Pölsa

Olisihan minun pitänyt tietää, että jos sekoittaa monia värikylläisiä aineosia ruokaan, tuloksena on harmaa iljetys, joka muistuttaa ruotsalaista pölsaa, pahimman mahdollisen näköistä kuviteltavissa olevaa ruokaa. Maku ei tosin suinkaan ollut yhtä surkea kuin ulkonäkö. Ivalojoen kullankaivajilla oli ruoka nimeltä iljetys, joka oli limaisia makarooneja sekoitettuna säilykelihaan. Minäkin söin omaa iljetystäni hyvällä ruokahalulla. Ruoasta tuli pölsan näköistä, kalakaan ei tainnut onnistua.

Olin ristipaineiden alaisena. En ehtinyt laittaa lounasruokaa ja olin nälkäinen. Rapun lapset pyysivät tulla vieraaksi, mutta en ehtinyt keskittyä heihin, sillä naapurin mukava vanha rouva soitti ovikelloa ja antoi lahjaksi suuren hauen. Rupesin sitä laittamaan. Hauesta saa hyvää kermalla ja voilla, mutta päätin olla terveellinen ja tein seoksen riisistä ja mausteista, jonka aioin neuloa hauen mahaan. Vaaleakiharainen parivuotias tyttö kyseli paljon, hänen veljensä ei osannut perehtyä nettipeleihin ilman opastustani. Pelkäsin, että tyttö polttaa itsensä, koska valtava kala kiinnosti häntä ja hän pisti nokkansa ihan kiinni siihen. En onnistunut neulomaan kalan mahaa kiinni vaan sidoin kalan langalla. Sanoin lapsille, että he saavat lähteä. Pystyn miehiseen tapaan keskittymään vain yhteen asiaan kerralla.

Pystyn vielä pelastamaan kalan. Ehkä teen huomenna soppaa johon käytän myös suuren maksan ja mätipussit ja lohkaisen osan valtavasta uunikalasta. Voita täytyy kyllä ostaa. Isossa kalassa erotti siististi pussissaan lelluvan sapen, jonka osasin poistaa.

Kunnallisneuvos

Kirjailijan päiväkirjassa oli mielenkiintoinen kuva. Siinä oli kirjailijan isä muutamien muiden kansallissosialistien seurassa. Yksi miehistä oli Vilh. Forsström (Nivanto).

Eikö hän olekin sama Ville Nivanto, joka esiintyy toisen Forsströmin/Koskimiehen kirjoittamassa sukukirjassa, joka kertoo Mathlinin suvusta, johon minäkin kuulun. Suku oli tullut Lapppiin kurittamaan Lantaa ja Lappia. Yksi esi-isä oli Kemin Lapin nimismies/vouti. Hänen poikansa oli Linnén kuriton oppilas, joka meni naimisiin Lapin naisen kanssa ja jäi Lappiin kun poroelo ja perhe kasvoivat ja antoivat paremman toimeentulon kuin ylimääräisenä kamarikirjurina toimiminen Upsalassa.

En paljon Villeä ehtinyt tuntemaan muuta kuin pikkupojan perspektiivistä. Nivannon talo Kitisen rantatöyräällä Laurin tilalla paloi jonain valoisana kesäyönä. Olin silloin alle kymmenvuotias. Nivannoilla oli parikymppinen ylioppilastytär, ainoa lapsi, joka paloi talon mukana. Huhumylly tietenkin kävi ja kertoi vinttikamarissa yöpyneestä tuntemattomasta miehestä.

Palanut talo oli ehkä kymmeniä vuosia purkamattomana muistomerkkinä jostakin syystä. Olisi luullut, että se oli vanhemmille kipeä muisto, mutta isä ei halunnut taloa purattaa. Käsittääkseni Ville oli alkoholisoitunut, mutta hän oli myös rikas, suuri metsänomistaja. Ensimmäinen tyttöystäväni kertoi jutun kuinka leski kurkisti testamenttiin luvatta. Tila meni muistaakseni norjalaiselle, etäiselle sukulaiselle ja lukuisat sodankyläläiset sukulaiset jäivät nuolemaan näppejään. Myös alkoholisoitunut, minua paljon vanhempi serkkuni, joka oli myös aika suuren tilanomistaja ja kirkonkylän pikkuherroja työnvälitysasiamiehenä oli paljon tekemisissä sukulaisemme kanssa. Hänhän oli naapurin isäntäkin, vaikka ei sotainvalidina paljon tehnytkään muuta kuin konehommia.

Jotenkin muistan hämärästi, että Villen opinnot olivat jääneet kesken, kuten A. Konkkakin ilmaisee. Hän oli kuitenkin kunnalliselämässä mukana. Siellä oli äitinikin. Joku kertoi äitini moittineen Villeä julkisesti viinamäen touhuista, äidillä kun oli omakin ristinsä, myös viinaan menevä Kallensa. Äiti oli huomattava paikallispoliitikko ennen kuin joutui liikenneonnettomuuteen Rovaniemellä jäisessä sillankorvassa. Turvavöitä ei tunnettu ja auto pyöri penkereeltä alas ja iso, lihava äitini lensi ulos ja murskasi luunsa. Hänet saatiin vielä käveleväksi, mutta leukemia puhkesi; en tiedä voiko shokista sellaista saada. Hän kuoli Helsingin asemalle verensyöksyyn.

Minä istuin keinussa, olin kuusivuotias, kun kuulin viestin, joka tuli käsivälitteistä puhelinlankaa pitkin.

Että Ville Nivannolla oli tällainen menneisyys kansallissosialistina, oli minulle uutta. Olisi tosi mukavaa tietää vähän enemmänkin.

Talviaikaa

Näin harvinaisen paljon vaivaa ja pyöräilin 30 km saadakseni Hesarin kuukausiliitteen. Tahvanaisella Nesteellä ei ollut kuin Turun Sanomat ja pornolehtiä. R:ssä Kemiössä myyjä oudoksui paksua lehteä, mutta ei ryhtynyt tarkistamaan, olinko sujauttanut kenties jonkun muun lehden Hesarin sisään. Kerroin että sisällä on liite.

Ikinä ei tule varmaankaan tiedoksi, mitä vaikutuksia kohutulla artikkelilla oli. Kuinka moni avasi tietokoneen ja tutustui ensimmäistä kertaa blogi-ilmiöön? Kuinka moni kirjoittautui blogilistan käyttäjäksi? Kuinka moni heistä jää koukkuun. Otin jokin aika sitten pois laskurin enkä saanut uutta laitettua. Olisi tosi mukavaa nähdä kasvoiko kävijöiden luku. Uudella top-listalla maalainen on noussut koskaan aikaisemmin kokemattomaan menestykseen. Substanssia ei edelleenkään ole kummoisesti, elämänpiirini on kovin suppea. Aiheita voin kohta ottaa vain tv:stä, kun itsesuojeluvaiston ansiosta ei voi kirjoittaa samalla tavalla lähiasioista kuten tein ekoyhteisössä kaikkeen kyllästyneenä.

Olen tietenkin tyytyväinen, että nimeni mainittiin. Samalla moni parempi jäi mainitsematta, mutta jos artikkeli innosti lukemaan blogeja, myös mainitsemattomat hyötyvät. Kuinka moni lukija hieraisi silmiään ja sanoi NN, tuon nimen muistan? Jaaha, että hänkin kirjoittaa noita outoja julkaisuja.

Artikkelissa ei ole moittimista. Näkökulmia voisi toki ottaa tuhansia ja toivottavasti muut mediat sen nyt tekevät, kun isoveli Hesari on näyttänyt esimerkkiä. Blogit ovat edelleenkin mielestäni taikamaailmaa. Tavallisessa kanssakäymisessä on niin paljon ikäviä konventioita, se on tylsää verrattuna virtuaaliseen.

Uusia tuulia mielisairauksien hoidossa

Olen työskennellyt yhteensä n. 8 kk mielisairaalassa enkä tullut hullua hurskaammaksi. Ruotsissa paikka oli suurkaupunki Västerås. Kieli oli kuitenkin vieras. Sairaala oli korkeassa rakennuksessa. Ikkunat olivat niin lujat, että kestivät termoskannulla pommittamisen, sitä tosiaan tapahtui. Olin mukana taltuttamassa raivoavia potilaita ja lukitsemassa heitä suomalaiskeksintöön, vöihin jotka sitoivat sänkyyn. Sidotuilla piti olla joku aina seurana istumassa ja jouduin muutamaan vuoroon. Kerran muuan neito heitti vöissä ollessaan lautasensa ja lasinsa seinään ja sain olla siivoamassa jälkiä. Oli itsemurhaa yrittäneitä. Minua ei laitettu valvomaan siirtolaisia vihaavaa arjalaista, joka oli yrittänyt polttaa Upsalan tuomiokirkon.

Hoitajanuran tähtihetkiä koin, kun ehdin ensimmäisenä taltuttamaan mustaa vihaista miestä, joka löi tuolin säpäleiksi lattiaan ja aikoi raivata tiensä vapauteen. Hän oli sekavassa tilassa ja sai varmaan karkoituksen jonnekin. En ehtinyt ajatella, olisiko hänellä vaikka HIV.

Juttelin eniten suomalaisten potilaiden kanssa, mutta monien ruotsinkielistenkin. Nykyään sairaalat saattavat olla savuttomia, en kyllä ymmärrä miten se on mahdollista mielenterveyspotilaiden kohdalla. Silloin tupakkahuone oli se paikka, jossa potilaisiin sai jonkinlaisen kontaktin joskus. Siellä sain muuten kuulla ensimmäsitä kertaa uskonnosta nimeltä new age. Siitä kertoi potilas, jonka bravuuri oli helluntailainen kielillä puhuminen, mikä kuulosti aivan oikealta.

Oli kesä-aika ja aidattu ulkopaikka oli osaston kosketus luontoon. Sielläkin istuttiin ja poltettiin. Osalle annettiin ulkonaliikkumislupa, osa tarvitsi saattajaa. Rondiksi kutsuttiin sitä, kun vuoron vaihtuessa käytiin läpi kunkin potilaan tila. Joskus olin mukana lääkärin luona, kun kyse oli väkivaltaisuuteen taipuvasta potilaasta. Mielestäni lääkärit eivät olleet kummoisia, kirjoittivat vain lääkkeensä ja sillä siisti.

Suomessa olin ulkotyönohjaajana. Siitä ajasta olenkin kirjoittanut niin paljon kuin ehdin viiden kuukauden aikana. En nähnyt paljon osastotyötä. Henkilökunta oli varmasti ihan ok. Vt ylilääkäri ei täälläkään ollut mikään persoonallisuus eikä ylihoitajakaan. Sain kovin byrokraattisen kuvan hyperjärjestäytyneestä koneistosta, jossa oli paljon purnaavia, pienipalkkaisia koneiston hoitajia. Maalaissairaalassa oli hieman parempi kosketus luontoon, mutta luonto ei ollut sielläkään mikään resurssi vaan jonkinlainen kulissi. Lääkkeillä huumatut ja fyysisestikin huonokuntoiset potilaat tekivät mekaanisesti työtään. Tupakinpoltto oli kovaa ja tauot tärkeitä. Keskusteluja toki syntyi vaikka minua olikin kielletty niihin ryhtymästä. Yritin jututtaa potilaita ja toisinaan se onnistui. Jotkut olivat niin lukossa tai dementoituneita, ettei se käynyt. Osa potilaista oli muiden paikkojen puutteessa pitänyt kalliita erikoissairaanhoidon paikkoja varattuna jo vuosikymmeniä. Ymmärsin kuitenkin, että hoitokoteja oli ja kävinkin muutamassa.

Potilaiden ja hoitohenkilökunnan oli varmasti vaikea katsoa tilanteensa ohi tai ulkoapäin, niin sisällä he olivat vuosikymmeniä jatkuneissa asetelmissa.

Tänään olin kuuntelemassa yhtä joka osasi. Hän oli tullut Ruotsista, puhui täydellistä ruotsia vaikka olikin tullut maahan Ranskasta nuorena maahanmuuttajana:

"RIKTNING – ÅTERHÄMTNING 28.10.2005
Åbo Svenska Församlings församlingshem,
Aurag. 18, Åbo
Alain Topor är psykolog, fil dr och chef vid enheten för Forskning och Utbildning, SPO Södra,
Stockholms läns landsting.
Föreläsaren är också forskningschef på institutionen för socialt arbete vid Stockholms universitet.
Topor har gett ut böckerna Återhämtning från svåra psykiska störningar (2001) och Vad hjälper?(2004)"

Alain Topor osasi asiansa ja luennoi valloittavasti. Itsekin, tosin virkaheittona, opettajana tiedän, että luennoinnissa on kyse viettelytaidosta. Hän osasi sen ranskalaisena, vaatimattomasti ja huumorintajuisesti. Christer teki muistiinpanoja. Toivottavasti hän julkaisee ne. Itse keskityin vain kuuntelemaan ja pystyn piirtämään vain kalpean kuvan elegantista luennosta. Toporin siirtolaisnäkökulma ruotsalaisuuteen vetosi myöskin. Hänellä oli nuhruisia kalvoja, mutta käsitteitä on löydettävissä aterhamtning -nettisivuilla. Kyseessä on mielestäni harvinaisen järkevä projekti.

Topor asetti kyseenalaiseksi skitsofrenian määritelmät, mikä sinänsä jo on hyvä lähtökohta. Tämä wikipedian artikkeli ei ole täysin vanhanaikainen, mutta siinäkin toivottomuus lyö läpi. Skitsofrenia ei ole parantumaton aivojen rakenteesta johtuva sairaus, mutta vaikka hyväksyisimmekin diagnoosin, siitä on mahdollista parantua joko kokonaan tai osittain. Hän näytti joitakin pitkäaikaisseurannan lukuja. Viime vuosisadan alussa 20-30- luvuilla återhämtning oli n. 40 %, muuten jopa 60. Psykofarmakan tulo ei muuttanut lukuja. Tuo lamakauden tulos johtui työttömyydestä hänen mukaansa. Toisen pitkäaikaisseurannan mukaan kehitysmaissa parannutaan parikymmentä prosenttiyksikköä enemmän. Se vaikuttaa oudolta, sillä sairaalaolot eivät siellä todellakaan ole korkealuokkaiset. Selitys voi olla yhteisöllisyydessä. Sairaala, ja lääkehoidolla ei ole kaiken kaikkiaan juuri prosenteilla osoitettavaa vaikutusta kuntoutumiseen.

Topor ei kuitenkaan asettanut lääkehoitoa epäilyttäväksi, sillä toisille siitä on apua, toisille ei.

Lääkkeet saattavat olla tärkeä osa potilaan toipumisessa olennaiseksi osaksi muodostuvassa elämäntarinassa. Tässä on muuten bloggaamista sivuavaa aihetta. Myös blogi voi olla tällainen elämäntarina/selviytymistarina. Tuskin siitä on haitaa terveellekään. Huomaa myös yhteydet ns. tarinayhteiskuntaan. (Tietoyhteiskunta onkin muuttumassa tarinoita ja unia kertovaksi satumaaksi, minkä ajatuksen on lanseerannut mm. tanskalainen Rolf Jensen.)

Projektin sivuilta löytyy kosketuskohtia tämän päivän luentoon. Toivon tosiaan, että Christer vetäisi niitä myös esille. Minulle se on yksin liian vaikeaa.

Topor painotti potilaan merkitystä prosessin liikuttajana. Suomen tilanne ei omista kokemuksistanikaan tunnu yhtään sen omaehtoisemmalta kuin Ruotsin, vaan potilas joutuu kummasakin maassa ohjaavan sormenheristelyn kohteeksi, mikä ei ole ollenkaan hedelmällinen lähtökohta. Potilaat ovat vaivaisia lapsia ja objekteja. Toporin sanat hoitosuunnitelmista naurattivat mutta myös kauhistuttivat. Suunnitelmatalous ei kuollut NL:n sortumisen myötä vaan elää ja voi paksusti. Kaikkialla koulusta terveydenhoitoon ja työttömyyteen hallintoalamaiset joutuvat jopa allekirjoittamaan monenkarvaisia suunnitelmia, joiden takana he eivät itse suinkaan ole. Vastuun ottaminen ei suinkaan ole sitten helppoa, kun potilaat/asiakkaat ovat vuosien aikana taantuneet. (Toivon tosiaan apua!)

Pieni yksityiskohta: Topor puhui tapauksesta, jonka itsekin muistan. Edgar-nimistä potilasta pidettiin ensimmäisenä skitsofreniasta parantuneena ruotsalaisena. Terapeuttina oli Barbro Sandin. Nykyään Edgar on itsekin psykologi ja terapeutti. Parantuneita väitetään joskus väärin diagnostisoiduiksi.

Aika herkullista oli Toporin tarinointi siitä kuinka äänien kanssa voi neuvotella ja sopiakin siitä, että ne eivät häiritse. Niille voi jopa sopia vastaanottoajan, esim. klo 19-20, kuten muuan potilas oli tehnyt. Tässä muistuu mieleen, että Anita Konkka on kirjoittanut herkkänä ja huuhaahan taipuvaisena ja unia näkevänä, äänistä. Itselläni oli tyttöystävä, joka myös kuuli ääniä, mutta elää niiden kanssa sovussa ja lienee kohta valmistumassa lääkäriksi. Äänistäkin on aterhamtning-sivuilla oma kappaleensa.

Tosiaankin hyvä ja ajatuksia herättävä opintopäivä. Sen oli järjestänyt ruotsinkielinen mielenterveysalan järjestö, joka on potilaiden puolella. Sitä vastannee suomenkielinen Mielenterveyden keskusliitto. Korjatkaa, jos olen väärässä. Niitten vastapoolina on sitten virallinen ministeriön ja viranomaisten alainen ja rahoittama byrokratia ja ammatti-ihmisten omat järjestöt ja käytännöt. Näistäkin Toporilla oli herkullista sanottavaa.

Mieleeni tuli, että aika heikoilla jokin yksinäinen mielenterveysalalle tuleva ihminen ajatuksineen on, jos hänellä on toporilaisia ajatuksia. Ilman viiteryhmää hän on yhtä yksin kuin minä olin sekä suurkaupungin pilvenpiirtäjä- että maalaissairaalassa. En tiedä miten runoilija-psykiatri Claes Andersson ja muut kuusikymmentälukulaiset radikaalit onnistuivat muuttamaan ympäristöään. Olen ymmärtänyt, että Raunolla on taustaa tässä työssä. Millaista se oli? Christer auta sinä myöskin, please, ja avaa sanainen arkkusi tässäkin asiassa! Vai pelkäätkö tarttua asiaan taannoisten kokemustesi takia. Toporin mukaan mielenterveyshoitoihin osallistuu jo n. 20 % väestöstä. Se on mielestäni meidän kaikkien asia ainakin veronmaksajina ja omaisina, jos ei muuten.

Lisäys: Luulin muistavani, että A. Konkka olisi kirjoittanut äänistä. Tarkistan, kuka se oli, vai oliko kukaan. Kuulinko itse ääniä? Laajasti ottaen Konkka on kyllä mielestäni newagelainen. Pidän unista ja kollektiivisesta tajunnasta kirjoittanutta Jungia myös "huuhaanan piiriin kuuluvana", mutta en vähättele. New agessa on tosi paljon fiksuakin. Jos esim. kristinusko ja muhametilaisuus tuomittaisiin fundamenttalistien perusteella, tekisimme pahan virheen.

Topor puhui lopuksi parantumista edistävistä tekijöistä: Yksi vahvaksi noussut oli eläimet ja erityisesti koirat. Hän jutteli ammatti-ihmisten osuudesta. Hän oli nimittäin tehnyt haastattelututkimusta, jossa kyseli parantuneen potilaan omia kokemuksia. Hoito-alalla puhutaan paljon professionalismista, joka tarkoittaa olla laittamatta persoonaansa likoon, jotta välttäisi sillä loppuun palamisen.

Vitsi: Kaksi psykologia tapaa. Paljonko kello on, toinen kysyy. Entä sinun mielestäsi, toinen vastaa.

Toporin haastatteluissa esiin nousivat kuitenkin sellaiset kontaktit, joissa ammatti-ihminen oli poikennut hänelle annetuista roolista: Tehnyt jotain ylimääräistä, persoonallista, osoittanut omaa heikkouttaa. Oli myös saanut jotakin potilaalta. Kontakti oli ollut sekä antamista että saamista puolin ja toisin.

Tässä kohdin koin mieluisen ahaa-elämyksen. Jotakin sentään olen tehnyt toisin, kun suunnittelematta lähdin Keuruulla soutelemaan kahdestaan potilaan kanssa, vaikka minulle oli sanottu, että retkellä on aina kaksi hoitajaa. Sekä opettajana että muussa elämässä olen aina yrittänyt olla mahdollisimman vähän professionaali.

Se että hän painotti, kuinka potilaillakin on tosi paljon omia resursseja, oli myös mieluisaa kuultavaa. Olenhan käynyt eräänlaista huutawan ääni-profeetallista-kampanjaa mielestäni huonosti onnistunutta ekoyhteisö-ideaa kohtaan, missä itse olin syvällä toteuttajana. Aina kuitenkin painotin, kuinka omia resursseja olisi meillä ollut, mutta rakenteiden vuoksi ne eivät tulleet käyttöön.

Yhdistysten luvatussa maassa ääniä kuulevillakin on oma yhdistys: Suomen moniääniset ry . Heidän linkkisivuiltaan näen, että on toinenkin ja ehkä vielä keskeisempi mielenterveysalan keskusjärjestö: Suomen mielenterveysseura. Mikä järjestö on eniten potilaiden puolella, en tiedä. Äänistä löytyy monia linkkejä, mutta äänistä kirjoittanutta blogia en löytänyt vielä.

Shopholic

Veteraaniurheilija olisi ollut oppilaastaan ylpeä. Ostin paljon terveellistä Kemiön S-Marketista. Siellä niitä on, toisin kuin kyläputiikissa. Avocado. Kukkakaali. Pienet, pyöreät porkkanat. Munakoiso. Kesäkurpitsa. Tomaatit. Rypäleet.

Kohta ajelen tiedon valtateitä nopeammalla kaaralla. Kemiön puhelin myy DNA:n laajakaistaa keskimäärin 6 €/kk halvemmalla kussakin hintaluokassa kuin Telia-Sonera. Kun muutin tänne, minulle kerrottiin vain Sonerasta ja luulin sen olevan monopoli. Lopetin kalliimman tilauksen ja sain nelinkertaisen nopeuden vain 4 €:oa kalliimmalla kilpailevasta yhtiöstä. Ehkä videonpätkät jo onnistuvat ja voin katselle Pekka Nykäsen erinomaisia linkkejä.

Laitoin säästöni Talletus + tilille. En uskaltanut laittaa niitä rahastoihin. Eihän maailmasta tiedä, mihin se kääntyy, jos vaikka lintuinfluenssa iskee kovalla kädellä. Katastrofin sattuessa tosin ei voi olla varma mistään muustakaan. Sillä tilillä on hyvänkin koron mahdollisuus ja silti pääoma on turvassa, pankki lupaa. Jos en olisi säästänyt työvuosinani ruotsalaisiin rahastoihin, olisin työttömyyden tullessa ollut puilla paljailla ja kurjistunut todella. Nyt pystyin sen sijaan leikkiä mesenaattia Keuruulla, tosin siunauksetta.

Ostin taas Löytöhallista turhia tavaroita pyörän peräkärryn täyteen. Uuden, miellyttävän tuntuisen vuorellisen takin ihan pilkkahintaan. Ison pyörällisen matkalaukun 10 €:lla. Se on Kiinassa tehty ja ihan siistin näköinen. Kumpaakaan en olisi tarvinnut. Kaikenlaista muutakin sälää. Taidan olla shopholic. Matka oli mielenterveyden hoitamista, sillä tarvitsin liikuntaa myös.

Ikuisuushetkiä

Ajattelen sanaa ikuisuushetki. Huomenna on uusi opintopäivä ja taas matka Turkuun. Olen päässyt mukaan työelämään ihan sattumalta. Minunhan piti olla jo raakki. Pian varmaan ne huomaavat pätemättömyyteni ja palauttavat minut takaisin työttömien kaaderiin. Nyt kyllä ikäni puolesta saatan jo olla niitä, joilla on pääsy eläkeputkeen. Oikeastaan minun ei tarvitse peljätä, vaikka suhtaudunkin totisina häärääviin työllisiin hieman ironisesti.

Ikuisuushetki tuli mieleen maanantain opintopäivän toisen luennoijan pohdinnoista, että alkoholin käyttäminen on uskontoa ja uhmaa. Hän sanoi sen tosin paljon hienommin.

Steinbeck, vanha juoppo puhui, viskin ensimmäisestä puraisusta. Toiset ovat halunneet laittaa tämän sanonnan Hemingwayn suuhun, mutta väitän, että se on ensiksimainitun kirjasta: Travels with Charley.

Vaikka alkoholista on niin paljon selviä haittoja, se tulee pärjäämään. Kilpailija-uskontoja on monia muitakin: Muut päihteet ja huumeet. Seksi. Sota. Vaihtoehtouskonnot, se paljon puhuttu huuhaa. Ideologiat ja miksei tiedekin. Juokseminen. Tupakointi. Kaikissa voi olla väärinkäytön mahdollisuuksia. Liika voi olla liikaa. Ne kaikki liittyvät jotenkin yksinäisyyteen, yhteisyyteen, yhteisöllisyyteen, elämän mielekkyyden kokemiseen, katoavaisuuteen. Uhma liittyy niihin myös. Ne ovat eräänlaisia ikuisuushetkiä, jotka saavat sinut tuntemaan, että elät, kaikesta huolimatta.

Blogien lukeminen ja kirjoittaminen oli toisten mielestä hyvää niin kauan kuin se oli uhmaa. Blogit olivat ikuisuushetkiä. Hetken zenejä. Nyt vaarana on, että valtavirta syleilee uhman hengiltä. Haetaan jo uutta ja julistetaan blogit kuoliaaksi. Toivoakseni nämä tiedot blogien kuolemasta ovat ennenaikaisia. Eihän jumalakaan kuollut vaikka niin huhuttiin jo 60-luvulla.

Uhkat, sodat ja suuronnettomuudet ovat näitä ikuisuushetkiä, jolloin tunnemme elävämme, kun toiset ympärillä kuolevat. Nyt uusi suuruhka on nousemassa. Lintuinfluenssa-pandemia. Siitä kirjoittaa mainiosti apinalaatikko. Muistellaanpa influenssan historiaa. Olemme kovin epäilyttävää sukukuntaa. Tähän sopisi raamatullinen siteeraus, mutta en muista Raamattuani niin tarkkaan, että sitä löytäisin. Ehkä tämä pessimismi johtuu siitä, että luin taas Seiskaa, jonka tytöt olivat jättäneet pöydälle. Yksi ainakin elänee tällä hetkellä toivon aikoja: kalastaja Pentti Linkola, joka luottaa luonnon vastaiskuun.

Toivotan lukijoille paljon pieniä kuolemia!

Uusi top-lista versus vanha

Laitoin vierekkäin vanhan ja uuden top-listan, sen mitä ruudulle mahtui alusta. Arviolta 70 %:sti kärjen nimet laskivat enemmän tai vähemmän. Muutama nousikin. Yksi esimerkki on Turisti, joka blogissaan kiroilee sumeilematta ravintola-tyyliin. Muutama muukin, ilmeisesti ärsyttäväksi koettu kärjen tyyppi nousee uudella top-listalla. Heitä luetaan enemmän kuin sympatiseerataan. Sedis on yksi. Plöki toinen. Maalainenkin on noussut.

En ole onnistunut rakentamaan omaa blogrollia. Teen kaikki mahdolliset mokat muutenkin. Olen onnistunut suututtamaan joitakin nuoria ja esimerkiksi radikaalin, yllättävän vihaisen vanhan naisen, Meten, joka on aikoja sitten poistanut maalaisen omalta blogrolliltaan. Siitä huolimatta ihailen M:eä edelleen.

Uudella top-listalla näyttää olevan taipumus purkaa vanhan listan jämähtäneitä rakenteita. Jotkut kovasti "sisäpiiriset", mutta hiljaiset blogit putoavat reilusti ja toiset ja uudemmat yrittäjät kohoavat raketteina.

Tämä muutos on mielestäni oikeaan suuntaan. Joku taitavampi voisi tehdä huolellisemman vertailun.

Olen arvostellut ekoyhteisötouhuja erikseen ja kansalaispalkalla elämistä yleensä, esittänyt hyvin maallikkomaista liberalismin ihailua ja jakopolitiikan sekä paikalleen jämähtäneen sosiaalidemokratian kritiikkiä. En ole kylläkään ratkaissut omassa mielessäni vellovia epäilyksiä siitä, miten edistysusko ja markkinatalous suhtautuvat ympäristöongelmiin. En usko, että primitimismi ja palaaminen käsikäyttöiseen teknologiaan ratkaisee maailman suuria ympäristöongelmia. Jossakin. taisi olla Voimala-ohjelmassa tieteiskirjailija, Risto Isomäki, kertoi että öljyä voitaisiin tehdä viljelemällä leviä merivedessä, jota on pumpattu autiomaihin. Mene ja tiedä!

Olen joskus esittänyt perustelemattomia väitteitä ja uskomuksia siitä, että työelämä on edelleen aika löysää. Työelämän paineet ovat enemmänkin henkistä laatua, luulen. Purkamalla turhia rakenteita, uskoisin päästävän edelleen säästöihin.

Eihän tähän mennessä tapahtunutta huimaa (globaalista) rationalisointia olisi voinut uskoa todeksi ennen kuin se on tapahtunut. Osaksi näin on käynyt köyhien maiden ja ympäristön kustannuksella. Eilen kuulin väitteen, että Suomi olisi suoraan siirtynyt maatalousyhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan. Sehän oli tietenkin kärjistys, mutta siinä on myös paljon totuutta. Siirtymäkausi oli ainakin lyhyt, muutaman kymmenen vuotta.

Tähteä katsomassa

Olin opintopäivillä, joiden vierailevana tähtenä oli psykiatri Ben Furman. Hän puhui hyvää ruotsia, vaikka ei olekaan suomenruotsalainen. En edes tiennyt matkaan lähtiessäni, mikä päivän aihe oli, seurasin vain johtajia. Ehkä siinä oli jotain vinkkiä, että minulle on alettu ehdotella erinäisiä koulutuksia.

Dr Ben oli tosi charmikas ja arvostettu. Aiheena oli päihdeasiat, mutta hän kuvaili lyhyt-eli ratkaisukeskeisen terapian etuja ja miten oli itse päätynyt sen kannattajaksi. Mieleen jäivät viisi kohtaa, jotka kannustavat päämäärien saavuttamiseen. Ne käsittivät lähinnä sen että terapian kohde on itse päättämässä ja miten antaa sellaista palautetta joka edistää eikä tukahduta. Furmanin nimellä pääsee lyhytterapiainstituutin monikielisille sivuille, jotka ovat kaupalliset, mutta joilla on ilmaistakin materiaalia aika mukavasti. Sieltä löytyy esim. koulukasvatuksen ongelmiin houkuttelevan näköiset rappuset.

Olihan siinä itsetutkistelun paikkaakin, esimerkiksi kysymyksessä olenko ollut liian kriittinen, kun olen arvostellut entistä asuinpaikkaani ja sen puutteita. Furman sanoi, että huomauttamalla virheistä päädytään vain pahaan kierteeseen. Täytyy toimia vahvistamalla olemassaolevia valmiuksia ja hyviä puolia. Toisaalta hän on oikeassa, mutta joskus kyllä asioista pitää myös taistella. Taisteleehan hän itsekin lyhytterapian puolesta! Heräsi myös ajatuksia nykyisistä asiakkaista ja siitä voisiko F:n oppeja soveltaa heihinkin, mutta heistä minun on kielletty kirjoittamasta.

Toinen pääpuhuja oli myös hyvä. Hänen luentonsa oli enemmän akateeminen, mutta hänelläkin oli puolensa. Monesti nämä tähtiesiintyjät ovat kyllä niin armoitettuja esiintyjiä, että heidän sanomansa jää häikäisevän esityksen alle. En tiedä, kun en ole koskaan ollut kuulemassa Esa Saarista tai Jari Sarasvuota, mutta epäilen heidän esityksiensä kuuluvan niin sanotun Leskis-efektin piiriin. Poliitikko Väinö Leskinen oli kuulemma niin häikäisevä puhuja, että yleisö hurmaantui, mutta jälkeenpäin ei muistanut aiheesta mitään. Leskinen ei ehkä ollut sanonutkaan mitään erikoista, mutta oli tehnyt sen sellaisella tyylillä, että yleisö kuvitteli saaneensa kuulla jotain ainutlaatuista.

Kipin kapin Tampereelle ja takaisin. Jouduin vielä yöpymäänkin eilen Turussa hotellissa, jotta olisin ehtinyt junaan. Onneksi työnantaja maksaa.

Paluumatkaa juhlisti, kun kuuntelin nuorta kuskia opastavan vanhemman miehen ja erään toisen juttelua. Vakikuski oli kovasti fiksu tyyppi palveluhalukas. Hän väitti, että esim. Kemiön saarella, eri kylillä on oma murteensa. Murteista puheen ollen: Minusta tuntui koko päivän ruotsia kuunneltuani, että sivistynyt suomenruotsi on yllättävän lähellä rikssvenskaa, ainakin Tukholman seudun kieltä. Monia ahvenanmaalaisia koulutettuja en ole pystynyt erottamaan ruotsalaisista ennenkään.

Tämä on vähän arkaluonteista, mutta kuski käski nuoren kuljettajan heittää noin kilometrin ylimääräisen lenkin kaupan eteen, kun ulkona oli alkanut sataa. Ehkä hän teki säännösten vastaisesti, mutta sai palvelusta paljon pisteitä. Se lämmitti alkaneessa kylmässä sateessa. Ja tervetuloa uudelleen myös. Tämä saari tuntuu kodilta. Olen ennenkin nähnyt tätä ja muutakin tiukoista säännöksistä joustamista, mikä tulee asiakkaiden eduksi. Toivottavasti yhä useammat luopuisivat henkilöautoista ja siirtyisivät käyttämään bussia. Ne kulkevat edelleen vajaina.

Aukko tukkoon

Tämä ei ole kehoitus kenellekään vaan kuvaus aamupäivän työsuorituksestani. Olemme ottaneet majapaikaksi entisen kirjaston. Sen ovenpielessä on kirjaluukku, jonka tukin mielestäni aika sievästi.

Lähden matkalle ainakin yhdeksi yöksi ja päiväksi, mikä onkin mukavaa mettittyneelle maalaiselle, jonka silmät seisovat päässä ja tukka harottaa kuin Nummisuutarin Eskolla. Ajattelin joskus kuvittaa blogiani pöhlöjen maalaisten kuvilla, mutta en päässyt alkua pidemmälle.

Minun yksinkertaiseen huumorintajuuni vetoaa Raunon harrastama kuvitus omissa blogeissaan. Siinä on mukana se kontrasti huippuintellektuellin filosofin ja hänen uusrahvaanomaisten, viimeaikaisten kuviensa välillä.

Toinen joka kuvittaa hienosti ja kirjoittaa myös on Ikkunaiines, jonka muodonmuutoksia ja mielialan vaihteluita olemme saaneet henkeään pidättäen seurata. Hänen ikkunateemansa on mainio ja syvämietteinen.

Tietenkään en voi olla mainitsematta jatkuvasti kuvitustaan täydentävän Blogisiskon monia blogeja, jotka osoittavat, että vakiopohjilla ja aikaan hienoa tulosta.

Olipa kommentti

1.10. kirjoittamaani merkintään on tullut anonyymi kommentti. Se on sekavasti kirjoitettu, tunnistan kirjoittajan entiseksi naapurikseni, joka oli ehdolla Ekokylän asukkaaksi, mutta ei, harvinaista kyllä tullut hyväksytyksi kahden koeajan jälkeen. Yleensä tulijat hyväksyttiin, koska vuokratulot olivat tarpeelliset. Tähän syyllistyin hädissäni itsekin, kun osallistuin päätöksentekoon. Samalla otettiin sellaista porukkaa, jotka vesittivät koko omavaraisuusajatuksen, mitä olen valittanut tässä blogissa. Saihan siinä tosin tutustua omalaatuisiin ihmiskohtaloihin ja elämänkokemus siinä kasvoi.

Monilla oli olemassa diagnoosi, joka tuli esille ainakin välillisesti. Tämä kirjoittaja sopi hyvin kirjavaan ihmisgalleriaan. Hänellä oli mukanaan pikkupoikansa, jolla oli ikäisekseen harvinaisen hyvin kehittynyt puhekyky, tai ainakin hän matki kuulemaansa. Hän vastasi samoilla sanoilla, oli kieli mikä vain. Muuan amerikkalainen kertoi pojan vastanneen englanniksi. Se oli kuin eräänlainen Lovelacen testi, jossa kone vastaa ilman että toinen keskustelija tunnistaa sitä koneen aikaansaamaksi. Tämä poju vastasi tosin samoilla sanoilla, tuskin hän ymmärsi mitä sanoi, koska oli luullakseni vasta alle kaksivuotias.

Pojan äiti oli käsityön opettajaksi opiskellut, joka ei voinut ajatella opettamista kurinpito-ongelmien vuoksi. Hän oli hankala tyyppi, joka kehitti riitoja toisten kanssa. Toinen naapuri oli ihan helisemässä, kun pikkupoika sekä nainen ikään kuin vainosivat heitä. Poika tuli kuin kotiinsa ja veti tavaratt alas. Äidin mielestä asuttiin yhteisössä ja se kuului asiaan ja hän sai kohtauksia, jos häntä uskalsi arvostella. Poika oli siinä iässä, että kaikki nappulat ym. kiinnostivat, hän rikkoikin ehkä esineitä, mikä ärsytti toisia.

Hän oli myös huomattavan likainen ja hyttysten purema. Pidin huoneeni ovea lukossa, avainta ovella, poika ei jaksanut sitä avata, ettei hän olisi tullut vetämään minun tavaroitani hyllyiltä. Poika huusi yleensä hirveästi, siinä olisi kaivattu psykologi-Tanjaa tai supernannyä, jottei ns. sosiaalinen perintö olisi siirtynyt mustana kasvatuksena uudelle sukupolvelle.

Nainen haisi piintyneelle tupakalle. Hän kävi polttamassa ikkunani alla vaikka kiltisti pyysin muuta. Kärsin enkä ryhtynyt edes puhumaan asiasta yhteisön kokouksissa, sillä en halunnut riitaa. Olin poissa silloin, kun hänet evättiin asukkaaksi, mutta minulle kerrottiin naisen ryhtyneen entistäkin hankalammaksi. Hän poltti esim. sisällä.

Minä en tosiaankaan ollut enää mukana ns. keittiössä ja vältyin suurimmilta nahisteluilta, vaikka osani sain. Sain mm. varoituksen, kun olin sanonut tälle naiselle, että hän saa hoitaa jonkin työn itse ja hän nosti metakan. Olin jo liukumassa eroon koko touhusta vaikka sitä kestikin liian pitkään. En nähnyt paljon marjan- ja sienenpoimimisia, mutta kuulin siitä kaikuja. Epärationaaliselta se minusta vaikutti, puuhastelulta.

Tämä nainen kutoi ahkerasti enkä tiedä ns. kutomon toiminnasta siltä ajalta. Aikaisemmin E:n aikana kutomo oli myös ahkerassa käytössä. Joskus oli muuan lyhytaikainen asukas, joka kutoi kaiken aikaa ja oli tulla erään nuoren naisen päälle aivan konkreettisesti. Sitä agressiivisuutta olin todistamassa.

Sinä syksynä suuret poimimani puolukkamäärät pilaantuivat, mistä olen joskus kertonut. Muistaakseni T. ei halunnut sokerilla keitettyä hilloa eikä kukaan muu uskaltanut tai viitsinyt sitä tehdä. Itse olin ajatellut, että hilloja en keitä, koska ajattelin omistautua poimimiselle, minkä parhaiten osasin. Kyllä niitä marjoja varmaan toisetkin poimivat, mutta käsin ja huonoilta paikoilta siten että aikaa tuhraantui tuhottomasti.

Ehkä aikaa myöten, kun tunteet häipyvät, myös entiset ekokyläläiset oppivat näkemään, että olen kuvannut juuri tätä "inhimillistä kaaosta", jota kommentoija juuri peräänkuuluttaa. Paikka ei toiminut omavaraisesti (taloudellisesti), sitä olen pohtinut ja tutkinut myös. Mielestäni ihmisten resurssit eivät olleet parhaassa käytössä. Mahdollisuuksia olisi ollut parempaankin.

Sekavan kirjoituksensa lopussa kirjoittaja tekee vielä ilkeän vihjauksen, jollaisia hän on tehnyt ennenkin. Lasken sen olemassaolevan tai puuttuvan diagnoosin piikkiin. Ajattelin, että poistaisinko nuo anonyymit postaukset, mutta valitsin, että en. Onneksi oikeuslaitos toimii tässä maassa, mikäli perättömiä kunnianloukkauksia levitetään.

Sisäänpäin lämpiävää

En kestä liikkumattomuutta. Tämä harmaa viikonloppu petkutti minut jäämään sisään. Huomaan selkäni kipeytyvän, 50 vuotta vanha vaiva muistuttaa. Vieläkö kannattaisi mennä leikkaukseen? Olen isäni poika. Kalle mietti vuosia ennen kuolemaansa, kannattaako enää ostaa housuja, kun kuolema kuitenkin tulee. Aioin kumpanakin päivänä elvyttää lenkillä käynnin, mutta ei tullut lähdettyä. Sinne olisivat vaivat jääneet ja mielikin olisi pirteämpi.

Olen kuitenkin lukenut ja katsonut tv:n parempia ohjelmia. Nina af Enehjelmin Armi Kuusela oli hyvä ajankuvaus. Olenhan minäkin kasvanut armi-juttujen kera muitten ikäisteni tapaan. Luin siirtolaiselämästä Kaliforniassa 1800-luvun puolesta välistä eteenpäin. Minulle aika tuntematonta mutta kiehtovaa historiaa. K-G Olin on kirjoittanut paljon suomenruotsalaisesta siirtolaiselämästä. Niitä teoksia on paikalliskirjastojen hyllyillä. Tämän kirjan nimi on: Guld och röda skogar.

Ruotsinsuomalaista muistelmakirjallisuutta

Eva Aminoffista tietoja netistä etsiessäni törmäsin Anneli Tikkasen kirjoittamaan tutkielmaan, Ruotsinsuomalaisten kirjoittama omaelämänkerrallinen kirjallisuus. Se vaikuttaa lukemisen arvoiselta.

En ole hirveän hyvin tutustunut tähän läheiseen aiheeseen. Yksi tutkielmassa mainituista kirjailijoista kertoi oikeista ihmisistä. Rauno Röntynen, Jätkän stressi. Tulin asuneeksi samalla paikkakunnalla, Skinnskattebergissa, seitsemän vuotta. Rauno oli silloin jo muuttanut pois. Opetin hänen lahjakasta veljenpoikaansa, joka myös muutti kotimaahan ja aloitti lääkärin opinnot. Hän lienee toiminut ammatissa jo useita vuosia tätä nykyä. Jätkän stressi kertoi paikkakunnan siirtolaisuuden alkuvuosista ja monista esille tulleista vaikeuksista esim. kielen kanssa. Muistaakseni se oli letkeää tekstiä.

Antti Jalava kirjoitti todella hyvän Asfalttikukkansa, mutta onko hänestä kuultu sen jälkeen. Saarikoski taisi sen kääntää ja Jalava joitakin Saarikosken tekstejä. Asfalttikukka ja Hannu Ahon Saara olivat saman tyylisiä naiskuvauksia samoilta ajoilta. Ne kertoivat viinan juonnista ja nainnista ikimuistettavasti ja koskettavasti eikä ilman herkkyyttä. Niitten alastomassa seksuaalisuudessa oli jotakin samaa kuin uudessa blogissa, Matka kolmanteen sukupuoleen, joka taitaa kertoa transeksuaalin seksikokemuksista Euroopan suurkaupungeissa samalla kun blogin kieli vaikuttaa selvältä ja hyvältä.

En ole Tikkasen esseetä vielä edes kokonaan lukenut. Siinä ei mainittu Hannu Ylitalo- nimistä kirjailijaa, joka ei ehkä kirjoittanut omaelämänkerrallisesti. Ylitalon kirjat Boråsiin muuttaneen perheen elämästä ovat kuitenkin parhaimman tason siirtolaiskirjallisuutta. Ylitalo oli muistaakseni koulutukseltaan opettaja, mutta en tiedä toimiko hän ammatissa. Opettajana hän ainakin näki siirtolaisten elämää.

En tiedä onko se suuri siirtolaisromaani jo kirjoitettu vai saako sitä yhä odottaa. Göteborgissa asuu muistaakseni jokin uusi suuruus, joka on saanut mainetta Suomessakin. (Asko Sahlberg)

Siirtolaisille olisi blogeissa ainakin kanava saada muistelmiaan luettaviksi. Ruotsin siirtolaiset eivät tosin ehkä lue muita kuin Päätaloja ja tuskin netti on heille kovin tuttu ympäristö. Blogit ehkä avautuvat heillekin tämän viimeaikaisen hypetyksen myötä.

Kammottavaa luettavaa Ruotsista

Luin Eva Aminoffin kirjan Lapsen parhaaksi ja tunsin kammon väristyksiä. Eva Aminoffin poika Alexander huostaanotettiin ja vietiin ala-arvoisiin oloihin Mälaren saarelle. Hänen ja äidin suhdetta oli luonnehdittu symbioottiseksi. He asuivat hienostokaupunginosassa Lidingössä, jossa he olivat joutuneet ympäristön silmätikuiksi.

Eva Aminoff oli niitä lapsuuteni suuria lehtinaisia, jotka kertoivat meille, yhä sisäänpäin kääntyneen maan asukeille, mitä kuuluu muualle maailmaan legendaarisilla reportaasimatkoillaan. Olin toki kuullut hänen tapauksestaan ja oikeustaistelustaan, mutta vain etäisiä kaikuja. Elinhän porvarillista, alemman keskiluokan elämää, emmekä me joutuneet sosiaalin hätistelemiksi, vaikka muistan kyllä varoittaneeni tytärtä, kun hän melusi liikaa, että sosiaali tulee ja vie, jos huudat. Olin itse ottanut huostaan lukuisia lapsia hektisen vuoden aikana Vantaalla, ennen Ruotsiin muuttoamme.

Eva Aminoffin kirja on kammotuskertomus ja epämiellyttävä muistutus siitä kuinka pahimmillaan, hyvää tarkoittava kansankoti voi muuttua Gulagiksi. Nimettömiä, tietämättömiä, kasvottomia sosiaalityöntekijöitä, poliiseja, lautakuntien jäseniä, tuomareita sekä oikeusmurhan kohteeksi joutuneita vainottuja vanhempia vilahtelee kirjassa varjojen lailla. Aminoff kertoo tietenkin vain oman tarinansa, omalta kantiltaan.

Aminoff sai lopulta oikeutta Eurooppa-tuomioistuimesta ja nimellisiä korvauksia. Viiden vuoden painajaisunen jälkeen poika pääsi karkaamaan. Rikollisesti toimineita ei laitettu vastuuseen, mikäli olen ymmärtänyt. Pyykki olisi ollut pestävä puhtaaksi. Ruotsin kansankodilla on paljonkin tällaisia häpeätahroja, jotka on peitetty ja roskat lakaistu maton alle.

Olen suhtautunut hieman kammoten Ruotsin sosiaalidemokraattiseen systeemiin. Se on ollut liian kauan vallassa. Se on tyhmistänyt ja tasapäistänyt kansaa, tullut oma- ja itsevaltaiseksi.

Olisin halunnut tietää, miten sitten kävi. Miten Alexanderin elämä sitten muotoutui. Hän oli kokenut kovia. En edes tiedä elääkö Eva Aminoff enää. Hänhän oli syntynyt 1919. Poika oli adoptoitu. Aminoffin elämästä olisi mukava tietää muutakin. Oliko se yhtä värikästä kuin toisen maailmanmatkaajan ja reportterin, Helinä Rautavaaran?

Tervetuloa syksy

Vaikka tämä leppeä syksymme, kostautuisikin muualla hirmumyrskyinä, otan kaiken kiitollisuudella vastaan. On mukava asua turvallisessa maassa, säädyllisissä oloissa. Vaikka vuosi sitten en kärsinyt mitään puutetta, olivat asiat kuitenkin epävarmempia. Tiesin, että muuttaa pitää, työtä ei ole saatavissa. Löysin kuin ihmeen kaupalla uuden, paremman ja halvemman asunnon ja työtä, jota ei ikälopulle yleensä ole tarjolla.

Nyt on mukava käpertyä kerälle, viettää paljon aikaa lukien, netissä ja itseä hellien. Cocooning is wellcome. Ei ole ketään, jolle pitäisi velvollisuudesta tehdä jotakin, seksi ei ole enää ongelma, nuoruus oli tauti, läheisyyttä on riittävästi, terveys on kohtuullinen, pää toimii vielä. En oikeastaan välitä ihmiskunnan kohtalosta ja ympäristöuhista. Elän parasta aikaani. Vihamieliset yrittävät saada minut hankkimaan esim. koiran.

Game boy

Ehdimme saada Huuto-netistä tilaamamme game-boy koneen ja kuusi peliä. Laitteen pidän itse lapsenlapselle annettavaksi, kunhan hän on joskus tarpeeksi vanha ja pelit sai poika lainaksi.

Muistan lukeneeni netistä, että gameboy-laitteeseen saisi mitä tahansa flash-animaatioita ja jopa kirjoja, mutta se taisi olla unennäköä. Minulle naurettiin, kun tällaista esitin. Aion kuitenkin tutkia asiaa. Pelejä ei taida olla ihan pienille lapsille; senkin aion selvittää. Vanhat gameboy-pelit sopivat tähän uuteen laitteeseen periaatteessa, mutta ne ovat kuulemma huonoja.

On hyvä, kun työssäkäyvänä ei tarvitse ajatella enää rahaa. Sitä riittää heräteostoksiin, kun jokapäiväiset menot ovat pienet.

Kävimme tänään heittämässä muuttokeikan asiakkailleni. Huomasin ilokseni, että nuori, vahva mies puuskutti rapuissa, kun kannoimme tavaroita kolmanteen kerrokseen. Minua ei ottanut hengen päälle juuri ollenkaan. Kuntoni on siis hyvä.

Kilisyttää kelloja

Pari päivää sitten tuli telkkarista ohjelma runoja kirjoittavasta Brysselin virkamiehestä. Se kilisytti joitakin kelloja.

Christerin ravintouutisia

Christeriltä tuli ilokseni eka numero Christerin ravintouutisia, pdf-muotoisesta julkaisusta. Kannatan periaatteessa ansaintamahdollisuuksien siirtämistä nettiin ja olen valmis maksamaan tuosta lehdestä ihan sen vuoksi, että siinä on paljon tietoa ja kiinnostavaa asiaa.

Kuukausiliitteen juttu

Jos nyt maininta maalaisen blogista säilyy kuukausiliitteen julkaisuun, parempaa mainosta en tule enää koskaan saamaan. Tämän jälkeen täytyy keskittyä sisältöön. Juttunihan ovat olleet tehtyjä hetken mielijohteesta, suurempia pohtimatta ja höyläämättä.

Monet, monet erinomaiset blogit jäivät maininnatta. Pidän lehtien tuloa Blogistaniin pelkästään hyvänä. Ne nostavat laatua. Ammattilainen on aina ammattilainen. Hitunen huomiosta rippuu meille pienillekin. Ilmiö on sama kuin kauppakeskuksissa. Suuret kauppakeskukset tuovat asiakkaita pienille erikoisliikkeille. Ne eivät ole pienten surma.

Hesarin artikkeli on tosi hyvä. Siinä on kokeiltu Suomen oloissa uudenlaista tapaa tehdä juttua. Olemme saaneet nähdä sen kasvavan ja olemme saaneet osallistua sen tekemiseen. Kuukausiliitteeseen tuleva artikkeli on laaja ja esittelee blogi-ilmiötä kattavasti.

En pidä itseäni kovin nokkelana; osani on keskinkertaisuus. Vieraanani oleva poika osoittaa sen mielellään. Peleissä en pärjää hänelle. Kävin ostamassa hänen käskystään pari kummallista stressilelua, metallista vänkyrää, jotka on mahdollista pujottaa irti toisistaan. Hän ratkaisi ongelman hetkessä. Minä sain käyttää aikaa enkä oppinut kovin helpolla liikesarjaa.

Olen ajatellut, että poika pitäisi jotenkin testata. Aion katsoa löytyykö testejä netistä. Sanoin, että vaarana voi olla, että jos hän osoittautuu lahjakkaaksi, hänen täytyy opiskella ylioppilaaksi ja sen jälkeen vielä jotakin. Nyt hän suunnittelee isonsiskon esimerkin mukaan, että menee kymppiluokalle ja sitten jotakin elektroniikkaa. Minusta on mahtavaa, että hänellä on tulevaisuudensuunnitelmia. Hän tarvitsee kymppiluokan, koska hän on niin pieni, jotta fysiikka ehtii mukaan.

Koulussa menee kuulemma hyvin, mikä on vastoin ennusteita, sillä aikaisemmin ei ole aina mennyt. Yleensä häntä vaivaa ihottuma, mistä ei ole nyt jälkeäkään. Hän on ehtinyt olla ns. kotiopetuksessa, kun ihottuma oli pahimmillaan. Hän kyllästyi siihen. Isolla veljellä meni koulu aika huonosti. Hän ei jaksanut herätä. Hän vietti ns. välivuoden ja aloitti ammattikoulussa, veljet kertoivat, että ei hän sielläkään nyt jaksa olla. Eilen nuorempi kertoi, että poika oli tompeluuttaan polttanut toisen sisaren mopon. Muistan kyllä kuinka joku kertoi moottorisahan käynnistyksestä pienen bensatilkan avulla. Ehkä pojat olivat yrittäneet samaa temppua. Mikä onni, että pääsin eroon varaisänä olemisesta ainakin isolle veljelle. Se olisi voinut osoittautua liian vaativaksi haasteeksi. Salattuja elämiä olisi voinut tulla aivan riittämiin. Tämä yksi riittää vallan mainiosti haasteeksi. Enempään minulla ei olisi resursseja.

Meinasin saada taas hepulin vieraitteni sotkuisuudesta ja sain heidät ainakin kokoamaan ympäri lojuvat vaatteensa. Toinen tiskasikin, vaikka tuloksena olikin rasvaisia tiskejä. Hän ei tainnut tietää esipesusta. Imurointi unohtui, vaikka siitä muistutin. Kylpyhuone haisee pultsarille. Pojat onnistuivat kastelemaan lattian ammeen takaa, jonne on vaikea pääsy. Tuntuu, että lattialle olisi pissitty, vaikka heidän maavaransa on huomattavasti matalampi kuin minun. Nuorempi ei osaa edelleenkään vetää vessapaperia telineestä, puolet rullasta oli kasassa lattialla kuten se tapasi olla Keuruulla. Olen sanonut lapsen äidille ja hänelle itselleenkin, että keskittymisvaikeudet viittaavat ehkä ADHD syndromaan, että poika pitäisi testata.

Äiti, joka itsekin on opettaja, mutta ei kovin valistunut sellainen, ei halua uskoa. Isolle veljelle kävi kuten kävi, ainakin koulu-uran suhteen. Työelämässä ja elämässä voi tietenkin mennä ihan hyvin, jos hän pääsee ammattiin vaikka käytännön kautta. Lasten äiti on laiminlyönyt monia sellaisia asioita, joita keskiluokan kunnon vanhemmat pitävät itsestään selvinä. Hän on ihannoinut luonnonlapsisuutta ja vapautta ja tässä on tulos. En nyt ryhdy näitä laiminlyöntejä uudelleen luettelemaan. Lapsilla on monia, jopa suoranaisia vammoja, jotka johtuvat vaihtoehtohoidoista ja laiminlyönneistä. Heitä ei ole kasvatettu asianmukaisesti.

Tämä kaveri pitää kuulemma historiasta oppiaineena. Mikä mieluinen yllätys. Luulen, että olen saanut olla mukana tukemassa häntä myönteiseen kehitykseen. Toissailtana tuli Hugh Grantin tähdittämä filmi vähän vastaavasta tapauksesta. Yksinhuoltajaäidin poika lyöttäytyi aikuisen miehen seuraan ja sai hänet ryhdistäytymään. Hieman samoja aineksia on tässäkin.

(Hannu Mäkelän) isä

Hannu Mäkelän isä ei ollut kovin valoisa kirja. Se kertoi surullisen hahmon kirjailijasta itsestään ja hänen isästään, lahjakkaasta mutta manipulatiivisesta Väinöstä, kansakoulunopettajasta.

Olen lukenut myös hänen äidistään kertovan kirjan, joka ei sekään tainnut olla kovin hauska. Ei ihme, että Mäkelässä, televisioesiintymisten perusteella kiinnittää huomiota hänen synkkä ulkomuotonsa. Tässä kirjassa hän kertookin yrittäneensä itsemurhaa. Suhteet katkesivat, oli alkoholinkäyttöä. Hän etsi tietoisesti tai tiedostamattomasta uusia, parempia isiä. Yksi heistä oli monen kirjailijan tukija Tuomas Anhava, joka lopulta alkoi vältellä Mäkelää. Toinen oli itseoppinut kirjailija ja aforistikko Samuli Paronen, jonta loppuelämän ankeutta Mäkelä koskettavasti kuvaa.

Yksi näistä isistä oli minulle ulkoisesti tuttu, joka nuoruudessani asuikin melkein naapurissa, Pentti Ruonaniemi. Hän oli ahkera lukija. Tapasin häntä kirjastossa 60-luvulla, mutta emme koskaan puhuneet. Hän oli naimisissa Postilan tyttären kanssa, joka oli kotiompelija. Muistan kuinka ensimmäiset teryleenihousut tulivat. Ihmehousut, jotka joka päivä voi huuhdella ja ripustaa kuivumaan ja aamulla ne olivat silittämättä sileät. Veljeni tilasi sellaiset Anttilan postimyynnistä ja jouduin viemään ne lyhennettäviksi Ruonanimen rouvalle.

Ruonaniemi oli metsäalalla ja paljon savotoilla, kasööri tai työnjohtaja. Hän kirjoitti savotta-aiheisen romaanin, jonka olen lukenut, mutta jota en muista. Mäkelä sanoo, että hän on parempi kirjailija kuin lappilaiset yleensä, mikä on kyllä aika ilkeästi sanottu. Onhan toki Lappi-aiheisesti kirjoitettu paljonkin tunnelmoivaa tai keskinkertaista. Serkkupoikani julkaisi pari sellaista puolivillaista romaania muistaakseni Kariston kautta, mutta Lappi tuo mieleeni myös paljon hyviä kirjoja ja kirjailijoita.

Mäkelä muistuu mieleen opettaja-ajoilta lastenkirjojensa, Herra Huun ja Hevosen, joka hukkasi silmälasinsa ansiosta. Tosin tyttäreni ei pitänyt kummittelevasta Huusta. Minä niitä luin jokaiselle oppilassukupolvelle ja taisin myrkyttää heidän lapsuutensa. Ne olivat kuitenkin kekseliäitä teoksia, mutta sanaleikkejä eivät ruotsinsuomalaiset lapset tainneet ainakaan ymmärtää. Joskus lähetin oppilaiden kirjeitä ja piirustuksia kirjailijalle. Arvelin, että palaute on aina mukavaa. Häneltä tuli kiitoskirje ja kirja. Olihan jokin hutaistu ja palautettu käsikirjoituskin, jossa oli alla kirjailijan nimi.

Hän toimi merkittävässä asemassa Otavassa. Hän kertoo Isä-kirjassaan, että Paavo Haavikosta isähahmoa ei tullut, sillä he olivat usein konfliktissa. Otavan Reenpäätkin olivat markkinavoimien armoilla eikä heitäkään isiksi mainita.

Mäkelän isä ei ollutkaan mikään sympaattinen tyyppi. Ihme, että kirjailija, melkein masokistisesti piti kontaktia niinkin pitkään. Hän kasvoi isäänsä suuremmaksi, mutta ei päässyt täysin irtaantumaan tämän tuhoisasta vaikutusvallasta.

Suurten ikäluokkien lapset ovat jo muistelleet vanhempiaan, lisää on odotettavissa. Muistelmina Mäkelän teokset ovat hyvää kirjallisuutta. Hänen proosansa ja runonsa eivät taida olla mainittavia, paitsi muutamat lastenkirjat. Monet lastenkirjat ovat varmaankin kauniita, mutta niin ikäviä, eivätkä taida lapsia innostuttaa. Aikuisproosaa, josta en tosin paljoa tiedä, (onko sitä)taitaa vaivata sama tauti. Masentuneessa, rehellisessä Isä-kirjassaan hän tekee kuitenkin konstailemattoman paljastavan vaikutelman.

Kati Sinenmaan Kosmos

TV:ssä oli dokumentti anarkisti Kati Sinenmaan elämästä. Hänen kotisivujaan ei ollut nähtävissä ainakaan eilen ja tänään.

Nainen on kuuluisa Pasilan pusikossa eläjä. Hänestä on tehty paljon mediajuttuja. En nähnyt ohjelmaa alusta, mutta muistelen Katin olleen jossakin vaiheessa filosofian ylioppilas. Hänen tv:ssä näytetyillä kotisivuillaan oli taidokkaita esityksiä, hän viihtyy keskustelupalstoilla. Nyt osan ohjelmasta ja hänen elämästään vei oikeustaistelu, jossa tosiaan näytti, että häntä on kohdeltu kaltoin eikä yksikään instanssi osannut katsoa nenäänsä pidemmälle.

Hän oli maltillisen ja järkevän tuntuinen, mistään höpertyneestä ei ole kyse. Hän ei ota vastaan mitään yhteiskunnan tukia, vaikka tietenkin herää kysymys, kuinka kauan. Hän oli terveen oloinen, mutta onnettomuuksia voi sattua ja ikääntyminen on edessä. Hän hakee ruokansa roskiksista. Asuu kivenjärkäleistä rakennetussa linnassaan. Hänen aherrustaan on pakko ihailla. Hän oli ITE-taiteilijoitten kaltainen, oli tehnyt elämästään taideteosta.

Hänen toinen kätensä oli vammautunut. Mieleen tuli, kivien kanssa painiessako. Elämä pusikossa on kaikesta huolimatta turvatonta. Maja oli syttynyt tuleen. Pultsarit ja väkivallantekijät ovat kuitenkin ainainen uhka. Hänen pusikkonsa näytti ahtaalta. Katin luontosuhde näytti ihanalta. Villit eläimet olivat hänen kumppaninaan. Hän on modernien aikojen Thoreau, joka filosofoi myöskin ja rakensi mökkinsä omin käsin ja eli omien käsiensä työstä.

Jossakin asunnottomien tilaisuudessa Kati oli outo lintu, joka kehotti toisia omatoimisuuteen ja asumaan metsiin. Siihen hänellä oli tosiaan kanttia. Asunnottomat ovat usein huonokuntoisia, eikä heistä ole samaan herooisuuteen kuin Katista, jolla ei näyttänyt olevan väärinkäyttö-,eikä mielenterveysongelmia. Häntä eivät myöskään ihmissuhde-probleemit tuntuneet vaivaavan, sillä hän näytti elävän onnellisesti yksin.

Katin ratkaisu elää omatoimisesti on ihailtava ja kannatettava. Valitettavasti meillä vain on niin huonoja politiikkoja, etteivät he osaa keksiä hänen kaltaisilleen turvallisempia miljöitä. Vasemmistopuolueen puheenjohtajakin Siimes näytettiin käymässä, oliko hän tuolloin myös ministerikin, en tiedä.

Katin kaltaisilla omatoimisilla pitäisi olla paikkoja, joissa he voisivat omatoimisesti rakentaa itselleen kodin. Kirjoitin joskus sellaisista rakentajista, jotka ovat tehneet myös taloja, pienellä budjetilla. Yhteisökylät voisivat sellainen paikka olla, vaikka omat kokemukseni vastaavista syrjäytyneiden yhteisöistä eivät olekaan rohkaisevia. Mutta elän kuitenkin toivossa.

Sumua olisi voinut leikata veitsellä

Vaikeasta paikasta olisi leipänsä haettava, jos pitäisi kulkea pimeässä töihin pyörällä tai mopolla. Ollaan tietysti meren saaressa. Auto antaisi tietenkin turvallisuuden vaikutelman, mutta sumussa on vaarallista ajaa peltikuorien sisälläkin. Vaatteet kostuivat hetkessä. Vielä pahempaa olisi sateella ja liukkailla keleillä. Elän etuoikeutettua elämää, kun minulla ei ole työmatkaa. Voin käydä kylillä päiväsaikaan. Täytynee vaihdattaa nastarenkaat ajokkiini. Nykyään kelit voivat olla mitä vain. Saattaa tulla lumeton talvi tai sitten ennätysluminen.

Blogiluento oli oikeastaan antikliimaksi. Varttunut väki oli hieman pessimististä. Ryhmä on pieni ja häilyy minimissään. Innokkain kuulija oli kuulemma joutunut matkustamaan. Yksi kuulijoista tokaisi:"Taas meni aikaa turhaan". Se oli ehkä sitä taalintehtaalaista suorapuheisuutta.

Kuulin, että paikkakunnalla asuu Ruusuvuori- niminen kirjailija, joka on kirjoittanut kolumneja kokemuksistaan ja julkaissut ne kirjana. Täytyy hakea käsiinsä. Ruusuvuori kirjoittaa muistaakseni historiallisia romaaneja. En oikeastaan voi pitää itseäni enää kirjoja lukevana, koska blogit ja muu netti vievät ajan. Lainakirjat vanhenevat ja tuottavat sakkoja. Käynhän töissäkin. Sitä ennen olin vain vapaaehtoistyössä kahdeksan vuotta ja kirjoille jäi aikaa.

Vietin hyödyllisen iltapäivän marjoja puhdistaen ja survoen. Laitoin sieniä kuumentaen niitä omassa liemessään. Niitä tuli padallinen, kantarelleja ja suppilovahveroita. Pussitin ne pakastimeen. Hamsteri sisälläni on tyytyväinen: Tulkoon talvi ja jää, olen varustautunut.

Luennon kuulijat elättivät käsitystä, että tietokoneihmiset olisivat maailmasta vieraantuneita olioita. Sanoin, että päinvastoin. Ainakin bloggaajilla on muutakin elämää. He hoitavat työnsä ja perheensä. Heillä on harrastuksia. Huono-osaisuus kasautuu, mutta niin tekee hyväosaisuuskin. Saattaa olla, että tekniikka-nörtit ovat oma lukunsa, mutta mielestäni intohimot ovat vain hyväksi, olivat ne millä alalla tahansa. Penseät ja maailmaan kyllästyneet joutavat kärrättäväksi roskatunkiolle, näin kuvainnollisesti tietenkin. Tulee mieleen raamatulliset viittaukset palaviin ja kylmiin ja viileisiin, miten se nyt menikään. Intohimot opettavat malleja elämään suhtautumisessa. Niiden kohteet on siirrettävissä aina uusiksi. Mikä on sitten addiktion ja intohimon ero? Addiktio on kuluttavaa, intohimo elävöittää.

Blogilistalle on ilmestynyt 13.10. ohje-osasto, joka osoittautuu tosi hyväksi. Se parantaa listan käytettävyyttä. Sen toimittamiseen on mahdollista osallistua wiki-tekniikalla. Uskaltaisikohan? Samalla pääsee oudompikin tutustumaan tähän kasvavaan wiki-ilmiöön. Sehän on saanut aikaan varsin mahtavan wiki-pedian, netin käyttäjien itse toimittaman mammuttimaisen hakuteoksen, jolla on haarautumia kaikkialle. Se tarjoaa pedagogisia mahdollisuuksia jokaiselle jättää jälkeään ja olla mukana sykkeessä oppiarvoista, asuinpaikasta, iästä, varallisuudesta... riippumatta. aivan kuten blogitkin.

Yhtä juhlaa

oli tämä päivä. Sain systeemien väliin pudonneelle asiakkaalle konkreettista apua. Asuntoa käytiin katsomassa ja lääkärillä. Kaikki lähti rullaamaan hienosti.

Ilmakin oli hienoa. Kyllä tällainen syksy on kuitenkin parempi vaikka se olisi ilmastonmuutoksen syytä. Ilma on kosteaa. Ehkä siitä johtuu, että sieniä silti on, vaikka ei olekaan satanut pitkiin aikoihin. Marjoja ja sieniä tuli taas jonkin verran.

Alkaa jo kiristää, kun Christerin kurssilla kotitehtävänä on kirjata ylös kolmen vuorokauden syömiset. Tänäänkään en muistanut. Söin kyllä hienosti kunnes illalla repsahdin ja paistoin pussillisen pakasteessa olleita karjalanpiirakoita ja laitoin rutkasti oivariinia päälle sekä join loppuun eilen saamani punkkupullon. Hieno raaste tulee, kun sekoittaa puolukkamurskaa porkkanaan. Laitoin sekaan kylmäpuristettua rypsiöljyä, joka maistuu pellavaöljyltä. Koska se on terveellistä, hieman outo maku ei haittaa. Kaalista tulee oikeastaan paljon parempaa salaattia kuin kalliista ja helposti rupsahtavasta ruukkusalaatista. Pitsasalaattihan on pitsan paras osa.

Dr Phil kokoaa 13 lihavaa elämäntapamuutokseen 10:ksi kuukaudeksi. Tulee aina sääli pullukoita nähdessäni, siinä säälii vähän itseään ja niitä ankaria ehtoja, joita elämä asettaa. Itsensä hemmottelu syömällä kostautuu.

Ylipainosta puhutaan tiedotusvälineissä jatkuvasti. Lasten ja aikuisten. Puhutaan metabolisesta oireyhtymästä ja sokeritaudista. Dr Christer on tosiaankin oikealla asialla.

Olin luvannut naapurin lapsille leijan ja tuotin heille pettymyksen, kun en jaksanut ottaa heitä vastaan metsäkeikan jälkeen. Lupasin tehdä leijat illalla. Lapset ovat käyneet soittamassa ovikelloa jo monta kertaa, vaikka olen sanonut, että ei tänään.

Maalaisen arkki

Julkaisen vaatimattoman blogiesitelmäni rungon yhden merkinnän blogina. Kommentoidakin saa, vaikka en ehdikään korjata puutteita torstaiksi. Juttu onkin tarkoitettu keskustelualustaksi kansalaisopiston muistelmapiirin yhtenä luentona. Tunnen laiminlyöväni monia ystävällismielisiä ja kiinnostavia blogeja, kun en voi kaikkea mainita. Haastan tietenkin muut tekemään oman versionsa ja menemään blogien matkasaarnaajiksi omiin paikkoihinsa.

Kysyä sopii, onko hypetystä jo liikaakin, kun toimittajatkin nyt ryntäävät ottamaan Blogistania haltuunsa? Ne ottaa meitin! Tunnen suoranaista vahingoniloa, kun aikaisemmin niin nuivat mediat nyt ryntäävät areenalle. Huomaa linkki Mediablogiin, jossa kerrotaan suomalaisten blogien määristä, jotka ovat ällistyttävät.

Innokas kellonopettelija

Naapurin poika on odottamassa minua kotiovella. Hän kertoi silmät loistaen harjoitelleensa kotonakin kellonaikoja. "Silloin minä sanoin, etten tykkää kellonajoista, mutta nyt ne ovat minusta mukavia". Harjoittelimme niitä ja aina hieman vaikeampia. Hän pelasi hetken rallipeliä rattiohjaimella ja sitten harjoittelimme yhteenlaskua helpoilla luvuilla. Siinä se. Poika oli tyytyväinen, vaikka kauan koko touhu ei kestänyt. Haen netistä oppimis- ja muita pelejä ja kaivan esiin jotakin muuta varastostani. Ehdin vielä ennen pimenemistä metsään, vaikka olen nuhassa. Marjoja tuli vain muutama litra.

Sain reagoitua luonnon helmassa päivän tapahtumiin. Päivällä koin menestyksen, kun muutaman kuukauden vireillä ollut asia meni nappiin. Asiakkaitten huojentuneisuus oli palkitsevaa. He pääsevät huonokuntoisesta ja vaarallisesta asunnosta kunnon kämppään.

Nuoremmat olivat maanantai-aamuna kuin peppuun ammuttuja karhuja, jotka olisivat olleet valmiit kärhämöintiin. Sain työstettyä senkin joksikin rakentavaksi metsässä. Meidän tehtävämme on ollakin se, johon reagoidaan. Sitä kautta ehkä nuorille löytyy jokin tapa käsitellä ongelmiaan vaikkapa ammattiauttajien kanssa. Kirjoitin tätä asiaa sivuavan kommentin edellisen merkintäni kommenttilootaan, johon oli päivän aikana ilmestynyt mielestäni oikein hyviä mielipiteitä. Tällaista bloggaaminen on antoisimmillaan. Ei turhaa kuten Arja Uusitalo, niminen kommentoija Anssin blogissa. Ruotsissa oli saman niminen kirjailija-kynäilijä, tosin ei mitenkään erikoisen menestynyt. Kiinnostavaa nähdä miten esim. ruotsinsuomalaiset kynäilijät heräävät bloggaamaan toimittajien kiinnostuksen myötä. Bloggaamisesta on tulossa trendi.

Monille ruotsinsuomalaisille kirjoittajille on löytynyt kustantajia, heidän ei suinkaan tarvitse omakustantaa. Ent. kaverillani, kirjastonhoitajalla ammatiltaan on esim. oma kustantamo Smedjebacken-nimisellä paikkakunnalla, jossa asuin itsekin vuoden. Sinne tuli kirjapaino, jossa kirjaa voi kustantaa ihan pieniäkin määriä. Varmaan kirjojen markkinointi on vaikeaa, kun se on vaikeaa Suomessakin. Suomessakin on kustannustapoja, joista olen joskus kirjoittanutkin, jossa tilaamalla kirjaa tietyn määrän, kustantaja hoitaa kaiken muun. En nyt muista firman nimeä. Keuruun ent. kunnanjohtaja kustansi tässä firmassa kirjansa.

Nyt kun blogit tulevat, niistä tulee ehkä kilpailija tämäntyyliselle kustantamiselle. Ei tarvitse kaupata kirjojaan tutuille. Niistä ei ole menoja, jos ei tulojakaan. Kirjoittaja saa kuitenkin kirjoituskutkansa tyydytettyä ja mahdollisesti lukijoitakin.

Mi ikävyys, mi hämäryys

Aleksis Kiven päivä ja hänen elämänsä ja olemuksensa ovat kuin masennuksen perikuvia. Hänen loppuelämänsä oli toki hämäryyttä täynnä, mutta hänen luomansa kirjallisuus on optimistista ja juurevaa eikä hänen elämänsäkään ollut kauttaaltaan kurjaa. Siitä todistaa esim. Hannes Sihvon laatima K:n elämänkerta, josta joskus kirjoitin.

Eilen oli masentuneen itsensä kuvaama dokumentti, jota katsoin ajoittain, jollen nukahtanut. Minulle masentuneisuus on toistaiseksi vierasta vaikka elinkin kahdeksan vuotta masentuneiden parissa Keuruulla. Syksyn tultua entisestäänkin alaspäin osoittavat suupielet kääntyivät yhä enemmän alas ja otsarypyt syventyivät entisestään.

Minulle se oli mysteeri. Vuodenaika ei vaikuta minuun mitään. Syksyllä on omat puolensa kuten muillakin vuodenajoilla. Täällä Kemiön saarella ihailen laakeita peltomaisemia ja lintujen lentoa siinä. Syksy on valmistautumista uuteen kasvukauteen. Satoa löytyy pellottomallekin metsänpeitosta, sieniä ja marjoja ja omenoita. Kaupoissa on edullisia kasviksia.

Monta vuotta sitä masentuneiden kavalkaadia katseltuani, ehdotin vertaistukiryhmiä, masentuneisuuden työstämistä porukalla, olisin hankkinut asiantuntijoitakin terapoimaan. Sekään ei käynyt. Rakkaat, surkeat kuviot olivat käyneet liian rakkaiksi. Porukka halusi elää säästöliekillä, nukkua pitkään ja nousta ehkä kauppaan ja syömään ja tekemään välttämättömimmän.

Maailman voi nähdä ihan hyvin surkeuden alhona; kaikki on menossa päin p:tä. Aineksia kyllä löytyy. Ympäristötrendit ovat tällä hetkellä masentuneisuuden paras tekosyy. Jokainen vanhenee, suhteet eivät kestä, työ rasittaa, raha ei riitä. Positiivisuuden aineksia löytyy myös. Ne on jokaisen löydettävä itse.

Olen kokenut paljon vastoinkäymisiä ja menetyksiä. Olen tehnyt tyhmyyksiä. Jostakin syystä ne eivät ole minua lannistaneet vaan pidän yhä elämästä.

Poika paranee polvesta

Vai miten se sananlasku menikään. Muistan kuinka sisarusparveani patistettiin poimimaan puolukoita, jotta niitä olisi sitten talvella. Ei ollut poimureita eikä hakkuuaukeita nollarajan takaisessa Lapissa, kun marjoja kertyi korkeintaan saavi puolilleen, vaikka lapsia oli seitsemän. Hienoa jäisiä marjoja oli aitasta hakea, se kuuluu lapsuusmuistoihin. Samoihin kuin limpun hakeminen isän savottalaatikosta, joka oli myös aitassa. Me kutsuimme sitä makasiiniksi. Siellä säilytettiin myös usein jäätynyttä poronruhoa, jota sahattiin ja potkasta vuoltiin leukulla poronkäristyslastuja.

Nyt poimurilla poimien ja hakkuuaukeat hakien saan helposti päivässä 10 litran ämpärillisen. Putsaan ne koneellisesti saman tien ja survon sauvasekoittimella. Muistan kuuntelevaisena oppilaana kuinka Liisa kertoi Ekokylässä, että astiaa ei tule peittää, muuten marjat homehtuvat. Laitoin Atamonia vähän ja vein sangon kylmäkellariin ilman kantta. Ekokylässä sellaista mahdollisuutta ei ollut, sillä kylmiössä ei ollut tilaa ja kellari oli liian lämmin. En kyllä ymmärrä, että E-kylän T. nautti marjat sokeroimatta. Sokeroituna niihin tulee hieno metsän aromi ja se maistuu taivaalliselta luomukaurapuuron kanssa. Aamut ovat suoranaisia nautiskeluhetkiä; näin maallinen minä olen. Laitan puuroon myös omenahilloa. Se on makujen sinfoniaa.

Naapurin poika kävi privaattiopetuksessa. Hän osasi jo täydet tunnit ja puolet. Harjoittelimme alle 10 laskuja sormin. Näytin mielestäni oikean tekniikan, sillä hänellä se oli sekava, josta ei paljoa ollut apua.

Hän sai pelata hauskoja nettipelejä. Yritän tehdä tunnista niin iloa tuottavan kuin vain mahdollista. Hän saa tulla niin kauan kuin haluaa.

Vanhoja opettajamuistoja heräsi

Rappunaapurin poika oli useaan otteeseen tulossa kylään. Kävin ensin marjassa ja puuhasin siihen liittyviä. Lopulta, kun poika tuli, annoin hänen kokeilla joitakin tietokoneelle jääneitä huvi- ja opetuspelejä. Poika on oikein söpö, isokokoinen ja laiha. Hän kertoi jääneensä luokalle täällä uudessa paikassa. Eli aloitti saman, kakkos- luokan uudelleen. Kertoi matematiikan kiikastaneen. Kokeilin huvikseni kellonaikoja yhdellä kellonaikaohjelmallani. Ilmeni, että hän ei oikein tuntenut kelloa. Edes tasatunnit eivät olleet selvät. Harjoittelimme niitä. Poikia oppi aika helposti. Muistin, että kehumista pitää antaa ja sitä antoi myös tietokoneohjelma.

Annoin hänen pelata jotakin matematiikan päässälaskuja lukualueella alle 10. Yli kymmenen menevät hän arvasi. Hänen täytyi turvautua sormiin. Koska algoritmit eivät ole automatisoituneet, hänen on turha yrittää >10 laskuja. Kymmenten ylitys ei onnistu. Koulussa saa kuulemma käyttää helmitaulua.

Hänen sormitekniikkansa oli kuin matematiikan oppimishäiriöiden oppikirjasta (Ruotsissa, jossa niitä on tutkittu). Suomalaisella opettajalla ei ole ollut keinoa tuoda hänelle parempaa tekniikkaa. En halua yleistää, on ehkä kyse vain nimenomaan hänen edellisestä opettajastaan. Esim. laskun 8-6 hän aloittaa aivan oikein sormillaan kuvan yksi (vasen) käsi+3 sormea(toisesta kädestä vasemmalta alkaen). Mutta sitten hän ottaa oikealta käsin 6 sormea yksi kerrallaan. Ajatelkaa kuinka poikaparalla on vaikeaa, kun kaikki laskut pitää tehdä tällä monimutkaisella tavalla. Hänelle yhteenlasku- ja vähennyslaskutaulut eivät ole automatisoituneet, mikä olisi kymmenjärjestelmän käyttämisen edellytys.

Oikea tekniikka olisi ollut ottaa 6 pois siten että ottaa vasemman käden (5) ja yhden sormen. Hänen ei tarvitse luetella yksitellen, koska hänelle on selvinnyt jo että yhdessä kädessä on 5 sormea. Ja hän osaa muodostaa sormillaan 6:n kuvan, jonka hän vetää pois aikaisemmin muodostamastaan 8:n kuvasta. Hän näkee heti että vastaus on kaksi. Tämä selostus oli monimutkainen, mutta prosessi on helppo ja äärimmäisen tärkeä. En rupea selostamaan muita strategioita.

Osa lapsista jää tähän ramsräkning-vaiheeseen koko iäkseen, jos opettaja ei osaa heitä johdattaa edelleen esim. sormilaskennan avulla. Seurauksena on matematiikan oppimisvaikeuksia, luokalle jättämisiä, suuria kustannuksia ja kärsimystä lapselle itselleen ja perheelle, koska hän oppii olemaan pitämättä koulusta, joka tuottaa hänelle epäonnistumisen kokemuksia. Ehkä tätä kautta kasvatetaan vahingossa osa mummojen potkijoistakin.

On muitakin tapoja käyttää vitosen voimaa. Viitonen perustuu kehon kieleen kuten kymmenenkin.Venäläisten ja muiden itämaisten kansojen taidokas abacus-helmitaulu perustuu tähän. Itse tein opettajan urani loppuvaiheessa useitakin apuvälineitä.

Tässä kuvaamassani sormilaskennassa on joustavia strategioita, yllä kuvattu on vain yksi. Yhteenlaskulla on omansa. Se perustuu sille, että aluksi rakennetaan viitosta täyteen. Käytetään siis viisi-järjestelmää kymmenjärjestelmää edeltävänä.

Osalle lapsista selviää kymmenjärjestelmä jo ennen kouluikää. Sellainen lapsi laskea porskuttaa matematiikan kirjan tehtävät. Mutta osalle, eikä heidän tarvitse olla tyhmiä, täytyy lukujärjestelmä ja laskualgoritmit rakentaa kokonaan. He eivät opi matematiikan kirjan esimerkeistä. He ehkä selviävät tuolla virheellisellä ja monimutkaisella ramsräkning-systeemillään ekaluokan kirjasta. Opettaja ei ehkä huomaa tai edes tiedä tätä ongelmaa.

Sormilaskenta on ihan hyvä, jos sitä osaa käyttää oikein, mutta todella huono väärinkäytettynä. Yhdellä istumalla selvitin tämän, ihan ok-pojan oppimisvaikeuden, jonka takia hänet on laitettu alkamaan uudestaan kakkosluokka. Hän lukee ihan oikein ja sanoo, ettei tykkää matematiikasta. Hän on valpas ja kiltti kaveri, joka pitää hyvää huolta pikkusiskostaan. Hänellä näyttää olevan hyviä tapoja ja ns. tunneälyä.

Kun näytin miten sormilla kannattaisi laskea, poika näytti olevan ihan ihmeissään. Hänen suunsa meni nauruun: Kuinka helppoa, näytti hänen olemuksensa sanovan.

Aion puhua pojan äidille. Hän ei ehkä ymmärrä, sillä hän vaikuttaa aivan tavalliselta perheenäidiltä, joka on tottunut jättämään oppimisongelmat asiantuntijoille. Tärkeätä olisi saada tämä tietämys opettajan haltuun. Aion ottaa yhteyttä, vaikka se opettajalle voi olla kasvojen menetys, jos en toimi hienovaraisesti.

Tuleva vaimonhakkaaja muuttui pikkunalleksi

Pikku enkelit sarjassa oli vuorossa yksinäisen äidin kasvattama nelivuotias pikkuhirviö. Hän oli juuri niitä riiviöitä, joita me paheksumme julkisissa tiloissa: Eivät kasvata lapsiaan.

Äiti oli nuori, hieman pyöreä, kaunis tumma kaukaasialainen, vanhemmista päätellen. Vanhemmat puhuivat ihan hyvää englantia, mutta siirtolaisilta he vaikuttivat.

Poika oli tukeva, tumma. Vaikutti, että isä olisi mustaihoinen. Hänestä oli kasvanut päällepäsmäri, joka komensi äitiään ja isovanhempiaan. Hän kuristi ja löi ja oli kaikella tavalla hankala, juuri niitä lapsia, joita ei toivoisi olevan. Hänessä näki jo tulevan jengihirviön, vaimonhakkaajan, vankilakundin.

Äiti oli osannut lähteä hakemaan apua; hän ei tosiaankaan pärjännyt lapsensa kanssa. Hän yritti komentaa, mutta se ei onnistunut, poika komensi vastaan. Mieleen tulevat somalinuoret ja eräs oma oppilaani. Mitenkähän hänellekin on käynyt?

Psykologi Tanya on taas laitteineen auttamassa ja keinot ovat samat. Positiivista kannustusta lyömisen ja huutamisen sijaan. Kannusta myönteisyyttä ja jätä huonot huomiotta. Liikkeelle lähtö on kivinen, se ei suju kuin tanssi. Mutta vähä kerrallaan, suhteellisesti kuitenkin lyhyessä ajassa ja vähäisin kustannuksin, tämä jo menetetyksi katsottu lapsi muuttuu söpöksi nallekarhuksi, joka halaa äitiään ja sanoo tätä maailman kauneimmaksi. Suhteet isovanhempiin muuttuvat sellaisiksi kuin niiden pitää. Parkinssonin tautia sairastava isoisä ei enää pelkää lapsenlastaan. Poika oppii käyttäytymään kaupoissa.

Muistan omia opettajakokemuksiani. Yritin antaa kehuja, mutta entä se yksi kaistapää, joka oppi niin hitaasti, oli patalaiska, iso körmy. Minun olisi pitänyt osata kehua ja löytää myönteisyyttä enemmän. Olisipa Tanya ollut jo silloin tv:ssä.

Käyn lyhyessä koulutuksessa nimeltä työvalmentaja. Heitä on jo nyt ammateissa, vaikka koulutuksena tämä on aika uusi. Työttömiä ja vajaakuntoisia valmennetaan työelämään tai mielekkääseen elämään muuten.

Koska perustetaan perhevalmentajien virkoja ja annetaan koulutusta? Ainakaan haulla perhevalmentaja ei löytynyt yhtään osumaa. Ehkä heitä jo onkin, vaikka en siitä tiedä. Psykologit ynnä muut? Heidän pitäisi jalkautua toimistoista jokapäiväiseen elämään Tanyan lailla. Suuria säästöjä olisi tehtävissä. Koulu kamppailee usein jo menetettyjen tapausten kanssa. Koulunkin menetelmin on mahdollista korjata, mutta vielä parempi olisi auttaa perheitä ja jo varhaisessa vaiheessa.

Ennen lähtöä marjametsään

Mieli vetää puolukkametsään, vaikka sydän tuntuukin vähän epävakaiselta. Haluaisin saada marjoja niin kauan kuin niitä voi puhdistaa koneella. Sen jälkeen se on sluut. Aion tehdä sitä Vaasan Jaakkoon puolukkajuomaa. Marjat käy hyvin murskata sauvasekoittimella.

Oli yllätys, että turhaan blogissani riippuneet kävijämittarit olivat vetäneet joihinkin selaimiin mainoksia. Selaimessa on asetus, jolla bannerit eivät näy, joten itse en sitä tiennyt. Poistin saman tien mittarit, sillä en niillä paljoa tee enkä seuraa.

Blogisiskon kauniit ja sisältörikkaat blogit ovat saaneet perhelisäystä: Amnellist. Samassa postauksessa on linkki Hanhensulan vastaavaan. Katselen molempia kiitollisena ja hieman kateellisena. Kunpa itsekin saisin aikaiseksi: kuvien käyttöä, linkkilistan.

Tietokonemies yleisesti ja linux-asiantuntija erityisesti ryhtyy suunnittelemaan säilöntään ja kuivaamiseen liittyvää hanketta. Olen ylpeä siitä, kun omasta mielestäni oli vähän kuin kätilönä ilmassa leijuville ideoille.

Ammattikorkeakoulu

Näin vähäisen aineiston pohjalta ei voi tehdä vertailuja. Mutta muistan ne massaluennot, joita oli ainakin 60-luvun loppupuolella Tampereen yliopistossa. Niissä ei ollut hirveästi mahdollisuuksia dialogiin ja vain rohkeimmat uskalsivat jotain kysyä. Opettaja luennoi ja oppilaat kirjoittivat muistiinpanoja. Oli suuria opettajapersoonallisuuksia, jotka vetivät shownsa kerta kerran jälkeen.

Ammattikorkeakoulun järjestämässä koulutuksessa oli neljä opettajaa ja heidän sihteerinsä läsnä. Järjestettiin sosiodraamoja, joissa näyteltiin caseja. Nyt on hienot opetusvälineet eikä muistiinpanoja tarvinnut tehdä, koska luennot tulevat nettiin. Tampereen yliopiston luentosaleissa istuimien selkänojat ja pöydät oli piirretty täyteen kuvia ja kirjoituksia. Täällä kaikki oli hohtavan puhdasta. Opettajat hakivat dialogia. Nämä opettajat olivat perin tavallisia. Eilinen muistiin jäänyt luennoija olikin sitten yliopistosta.

En yhtään tiedä, millaiseksi opetus on mennyt tiedekorkeakouluissa. Olen muuttunut lähes fossiiliksi iältäni. Näin lyhyen kokemuksen jälkeen en osaa laittaa koulutuksia paremmuusjärjestykseen. Aikanani viihdyin käsitteellisten opintojen parissa vaikka en ollut niihin valmis, koska käytäntö ja elämänkokemus puuttuivat. Olin tutustunut elämään teoreettisesti lukemalla romaaneja. Nyt elämän selkäreppu selässäni olisin toisella tavalla valmis opiskelemaan, mutta se on ehkä liian myöhäistä.

Maalainen kaupungissa

Ei Turku hassummalta näyttänyt ruskaväreissään. Kävelin iltapäivällä kaupungin halki enkä tullut ensimmäisellä mahdollisella bussilla kotiin. Kovin mettittynyttä maalaista tosin liikenne pelotti. Piti mennä juoksujalkaa tien yli ja varoa ohi sujahtelevia pyöräilijöitä. Vaikka minulla onkin ajokortti, en lähtisi mistään hinnasta seikkailemaan autolla kaupungin kaduille. Kun ei pelaa, niin ei. Pyörälläkään en oikein uskaltaisi.

Ammattikorkeakoulu oli valtava laitos, joka oli täynnänsä eri ikäisiä opiskelijoita. Luulen, että siinä samassa talossa on ammattikoululaisiakin, iso se kuitenkin oli. Ryhmässä oli nuoria opiskelijoita ja monenlaisissa työllisyysasioita koskevissa ammateissa toimivia varttuneempia.

Muuan sosiaalipolitiikan yliopistolehtori piti charmikkaan esitelmän, jossa hän otti globaaleja näkökulmia työllisyyteen ja vertasi niitä oman maan tilanteeseen. Oikein mielenkiintoista. Kurssin vetäjät antoivat meidän tehdä sosiodraamaa ja osanottajat tuntuivat heti osaavan näytellä caseja. Oikein lahjakasta porukkaa. Oman sävynsä antoivat kuurot osanottajat. Heillä oli viittomatulkkeja ja he olivat kiinteästi asiassa mukana, eivätkä yhtään pihalla asioista. Tulkitkin olivat aivan ilmiömäisiä. Viittomakieli on kiehtovaa, kun sillä voi ilmaista kaikkea käsitteellistäkin.

Jossakin harjoituksessa piti ryhmittyä tuttavien mukaan. Maalainen strangerina ei tuntenut ketään eikä kukaan häntä. En ole enää eilisen teeren poika eikä se minua ahdistanut.

Aurinkoinen iltapäivä

Tällaisena iltapäivänä ei voi olla sisällä. Tein tikusta asiaa ja ajoin ensin ostamaan maalia pitkän mutkan kautta. Christerin porukalla pitää olla sitä sitten ensi viikolla, kun he maalavat vintin käytävää. Rapun pikkupoika oli niin seuraa vailla, että hain hänet kotiseuturetkelle. Hän on asunut täällä pari kuukautta ja minä sentään kahdeksan. Näytin lähimmän merenrannan, kävimme huoltoasemalla. Hän sai tietää, että siellä on paikkakunnan posti. Koulun pihassa hän sai ajaa köysirataa. Näytin hänelle ruukinkartanon miljöön, ja salaisen, herrojen leikkipaikan, jossa on eksoottinen laavu. Siellä on esim. hehtaarin kokoinen rautahella, paljon sarvia ja erikoisia esineitä. Kävimme korkeassa tornissa, josta on ammuttu lintuja. Katsoimme ohi mennen ympäriinsä, maantiekiitäjien lailla vilistäviä fasaaneja, jotka lihottavat itseään herrojen ammuttaviksi. Näytin hänelle järven uimarantaan menevän tien. Laitoin vähän hänen pyynnöstään hänen pyöräänsä ja näytin puolukanpitsauslaitetta parvekkeellani. Lupasin hänen siskonsa saavan lainata maastopyörääni, jotta sisarukset voivat käydä ajelemassa. Kaikki teki häneen vaikutuksen ja varmasti avarsi hänen ympyröitään. Poika oli aivan näännyksissä pitkästä retkestä.

Christerin ravintokurssi pitää korkeata laatua yllä. Arvaahan sen. Hänen yhdistyksensä jäseniä ei ollut tosin monta paikalla. Mutta ymmärtäähän senkin jotenkin. Mielenterveyskuntoutujilla on pahempiakin riippuvuuksia kuin ravinto. Tupakka on yksi sellainen. Minun tyttöni olivat tehneet maukkaan salaatin. Heidän motivaationsa ei ollut hirveän korkea, sillä hekin ovat joutuneet näitten asioitten kanssa tekemisiin paljonkin. Me kaikki tiedämme, emme niin tarkasti kuten Christer, miten pitäisi syödä, mutta liha on heikko. Mielestäni tällainen tarjonta on heille kuitenkin tosi tarpeeseen, minulle myös. Christerillä olisi paljon tarjottavaa tässä kylässä ja saarella laajemmallekin porukalle, kunhan osaisimme organisoida kurssit jotenkin. Hän on varmaankin Suomen huippua tietämyksessään ja opetustaidoiltaan.

Huomenna ja ylihuomenna pääsen suurkaupunki-Turkuun. Ihan jännittää. Kuljen varmaan aluksi silmät soikeina ja kieli keskellä suuta. Työnantaja lupasi, että projekti kustantaa minulle täydennyskoulutusta, vaikka en ollut itse osannut sitä pyytää. Olin jo kurssin osanottajalistalla vartin päästä siitä, kun sain siitä tietää. Nopeat päätökset näillä kulmilla.

Uni ei tullut

Olin väsynyt harhailtuani metsässä, mutta otin suklaata ja piristyin. Epäilin jo hetken aistejani, kun tulin metsästä tielle. Se oli väärä tie ja skootterille päästäkseni sain kävellä kilometrikaupalla, kun en enää lähtenyt metsän kautta. Kun aurinkoa ei näy, metsässä saattaa pyörähtää ja lähteä täysin vastakkaiseen suuntaan. Matkalla löysin kantarelleja ja suppilovahveroita. Niitä on tosi paljon, harmi että kuivuri on vasta suunnitelmissa.

Työnantaja kustantaa kuuden opintoviikon koulutuksen. Pääsen parina päivänä kuukaudessa Turun kaupunkiin, mikä meikäläiselle mettäperän asukille on mukavaa vaihtelua, puhumattakaan siitä että koulutus kuulostaa hyvältä ja saattaa auttaa pysymään loput aktiivivuodet itse työn syrjässä kiinni, saa eläkkeet ja kaikki.

Olen kirjoittanut kansalaisopiston luentoa varten jonkinlaisen selostuksen bloggaamisesta. Oikeastaan sama tehtävä kuin juttua tekevällä toimittajalla, mutta ei tarvitse jännittää, kun lukijoita ei ole kuin kourallinen. Nyt runkoa voisi lihottaa ja laittaa linkkejä. Olen tehnyt jutun blogialustalle. Voin tukea esitelmää videotykillä vaikka en ko laitetta ole koskaan edes koskettanut, mutta sehän on vain näyttö.

Kohta alkaa olla menoja niin, että saan ottaa käyttöön kalenterin.

Feminismiä ja machoilua

Yritin katsella kuuluisaa videoklippiä, mutta heikoimmalla mahdollisella laajakaistallani se oli kiusallisen katkeilevaa.

Näin tarpeeksi, että ohjelma oli tosiaankin feminismille kiusallinen. Se kuvasi äärifundamentalismia ja hysteeeristä salaliittoilua, jota voin vain sääliä. Tällaisten femakoiden kanssa en haluaisi olla tekemisissä mistään hinnasta.

En kuitenkaan näe järkeä Panun yleistämisessä ja hyökkäämisessä blogistanin maltillisten feministien kimppuun heitä syyllistäen. Sekin vaikuttaa vähän vauhkolta.

Sillä feminismillä on tosiaan tarvetta. Miesten parissa on ainakin puheitten tasolla paljonkin naisvihamielisyyttä aivan kuin päinvastoinkin. Asemasotaa käydään. Odotukset eivät kohtaa.

Miehet kuten naisetkaan eivät yleisesti eivät ole sikoja vaan pinnan alla on myös paljon herkkyyttä, pettymyksiä ja yhä orastavia toiveita.

Seksuaalisuus on se pelikenttä, jolla voidaan protestoida, käyttää valtaa mutta myös kohdata ja rentoutua . Se on aivan yhtä kiehtovan monimutkaista kuin koko ihmisen maailma muutenkin.

Katsokaamme apinalaumaa. Siellä kopuloidaan estoitta. Nekin kuteet ovat monimutkaisia pohjimmiltaan mutta verrattuna ihmisen vastaaviin, ne kalpenevat. Ihminen on tehnyt sosiaalisia sääntöjä ja lakeja, joita vastaan on sitten kovin vapauttavaa protestoida. Siihen saattaakin kulua mukavasti koko muutosenergia vaikka olisi tähdellisempääkin tekemistä. Monena aikakautena, myös hippivuosikymmeninä vallankumous kanavoitui seksuaalisuuteen ja huumeisiin ja tärkeämmät seikat jäivät osin tekemättä. Toisilla tätä herkkua on ylen määrin, mikä johtaa kateellisuuteen. Siinä kyllä saattaa myös polttaa itsensä. Liiallinen seksualisoituminen on varmaankin pahasta kuten kaikki fiksoituminen yhteen asiaan. Nuorena hormonit hyrräävät herkästi. Täytyy muistaa, että kyse on kuitenkin biologisista lisääntymistarpeista ja läheisyyden kaipuusta, mihin seksuaalisuus on yksi vastaus.

Sukupuolirooleissa on selvästi vielä muuttamista. Kodit ovat muuttuneet kulutusyksiköiksi, joissa entisajan maaseudun sukupuolirooleilla on vähän käyttöä. Paljon on jo muuttunut, mutta paljon vanhaa taakkaa istuu yhä meissä. Miehet ja naiset eivät aina edes osaa hakea parannusta ja muutosta kivettyneisiin malleihin vaan kasvatus valmistaa edelleen samoihin ikivanhoihin rooleihin.

Ihminen pystyy kaikenlaiseen, myös sairaalloiseen väkivaltaan ja väärinkäytöksiin, jos hän vinksahtaa. Varmaankin tapahtuu salarikoksia, mutta salaliittoteoriat ovat monesti liioittelua. Mitä todella tapahtuu, antaa polttoainetta oletuksille. Se on sitä ihmisen kuvittelua ja herkuttelua.

Ihan normaalilla seksuaalisuudella olisi paljon parantavaa vaikutusta. Ihan tavallinen yhdyntä, puhumattakaan erilaisista asennoista antaa sitä tarvittavaa eläimellisyyden tunnetta ja protestia, jota ihminen kaipaa sivilisoituneessa ja säädetyssä yhteiskunnassaan. Monilta normaali seksuaalisuus on kuitenkin ikään kuin suljettu joko pysyvästi tai ajoittain tai ikäkausittain. Ihminen pystyy mielikuvissaan vapauttaviin hurjuuksiin ja hänellä on ihan tyydyttävä mahdollisuus autoseksuaalisuuteen, mikä ei kyllä osalle riitä. Ihminen saattaa kavahtaa mielikuviaan, pitää niitä syntinä. Hän saattaa kuvitella raiskauksia, jotka oikeassa elämässä olisivat hänelle kauhistus. Seksuaalisuuden puute ja huono kuvittelukyky saattaa johtaa prostituutioon, Thaimaan matkoihin ja poikkeavaan seksuaalisuuteen. Tästä vuorostaan äärifeminismi saa uutta polttoainetta syytöksiinsä.

Suurimmassa osassa myös tuhoavaa ja haitallista seksuaalisuutta takana ovat pettymykset ja läheisyyden kaipuu, johon yhteiselämän rakenteet eivät ole antaneet mahdollisuutta. Pariutumispeli on julmaa ja säälimätöntä. Ihan yhtä julmaa kuin television luonto-ohjelmissa. Onneksi ihminen pystyy myös sublimoimaan ja muuntamaan viettinsä myös rakentavaksi toiminnaksi.

Saarikoski

Luin Pekka Tarkan Saarikoski II, elämänkerran. Vaikka se oli asiatekstiä, se oli kiinnostavampi kuin moni romaani. Saarikoski teki elämästään romanttista taideteosta monen muun taiteilijan tapaan. Saarikoski ei ollut pyhimys tai renttu vaan molempia ja paljon muuta. Hän ei ollut erityisen syvällisesti perehtynyt mihinkään. Yllättävää, että huonolla kielitaidolla pystyy kääntämään mestariteoksia. Hän kuljetti alkoholin piinaamissa aivoissaan paljon oppineisuutta ja osasi lauseen ja modernin runon tekemisen tekniikan. Taide syntyy pitkälti kokijan elämyksessä ja assosiaatioissa. Hän teki näppäriä kollaaseja, nappasi asioita sieltä täältä ja yhdisti ne kiehtoviksi abstrakteiksi kuviksi.

Hän oli naiivi ja suuruudenhullu, maaninen ja itsekäs. Hän jos joku oli uusavuton, ei osannut tehdä juuri mitään käsillään muuta kuin kirjoittaa ja piirtää ja kallistaa lasia. Hänellä oli naisia ja lapsia liuta ja he kaikki rakastivat häntä vielä erottuaankin, vaikka hän oli sietämätön puoliso ja isä.

Silti hän oli parhaimmillaan ahkera työmies, joka viinasta huolimatta jaksoi jöörata omalla tavallaan, vaikka Mian antamat tekemiset niin vähän viehättivätkin.

Uskomaton tuo Mia Berner, joka usein hakkasi pulloilla runoilijansa veriseen kuntoon. Hän on pahinta laatua, feministinen sosiologiämmä, joka kuvitteli itsestään liian suuria. Muka radikaali, mutta tyypillinen yläluokan kasvatti. En tiedä, mitä hänestä on tullut Saarikosken kuoleman jälkeen, kirjoittihan hän kyllä oman näkemyksensä yhteisistä vuosista. Kovin vähän häntä ainakin näkyi Ruotsin julkisessa keskustelussa sen jälkeen. Silti hänen kanssaan Saarikoski koki uuden luomiskauden ja monet uudet elämänpiirit.

Olin itsekin siirtolainen ja asuin jopa Ruotsin länsirannikolla vuoden samoihin aikoihin kuin hänkin. Minun todellisuuttani oli ahkera työnteko, lastenkasvatus ja kiihkeä kirjallisuuden, kulttuurin ja yhteiskunnallisten asioitten seuraaminen. En koskaan nähnyt runoilijaa estradilla esiintymässä siirtolaisten tilaisuuksissa. Ei hänellä ollutkaan mitään annettavaa siirtolaisuudelle. Hän oli siitä liian etäällä, vaikka seurustelikin laitapuolen suomalaisten kanssa.

Päivä on mennyt

puolukoita laitellessa. Onnistuin rakentamaan toimivan puhdistussysteemin imurista ja tätä tarkoitusta varten tehdystä tratista. Oma imurini oli väärää kokoa ja sain hakea lainaksi Christerin kerhon oman. Keitin viisi litraa sokerihilloa ja musersin loput sauvasekoittimella, jonka joskus ostin tv-shopista. Siitä vasta tulikin hyvää. Siinä ovat taatusti tallella kaikki marjan hyvät aineet, vitamiinit ja antioksidantit ja kaikki muut. Samalla lailla voin käyttää sauvasekoitinta, kun teen Vaasan Jaakkoon puolukkajuomaa, viinihapolla uutettua tuorejuomaa, joka säilyy joitakin viikkoja. Samalla tekniikalla voi tehdä juomaa muistakin marjoista, variksenmarjat eli kaarnikat sopivat varsinkin hyvin. Mustikoista tulee myös hyvää juomaa. Saatan tehdä kokeita ja lisätä bentsoehappoa, ehkä saan tuorejuoman säilymään pidempään.

En ehtinyt metsään enkä juoksemaan. Linux-kaveri kävi näyttämässä tunnissa poimimaansa korillista suppilovahveroita, joita hän on kuulemma kuivannut yhden tietokoneensa tuuletusilmassa. Sanoin, että sienet kannattaisi putsata metsässä, mutta hänen mielestään hirvikärpäset piinaavat liiaksi.

Kokonaista kolme onnittelua on tullut syntymäpäiväni johdosta. Tässä iässä niistä asioista ei viitsi huudella. 57 tuli täyteen. Ison sisaren kanssa puhuminen oli erityisen vaikeaa, sillä ääneni kaikui puhelimessa.

Marjojen putsaus?

Poimin eilen parissa tunnissa pari sangollista puolukoita. Nyt on edessä putsausongelma. Keuruulla käytin talon teollisuusimuria. Minulla on trattimainen laite, josta imurin pitäisi vetää roskat ja marjat putoavat alla olevaan astiaan. Jossakin puolukoitten tietyssä kypsyysasteessa laite lakkaa toimimasta. En tiedä olemmeko siinä vaiheessa.

Sitten on valittavana käsityö. Minulla on ollut sellaisia lävikköjä, jotka helpottavat putsausta. Ruotsissa niitä oli kaupoissa, mutta tällä peräkylällä niitä ei ainakaan ole. En nähnyt myöskään ainakaan Keuruulla laitetta, jonka nimi on kuulemma Mehu-Matti? Se on muovinen teline johon voi ripustaa kaksinkertaisesta sideharsosta tehdyn pussin, jos haluaa siivilöidä. Sen avulla olen tehnyt hienoa karpalohyytelöä ja viinihapolla uutettuun puolukkajuomaan se on aivan passeli myös. Suomessa sitä kutsutaan joskus nimellä Vaasan Jaakkoon puolukkajuoma, mutta ei se mitään uniikkia ole. Saman tyyppistä juomaa voi hyvin tehdä mustikoista, variksenmarjoista ja muista marjoista. Siitä tulee erikoisen jaloa juomaa.

Poimiminen on helppoa ja mukavaa poimurilla, mutta jälkityöt paljon vaativampia. Aion yrittää tehdä puolukkasurvostakin. Ihailin eilen sitä helppoutta, millä poimuri otti marjat risujen seasta. Muistan aina syksyisin ekokylän traditionalisteja, jotka halusivat poimia käsin. Tuloksena oli monen tunnin työstä ämpärin pohja täyteen. Kovaa oli työ ja tohina. He halusivat sen tunteen, että ollaan marjassa ja saadaan luontokontakti. Minä olin rationaalinen ja poimin aina kymmeniä litroja. Yritin ehdottaa yhteistyötä. Minä olisin poiminut ja naisihmiset säilöneet. Se ei onnistunut ja joskus suuret määrät pääsivät pilaantumaan, sillä olin päättänyt, että enää en tee kaikkea valmiiksi. Jonain vuotena keitin hilloja. Tuulikki ei suosinut sokeria sisältäviä hilloja, eivätkä muutkaan sitten uskaltaneet niitä tehdä, vaikka sitten sokeria lisätään ruokiin ja survokseen ja näin että naiset, Tuulikki myös, toivat kylältä paljon karkkia. Onkohan se sitä naisen logiikkaa?

Thaimaalaiset poimijat käyttävät kahta poimuria. Se ei taitaisi onnistua meikäläiseltä, jonka motoriikkaei ole yhtä kehittynyttä.

Tänä vuonna jäävät karpalot Surahammarinh soille minusta rauhaan, mutta puolukka on miedompaa ja parempaa. Karpalohyytelö on herkkua, mutta en ole onnistunut tekemään mietoa ja kiinteää karpalohilloa. On väärin siivilöidä kuoret pois, koska uskon, että juuri kuoressa ovat vaikuttavat ainekset.

Tv:ssä jatkuu mielenkiintoinen sarja Pikku enkelit

Nyt oli taas tapauksena suloinen, mutta kotityranniksi muodostunut pikkutyttö, joka esti itsensä ja perheen lepäämisen. Tanya-psykologin neuvoilla uniongelma saatiin korjattua ja perheenjäsenet alkoivat pystyä nauttimaan toisistaan. Isä oli ollut valmis pakenemaan ja äiti läimäytteli hankalaa tytärtä. Väkivallattomin menetelmin tyttö saatiin kuriin, vaikka se vaati jaksamista.

Rapun kaksi söpöä vekaraa kävi vierailulla luonani. Ihmettelin, että he heittivät karkkipaperinsa (heillä oli karkkia mukana) roskikseen. Minun eksäni lapset eivät sellaista tunne. Lähetin heidät kotiin aika pian, kun olimme ensin tehneet mainoslehtisestä paukkupommin. Muistin myös helikopterin. Tässä perheessä lapset ovat ainakin oppineet pitämään toisistaan huolta.