Lisää ekokylämuistoja

Tämä tulee nyt vähän väärään järjestykseen. Lue edellinen postaukseni ensin.

To, 3.2.2005
Sain pyörän kokoon. Olen tehnyt kävely- ja pyöräretkiä eri suuntiin. Merikin lopulta löytyi, mutta se tuntuu ihan järveltä, koska nämä vedet ovat vain meren lahtia. Jäälle ei tietenkään ole asiaa. Nastarenkaat pyörässä ovat hyvä. Mukaan ottamani pyörä on kevytpolkuinen. Siinä ovat kaikki laakerit kunnossa. Se ei olekaan kaatopaikalta, vaan erään Ekokylän asukkaan unohtama miestenpyörä, jossa on nyt nastarenkaat.

On Luojan lykky, että Hesari tulee jo aamuvarhaisella ja täällä on toimivat tv-kanavat ja vielä Ruotsin tv lisänä. Nyt kun nettiyhteyttä ei ole, tunnen vähän turhautuneisuutta. Tietokoneen siivoamisessa olisi tosin puuhailtavaa, mutta se ei innosta.

Olen laittanut jo neljänä päivänä perätysten samaa ruokaa. Toin mukanani Keuruulta jouluksi ostamani maustesilakkapurkin. Kuoripäälliset perunat, kaupan perunat, maistuvat todella hyviltä. Keitettyä munaa, voita tai majoneesia ja raakaa sipulia. Se on ex. vaimoni opettama todella maukas ruoka. Haarukassa kaikkea tätä: sipulia, perunaa, maustekalaa, majoneesia tai voita on oikea herkkusuun pika-ateria.

Kirjoitin muistoja ekokylän ajoilta. Olen tehnyt sitä paljon ennenkin, mutta lukijat tuskin jaksavat kaivaa arkistoja ja ehkä käytin nyt hieman uusia sanoja ja kiteytyksiä.

Soitin S:lle, joka oli vielä leikkauksen jälkeisessä tokkurassa. Häneen oli kaiken lisäksi iskenyt flunssa ennen leikkausta, mikä saattoi olla pahasta. Kirurgi oli sanonut, ettei ollut sitä tiennyt, vaikka S sanoi kertoneensa asian useaan otteeseen. Minunkin pitäisi mennä leikkaukseen, minulla on koko ikäni kiusannut revähtymä, mutta luultavasti menen hautaan sen kanssa.

S:llä ei ollut enää hänelle lainaamaani moottoroitua hengityksen suojainta. Sain kuulla, että se on Puutalon työmaalla. Soitin Ekokylään ja kerroin eräälle nuorelle asukkaalle ja pyysin häntä välittämään tiedon edelleen. S:n kertoman mukaan, jos entisen huoneeni tiiliseinään aiotaan tehdä oviaukko, pöly tulee täyttämään koko talon. Hän suositteli teippaamaan muoveja kaikkialle. E on tulossa ensi viikolla takaisin sairaalasta. Minä erkanen vähitellen tuosta aihepiiristä, mutta varmaan seuraan tapahtumia aina tilaisuuden tullen. Minulta on sieltä vielä saamisia aika paljonkin.

Hallitus kertoo aikovansa laittaa työttömät ”kuriin”. Kannatan periaatteessa uutta ryhtiliikettä, sillä sitä se on vaikka hyvin lempeässä muodossa. Jo oli aikakin. Itse olen valmis työllistämistöihin, vaikka en enää koulutukseen. Oikea työpaikka olisi tietenkin parasta, mutta myös mahdolliset kirjoittamiseen liittyvät etätyöt. 55-vuotiaan ei enää kannata kouluttautua. Yliopisto-opintoja voisin tosin jatkaa etäopintoina.

Televisiossa tuli dokumentti köyhdytettyä uraania sisältävistä ammuksista. Se saa ammukset tunkeutumaan kohteeseensa. Jo Persianlahden sodan jälkeen puhuttiin sairastuneista. Jenkit ovat kovakalloisia eivätkä tunnu oppivan virheistään. Muistan häveten kuinka oikeastaan ihailin puhdasta ja hermeettistä sotaa. Kohteisiinsa hakeutuvat ohjukset kuulemma melkein lukivat katukilpiä ja osuivat siihen ilman tarpeettomia siviiliuhreja. Bullshit. Kuinka naiivi sitä osaakaan olla. Tämä uusi Irakin sota sai aikaan sitten uusia kauheuksia, syyttömille siviileille. Lapset leikkivät ammuksilla ja kiipeilivät panssarivaunuissa. Itse sotilaatkin saivat säteilyä. Vaikka vaarat olivatkin johdon tiedossa, siitä ei välitetty ja tiedot ja yhteydet kielletään.

En ole koskaan elätellyt illuusiota republikaanisen, uusoikeiston suhteen, mutta he ovat toimineet tosi tyhmästi, vaikka heillä olisi pitänyt olla kaikki tieto ja analyysiaparaatti käytettävissään.

Ruotsin tv tuo sisältöä tv:n katseluun. Ruotsalainen journalismi on korkeatasoista, valtaa vahtivaa. Viime päivinä huomiota on herättänyt sosiaalidemokraattisen kansanedustajan oman edun tavoittelu. Sehän ei ole sinänsä uutta. Viime vuosina esiin on tullut monien yritysjohtajien ahneus, öykkäröinti ja asioitten selvittäminen julkisuudessa. Äsken näin kriittisen ohjelman poliisintyöstä pahimmissa siirtolaisghetossa. Tiukka puuttuminen, 0-toleranssi johtaa helposti mellakoihin. Parempiakin tapoja on, kerrottiin Englannista, jossa on turvauduttu uusiin menetelmiin rotumellakoiden jälkeen.

Kirjoitin lisää kappaleita ekokylämuistoihin. Ehkä kiteytin asioita hieman eri tavoin kuin ennen, mutta paljon on tuttua ja ennenkin sanottua. Kun pääsen työstämään blogiani, laitan nämä kirjoitukset pysyvän linkin taakse näkyviin. En uskokaan, että minun muistelmani saisivat aikaan vastakirjoituksia, analyysejä, keskustelua, mutta toivon silti sitä. Hyvin harvalla mukana olleella on analysointikykyä tai –halua ja pidempiaikaista perspektiiviä kuten itselläni.

Su 6.2.2005

On kurjaa, kun saa odotella nettiyhteyttä. Ilmakin on kurja ja vähäinen talvi on sulamassa pois. En ole käynyt liikkumassa kahteen päivää. Tänään, kaupassa käydessäni kävelin tottumattomuuttani epävarmasti.

En käynyt kaupassa koko viikkoon. Yritin syödä vähemmän. Se kyllä näkyi vyötärössä. Ainoa kunnon menetelmä on, että kaapissa ei ole liikaa ruokaa. Nyt sitä taas on ja on leipää, joka taitaa olla se pahin lihottaja.

Eilen kuului hurjaa ampumista ruukilta päin. Siellä taidettiin tehdä selvää fasaaneista. Yhdessä talossa on kylttikin, että fasaanipaisteja myydään. Ostan kyllä heti, kun tulee sopivia vieraita.

Toissa päivänä ajelin pyörällä aika pitkälle, mutta ilma alkoi muuttua loskaiseksi. Olin kartan mukaan aika lähellä lossia, joka vie oikeaan saaristoon.

Olen innostunut lukemaan kirjahyllyssäni pitkään ollutta ”the complete book of Self-Sufficiency”, jonka on kirjoittanut John Seymour – niminen mies. Kirja on ollut aikoinaan menestysteos. Minulla se on myös saksaksi. En tiedä onko sitä kotimaisilla kielillä.

Kirja on vallan romanttinen. siinä kerrotaan aivan seikkaperäisesti ja hienolla, humoristisella tyylillä brittiläistyyppisestä omavaraiselämisestä. Harmi kun netti ei ole kunnossa, enkä voi tarkistaa. John Seymour oli paperikantisen teoksen julkaisemisaikaan jo yli kahdeksankymppinen. Tuskin hän enää elää. Hän on perustanut omavaraiselämän koulun ja kunhan saan netin kuntoon, aion tutkia onko paikasta julkaistu siellä mitään.

Kirja on varmaan lukemattomien maallemuuttajien, grönvågaren, innoituksen lähde. Siinä lähes kaikki tehdään käsin. Kuvitus on kivasti vanhanaikaista piirroskuvitusta, tuttua brittiläistä laatua. Monia ekokyläajan ihanteita voi siinä haistaa. Puhuttiinhan meilläkin Keuruulla omavaraisuudesta, joskus jopa saavutettuna kantanakin, mikä oli kovin kaukana totuudesta. Permakulttuuri ei ole kaukana tästä kirjasta. Sen viehätys on käytännöllisyydessä. Ohjeita saa melkein kaikkeen, mihin omavaraistaloudessa voi törmätä, kasvien viljelystä, eläinten hoidosta, viinin ja oluen teosta, säilömisestä, käsitöistä, jopa vaihtoehtoisesta energian tuotannosta. Kirjaan ylös muistamiani ja Seymourinkin käsittelemiä aiheita.

Ekokylän omavaraisuustekoja

Itse asiassa melkein kaikkea, -ja kirjassa on tosiaan paljon materiaalia, on tullut sivuttua ekokyläaikanani. Ihmeen paljon taitoa kulki paikan läpi, useimmiten jatkaen matkaansa. Esimerkkinä kutominen, joka paikan naisluonteesta johtuen oli melkein keskeisin omavarisuustalouden muoto. Siitä on myös kirjassa eniten paljon materiaalia.

Kasvatettiin omia lampaita. Lampaitten hoidossa oli tietenkin oma puuhansa, johon minäkin eri vaiheissa osallistuin. Naisystäväni vallankin oli koko villaketjun hallinnassa etevä. Keritsimme lampaita käsisaksilla ja hetken oli jopa söhköllä toimiva ammattimaisen näköinen keritsin. Villan karstausta käsikarstoilla tehtiin, hankkipa K myös sähköllä toimivan karstamyllyn. Rukilla varmaan joku kehräsi, rukkeja on useitakin, joku kokeili ehkä värttinää. K hankki myös talolle sähköisen rukin. Kutojia oli useitakin. Itsekin olen sitä ja virkkaamista kokeillut jo ex. vaimon innoittamana, joka myös oli käsityöihminen. Nykyään lumilautailijat virkkaavat esimerkiksi päähineitään. Se ei enää ole vain naisten työtä. K oli taitava kutoja ja yleensäkin käsityöihminen. Huovutusta harrastettiin, pidettiin kursseja itselle ja muille. Asukkaina oli väliin oikein taitavia huovuttajia.

Minä itse en nykyään käytä villavaatteita, koska ne ovat liian lämpimiä. Pidän puuvillavaatteista enemmän, vaikka tosin villasukkia on vaikea korvata.

Meillä oli useita muitakin käsityöihmisiä. Eläkkeellä oleva opettajatar, E, varsinkin oli kangaspuilla kutoja Luojan armosta. Varsinkin ennen Ekokylään tuloaan hän oli tehnyt fantastisia töitä. Ekokylässä hän ei välttämättä ehtinyt kutomaan muita kuin mattoja. Hänellä eteni nivelrauma, joka rajoitti hieman. Hän oli ahkera tanssija, hän eli öisin, kutoa paukutti kutomossaan ja nukkui pitkään päivisin. Opettajana hän oli pakottautunut koulurytmiin, mutta väkinäistä se oli ollut.

Minullekin hän opetti suomalaisen lavatanssin, jiven perusaskeleet, harjoittelimme kasetin tahdissa. Minua tietenkin hävetti pökkelömäisyyteni, mutta samalla halusin saada paremman naisystävän kuin olivat olleet lesbotytöt. Tanssitaidosta ei kuitenkaan ollut apua. Naisystävä ei tainnut tanssia hänkään – tanssitaitoni on sittemmin hiipunut, jos sitä on koskaan ollutkaan. Vaimon kanssa emme koskaan tanssineet myöskään. Siinä olen tosiaan kuin Kalle Päätalo. Kyllä sitä hempeitä puhutaan hetekanpuoliskossa kuten Kallekin aikoinaan.

E oli kiinnostunut tekniikasta. Hän ja hänen edesmennyt miehensä (hänen elämänsä suuri rakkaus), jotka olivat vaikuttaneet (PH:n perslävessä), Imatralla, olivat olleet suuria veneilynharrastajia ja olivat harrastaneet jopa tietokoneohjelmointia, samoihin aikoihin varmaan kuin minäkin. E:tä kiinnosti kangaspuitten tekniikka. Hän kunnosti yhdet ja kokosi muita. Loimen luominen ei ollut hänelle vierasta ja vastenmielistä. Hän värjäsi lankoja ja piti myös värjäyskurssin.

E oli niitä Ekokylän naisia, joita kunnioitin suuresti. Niitäkin on muutamia. Kaikilla on tietenkin heikot ja vahvat kohtansa. Hän löysi uuden miesystävän, mutti tämän kanssa Pohjanmaalle. Mies oli monitaituri ja oikein miellyttävä. Hän asui hetken Keuruulla. Valitettavasti hänellä on ollut syöpäsairaus kiusanaan. E ja T olivat naisystäväni ja minun kanssani niitä henkilöitä, jotka veivät paikkaa eteenpäin muutaman vuoden ajan, kun perustajat hylkäsivät ja luopuivat.

Muitakin matonkutojia, persoonallisuuksia hekin, esiintyi. Muistan esimerkiksi kaksi aika säälittävän väkivaltaista, mutta kutomaintoista naista, jotka viivähtivät kutomossa mutta eri aikaan.

Savitöiden tekijöitä oli ainakin kaksi kappaletta, nyt on taas yksi uusi, ammattimainen kitschiesineiden tekijä, jonka työhön ja persoonaan en ole tutustunut.

Oli puutarhuri M, joka teki aika mielikuvituksettomia, mutta siistejä käyttöesineitä savesta. Osasi taitavasti käyttää laitosajalta perimäämme polttouunia. Siirsimme saviverstaan remontoitavasta Väentuvasta, mikä oli aika iso urakka, johon en paljon osallistunut. Taisin olla matkoilla. Oli nuorehko, verevä ja rehevä naishenkilö M, joka teki siroja ja mielikuvituksellisempia esineitään. Hän oli saanut keraamikon koulutuksen. Hän oli new age -are, sensuaalinen ja eroottinen. Hänellä ehti olla useita poikaystäviä ekokyläaikana. Hän lähti ensin buddhalaisnunnan mukana, sitten lopullisesti kustavilaisten kanssa ja lienee nykyään äiti ja parisuhteessa. Hänellä oli pieni, sitkeästi räksyttävä, sekarotuinen rakki, joka sattui kaivamaan esiin laitoksen nurkkiin joskus jääneitä rotanmyrkkyjä ja kuoli siihen muutaman päivän kuluttua muutosta. Samaan aikaan meidän iso Murtomme leikki näillä paketeilla ja olimme sydän syrjällämme pelosta. Murtolle ei käynyt kuinkaan.

Metallitöitä osaavia on ollut useita, persoonallisuuksia hekin. Metallipajasta ei kuitenkaan ole tullut toimivaa paikkaa. Eräs taitavista miehistä oli mielenterveysongelmainen hitsari. Hän teki metallitangosta mm. ison savupiipun kehikon, jota nuohooja vaati, rikkoutumattomat sählymaalit. Hän korjasi myös vesiputkia, eräänkin akuutin, jäätymisestä aiheutuneen vedenpaisumuksen sisätiloissa. Hän oli aivan varma sielunvaelluksen olemassaolosta, kuulemma omien kokemusten mukaan. Hän oli kuitenkin mielialalääkkeiden käyttäjä ja sairaalan intervallihoidossa. Vaikka rasvanahkainen, savolaisittain vääntävä työmies olikin, hän löysi ikäihmisenä varatuomarin tutkinnon lukeneen naisihmisen, jonka kanssa muutti omaan pesään. Naisellakin oli kovasti erikoiset, mutta tyypilliset newage -aren käsitykset toisesta todellisuudesta.

Patologinen, psykopaattinen T oli myöskin metallitöitten taitaja, joka uhosi tekevänsä paljon, mutta vähiin tekemiset jäivät. Kerran hän uhkasi rälläköivänsä teliperäkärryn kahtia, jos ei saa siihen laittamiaan rahoja osuuskunnalta. Hän oli kuitenkin kovasti idearikas, parhaimmillaan charmikas kaveri ja joitakin hänen ideoitaan toteutettiin. Muitakin persoonallisia metallitöitten (ja muitten ns. miesten töitten) taitajia on ollut ja on edelleenkin. Yksi toisensa jälkeen on laittanut matalliverstaan kuntoon ja suunnitellut tekevänsä siellä jotakin. Kaikki on kuitenkin ollut varsin lyhytaikaista. Dynaaminen Olavi hankki tiloihin lämpökeräinkursseja ja hetken tilat olivat lämmitettyjä. Minä olen siellä paljon rassannut pyöriäni ja levitellyt osia ympäriinsä. Siellä on käyty myös suukopua reviireistä ja osaamisista. Paja on ollut miesten maailmaa muuten naisvaltaisessa ekokylässä.

Puutöitten ja kivitöitten osaajia on ollut, mutta toimintaa ja tuloksia vähän, jos ei oteta lukuun onnistunutta Väentuvan saneerausta ja keskeneräisiä, meneillään olevia ikuisuusurakoita. Ekorakentamisesta on paljon, tosi paljon puhuttu, mutta saatu vähemmän aikaan. Itse olen käynyt tuohikurssin, mutta en koskaan saanut aikaan verstasta. Polttopuun hankintaa olen harrastanut etupäässä minä, mutta aika moni muukin. Puuta onkin vielä vuosiksi tehtynä. Lautoja ja lankkuja saatiin oman metsän tuulenkaadoista kovalla työllä. Pestattiin sahureita ja tukkien kuljettajia. Pieni määrä polttohaketta tehtiin itse, mutta pääosa ostetaan ammattilaiselta. Minun korjaamiani jätepuita ojien reunoilta on haketettu. Olavin hankkimalla hakettimella kokeiltiin.

Uuneja on muurattu Väentupaan, mutta tekijöinä olivat etupäässä ulkopuoliset muurarimestarit. Parhaat saavutukset on useimmiten teetetty palkkatyönä.

Korinpunontaa on ollut ja pidetty jopa kursseja. Naisystäväni oli kiinnostunut ja osaava ja harrasti sitä jonkin aikaa. On pidetty paperityökursseja ja siporex-harkon työstämistä, joihin en osallistunut. Mehiläispönttöjä oli alueella, mutta ne olivat ulkopuolisella, joka vuosi sitten kuoli. Naisystäväni oli tästäkin puuhasta kiinnostunut.

Hän olisi halunnut elää elämäänsä tehden kontemplatiivisesti käsitöitä. Ulkomaailma, yhteiskunnan toiminta, politiikka, historia olivat hänelle vieraita. Hän kuten monet muutkin Ekokylän asukas tiesi asioita tunteiden tasolla. He kuvittelivat, että olemassa on vain henki ja henki hallitsee fysiikkaa tai ainakin pitäisi.

Puutarhaviljely on pisimmin harrastettu ja osattu omavaraisuuslaji. T on sen mestari ja taitaja. Seymourin kirjasta keittiöpuutarhalla oli myös suurin osuus. Ekokylän ja Tuulikin ja naisystäväni harrastama suuntaus oli ja on kateviljelys, johon minäkin eniten osallistuin. Siitä oli ja on myöskin suurin hyöty.

Paljon varmaankin oli erheitä ja harrastelijamaisuutta. Asiat piti tehdä tietyllä tavalla. Maat ovat kuitenkin parantuneet, rikkaruohot väistyneet, humus lisääntynyt ja taitokin varmaan kasvanut. Se tosin on pitkälti T:n, tosin vahvoilla, hartioilla ja on vaarana, että jatkuvuutta ei ole, jos hän moottorina ei jaksa. Yleisasukkaat eivät loppujen lopuksi paljoa osallistuneet tähänkään työhön.

Eläinten hoitoa harrastettiin innokkaasti mutta amatöörimaisesti. Tilat olivat aika huonot. Vesi jäätyi talvisin. Varmaan eläimiin pistettiin rahaa paljon enemmän mitä siitä tuli villan ja vuohenmaidon muodossa. Maidosta tehtiin aikoinaan tuotejuustoja ja sitä käytettiin ruoanlaitossa. Tehtiin ja kokeiltiin myös muilla maitotuotteilla. Vuohenmaito on mielestäni kuitenkin liian voimakasta ja sopii ruoanlaittoon huonommin kuin lehmän maito. Itse kasvatin joittenkin muitten kanssa ja amatöörimaisesti ehkä 8 sikaa. Siat olivat useimmiten liian rasvaisia, ehkä liiasta ruokkimisesta johtuen. Vain viimeiset siat olivat ohutsilavaisia. Aikoinaan rehua oli omasta takaa, viljaa ja perunoita ja ruonajätteitä.

Koska porukan naisihmiset olivat enimmäkseen kasvisyöjiä, lihaa ei juuri osattu laittaa, sitä inhottiin ja paheksuttiin. Osa viimeisistä lihoista ja kinkuista pilaantui pakastimen sulettua, suureksi vihakseni. Eläimet eivät juuri olleet vaivan ja kustannusten väärti. Aitaverkkoihinkin, salaman rikkomiin paimenpoikiin jne. meni paljon rahaa ja silti eläimet eivät pysyneet aitauksissaan. Asukkailla oli koiria ja hevosiakin, eräällä naisella kokonainen eläintarha omissa nimissään. Eläimet toivat kuitenkin paljon virikettä. Kävijät pitivät niistä ja niistä sai jutun juurta ja äksöniä. Ne tuottivat aineetonta tyydytystä monelle ja moni sanoi, että eläimet ovat Ekokylän sielu. Kilit, karitsat, kananpojat olivat tosi viihtyisiä mutta vaikeita pidettäviä. Nykyään on jäljellä koiria, kissoja, muutama lammas ja kana. Eläinten käyttäminen ravinnoksi tuotti myös paljon kiistoja, joissa itsekin olin monesti osallisena Naisilla oli organisaatio eläinten hoitamiseksi. Se tuotti kiistoja ja kitkaa mutta myös yhteistyötä ja tyydytystä. Varmaan eläimet olivat tärkeitä useillekin omissa eheytymisprosesseissaan. Hevosiakin Ekokylässä oli aikanani ainakin kymmenen, ei tietenkään yhtä aikaa. Itsekin koin monia hienoja elämyksiä eläinten kanssa, kuten zeniä vuohia lypsäessä. Ekokylän sielu on mennyt osittain eläinten mukana.

Marjoja poimittiin paitsi puutarhasta viinimarjoja ja mansikoita myös jonkin verran metsästä. Se oli mielestäni kuitenkin varsin heikkotuottoista ja amatöörimaista paitsi omat puolukan poimimiseni. Sieniä ei hirveästi ollutkaan, mutta niitä kyllä poimittiin, kuivattiin ja säilöttiin, mutta varsin vaatimattomasti.

Yrttien kasvatusta ja kuivausta harrastettiin aika runsaasti. Väliin oli asukkaina hyvin ammattitaitoisiakin harrastajia. Yrttejä käytettiin yrttiteehen lähinnä, mitä kyllä meni paljon. Yrttialalla on kuitenkin liian paljon yrittäjiä. Kaupalliset tuotot jäivät vähäisiksi.

Ruoanlaitto mielestäni oli lapsipuolen asemassa köyhäilyn ja kasvisyönnin takia. Joskus oli tietenkin maukkaitakin ruokia, mutta arkiruoka oli mautonta pöperöä ja liiaksi hiilihydraatteja sisältävää. Olisin kaivannut herkuttelua, en tietenkään ylensyömistä ja lihomista. Uneksin, että paikka profiloituisi herkkukeittiönä, mutta taitoja ja vaadittavaa luonnetta ei löytynyt. Itse tein viimeisinä vuosina maukasta ja nopeahkoa sekaruokaa. Kasviksilla on suuri osuus, mutta kaipaan myös eläinkunnan tuotteita. Kasvisruokaakin voi tehdä tosi hyvää, sen ei tarvitse olla sellaista pöperöä kuin se Ekokylässä enimmäkseen oli. Hienoa kasvimaata ei aina osattu käyttää kunnolla hyväksi. T itse on aika huono ja vanhanaikainen ruoanlaittaja. Monesti nuoret ruoanlaittajat käyttivät ostoaineksia, vaikka omasta takaa olisi ollut herkkuja. Keittiö oli yhteisöelämän taistelutanner, mistä vetäydyin pois jo monta vuotta sitten. Muodostettiin omia keittiöitä ja jauhettiin samoja asioita yhä uudestaan ja edes takaisin.

Kerran teimme erään kävijän kanssa majavapataa ja toisen asukkaan kanssa rosvolammasta. Kahdeksaan vuoteen mahtuu myös monenlaisia perinneruokia. Kalaa savustettiin. Joskus kalaa oli todella paljon, lahnan kutuaikaan. Kerran paikallinen meijeri teki keittiössämme tukuttain leipäjuustoja. Sioilla ja muilla eläimillä oli kissanpäivät heratonkien tyhjentämisessä. Osan sianlihoista tilattiin savustettuna. Leipää koettiin leipoa ja joskus se oli hyvääkin. Kerroksessa toimi kasviskeittiö, jolla oli omia kotkotuksiaan ja ruokiaan. Kasvissosekeitto oli ainakin hyvää.

Varsinaisia peltotöitäkin tehtiin ajoittain, vaikka suurimman osan ajasta pellot ovat olleet ulkopuolisen viljelijän korjattavina. Minulle monet maataloustyöt ovat jotenkin tuttuja lapsuudesta. Olin ammattimainen heinäntekijä kesäisin. Heinänkorjuuta on kokeiltu eri konstellaatioissa, seivästetty, haasioitu, kuivattu maassa. Heinänkäsittelykoneita on hankittu ja kuivuria suunniteltu. Viljaa on kylvetty, puitu ja kuivattu, käyty myllyllä jne. Kyntämiseen ja äestämiseen osallistuin hieman. Kiviä raivattiin. Pidin siitä kovasti. Osallistuin myös biodynaamisen pehtoorin aikana biodynaamisten preparaattien levittämiseen, mikä oli kovasti mukavaa ja harmonista touhua. Minun leipälajini oli useana kesänä katemateriaalin hankkiminen niittosilppurilla ja peräkärryllä. Olin hetken aikaa vastuussa maatalouspapereista, otin viljavuusnäytteet, kävin kursseja jne.

Perunan kasvatus on tietenkin jokavuotista. Siinäkin on koettu takaiskuja mutta myös paljon perinnettä ja yhteisiä talkoojuhlia. Koneet ovat streikanneet ja rikkoutuneet, rutto, säät ja kato ovat vaivannut. Perunat ovat pilaantuneet kellarissa ja niitä ja muita kellaritavaroita on pitänyt hiissata edes takaisin. Kellari on liian kaukana ja huonokuntoinen. Sitä pitää lämmittää talvipakkasilla, sisään tulee kosteutta ja hiiriä.

Hassua, näin yhteen koottuna vaikuttaa siltä kuin Ekokylässä oltaisi kuitenkin oltu kovasti yritteliäitä omavaraisuuteen pyrkimisessä. Monia asioita on kokeiltu, mutta tosiaan vain kokeiltu. Monista asioista ei ole ollut käytännön hyötyä ja tarvetta, niillä ei ole ollut suurempaa funktiota ja ne ovat jääneet kertaluonteiseksi tunnelmoinniksi. Palkitsevuus puuttui.

Mielestäni omavaraisuuteen pyrkiminen olisi tullut arkipäivään vain, jos siitä olisi ollut hyötyä. Nyt toimeentulo, vaikkakin niukka, oli muuten turvattu, eläkkein, työmarkkinatuin ja etupäässä siis sosiaalisin tulonsiirroin, hyvinvointivaltion siivellä. Ei tarvinnut ”tuotteistaa” asioita ja vaikka sitä yritettiin, se oli puolittaista eikä koskenut kuin pientä osaa kerrallaan. Myynti oli mitätöntä. Omavaraisuutta olisi voinut käyttää elämysteollisuudessa. Omavaraisuus on tietenkin etupäässä omaan tarpeeseen, mutta siihen ei ollut tarvetta ei minulla kuin ei muillakaan. Ei tarvinnut vaivata päätään käyttämään hienoja haltuumme uskottuja resursseja, yhteistyön ja synergian etuja ja ihmisten todella hienoja harrastuksia ja taitoja. Taitajat ovat menneet ja tulleet, eivätkä pysähtyneet. Paikka ei ollut tarpeeksi vetävä, jotta sinne olisi kannattanut pysähtyä pelkästään idealistisista syistä, mikä oli ainoa palkkio, mitä oli tarjolla. Paikalle eri aikoihin kokoontuneiden ihmisten resursseilla, paikasta olisi voitu muovata ja voitaisiin edelleenkin sellainen, joka tarjoaa paitsi hyvää asumista, myös palkitsevaa toimintaa.

Omavaraisuutta koetettiin joskus ekokylässä arvioida. Se oli aivan summittaista ja vuodenajastakin riippuvaa. Ruokaa tuli kasvimaalta aika paljon ajoittain. Pohdittiin myös onko omavaraisuus hyvä päämäärä. Monesti puhe oli pahinta hurskastelua. Elämä oli monilla vetelehtimistä ja pitkitettyä ja vastuutonta nuoruuden jatkamista vanhempien kustannuksella. Autoilla kuljettiin kylälle liikaa, vaikka pyöriä olikin tosiaan. Suurimman osan ajasta paikka oli kaupunkilainen saareke korven keskellä. Tavallinen asukas ei liikkunut luonnossa kuin ehkä hyvällä säällä ja vähän. Iloisen askartelun omavaraisuuden parissa sijasta elämä oli etupäässä puuhailua omien yksityisasioiden kanssa. Kuvaa hallitsi arjen passiivisuus, masentuneisuus ja kiinnostuneisuus new age- asioista ainoana elämää arjesta kohottavana apuneuvona.

Työnjako on vapauttanut fyysisestä työn orjuudesta, kun kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Käytettynä voi ostaa paljon. Kaikkea ei voi itse tehdä. Varsinkin vierailijat saivat väärän kuvan asiasta, mutta eivät varmasti minulta. Minun pitämäni opastuskierrokset olivat lähes aina suosittuja. Vieraat kiittelivät lämpimästi, kun annoin totuudellisen kuvan paikasta. Tajusin, että he olivat aina kuin lumouksessa jossakin taikapiirissä, kun kerroin Ekokylän taipaleesta ja elämästä. Siinä oli jo tuote. Ihmettelen, kokevatko muut oppaat samaa. Epäilen. Sen verran olen sitä seurannut. Mielestäni toiset oppaat antoivat enemmän falske, sovinnaisia ja ja liian ihanteellisia tietoja. Vieraat ja kävijät tulivat useimmiten ennakkoluulojen kanssa ja lähtivätkin usein. Minä käsitin, että meidän tehtävämme olisi ollut esittää ja kertoa menestystarinoista elämän ohjasten ottamisesta omiin käsiin. Kertoa siitä kuinka yhteistyöllä ja taitavasti toimimalla ns. syrjäytyneetkin voivat kasvaa. Kerroin avoimesti vaikeuksista vierailijoille kuten tässäkin blogissa, mutta halusin säilyttää optimistisen pohjavireen. Avainasiana olisi mielestäni ollut tehdä toimeentulorakenne sellaiseksi, että se olisi pakottanut ja kannustanut toimintaan.

Eihän tänne syrjäseudulle tule ihmisiä, onhan sitä yritetty, kilpailua on joka paikka täynnä, ovat muutamia argumentteja yrittämistä vastaan. Joka paikka on tavaraa väärällään. Eihän käsityöläisenä voi elää. Mehän olemme paenneet oravanpyörää, rahan valtaa ja kaupallistumista, miten meidän nyt pitäisi ryhtyä yrittäjiksi. Mehän olemme taiteilijoita ja henkisiä ihmisiä, jotka kilvoittelemme henkisyytemme kasvattamisessa, ovat toisia. Siitä huolimatta olin sitä mieltä, että kannattaisi yrittää. Yrittäminen voi olla luovaa ja mielekästä. Riippuu niistä tavaroista ja palveluista, joita tarjoaa. Avainsana on hyvinvointipalvelut. Jossakin joku matkailuyrittäjä vie vieraansa makaamaan hangelle selälleen ja katsomaan taivasta. Mielikuvituksella ei ole kattoa ja rajaa. Vain me itse asetamme rajamme. Siinä mielessä minäkin olen huuhaata ja positiivisuuteen uskova newage-re. Sitten se huuhaa itse.

Sitäkin voisi tuotteistaa. Meillä asui pohjois-euroopan paras viljakuvioiden asiantuntija, jolla oli ulosantia ja kykyä tuoda asioitaan esiin multimediallisesti. Hän on itse tehnyt aiheistaan useita DVD-videoita, animaatioineen, musiikkeineen, kuvauksineen…kansainväliseen levitykseen. Meillähän tosin on jo muutaman vuoden toiminut hänen ideointiinsa perustuva musiikkifestari, jolla tosin ei ole ollut suurta kaupallista menestystä. (Itse olin festarin alullepanija ja patistelija.)Siellä on ollut hyviä työpajoja ja mestarillisia esityksiä. Se on esimerkki siitä, että elämyksiä voi kaupallistaa. Jonkin verranhan ihan hyviä huuhaa-alan kursseja on ollutkin. Niistä on ollut myös vaivaa, on ollut vaikeaa saada ihmisiä keittiöön ja järjestelyihin vapaaehtoispohjalla. Siinä pitäisi olla sellainen organisaatio, että järjestelijät hyötyisivät itse. Nyt ei voi saada tuloja, sillä se on heti pois avustuksista, kun ollaan avustusriippuvaisia. Jos yrittäjyys olisi mukana, panostettaisiin palvelujen hiomiseen, ruokaan, asumiseen ja muuhun tarjontaan.

Samalla tietenkin meikäläinen tieteeseen pohjaava vierastaa huuhaaseen leimautumista, koska siinä on sitten niitä varjopuolia, uskomuksia niin sanoakseni. No nyt en itse ole enää mukana, joten se ei ole ongelma.

Paikan suurista puitteista johtuen energiankulutus/asukas oli paljon suurempi kuin normaaliväestöllä. Joka paikassa oli sähkölaitteita ja lämmitettäviä tiloja liikaa. Energiakuluja saadaan tosin paljon pienemmiksi käyttämällä hakelämmitystä. Aurinkokeräimet katolla auttavat myös hieman. Kunniaa E:lle ja k:neille ja O:lle. Ekoteon teki myös toinen toisinajattelija, L, joka sai aikaan, ettei ns. Yrttilärakennusta lämmitetä, tosin siellä ei ole nyt vettäkään. Myös ison ja harvan puutalon saattaminen lämmittämättömäksi oli ekoteko. Aikoinaan sähkölämmityksessä oli myös muita tiloja.

Itse kirja

Kaikessa tuossa kirjassa, omavaraisuuden raamatussa on viehättävä anglosaksinen, vanhahtava leima. En voi kylliksi ylistää tätä mukaansa tempaavaa teosta. Varmaan näinkin voi elää. Kylmässä Suomessa se on hieman vaikeampaa kuin lauhkeassa Britanniassa, mutta toki mahdollista. Sitä unelmaahan itsekin olin toteuttamassa, mikä tosin ei onnistunut. Mutta joillekin se voi onnistua.

Kirjaa ei voisi varmaankaan kääntää suomeksi, soveltamatta sitä Suomen oloihin. Mutta jos se on ruotsiksi, miksei se suomeksikin kääntyisi.

Viehätystä kuitenkin on englannin omavaraisuussanojen ja maataloussanojen opettelemisessa. Osan sanoista tunnistaa asiayhteydestä ja kuvista. Paljon jäi laiskuuttani tunnistamatta ja arvausten varaan. Osa, varsinkin kasveista, jää tunnistamatta.

Kirjassa on myös sivuja, jotka ovat omistettu hajautetulle, uusiutuvan energian tuotannolle ja ekorakentamiselle. Osa siitä saattaa olla vanhanaikaista ja brittiläistyylistä omalaatuisuutta, joka ei ilmastosyistäkään sovellu Suomen oloihin. Osassa tekniikka on varmaan mennyt eteenpäin. Aihepiirillä ja kirjalla on edelleenkin varsin suuri viehätyksensä. Yhä uudet maallemuuttajapolvet tulevat varmaankin samojen peruskysymysten äärelle. Ja varsinkin jos öljylle perustuva aikamme tulee loppumaan. Seymourin kirjassa on paljon yhä päteviä ratkaisuja ja neuvoja. Ihmettelen vain miten ihmisen elämä riittäisi kaikkeen siihen rikkauteen. Tuntuu että pienempikin omavaraisuus vie liiaksi aikaa muilta elämän mahdollisuuksilta. Seymour on sitä paitsi itsekin ehtinyt olla tuottoisa kirjailija ja elänyt vaiherikkaan elämän.

Kirja on samalla erinomaista omavaraisuuspornografiaa ja romantiikkaa. Ei tarvitse itse tehdä käytännössä niitä temppuja, jotka tekijä tuntuu tekevän puolestani. Keittokirjat ja ruokaohjelmat plus kaikki muut tekniikkaohjelmat ajavat samaa asiaa. On mukavaa, kun ei tarvitse itse ryhtyä kaikkeen vaan voi myös kokea asioita päässään. Ei myöskään tarvitse ryhtyä Seymourin opettamiin omavaraisuuselämän tekoihin. Nehän ovat kirjassa ja tuntuu kuin olisi elänyt sen kaltaista elämää.

Se mikä Self-Sufficiency –kirjassa myös minua viehätti, samoin kuin myös permakulttuurissa, joka oikeastaan on tullut kirjan jälkeen, on se, että siinä ei huuhailtu. Toiset todellisuudet, jätettiin käsittelemättä. Ekokyläliike, jolla on kansainvälisenä yhdyselimena liitto, on leimautunut aika pahasti newageen. Kunnialliset ja maallemuuttajat yhdistetään hörhöilyyn, lootusasentoihin ja kaikkeen sellaiseen. Samaan aikaan omassa maassamme samoin kuin koko anglosaksisessa maailmassa elää aidompi, ekohenkisten, käytännön läheisten ihmisten joukko, joka tekee käytännön keksintöjä ja sovellutuksia ja elää esimerkksi John Seymourin viitoittavaa vaatimatonta, mutta kekseliästä ja monipuolista, elämän ohjakset omiin käsiinsä ottanutta elämää, josta suuri yleisö ei välttämättä kovin paljon tiedäkään.

Myös akateemisen maailman liepeillä ja pienyrityksissä tehdään paljon varteenotettavaa kehitystyötä, jolla on monesti paljon koettua tietoa ja kehitteillä olevia tuotteitakin, mutta ei markkinoita. Politiikalla on tehtävää kaikkien näiden tietopankkien yhdistämiseksi. Uudenlainen elämäntapa, uudet tekniikat, jos niitä tarvitaan tulevat kaikkien yhteistyöstä. Yhteisöilläkin, myös eko-sellaisilla voi olla osansa siinä prosessissa. Myös sosiaaliset keksinnöt ja elämäntapojen kokeellinen tutkiminen voivat merkitä jotakin. Siinä mielessä en ole valmis heittämään Keuruun Ekokylän kaltaisia kokeiluja arvottomina menemään. Lasta pesuveden mukana.

Minä esitin ekokyläaikoina paljon kritiikkiä ja ihmettelyä siitä, miksei ekoyhteisö toimi. Koska vaihtuvuus oli suurta sellaisen esittäjiä ei juuri ollut muita. Uusilla on tekemistä muuton prosesseissa, omassa itsessään ja jos he ryhtyivät ekokylän töihin – turhien töitten paljoudessa. Niissä jotka estivät näkemästä metsää puilta.

Jos kysyttiinkin, niin kärjistettynä vastaus ja analyysi oli: lisää henkisyyttä, vasta sieltä tulee sitten toimintaa ja vastuuta. En usko tähän, sen verran marxilainen olen minäkin. Uskon, että aineellisen ja henkisen välillä on monitahoinen ja jatkuva vaikutussuhde.

Jo pelkästään työttömyyskorvausjärjestelmä oli epäonnistunut. Siihen on lopulta päätynyt myös valtiovalta lyötyään päätään seinään. Sosiaalidemokraattinen ja yleisvasemmistolainen, idealistinen
isoveliajattelu on ollut harhateillä ja tuloksena on suurten joukkojen passivointi, harmaan talouden edistäminen, palvelusten kehittymättömyys jne.

Minä yritin esimerkiksi pari vuotta sitten tosissani viedä ekokylää todelliseen omaehtoiseen elämään. Kehotin, että tekisimme pitkän tähtäyksen suunnitelman tuista luopumiseksi. Mutta koska ajatus oli niin outo ja pelottava ja mukana olevat vanhemmat jatkoivat joko minun uhmaamiseksi tai tyhmyyttään järkevien tapojen sabotoimista, yritys epäonnistui. Monet heistä itse olivat jo luovuttaneet, mutta he eivät sallineet nuorten aktivointia. Nyt valtiovalta tekee makrotalaoudessa sen, mitä yritin omassa mikrossamme.

Itselläni on kanta, että kahdensadan vuoden ajan jatkunut teollinen vallankumous, kaupan globalisoituminen ja erikoistuminen ja vaihdanta ovat olleet siunauksellisia. Ne ovat poistaneet köyhyyttä, tuoneet mukavuuksia ja mahdollisuuksia henkiseen elämään. Samalla puhutaan myös siitä, että raakaöljyyn perustuva talous tulee taantumaan ja Seymourin opettamat ja ylläpitämät taidot taas kunniaan. Toiset taas uskovat, että tieteen ja tekniikan avulla pystymme ratkaisemaan ongelmat. Seymour ei ole tekniikkavihamielinen vaan kannattaa järkevää tekniikkaa ja omavaraisuutta siinäkin. Harva tosin on hänen laillaan yleisnero. Optimisteilta tosin on kysyttävä: Miten ratkaistaan ilmastonmuutos ja sen mukanaan tuomat suuret ongelmat? Ydinvoimallako? Siihen liittyy myös huimasti riskejä.

ke 9.2.2005

Parin kuivemman pakkaspäivän jälkeen, maa on sulanut ja tie on paljaana. On taas kevättunnelma. Kävin eilen naapurikunnassa pyörällä, matkaa yhteen suuntaan n. 15 km. Oli nautinto taas ajaa. Liikaa vaatteita, nastarenkaat pyörässä hidastamassa ja takapuoli puutui, mutta siitä huolimatta mukavaa ja terveellistä ponnistelua. Vaikka tie on kapeahko ja liikennettä on, autot väistävät. Naapurikunnassa oli iso Löytöhalli, joka oli täynnä kaikenlaista ”edullista” tavaraa, jota oli kiva katsoa. Osa oli ihan kunnollistakin, mutta osa mautonta krääsää. Siellä olisi ollut halpoja verhokankaitakin, mutta en toistaiseksi ostanut, sillä en omista ompelukonetta kankaan päärmäämiseen. Verhot kyllä tarvitsen, sillä en halua poseerata näyteikkunassa. Matkalla näin ompeluateljeen kyltin keskellä metsää. Siellähän ne verhot neulottaisiin.

Muistan kuinka keskikoulussa teimme kouluun verhoja luokanvalvoja Elli Maunun johdolla. Pojat taittelivat palteet ja tytöt nauloivat koneella. Ellin ohjeiden avulla olen tehnyt elämässäni paljon. Se oli todellista kansalaistaitoa. Hän esimerkiksi opetti kuinka sähköjohtoihin laitetaan töpseleitä ja pistorasioita ja vastaavaa. Eihän sähkötöitä maallikko tietenkään saa tehdä, mutta siitä taidosta on ollut paljon hyötyä. Ellin verhonteko-ohje, joka tietysti liittyi menneeseen kestokulutusmaailmaan oli, että verhot on jätettävä keskeltä pidemmiksi, sillä pesussa reunat pidentyvät. Kuka verhoja tässä maailmassa enää pesee, Elli-hyvä siellä toisella puolella, sillä siellähän sinä varmaan olet! Kiitos kuitenkin kaikista järkevistä opetuksestasi, joista minulla ja varmaan muillakin oppilaillasi on ollut suuri hyöty ja ilo elämässämme.

Tuleville vierailleni Löytöhalli on ehdottomasti käyntikohde. Ajattelin, että voisin tietysti hankkia sähkömoottoriavusteisen polkupyörän tai jopa moposkootterin, varsinkin jos tarvetta liikkumiselle tulee vastaisuudessa. Samalla tarvitsen kuitenkin ruumiinliikuntoa. Pienempiin matkoihin en moottoreita hanki.

Viime aikojen tv-ohjelmista jäi mieleen ohjelma koiran alkuperästä. Se oli huippumielenkiintoinen paitsi koiraihmiselle myös luonnonvalinnan ymmärtämiseksi. Darwinin oppi on ollut yksi elämäni johtotähtiä elämän monimuotoisuuden edessä. Joiden haastateltavien teesinä oli, että koiraa ei ole kesytetty sudesta vaan se on kesyttänyt itse itsensä näin lyhyesti ilmaistuna. Samoin kiintoisaa oli, että kun haetaan tiettyjä ominaisuuksia, esim. kiltteyttä, geenistössä tuleekin muita ominaisuuksia esille.

Toinen ohjelma, jota olen seurannut on Dr Phil. Monet inhoavat häntä, kuten Keskisuomalaisen tv-arvostelija ja muistaakseni joku blogistikin. Suomen Phil, Dr Ben tuntui inhoavan myös. Hän itse edustaa sellaista, varmaankin psykoanalyysistä alkunsa saanutta kantaa, että terapeutin on annettava asiakkaan itse keksiä elämänsä ratkaisut, vaikka hän ei itse analyytikko olekaan. Hänkin edustaa itse asiassa lyhyttä ja ratkaisukeskeistä suuntausta. Suomalainen tuntuu kuitenkin etupäässä kuuntelevan ja päivittelevän, olevan epäautoritaarinen. Phil McCraw on auktoriteetti. Hänellä on valmiita neuvoja ja ratkaisuja. Hän on tietenkin amerikkalaiseen tapaan kaupallinen. Silti oikeastaan pidän hänen tavastaan enemmän. Siinä on suoruutta, pragmaattisuutta ja todella käyttökelpoisia elämänohjeita.

Samaa ideoitten törmäämistä oli Ekokylässäkin, kun hetken olin keskusteluyhteydessä yhden perustajanaisen kanssa. Hän itse oli masentunut, paljon terapioissa käynyt. Hänen mielestään ihmisille ei saanut sanoa suoraan, että heillä on ongelmia, joihin pitäisi etsiä parannusta. Naisen mielestä he menevät lukkoon siitä. Heidän tulisi itse löytää elämänsä avaimet. Onhan se varteen otettava näkökanta sekin. Kyllästyin kuitenkin vuosia jatkuneeseen masentuneisuuden paapomiseen ja siihen, että kissaa ei nostettu pöydälle. Kierreltiin ja kaarreltiin ja autettiin ihmisiä pysymään ongelmiensa suossa. Kun vanhemmilla oli omia ongelmia, niitä suojeltiin myös nuoremmissa.

Lehdessä oli PC-Super Storen ilmoitus, jossa kerrottiin kiinnostavasta tuotteesta. On yhdistetty radio, PC:n massamuisti ja sanelin näytölliseen MP3-soittimeen. Hinta on vähän alle 200 €, mikä ei tietenkään ole paha, mutta voin odottaa sitä, että se laskee. Olen katsellut Anttilan mainoksia, joissa on ollut alle 50 € maksava massamuisti & MP3 soitin. Hinta on kohdallaan mutta sekin varmaan laskee. Mutta jos tuotteeseen saadaan muitakin toimintoja, kuten yllä, se on vieläkin mukavampi. Olen elektronisten vempainten friikki. Minusta on mukavaa, kun digikamerat ja puhelimet kehittyvät ja halpenevat. Jonakin päivänä taas isken. Voi kuitenkin odottaa varsinaista tarvetta ja hintojen halpenemista sekä tuotteiden kehitystä.

Eniten kuitenkin odotan nettiyhteyttä. Silloin pääsen taas maailmanmatkoille omassa huoneessani.

Näin äsken aamu-tv:n uutisissa osion, jossa kerrottiin viljan polttamisesta talojen lämmittämiseksi. Käyttäjät kertoivat kaiken viljan käyvän ja että se tulee edullisemmaksi kuin pelletti.

Että jumalanviljaa poltettaisiin? Mutta kun viljalla ei ole menekkiä tai hinta on muuten huono. Eilen näin ohjelman, jossa näytettiin Karjalan sovhoosien kurjuutta, kun kysyntää tuotteille ei ole. Onko parempi elää kurjuudessa? Koneet ovat tosin häipyneet ja hallit rappautuneet, kun kattolevyt on varastettu ja korjaukset laiminlyöty. Tässä voisi olla niillekin yksi mahdollisuus.

Keuruun Ekokylällekin tässä voisi olla miettimisen paikka. Siellä on 24 ha hyviä peltoja, jotka eivät tuota kuin maataloustuet ja sen mitä ne tuottavat säilörehuna EL:lle.

Kiinteistössä on nyt kuitenkin Olavin hankkimana yhdessä talossa hyvälaatuinen pellettipoltin ja kattila. En tiedä sen oikeasta rahoituksesta, mutta aikoinaan ideana oli ns. E.S.K.O-rahoitus. Se tarkoittaa sitä, että rahoitus tulee säästöistä, minkä laitteiden käyttäminen tuo. Laitteet eivät ole ilmaisia vaikka työn tekikin hyvä tuttu ja laitteet toimitti keuruulainen valmistaja Teiskonen. Pelletitkin tehdään Keuruulla. Siitä oli äsken tv:ssäkin jotakin. Pellettejä tehdään Keurak- nimisen paikkakunnalla toimivan höyläämän lastuista ja puruista.

Olen kirjoittanut pelleteistä ennenkin. Olavin tutun metsäpellettikoneesta, joka makaa käyttämättömänä ja kehittämättä jossakin Kannuksessa. Se oli metsäntutkimuslaitoksen aivan asiallinen hanke. Pelletöintiä Suomessa tehdään muutenkin aika paljon, mutta tavara menee enimmkseen vientiin. Sivumennen ihmettelin tässä viljanpolttoasiassa, mitä tehdään korsilla. Käsittääkseni korsia voitaisiin myös pelletöidä. Ruotsissa minulla oli työtoveri, maatalon isännän kanssa naimisissa. Hän kertoi, että heillä oljet käytetään talon lämmittämiseen. Miten se tehtiin tuohon aikaan, en koskaan saanut tietää. Silloin minulla ei ollut samanlaista kiinnostusta asiaan kuin nykyään. Oljethan pitäisi silputa tai kyntää maahan, jotta maan humus ei vähentyisi.

Joka tapauksessa Ekokylässä on ihan kunnollinen leikkuupuimuri, joka hankittiin Poti-pehtoorin kautta. Sitä käytettiin vain pari vuotta. Sitten on iso traktori ja kunnon viljaperäkärry. Naapurilla on Ekokylän alueella iso viljankuivuri, jonka hän aikoinaan osti poiskuljetettavaksi. Kuivurista oli riitaa, mutta päädyimme sopimukseen, että voimme sitä käyttää omakustannushintaan, ehkä käyttää myös siiloja. Meillä on pelto, joka vielä ensi kesän, on naapurilla vuokralla. Hän on kasvattanut siinä kauraa eläimilleen. Meillä on myös naapurina M-seppä, josta piti tulla Ekokylän maanviljelijä. Hänellä oli kiinnostusta ja taitoa, mutta perheasiat ja muut tulivat väliin. Hänellä on edelleen ostamansa talo, jossa hän aloitti isohkon remontin, joka jäi kesken.

Soitin tässä välissä M:lle, joka periaatteessa piti mahdollisena ajatusta, mutta epäili Ekokylän naisten ideologian panevan vastaan. Hän huomautti, että polttoon käytettävää viljaa ei tarvitse kuivata samalla lailla kuin elintarvikkeeksi aiottua. Myönteinen oli Olavikin, jolle myös soitin. Hän kyllä kuunteli, mutta ei kovin keskittyneesti. Hänenkin mielestään Ekokylän naiset saattaisivat olla se kanto kaskessa. Hänellä oli enemmän mielessä kotisivunsa, jotka lopulta ovat valmistumassa. Hän lupasi ne lähettää cd:llä.

to 10.2.2005

Sammuukohan minulta kirjoittamisinnostus Ekokylästä lähdön myötä? Toistaiseksi ei tapahdukaan juuri mitään kirjoittamisen arvoista. Iltapäiväksi on luvattu lumipyryä. Tein rohkean pyöräretken naapurikuntaan ostamaan verhokangasta ennen sitä. Sain tosi halvalla, nyt pitäisi vain saada neulottua verhot. Menomatka oli myötätuulta ja taittui nopeasti, mutta paluumatka oli jo kamppailua. Tuuli aukealla niin kovasti, että piti painautua sitä vastaan. Kun ohipyyhkivä rekka muutti painetta, sai olla kieli keskellä suuta, että pysyi tiellä. Etäämpänä on rautaa käsittelevä tehdas, jonne menee melkein tasaisena virtana isoja rekkoja vieden painavia harkkoja valssattavaksi. Mistähän kaukaa ne pyyhkivät. Näyttää, että rekat ovat vajaalastissa, kun täysperävaunullissa autoissa on vain vähän harkkoja suuren painon vuoksi. Luulisi, että on aika epäekonomista kun tehtaat ovat jumalan selän takana, siellä missä aikanaan oli vesivoimaa ja puuta. Siellä kuitenkin ihmiset asuvat.

Koko saaristoa ja sen asutusta tulee kiinnostavaa tutkia, kunhan ilmat lämpenevät. Tosi mukavaa tutustua taas uuteen puoleen Suomea. Paljon on kaikenlaista nähtävää täällä rannikolla, olen nähnyt broshyyreista.

Katson ihan liikaa televisiota tällä erää, kun nettiyhteyttä ei vielä ole. Kuulin muuten juuri huoltomiehiltä, että muutaman sadan metrin päässä menee valokaapeli, mutta en tiedä miten se tulee taloihin. Siinä saattaa olla se pullonkaula.

Keuruun korvessa eivät kolmonen ja nelonen näkyneet kunnolla ja olen saanut siis kolme uutta kanavaa, kun ruotsalaisenkin laskee mukaan. Ohjelmassa kerrottiin ihmisistä, jotka ovat valinneet televisiottoman elämän. Valitsemalla löytää kyllä ihan hyviä ohjelmia, joskus on jopa runsauden pulaa, mutta olen tuskallisen tietoinen, että televisio on oikean elämän korvike. Jos osaisin elää luovasti ja omistaisin hyvän parisuhteen, ei dumburkenia tarvittaisi. Silti pidän siitä.

Hieman kasvatuksesta taas

Ohjelmassa haastateltiin myös professori JP Roosia. Vanhemmat elävät tietenkin intellektuaalista elämäänsä, mutta haastatellun pienen pojan mielestä vanhemmat ovat ”pöhköjä”, kun heillä ei ole telkkaria. Siinähän se tuli. Jossakin vanhemman uran vaiheessa sitä antaa periksi, antaa mennä tyyliin ja menee mukaan samaan kaavaan kuin muutkin. Varsinkin kun lapset eivät useinkaan ole mallilapsia ja arvosta vanhempiensa hyviä tarkoituksia. Jaksaako sitä loputtomiin antaa lapsilleen virikkeitä ja aikaa ja tekeekö heille karhunpalveluksen samalla, kun ei opeta heille, että enimmäkseen elämä on tylsää ja ikävää ja siihen pitää luoda itse sisältöä.

Keuruulla ajattelin kuinka naisystävän lapset saivat huonon startin ja jopa vammoja äidin yrittämästä kasvisdieetistä. Lapsille ei pienenä annettu makeisia, ei ollut pelikoneita, eikä tv:tä. Heistä tuli hiilihydraatin ylikäyttäjiä. Tyttöjen pyllyt ovat alkaneet levitä liikaa ja nuorimmalle pojalle tuli sokeritauti. Kaikki ovat hulluna makeisiin ja limsaan, sairastelevat usein. He eivät ole saaneet rokotuksia. Epäilen, että kasvavat lapset eivät ole saaneet kunnolla valkuais- ja hivenaineita ruumiinsa rakennusaineksi. Kukaan lapsista ei menesty erikoisemmin koulussa, heillä ei ole oppimismotivaatiota vaikka päätä olisikin. Perhe yritti pitää koheesiota, pelattiin monopolia ja muita seurapelejä. Lapsista tuli pelihulluja. Isä, kun hän uudelleen tuli kuvioon mukaan, minun jälkeeni, oli kotityranni vaikka ”henkisiä”. Kaukoparantaja, hieroja ja näkijä.

Samoin seuraava perhe naapurissa. Lapsia kasvatettiin luonnonlapsiksi heilläkin. Tosin he myös kärsivät Aspergenin syndromasta ja kasvatusta silloin ei voi syyttää. Heillä oli söpö pikkupoika, viisas ja tietävä, mutta tuskastuin hänen pohjattomaan lyhytjännitteisyyteensä. Poika valitti, että kaikki muut ovat tyhmiä ja tylsiä ja käyttäytyvät ilkeästi ja sortavat. Tässä perheessä muuten on sitten vastakkainen tapaus rokotusasiassa, joka kyllä kertoo, että ei pidä välttämättä uskoa rokotusten siunauksellisuuteenkaan. Perheen isä ei ollut nähnyt tervettä päivää nuorena saamiensa rokotusten jälkeen. Mitä laatua ne olivat, en muista. Kyseessä oli joko väärin tulkittu syy- ja seuraussuhde tai se oli totta. Rokotuksistakin näin telkkarissa jotakin, siksi se tuli mieleeni. Ekokylässä asui tietenkin ihan mukaviakin lapsia, mutta mukavien ja ei-mukavien suhde oli suurin piirtein sama kuin aikuisväestössäkin. Oli pari varastelevaa lasta, ihan mukavia muuten. Oli yksi, jota ”enkeli-ihmiset” pitivät ihmiseksi syntyneenä enkelinä, varmaan sellaisena indigolapsena kuten termi kuuluu. Vähän vanhemmiten enkeliys kyllä karsiutui, säteilevän hymyn tilalle tuli huolestunut pikku mummo. Hänen äidillään oli ostomania ja häneltä jäi paljon vuokravelkaa.

Puran näin väljähtyneitä muistojani, vanha, väsynyt ja katkera, syrjäytynyt ukkoparka. Opettajanurani aikana muuten tapasin vain muutaman oppilaan, jonka eväät elämää varten olivat kunnossa. He olivat kylläkin hieman oudoissa oloissa kasvaneen vähemmistön vesoja.

Huoltomiehet korjasivat useita puutteita, joita olin kerännyt paperille ja laittoivat tilauksia vireille. Rikkinäisiä ja vuotavia hanoja ja vessa, päähän pudonnut ilmanvaihtoventtiili katon rajassa. He tiivistivät vetoisan ikkunan, lupasivat vaihtaa tv-johdon vanhanaikaisen rasian. Sain hyväkuntoisen sohvapöydän ilmaiseksi ja pistin tilaukseen kylpyammeen vaihtamiseksi tai pinnoittamiseksi. Sain sauna-ajan. Talo on jo aika kulunut, mutta on kauniissa ja toimivassa ympäristössä. Huoltomiehet sanoivat, että paikkakunta on tosi upea keväällä ja kesällä ja sen kyllä uskon.

Pe 11.2.2005
Hoputin juuri tänä aamuna laajakaistan asennustyössä ja kuinka ollakaan juuri, kun istuin tätä kirjoittamaan, ovikello soi ja sisään tuli kaksi asentajaa. Uuno Turhapuro, sain esiteltyä itseni, sillä olin tosiaan – verkkopaidassa ja alushousuissa, olin pukeutumassa uloslähtöön. Ukot vain mulkaisivat ja murahtivat jotakin, josta en saanut selvää. Heillä tuntuu olevan täysi työ löytää oikea, huoneistooni tuleva linja.

Uskon paljon enemmän Dr Philiä kuin Dr Beniä. Phil sanoo selvästi, jos toimit hänen mielestään pöhkösti. Sinun on tehtävä sitä ja sitä, selvät sävelet. Eräälle naiselle hän sanoi, että se ettei hanki herkkuja kaappiin, on paras tie välttää ylensyömistä. Olen tietenkin sen tiennyt ennenkin. Viimeiset viikot olen noudattanut ohjetta ihan hyvin tuloksin. Vaikka kauppa nyt onkin ihan vieressä ja minulla on iso jenkkikaappi, jossa herkkuja pitää. Kauppa on auki 9-21 joka jumalan päivä, täällä jumalan selän takana. Siellä on paljon herkkuja, kaikki on siististi lähekkäin. Pikkukauppa on hyvä.

Tänään menin kuitenkin heti aamulla kauppaan ja ostin ruokaa, en tosin suuria ylellisyyksiä. Mutta ylelliseltä ruoka maistui. Ostin myös olutta, valkosipulilla maustettuja oliiveja sekä aamulla kaupassa paistettua ruisleipää. Paistoin naudan jauhelihaa, sipulia ja valkosipulia seassa ja keitin porkkananlohkoja. Ennestään oli tomaattia ja feta-juustoa ja tietenkin omaa karpalohilloani. Karpalohillosta tulee paljon parempaa, kun lisään siihen rutkasti sokeria. Jos ei lisää, se on vetistä, kitkerää survosta, sokeri saa sen maut huippuunsa ja hyytelöittää kylmänäkin. Sokeri ei maistu, koska karpalon kirpeys peittää sen. Ostin jälkiruoaksi Maraboun Premium Dark suklaalevyn. Ihan hieno tuote, paljon parempaa kuin Keuruulla ostamani tummasuklaat, vaikka on tätä uutuutta nyt varmaan Keuruullakin. Tämä suklaa ei ole liian makeaa. Se on hienosti lehtimäistä, 70 % kaakaota lukee kääreessä. Tumma suklaahan painii siinä sarjassa, johon kuuluvat mm.mantelit, oliivit, rypäleet. Ne sisältävät kaikki antioksidantteja, joita viime vuosina on ylistetty terveyden ja pitkäikäisyyden auttajina. Heti kun olin hemmotellut itseäni tulivat laajakaistan asentajat.

Ei tarvitse lähteä kirkolle ja voin syöttää tietokoneeseen kertyneet kirjoitukseni blogiini, muokata sitä hieman ja tutustua kunnolla viime viikkoina Pinseriin kertyneeseen satoon. Hieman vanhaa toistavalta Pinserin lista on tosin tuntunut, kun olen sitä ohi mennen selaillut. Aion yrittää itsekin tosissani lähteä nyt maailmalle netin tiedon valtatielle, kun laajakaista-Porsche lopulta on ulottuvillani.

Minulla on paljon ideoita sekä henkilökohtaisia että nettiin liittyviä, mutta niitähän tosin on ollut aina. Kaikkein mukavinta, mitä itseeni tulee, olisi päästä (netti)kirjoittajaksi, jolle myös jotakin maksetaan. Yhdistää ne asiat mistä jotakin tiedän ja osaan.

Pettymykseni oli suuri, kun ukkelit hetken aikaa ulkona ja sisällä touhuttuaan pakkasivat kojeensa ja tekivät lähtöä puhumatta juuri mitään. Hei minähän tilasin avaimet käteen-asennuksen, sain sanottua.

Sieltä tulee sitten puhelinyhtiön miehiä, jotka sen tekevät, miehet kertoivat. Soitin heti kirkonkylään (Oikeasti se ei ole kirkonkylä vaan on olemassa oikea kirkonkylä, josta koko kuntakin on saanut nimensä) firmaan, josta yhteyden tilasin ja ihmettelin. Sitä teki vastaajakin. Sieltä soitettiin kohta takaisin ja selitettiin, että nämä eivät olleetkaan Primatelin miehiä vaan sen firman, joka vastaa pelkästä linjasta. Heidän ei ole tarkoituskaan tulla asuntoihin. He tekevät työtään etupäässä metsässä eivätkä ole oikein tottuneet ihmisiin, nauroi tämä itse palveluksen osaava kaveri. ”Olisivathan he voineet tosin esitellä itsensä.”, hän pahoitteli. Lähiaikoina tulee sitten varsinaisia asentajia, jotka tekevät itse asennuksen. Saankin siis odottaa laajakaistaa ensi viikkoon tai sitten vasta matkani jälkeen.

Olutpullon aiheuttama humalakin haihtui ja vaikka ulkona paistaa aurinko, ei se lämmitä mieltäni ihan yhtä paljon kuin äskeisessä euforiassa.

Päivän pyöräretken jälkeen

…Auringonpaiste antaa esimakua siitä, mitä tuleman pitää. Paikkaseutu on kaunista. Olen saanut täysiosuman, kun tulin tänne. Ei tarvinnut muuttaa veneen alle, kuten kommentoija, Mikko Moilanen vihjaisi. Minä putoan aina jaloilleni. Vaikka menetin aikoinani porvarillisen opettajan ammatin, sain tilalle elämänpituisen seikkailun. Vaikka epäonnistuin opettajantutkinnossa, jolla olisin saanut pätevyyden sekä Suomessa että Ruotsissa, muutos oli parempaan suuntaan. Vaikka olen kiitollinen kokemuksistani opettajana, niin toki siinä oli niin paljon huonoja puoliakin, että parempi näin. Minulla oli ja on ihannekuva siitä, mitä on opettaa, mutta todellisuus vastasi odotuksia kovin harvoin. Lapset kantoivat epätäydellisen yhteiskunnan kipuja, opettajat olivat harvoin luovia ja ennakkoluulottomia. Hyvä näin. En silti varmaan koskaan löydä sateenkaaren toista päätä, mutta aina sitä kuitenkin etsin.

Kävin matkalla Siwassa, joka ei ole kuin parin kilometrin päässä. Siellä oli oikein ihana kassarouva, joka antoi minulle Bonus-kortin, toivotti ystävällisesti tervetulleeksi seudulle jne. Nyt vasta tajusin, paluumuuttaja: Siwahan on vanha E-osuusliike.

Kunnan keskuksessa kävin kauniissa kirjastossa ja lähetin lyhyen viestin blogiini. Sain tiskillä istuvalta rouvalta tietää missä on kangaskauppa. Kävin kysymässä paljonko siellä otetaan verhojen ompelemisesta. N. 20 € oli arvio, mikä on varsin kohtuullinen summa. Itse verhot maksoivat vähemmän, mutta kannatan palveluiden ostamista ja vien verhot ommeltaviksi maanantaina. Nyt jo niitä kaipaisi, kun aurinko paistaa sisään. Kohta on ikkunanpesun paikka. Keuruulla en koskaan pessyt ikkunoita 8 vuoden aikana. Minulla on tavattoman laaja parveke, joka aukeaa viehättävään lehtipuumetsikköön, mikä on tien ja pellon välissä. Puitten oksat piirtävät somasti taivasta. Olen nähnyt jo iltaruskoja oksien graafisen verkoston läpi.

Tapaan yleensä ystävällisiä ihmisiä ja saan hyvää palvelua. Pitää vain saada suunsa auki, hymyillä ja laskea leikkiä. S on vielä parempi psykologi. Hän on varmaan kuunnellut psykologisia markkinointiluentoja verkostomarkkinoijan urallaan. Hän on myös tehnyt työtä poliisien kanssa vuosikymmeniä. Hän kertoi kerran minulle kuinka on mahdollista puhua sakottamishaluiselle poliisille siten, että tämä unohtaa moisen ja vielä tekee kunniaa, kun käskee kaasuttaa matkaan.

Tilaan netistä, jos se on mahdollista espanjalaistyyliset, rustiikit kirjahyllyt, joita näin Hesarin kokosivun mainoksessa Masku-nimisessä huonekaluketjussa. Toivottavasti tästä ei tule minun. Aion tehdä asunnosta sievän pienen pesän. Laitan taimia kasvamaan ikkunalaudalle ja kasvatan yrttejä kesällä parvekkeella. Jossakin minulla on vanhat parvekalaatikkoni, ei mukana. Minulla oli Ruotsissa kerran hieno, täyteen kasvanut viherparveke, joka tosin jäi hieman toisen talon varjoon. Tämä on aurinkoinen, mutta edessä ovat puut, mikä taitaa olla hyvä asia, jos parvekkeella aikoo oleskella kesäkuumalla.

Ekokylässä minä ajoin monena kesänä isoa traktoria ja helvetillisesti meluavaa niittosilppuria ja syydin tonneittain ruohosilppua kasvimaalle katteeksi. Tällä aion kasvattaa yrttejä ja elää vapaana aivan omaa miniatyyristä elämääni.

Ekokylän toiminta-ajatus ontuu pahasti, jos siellä asumisesta saa maksaa enemmän kuin täällä. Täällä on huomattavasti tasokkaampi asuminen, isompi asunto, leppeämmät tuulet ja meri ja ihan yhtä kaunis luonto kuin siellä. Erilainen ainakin. Siellä korvessa ei ole kauppoja eikä liikenneyhteyksiä vieressä. Jos ei halua osallistua yhteisön töihin, pitäisi periaatteessa vielä maksaa 100 € kuukaudessa. Työt ovat kyllä nimellisiä, jos niin haluaa ottaa – ja useimmat niin toimivatkin, muka tekevät töitä. Silti en olisi jättänyt urakkaa kesken, jos porukka olisi ollut toisenlaista ja töitä olisi todella tehty. Porukassakaan ei ollut sinänsä vikaa vaan organisaatiossa.

Luojan lykky, ettei Utön majakkasaarelle muuttamisesta tullut mitään. Näin talvella ohjelman saaresta. Armeija on sieltä lähdössä ja saarelle jää monia tyhjiä asuntoja. Kirjoitin saaren edusmiehelle, joka kehotti ottamaan yhteyttä Korppoon kunnanjohtajaan. Tämä ei ikinä vastannut, luin lehdestä, että hän on lähdössä kirjoittamaan väitöskirjaansa ja oli virkavapaalla. Onni, ettei vastannut. Minne lähtisin 1 neliökilometrin saarella, kun pedaalijalkaa pakottaa. Sieltä matka laivalla Turkuun olisi kestänyt 6 tuntia, olisin ollut siellä aivan pussissa. Nyt saarille pääsee kesällä ja kauniilla ilmalla.

Kirjoitan, vasiten kertomatta asuinpaikkani nimeä. Tietenkin se tulee aikanaan ilmi. Minä itsehän olen kuulu salapoliisi, harmaantuneiden nettiveteraanien muistissa on kuinka paljastelin nimimerkkejä. Kukaan ei ole kuitenkaan kuullut, kuinka selvitin syksyllä Kesät talvet…-nimimerkin henkilöllisyyden. Tietenkin me asianosaiset tiedämme. Elementääristä Dr Watson, tarvitsee vain laskea 1 ynnä 1=… Kuka hän on, en tietenkään kerro. Huuleni ovat sinetöidyt lupauksella.

Huomenna on yhteisvastuujuhla seurakuntatalolla. Kun vain tietäisi, missä se on, saattaisin mennäkin.

la 12.2.2005

Tämän harmaan päivän vietin pistämättä nokkaani ulos. Tällä menolla rappeudun ja ukotun ennen pitkää. Huomenna on päästävä ulos. Koetin lukea pienellä präntillä kirjoitettua aikoja sitten ostamaani, sinänsä hauskaa Rudiments of Wisdom, jossa on selitetty sarjakuvamuodossa kaikenlaista tietoa maan ja taivaan väliltä. Piirrokset ja tekstit ovat nokkelia ja otan sen etupäässä englannin sanaston oppimisena. Piirrokset ovat varmaan ilmestyneet aikoinaan lehdessä. Nyt tekstit ovat niin pienellä, että saan tehdä työtä saadakseni selvää.

Nokkeluus. Kun itse ei ole nokkela, pännii toisten nokkeluus. Vaikka olen pitänyt suomalaista Itse Valtiaat – animaatiota tosi hyvänä, sekin vähän kismitti. Kovin pinnallista ja kosiskelevaa oli sekin huumori. Samaa linjaa jatkoi Uutisvuoto. Vaikka en voikaan olla ihailematta vetäjien ja vieraiden loppumattomalta ja spontaanilta tuntuvaa nokkeluutta, samalla sen lapsellisuus ja ainainen seksuaalivitseillä kosiskelu otti päähän. Sopivassa mielentilassa nauran itsekin ja saatan joskus keksiä jonkin lohkaisun minäkin. Varmaan olen happamalla tuulella ja tyytymätön itseeni ja maailmaan. Frasierkaan ei yliampuvuudessaan naurattanut, vaikka olihan siinä tietenkin ammattitaitoa…

su 13.2.2005

Pohdin tässä sitä työttömien työllistämistä koulutuksen ja aktivointiohjelmien avulla, josta tiedotusvälineissä on puhuttu
Minulla ei ole tarkkaa kuvaa suunnitelmasta, mietinkin vain periaatteita

Itse olen pitkäaikaistyötön ja lähellä jo eläkeikää. En voi omasta mielestäni pitää itseäni sillä lailla syrjäytyneenä, että olisin masentunut, alkoholisoitunut, katkeroitunut, menettänyt sosiaaliset suhteeni ja valmiuteni työttömyyden aikana.

Osaksi se johtuu siitä, että tein mielekästä kolmannen sektorin työtä aikaisempina ekokylävuosina, olin jopa vuoden yhdistelmätuella työllistettynä Ekokylässä ja viime vuonna viisi kuukautta tukityöllistettynä Juurikkaniemen mielisairaalassa Keuruulla. Viime vuosina tämä kirjoittamisharrastus on muuttunut ikään kuin työksi ja elättelen koko ajan suunnitelmia. Jaksoin uskoa Ekoyhteisöajatukseen lähes viimeiseen saakka. Se ei enää omalta kohdaltani ole ajankohtainen, mutta aion seurata sitä ja muita teemoja, joihin pääsin tutustumaan noina kahdeksana vuotena ja sitä edeltäneen työhistorian aikana.

Työttömyys ja syrjäytyneisyys sattuu olemaan yksi niistä teemoista. Minulla on sitä paitsi nuoruudesta sosiologian ja valtio-opin ja muitten aineiden perusopintoja ja olen seurannut yhteiskunnallista keskustelua aina.

·Periaatteessa työttömien ottaminen mukaan ja heidän työkykynsä ennallistaminen on mielestäni hyvä asia. On hieman eettisesti väärin, että ”tositoimiin”, niin kuin ilmaistaan ryhdytään vasta nyt, työvoimapulan edellä.

·Yleisönosastoissa näkee työttömien pahaa aavistavia kirjoituksia, että taas loukataan heidän ihmisarvoaan, kun heitä aiotaan ruveta pomputtelemaan ”turhiin” koulutuksiin ja vähempiarvoisiin hanttitöihin.

·Siinä on vinha perä. sillä sellaiseksihan hyvää tarkoittavat suunnitelmat ovat tosiaan aiemmin muuttuneet. Konsulttien markkinoiksi esimerkiksi koulutuksessa. Miten nyt osattaisiin toimia eri lailla?

·On varmasti totta, että monelle, kuten itselleni työmarkkinatuesta on muodostunut kansalaispalkka, jonka turvin on saanut toteuttaa omia projekteja. Väärinkäytöksiä ja harmaata työtä esiintyy varmaankin paljon. Ihmiset ovat joustavia. Eivät kaikki ole välttämättä ”syrjäytyneitä” vaan käyyttävät aktiivisesti systeemiä hyväkseen. Kaikkialla olemassa olevista aineksista ihminen koettaa tehdä toimivan kokonaisuuden.

·On varmasti turhautuneita, mielen- ja fyysisen terveytensä menettäneitä, alkoholisoituneita, katkeria, syrjäytyneitä ihmisiä, mutta missä määrin on minusta mielenkiintoinen kysymys, joka odottaisi selvittäjäänsä.

·Itseni ovat pelastaneet työelämän aikaiset säästöni. Elintasoni on pysynyt hyvänä. Vaikka käytin valtaosan rahoistani ekokyläseikkailuun, niitä on edelleenkin jäljellä, eikä minun tarvitse elää kädestä suuhun. Joillakin pelastusköytenä ovat harmaat työt ja säästäväinen, ekologinen elämäntapa, kuten osaksi minullakin. On mahdollista elää vaatimattomalla ”kansalaispalkalla”/ työmarkkina- ja asumistuella, laittamalla suun säkkiä myöten.

·Mikä on se Soininvaaran vihjaama ”perustulo” vai mitä hän käytti? Siinä työssäkäyntiin lienee mahdollista yhdistää tulonsiirtoja. Varmaankin voisi olla hyvä kokeilla. Eroaako se hallituksen suunnitelmista ja mahdollisuuksista olennaisesti. Pelkkä kansalaispalkka ei mielestäni ole hyvä, jos Soininvaara ja vihreät sitä tarkoittavat. Yhteisötoiminnassa olen kyllä törmännyt kansalaispalkasta huokailuun ja haaveiluun, idealistisiin suunnitelmiin toteuttaa itseään yhteiskunnan siivellä, mutta se ei mielestäni ole toiminut tarpeeksi aktivoittajana.

·Jospa hallituksen suunnitelmassakin on toimivia mahdollisuuksia, esimerkiksi yhdistää työssäkäynti alempiin työnantajamaksuihin työnantajalle, minkä avulla se pystyy työllistämään. Parempi sekin kuin turhat kurssit ja näennäinen ja lyhytkestoinen työ, josta ei makseta kunnon palkkaa eikä se kerrytä työssäoloehtoa.

·Jospa oikeita töitä löytyisi kaikkialta valtion ja kuntien hallinnosta ja toimintakentästä ja yksityisisltä työnantajilta. Sitä en tiedä vääristäisivätkö ne markkinatalousmallisesti toimivan yhteiskunnan mekanismeja, minkä pelon nimissä niin suurta osaa kansasta on pidetty työttöminä.

·Jospa kuitenkin verotuksen ja näiden työnantajamaksujen avulla kuitenkin pystyttäisiin ottamaan meidät pitkäaikaistyöttömät mukaan. Tekemätöntä työtä on, mutta maksajia puuttuu. Uusi sukupolvi otettaisiin sitten ihan tavanomaisiin, oikeisiin töihin, jos ja kun työvoimapula on tosiasia.

·Yrittäminen, vaikka siihen liittyy paljon vaikeuksia, kuitenkin kiinnostaa ihmisiä. Sitä pitää edistää ja suosia. Se on vapauden asialla ja on väärin jos oikeisto muodostuu vapauden ainoaksi kannustajaksi.

·Esimerkiksi viimevuotinen tukityöllistäminen oli suunniteltu laiskaksi työksi, jossa perslihakset joutuivat suurimmalle koetukselle. Olin mielisairaalan ulkotyönohjaajana. Vakituinen ohjaaja selvisi työstä ihan hyvin ja aikaa jäi lorvailulle ja kahvipöydässä istumiselle ja tietokoneella pelaamiselle. Ohjaajia eivät oikeastaan työt painaneet. Systeemi oli muuttanut itsensä toimivaksi. Sairaalan läpi virtasi tietty asiakaskunta ja sinne oli kalliille, erityissairaanhoidon paikoille jymähtänyt myös tietty pitkäaikaissairaiden joukko, jota ei muualle huolittu. Hoitajia oli paljon, jotka hoitivat rutiinejaan osastojen sisällä. He ja muu henkilökunta tekivät varmasti oman osansa rutiineista ja tunsivat tekevänsä paljon. Minusta työtahti ei ollut ollenkaan hektinen, mutta työntekijät olivat pienipalkkaisia ja purnasivat. Lääkehoito tepsi ja oli pääosassa. Ulkopuolella oli hieno luonto, jota ei oikeastaan käytetty resurssina kovinkaan hyvin. Se oli vain kulissi. Työtä olisi ollut vaikka kuinka paljon, jos kaikkia mahdollisuuksia olisi osattu käyttää.

·Minä tein työstäni kuitenkin aktiivista. Potilailla oli terapeuttinen työnteko muodostettu pitkälti näennäiseksi. Monet tulivat ulos työstä luvatun palkkion tähden ja työ ei ollut kovin mielekästä. Yritin tehdä parhaani keksiäkseni mielekkäitä töitä potilaille, mitä pyrkimystä vakituiset hieman paheksuivat. Työstä olisi voinut yrittää saada tuottavaa, mikä tuntui olevan vastoin ”vallitsevia hoitoideologioita”. Se oli loppunut joskus 70-80 -luvulla.

·Tekemällä projekteja ja kehitystyötä sekä hoitajien että potilaiden työhön olisi voinut saada lisää mielekkyyttä ja osoitin että sitä sai tekemällä potilaiden kanssa esimerkiksi halkoprojekteja. Taidetta ei maaseutusairaalassa ollut kuin nimeksi ja jos oli se oli varovaista ja kaavamaista, kuten kaikki toiminta yleensäkin. Luonnosta olisi voinut saada vaikka millaisia resursseja lisää.

·Monia asioita oli varmaan vuosien kuluessa koetettu tehdä ja toimivimmat ja rutiineimmat olivat jääneet jäljelle. Kaikki kuitenkin tehtiin aika ikävällä tavalla, mutta ikäviähän me ihmiset yleensä olemme.

Maatilamatkailua

Katsoin tänä aamuna Sunnuntaivekkarista merimaskulaisen pariskunnan haastattelua. He olivat kokeneet muutoksen sikatilasta näköjään hyvin toimivaksi maatalousmatkailuyritykseksi. Siellä on tosin lähellä Naantalin Muumimaa ja Varsinais-Suomen matkailualue, mutta ajattelin mieli haikeana, kuinka hukkasin ja hukkasimme Keuruulla omat mahdollisuutemme. Omalta kohdaltani tosin yritin monta vuotta. Toimin yhteistyössä ja yritin tehdä edellytyksiä paremmiksi. Aivan kuin matkailuyrittäjäparille, yhteiskunta oli tullut vastaan ja auttanut vanhan ja perinteisen rakennuksen korjauksessa ja oma panoksemme oli myös suuri. Meillä oli myös kaunis ympäristö, maatila, metsiä ja eläimiä. Meillä oli iso tiilirakennus, jossa oli paljon hyvätasoisia kokoustiloja, liikuntahalli ja paljon hyvää. Lisäksi meillä oli iso kivirakennus, jossa oli vaatimatonta majoitustilaa. Mutta ikinä meidän toimintamme ei lähtenyt tuottamaan.

Yritin pohtia syitä:

Perustajanaisten ideana oli lähteä idealistiselta, ihanteelliselta pohjalta, yhteisellä työllä, joka ei tarjonnut aineellisia palkintoja, pelkkää yhteisen raadannan iloa ja ns. yhteisöllisyyden ja henkisyyden kokemuksia. Se ei riittänyt mielestäni, ei ainakaan minulle eikä kokemuksen perusteella. Tarjosin (muutamien muiden kanssa) vuosien mittaan sijalle ideaa yrittäjäporukasta, joka myös olisi saanut nauttia raadantansa hedelmistä. Pelkkä olemassaoleva osuuskunta oli liian abstrakti ja sen tuotos meni liian isojen puitteiden kantamiseen, yhdistyksen omistaman kiinteistön menoihin. Mukana olevat asukkaat olivat kyllä halukkaita päättämään, mutta halu ja kyky töihin oli minimaalinen, minkä kyllä ymmärsin ja hyväksyinkin. Monet työkyvyttömät ja/tai ne joilla oma toimeentulo oli kuitenkin jotenkin turvattu estivät toisten ansaitsemisen. Yrittämisen dynaamiset efektit olisivat saattaneet vetää liikkeelle aivan uudenlaisen ansaintalogiikan, mutta kateus esti sen. Resurssit eivät ole käytössä, mutta kateus saa aikaan sen, että niitä saa joku muukaan käyttää muuta kuin täysmittaisesta korvauksesta, vuokrista, maksuista jne. Jos ennen esi-isämme pärjäsivät suon ja kuokan avulla, miten me nykyajan ihmiset emme voisi olla pärjäämättä, kun apunamme on tekniikka, huikea koulutustason nousu, palveluksiin yhä enemmän suuntautuva hyvinvointiyhteiskunta ja valmiit yrittämisen puitteet.

Alle vuosiko on aikaa siitä Ekokylä ry:n kokouksesta, jossa keski-ikäisten sukupolvi raukkamaisesti asettui muka puolustamaan nuoremman sukupolven ilmaisemaa ”vapauden halua ja kieltäytyi lähtemästä mukaan dynaamiseen prosessiin muka ”pakkoa” vastaan. Näistä nuorista on suurin osa jo lähtenyt ekokylästä. Poislähteneitä ja vuosi sitten kapinoineita voin laskea suoralta kädeltä lähes kymmenen. Heidän sitoutumisensa oli tosi heikkoa. En viitsi heidän enkä jäljelle jääneiden nimiä luetella. Mutta ns. ekokyläveteraanit, jotka pettivät omavaraisuuden aatteen ja ne ihanteet, joille Ekokylä rakennettiin, ne tulevat tässä:

Liisa Jääskeläinen luennoi kyllä toimeentulon periaatteista ihan järkevästi, mutta hänessäkään ei ollut aikuista. On mukava toiveajatella ja kehittää aina uusia yhteisökyläsuunnitelmia. On mukava todeta, että ”tyttäreni elää tinkimätöntä ekoelämää hyvin toimivassa, Suomen suurimmassa ekoyhteisössä”, vaikka se ei pidä ollenkaan paikkaansa. Tyttärellä on aina takaportti, että varakkaat virkamiesvanhemmat kyllä auttavat pahan paikan tullen. Liisasta on mukava olla ekoyhteisöliikkeen kätilö, äitihahmo, jota hän kyllä mielestäni onkin. Hän sysäsi Keuruun paikan käyntiin ja isot projektit, mutta luopui kahden vuoden jälkeen ja palasi virkaansa Opetushallituksen ylitarkastajaksi. Auringollakin on pilkkunsa.

Ritva Elo on yrittäjäperheen äiti, siirtymässä eläkkeelle. Hän on toiminut kustannus-alalla. Hän tukee huuhaanuoria ja innostuu kritiikittömästi aina yhä uusista ja huonoiksi osoittautuneista lupauksista. Kun Ekokylän eläimiä vähennettiin, Ritva ei ole paikalla viihtynyt. Eläkeläisen ei tarvitse yrittää, vaikka luulisi yrittäjän omistavan kasvatuksellista vastuuta.

Seija Mannila on myöskin ollut yrittäjä kirjanpitäjänä. Hän sai kuitenkin kaiken aikaa varakkaalta äidiltään paljon tukea ja lopulta perinnön. Hän tuntuu loppuun palaneelta ja ei itse jaksa mitään. Toisiltakaan ei voi vaatia ja varsinkaan eikä työtä palkita. Huuhaanuoria ja elämässä säikähtäneitä pitäisi hänen mukaansa ymmärtää loputtomiin. Hänellä ei ole yhteiskunnallista näkemystä. Hän viettää talvet etelässä ja näyttää hakeutuvan pois Ekokylästä.

Ritva Majurilla on menneisyys sosiaalihallituksessa ylitarkastajana ja nuorena feministinä. Hän vietti vuosia new-age –liikkeen mekassa, Skotlannin Findhornissa. Hänellä on paljon tietoja ja yleisivistystä. Kaksinainen luonne, jossa masentuneisuus, äksyys ja epäluulo olivat päällimmäisenä ekokyläaikana. Hänkin haluaa ymmärtää syrjäytyneitä huuhaa-nuoria ja on sisäistänyt hörhöilyn. Samalla toinen luonne on charmikas ja menevä. Syksyllä hän muutti kokonaan pois Keuruulta.

Esko Virkkunen oli kuuluisa rahattomana elämisen ikoni, pyhä mies joka luopui kaikesta. Hän on vaikuttanut Ekokylän energiapuolella ja tehnyt pysyvän panoksen siinä. Hänellä on luontaista johtajakykyä ja vetovoimaa keski-ikäisiin naisiin, jotka ovat kyllästyneet maskuliinisen, markkinatalousvetoisen yhteiskunnan koviin puoliin ja kaipaavat henkisyyttä. Esko meditoi huoneessaan päivä- ja viikkokausia. Oli oravanpyörästä hyppäämisen väärä profeetta. Se oli kuitenkin depressiivisuutta, hoitamatonta ja yhä pahentuvaa. Hän oli talvimasentuneiden ekokyläläisten suojeluspyhimys, jonka vikaa jama suureksi osaksi on. Hänen masentuneisuuskautensa ovat johtaneet mielisairaalaoleskeluihin. Itse hän on uudistanut sähköasentajan oikeutensa, hankkinut ulkopuolella asuvan naisystävän eikä ole enää rahattomuusideologi ja asuu osan vuotta muualla.

Tuulikki Sulavaara on tehnyt hienon uran Ekokylän sieluna. Hän on kasvimaan hengetär, ja tekee iloisella mielellä töitä ja on tyttärenpoikansa ihana mummi. Jos useimmat asukkaat olisivat olleet Tuulikin kaltaisia, olisin minäkin ollut valmis samanlaiseen pyytettömyyteen ja idealismiin. Hänellä on kuitenkin toimeentulo turvattu opettjan eläkkeellään. Koska oma tytär kuuluu nuorten itseään etsivien taiteilijoitten joukkoon, Tuulikki ei halua ymmärtää talousajattelua eikä yrittämistä, Tuulikin vaikutus ei ole pelkästään positiivinen. Hän esimerkiksi pitää yllä joitakin kalliita rakenteita, joista pitäisi luopua.

Tässä on mielestäni se keski-ikäisten ekokyläveteraanien ydinjoukko, joka näivetti Keuruun ekokylän toiminnan ja petti mahdollisuutensa toimia aikuisesti. Muitakin on toki ollut, mutta he ovat muuttaneet pois ja ovat toiminnasta erillään. Seuraavat saavat silmissäni armon, mutta hekään eivät ryhtyneet aikuismaiseen taisteluun. Olavi Nykänen painii omassa fantastisessa sarjassaan. Hän on näkijä ja innostuu joskus aivan kritiikittömästi asioista. Lasse Luhtala on talousajattelultaan mielestäni oikeassa ja kannatti ehdotustani työttömyyskorvauksista luopumisesta. Hän on kuitenkin suuntautunut nyt muualle, koska ei jaksanut siinä ilmapiirissä. Hänkin on monisärmäinen persoonallisuus. Hänen tyttärensä äiti, Silja Jääskeläinen, oli samaa mieltä kanssamme. Silja on kuitenkin nuori ja hieman haihatteleva. Ystäväni kengitysseppä Matti Junikka on yrittäjä ja näkee Ekokylän leväperäisyyden ja puhuu siitä minua suorempaan. Hänkin on muuttanut Etelä-Suomeen vaikka hänellä on talonsa jäljellä. Hän ei tukenut meitä vaan hänellä oli silloin vielä idyllinen, maa- ja huuhaahenkinen haavekuvansa jäljellä, mutta onko enää. Hänestä piti tulla Ekokylän maanviljelijä eikä hän ehtinyt tehdä paikan eteen hirveän paljon. Hän osti yhden taloistamme ja remonteerasi sitä ja parina kesänä teki konetöitä Ekokylässä.

Nyt sitä paitsi valtiovalta on vetäisemässä maton haihattelijoiden alta. Nuorten ja vanhempienkin on mentävä töihin tai koulutukseen. Kansalaispalkkaa ei makseta kuin aidosti syrjäytyneille toimeentuloturvana. Tietenkin osa työttömistä osaa pätevöityä siihen. Toivon, että yhteiskunta tekee nyt osansa myös aikuisemmin ja todella antaa tilaa oikeankaltaiselle koulutukselle ja työllistämiselle.

Uusille ekoyhteisöille ja yhteisökylille, joiden kätilönä Liisa on erinomainen, tämä on tervehdyttävä päätös. Jos yhteisöjä halutaan perustaa, niiden on seisottava omilla jaloillaan. Silloin ei minulla kuin ei muillakaan ole mitään mutisemista.


Asuminen oli aika alkeellista ja menot lähes kaupunkiluokkaa. Jälkeenpäin huomasin maksaneeni huippuvuokria, mutta koska asunto oli pieni, pärjäsin. Joillekin perheellisille ja isoimmissa asunnoissa asuville vuokra oli aivan kohtuuton, vaikka heillä tosin saattoi olla asumistukia.

Yhteisöllisyys antoi jotakin, mutta kovin väljähtynyttä se oli. Siihen tuli kaikenlaisia, ihan turhia ongelmia. Niukkuuden jakaminen tuo aina ongelmia, runsaudessa ja siihen perustuvassa ajattelussa jako-ongelmat ja jaon oikeudenmukaisuus saavat vähemmän painon.

Koko matkailuyrittämisen infrastruktuuri oli tyhjän panttina, korjatut rakennukset ja hienot tilat. Mielestäni ne olisi pitänyt vuokrata aluksi halvalla yrittäjäjenkisten käyttöön, jotka sitten olisivat katsoneet saavatko toimintaa ja ansaintaa aikaan.

14.2.2005

Kikkeli ketsupissa

Aamun ehdottomasti mieleen jäävin uutinen oli, että ruotsalainen perhe oli löytänyt selvästi kikkelin näköisen kappaleen kaupasta ostetussa turkkilaisessa ketsuppipullossa. Poliisi on kuulemma takavarikoinut vehkeen ja ketsuppierä on vedetty pois myynnistä. Koska minulla ei ole ehdottomasti mitään järkevää tekemistä, yritän analysoida tapausta.

·Ehkä kysymyksessä on ankka, nimenomaan lehtiankka.
·Saattaa olla, että kyseinen perhe haluaa julkisuutta ja korvauksia, mutta herää kysymys, mistä he ovat hankkineet vehkeen. En halua ajatella.
·Kyseessä ei ole k:li vaan jokin muu lihapala, mikä ei sekään ole kovin mukavaa.
·Kyseessä on tosiaan Turkista peräisin oleva k:li. Miten se on pulloon tai purkkiin joutunut on seuraava kysymys.
·Turkissa on paljon sortoa ja väkivaltaa, ehkä se on PKK:n kosto.
·Kyseessä on yksityinen kosto tehtailijalle, kauppiaalle jne.
·Tapaus on vahinko, onnettomuus tehtaalla. Mikä moraali, jos tehdas on laskenut erän menemään, sillä tuskin kukaan k:tä vahingossa pudottelee!
·Omavaraistaloudet ovat ehkä jotenkin enemmän suojattuja tämän tyyppisiä juttuja vastaan. Ainahan lukee uutisia irrallisista peukaloista sun muista kaupan pulloissa ja purkeissa. Tietenkin itse tehtyihin säilykkeisiinkin voi eksyä niihin kuulumatonta. Minun karpaloissani oli joskus jäniksen papanoita, jotka toivottavasti eroteltiin marjojen putsauksessa.
·Itse olen löytänyt ruotsalaisesta hillopurkista vain pari kolikkoa (pieniä).
·Tämä liittyy tomaatteihin vain sattumalta, vaikka eihän sitä tiedä. Yhtä hyvin kyseessä olisi voinut olla muukin säilyke.
·Vehje on voitu hankkia joko henkirikoksen seurauksena tai ruumiilta tai transseksuaalin miehen leikkauksen avulla.
·Jos syyllinen saataisiin selville, millainenhan olisi rangaistus. Oikeudenmukaisen rangaistuksen skaala vaihtelee varmaan kuolemanrangaistuksesta naurunrähäkkään. Raskauttavana asianhaarana tulevat meidän kaikkien henkiset kärsimykset, kun joudumme ajattelemaan, mitä kaikkea moskaa sitä on ehkä joutunut syömään.
·Tietämättömyys on ehkä parasta. Mitä kaikkea ja missä olleita ilmamolekyylejä oletkaan joutunut hengittämään, mitä kaikkia missä lie olleita käsiä joutunut puristelemaan. Aika pahoissa paikoissa omatkin ovat useimmiten olleet.
·Tämä on osoitus siitä, että kasvisyöjäkään ei ole turvassa, ketsuppihan on kasvikunnan tuotetta.

Jos nettiä ei pian tule, tämä käy vaaralliseksi. En kahteen päivään ole pistänyt nenääni ulos. Tietokoneen ääressä istuminen tuntuu vaativan ulkoilua tai fyysistä työtä. Mutta kun sitä ei ole, olen jäänyt sisään, mitä ei ole tapahtunut vuosiin, kun en ole ollut sairaanakaan vuosiin.

Ulkona on varmaan paljon lunta. Töihinmeno aiheuttaa taas varmaan ojaanajoa ja vammoja monille ihmisille.

Eilisen ohjelmista muistan neloselta vanhan tutun 60-minutes. Ohjelman kiinnostavin osa oli Googlea koskeva. Googlehan on miljoonien ihmisten elämässä joka päivä. Googlen yrityskulttuuri on kiehtova ja kuvaava. Luovia ihmisiä hankitaan kokoon, heille järjestetään mukavat olot ja yrityskulttuuri odottaa luovia ratkaisuja. Paino ei ole rahan ansainnassa vaikka teoriassa monet ovat miljonäärejä. Silti ansaitseminen on olennaista.

Googlen mainosetiikka on esimerkillistä. Hakuohjelmat ovat aivan oleellinen osa Internetin hallintaa. Ilman niitä ei Internetiäkään ehkä olisi. Mielenkiintoista, että hakuohjelmat pian hakevat myös tv-ohjelmista ja elokuvista. Miten se on mahdollista? Koko vanha kirjallinen, esi-digitaalinen kulttuuri, miten sieltä haetaan. Vastaus varmaan perustuu vapaan lähdekoodin nettikulttuuriin, yksittäisten ihmisten voimaan, jonka netti kokoaa.

Oli jännä nähdä haastattelijaa, jo ikääntynyttä naisreportteria, jonka kasvot olivat muuttuneet ilmeettömiksi Botox-käsittelyn avulla. Sekin kertoi amerikkalaisesta kulttuurista.

Toinen mieleen jäänyt ohjelma oli erään maatalon tyttären ohjelma perheestään ja vanhempien luopumisesta lehmistä. Se kertoi tämän hetken Suomesta aika hyvin. Tila sijaitsi Oulunsalon lentokentän kupeessa, keskellä nousevaa Oulun silikonilaaksoa. Oli nuoren abiturienttitytön sairastumista imusolmukesyöpään ja syövän voittamista. Oli vanhempien pohtimista, mitä nyt, kun lehmiä ei enää ole. Isällä oli veteraanitraktorinsa ja viljanviljelynsä, mutta äidillä ei mitään harrastuksia. Mitä hän elämällään tekee? Hän ei oikein osannut edes ilmaista itseään ja osoittaa hellyyttä. Vanhemmat olivat suomalaisen karuja.

Mihin nuorin tyttö nyt suuntaa ja mistä hän saa mielekkyyden elämälleen? Filmin tekijä, vanhempi tytär, pohti ääneen ja pohjanmaan murteella, sitä miksei hän itse opetellut maatilan töitä. Kun isä loukkasi itsensä, tyttäret eivät kyenneet auttamaan viljankorjuussa, koska eivät koskaan olleet opetelleet ajamaan traktoria ja leikkuupuimuria. Isän ohjeiden avulla viljojen korjuu ei olisi ollut vaikeaa. Koneelliset maatalon työt ovat sitä paitsi hauskoja, tiedän kokemuksesta.

Aika hyvä oli myös Esa Saarisen keskustelu säveltäjä/kapellimestari Leif Segerstamin kanssa, joka kertoi mukaansatempaavasti ja kansantajuisesti musiikistaan ja musiikista yleensä. Myös filosofi-professorin olemus ja koti ja Segerstamin oma juureva olemus olivat mukana vaikutelman antajina.

Gilmoren kauniita tyttöjä ja inhimillisesti ja hauskasti kuvattua elämää pikkukaupungissa on aina mukava seurata. Kauniillakin ihmisillä on ihmisarvonsa ja oikeus elää tavallista elämää. Pelkkä kauneus ja seksi eivät riitä elämän sisällöksi. Kauneus on katoovaista.


Tein pienen kävelyretken tehtaan maastoon. Nyt ei näkyvillä ollutkaan niin tuhotonta määrää fasaaneja kuin viimeksi. Sitä se ammunta siis tiesi. Tehtaan ympäristössä oli paljon puurakenteisia, isohkojakin useamman perheen asuintaloja, samoin kuin tien tälläkin puolella. Teollinen kulttuuri on jättänyt paljon jälkiä ja vaurautta tänne metsien keskelle. Itse tehdasmiljöö ja ruukin vanhat kivitalot ovat viehättäviä ja tuovat mieleen Ruotsin Bergslagenin lukemattomat vastaavat yhdyskunnat, joihin tutustuin aika hyvin. Monet ovat varmaankin vain osittaisvuotisessa käytössä, sillä lumia oli luomatta monilta rappusilta. Mukavaa, että täälläkin tulee oikea talvi ja että se ei kestä liian pitkään. Kävellessä mieleen tuli vielä viimeisiä ekokylämonoloogini repliikkejä ja ajatus julkaista nimiäkin.