. Kyläyhdistys on viime aikoina kunnostanut kaunista uimarantaa, ruopannut liejuista pohjaa ja ajanut hiekkaa rannalle. Ranta on pieni, mutta oikein viihtyisä ja siellä on kauniisti hioutuneita kallioita. Rannalla on historiallinen, kunnostettu makasiinirakennus. Siihen rantaan tuotiin ennen maailmassa laivoilla materiaalia ruukin tarpeeseen ja ajettiin hevosilla kylätietä ruukille. Olihan siellä suunnalla myös legendaarisen Anders Ramsayn aikana omakin Sunnanån ruukki, joka paloi ja on purettu. Jäljellä on muutama kuonakivestä rakennettu kivirakennus.

Anders Ramsay ansaitsisi oman lukunsa. Hän oli lahjakas hulivilipoika, josta tuli ruukinpatruuna kahteen otteeseen. Ruukin menestys katkesi suhdanteisiin, mutta myös Andersin suuruudenhulluun luonteeseen. Vanhoilla päivillään hän ylsi menestysteoksen kirjoittjaksi ja tuli sinuiksi värikkään elämänsä kanssa. Hänen muistelmistaan on sanottu, että ne ovat ylipäätänsä parhaat koskaan kirjoitetut muistelmat. Kirjan nimi oli FRÅN BARNAÅR TILL SILFVERHÅR, suomeksi, MUISTOJA LAPSEN JA HOPEAHAPSEN. Ne ilmestyivät vuosina 1904-07 ja suomeksi 1966.

Lisäys, 13.10.08 : Anders Ramsayn muistelmia ei ole suotta kehuttu. Ne ovat eloisat ja kertovat myös paljon Björkbodan ja koko saarenkin paikallishistoriasta. Muistelmat ovat löydettävissä myös netistä, Project Gutenbergista.

Lääketieteen tri Pekka Nykänen, yksi hyviä nettitovereita, on blogissaan kirjoittanut tästä aiheesta, minkä löysin vasta äskettäin. Hän on hakenet aikautta koskevia leikkeitä historiallisista nettiarkistoista. Mukana on myös linkki professori Jukka Kemppisen blogiin, missä myös käsitellään Ramsayta ja hänen aikaansa.

Ramsay oli Marsalkka Mannerheimin taiteilijaisän tovereita. Konjunktuurit saattoivat olla syynä hänen kahdenkertaiseen konkurssiinsa Björkbodassa, mutta toki kai hän oli myös varmaan huikentelevainen ja liian rohkeakin investoinneissaan.

Kesä on kesä

Vesi on taas lämmintä ja käyn uimassa järvellä, jossa ei ketään muuta yleensä näe. Pidän uimaretkeä mukavampana kuin kaikkea markkinahumua, johon viime viikolla tutustuimme.

Netti oli toimimatta pitkän aikaa, mutta loppujen lopuksi sekään ei ole erityisen tärkeätä. Kun televisio meni rikki, telkkarikaan ei enää ole kovin tärkeää, vaikka sitä näenkin kannettavan digivirittimen avulla tahtoessani. Kirjoista en haluaisi luopua, jos jostakin pitäisi. Nytkin olen ollut niihin uppoutuneena.

Luin taas Jan Guillouta. Kokoomateos hänen kolumneistaan oli kyseessä. Hän on ehdottomasti hyvä tyyppi. Hän ei kuvia kumartele vaan antaa oikealle ja vasemmalle nautittavia iskuja. Hän on sellainen todenpuhuja, joita itsetyytyväisissä kansankodeissa ehdottomasti tarvitaan. Sain myös päivitettyä joitakin tietojani siitä mitä Ruotsissa on tapahtunut näinä vuosina, kun olen ollut poissa.

Hän ei kumartele myöskään feminismiä, jonka ääri-ilmiöitä hän nautittavasti kritisoi. En ole aiheeseen perehtynyt, mutta jotain perää kolumnisti Panun moitiskeluissa näköjään on, kun Guilloukin kritiikkiä esittää.

Aika suuren osan Kolumnisten -kirjasta ottaa mediakritiikki. Media on näköjään syyllistynyt aikamoiseen sopuli-ilmiöön Ruotsissakin. Pari esimerkkiä: Kahta lääkäriä syytettiin paloittelu-murhista, minkä Guillou todistaa nykyajan noitavainoksi. Myös Thomas Quick- niminen häiriintynyt henkilö on fabuloinut itsensä median avustamana sarjamurhaajaksi, joka kuitenkaan ei ehkä ole tehnyt yhtäkään murhatekoa. Kun medialla on ajo päällä, se syyllistyy aikamoisiin törkeyksiin.

Fifflaavat johtajat saavat ansaittua pilkkaa, samoin hienosteleva ja käsittämätön kirjallisuus ja naiivit poliitikot. Meikäläisestä, joka toisaalta pitää idylleistä ja uskoo hyvää, Guillou on tosin hieman liian raju. Joissakin asioissa hän eksyy ylilyönteihin. Koska kritiikki on niin yksityiskohtaista ja konkreettista, yhteiskunnan analysointi ja suurten linjojen havainnointi jää hieman vähemmälle.

Ensi viikolla palaan taas töihin. Työpaikka on taas rakennettava alusta alkaen, mutta se on hyvä. Mitäänhän tässä maailmassa ei ole pysyvää. Alan hiljalleen suunnitella tämän työn jälkeistä elämää. Jos se on saaristo, niin hyvä on. Jos ei, yhtä hyvä.

En oikein tykkää muuten, että mainokset tuppaavat nyt liikaa esille blogilistan etusivulla. Kyllähän se menettelee kuitenkin, ja kaikkeen tottuu.