Karjanhoitaja

Sain lukijalta leikkeen SuurKeuruu- lehdestä. Jutun on kirjoittanut Liisa Lappi, jonka hyvin tunnen. Istuttiin italiankurssilla.

Jutussa haastatellaan Kivijärven tilan entistä karjakkoa. Hän sattuu olemaan EL:n äiti. E viljelee nytkin valtaosaa Ekokylän pelloista. Hän korjaa niiltä säilörehua poneilleen. Hänen ei tarvitse maksaa vuokraa, mutta hän ei saa maataloustukea. Ne nostaa Ekokylän osuuskunta juuri siksi, että peltoja viljellään. E:n ei kannata viljellä muuta, kaurasta ei saa juuri mitään. Silti viljelimme alkuvuosina kauraa ja jopa parina vuonna spelttiä. Pellot ovat nyt päässeet rikkaruohottumaan. E:n työt myöhästyvät aina, kun vertaa muihin viljelijöihin. Pellot vaatisivat vuoroviljelyä ja kesannointia, mutta se ei kannata. E. sanoo, että peltojen tuotto menee melkein polttoaineisiin. Tiedä häntä.Jotkut sanovat hänen lyövän rahoiksi pyöröpaaleillaan.

E auttoi minua traktoripulmissa monena vuonna ja minä häntä pellonviljelyssä. Minulla oli omat hehtaarini, joilta keräsin heinäsilpun niittosilppurilla ja peräkärryllä katteeksi ekokylän suureen puutarhaan. E on persoonallisuus kuten niin monet maalla ovat. Viisas, terävä ja kriittinen mutta omanlaisensa.

Hänellä olivat vahvat tunnesiteet paikkaan, sillä hän oli viettänyt lapsuutensa navettarakennuksessa sijaitsevassa karjanhoitajan asunnossa, joka ekokyläaikana oli jo tyhjillään. Idätimme siellä perunoita. Se oli ollut täysin toimiva asunto. Sisäseinät olivat lastulevyä, vaikka valtava navetta olikin komea hirsirakennus, joka sen jälkeen kun se joutui kylmilleen, oli päässyt pahasti rapistumaan.

Blogini alkuvuotena kerroin useinkin navetan kohtaloista ja herätin varmaan paljon epäluuloa kaupunkilaisissa blogisteissa: mies kirjoittaa jostakin navetan katosta.

Se katto ei muuten edelleenkään ole kunnossa eikä rakennusta kannata kunnostaakaan, vaikka suunnitteluun ja puhumiseen onkin laitettu paljon aikaa ja energiaa. Kattoa on myöskin tuettu väliaikaisesti. Karjaosassa oli muutaman vuoden kuttujen ja lampaiden eloisa joukko. Nyt vain muutama lammas ja kana on jäljellä.

Rakennukseen liittyy paljon kulttuuri- ja paikallishistoriaa. Ekokylänaikaiset tarinat tuovat oman värikkään lisänsä sen historiaan. En niitä lähde nyt uudestaan kertomaan. Tässä tulee karjanhoitajan kertomus:

Paljon muisteltavaa. Hilkka Tuimalalle työvuodet Kivijärven tilan karjanhoitajana olivat antoisaa aikaa. 80-vuotispäiväänsä Hilkka Tuimala viettää perhepiirissä.

"Työtä tehden rikas elämä"

Liisa Lappi

Työ tekijäänsä kiittää, sanoo vanha sananlasku. Sanonnan allekirjoittaa myös Hilkka Tuimala, joka urakoi työvuotensa täyteen karjanhoitajana Keuruun työlaitoksella, sittemmin Keuruun huoltolassa, Kivijärven tilalla. Nykyisin samainen tila tunnetaan Keuruun ekokylänä. Ekokylän aikana Hilkka Tuimala ei ole monta kertaa piipahtanut Kivijärvellä. Muistoissa sitäkin useammin. Tulihan tilan navetassa työskennellyksi täydet 32 vuotta.


Yhteinen työmaa

Yhteisen työuran alkuun nuoripari Hilkka ja Vilho Tuimala pääsi 1950-luvun alkaessa. Vilho Tuimala tuli tuolloin Kivijärven tilan karjamestariksi ja vastasi parhaimmillaan 220 -päisen karjan kasvatuksesta. Karjanhoitajaksi ja karjantarkkailijaksi koulut käyneen emännän osalle lankesi lypsyn lisäksi lampaiden ja sikojen hoito.

Navetasta tuli siis Tuimaloille eräänlainen perheyritys, niin palkkatyötä kuin tehtiinkin. Apuvoimaa saatiin työmaille talon laitosasukkaista. Vielä viisikymmenluvulla lehmät lypsettiin Kivijärvelläkin käsin.

Työ tehtiin kolmesti päivässä siihen asti, kun 60-luvulla siirryttiin
konelypsyyn, Hilkka Tuimala kertoo.

Kahden lapsen äidin työpäivä alkoi säännöllisesti aamulla puoli viideltä. Ensimmäinen lypsy oli ohi kymmeneltä. Päivälypsyn vuoro oli puolipäivän jälkeen ja iltalypsylle mentiin iltapäivällä kolmen aikoihin. Urakka oli ohi lopuksi illalla seitsemältä.

Toisinaan työpäivä kylläkin venyi yli yön, muistaa Hilkka Tuimala.

Kun lehmät poikivat ja siat porsivat, ei välistä päästy nukkumaan moneen yöhön ollenkaan. Raskastahan se toki oli, mutta kaikesta huolimatta myös antoisaa ja rikasta aikaa.


Omavarainen tila

Tuimaloiden aikaan Kivijärvi eli lähes täydellisessä omavaraistaloudessa. Kun järvestä saatiin kalaa ja metsistä marjoja, ei kaupasta tarvinnut hakea muuta kuin suola, sokeri ja silli. Sellaista elämää ei kylläkään olisi pystynyt viettämään, ellei työtä ei olisi puskettu kellon ympäri.

Henkilökuntaan kuuluvien perheet ja laitoksen asukkaat mahtuivat hyvin asumaan naapureina ja viettämään yhteisiä aterioita.

Itse puhuin aina sen puolesta, että laitoksessa asuville annettaisiin tilaisuus tehdä työtä, sanoo Hilkka Tuimala.

Työtä tehdessä ihminen järjestää samalla ajatteluaan ja elämäänsä.

Ikävuosien ja sairauksienkin jo rasittaessa Tuimalan pariskunta pärjää yhä kahdestaan.

Syksyllä tulee täyteen kaksikymmentä vuotta siitä, kun muutimme kerrostaloasuntoon Keuruun keskustaan. Aluksi tuntui oudolta, mutta sitten rupesi aika kulumaan. Kalastellen ja marjastellen on saatu yhdessä viettää hyviä eläkevuosia näihin päiviin asti, Hilkka Tuimala hymyilee.

Kommentteja: Huomaa tuo hieno työn etos, muistot omavaraisuudesta, johon ekokyläaika taas on tuonut omanlaisensa lisän. Minulla on tallella noita vihkoja, joihin laitosajalla henkilökunnan ruokaostokset merkittiin. Tallella on myös kantakirjalehmien kantakirjoja. Pelastin ne ekokylän alkuajan siivouksista. Ajattelin viedä ne maakunta-arkistoon. Minulla on tallella myös lehmien nimikilpiä ja sonninkuljetuskeppi, jossa on vielä lantaa varressa. Tilamuseossa on sinänsä paljonkin tavaraa vanhoilta ajoilta.

Hilkan mielestä työ oli tärkeää myös hoidokeille. Kun uusi aika terapioineen joskus 70-luvulla tuli, työt loppuivat, tulivat virkamiehet ja ongelmat. Sama kehitys oli ollut myös mielisairaalassa, jossa vuosi sitten olin töissä. Työt, joita hoidokeilla nyt teetettiin, eivät olleet enää oikeita, eivätkä he niitä juuri arvostaneetkaan.

Hilkan poika, E kertoi navetan edustalla tapahtuneesta joka-aamuisesta työnjaosta, joka rytmitti päivän ja antoi sille ryhdin.