Punainen syyttäjä

Luin A:n matkalukemisena olleen kirjan, Röd Åklagare/Punainen syyttäjä, jota ei ainakaan netin mukaan vielä löydy suomenkielisenä, mutta varmaan tulee aikanaan. Vaikka on latteata sanoa: vavisuttava lukukokemus, tämä kuitenkin sitä oli.

Kielestä tulee kiinalainen tunnelma, vaikka se on ruotsia. Xiao löysi netistä ruotsalaisen Larsinsa ja muutti Ruotsiin. Larsia ei paljon kuvata, mutta vähän enemmän aikaisempaa, saksalaista miesystävää, joka kuoli liikenneonnettomuudessa. Punainen syyttäjä kaipasi pois ahdistavasta kotimaastaan.

Xiao oli köyhän perheen lapsi. Kiinassa se joka rakastaa lastaan, hakkaa häntä ja hän saikin kovasti kuritusta pienenä. Miehet lyövät vaimojaan, olipa vaimo sitten syyttäjä tahi tuomari.

Kirjasta saa tuosta idän ihmemaasta kuvan, mikä on häiritsevä. Tuollaisen maan kanssa joudutaan olemaan tekemisissä. Vaihtoehtoa ei ehkä ole. Jos pinnan alla olevat virtaukset pääsisivät valloilleen, se vetäisi jättimaan kurimukseensa, ja maahan on maailmantalouden veturi. Toisaalta sadat miljonat kiinalaiset varmasti myös ovat samaa mieltä, he näkevät taloudellisen ja yhteiskunnallisen edistyksen ja tietävät mitä on elää köyhyydessä ja levottomissa oloissa. Kommunistipuolueen hirmuvallalla saattaa olla kansan tuki, vaikka sadat miljonat varmaan myös kokevat kaikki epäoikeudenmukaisuudet, korruption ja väkivallan samanlaisena piinana kuin Punainen Syyttäjä.

Ne jotka siihen pystyvät, ottavat ilon irti elämästä. Mietoon korruptioon Kiinassa kuuluu päivällisten tarjoaminen ja pienet lahjukset. Käydään tanssimassa diskoissa ja lauletaan karaokea, eletään kuin viimeistä päivää. Lahjusten avulla perheet pystyvät korjaamaan asioitaan. Lahjukset ovat yhteiskuntaruumiin voitelunestettä, ne saavat asiat rullaamaan.

Köyhät eivät lahjuksiin pysty ja heitä voidaan kohdella kovalla kädellä. Käsitys oikeuslaitoksesta on Xiaon kuvaamana perin omituinen. Tuomarit, syyttäjät ja poliisi ovat huonosti koulutettuja ja he ovat samalla puolella. Asianajajiakin on nykyään, mutta heidän merkityksensä on marginaalinen. Lain enimmäis- ja vähimmäismääräykset määräävät tuomioiden pituuden, mutta kuten sanottu korruptiolla niitäkin voi kiertää. Palkat ovat liian pieniä, kaikkien on otettava lahjuksia, jos haluaa säällisen elämän. Myös Xiao, joka yritti olla oikeudenmukainen, päätyy lopulta lahjusten ottoon. Nepotismi on vallalla ja melkein kuka tahansa oikeat suhteet omistava voi päästä tuomariksi tai syyttäjäksi. Tutkimukset ovat summaarisia ja mielivaltaisia. Kaikki vetävät omaan pussiinsa. Perhe on silti yhä yksilön paras turva maassa, jossa sosiaaliturva on heikkoa.

On vaikea kuvitella kuitenkaan toisenlaista Kiinaa kuin mitä se on. Kiina on oikeastaan kuva koko maailmasta, jossa vahvin on niskan päällä ja käyttää säälittä asemiaan ja luo jopa moraalisen oikeutuksen pystyttämilleen rakenteille. Yhtä latteata on varmaan sanoa, että Kiinan ympäristöongelma on tikittävä aikapommi, kun ei ole Kiinassa käynyt ja nähnyt tilannetta paikan päällä. Se kuva häiritsee mieltä, mutta on vaikeata kuvitella muutakaan. Jos Kiinassa ryhdyttäisiin oikeudenmukaisiksi, maa ja koko maailma saattaisivat sortua yhdeksi Punaisten Khmerien apokalyptiseksi taistelutantereeksi, jossa taas lopulta vahvimmat ottaisivat vallan.

Täytyy tässäkin vain toivoa, että markkinoiden näkymätön käsi korjaa aikanaan, kuten se on tehnyt monessa paikassa muuallakin. Meillä täällä Pohjolassa asiat ovat suhteellisen hyvin. Olemme sitä maapallon yläluokkaa, joka katsoo oikeutuksekseen ajella autoillaan harvaan asutussa maassa ja käyttää sumeilematta sitä hyvää, jota epäoikeudenmukaiset maailmankaupan rakenteet niin runsain mitoin meille jakavat.

Turku on toista maata

Oi kiltti peikko
Olen niin heikko
pelasta, auta

Yritin muistella, että Mikki Hiirtä merihädässä meni joku auttamaan Suomen Joutsenella (tai meni SJ jopa itse), ehkä samalla, jota katselimme A:n kanssa Turun satamassa.

Yritin kertoa taas lisää suomalaisesta kulttuurista 30-vuotiaalle tyttärelleni. Hän ei ole kuullut jostakin sellaisesta kuin Juhani Aho eikä myöskään kirjailija Volter Kilvestä, jonka nimen näimme seinälaatassa, kun menimme Luostarinmäelle. Se on ainutlaatuinen miljöö, jota ei ole koottu jollekin mäelle vaan kuten Skansenia. Se säästyi Turun palossa ja viimeiset asukit olivat 60-luvulta. Veljekset, joiden koti museoitiin aivan sellaisenaan kuten kreivitär Hallwylin Tukholmassa, jossa roskatkin paperikorissa ja tiskirätit on numeroitu ja museon katalogissa.


Muutama käsityöläinen oli paikalla pitämässä asemia vaikka suurimmat joukot olivatkin Keskiaikamarkkinoilla, joissa mekin vietimme tuntikausia. Kuinka onnistunut loma, huokaili ruotsalainen tyttäreni. Tämä päivä oli piste i:n päällä.

Kyllä minäkin pidin tästä arkkitehtuurista vielä enemmän kuin Alvarin, joka kuitenkin vaikka itse virtuoosi pilasi vaikutuksellaan suomalaiset kylät ja kaupungit, koska apinoijat eivät osanneet tehdä Alvarin suunnittelemien kaltaisia laatikoita.

Keskiaikamarkkinoilla piti ihailla myyjien ja tuotteiden paljoutta, hienoja tuotteita, joilla on tosi korkeat laatukriteerit nettisivujen mukaan. Olikohan toispuoljokkee sijaitseva toinen käsityöläismarkkina sitten raakattujen tuotteiden markkinat. Huonoilta nekään eivät vaikuttaneet. Ihailimme yleisön seassa pujahtelevien näyttelijöiden taitoja, pukuja ja heidän suurta määräänsä. Näin muutaman tutunkin. Saareltamme oli Rohan talli hevosineen. Heillä on iltaisin näytöksiä. Emme nähneet heidän esiintyvän, mutta hevoset olivat paikalla ja kauniit, sirot rouvat.

Myös Turun Konsan kartanon Ulla on etäinen tuttu new age -ajoiltani. Hänkin oli seurueineen myymässä kartanonsa tuotteita. Keuruun ajoilta muistin naapurin rouvan ja tyttärien esiintyneen keskiaikaispuvuissa arkenakin. Käsityöläiset olivat väkertäneet hienoja tuotteitaan talvikaudet ja panivat nyt parastaan. Kaalin lehteen kääritty bratwursti tai jokin muu herkku on hyvä idea, miksei niitä ole kioskeissakin. Olisin tietenkin halunnut palkita useampia ostamalla heidän tuotteitaan enemmän, mutta kaikkeen ei rahani riitä. Annoimme kerjäläisille lantteja. Emme myöskään ostaneet kokonaisena paistetun sian paloja, mutta kuvasimme ahkerasti. Karkeapiirteisen sepän + satoja kertoja kauniimman vaimon muistimme viime kesältä Hiittisten Rosalasta, jossa he olivat antamassa näytöstä. Ei oikein tuntunut, että olemme Suomessa. Naureskelimme, että ajattelevatkohan sattumalta paikalle tulleet turistit, että tällaista elämä Suomessa on. Leipää ja sirkushuveja.


Kävimme kansallispyhätössä, Tuomiokirkossa ja ehdimme jopa Turun linnan pihallekin ennen sulkemista, mikä sinänsä oli sekin elämys molemmille. Kävelimme Aurajoen rantoja ja ajoimme joen yli sillä lautalla, mikä sen nimi nyt olikaan. Ostimme vävylle ekotorilta luistimet pikkurahalla.

Tyttärestä oli mukavaa saada omaa aikaa, nukkua pitkiä unia ja tavata minua. Samoin minusta tytärtä. Hän on pärjännyt hienosti elämässä, kasvattaa menestyksellä lapsiaan ja on yhteiskunnan tärkeitä rakentajia. Miten voin olla niin fiksun ihmisen isä! En ole itse erityisen lahjakas, kiltti tai onnistunut.

Paimon parantolaan ja sieltä ostosparatiisiin

Ajoimme ensin minulle tuttuja sivuteitä katsellen näköaloja kunnes tuli aika käydä Paimion Parantolassa opastetulla kiertokäynnillä. Kyllä sillä 1933 valmistuneella rakennuskompleksilla on suuret rakennustaiteelliset mutta myös kulttuurihistorialliset arvonsa. Vasta oppaan opastamanahan yleensä saa kuvaa kohteista. Rakennuksen värit ensinnäkin: Oranssi, Paimion sininen, keltainen ja tietenkin valkoinen antavat valoisuutta. Potilassiipi oli myös tehty valoisaksi muutenkin. Parvekkeet, joilla keuhkotautipotilaita makuutettiin ihan pakkasellakin, oli lasitettu yläkerrosta lukuunottamatta. Olen lukenut kertomuksia keuhkotaudin ajoilta, Thomas Mannin yhden romaanin esimerkiksi ja muistan jotakin siitä kiihkeästä tunnelmasta. Erotiikka kuoleman varjossa hehkui erityisesti.

Ruokasalissa Aallon arkkitehtuuria ja kalusteita oli paljonkin näkösällä. Kuuluisat Paimion Parantolan tuolit oli kuulemma myyty 1 €:n kappalehinnasta mutta joitain oli yhä jäljellä. Ne oli kiinnitetty vaijerilukoilla, sillä niiden hinta nykyään on 10 000 € kappaleelta. Istuin yhdessä natisevassa kappaleessa.

Yksi potilashuone oli säilytetty alkuperäisessä asussa museotilana. Jännittävä tarina oli se, kun lattia nousi ikkunaa kohden. Toimeksiantajat olivat sanoneet potilaiden tarvitsevan yksityisyyttä ja Aalto halusi lattiaan ulottuvat ikkunat. Kummatkin saivat tahtonsa perille.

30-luvulla rakentaminen oli vielä käsityötä. Suuret yksilasiset ikkunat oli tuotettu Saksasta. Myöhemmin ne oli tosin vaihdettu kaksinkertaisiksi. Mahtoi olla kylmä joskus.

Kylmästä puheen ollen, lämpöpatterit olivat alun perin katossa. Hienoja yksityiskohtia oli kosolti, helat, valaisimet.Ajoimme Suomen ensimmäisessä näköalahississä. Laitan myöhemmin ottamiani kuvia mukaan, mutta netissä on Paimion parantolasta paljonkin. Tuberkuloosi on lisääntymässä maailmassa, mutta entisenkaltaista tappajaa siitä ei mahda kehittyä. Nyt on uudet taudit.

Kävimme iltapäivällä ostosparatiisissa, Raision myllykeskuksessa. Olen ostanut joskus 1000 mk:lla jonkun windsiden osakkeen. Katolla pyörivät siivet ovat suurimmat windsiden valmistamat. Nyt niitä osakkeita on splitattu ja minulta tivataan vanhoja takaisin. En edes tiedä missä ne ovat.

Jos suunnittelen saaristoon muuttamista, ostoskeskukset jäävät silloin minun osaltani ja joutavatkin. Ihmettelen aina sitä tavaran paljoutta. Kaikkiin tarpeisiin näyttää olevan vehkeitä. Onkohan tuollainen enää siunauksellista. Ihmisen pitäisi valmistaa itsekin asioita, eikä ostaa kaikkea valmiina. Hänellä pitää myös olla kieltäymyksen kokemuksia. Välitön tarpeiden tyydytys on ehkä enemmän pahaksi kuin hyväksi. Silti mekin jotakin ostimme ja poltimme matkalla pensaa. Periaatteessa on pakko suhtautua kulutukseen kiitollisena, sillä sehän pitää pyörät pyörimässä ja ihminen on tehnyt sen onnettoman liittonsa Pirun kanssa: Kuluta, kuluta ja pilaa elinympäristösi.

Ylhäisiä ja alhaisia

Tänään oli vuorossa kaksi yhteiskuntaluokkaa, kaksi museota. Ensin kävimme Amos Andersonin ylhäisökodissa, josta suuntasimme sitten Taalintehtaan työläisten koteihin. 60-luvun työläisten asunto oli tietenkin kuin kotiintulo. Oma kotini tuli mieleen, vaikka siellä ei ollutkaan televisiota ja kodinkoneita, pulsaattoripesukone sentään ja Ula-radio. Tyttären mummola on jäänyt nukkumaan prinsessanunta juuri 60-luvun asuun. Rintamamiestalo, jossa on kellarissa sauna ja liian lämmin kellari. Minäkin siellä kävin paljon 70-luvulla.

Söderlångvikissa oli Amoksen Stockmannilta ostama Suomen kuninkaalle, Väinö I:lle tehty sohvakalusto. Amos hankki ihan tavallisen maatalon ja kunnosti ja lisärakensi sen suurella rahalla herraskartanoksi. Siellä on upeita antiikkikalusteita ja taidetta. Amoshan oli nousukas, mutta hänen vaatimatonta lähtökohtaansa ei paljon ollut näkyvillä. Ehkä vaatimaton urkuharmoni ja keinutuoli lapsuudenkodista.

Taalintehtaan pieni ja sympaattinen museo on myös käymisen arvoinen. Sinne on turistin vähän vaikea löytää, mutta siellä saa 2 €:lla myös sievän opastytön opastuksen. Tyttö sai lehden mukaan kunnan palkinnon teatteriharrastuksestaan ja pääsi varmaan siksi myös opastyöhön. Hän esitti draamansa oikein luontevasti. Työväen asuntojen kalusteet oli koottu lahjoituksista yms, mutta ne näyttivät kuin olisivat aina olleet juuri niissä huoneissa, joissa oikeasti on asunut kahdeksankin henkeä yhdessä pienessä huoneessa. Huoneet olivat teemoiltaan ja kalustuksiltaan eri vuosikymmeniltä, mikä toi museoon dramatiikkaa. Näki miten kalusteet, elintaso yms. muuttuivat.

Muutamassa näyttelytilassa oli myös itse ruukin historiaa alkaen ihan alusta ja päätyen nykyaikaan. Monessa Taalintehtaalla vedetty lanka on tosiaan mukana!

Huomenna saatamme mennä Paimion Parantolan arkkitehtuuria katsomaan. Minä laitoin erinomaista grillikanaani, josta meille kaikille tulee paljon muistoja eletystä elämästä.

Kesäloman viettoa

Käytiin heti Fiskarsissa ja Tammisaaressa, kun tytär saapui. Hän oli ollut tukehtua aivan tosissaan leivänmuruun bussissa ja joku tuntematon kanssamatkustaja oli ripeästi hakannut selkään ja pelastanut tyttäreni hengen.

Fiskarsissa on hienossa ruukkiympäristössä iso joukko taiteilijoita ja yrittäjiä rakentanut menestyvän keskuksen ja hienon ympäristön. Meikäläinen, joka ostaa tavaransa Alennus-Hallista, ei voi tuhlata rahojaan design-tuotteisiin, kun asuntokin on pieni, mutta hienoa siellä tosiaan on. Fiskarsin tehtaanmyymälässä oli puukkonäyttely. Näin siellä tutun hevosvetoisen auran, joita on tehty miljoona kappaletta. Meilläkin sellainen oli. Siinä on paikka kahdelle hevoselle, mutta meillä oli vain yksi, joka joutui kovalle koetukselle, kun isä vielä sellaisella kynti, kun olin aivan pieni ja isäkin vielä jaksoi tehdä työtä - viisikymppisenä siis.

Mela-Kalle oli suomalaiseen tapaan viimeisen päälle kova tekemään työtä, mutta oli työtä tekemällä, huonoilla hermoilla, urheilulla, tupakalla ja viinalla pilannut terveytensä ja oli raakki jo viisikymppisenä. Laajentuneet keuhkot ja sydän, astma, alkolismi, huonot hermot, se tavallinen suomalaistarina. Tuo lisänimi tuli nimestä, ei hm muusta. Mutta kyllä hänellä pikkupojan mielestä oli suuri sekin, kun katsoin häntä vettä heittämässä, käsi kuuppana eteenpäin. Aivan päätalomainen asia sekin. Veden heittäminen oli sen Kallen hartaasti ja usein kuvaama. Päätalon elämän suuri nöyryytys oli, kun hän innoissaan korttiringistä astuu sivuun ja lorottaa siinä kaikkien nähden ja kylän tyttäret nauravat hänelle, sorakieliselle ja tanssitaidottomalle, köyhän mökin pojalle.

Isäni ei ollut tanssitaidoton, soitti jopa viulua nuorena. Mutta paljon hänelläkin kävi hermojen päälle, joka sitten piti hukuttaa viinaan, joka taas antoi aihetta katumiseen. Sen kummempaa noidankehää suomalainen mies ei tarvinnut. Avioelämä ei ollut sopuisaa, vaikka lapsia syntyikin seitsemän, ehkä juuri siitä syystä.

Fiskars oli hieno, mutta vähän tosin säälittää taitavat käsityöläiset ja artisaanit, kun suomalaisten kodit ovat jo niin perin täynnä. Suomalainen ostaa vain kahvit ja muutaman kymmenen euron matkamuistot. Hienoimmat designit jäävät hyllyilleen.

Kävimme myös Tammisaaressa, jossa Leijona-puisto, leikkikenttä näytti lupaavalta tuoda lapset sitten heinäkuussa, kun koko perhe tulee. Leikkikentät pakkaavat olemaan niin standardeja, mutta tässä oli käytetty hieman mielikuvitusta. Oli muutamia erikoisempia härveleitä ja kapearaiteinen juna. Rannassa on huikea vesiliukumäki. Pikkukaupungin ranta on aivan ihastuttava muutenkin.

Tytär ajoi vielä elämänsä ensimmäistä kertaa mopo-skootteria ja tykästyi, kuten olin arvannut. Uudessa autossani huusi generaattorinremmi. Kaadoin sille saamani ohjeen mukaan siirappia ja jopa lakkasi huutamasta.

Huomenna teemme museokierroksen. Amos Andersonin Söderlångvik ja Taalintehtaan tehtaanmuseo ovat helposti käytäviä, ei liian raskaita paikkoja. Hyvä että muutit sieltä korvesta, sanoi tytär taas. Olihan Keuruullakin nähtävää. Mäntän taidetarjonta oli hyvää ja oli luontokohteita. Mutta sääskiä en kaipaa. Ei pystynyt nauttimaan kesästä ulkosalla. Täällä lentelee yksinäinen sääski silloin tällöin.

Ulkosaaristoonko?

Ajattelen useasti mahdollista tulevaa muuttoa ulkosaaristoon. Oletan, että toimeentuloni onnistuisi ansiosidonnaisen lisäpäivillä. En suinkaan pidä sitä ainoani tulevaisuuden suunnitelmana. Vaihtoehtoisia mahdollisuuksia on muitakin, miksei vaikka työelämääkin, nyt kun olen siihen päässyt jotenkin käsiksi taas.

Kirjoittaisin mielelläni, mutta voisinko saada siitä edes vähän ansioita, ei rahan takia, vaan siksi että palkkio merkitsisi muutakin, tunnustusta, rohkaisua. Blogistanissa on leegio hyviä kirjoittajia, jotka tekevät palstojaan ihan kirjoittamisen ilosta. Ajattelin tarjota Turun Sanomille, että voisin kirjoittaa vuoden sopimuksella ulkosaariston elämästä neljänä vuodenaikana. Olisi kiinnostava tutkia ulkosaaren yhteisön elämää, tehdä matkoja muihinkin saariin. Kulkea katsomassa vaikka mitä on jäljellä Zilliacus/ Tikkasen kuvaamasta saaristosta, mitä muutoksia nykyaika on tuonut mukanaan. Minulla on lainassa Turun Sanomien kustantama kirja Ristiin rastiin saaristomerta, vuodelta 1991. Kirjoittaja Eka Metsävuori. Toinen lainaamani kirja on mustavalkoisia, hienoja valokuvia sisältävä, Kaj Dahlin Saaristomerellä. Sen julkaisuvuosi on 1987. Jo nämä kirjat tarjoavat perspektiiviä, jota vasten nykyisyyttä voisi tarkastella. Kirjoja on varmasti lukuisia muitakin.

Näin mielestäni esimerkiksi Utöllä armeijan jälkeensä jättämät rakennukset suurena mahdollisuutena saarelle, mutta minulla ei ole mahdollisuuksia päästä mukaan kehitystyöhön, kun ei ole rahaa eikä kontakteja. Luulen, että tämän kesän aikana Senaatti-kiinteistöt myyvät paikan eniten tarjoavalle. Luontevaa olisi, että saaren omat yrittäjät perustaisivat yhtiön, joka ostaisi tilat. Rakennuksista puhuttiin, että ne ovat rumat, mutta mielestäni ne jotenkin kummallisella tavalla sopivat siihen ympäristöön. Siellä oli pari, kolme rivitalon pätkää, jossa oli ollut kantahenkilökunnan asuntoja, suuri rakennus, jossa varmaan asevelvolliset olivat asuneet. Siellä täytyy olla kaikki: keittiö, ruokasalit, toimistot, luokkahuone, jumppasali, sauna, työpajoja, varastoja, kaikkea mitä tuollaisessa yhteisössä on täytynyt olla.

Ympäri saarta oli teknisiä tiloja. Armeija oli vastannut vesihuollosta ja ehkä sähköstäkin, rannalla oli iso, tekniseltä näyttävä halli.

Tulee olemaan jännittävää nähdä ostaako joku yritys tilat. Hinta tulee luultavasti kohoamaan korkeaksi. Joka tapauksessa toiminnasta, jos sellaista tulee, tulee olemaan hyötyä saarelle. Voisin kuvitella, että jollakin ekoturismiin liittyvällä yrityksellä voisi olla hyviäkin menestymisen mahdollisuuksia. Saari ja kaikki saaret ja luodot ympärillä tarjoavat mahdollisuuksia monenlaiseen vapaa-ajan toimintaan. Valokuvaukseen, sukeltamiseen, luontoretkiin (linnut, kasvit, hylkeet, ekologia). Kurssien ei tarvitsisi välttämättä olla liittyviä mitenkään teemoiltaan luontoon ja saaristoon, mutta ympäristö tarjoaa upeat puitteet. Ala, josta itse olen kirjoitellut enemmän tai vähemmän kitkeriäkin kokemuksia, hyvinvointiin ja "henkisyyteen" liittyvät kurssit ovat melkoinen tekijä, kun katsoo alan kurssitarjontaa. Ostovoimaa on. Mennäänhän sitä Lappiin ja monenlaisiin keskuksiin kokemaan elämyksiä. Nauvon Pernäsistä on kuitenkin vain nelisen tuntia yhteysaluksella. Uusia kohteita tietenkin haetaan. Paljon riippuu kurssien luonteesta, ohjelmatarjonnasta.

Tietysti joku voi surkutella turistien tuomista saaristoon. Meneekö saaristo pilalle? Tuskin se menee. Se on suuremmassa kädessä, ilmaston muutoksessa, meriluonnon haavoittuvuudessa ja vesien rehevöitymisessä. Aikaisemmin Utölle ei ole tavallinen matkailija edes voinut tulla majoitustilojen puutteen takia. Sitä on valitettu monessa paikassa. Rikkaat veneilijät ovat aina päässeet saaristoon. Saaren matkailun pitäisi tietenkin olla luontoa säilyttävää ja elämisen ehtoja tukevaa.

Esimerkiksi Utöllä armeija on varmaankin ollut ensiarvoisen tärkeä yhteisaluksenkin takia. Myös koulu, kauppa, baari ovat hyötyneet. Saarella on kerran viikossa auki oleva kirjastokin. Hyvät nettiyhteydet, televisio, postin toimipiste. Aikaisemmin armeijalla oli terveydenhoitaja, jota nyttemmin ei enää ole. Medihelin lopettaminen on damokleen miekka vakiasutuksen esteenä. Toivottavasti helikopterilentojen rahoitus tulee kuntoon. Matkaa Turkuun linnuntietä on vain sata kilometriä.

Saaren kotiseutuyhdistys on perustanut asuntoyhtiön hyödyntämään olemassaolevia siviiliasutuksen tiloja. Ensimmäisen muuttajaperheen piti muuttaa juhannuksen alla, tosin vain vuoden vuorotteluvapaan ajaksi. Kotiseutuyhdistys haluaisi lapsiperheitä. Netissä on lista vuokrattavissa olevista asunnoista. Rantojen mies on tipsannut tuttavastaan, valokuvaajasta, joka on vuokrannut vapaa-ajan asunnon saarelta. Kaikkein parasta olisi, että saarelaiset kokoaisivat voimansa ja perustaisivat yhtiön, joka ostaisi armeijalta jääneet tilat. Silloin heille jäisi kontrollin mahdollisuus siihen, mitä heidän saarelleen tulee.

Kovasti haluaisin jo nyt, kokeilemaan ainakin vuodeksi asumista, kuten varusmiehet sanoivat, lokin paskantamalla luodolla. Sitä se ei suinkaan ole kuin nuorenmiehen hormonien täyttämästä viettielämästä käsin. Mutta koska minut otettiin ystävällisyydestä tähän projektiin, en voi sitä jättää vuotta ennen kuin määrärahat loppuvat. Olemme jo suunnitelleet toimintaa loppuajaksi. Kovin merkittäviä tuloksia en tosin ole saanut aikaan. Kaikki on ollut kovin pientä ja vaatimatonta. Mutta siitä huolimatta en voi jättää ystävällisiä ihmisiä pulaan. Vuodeksi olisi ikävä palkata uutta ihmistä.

Minua kiinnostaisi myös tutkia se saaristoblogin pitäjän mahdollisuus. Olen lukenut Panun palstaa. Hän on tietenkin omalla tavallaan moniin asioihin perehtynyt ja ilmaisutaitoinen kaveri ja epäilen itseäni. Olisiko minusta saaristolaisblogin pitäjäksi, jolle maksettaisiin. Onhan minulla diletantin laveuteni. Ehkä olen naurettava horisija, kuten esim. Saara-rouva on huomauttanut ystävällisesti. Tiedän monesta asiasta paljon, mutta en kovin syvällisesti. Lukijoitakin on kuitenkin edelleen varsin mukavasti vaikka erinomaisia kirjoittajia on pilvin pimein. Ehkä lukijat kuitenkin jotakin näissä jutuissani näkevät.

Miekkaliljat

Pyöräilin parikymmentä kilometriä tullakseni vain ehkä kahden kilometrin päähän linnuntietä kotoani. Viime vuonna kävelimme tietokonegurun (hän on muuttanut) kanssa Björkbodaträskin rantoja aivan tiettömiä taipaleita, ja näin tämän miekkaliljaniityn. Minulle tämä oli suuri elämys, vaikka pocket-kuva ei annakaan oikeata vaikutelmaa.

Uimaan pitää päästä illalla. Olen jo käynyt kerran tänä kesänä ja pitäisi aloittaa päivittäiset käynnit. Samalla järvellä hiihdin talvella päivittäin, muualla ei ollut lunta. Ölmos - hauska nimi, on aivan upea hiekkaranta oikean meren rannalla, mutta se on aika kaukana. Kenellekähän tuli mieleen tehdä olutmuusia, vai mitä tuo nimi mahtaneekaan tarkoittaa.

Björkbodan järven rannalla on kaksi herraskartanoa. Ne eivät ole enää tehtaanomistajan asumuksia, mutta ovat tietenkin olleet. Toisessa olen käynytkin ja ystävällinen omistajapariskunta esitteli upeaa kotiaan.

Lainasin taas uudestaan valloittavan Anders Ramsayn muistelmat, I:n osan, Muistoja lapsen ja hopeahapsen. Andershan oli tämän samaisen herraskartanon lapsia ja myöhemmin ruukinpatruuna kahteen otteeseen. Hän oli epäonnistunut elämässään, mutta ryhtyi vanhoilla päivillään kasaamaan kokoon muistelmia, joista tuli sen ajan bestseller, täysiosuma tänäkin päivänä. Hänen kaupunkikotinsa lapsena oli vaatimattomasti Heidenstrauchin talo, eli nykyinen tasavallan presidentin linna, Kauppatorin varrella. Siellä Anders joutui kärsimään yhden elämänsä suurimmista menetyksistä. Naapuri piti Pestalozzin hengessä yksityiskoulua. Pestalozzia pidetään edistyksellisenä opetuksen uudistajana, sillä hän hylkäsi ruumiillisen kurituksen, mutta otti sen tilalle häpeärangaistukset. Oppilasta saatettiin seisottaa tötterö päässään häpeämässä nurkassa. Naapurin koulu oli kuiva ja nuiva. Anders joutui muuttamaan kokonaan asumaan koululle pieneen kopperoon. Hän katsoi ikkunasta, kuinka kotona juhlittiin ja syötiin herkkuja ja hän vain sai katsoa vierestä. Pahin oli äidinkaipuu. Andersilla ei ollut hyvää sanottavaa koulunuudistajan aatteista, vaikka ne wikipedian mukaan olivatkin oikein hienoja.

Toisen herraskartanon omistaja, jota en ole varmuudella nähnyt edes, on ollut aikoinaan lukkotehtaan johtajakin ja ehkä omistajakin, mutta joutui sivuun ja joutui myymään suurimman osan tiluksistaankin uudelle tulokkaalle. Hänen rannassaan oli aikoinaan yleinen uimaranta, mutta kun Folkhälsanin pitämän uimakoulun juhlissa juhlapuheen tms. kunnia annettiin uudemman kartanonomistajan rouvalle, hän katkeroitui ja kielsi uimarannan pidon ja jopa kulun rannalle, jokamiehen oikeuksista viis veisaten. Olen kuullut mummojen juttelelevan asiasta ja tässä jutussa eivät yksityiskohdat ole välttämättä kohdallaan. Nämä ovat niitä mielestäni herkullisia paikallisjuoruja, joita en voinut olla kertomatta. Minä kyllä kävin ko. uimarannalla viime kesänä, eikä minua ajettu pois.

Tavallinen Virtanen

Juoksuhaudantien loppuratkaisut olivat ennalta arvattavat. Sehän oli kuin tv-käsikirjoitus. Jotain väkivaltaista piti tapahtua. Matti Virtanen tappaa, eikä lukija välttämättä heti arvaa, että uhri on suomenpystykorva Viki. Voisi olla toinen niistä sotaveteraaneista.

Vaikka Matti Virtaseen on helpohkoa samaistua, hänessä on luotaantyöntäviä piirteitä. Tietenkin se lyöminen, se yksi isku, joka ajaa vaimon ja isää jumaloivan Sini-tyttären pakosalle, mistä sitten Matin monimutkainen ja sinnikäs, heidän takaisinvoittamisyrityksensä alkaa.

Matti on ollut uudenlainen isä, joka on laittanut ruokia, osallistunut lapsen hoitoon, pysytellyt kotona, yrittänyt pitää vaimonsa onnellisena, muttei pystynyt. Hänen eksistentiaalinen ahdistuksensa kävi lopulta vaimon hermoille niin, että tuli nalkutusta, nalkutuksen perään -ja lopulta Matti löi. Nainen väsyi loputtomiin esitelmiin rokista ja siihen, että mies ei kuunnellut. Myös hänen perfektionisminsa ruoanlaitossa ärsytti vaikka samalla jälkeenpäin nosti lyyrisiä tuntemuksia.

Minun täytyy sanoa, että oikeastaan olin naisen puolella. Nainenhan oli lopulta myös valmis palaamaan.

Tuo Matin maanisuus ja toisista piittaamattomuus suuren päämääränsä saavuttamiseksi, vaikka se huvitti, se myös ärsytti. Vaikka kuinka naapurit ja omakotiasujat ovatkaan toopeja, hän häiritsi ja manipuloi heitä. Tupakoimattomana en sympatiseeraa tupakoitsijaa, joka terrorisoi yläpuolellaan asuvia. Että hän ryhtyi sotaan yläkerran laaduntarkkaajan kanssa ja lopulta tunkeutui hänen kotiinsa ja tietokoneelleen, on anteeksiantamatonta ja osoitti sitä kuinka manipuloiva Matti lopulta oli. Hän manipuloi ja häiriköi työtänsä tekeviä, vaikka kuinkakin sinänsä typeriä, tavallisia kanssaihmisiään. Hän osoittautuu itsekkääksi fanaatikoksi, joka käyttää muita ihmisiä hyväkseen.

Se, että hän tunkeutui viattoman sotaveteraanin maailmaan, kuristi suomenpystykorva-Vikin ja vielä sen jälkeen kuvitteli väkivalloin ja tahtonsa voimalla pakottavansa Oksasen myymään talonsa huomattavasti markkinahintaa alemmalla hinnalla ja tulemaan yläkerran pikkuhuoneen asukiksi/ syytinkiläiseksi osoitti että hän eli pitkäaikaisessa psykoosissa.

Tietysti toivon, että koska hän pääsi varmaankin teoistaan ehdonalaisella, koska ei syyllistynyt ihmisen surmaamiseen eikä ollut rikoksenuusija, kaikki olisi myöhemmin mennyt hyvin. Sillä hän vaikutti hyvältä isältä ja aviomieheltä. Hänen makaronilaatikkonsa, pullansa ja juoksemisensa...hm...tuovat mieleen omia muistoja ja lieventäviä asianhaaroja. Jos vaimo jaksoi pysyä Matin rinnalla, peli ei ehkä kuitenkaan ollut menetetty. Terapia saattaisi myös auttaa.

Kirjassa on mainiosti kuvattu Nyky-Suomea. Tyypit ovat hyviä ja uskottavia. Minusta se on oivallinen uudenaikainen thrilleri, joka sijoittui arkielämään. Thrillerin ei tosiaankaan tarvitse tapahtua lentotukialuksella tai valvontakeskuksissa. Taistelussa ei tarvitse ratkaista maailmojen kohtaloita.

Suomalaisia thrillerin aineksia

Katsoin illalla, kun kaksi kirjailijaa keskusteli tv:ssä thrillereistä ja dekkareista. Kumpaakaan en ole lukenut. Toinen on tässä 11 km:n päässä, Taalintehtaalla asuva Juha Ruusuvuori. Varmaankin luen aikaa myöten. Ennenkaikkea haluaisin aloittaa hänen pakinakokoelmastaan, joka kertoo Taalintehtaalla asumisesta. Toisessa naapurikunnassa asustaa ajoittain yksi kirjailijataivaan kuuluisimpia, Hannu Raittila, jota en myöskään ole lukenut. Olen aloittanut, mutta omista syistäni en lopettanut. Kummastakin kirjailijasta olen kuullut juttuja, en pahansuopaisia ja ilkeitä, koska kertojakaan ei ole ilkeä. Taalintehtaalla asuu myös Caj Westerberg- niminen kääntäjä ja runoilija, joka ei ole suurelle yleisölle kovin tuttu, mutta ei mikään kylärunoilija vaan käsittääkseni oikein arvostettu.

Kirjailijat puhuivat uusista lajityypin uusista aiheista, yleisön kiinnostuksesta ja kirjojen menekistä. Puhuttiin suomalaiskansallisista salaliitoista ja niiden käyttökelpoisuudesta. Tämä asia liittyy äsken lukemaani kirjaan: Luottamus tai Kuolema, jonka toisena kirjoittajana on juuri edesmennyt professori Jorma Palo.

Kirja käsitteli Hans Assmannin arvoitusta, josta netistä löytyy paljonkin aineistoa. Juuri Assmann voisi olla tulevan menestysthrillerin aiheena. Palohan viittaa mahdollisuuksiin, että hän olisi ollut itäagentti, joka saattoi olla useiden selvittämättä jääneiden ja kansakunnan tajuntaan iskostuneiden murhien tekijä, joka oli valtiovallan suojeluksessa. Hän viittaa Penna Tervon tapaukseen, jossa auto-onnettomuudessa kuollut ministeri, olisikin voinut joutua lavastetun kuoleman uhriksi ja tekijänä, kukas muu kuin Assmann. Assmann olisi voinut olla Neuvostovakooja, joka kartoitti asekätköjä ja Suomen siltoja. Hänellä olisi ollut keskitysleirin vartijan menneisyys, hän olisi kääntynyt vankeudessa neuvostoagentiksi.

Vaikka tämä olisikin kuinka paksua tahansa, kuten keskustelupalstoilla huomautetaan, salaliittoteorian kannattaja ja pääluoja oli tervejärkinen neurologian emeritusprofessori, joka pystyi tuomaan esille runsaasti teoriaansa tukevia, häiritseviä yksityiskohtia. Ehkä hän luki kuin kuuluisa piru raamattuaan.

Aivan yhtä paksua on Kekkosen osuus Neuvostoliiton myyränä tuona aikana. Jari Tervon Myyrä on jo minulta unohtunut, mutta Assmannia kirjassa ei taidettu mainita. Jotenkin tuo Penna Tervo sitoo Kekkosenkin tähän mukaan, sillä Penna Tervoahan on mainittu "ratkaisevan" äänen antajaksi. Niitä ratkaisevia on ilmennyt tosin useita.

Oli totta tahi ei, mutta aineksia suomalaisiin poliittisiin thrillereihin on. Otetaanpa vaikka presidentin entinen kansliapäällikkö Kalela, pieni, kolmen presidentin luottomies, joka on yhä elossa. Hänessä olisi monenkin thrillerin ainesta. Hän tiesi paljon. Siis kaikki tämä, ilman yhtäkään tietoa minun puoleltani.

Thrilleri on myös minun tällä hetkellä lukemani Juoksuhaudantiekin. Siinä ei päähenkilönä olekaan mikään kuuluisuus vaan aivan tavallinen Matti. Jännitän kovasti, mitä tulee tapahtumaan. Saako Matti rintamamiestalonsa ja perheensä takaisin, mitä kovasti toivon. Samalla pelkään, ettei saa vaan kaikki päättyy katastrofiin.

Rinteen alapuolella, lehvästön takana on minun keltainen taloni, josta olen lähtenyt. Viime kesänä raaputin ikkunanpokia, mutta nyt se on jo mennyt elämänvaihe. Talo ei ole rintamamiestalo, vaikka sitä muistuttaakin. Kun Juoksuhaudantiessä puhutaan salaojituksesta, ajattelen minäkin yhä puuttuvaa salaojitusta. Rakensimme taloa, johon vesi tulee kellariin keväällä ja sateella. Minun projektini ei kokenut suuria menestyksiä, mutta sellaistahan se elämä yleensä on. En olisi halunnut jäädä enää taloon.

Viime kesän helteilläkin M halusi pitää keskuslämmityksen päällä, samoin tänä kesänä. Hän on itse laiha, pieni, paleleva nainen. Taloa lämmitetään harakoille, koska patterien termostaatit eivät ole kunnossa. Vuokraisäntä, Dragsfjärdin kunta maksaa lämmityksen. Se on niille oikein, ajattelee M varmaankin. Minä taas kunnan veronmaksajana ja muutenkin pidän sitä vastuuttomana. Yhtä vastuutonta on, että syöpynyt vesijohto jätettiin uuden keittiön lattian alle. Kylmävesijohto olisi pitänyt uusia, sillä syöpymä saattaa puhjeta koska vain. Se olisi oikein niille, olen kuullut M:n sanovan. Kestääkö vesijohto, mitä tapahtuu taas sateilla, jos salaojitusta ei tänä kesänä tehdä, on pieni käytännön thrilleri, joka tapahtuu tässä silmieni alla. Minä en mene enää laittamaan uppopumppua päälle, kun vettä on tullut. Toistaiseksi minulla on avaimet, mutta luovun niistä ennen pitkää.

Talossa työskentelevät nuoret miehet ovat viime aikoina innoissaan uusineet puisia rappuja. On sinänsä mukava, kun heillä on ollut työtä ja he ovakint tehneet hyvää jälkeä. Kunta on tällä kertaa maksanut materiaalin. Mutta niin kauan kuin vesi tulee kellariin ja vaarana on muutenkin vedenpaisumus, taloa ei kannattaisi korjata. Raput eivät olleet niin lahot kuin sanottiin. Ne olisivat kestäneet vielä monta vuotta. Kaiteiden kiinnityskohdat olivat kyllä heikot, mutta niitä olisi voinut vahvistaa. Toinen ja vielä suurempi thrilleri on, alkaako ison kiinteistön kunnostus koskaan, se joka nyt on viivästynyt jo vuoden.

Usvaiset rannat

Juhannuksen jälkeen tytär tulee muutamaksi päiväksi ilman lapsia ja miestä, jolla on vapaaviikko. Lapset ovat tosihurjimuksia, söpöjä tietenkin myös. Kun pariskunta oli risteilyllä ja kaitsijana oli isänpuoleinen anoppi, nuorempi oli karjunut kurkku suorana mammaa. Tiedän kyllä sen, sillä koin samaa Ruotsissa käydessäni, kun poika putosi ja alkoi huutaa. Hänellä on tavattoman kimeä ääni, jolla se osaa tietoisesti rangaista. Emme yhtään ihmettelisi vaikka kasvamassa olisi uusi tähti oopperalavoille. Sillä on myös Pavarottin ruumiinrakenne ja vahvuus. Se otti käteensä metrisen halon kuin ei mitään. Toinen anoppi oli jouduttu kutsumaan hätiin. Hänhän on se surullisen kuuluisa ex.vaimoni, josta lapset tykkäävät, vaikka en kyllä tiedä, mistä syystä. Jonakin päivänä ne tulevat järkiinsä. Joka tapauksessa lapset eivät olleet suostuneet nukkumaan ennenkuin puolenyön jälkeen.

Olen tiedustellut hyviä kohteita päivänmatkan päässä täältä. Tytär on toisella tavalla kiinnostunut kulttuurimatkailusta kuin äitinsä oli. Hänhän onkin minun kasvattamani. Meille tulee varmasti antoisaa. Voisimme myös käydä tapaamassa tytön isorikasta tätiä, joka on apteekkarina Turussa ja tekee kovasti rahaa tietenkin. Mutta hän ei ole mitenkään noussut Turun kermaan vaan asuu alkoholisoituneen miehensä kanssa samassa kaksiossa kuin vuosikymmenet sittenkin. Miehen kanssa olen käynyt tyypillisessä suomalaisessa kaljakuppilassa, joka oli täynnä tupakansavua ja örinää. Nykyään mies jo laskee alleen kapakasta palatessaan, taksiin.

Minä haaveilen ulkosaaristoon muutosta, tosin vasta vuoden päästä. Tämä homma on hoidettava kunnialla loppuun, kun sen kerta sainkin. Tämän ansiosta minusta on tullut taas yhteiskuntakelpoinen, ei-hörhö, joka on oikeutettu riippumaan eläkeputken päässä. Lisäpäiviä meille on saatavilla hamaan eläkeikään saakka, jos olen oikein ymmärtänyt.

Jos minulla olisi rahaa tai hyviä suhteita, perustaisin yhtiön, joka alkaisi kehittää ulkosaariston matkailua, varsinkin Utön. Tässä olisi tosiaaan kultainen tilaisuus. Senaatti-kiinteistöt myynevät armeijalta jääneet tilat yhtenä könttinä eniten tarjoavalle. Majoitustilaa olisi vaikka kuinka ja puitteena on kuin Kreikan saaristoa Suomen rajojen sisällä, vain neljän tunnin matkan päästä mantereelta. Kismittää, mutta joka tapauksessa joudun kohta luopumaan paljosta, kun vanhenen uhkaavasti. Minä pärjään vähemmälläkin, eikä tarvitse edes muuttaa ulkosaareen.

Lainasin kirjastosta Lounais-Saaristoa käsitteleviä kirjoja. Yksi on Ulkosaaristossa, Benedict Zilliacuksen kirjoittama ja Henrik Tikkasen piirtämä, vuodelta 1974. Kirja tallentaa taiteilijoiden otteella jo tuolloin katoavaa maailmaa. Nyt kun piirretään 2006, sekin maailma on jo kadonnut ja uusi sukupolvi on jo erilaista. Paljon historiallista nostalgiaa on kadonnut, paljon on muuntunut uuteen muotoon. Netti ja televisio ovat tulleet saaristoon. Yhteyslauttojen ansiosta eristyneisyys on muuttunut kuvainnolliseksi.

Kuvat tulevat lopulta maalaisen blogiin

Tässä on muutamia kuvia pienellä kameralla otettuna.

Utön majakan useat tuntevat. Se on Suomen majakkojen Grand Old Lady. Suomen ensimmäinen valomajakka. Sisällä tornissa on tunnelmallinen majakkakirkko.

Kun valoa korjattiin, tuli huolestuneita yhteydenottoja laivoilta, jotka olivat tottuneet, että Utön majakka toivottaa tervetulleeksi Suomeen, vaikka majakkaa ei suunnistukseen enää tarvittaisikaan.

Majakan sisällä oli luoti, joka ennen vanhaan pyöritti valoa. Se piti hilata ensin kattoon ja se painui kirkon lattian läpi menevästä luukusta. Painoon kiinnitettiin lisäpainot, jotka majakkamestarin oli kiikutettava käsin yläkertaan. Hän oli tärkeä herra, saaren aatelia.

Pohdintaa ulkosaareen muuttamisesta

Pidän oikeastaan enemmän ulkosaariston karuudesta kuin tästä vihreydestä. Jos ei olisi niitä muutamia tekijöitä, kokeilisin elämää kaukana merellä. Entäpä jos tulee äkillinen sairastuminen, mahakramppi, eikä mediheliä, lääkäriä eikä hoitajaa ole kuin yhteysaluksen ja useampien lossien takana. Yhteysalus kulkee vain kerran vuodokaudessa. Samanlainen kramppi tuli nuorelle ja vahvalle L:lle, kun hän oli käymässä. Pitäisi ainakin olla supervahvaa särkylääkettä. En ole sitä hankkinut varastoon, eikä uutta kohtausta ole tullut. Edellisestä on aikaa jo puolikymmentä vuotta. Makasin lattialla voimatta liikkua, kun kipu raastoi niin kovaa.

Toinen tekijä on toimeentulo. Otetaanko saareen työtöntä, jos kyse on vuokra-asunnoista? Utön sivuilla niistä ainakin puhutaan. Rahani eivät riitä asunnon ostamiseen saaresta, jos niitä tuleekaan myyntiin. Haluaisin kokeilla vuotta. Olen ikäni puolesta oikeutettu ns. eläkeputkeen tai oikeastaan sen jatkopätkään, johon meidätkin 40-luvun lopun vielä tungetaan.

Henkisesti ehkä tulisin toimeen. Kestän yksinäisyyttä. Onhan siellä televisio ja netti. On kirjastokin ja kirjoja voi viedä mukanaan. Voisin tehdä jotain työtä aikani kuluksi. Mitään järkevää etätyötä en ole keksinyt, mutta jotain ehkä löytyisi. Pystyisin myös fyysisiin hommiin.

Kilometrin mittaisella saarella ei oikeastaan ole ahdasta. Maasto on avonaista ja lähes kaikkiin saaren kolkkiin pääsee nyt kun armeija on lähtenyt. Lopullinen luovutus tapahtuu vuoden lopulla.

Armeija on vastannut vesihuollosta. Näin puhdistuslaitoksen, mutta miten sinne tulee puhdas vesi? Talot olivat moderneja, sähköt ja kaikki mukavuudet.

Suomen reunalla

Lähtöni Utöltä oli mielestäni tyylikäs. Siinä oli pientä seikkailun makua. Minulle oli sattunut tälle kesälle painettu aikataulu, jossa lähtö on 13.45, mutta se oli väärä aika, joka oli myöhemmin korjattu. En viitsinyt mennä ikävään laivaan heti, kun se tuli Nauvosta päin, mutta lähdin hakemaan reppuani kumminkin. Yllätys oli suuri, kun laiva veti lankonkia ylös ja irtaantui, kun astuin laiturille. Laiturilla oli ollut köyttä irrottamassa joku mies, joka kysyi, mikä hätänä. Kyllä sinä sinne pääset. Mies vei minut vauhdikkaasti luotsikutterilla eteenpäin menevälle Eivorille, jonka miehistöä vähän nauratti. Kutterin kuljettaja sanoi kyllä nauttineensa kaljaa, mutta mitäs pienistä, kun ollaan kaukana meren keskellä. Mukava luotsiveneen kuljettaja ei suostunut ottamaan rahaa maksuksi. Mitäs pienistä.

Utö oli täysiosuma. Kävelin useampaan kertaan saaren päästä päähän, kaikki polut ja kalliot. Kasvusto oli yllättävän matalaa. Katajat menivät maata myöden. Variksenmarjaa ja ruohosipulia oli kaikkialla. Suurinta osaa kasvustosta tällainen Lapin kasvatti ei tietysti tunnista. Rannoilla oli kuivunutta levää. Se kivien määrä ja linnut. Itse asiassa puutttomalla Nuorgamilla, jossa asuin vajaan vuoden ja Suomen eteläisimmällä asutulla alueella Utöllä ei ole paljon eroa edes ulkonäöllisesti. Tunnelma oli paljolti samaa. Saarelle ei tosin tultu ostamaan lihaa, viinaa ja kaikkea muuta mikä on halpaa Suomessa kuten oli laita Nuorgamissa.

Päivä oli onnistunut. Aamu alkoi sumulla, joka päivää kohti hälveni. Päivästä tuli hehkuvan kuuma. Aamusella kävin ainoana vieraana aamiaisella Hannas Horisont- yrittäjän kotona ja tapasin nuoren Hannan lisäksi myös vanhan rouvan, jonka kanssa puhuimme. Minun kaurapuurolusikkani pysyi pitkään maistamatta, kun en halunnut olla epäkohtelias. Vanhalla rouvalla ja minulla on yhteisiä tuttavia. Hän oli ollut kotitalousopettajana siinä rakennuksessa, jossa oli ennen Vretan talouskoulu. Nyt rakennus on Sagalundsgården, museon päärakennus. Aloitan loman jälkeen Sagalundissa, jossa on johtajana Li, jolle sain määräyksen viedä terveisiä. Lin edesmennyt mies on tuonut saaristoon laajakaistan. Vanharouva on ainoa elossaoleva talouskoulun opettaja. Hän näytti minulle vihkosta, johon oli koottu parhaimmat ja järkevimmät kalareseptit. Vihkosta pitäisi saada uusi painos, mutta kun sen julkaisijafirma on mennyt konkkaan.

Vanharouva tiesi arvonsa eikä pitänyt kynttiläänsä vakan alla. Rouvan tytär on pienen saaren puuhakas matkailuyrittäjä, virkavapaalla toimestaan mantereella. Minä sain pisteitä, kun puhuin ruotsia, vaikka tuskin ruotsini on parempi kuin vanhan rouvan suomi.

Saari olisi erinomainen paikka kaikenlaisille kursseille. Voin sieluni silmin nähdä henkevät virkanaiset jooga, yms. kursseilla. Sellaisia meillä oli paljon Keuruullakin vaikka ympäristö oli vain tavallista Suomea. Tämä saari ja saaristo, joka ei häpeä edes Kreikan arkkipelagille voisi vetää paljonkin kurssivieraita, jotka kokisivat vaikka minkäläisia vibraatioita, kun heille siitä tehtäisiin sanoilla elämys. Ihminen on siitä kummallinen olento, että vasta sanoista tuntuu muodostuvan kokemus. Hembygsgårdenilla oli menossa kansainvälinen arkkitehtileiri, että kyllä yritystä varmaan onkin. Minä en vastustaisi edes new age/ hyvinvointikursseja kunhan sillä tehtäisiin rahaa ja tuotettaisiin hyvinvointia. Näen sieluni silmin Riitta Wahlströmin vetävän luontoherkkyyskoulutuksiaaan, avomiehensä, eräopas Markku Mäkelän kanssa. Suomalais-buddhalainen nunna Ani Sherab on vetänyt retriittejään aivan lähisaaristossa, miksei täälläkin. Minä näkisin akvarellimaalauskursseja, terveys-ja ravintokursseja, joita voisi vetää vaikka erinomaisen etevä Veteraaniurheilija. Paljon kaikenlaisia kursseja, sillä puitteet ovat mahtavat.

Nyt olisi kultainen tilaisuus, kun armeija on vetäytynyt saarelta ja jättänyt jäljelle erinomaisen infrastruktuurin. Ovat kaikki linnakkeen rakennelmat jäljellä. Kasarmi ja henkilökunnan asunnot, päiväkoti. Aikaisemmin saarella ei ollut majoitustiloja, vaikka tyhjillään olevia taloja onkin vaikka kuinka paljon. Perikunnat pitävät niitä kesänviettopaikkoinaan.

Kauneudella ne betonibunkkerit eivät tosin ole pilatut. Tasakattoisia laatikoita. Rumuudessaan ne olivat minusta oikeastaan kauniita. Ajattelin, että ehkäpä itsekin, mutta jos asunnot tulevat myyntiin, minulla tuskin on varaa. Talot olivat kasvaneet saaren kallioperään kiinni. Kiveähän se betonikin on. Piha oli täyttynyt tyypillisestä matalasta kasvustosta. Pihalla linnut hyökkäsivät syöksypommittajina kimppuuni, vaikka luulin pesimäajan jo menneen. Kurkistin ikkunoista sisään. Ovilla olivat vielä kapitulanttiperheiden nimet, sisällä lastulevyin levytetyt tyypilliset rivitaloasunnot, kaapin ovet ja jääkaapit auki.

Vajaa neljä tuntia laivalla on melkein piinaa, jos ei osaa olla stoalaisen rauhallinen ja upputua jojo ajatuksiinsa, seurusteluun tai kirjaan. Mitään ei tapahdu, Voi juoda kaljaa, ottaa sämpylän tai hyvin kypsän porsaanleikkeen ruskealla kastikkeella. Mutta Lappiin on vielä pidempi matka ja sinne ne monet kuitenkin menevät.

Vanha, keppiin tukeutuva eläkeläisukko tulee aina laiturille laivan saapumisen aikaan. Entinen luotsi tai joku sellainen.

Nuorta väkeä on, kaupassa, baarissa, majakassa oppaana. Heillä on aina jokin side saareen, mutta talvet he asuvat muualla. Kaksi tutkaa kiertää loputonta kierrostaan. Jossain Galtössä joku ehkä sitä kuvaruutuakin tuijottaa. Muutama lapsikin näkyy mutta oikeastaan yllättävän vähän ihmisiä, vaikka kohta on juhannus.

Mannermainen risteilyalus Christina Brahe pysähtyy illalla muutamaksi tunniksi laituriin. Laiturissa on saksalainen puinen, isohko purjealus ja paljon lasikuitupaatteja. Väkeä menee ja tulee. Paikka on etelämpänä kuin Ahvenanmaa. Kukaan ei Suomessa asu tätä etelämpänä.

Ajoin kotiin kovaa vauhtia. Laitoin cd:n täysille ja olin kuin huumattu. Kotona söin mitä kaapissa oli ja join votkaa päälle, jälki onkin sen mukaista.

Utö

Armeija on tänään luovuttanut alueita yleiseen käyttöön. Olen käymässä Utön linnakesaarella, jonne ajattelin muuttaa Keuruulta. Kesällä tämä on kaunis ja idyllinen paikka, mutta olisiko minusta ollut siihen.

Eivor-niminen yhteysalus, oikean laivan näköinen ja kokoinen, toi matkalaisia muutamiin saariin. Eivor on islantilainen alus, joka on juuri ostettu Suomeen.

Vähän tylsää oli ottaa aurinkoa neljä tuntia kannella, vaikka saaristo onkin tunnetusti kaunista. Laivassa oli autokansikin ja sen alla ravintola, joka ei ollut kovin viihtyisä, pikemminkin tarkoituksenmukainen. Jokin työporukka, ehkä Wärtsilästä oli retkellä ja heillä oli omia eväitä. Jotain viihdettä oli sentään kuunnella humaltuvien juttuja, ei tosin kovin erikoista.

Jurmon saari jäi varsinkin mieleen. Sitä oli minulle kehuttu jo ennestään. Jurmossa kannattaisi jäädä ja tulla vaikka iltalaivalla takaisin Nauvoon.

Minä menetän paljon viihtyvyydessä, kun olen yksin. Illalla on majakkaopastus ja museokäynti. Saaren monitoimiyrittäjä oli ottamassa vieraita vastaan. Hänellä tuntui tosiaan olevan kädet täynnä työtä tähän vuodenaikaan.

Miten sitten kun syysmyrskyt alkavat ja kesävieraat lähtevät? Saaressa on kahvila, kirkko, kauppa, koulu ja nettipiste, josta tätä kirjoitan. Kännykkä toimii ja varmaan televisiokin. Miten täällä elämä jatkuu, kun armeijan kantahenkilökunta vetäytyy pois? Ukot puhuivat, että lehdessä oli kirjoitettu, että ensimmäinen perhe muutti tänne tänään armaijalta vapautuneeseen taloon.

Voisin kyllä ajatella vuotta saaressa, mutta en yhtään pidempään ainakaan ensi alkuun. Minä voisin varmaan saada toimeentulon, kun pääsen "eläkeputkeen", sort of. Jos olisin osannut hommata vaikka käännöstyötä, täällä kyllä eläisi.

Kannustinloukkukeskustelun viimeisin sana

Viimeistä sanaa ei kannustinloukuista keskustelussa ole kaikesta huolimatta sanottu, vaikka sen käsityksen helpolla saakin, kun lukee vaikkapa Isosiskon merkintää. Hänen merkintänsä pohjautuu työministeriön tuoreeseen tutkimukseen.

En ole sitä vielä lukenut edes kokonaan. Tutkimukset eivät välttämättä ole mukavinta luettavaa kesähelteillä. Niiden kieli on vaikeaa minullekin, vaikka olen lukenut yhteiskuntatieteitä ns. maisteriksi asti.

Isosiskon väittämä on mielestäni virheellinen, kun hän sanoo, että lievä passivoivuus koskee vain ansiosidonnaista saavia. Muita oli yksinkertaisesti kovin vaikea tutkia. Tutkijat yleistävät itse, että kyseessä on 500-1500 työpaikkaa, jotka jäivät saamatta.

Muut eivät yksinkertaisesti olleet tutkittavissa. Kun työtön putoaa työttömyyspäivärahalta ns. ansiosidonnaiselle tuen euromäärä ei muutu. Siinä ei ole silloin ns. porrastusta. Ihmisillä on vaikea tällaisissa asioissa toteuttaa klassisia koejärjestelyjä, koska on kyse heidän elämäänsä kiinteästi liittyvästä perusturvasta ja sillä on vaikea lähteä leikittelemään. Koejärjestelyssä jotkut jätettäisiin ilman turvaa ja katsottaisiin mitä tapahtuu verrattuna muihin.

Kun tutustuu itse tutkimukseen, huomaa, että mukaan tulee niin paljon epävarmuustekijöitä, että loppujen lopuksi on vaikea tehdä johtopäätöksiä. Kannustavuus voi olla negatiivista tai positiivista. Työtön saattaa ollakin motivoitunut, mutta työtä ei yksinkertaisesti ole saatavilla.

Mukana on myös niin paljon muuta yhteiskuntapolitiikkaa, köyhyyden, rikollisuuden ja syrjäytymisen vastustamista, että yhä vaikeampaa se on.

Paljon puhutaan siitä, että monet eivät hae erinäisiä tukia, vaikka olisivat niihin oikeutettuja. Toiset jäävät vapaaehtoisesti työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Tämä keskustelu on edelleen politiikkaa. Sekä vasemmistolla että oikeistolla on omat rakkaat keppihevosensa. Oikeisto puhuu mielellään kannustinloukuista ja siihen koulukuntaan minäkin itse asiassa kuulun. Vasemmisto taas painottaa eriarvoisuutta ja ns. oikeudenmukaisuutta. Mikä politiikka kannustaa yrittämiseen ja verojen maksuun, on taas uusien vaalien yksi tärkeä teema.

Aikoinaan, kun vasemmisto ja varsinkin äärivasemmisto puhui olevansa heikomman asialla, siltä meni mielessäni uskottavuus, kun itärajan takana oli työväestön paratiisi, jossa oli reaalisosialismi vallalla. Nyt vasemmisto voi taas olla hieman puhtaampi moraaliltaan.

Edellisessä postauksessani kirjoitin omakohtaisesti loppuikäni "varmasta" leivästä, mikä yksilökohtaisesti tuntuu huojentavalta. Siitä huolimatta olen valmis työhön, mutta en enää kovin heikolla palkalla, kuten esim. työnohjaajana mielisairaalassa. Minulla on siinä varmastikin kannustinloukku. Teen vaikka mieluummin taas vapaaehtoistyötä kuin kidun "paskaduunissa".

En ole vielä edennyt tutkimuksessa siihen kohtaan, missä puhutaan työmarkkinatuesta, toimeentulotuesta ja asumistuista. Ainakin toistaiseksi uskon, että siinä on todellinen kannustinloukku.

Tulevaisuuteni on turvattu

Olenhan minä sen tiennyt ennenkin, mutta en ole sitä ajatellut. Erinäisistä syistä ajattelin työuraani vajaan vuoden päästä loppuvassa, vähän kituvassa projektissa. Ei se minun vikani ole, että se kituu.

Työttömyysaikana putosin ns. työmarkkinatuelle, koska olin ollut työttömänä 500 päivää. Se tarkoittaa periaatteessa kahta vuotta, mutta koska olin koulutuksissa, aika taisi olla lähes kolme. Työmarkkinatuellakin pärjäsin säästöjeni ansiosta, mutta pidemmän päälle uhkasi köyhyys.

Käytin tuon yhteiskunnan tuen ekoyhteisön eteen, mutta siinäkin tuli raja lopulta vastaan. Tässä ei nyt siitä enempää. Ns. eläkeputki ja työttömyyseläke koski minua hieman vanhempia, mutta minun ikäisilleni 40-lukulaisille tulivat sittemmmin ns. lisäpäivät. He saavat ansiosidonnaista päivärahaa siihen asti, kunnen eläke tulee. Kruksina minun kohdallani oli vain ns. työssäoloehto. En ollut ollut työssä tiettynä aikana tiettyjä viikkoja, mihin en tässä tarkemmin mene.

Kun kuitenkin pääsin tähän sijaisuuteen, työssäoloehto täyttyy. Minulla on siis oikeus saada avustusta n. 60 % nykypalkasta eläkeikään asti, vaikka en koskaan saisikaan työtä, mitä aion todella kyllä hakea, jos terveys kestää. On aika huojentavaa vaikka toisessa vaakakupissa on tietenkin ikä ja sen mukanaan tuomat ongelmat.

Minulla on se tunne, että senssini ovat parisuhdemarkkinoilla ohi. En varmaankaan jaksa ryhtyä suhteeseen kenenkään ikäiseni, yleensä loppuun palaneen, katkeran ja ylipainoisen naisihmisen kanssa. Nuoremmat taas katsovat ohitseni nuorempiin.

On siis korkeintaan oikeudenmukaista, että saan siitä rahallista korvausta, jolla uskon pärjääväni mainiosti. Minun ei tarvitse mennä nuorempien lailla "paskaduuneihin". Minä tulen siis saamaan kansalaispalkkaa loppuikäni.

Pysyttelemällä jotenkin virkeänä harrastusten, ravinnon ja liikunnan avulla saan nauttia vielä elämsätä. Elämä on kuitenkin elämisen arvoista niin kauan kuin se on.

Koivistolta löytyy veriruskeita syntejä

Eilen uutisoitiin tutkija Jukka Seppisen puhetta, jossa hän väitti presidentti Koiviston ja tuolloin ulkoministerinä toimineen Paavo Väyrysen menettäneen hyvät mahdollisuudet saada Karjala takaisin, kun NL kaatui. (En muista kuka oli pääministeri.) Onko sillä Karjalalla toisaalta niin väliä? Kun vähänkään liikkuu Suomessa, näkee että tilaa on vaikka millä mitalla, rakentaa vaikka kuinka monta Karjalaa Suomen sisälle. Niinhän itse asiassa tehtiinkin sodan jälkeen, kun siirtoväki asutettiin ja lähdettiin sitomaan suomalaisia turpeeseen uudelleen.

Voi hyvin olla mahdollista. Koivistohan oli äärimmäisen varovainen. Hän viivytteli monta päivää Viron ja Baltian maiden tunnustamista ja tukeutui vanhaan systeemiin. Tässähän oli menossa maailmankuvan mullistus. Ei ihme, että Koiviston oli vaikea pelata. Olimme kaikki tottuneet siihen, että NL on ja pysyy. Baltian maat, joilla ei ollut paljon menetettävää uskalsivat ja onnistuivat.

Olisiko Karjalaa kuitenkaan voitu palauttaa, on eri kysymys, johon ei voi saada varmaa vastausta. Spekulaatiota se vain on. Kovastihan toki silloisissa sekasortoisissa oloissa, kun kommunistipuolueen ja NL:n vaikutusvalta murtui ja Jeltsinin Venäjä kasvoi, uhattiin balttejakin. Muistamme barrikadit, UMOn joukot ja kaiken sen hermojaraastavan jännittyneisyyden. Ei ihme, että Koivisto halusi pelata varman päälle.

Venäjä joutui myöntymään Imperiumin hajoamisen, Karjala olisi ehkä ollut niin pieni juttu siinä suuressa konkurssissa. Mutta me suomalaisethan olimme tottuneet "erikoisasemaamme". Uskoimme olevamme niin perin tärkeitä "Ystävälle", jonka kanssa meillä oli se kuuluisa "Luottamus", vaikka itse asiassa emme koskaan luottaneetkaan "ryssään". Eeihän sitä luottamusta olisi tarvinnut niin paljon toitottaa. Tarvitsiko meidän painottaa luottavamme Ruotsiin, vaikka sitä luottamusta sinne päin on huomattavasti enemmän.

Vaikka aikoinaan niin jumaloidusta Koivistosta löytyy yhä enemmän kritisoitavaa, on hän varmaankin tehnyt parhaansa ja aikansa hengessä. Meitä jälkiviisaita löytyy aina. Eri asia on Venäjän uusi nousu suurvallaksi ja talousmahdiksi, jota vanhasta muistista on niin helppo nöyristellä.

Kesäkaupunkeja

 Mitä hienoja kesäkaupunkeja tässä onkaan naapureina. Hanko ja Tammisaari ovat toinen toistaan kauniimpia. Eksyin ensin Hangon kerman asuttamiin osiin. Näin sitten, että on siellä tavallisempiakin kaupunginosia. Hiekkasärkät, mäntymetsät, uima- ja kalliorannat ovat kuitenkin joka puolella. En jaksanut kovin monta tuntia kuljeskella.

Olisin halunnut käydä Suomen eteläisimmässä pisteessä mantereella, mutta sinne ei ollut pääsyä tai en löytänyt. Olen jopa asunut pohjoisimmassa kylässä, olisi kiva ollut käydä eteläisimmässä kohdassa. Joka tapauksessa aika lähellä. Näin paljon luonnonsuojelualueita ja merenrannan kasvustoa. Onko sellaista kuin rantakaali, sellaiselta se kyllä näytti. Villinä kasvavaa ruohosipulia myös erotin. Mäntykankaan haju on tuttu synnyinseudulta, mutta siellä ei taatusti haissut meri. 

Ostin torilta syötävää suoraan paperikääreeseen ja useaan otteeseen jäätelöä. Näin Mannerheimin aikoinaan pitämän kahvilan ja puutalot med snickarglädje, mikä on Hangolle erityisen tyypillistä. Uusissakin taloissa oli torneja, mutta ne sopivat hyvin ympäristöönsä.

Kahvilapöydässä äijät puhuivat siitä, kuinka kalaa ei enää kannata pyytää hylkeiden suuren määrän takia. He siunailivat kuinka kalliiksi "vihreys" tulee ja ottivat tietenkin pyöriäisten laskennan kuvaavaksi esimerkiksi. Tämä taitaa olla lähes tavallisin jutunaihe, kun vähintään kaksi äijää kokoontuu jossakin päin Suomea.

Tammisaareen en jaksanut hehkuvan kuumuuden takia enää tutustua kovinkaan hyvin. Rannalla, aivan kaupungin kerskustassa oli paljon auringonottajia. Panin merkille erikoisen näppärät leikkivälineet lapsenlapsia ajatellen. Puistossa oli jopa pikkuväkeä varten juna, joka tosin maksoi euron ajelu. Vanha kaupunki on tietysti erityisen hieno, mutta nyt se muistutti tunnelmaltaan jotain italialaista kaupunkia auringonpaisteen tähden.

Kotimatkalla vastaan tuli paljon moottoripyöriä. Juhlat vasta alkavat, kun minä menen jo kotiin. Aioin mennä järveen, mutta sisälle päästyäni en enää jaksanut.

Auton vaihdossa

Minulla oli aika autonkorjaamoon ja veinkin rakkineen sinne, jotta korjaaja saisi arvioitua, mitä olisi tehtävissä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt, koska oli töissä yksin. Vein auton pois lopen kyllästyneenä. En viitsisi kuluttaa aikaani autoa korjaamolle kuskaamiseen. Se on hermostuttavaa ja kallista. Kemiöstä meillepäin olevassa talossa näyttää traktorinmyyjä myyvän autoja. Ajoin hänen pihaansa. Siellä oli etupäässä Toyotia. Myyjä oli poissa, mutta juttelin jonkun pihaan pistäytyneen miehen kanssa. Hän kehui japanilaista merkkiä luotettavaksi. Sitä olen kuullut toisiltakin. Eikös kyseessä ole Suomen myydyin automerkki, Toyota Corolla.

Hinnasta en tiedä. Saarella sanotaan yleensäkin hinnoissa olevan Kemiön lisän, varmaan tässäkin. Sovin tapaamisen puhelimitse ja toin Fiatini kaikkine renkaineen ja vikoineen paikalle. Myyjä tinki, mutta olin ehkä ovelampi, kun sain väliä enemmän kuin olin autosta maksanut.

Tässä toimivat sentään kaikki mittarit ja muut. Ihan nuori sekään ei ole, kyljessä on lommo ja entisten omistajien koirat ovat raapineet sisustusta paikoittain. Se on kuitenkin siisti, farmarimallia ja siinä on peräkoukku. Nyt se tulee jo ehkä huomenna käyttöön, sillä otan pyörän mukaan, kun lähden suurempia suunnittelematta Hangon suuntaan. Halpa auto oli huono auto. Fiateissa on kuulemma yleensäkin paljon sähköongelmia kuten oli tässäkin.

Käynti Hiittisissä

Jatkoin kotiseuturetkiä. Asiakkaani oli tahtonsa mukaan talkootöissä paikassa, jossa hänen on määrä myös tehdä töitä jatkossa. Minäkin menin mukaan, mutta petyin ja lähdin pois. Talkoolaiselle pitää mielestäni olla suunnitellut työt ja minun olisi pitänyt vain seisoskella ja olla auttavana kätenä tarvittaessa. Itse työkin, joka F:lle oli annettu oli kovin epärealistinen ja hihasta vedetty. Ei sovi ollenkaan sesonkiin vaan olisi jotain luppoaikoihin käypää. Kymmenessä päivässä ei sellaista kunnostustyötä mitenkään ehdi. Tilalla olisi muita ja tähdellisempiä töitä pilvin pimein. Minä olisin ollut valmis toisen työnantajaringin jäsenen aiemmin kertomaan raivaustyöhön ja aidantekoon, mutta en ollut halukas lähtemään sitä nyt kyselemään. En halunnut etehdä numeroa itsestäni, koska olen vain käypäläinen.

Pohdintaa palkkatuesta

Jos saa työpanoksen ilmaiseksi, ei pidä sitä laittaa mihin vaan. Tuottavuus on se mitä haen. Sama se on palkkatuella tehtävän työnkin kanssa. Jos saa työpanoksen ilmaiseksi, ei ehkä hae sille parasta tuottavuutta. Aikaisemmin, kun yhdistykset esimerkiksi saivat ilmaiseksi kaiken, jopa työnantajan sivukulut, oli ehkä helppo olla ajattelematta, mihin sen työn laittaa. Minulla on vain omat kokemukseni Keuruun ajoilta. Itse kun olin yhdistelmätuella palkattuna, olin mielestäni tunnontarkka ja tein tuottavaa työtä. Jälkeenpäin minusta tuntui, että homma meni sittemmin p:een meidän yhdistyksessä. Ei ollut valvontaakaan.

Tässä uudessa palkkatuessa ei yhdistysten etuoikeutetusta asemasta ainakaan puhuta mitään. Jossakin kryptisessä lauseessa puhutaan valtiosta: "Valtion virastolle ja laitokselle voidaan osoittaa määrärahoja työttömän työnhakijan palkkaamisesta aiheutuviin palkkauskustannuksiin noudattaen pääsääntöisesti, mitä palkkatuesta on säädetty." Tarkoittaakohan tuo juuri niitä työnantajan sivukuluja, jotka valtion laitos ainoana voi uuden lain mukaan saada? Sen sijaan palkkatukea voi saada kahteen vuoteenkin asti, jopa pitempäänkin, jos työntekijä on vajaakykyinen. Aiemmin yhdistelmätuki tuli vain vuodeksi tai ainakin se osa, jota nyt kutsutaan lisäosaksi, putosi pois vuoden jälkeen. Yksityiset ja firmat saavat tukea myös määräaikaisiin tehtäviin. Mutta puhutaan työehtosopimusten mukaisesta palkasta ja sivukulut on työnantajan maksettava itse, mikä tietää käsittääkseni n. 70 % palkkasummasta. Näin oli mielestäni ainakin ennen. Tuo palkkatuki on nyt yksi tärkeimpiä instrumentteja työttömyyden torjunnassa.

Pieni yrittäjä ei oikeastaan voi maksaa mitään palkkaa, mutta kysyn vain itseltäni, onko psykologisesti oikein, että hän saisikaan kaiken ilmaiseksi. Jos hän itse joutuu sijoittamaan jotakin, silloin tulee psykologinen vaade, että hän käyttää saamansa tuen tuottavaan työhön tai ainakin sellaiseen, jolle hän laskee tulevaisuudessa tuottoa, kun hän yritystään rakentaa. Eilinen esimerkki, jossa asiakkaani oli laitettu aika suuren ja mahdottoman urakan eteen, kunnostamaan hevosvankkureiden mekanismeja, joista puuosat olivat lahonneet haperoiksi, oli kyllä mielestäni vähän pahaenteistä. Tässä oli tosin kyse talkoista. Kaveri sanoi, että työn pitäisi olla valmis kymmenessä päivässä, mikä on mielestäni aivan mahdotonta, koska puuttui niin paljon osia. Vastaava kärry seisoi pihalla. Se kävisi rekvisiitaksi ihan yhtä hyvin tarkoitettuun tilaisuuteen. Tilalla on kyllä paljon muutakin ja päällekaatuvaa työtä. Tästä hieman närkästyneenä lähdin pois kotiseuturetkelle.

Hiittinen

Pysyttelin saman Dragsfjärdin kunnan alueella, sillä kävin mopolla Hiittisissä. Se on ollut ennen oma kuntansa, vuoteen 1969 asti. Siihen on kuulunut suuri joukko saaria. Pääsaaria on kaksi, jotka olivat puusillalla toisiinsa yhdistettyjä. Saarella asuu ehkä 300 ihmistä vuoden ympäri? Siellä on pari kauppaa, pari postin toimipistettä. Rosalan kylä näytti olevan suurempi. Siellä on Wilsonien perheen vetämä yritys Viikinkikeskus, missä olen aiemmin käynytkin, kun olimme Bengtskärin matkalla. Muutaman kilometrin päässä oli vierassatama. Kylässä oli pieni vanhusten palvelutalo, ala-asteen koulu. Koulunkäynti ala-asteen jälkeen on aika mahdotonta. Ruotsinkielinen yläaste on Taalintehtaalla. Kovasti idylliä saarelta löytyy. Minä nyt näin vain saaren läpi kulkevan kapean, kiemurtelevan ja kestopäällystetyn tien. Vain muutamasta kohdasta pääsin rantaan. Hiittisten kirkonkylä oli toisessa päässä saarta. Siellä oli tietysti kaunis kirkko ja pieni kauppa, jossa näytti olevan yllättävästi tavaraa. Tavarat oli aseteltu nätisti, ei ollenkaan standardimaisesti suorille hyllyille. Merivartioasema siellä näytti olevan myös. Taaempana näin laiduntavia lehmiä. Saarella ei ehkä ole maataloutta ja lehmät oli käsittääkseni tuotu maisemanhoitotarkoituksessa. Saattaa olla, että olen väärässä.

Netistä googlettamalla ei ainakaan listan alkupuolelta löydä mitään oikein kiinnostavaa Hiittisistä. Koululla on kotisivut, mikä ainakin on hyvää ja vanhusten palvelutalolla myös. Siellä on kylän tietokonetupa ja siellä on sivareita, jotka ovat jättäneet jälkensä nettiin. Palvelutalo ottaa ulkopuolisia asiakkaita hoitoon, koska pienessä kylässä ei taida riittää vanhuksia tarpeeksi. Siis keitä vain.

Saarella käy lääkäri ja terveydenhoitaja. Yhteysalus Aura on vankan luotettavan tuntuinen. Millaista olisi asua saarella vuoden ympäri? Asun itsekin Kemiön saarella, mutta sitä ei juuri siltojen ansiosta huomaa. Minulla on sellainen käsitys, että kaikkeen tottuu. Meri on tietysti hieno, mutta pidemmän päälle tuskin jaksaisin veneilyä, kuten en jaksaisi myöskään camping-matkailua. Kaupunkiinkin tottuu. Kulttuuritarjonta ei pidemmän päälle merkitsekään juuri mitään. Parhaat matkat on suoritettava oman pään sisällä. Media, kirjat, musiikki kuitenkin loppujen lopuksi ovat rajatttomia. Parisuhde varmaankin, jos sellainen hyvä on. Kammoan myös sitäkin, ainakin jos se osoittautuu pakkopaidaksi. Miten käy sitten, kun rakkaus ja intohimo loppuvat, tai niitä ei ole edes alkuun?

Hiittisten saaren kuuluisimpia asukkaita ovat Eppu ja Kurt Nuotio. Olen nähnyt heidät itsekin menossa kotiinsa Kasnäsissä. Mitään erikoista he eivät tietenkään minulle merkitse, mainitsin vain.

Kävin ostamassa saaristolaisleipää, Rosalan limpun, Ritas Festservicestä. Ostin myös lähtiessäni herkullisia savusilakoita sueväästä, miehittämättömästä myyntipisteestä. Kyltti osoitti myös Peti ja Puuro- yritykseen. Sen sivuilta löytää saaresta suhteellisen paljon tietoa.

Kovasti oli kylmää ajella. En oikeastaan tiedä, pidänkö mopoilusta. Pyöräily on hauskaa, eikä tule kylmä. Istua nyt haisevan ja pärisevän rakkineen satulassa. Kuitenkin, kun tuli tuokin rakkine hankittua, pitäähän sitä käyttää. Olin kylmissäni, väsynyt ja auringon polttama, kun lopulta pääsin kotiin. Minulla on Ruotsin matkan jäljeltä erehdyksessä ostettua votkaa. Ei se mitään lämmitä.

Itse saarella olin vain kolmisen tuntia. Kävin syömässä seisovasta pöydästä Kasnäsin ravintolassa. Minua alkaa ottaa aivoon sen alituiseen sama tarjonta. Mitään vaihtelua eikä oikeastaan mielikuvitustakaan pöydässä ei näe niiden neljän kerran perusteella, mitä olen ravintolassa syönyt. Tuoresuolattu lohi ja siika ovat tietenkin hyvää, mutta muu tarjonta on korkeintaan keskinkertaista eikä kalassakaan ole mielikuvitusta tarvinnut juuri käyttää.

Kovasti on tietenkin hyvä, että joku jaksaa yrittää ja rakentaa saaristoon tuollaisen, näissä oloissa kiitettävän yrityksen. Kemiön saaren matkailijat taitavat valua sinne, mutta aika heikoin perustein. Muualla saarella olisi vaikka mitä muuta tarjottavaa.

Hän teki sen taas

Erkki Lampén tekee sen taas. Sankarimatkailija meloo nyt Suomen halki. Nyt pitää miettiä, mitä se seuraavaksi keksii. Lentää veivattavalla lentokoneella Suomen halki. Kaivaa tunnelin Suomen halki. Hyppii kiveltä kivellä Suomen halki. Konkkaa yhdellä jalalla. Kävelee käsillään. Minä kun kovasti tässä mietin uskallanko lähteä palljon vaatimattomammalle pyöräretkelle, johon liittyy nukkumista teltassa. Kävin ottamassa rokotuksen puutiaisen aivokuumetta vastaan. Terveyssisko oli kovasti huolissaan sivuvaikutuksista. Borelioosia vastaan ei voi rokottaa.

Lampénin edellisetkin kertomukset matkoistaan ovat olleet kovasti mukavia. Tuskin hän tässäkään pettää.

Luin Jorma Uskin blogista presidentti Mauno Koiviston itsevaltaisesta menettelystä laman aikana. Jos on arvostettu tasavallan presidentti, voi rikkoa perustuslakia. Muistamme myös Koiviston lausuman inkeriläisten kohtelemisesta paluumuuttajina, minkä hallintoelimet ottivat lakina. Nyt hän on vanha ja yhä kunnianarvoisa. Mitenkään ei tietenkään käy, että häntä syytettäisiin perustuslain rikkomisesta. Ehkä vielä suurempi syy oli muussa valtion koneistossa, joka hyväksyi presidentin omavaltaisuuden.

Pieni maa

Suomi on tosiaan pieni. Uusi tuttavani on tietyn naisen ex. miesystävä. Naisen seuraava poikaystävä oli tuttuni Keuruulta. Kovia naistenmiehiä varmaan molemmat. Muistan eräänkin jutun... taitaa olla parempi kertomatta.

Lähden kohta kiertämään saaristoa kesälomallani. Huomenna hankin rokotuksen punkkien levittämää tautia vastaan. Rokotusbussikin on kiertänyt, mutta se on jäänyt minulta huomaamatta. Rokotteen sain lääkärin määräyksellä apteekkiin ja huomenna menen terveydenhoitajalle saamaan sen pistoksena.

Ajattelen käydä ainakin Utön linnakesaarella ja yritän myös kiertää pyörällä saariston rengastietä. Asiakkaani on mieleisessään paikassa, reilussa ja tutussa ympäristössä. Jotakin sain sentään aikaiseksi. Olemme molemmat tyytyväisiä. Ennen lomaa aion mennä samaan paikkaan talkoisiin.

Muutan todennäköisesti työpaikan osoitetta lähemmäksi asiakkaita. Työympäristö tulee olemaan virikkeellinen Sagalundin museo Kemiössä. Asia oli jo ennen joulua tapeetilla, mutta kypsyi vasta nyt, oikeastaan eilen. Tietokoneet ja netti olivat harha-askel, nyt täytyy yrittää muuta. Työttömille ja syrjäytyneille tietokoneet ovat liian kaukainen asia. Sinne menooon tarvitsen autoa, joka käynnistyy. Nyt se on vähän niin ja näin. Kesällä pärjään kyllä pyörällä ja mopolla, mutta entä syksyllä ja sateellakin. Onhan bussi tietenkin. Aion viedä autoni valohoitoon ja arvioitavaksi, mitä maksaa käynnistymisen parantaminen. Muuten se on ihan hyvä auto.

Ajoimme tänäänkin kyseisellä rakkineella kymmeniä kilometrejä tällä saarella löytäen hienoja, kiemurtelevia maalaisteitä, parhaassa vihreydessään. Yhdessä paikkaa pysähdyimme ostamaan itsepalvelukioskista pussillisen uusia perunoita. Keitin niitä kotona ja hyvältä maistuivat. Ostin juhlan kunniaksi oivariinia ja laitoin kastikkeeseen monia viehättäviä yrttejä. Ei tarvitse pelkästään tilliä. Englantilainen alaston kokki laittaa uusien perunoiden kanssa minttua ja niin minäkin tein, mutta lisäsin varmuuden vuoksi tilliä, rosmariinia, mäkimeiramia ja ruohosipulia.

Valtakunnissa kaikki hyvin

Det går bra för Sverige, toteaa Ruotsin finanssiministeri. Kansantalous kasvaa. Ruotsin valtalehti DN esittää kuitenkin pääkirjoituksessaan syvän huolestumisensa. Ei ole totta. Työttömyys syrjäyttää nuoria ja siirtolaisia.

Asiat eivät ole paremmin kotimaassakaan, vaikka pääministeri leuhkii kuinka hyvin asioita on hoidettu. Joka kuudes nuori elää toimeentulotuella, työttömien ja pätkätyöläisten armeija elää sivuraiteilla elämäänsä.

Antamalla lisää tukea ei ehkä asioita ratkaista. Pari sivureiteille ajanutta tässä kylässä yhden vuorokauden aikana: Toinen meni alasti kauppaan ostamaan olutta. Kun hänelle ei myyty, hän palasi puukon kanssa. Toisen mesomista viranomaiselle todistin itsekin eilen. Vaikka kuinka todistan itselleni, että oikeus olla kuolematta nälkään, on hyväksi yhteiskunnalle. Toimeentuloturva ehkäisee myös rikollisuutta, kaipaisin kuitenkin myös keppiä, porkkanan lisäksi. Vaikka eihän se tietysti käy. Vankilassa ja laitoksissa istuvien määrän kasvattaminen on vielä pahempi asia.

Asiat eivät ole helppoja. Politiikan vaikutuksia on vaikea arvioida. Vain populistit tietävät oikeat ratkaisut.

Suomessa suunnitellaan Ruotsin mallin mukaan kokonaiskoulupäivää. Ruotsissa sitä tehtiin jo kolmekymmentä vuotta sitten, kun SIA-koulua suunniteltiin. Monien harrastusiässä olevien lasten aikataulu on repaleinen ja raskas. Vanhemmilla on kova työ kuskata lapsiaan sinne tänne. Periaatteessa kannatan uudistusta. Kokonaiskoulupäivä saattaa auttaa perheitä olemaan enemmän yhdessä iltaisin. Myös tyhjien koulutilojen iltapäiväkäyttö on taloudellista. Vaikka lapset mukavia ovatkin, he osaavat olla myös rasittavia. Hyvä jos he oppivat laitosmenoon jo pieninä. Olisi varmaan hyvä tutkia Ruotsin kokemuksia. Siellä se on ollut käytössä jo pitkään. Harva uudistus tosin toteutuu niin hyvin kuin sen kannattajat ovat odottaneet tai niin huonosti kuin vastustajat.

Päivittelyä

Kylällä käydessäni kävin parissa kirpputorissa, toinen ihan vasta avattu. Sääliksi kävi, yrittäjäparka. Väestöpohja on liian pieni, ihmisillä kodit täynnä krääsää jo ennestään. Kummassakaan ei ollut monia tavaroita, joita olisin halunnut. Valikoima oli köyhää ja mautonta. Silti on kunnioitettavaa, että joku jaksaa yrittää mieluummin kuin olisi toisten lailla työnvälityksen kirjoissa. Tällä uudemmalla oli kahvilapuoli ja jopa ulkoterassi. Kovin pitkää se tuskin kumminkaan kannattaa.

Sadan metrin päässä kahdella pikkupojalla oli pöytä, jossa he möivät taimia. Hienoja yrittäjänalkuja hekin. Halpahallissa jonkin matkan päässä tavaranpaljous. Siellä asiakkaita tosiaan käy. Siinä kulmakunnassa on melkein Suomen rumimmat rakennukset. Agri-marketille on valmistumassa uusi toimitalo kylän paraatipuolelle. Silti entisessäkin käy ostajia. He eivät valitse kauppaansa arkkitehtuurin mukaan. Siinä keskellä kaunistuksena on romuautoja täynnä oleva tontti. Kunta on näköjään hävinnyt taistelun romutarhan omistajaa vastaan.

Svartskallarna

Luin Jan Guilloun kirjan Svenskarna, invandrarna och svartskallarna. Se on julkaistu jo kymmenen vuotta sitten. Vuodet näyttävät kuluvan yhtä nopeasti kuin hedelmäpelin kiekot pyörivät. Olin juuri julkaisemisen aikana muuttanut Ruotsista pois, joten kymmenen vuoden takainen tilanne on minulle tutuinta.

Näyttää siltä, että siirtolaisten näkyvyys Ruotsin mediassa on ainakin parantunut. Mustapäitä näkyy kuuluttajina ja hupiohjelmissa, mikä tietysti ilahduttaa. Toissapäivänä katsoin kotimaan televisiosta Ähläm Sählämiä ja pidin ideasta vaikka sitä oli blogeissakin paheksuttu. Sen sijaan, että olisi käyty syvällisiä keskusteluja, ongelmat tuotiin leikin varjolla ruutuun: Somalilaiset arvostelemassa suomalaista naista, mikä kutkuttavan hyvä idea.

Omasta sammakkoperspektiivistäni katsoen. Asuinalueellani, Surahammarissa, oli parikin pakolaisten vastaanottokeskusta. Nyt ne ovat molemmat hävinneet jo vuosia sitten. Jopa talotkin on hävitetty ja paikalla on nurmikenttä. Ählämeitä ja sählämeitä ei juuri katukuvassa enää näy. Oikeastaan heihin oli jo tottunut.

En tiedä mikä oli syy ja mikä seuraus. Puolitoista vuosikymmentä sitten Ruotsissa oli voimissaan Ianin ja Bertin, Ny Demokrati- puolue. Sekin on jo kauan sitten hävinnyt puoluekartalta, mutta Guillou osoittaa kuinka heidän siirtolais- ja pakolaisvastainen ohjelmansa on melkein kohta kohdalta siirtynyt valtion viralliseksi ohjelmaksi - hyvässä tai pahassa, on sitten eri juttu. Hyvääkin siinä on. Maa ja sen asukkaiden kestävyyskyky ei olisi riittänyt niin vahvaa ja idealistista pakolaispolitiikkaa. Oli hermojaraastavaa kuunnella uutisia hyökkäyksistä polttopulloin pakolaisten kimppuun, ristien polttamisesta ja pakolaisten murhista.

Guillou osoittaa kuinka Ruotsin turvallisuuspoliisi SÄPO oli ottanut pakolaiset silmätikuikseen ja loukkasi monin tavoin heidän (ihmis)oikeuksiaan, mikä oli paljon pahempaa kuin kansalaisissa esiintyvä rasismi. Miten sitten valtionpoliisin ja terrorismin suhde on tänään, kun äärimuslimismin esiinmarssi on tapahtunut toden teolla, en uskalla edes ajatella.

Guillouhan ei taida edelleenkään olla Ruotsin kansalainen vaan Ranskan. Vuosia sitten luin jostakin lehdestä, että hänen biologinen isänsä olisi suomalainen.Miten tämä juttu oikeasti menee, en tiedä.

Hän muuten suhtautuu varsin nurjasti ns. kotikielen opetukseen. Siitäkään en loppujen lopuksi tiedä mitään, vaikka kulutin parikymmentä vuotta ns. kotikielen opettajana. Teoria oli, että oppimalla ensiksi kunnolla oman kotikielensä olisi helppoa omaksua muita. Olin muistaakseni siinäkin skeptikko, sillä harva suomalaislapsi oppi kunnolla suomenkieltä ja kulttuuria juuri ympäristön tähden. Ympäristö oli vajavainen, siitä ei päässyt mihinkään. Opettaja ei muutamana tuntina ehtinyt paljoa tehdä vaikka hän olisi ollut mikä Chrysostomus tahansa. Kotiympäristö oli lapsilla useinkin liian puutteellinen henkisessä mielessä.

Oma lapseni ei käynyt suomalaisia luokkia, mutta pidin silti huolta, että hän oppi suomenkielen ja sai hyvän pohjan. Hyvin hän on pärjännyt, mutta surukseni kieli ei ole siirtynyt kolmannelle sukupolvelle.

Kotikielen opetuskin on käytännössä loppunut vaikka Guillou ei kirjassaan sitä vielä ehtinyt huomata. Suomenkielen osalta opetus on siirtynyt vapaakouluille joita on 8 kpl, suuremmilla paikkakunnilla.

Lehmäpolkuja pitkin

Vieläkin olisi mahdollisuus päästä lentämään ultrakevyellä koneeella, kun läheisellä lentopaikalla on menossa ilmailutapahtuma. F. soitti ja kertoi liftanneensa sinne. Minua huolestuttaa kuitenkin melkoinen tuuli, ja toistaiseksi olen jänistänyt.

Kävin pyöräperäkärryn kanssa huutokauppapaikalla, mutta näytti siltä, että myytävänä oli tavanomaista tavaraa ja ahtaat tilani ovat jo tarpeeksi täynnä muutenkin ja Keuruulla on vielä toinen mokoma. Näin sen huutokaupan nuolen aamulla, kun menin pyöräilemään yhtä mukavaa metsätietä, jota en ole ennen kulkenutkaan. Se ei pettänytkään ja oli kunnon vanhanaikainen, mutkitteleva lehmäpolku. Kilometrejä tuli kolmisenkymmentä.

Nyt jalka on taas kunnossa, mutta en taida nyt ryhtyä hölkkäämään ennen kuin saan painoa pudotettua. Hyvät aikomukset eivät ole pitäneet, mutta aion ryhdistäytyä taas. Kuntoilua jossakin muodossa aion kyllä jatkaa, koska siitä saadut edut ovat näkyvät. Taudit eivät iske. Ihan selvästi huomasin, että Ruotsista tuomani tartunta latistui. Tyttären perhe taas on tautikierteessä, mutta mitä nuorille voi sanoa. He ovat aikansa lapsia ja kulkevat autolla kaikkialle.

Joku osoitti minulle yhden saaren kuuluisan asukkaan, Edu Kettusen talon. Toinen kertoi synkkiä tapauksia ihmiselämästä, murhista, rikoksista ja hyväksikäytöistä. Huutokauppa oli lähellä Amos Andersonin synnyinkylää, Brokärriä, josta Amos ei pitänyt synkkien muistojen tähden. Siellä seudulla on nykyisin maasälpäkaivos, josta viedään mm. laivoilla jauhettua maasälpää. Tässä auringonpaisteessa seutu ei vaikuttanut kylmältä ja sumuiselta, vaikka itse Brokärrissä en käynytkään.

Mitä sanoisi Amos Andersonin elämänkerran lopusta? Ainakin että tekijällä oli hyvä ote. Hän ei hymistellyt ja kertonut vain magnaatin hyvistä puolista vaan myös pimeistä. Kerrottiin, hieman peitellysti tosin, hänen käymisestään ulkomailla sellaisissa paikoissa joita täällä kutsutaan bordelleiksi. Elämänkertana kirja oli tosi hyvä. AA sijoittui hyvin aikaansa. Torsten Steinby oli itsekin Hbl:n päätoimittaja ja taitaa olla itsekin jo varsin iäkäs, mikäli enää elääkään.

Amos Anderson

Luen Torsten Steinbyn kirjoittamaa Amos Andersonin elämänkertaa. Se kertoo paikkakunnan suuresta pojasta, jonka jäljet yhä näkyvät Kemiön saarella. Hänen kesähuvilansa, Söderlångvik on yksi saaren taatuista käyntikohteista.

Hän teki elämäntyönsä muualla julkaisijana, suurliikemiehenä ja suurlahjoittajana. Häneen liittyy paljon tarinoita, joita hän itsekin kertoi mielellään elämänkerturin mukaan, ja jotka eivät aina olleet ihan totuudellisia. Hän on kertonut mm. soutaneensa kahdeksanvuotiaana Turkuun ja takaisin myymään poimimiaan marjoja, mikä on kyllä uskomatonta, kun matkaakin on 50 km.

Ei hän ehkä ollut myöskään Suomen rikkain mies eivätkä hänen lahjoituksensa aina kovin suurellisia. Paikkakuntalaisilla alkaa olla jo väärääkin tietoa yksityiskohdista. Rooman Villa Landea hän ei yksin ostanut, mutta pani oston kyllä vireille.

Nyt kun trendinä on, että saarelle tulee kyllä paljon matkailijoita, he pakkaavat huristamaan sileää asfalttia myöten eteläkärkeen ja saaristoon sijoittuviin kohteisiin ja jättävät itse Kemiön saaren nähtävyydet vähemmälle. Onhan täällä musiikkijuhlia ja muitakin tapahtumia, mutta lisää ohjelmatarjontaa varmaan tarvittaisiin.

Andersonin elämään liittyy traagisuuksia ja yksinäisyyttäkin. Hän ei koskaan mennyt naimisiin ja puhuttiin hänen olevan poikkeava, mutta elämänkerturin mukaan se ei ollut totta. Hänellä oli nuorena rehellinen kuppa, joka kyllä parantui ja jätti jäljelle hedelmättömyyden. Hänen suhteensa vanhempiin ja veljiin olivat hieman problemaattisia. Kaksi veljeä sairastui mielisairauteen ja veljen lapset olivat hieman hunningolla. Äitikin oli kauniisti sanottuna hieman surumielinen. Anderson kammosi synnyinkyläänsä, mutta piti kyllä kotisaarestaan kovasti.

Hän ei ollut toisen suurmiehen, Sagalundin perustajan, opettaja Oskar Janssonin alkuperäinen suosikki. Välit kylläkin lientyivät. Sen sijaan runollisen opettajattaren Adèle Wemanin lellikki hän oli ja piti ikääntyvästä runottaresta hyvää huolta myöhemmin.

Yksi paikkakunnan suurmiehistä, mahtisuvun Ramsayn jäsen, August oli ratkaisevassa asemassa Amoksen pääsyssä liikeuralla eteenpäin, mutta kuitenkin kaiken takana oli nainen, joka auttoi Amosta ulkomaanmatkalle, jossa hän hankki tärkeitä tietoja ja taitoja.

Kotiseuturetkiä

Teemme kotiseuturetkiä, joissa saattaa olla pientä asiantynkääkin. Eilen kävimme jännittävässä paikassa, josta ei saarella yleisesti tiedetä.

Kaksi nuorta, kaunista ja jäntevää ihmistä on perustanut keskiaikaisteemaan perustuvan seikkailutallin. Se on ainoa Suomessa, jopa Pohjoismaissa, jossa annetaan opetusta. Heidän kotisivunsa kertovat parhaiten, mistä on kysymys. Turun keskiaikaismarkkinoillat heidät ainakin nähdään. Nyt he olivat harjoittelemassa ohjelmaa.

Tilalle oli rakennettu mitä melkoisesti. Siellä oli siisti talli ja harjoitusrata. Rakenteilla oli pyöreä areena. Pyöreistä, järeistä puista oli tehty kotamaisen rakennuksen runko. Vähän kateeksikin ehti pistää, sillä emme kahdeksan vuoden aikana saaneet Keuruulla vastaavaa aikaan. Tosin remontoimme talon ja teimme paljon muutakin, mutta tuollaista romanttista rakennelmaa olisimme kaivanneet.

Kävimme monessa muussakin paikassa ja valokuvasimme hieman. Tarkoituksena on että toimitan kaverin töihin hänelle sopivaan paikkaan uudella palkkatuella. Jos työvoimalautakunta ei siihen suostu, niin johan on markkinat. Yhtäkkiä olimme vierailulla, jossa kaveri puhui sujuvaa saksaa. Itsekin huomasin kuuntelevani sujuvasti. Harmi, etten osaa sanoa juuri mitään muuta kuin siansaksaksi.

Kiroilu

On ollut aikoja, aika lähelläkin vielä, jolloin minua on hyssytelty kiroilemisesta. Erehtyyhän sitä yhteen jos toiseenkin. Jokainenhan saa ja varsinkin omassa blogissaan tehdä mitä vain, varsinkin mukavalta naapurin tytöltä kuulostava Saara. Pirteätältähän se vain joskus kuulostaa. Sanoja ne ovat siinä kuin muutkin. Kieli ja kielenkäyttö kehittyvät. Minusta ei saa tekemälläkään moraalitanttaa.

Minä muistan naapurin Taunon, joka paukkupakkasellakin kulki karvalakin korvat ylös sidottuina, käänsi vain lakkia korvalta toiselle vähän väliä. Taunon joka toinen sana oli kirosana. Kyllähän se huvitti ja viihdytti. Alla oli paljon herkkyyttä ja pettymyksiä, jotka sitten purkautuivat raadollisena kielenkäyttönä. Kirosanojen takana on joskus suuria pettymyksiä, kaunaa ja katkeruutta. Sen tajuavat kaikki. Siksi kiroilu antaa huonon kuvan ihmisestä. En halua seurustella katkerien ihmisten kanssa itse. Oman tyttären en ole kuullut kiroilevan muuta kuin normaalisti ja sen tuntuu hyvältä. Tuskin kukaan vanhempi haluaa lapsistaan katkeria olentoja, tuskin Saarakaan. Kiroilu voi muuttua normaaliksi arkipäivän kielenkäytöksi. Vanhempien esimerkki varmaan merkitsee jotakin.

Tehokeinojen käyttö on hyväksi, mutta niitä on käytettävä säästäen, muuten ne menettävät tehonsa. En ole lukenut Saaran blogia suurennuslasin kanssa, luen monia blogeja, mutta tyypilliseen tapaani laiskasti. Understatement, niukka ilmaiseminen kestää pidemmän päälle paremmin. Myös liiallinen huumorin käyttö väsyttää. Hauskat seuramiehet, huumormiehet ja -naiset ovat pidemmän päälle rasittavia, varsinkin alatyylin huumoria käyttävät. Yhteiskunnalliset epäkohdat eivät ekspressiivistä kieltä käyttämällä parannu. Tietenkin sillä voi näyttää olevansa tosissaan. Mutta kovasti huutamalla vain väsyttää ihmiset kääntymään pois.

Vaikka joku Haanpää kuvasi jätkiä, en muista hänen herkutelleen voimasanoin, ei liioin Linna eikä Päätalo. Ne ovat paikallaan asiayhteydessään ja huolella käytettyinä. Tässä on muutamia kiroilulinkkejä. 1 2 3 Onhan blogistanissa ihan alan asiantuntijakin, kiroguru.

Taalintehtaan museo

Kävin eilen Taalintehtaan museossa. Paikka näytti elävän hiljaiseloa. Museon johtaja oli kouluttamassa kesäopasta. Minulle olisi pidetty oma opastus, mutta ymmärsin, että tulossa oli pian ryhmä ja kulutin vähän aikaa läheisessä kirjastossa, mikä olikin hyvä, sillä löysin sieltä Torsten Steinbyn kirjoittaman Amos Andersonin elämänkerran. Anderson on hahmona jo kiinnostava, mutta hän liittyy monin sitein Kemiön saareen.

Ryhmä oli Åbo Akademin folkloristeja ja opas innostui ryhmästä varmaan panemaan parastaan. Museo on aika uusi, muistaakseni alkanut 1982. Se on sisustettu muutamaan vanhaan työväenasuntoon, ihan vanhan ruukkialueen viereen. Huoneista oli tehty muutamalle 1900-luvun ajanjaksoille tyypillisiä. Ilman ihmisiä tuollaiset miljööt jopa pakkaavat olemaan idyllisiä. Kesällä varmaankin erinomainen museonjohtaja on lomalla, joten opastus ei ehkä ole yhtä asiantunteva kuin eilen, mutta opastyttö on ainakin suloisempi kuin keski-ikäinen mies, ainakin minun silmissäni.

Asumisahtaus oli suurta, hajut ja muu asumisen jälki puuttuivat, vaikka yhdessä huoneessa oli ihan sellaista kuin asukkaat olisivat vain käymässä ulkona. Tuhkakupissa oli tupakkaa ja sängyt olivat valmiiksi nukkumakuntoon pedattuja. Lattialle laitettavat patjat tosin puuttuivat. Viimeisin miljöö oli 60-luvulta. Se alkoi olla jo tuttua. Oli mustavalko-tv ja tuttuja huonekaluja ja kodinkoneita.

Oikein kiinnostava museo. Käynti maksoi opastuksineen vain 2 €. Viimeisenä kävimme museopuodissa ja uusimmissa taloissa, joissa esiteltiin pienoismallin muodossa raudanvalmistusta. Myös nykyajan tehtaan tuotteita ja valmistusta oli esillä. Eri paksuisesta langasta tehdään jos jonkinlaista tuotetta. Yhdessä huoneessa oli kotikyläni, Björkbodan tehtaan esittelyä, koska oma lukkomuseo on korjauksen alla. Muistan mm. hulluinhuoneen lukon, joka on ollut aikoinaan oma tuotteensa. Molemmat museot kuuluvat samalle museosäätiölle.

Taalintehtaan elämää tehtaan varjossa valaistiin hauskasti ja elävästi. Paljonkin mukavia anekdootteja jäi mieleen. Oikein suositeltava museo, jossa ei väsy. Tulen viemään sinne vieraitani.

Taalintehdas on kiehtova ja tyypillinen ruukkimiljöö. Se on ollut täysin ruukinpatruunoiden ja virkamiesten vallassa. Luokkaerot ovat olleet suuria. Asumisahtaus ja -taso ovat olleet alhaisia yllättävän myöhään. Paikkakunnassa näkee havainnollisesti Suomen nopean rakennemuuttumisen.

Reportaaseja todellisuudesta

Luen aina mielelläni reportaaseja todellisuudesta. Ammattikirjoittajille, toimittajille tietenkin kaikki kunnia. Hehän ovat olleet kukkulan kunkkuja näihin aikoihin asti, mutta he tekevät vain pintaraapaisun. Sen huomasin kuinka yleensä aina sai olla tyytymätön Keuruun yhteisöstä tehtyihin juttuihin. Se olikin yhtenä pontimena, kun itse ryhdyin reportoimaan arjesta. Minua tietenkin mairitteli, kun Pohdiskeleva liftari mainitsi minut tämän alan edustajana. Kovin on köyhäksi jäänyt kuitenkin piirini. Aion kyllä kesän aikana vähän kiinnittää huomiotani tähän puoleen. Tästä ihan lähipiiristä on kyllä paree olla puhumatta.

Blogimaailmassa uutuuksia tarkastellessa huomioni kiinnittyi Fennistisivarin blogiin. Hän raportoi kiinnostavasti Lapinjärveltä, vähän samanlaisesta entisestä alkoholistien hoitolaitoksesta kuin tuttu Keuruun paikka. Veljeni oli harjoittelemassa Lapinjärvellä maatalousopinnoissaan. En itse aikoinani ollut valmis sivariksi, koska ajattelin tutustuvani todellisuuteen paremmin normaalissa asepalveluksessa. Silloin sivarius oli vielä kovin poikkeavaa. Sivariasiaa Lapinjärven horisontista voi lukea myös näiltä muutaman vuoden ikäisiltä kotisivuilta.

Ruotsalaiskirje Nigeriaan

Elimistöni ei tiedä, pitäisikö sairastua vai ei. Palkkioni liikunnasta, terveellisestä syömisestä ja hyvästä yleiskunnosta olisi, jos en saisi kunnon vilustumissairautta. Tyttären perhe oli taas kerran kipeänä, sieltä se tauti on peräisin. He ovat olleet talven todellisessa vilustumiskierteessä kaikki. Vävy kertoi olleensa tuskin kahta viikkoa kunnossa. Oliko se nyt jokin rauhaskuume, joka vei yleiskunnon niin alhaalle. Hänen mukaansa pernan toimintakyky oli huonontunut, mikä saattaa olla syynä vastustuskyvyn alentumiseen. Miten sitten selviävät ne, joilla perna on poistettu, sillä ilman sitäkin kuulemma pärjää? Itse en ole vuosiin ollut vilustunut.

En löydä Aftonbladetin tai DN:n nettisivuilta juttua, joka hieman huvitti. Jostakin minun on täytynyt se lukea. Joku ruotsalainen oli kirjoittanut "ruotsalaiskirjeen" Nigeriaan. Hän oli kuvaillut olevansa hylätty prinsessa Lilian, joka joutuu elämään kadulla ja juomaan sadevettä lätäköistä. Hänen ennen vaaleat hiuksensa ovat värjäytyneet virtsanvärisiksi. Hänellä on kuitenkin jossakin 250 miljoonaa saatavilla, mutta hän tarvitsee siihen apua "nigerialaiskirjeiden" tapaan.

Hän oli lähettänyt kirjeitä hyvässä asemassa oleville nigerialaisille. Oikein niille, vaikka tuskin samat henkilöt ovat syyllistyneet noihin. Miestä paheksuttiin, koska hän oli käyttänyt arvossapidetyn prinsessa Lilianin, Bertilin lesken nimeä ja olemusta. Poislukien tuo asia, muuten hyvä juttu. Minkähänlaisen kirjeen Suomesta voisi lähettää Nigerian hepuille?

Maalaisen tipsi:

Mikset tee kuten minä? Huolimatta siitä, että pidän kovasti monista eturivin bloggaajista, he kyllä pärjäävät muutenkin. Kill your darlings. Olen jo pitkään lukenut heidän blogejaan top 100 tai Luetuimmat 100-listan kautta. Yhtä hyvin voisi olla myös top 200. Muut ovat omissa suosikeissa. Listalla myöhempänä tulevat ansaitsevat tulla näkyville yhtä hyvin. Erojen listajohtajiin ei tarvitse olla niin suuri. On aivan runsauden pulaa hyvistä kirjoittajista.

DN on nettilukijan paratiisi HS:iin verrattuna

Valtalehdet ovat noudattavat erilaista politiikkaa nettiversioissaan. Ehkä tilanne johtuu kilpailuasemista. Hesari on yksinvaltias, mutta Dagens Nyheterillä on varteenotettava kilpailija.

HS:ien ilmaisessa nettiversiossa on uutisia ja lyhyitä juttuja mutta DN näyttää paljon artikkelejaan. Onhan selvää, että verkonkin tulee tuottaa, mutta jokin syy siihen on, että DN on valinnut toisen vaihtoehdon. Tavalliselle lukijalle jälkimmäinen on tietenkin miellyttävä palveluvaihtoehto. Netissä juttuja on koottu teemakokonaisuuksiksi, mikä oikeastaan tuo paljon lisäarvoa papperiversioon verrattuna. Yksi hyvä esimerkki teemasta on Ett frö till nytt liv. Juttusarja kertoo luonnon parantavasta vaikutuksesta, mihin edelleen uskon kaikesta siihen liittyvästä himphampusta huolimatta. Varsinaisesti tulin tästä verkko-DN:stä tietoiseksi vasta eilen päättyneen Ruotsin matkani ansiosta. Läs mer - antaa lyhyiden ingressien jälkeen kokonaiset artikkelit kuvineen.

Arvossapidetty bloggaaja, Jukka Kemppinen, sanoo pönöttävälle päätoimittajalle kovan sanan. Hän on muistaakseni myös maininnut tuosta HS:n niukkuuspolitiikasta julkaista aineistojaan ilmaiseksi, mutta en löydä linkkiä tähän hätään. Myös Mediablogi on jaksanut muistuttaa muuttuneesta media-ilmastosta. Ruotsissa vaikutti, että lehdistö on ryhtynyt vastaiskuun ja mainostaa bloggaajien epäluotettavuutta. Yhtenä virikkeenä oli muistaakseni se, että jotkut nuoret liberaalit bloggaajat olivat kuulemma levittäneet tarkistamattomia tietoja.

Vääriä tietoja ei pitäisi levittää, mutta jotenkin kuitenkin minua viehättää se, että netissä ja varsinkin henkilökohtaisissa blogeissa voi kertoa tietoja, joita ei ole perin pohjin varmistettu. Uutinen on sekin, että tietynlaisia tietoja liikkuu, huolimatta niiden oikeellisuudesta. Että tiedot ovat varmistamattomia, pitäisi aina mainita. En tiedä, ehkä tässä on kyse omasta moraalisesta alennustilastani.

Kotona taas

Matkalle lähtiessäni tapasin rappukäytävässä JP:n, joka on ikäänkuin talonmiehen ja isännöitsijän yhdistelmä. Isännöitsijäntoimisto on toisella paikkakunnalla ja käytännössä toimintaa vetää siivousyhtiö. Joku oli soittanut hänet paikalle epäilyttävän käryn takia. Sanoin, että luultavasti syynä olin minä, sillä yritin putsata piintynyttä liettä hyvällä Pirkka-niksillä eli mäntynestesaippualla. Sitä pitää kuumentaa, silloin se on tosi tehokas. Yritin kyllä tuulettaa käryt parvekkeelle, mutta veto oli vienyt käryä porraskäytävään. Yritin vihjata samalla, että ottaisin kovin mielelläni paremman kylpyammeen, mutta turha oli toivo. Palatessani ei uutta ammetta tietenkään ollut. Heppu on oikeastaan aika laiska. Tänne tullessani hän esitti paljon parempaa kuin miksi hän osoittautui. Tällaisessa slummissa asuvalle ei tarvitse tehdä palveluksia. Amme on minusta paljon mukavampi kuin tavallinen sähkösauna. Otan kylvyn joka aamu ja jo lakastuneen ekoihmisen imagon puolustuksekseni ajattelen, etten syyllisty kovin suureen energiantuhlaukseen, sillä en käytä kuin vähän vettä kerralla.

Ilokseni, toukokuussa kylvämäni yrtinsiemenet ovat itäneet eivätkä kuivuneet viikon aikana. Täällä on ilmeisesti ollut kylmää. Pitänee hakea valmiita taimia toden teolla.

Taas tuntuu, että olen aika lailla tyhjän panttina mitä tulee töitten määrään. Tämä on kuitenkin niin helppo homma ja palkkakin on kohtalainen, etten ryhdy hakemaan uutta työtä. Vuoden päästä se on sitten edessä. Kiinnostavaa nähdä, löytyykö ikälopulle enää mitään. Nyt olen tosin ollut töissä eikä hakupapereissa tarvitse näyttää kahdeksan vuoden lovea työhistoriassa, tai ainakaan se ei ole viimeisenä.

Pesonen

Matkan ehkä paras anti oli tutustuminen nuorempaan lapsenlapseen. Erikoinen persoonallisuus. Hän osaa sanoa muutamia sanoja, puhuu varmaan kyllä mielestään paljonkin, mutta puhe on toistaiseksi melko käsittämätöntä. Pojalla on ihan mukava luonne.Hymypoika, joka osaa ottaa kontaktia, veitikkamainen ja vitsaileva, mutta uskomattoman itsepäinen. Kaksi vuotta vanhempi velipoika on helisemässä, kun vanttera, melkein neliskanttinen kaveri haluaa tahtonsa esiin. Hän puree, raapii ja lyö ja isoveli joutuu pyytämään vanhemmat apuun. Jos poikaa kieltää, hän huutaa kimeällä äänellään tarkoittaen, ettei hän pidä kielloista. Vieras, isoisä, isä tai äiti saa saman reaktion, jos uskaltaa kieltää. Silti hän tottelee lopulta eikä kanna kaunaa. Väsyneenä ja nälkäisenä hän on hirmuinen kiukkupussi, oli jo ihan imeväisenä vauvana.

Nyt hän on tuhti ja tomera. Hän kulkee keinuvin vahvoin askelin, on äärimmäisen varovainen, mutta silti tapahtuu vääriä arvioita. Hän ei pyydä apua ensi hätään, mutta osaa toki turvautua aikuiseen. Jos kaatuminen tai putoaminen on ehtinyt tapahtua, hän huutaa mammaaa ja pyyhkii kaikki muut auttavat kädet sivuun, sätkii ja huutaa. Äiti on lopulta se tukipylväs, joka osaa ainoana lohduttaa. Pojalla on luonnetta vaikka toisillekin jakaa.

Aamupäivällä naapurin lievästi kehitysvammainen tyttö ja minä katsoimme kuinka pojat laskivat potkuautoillaan pihalta kadulle. Kadulla ei ole juurikaan liikennettä, mutta hetkeksikään lapsia ei voi jättää ilman valvontaa. Tontin ohitse menee kapea, mutta vilkkaasti liikennöity tie, jonne ei ole menemistä. Ihme kyllä lapset oppivat varomaan eivätkä lähesty kuoleman tietä. Aivan samanlaisessa vaarassa olisi pieni koirakin, mutta sekään ei edes aiokaan karata tielle. Silti yksin heitä ei ole pihalle päästäminen. Pojat laskivat mäkeä tukka suorana ja kurvailivat autoillaan rinnetontilta kotikadulle, jossa ei liikennettä paljoa ole. Iso tie kulkee ihan tontin vierestä, mutta sitä oppii olemaan huomaamatta. Aivan samanlaisen kokemuksen saavat ne jotka asuvat junanradan vieressä. Sitä ei lopulta edes huomaakaan. Vieressä pauhaavaa vilkasta liikennettä, joka ei noudata nopeusrajoitusta, ei lopulta edes kuulekaan. Minäkin nukuin kymmenen metrin päässä tiestä mökissäni, joka tosin on vuoren rinteessä liikenteen yläpuolella.Samalla olemme kapealla kannaksella kahden kimmeltävän järven välissä, pronssikaikaisen muinaislinnan rinteellä. Pian lähes samaan paikkaan tulevat lampaat, jos ne suostuvat pysymään aitauksessaan.

Kävimme eilen Julitan kartanossa. Se sijaitsee Södermanlannin eli Sörmlannin maakunnassa. Yrttitarha oli laaja ja hieno. Puistossa on Pettsonin eli Pesosen talo. Se on rakennettu 2/3 kokoon. Vajassa oli Pesonen itsekin ja Findus-kissa, kovin ne olivat liikkumattomia. Lapset taisivat luulla niitten olevan oikeita. Kesällä mökissä on elävä Pettson, kaikkien pienessä mökissä asuvien ukkojen arkkityyppi. Kaikki oli ihan kuin kirjassa.

Ostin tyttärelle Lidlistä sähköllä toimivan grillin, jota hän kokeili tänään aterian valmistamiseen. Hänen mielestään patiolle tuli sen mukana ihan uusi ulottuvuus. Ruoat eivät sinänsä ehkä onnistuneet ihan parhaimmalla tavalla.

Siljan bussimatkassa oli myös uusi ulottuvuus. Kun bussi lähestyi Tukholmaa, kuljettajasta sukeutui mainio matkaopas. Hän ryhtyi ihan spontaanisti kertomaan tien varrelle jäävistä nähtävyyksistä, sanoisin kultuurillisesti, henkevästi ja asiantuntijuudella. Katsoin lompakostani, mutta siellä oli vain viisisataa kruunua. Olisin palkinnut, mutta viisisataa on sentään liikaa, vaikka Ruotsin rahan arvo on laskenut. Kun aloitin opettajana taisin ansaita jotain alle kolme tonnia kuussa. Nyt opettajan alkupalkka on varmaankin parikymmentä tuhatta. Toiset matkustajat kiittelivät kuljettajaa ja katsoin, että en rupea lisää vuodattamaan, mutta matka oli ehdottomasti elämys kuljettajan ansiosta. Kuljettaja oli ihan tavallisen ukon näköinen, mutta hänessä piili taiteilija ja filosofi, vähän kuten Pettsonissakin.