Ihanat Gilmoren tytöt

Laitoin kourallisen rahaa, tosin kolikkoja SPR:n keräystonkaan. Iltalehdessä oli iso kuva jostakin omaisensa menettäneestä keski-ikäisestä miehestä. Pienemmässä kuvassa kerrottiin Stillerin etsivän myös omaisiaan turhaa. Koskettavia murhenäytelmiä. Soitan illalla tyttärelle ja kysyn Ruotsin tunnelmista.

En ole itkenyt tuhotulvan takia, ehkä olen outo olio. Mutta aamulla, kun katsoin Gilmoren tyttöjen uusintojen viimeistä jaksoa, jossa Rory pääsee ylioppilaaksi ja jakso oli rakennettu tunteisiin vetoavaksi. Hänen omaisensa ja ystävänsä myös vetistelivät, niin tein minäkin. Itkeä nyt fiktiivisen hahmon takia!

Mikä siinä sarjassa nyt niin liikuttaa? Siinä ei kerrota köyhistä ja kurjista, ei katastrofeista. Jos Lorelain motelli palaa, vakuutukset korvaavat, henkilövahinkoja ei synny. Rory sai varakkailta isovanhemmiltaan ylioppilaslahjaksi auton. He ovat kauniita, hyvin toimeen tulevia ihmisiä. Silti siinä sivuttiin myös toimeentulo-ongelmia. Roryn poikaystävä Jess oli työväenluokkainen, kävi tavallista koulua, kävi Wal-Martissa töissä. Hän luki kirjoja ja oli kovasti eteenpäin yrittävä.

Äiti Lorelai, joka sai tyttärensä nuorena, on oikea kaunotar, joka on käynyt aikuis-collegea ja pärjää hyvin avuillaan. Hänellä on jonkinlainen skisma omien, varakkaiden vanhempiensa kanssa, jotka kuitenkin ovat auttaneet Roryn koulunkäynnissä. Lorelain mielestä vanhemmat ovat manipulatiivisia, mutta annetaan kuitenkin ymmärtää hienovaraisesti, että molemminpuolinen rakkaus kuitenkin vallitsee.

Kahvilanpitäjä, synkeännäköinen Luke on yksinhuoltaja-Lorelain ja Roryn ystävä. Hän on työväenluokkainen, mutta oikea kultakimpale, joka on rakastunut kauniiseen Lorelaihin. Kumpikin tosin deittaa tahoillaan.

Työväenluokkaisia tavallaan, mutta vähän hienompia, ovat myöskin motellin keittiöpäällikko, Sookie, ja hänen vihannesvälittäjä-miehensä. Lorelailla ja Sookiella on aikomus avata hotelli tässä varakkaassa Uuden Englannin pikkukaupungissa. Jakson lopussa Lorelai ja Rory ovat matkalla reppumatkalle Eurooppaan. Lorelain ja Tobyn työpaikka, motelli, myydään sopivasti.

Ymmärrän kyllä, että sarja on tehty kaikkien makuun. Sen pystyy hyväksymään niin uusoikeistolainen kuin liberaalikin. Siinä kerrotaan paljon sievästä, Itä-Rannikon, amerikkalaisesta keskiluokkaisesta elämänmenosta. Kerrotaan koulunkäynnistä, deittailukulttuurista, toimeentulo-ongelmista, vanhempien ja lasten suhteista, amerikkalaisesta unelmasta. Todellisuus voi olla paljon raaempi. Mutta älkää tulko ottamaan minulta pois päivittäistä todellisuuspakoani! Aion istua sunnuntai-iltapäivisin telkkarin ääressä, kun uusia jaksola aletaan lähettää jo ylihuomenna.

Tsunamin jälkeen tulevat spekulaatiot

Omien pienten ongelmien pienuus näkyy selvästi suuren katastrofin jälkeen. Kun ketään läheisiä ei ollut mukana, onnettomuuden inhimillinen kirjo ja jopa uutisarvokin kiinnostaa meitä vähemmän arvokkaalla tavalla.

Ruotsin hallitus ja ulkoministeri, Leila Freiwalds saa kovaa kritiikkiä passiivisuudestaan. Suomalaisten rintaa röyhistää, että taas olimme ruotsalaisia parempia. Ulkoministerin eroa vaaditaan. Nyt hän on ylireagoinut ja lähtenyt onnettomuusalueelle.

Inhimilliset tragediat tulevat täyttämään lehdet lähiviikkoina. Toisen kuolo on toisen leipä. Jotenkin hävettää olla kykenemätön suruun muutoin kun se koskettaa itseä. Jotta pysyisi terveenä, kaikkeen maailman suruun ja ahdistukseen ei yksinkertaisesti voi reagoida. Empatiaa voi tietenkin tuntea ja pitääkin.

Jossakin keskustelupalstalla uskotaan, että Osama Bin Laden aiheutti tsunamin. Milloin tahansa tulee vastakkainen salaliittoteoria siitä, että presidentti Bush se sai aikaan hyökyaallon.

Amerikkalaiset tiesivät heti maanjäristyksen tapahduttua tsunamin tulevan, mutta ei ollut ketään tiedossa kenelle tiedottaa. Sähköpostiviestejä lähetettiin mm. Indonesiaan tämän uutisen mukaan.

Vaikka hyökyaalto liikkui nopeaan, sen kulkeminen valtameren yli vei kuitenkin parisen tuntia.
Kun ei ollut valmista organisaatiota, joka olisi toiminut, sähköpostiviestit eivät menneet perille.

Onko luonnonkatastrofilla myös ympäristösyitä

Intian valtameren hyökyaallolla ei ainakaan ollut ympäristösyytä. Suurimmat katastrofipelkomme liittyvät ihmisen aikaan saamiin ympäristövaikutuksiin, joista kasvihuoneilmiö taitaa olla pahin konna.

Johtava ympäristöblogi on kuitenkin sitä mieltä, että tässäkin tuolla hiipivällä maailmanlopulla on osansa. Perinteisesti merten rannoilla ei ole asuttu vaan jossakin suojaisemmassa paikassa. Vasta liikakansoitus ja turismi ovat tuoneet rannat käyttöön. Pyörremyrskyjen yhteydessä puhuttiin samasta asiasta. Suojaavat mangrovemetsät ja koralliriutat ovat häviämässä. Valtameren pinta on noussut ilmastonmuutoksen myötä ja lisää luonnononnettomuuden tuhovaikutuksia.

Kunnallisia selänrapsuttajia?

Saatoin vieraani, 12 v, yöbussille Helsinkiin. En saanut unta ennen ja kirjoitan vähän ylös ajatuksiani saadakseni unen päästä kiinni.

Eihän hän oikeastaan ollut laiminlyöty lapsi, kun häneen tutustuin kuutisen vuotta sitten. Pikkuveli oli ehkä vienyt äidin. Sulkeutunut hän oli ja kun pääsin sisälle perheyhteisöön, havaitsin hänen silmittömät raivonpuuskansa. Koulussa hän oli väliin vaikea, eikä hän koulua rakastanutkaan.

Ihottumaa hänellä oli jo silloin. Hän oli nähnyt isän lyövän äitiä. Hänelle itselleenkin lyöminen oli herkässä. Oikein pahaksi ihottuma muuttui hänen täältä muutettuaan. Nyt se on menestystarina, sillä sitä ei ole, vaikka taipumus on kaiken aikaa läsnä.

Pieni, vakavailmeinen seuraaja ilmestyi kannoilleni. Pian hän oli kanssani paistamassa munia ja lättyjä Kivitalon pikkukeittiössä. Pieni, laiha ja nälkäinen hän oli. Vasta myöhemmin tutustuin hänen äitiinsä ja muutuin perheen ulkojäseneksi ja isäpuoliehdokkaaksi. Pian muutkin lapset hakivat seuraani. Pienin oli vasta kolmen. Luin hänelle ja muillekin. Eniten lapset halusivat seuraa, kyhjöttää kainalossa, leikkiä ja remuta.

Tämä toiseksi nuorin tuli usein väsyneenä koulusta, jossa hän ei ollut syönyt juuri mitään. Koulun tarjoamat vegetaariset ruoat eivät maistuneet. Hän tuli monesti suoraan huoneeseeni reppuineen ja nukahti sängylle rätteineen. Vähitellen hän heräsi ja alkoi tullata jääkaappia sisarustensa kanssa. Ostin sinne herkkuja, hedelmiä ja muuta. Vuosien mittaan kaksi nuorinta alkoi kokeilla myös sekaruokaa, aluksi se tuntui heistä väärältä, kun he olivat tottuneet äidin pöperöihin. Syöminen oli mielestäni ongelma kaikilla. He saivat aivan liikaa hiilihydraatteja, pidän sitä jopa syynä nuorimman diabetekseen. Kaikilla oli kova makean himo.

Välillä minun piti heittää lapset sananmukaisesti ulos, jotta olisin saanut omaa rauhaa. Tästä toiseksi nuorimmasta oli tullut ehkä suosikkini. Nuorin oli eniten äitinsä helmoissa. Meillä oli samanlainen kreisi, lapsellinen huumorintaju. Hän tykkäsi nujakoinnista. Ihottuma kutitti ja hän pyysi kömpelön hellyttävästi minua rapsuttamaan sitä. Minusta hän oli liikuttavan suloinen peikonpoikanen, pieni ja laiha ärripurri. Ihan selvästi rapsuttaminen teki hänelle hyvää muutenkin kuin kutkan lievittäjänä. Hän itse raapi itsensä verille aivan väkisin. Ei ollut välttämättä mitenkään mukavaa koskettaa märkivää ihoa. Olen toisaalta aina rapsutellut mielellään koiriani ja muistaakseni tyttäressä oli havaittavissa sama rauhoittava vaikutus. Kaikkein parasta on, että tunne on molemmin puoleista. On mukavaa helliä elävää olentoa. Rapsuttelun takia meille muodostui pojan kanssa erikoissuhde. Hän haki seuraani ja se on jatkunut poismuutosta huolimatta.

Minusta ihan tuntuu, että pojasta on vähitellen kehittynyt ihan sosiaalinen olento, jolla on tovereita. Hän on huumorintajuinen ja nokkela kaveri.

Katsoin eilen taas kerran Punaista Lankaa. Nyt vieraana oli lastenpsykiatri Jukka Mäkelä, joka kertoi kosketuksen merkityksestä. Kosketus on vauvaikäiselle aivan ensi arvoisen tärkeää jo aivojen kehityksen kannalta. Juuri ”rapsuttelu” laajasti käsitettynä on sitä sosiaalisuuden ja vuorovaikutuksen opettelua, jota ilman jäämme vajavaisiksi. Se on yhtä tärkeää kuin ravinto. Kosketus parantaa lapsena, vielä aikuisinakin siinä on mahdollisuus. Ohjelma oli ajatuksia herättävä ja se pitäisi näyttää laajalti.

Olen tavannut monia ongelmalapsia työskennellessäni opettajana. Minullakin sellaisia on ollut oppilaina. Monet eivät olleet ollenkaan valmiita lukemiseen ja kirjoittamiseen. Heidän olisi pitänyt saada leikkiä valmiiksi ja kehittää oppimisvalmiuksiaan. Kasvatuskulttuuriimme ei liity lasten hyväily, koska pelkäämme hyväksikäyttöepäilyjä. Minä kokosin kyllä koululapsia viereeni, kun luin heille. Jotkut kiipesivät syliin, mutta eivät ehkä ne, jotka sitä olisivat tarvinneet.

On vaikea joskus kuvitella, että pahimmatkin ilkivallantekijät, rikolliset ja psykopaatit ovat kerran olleet viattomia lapsia, jotka olisivat tarvinneet aikuisen rauhoittavaa syliä ja kosketusta. Jo yhden rikollisen tai syrjäytyneen lapsen aiheuttamat menot nousevat tähtitieteellisiksi. Niissä riittää veronmaksajilla maksamista.

Tässä olisi jo säästösyistä, inhimillisistä puhumattakaan, ihan valtavan hedelmällinen kenttä luoda uusia suomalaisia menestystarinoita. Punaisen Langan psykiatrin esimerkki osoittaa, että asia tajutaan jo ammattipiireissä. Rapsutteluterapian soveltaminen käytäntöön on lähivuosien suuria palveluyhteiskunnan kasvatushaasteita. Uusi suomalainen halailukulttuuri, joka tosin on vasta hyväosaisten soveltamaa, on hyvä alku. Vaihtoehtohoidot tekevät tätä jo vaikka käyttävät osin maagisia käsitteitä. Tiedemiehet puhuvat synapsien rakentumisesta eivätkä energioista, mutta ovat samalla asialla.

Laavalamppu

Jouluvieraani lähtee yöbussilla kohti Helsinkiä. Siksi hänet on narutettu nukkumaan jo näin varhain illalla. Tänään meidän piti vielä käydä ostamassa laavalamppu isolle siskolle. Tämä on kolmesta siskosta kiltein. Pienenä hän piti kehitysmaiden isosiskojen tapaan huolta kahdesta pikkuveljestä. Istutti heitä lantionsa päällä hento tytönkroppa vinossa. Nyt hän on neitoiässä, mutta ystävällisyys on säilynyt. Minullekin hän on aina ollut kiltti ja herttainen. Vanhin sisar on pysynyt etäisenä eikä koskaan puuttunut kakaroitten hoitoon ja nuorimpaan on liian lyhyt väli. Sitäpaitsi hän on lukutoukka ja harvinaisen äkäinen, veljien mielestä. Hän sanoo vihaavansa niin minua kuin isäänsäkin ja on tosiaan synkeän ja pelottavan näköinen, pahimmassa murrosiässä.

Tämä, toiseksi nuorin poika sai ehkä liian vähän huomiota äidiltään, hänelle jäi rätti ja lutkutusmainen refleksi. Hänellä on vieläkin mustunut kankaanpala lähellä sieraimia tuomassa turvaa. Eihänhän hän sitä koulussa pidä, mutta kotiin tultua se on kaivettava esille. Se on matkoilla mukana ja sillä tehdään kaikenlaisia temppuja.

Hän nappasi minut jonkinlaiseksi isähahmokseen jo melko pian tänne tultuaan, istui traktorissa mukana ja pää hakkasi lasiin, kun uni tuli kesken kaiken. Meillä on ollut massoittain hauskoja kokemuksia ja nytkin yhä on mukavaa pelleillä ja nauraa yhdessä aivan hölmöille asioille. Minusta on ihan mukavaa saada kokea kiintymystä. Sitä ei saa koskaan liikaa. Aikuisten välinen ystävyys, ainakaan miesten välinen, ei ole kulttuurissamme helppoa. Suhteet menevät ja tulevat. Seksuaalisuudelle rakentunut ystävyys haipuu helposti ja sulaa kuin sisälle tuotu lumipallo. Vanhempana sitä on oltava omille lapsilleen niin kunnioitettava auktoriteetti, opetettava tekemään oikeita asioita ja oltava vastuullinen. Tietenkin minä yritän neuvoa kaveriani myös. Pitäisi olla kunnollinen ja hoitaa asiansa, mutta se ei suinkaan ole keskeistä.

Kummallinen kaveruus. Hänen isänsä tulee nykyään ajoittain kotiin. Hän ei isästään paljon puhu, enkä minä kysele. Vanhemmat antoivat poikansa matkustaa äidin ex. miesystävän luokse jouluksi. Ajatus ei lähtenyt minulta vaan pojalta. Jollakin tavalla olen valittu ja olen siihen oikeastaan tyytyväinen.

Minä en itse ostaisi millään laavalamppua, mutta tuossa se toimii koekäytössä pöydälläni ja on jo jäähtymässä matkalle mukaan pakattavaksi. Laavalampulla olisi ollut mahdollisuuksia vuoden turhakkeeksi, kun se aikoinaan tuli markkinoille.

Joulun viettoa

Intian valtameressä tapahtunut maanjäristys ja siitä seuranneet hirmuaalloteli tsunamit ja niiden aiheuttamat valtavat tuhot syöpyvät vasta vähitellen tajuntaan. Tiedotusvälineetkään eivät vielä eilen osanneet raportoida tuhon laajuutta. On uskomatonta, että merellä aaltoon joutunut vene tuskin huomaa muutaman sentin aaltoa; vasta rannikolla meren voiman vasta huomaa. Suomalaisia ja ruotsalaisia on kuollut ja loukkaantunut; vasta tätä kautta katastrofi tulee lähelle. Maailma on supistunut. Lapsi on tottunut olemaan ymmärtämättä suuria uutisia, me aikuisetkin vain vaivoin tajuamme niitä. Sotia käydään, pommeja heitetään, kansanmurhia tehdään, pilvenpiirtäjiä kaatuu. Nykypäivän lapsi elää oikeastaan turvattomammassa maailmassa kuin meikäläinen, viisikymmentälukulainen.

Minulle tuli jouluksi vieras, 12 –vuotias, ex. naisystävän poika. Hän halusi jättää perhejoulun taakseen ja vietti erilaisen joulun vanhan kaverinsa kanssa. Jouluruoille ei ollut juuri tarvetta. Grillissä lämmitetty karjalanpiirakka, jonka päällä oli muovipaketista otettu kinkkuviipale ja juustoa, riitti. Aattona grillasin broilerin. Minulla oli eineksenä ostettu lanttulaatikko itselleni, mutta se ei maistunut juuri hongalle eikä haavalle.

Pojalle liharuoat ovat uutta ja minusta välttämätöntä hennolle mutta kuitenkin kasvavalle kropalle. Hän on luokkansa pienin, toiset samanikäiset saattavat olla jo jättikokoisia kromosominuoria. Kaapeissa oli herkkuja liiankin kanssa, mutta vieraani on kovin nättiruokainen.

Paras uutinen pitkiin aikoihin oli, että vuosia vaivannut, välillä hirveän aggressiivinen ihottuma on kokonaan kaikonnut. Mistähän se johtuu? Pojan ja minun teoriani on, että hän on saanut pelata kyllikseen väkivaltaisia pleikkari-pelejään ja siten hoitanut hermojaan, hänen äitinsä uskoo homeopatian auttaneen. Ihottuma voi olla psyykkistä.

Nytkin pojalla oli mukanaan jokin pc-peli, joista vain pari suostui asentumaan. Ne pelastivat minulle joulurauhan. Sain lukea ja katsoa tv:tä edes vähän, vaikka taustalla kaikuivatkin konekiväärisarjat ja muut sellaiset.

Katsoimme yhdessä elokuvia ja se olikin tosi viihtyisää. Heinähattu ja Vilttitossu oli joulun kohokohta. Terhakat tytöt mellastivat ja puhuivat hauskasti ja jokin lause jäi soimaan pojan mieleen, niin että sitä on ollut toistettava sen jälkeen. Vaikka minun kaverini saikin joulutodistukseen äidinkielestä vitosen, ei hän ole kielellisesti ollenkaan lahjaton. Kirjaa hän ei ota käteensä, mutta lukee elokuvien tekstitystä, tekstiviestejä ja pelien tekstejä. Olen hyväksynyt, että kaverini on omanlaisensa persoonallisuus, joka kulkee omaa tietään. Tulemme hyvin toimeen eikä meidän tarvitse riidellä. Kiusoittelu on eri juttu.

Kaikki mitä kaveri tekee ei välttämättä ole minun suuressa suosiossani. Suihkussa käymättömyys, ennakkoluuloisuus ruoan suhteen, uhka- ja väkivaltapelit, lukemisen vierastaminen, lyhytjännitteisyys jne. Toistaiseksi hän on säilynyt kuitenkin mukavana kullanuppuna, mutta murrosikä saattaa muuttaa luonteen. Lyhytjännitteisyys tosin on valikoivaa. Hän jaksaa kokeilla kärsivällisesti tuntikausia erilaisia tapoja selvitä vastustajista, romuttaa autoja ja taloja. Minusta se on ikävytyttävää.

Luin pyhien aikaan ensimmäisen naismustalaiskirjailijan Kiba Lumbergin osittain omaelämänkerrallisen teoksen Musta perhonen. Kirjailijaa on haastateltu ainakin parissa puheohjelmassa. Hänen kuvaamansa lapsuus on tosi synkeä. Siinä on pelkästään melkein mustia sävyjä. Varmaan mustalaiselämässäkin on ollut iloisempiakin raitoja, mutta pääosin tämä oli kertomus väkivallasta, hyväksikäytöstä, sosiaalisesta kurjuudesta. Päähenkilöllä on tahto selviytyä, vaikka useimmat muut sortuvat.

Tänään kävimme pyöräkyydillä kylällä hankkimassa ilotulitteita. Tämä oli vasta alkusoittoa, sillä kotona hän aikoo kavereittensa kanssa pitää kunnon juhlat. Vaikka vielä ei olekaan lupa ammuskella, kaverini ammuskeli jo maantien varrella ja illan pimennyttyä loput. Hän teki kaikenlaisia kokeita. Onneksi nämä ovat pieniä raketteja ja onnettomuuden vaara lienee pieni. Minun protestanttinen ja kalvinistinen luonteeni ei oikein hyväksy vaarallisuutta ja rahan menoa.

Koetin viedä joulunviettoamme vähän kirjallisempaan suuntaan ja imuroin ns. ilmaisen Scrabble-pelin netistä. Peli muistuttaa meikäläistä Alfapetia. Ilmaisuus kesti vain muutaman tunnin, mutta peli oli oikein mukava. Lataus modeemiyhteydellä kesti pitkään. Hinta ei olisi ollut kuin alle 20 $. Pelistä olisi iloa englannin opiskelulle pitkäksi aikaa. Scrabblen pelaamista on netissäkin paljon. Jospa peli olisi suomeksikin, se olisi tosi mahtavaa. Hienous on sisään rakennetussa sanakirjassa. Laajakaistayhteys olisi näissä peliasioissakin poikaa. En ole ostanut mitään kortilla netistä. Luottokorttia tosin ei olekaan, mutta varmaan pankkikorttikin kelpaisi. Pitäisi olla pelkästään nettiostoksia varten oma luottokortti, jossa on vain pieni luottoraja. Tätä neuvoi joskus muistaakseni Petteri Järvinen.

Aaton aatto

Oli joltinenkin elämys lähteä yöllä liikkeelle kuutamonvalossa. Autiolle asemalle sujahti bussi, joka lähti minä ainoana matkustajana Helsinkiä kohti. Matkalla tuli vain muutama lisää. En ollut saanut unta ennen lähtöä ja oikaisin pitkäkseni takapenkille. Minusta tuntui, etten nukkunut, mutta matka meni yllättävän nopeasti. Takaisin tullessa mukana oli jo ehkä kymmenkunta matkalaista. Kuinkahan monena yönä bussi ajaa ilman yhtäkään matkustajaa. Yhtiölle eivät tällaiset linjat mahda olla kovinkaan kannattavia enkä tiedä, saavatko ne tukiaisia jossakin muodossa linjojen ylläpitoon. Junat ja bussit ajavat yleensä puolityhjinä Suomen laajalla maaseudulla. Ihmisillä on varaa polttaa hupenevia luonnonvaroja ja ajella yksityisautoillaan.

Yöllä hereillä oleminen ja kulkeminen avaa kuin uuden maailman. Sitä tuhlaa ikävuosiaan sisällä kyhjöttämiseen. Kesälläkin huomaa kuinka hienoja iltoja ja öitä jää kokematta. Nuoret näkevät elämää meitä vanhuksia syvemmin ulkona luuhatessaan.

Päivän aikana alkoi myrsky. Matkalla bussin ikkunaan lensi paperinenäliinan kokoisia räntäkasoja, mutta Keuruulla oli tuskin tullut lunta. Kotiin pyöräily taas pimeässä oli vielä helppoa. Lumisade ja myrsky alkoi yöllä.

Tuomaanpäivän iltana

Katson nykyään usein dr Phil-showta. Hän on tv-psykiatri, valtakunnallisella kanavalla, toisin kuin kuvitteellinen radiopsykiatri Frasier, joka toimii vain Seattlen ympäristössä. Tyttäreni on kertonut, että ensin Oprah kutsui Philin asiantuntijaksi ohjelmaansa. Tästä tuli niin suosittu, että hän aloitti oman ohjelmansa.

Joku blogistanissa paheksui kovasti Philin tyyppiä. Hänhän on autoritaarinen ja maskuliininen besser-wisser. Sitä hän tosiaan on, mutta hänen keskustelutyylinsa on kuitenkin suurta, ylempää keskiluokkaa miellyttävää. Hän sanoo asiat suoraan ja hänen ohjeensa ovat järkeviä. Showt ovat hyvin huolella tehtyjä, vaikka ne on saatu näyttämään spontaaneilta. Aina esitetään taustamateriaaleja, nauhoituksia, kirjeitä. Pidän ohjelmista, vaikka minullakin on auktoriteettikammo. Ne ovat hyvää viihdettä, mutta myös hyödyllisiä ja opettavaisia.

Hän edustanee lyhytterapiaa. Ratkaisut ovat useinkin kertaluonteisia. Ei se niin mene, huokaa varmaan moni psykoanalyytikko. Eheytyminen kestää vuosia ja maksaa ja sen pitää maksaa. Suomessahan samaa linjaa on edustanut Suomen dr Phil, Ben Furman, jolla sivumennen sanoen alkaa taas, uudistunut show tammikuussa. Psykoanalyytikot ovat kritisoineet Furmanin edustamaa ratkaisukeskeistä linjaa.

Maallikkona ajattelee, että eihän lypsylehmää sovi tappaa. Moni on myös kypsynyt puhumaan lapsuudenkokemuksistaan sfinksimäisille psykiatreille, jotka tuskin edes kuuntelevat, potilaat pelkäävät. Itse ajattelin työskennellessäni tänä vuonna viisi kuukautta psykiatristen potilaiden kanssa kuinka ratkaisukeskeisyys ei heihin tosiaankaan kovin hevillä olisi tepsinyt. He olivat vaikeimmin sairastuneita. Monet potilaista olivat niin syvällä lääkkeiden ja sosiaalisten ongelmiensa syövereissä, ettei heitä noin vaan hokkus-pokkus paranneta.

Dr Phil pystyy valitsemaan tietenkin lievimmät tapaukset, ne joilla on toivoa. Olen muuten kerran nähnyt, kuinka hän suivaantui johonkin potilaaseen ja sysäsi hänet syrjään, kun tämä ei suostunut etenemään käsikirjoituksen mukaan. Se tosin lisäsi Philin inhimillisyyttä. Hänellä on lupa olla kärsimätön, jopa ivallinen. Mutta ilkeä hän ei mielestäni ole.

Tänään oli minusta erityisen hauska ohjelma. Lapsia oli kuvattu salaa päiväkodissa ja vanhempia konfrontoitiin showssa, kaikkien hyvien tapojen mukaan tietenkin. Muuan äidin kullanmuru osoittautui kovaksi tappelijaksi. Monien vanhempien kanssa puhuttiin luonnetyypeistä ja tavoista suhtautua agressiivisuuteen.

Yhdessä kokeessa huoneeseen jätettiin kaksi pistolia ja lapsia kiellettiin koskemasta. Heitä tarkasteltiin sitten lasiseinän takaa. Tytöt tottelivat ja lähtivät pois, mutta pojat koskivat aseisiin ja ryhtyivät leikkimään. Phil tuli huoneeseen ja luennoi pojille, että aseisiin ei saa koskea. Pojat olivat järkevän tuntuisia ja lupasivat rehdisti, mutta kun Phil lähti huoneesta, he olivat heti aseiden kimpussa. Aseet ovat tietenkin amerikkalaisten suuri ongelma, mutta onhan meilläkin aseita ja muita vaarallisia vehkeitä. Pojat ovat uteliaita ja TÄYSIN EPÄLUOTETTAVIA. Muistui mieleen lapsuudesta veljeni ja minun leikki ladatun käsiaseen kanssa, josta kerroin muistelmissani.

Yhdessä kokeessa kuvattiin salaa lapsia leikkikentällä. Philin tuottaja oli koehenkilönä, joka meni puhuttelemaan lapsia kertoen, että hänellä on koiranpentuja autossa. Lapset lähtivät hänen mukaansa ryhmässä, mutta myös yksin. Kaikki vanhempien neuvot olivat kuin poispuhallettuja. Vanhemmat olivat kauhuissaan. Philillä oli hyvä neuvo: Harjoitelkaa tilanteita käytännössä. Antakaa lasten leikkiä tilanteita, kuinka huudetaan jne. Meidän pienessä maassamme ei vieraitten lasten ryöstöjä juuri tapahdu, mutta jo Ruotsissa niitä on ollut. Minusta dr Phil on hyvä ohjelma ja hyödyllinen, vaikka se samalla on viihteellinen ja kaupallinen.

Tuomaanpäivän aamuna

Aamu-tv tuli hieman tutusta miljööstä, Tuomarinkylän kartanosta. Siinä se oli se ratsastuskoulun johtajatar, jolta M. on kysynyt mahdollisuuksistani saada vapaana oleva hellahuone yhdestä kunnostamattomasta rakennuksesta. Minulla on tosin parempi suunnitelma vireillä, mutta pidän tätä takataskussa.

Pöydälle oli marttajärjestön edustaja tehnyt jouluaterian 60€:lla. Samalla summalla mitä köyhille jaetaan keräyksistä. Tuskin se näin järkevästi osataan sijoittaa monessakaan perheessä.
Nautin taas Gilmoren tytöistä. Vaikka se onkin suunniteltu tuote, siinä käsiteltiin kärjistäen ja tyylitellen, viihteen keinoin monia tärkeitä ja koskettavia teemoja. Vanhemmuus, ihmissuhteet, seksuaalisuus ovat taatusti kiinnostavaa, olimmepa minkä ikäisiä tahansa. Huomenna en ehdi telkkarin ääreen, sillä lähden käymään Helsingissä. Herätys on jo kahdelta yöllä. Bussi lähtee kolmelta. Linja-autoasemalle menen pyörällä. Herääminen ajoissa on ongelma, kun en omista herätyskelloa. Tietokoneessa on kyllä puhuva kello, mutta se on menettänyt äänensä tilapäisesti ja kone pitäisi jättää päälle. En ole löytänyt sellaista ohjelmaa, joka herättäisi koneen valmiustilasta, joka ei häiritse huminallaan. Tuuletin pyörii hitaasti ikuista kierrostaan.

Mies vailla menneisyyttä

Olin valmistautunut hienoon elokuvailtaan. Vihdoinkin näen suomalaisen elokuvan huipun, joka on palkittu Cannesissa ja josta on tullut kulttielokuva. Mutta jätin sen kesken, kun kakkosella tuli Ingmar Bergmanista kertova dokumentti.

Muistin yrittäneeni ennenkin katsoa kaurismäkeä, aina yhtä huonolla menestyksellä. Kauas pilvet karkaavat taisin katsoa loppuun. Olen maalainen, en ymmärrä hienon päälle. Tässä on pari kehuvaa arvostelua Miehestä vailla menneisyyttä. 1 2 Jälkimmäisen kehuissa on jotakin, mihin voi yhtyä, mutta mitä se auttaa, kun itse filmi on huono.

Mies vailla menneisyyttä piti olla kunnianosoitus yhteiskunnan vähäosaisille. Koin repliikit kömpelöinä kuin pahimmissa Suomi-filmeissä. Ne olivat opeteltuja ja liimattuja, tökerösti lausuttuja. Ymmärrän kyllä, että käännettyinä ne saattavat kuulostaa aidoilta, mutta ei mielestäni suomeksi.

Konttikylän idea vaikutti epäaidolta. Hyväksyn tietenkin tyylittelyn ja sadun, mutta tämä elokuva taisi pyrkiä realismiin. Hyvä, jos tehdään kertomuksia yhteiskunnan vähäosaisista, mutta Kaurismäki vaikuttaa herraspojalta, joka ei tunne kuvaamaansa. Muistan hänen naurettavan protestinsa jossakin Cannesin rappusilla, hän oli humalassa ja heitti kännykkänsä jonnekin taakseen. Ymmärrän kyllä, että aidolta vaikuttava erilainen suomalaisjuntti saattaa herättää ihastusta keskieurooppalaisissa kaupunkilaisissa, mutta elokuvantekijäksi hänestä ei mielestäni ole.

Sivistynyttä Ingmar Bergmania sen sijaan oli ilo katsoa. En ole oikeastaan paljon katsonut hänen musta-valkoisia filmejään, mutta Skener ur ett äktenskap ja Fanny och Alexander olivat mestarillisia. Hän on luonteva ja arvokkaasti vanhentunut ihminen.

Joulun viettoa

Tv näytti Ykkösdokumentin Suomi juhlii-joulu. Se oli juuri sellaisen joulun kuvaus, millainen se itse asiassa onkin. Kaavamainen vähän ikävä, perinteinen perhejuhla. En voi olla tuntematta hellyyttä tätä katajaista kansaa kohtaan. Lapset ohjelmassa olivat hyvin käyttäytyviä mallioppilaita, jotka myös menestyvät hyvin kansainvälisissä vertailuissa. Mistähän tulevat sitten ne huonosti käyttäytyvät amikset ja muut. Haluavatko he protestoida tätä pikkuporvarillista idylliä kohtaan?

Sain kuvia kahdesta suloisesta tyttärenpojasta, joitten joulunvietossa olisi mukava olla mukana, mutta en sitä tee ainakaan tänä jouluna. Syksyllä syntyneestä Eliaksesta on kehittynyt pulska poika ja vauvan rinnalla vanhempi näyttää isolta vaikka on yhä vaippaiässä.

Tytär haluaa tuottaa joulumieltä perheelleen. Hän kutsuu miehen sukulaisia ja äitinsä aatto-aterialle. Jo pelkästään imettäminen on kokopäivätyötä ja stressaavaa. Nyt hän laittaa ruokia ja taloa joulukuntoon. Siitä tulee kaikesta huolimatta helpolla ahdistus.

Hänen äitinsä oli vielä jouluisampi. Kaikki piti olla tiptop. Mitään ruokaa ei puuttunut, lahjoja yltäkylläisesti, yövalvontaa. Hän väsyttikin itsensä aina perin pohjin. Kerrankin hän löi minua makkaralla päähän, kun olin mennyt verottamaan jouluruokia liian aikaisin. Avioliittomme, joka tosin rakoili, rikkoutui lopullisesti joulun aiheuttamaan stressiin. Näin jälkeen päin se tuntuu olleen hyväksi enkä ole katkera joululle.

Meillä kotona olivat joulut ihan harmonisia. Jouluruoat perinteisiä. Pidin kovasti niistä ja lahjoista, joita oli aina paljon. Joulupukkikin kävi ja muistan erään matkan joulukirkkoon hevosella. Joskus tehtiin jopa tapanin ajelu reellä. Lapissa joulut olivat aina lumisia ja kylmiä.

Kylältä näkyi Uuden vuoden ilotulitus, niin kauniina, että vastaavaa elämystä en ole kokenut myöhemmin. Meillä ei ammuttu raketteja. En itsekään sitä ole myöhemmin tehnyt, vaikka avoperheen tenavat olivatkin innostuneita räiskyttelyyn. He pistävät surutta rahaa menemään. Pojilla on jokin tavallista suurempi kiinnostus tulee ja räjäyttelyyn, mitä en pidä oikein terveenä. Vaarallistakin se voi olla. Pidin itse tähtisadetikuista.

Myöhemmin, äitini kuoltua, isot siskot olivat jo töissä ja ostivat minulle, kuopukselle hienoja lahjoja. Muistan peltisen, avaimella vedettävän auton, joka ajoi ympyrää lattialla ja teki väliin kuperkeikan. Muistan myös vedettävän traktorin. Vanhin sisarista oli lehtityössä ja antoi lahjaksi kirjoja, joissa oli leima, Arvosteltavaksi. Suklaata ja muita makeisia ei puuttunut, vaikka ne eivät olleetkaan ihan jokapäiväistä ja siksi maistuivat. Koska elämä oli jonkin verran nykyistä yksinkertaisempaa ja olin lapsi, kaikki tuntui aidolta.

Kirkonkylä näytti kuin satumaalta, kun sinne taivalsi pimeällä. Kylä näkyi pieneltä mäeltä. Varmaan ne valot olivat aika vaatimattomia. Samalta tuntui ehkä myöhemmin Tampereella, kun näki oikean kaupungin valot. Kylän keskustassa oli useita pieniä sekatavarakauppoja. Niitten omistajia pidettiin porhoina, vaikka tietysti he olivat vain pieniä kauppiaita. Yksi muistaakseni oli nimeltään Snellman. Sen ikkunaan laitettiin joka vuosi tavallinen paperinen joulutähti, jonka sisällä oli lamppu. Se tuntui juhlavalaistukselta. Katuvaloja tuskin vielä oli. Yhdyspankin ikkunassa oli jouluisin, nyökyttelevä joulupukki-nukke. Sekin tuntui vallan ihmeelliseltä suurelta maailmalta. Kaikki muuttui tietenkin nopeasti. Muistan , että kouluaikoina jo kiersi joulupukki helikopterilla ja heitteli lapsille karamelleja, vaikka Suomessa kuulemma oli vain yksi kopteri.

Koulun kuusijuhlaan vietiin ennakolta paperinen pussi, johon laitettiin koulun puolesta jotakin hyvää. Olin muistaakseni mukana joulunäytelmissä. Radio toi tietenkin tunnelmaa. Muistan Sillanpään Taatan joulupakinoitten tunnelmaa mutten sisältöä. Radio oli ihan yhtä hyvä, jollei jopa parempikin kuin tv. Radio oli jollakin tavalla cool, viileä media Marshall McLuhanin mukaan. Se jätti tilaa mielikuvitukselle. Aivan samalla tavalla, kun jotkut pitivät äänielokuvan tuloa valitettavana, kun kuvallinen ilmaisu saattoi köyhtyä äänen tultua, itse kuvakin saattoi olla vahingoksi mielikuvitukselle. Kuvallista ilmaisua on tietenkin opittu käyttämään luovalla tavalla.
Viisikymmentä luvun lapset eivät olleet välttämättä säälittäviä. He kuuluivat vielä viattomuuden aikaan. Silti minusta tuntuu, että hyvyys ei ole maailmasta kadonnut tiedostamisen myötä. Päivittäin voi yhä kokea samoja lapsellisen viattomuuden ja hyvyyden hetkiä. Itse asiassa kiltteys ei ole maailmasta loppunut, mistä joulu on yhä selvänä osoituksena. Kiltteyttä ei myöskään olllut ennen yhtään enempää kuin nykyään. Maailmansota oli ennen vanhaa, ja tuskin se oli kilttiä.

Oliko ennen paremmin?

No, se riippuu...Toisilla oli, toisilla ei.
Riippuu tosiaan oloista. Jos oli hyvät kotiolot ja koulunkäynti sujui, mikä ettei ennenkin elänyt. Sitä kaipaa viattomuuteen ja sitä, että pienetkin asiat saattoivat merkitä paljon.

Toiselta nimeltä tuo on lapsuus. Kyllä nykyäänkin ja entistä useammilla on hyvä lapsuus. Tulee oikein hyvä mieli, kun kuulee suomalaiskakaroitten pystyneen pakertamaan vertailevissa testeissä maailman huipputuloksia. Näkee paljon hyvin käyttäytyviä ja järkeviä skidejä vaikkapa mediassa ja kaupungilla. Jo että ne eivät potki mummoja, nostaa kyyneleet silmiin.

Sitten taas, kun kuulee niistä mätämunista, jotka heittelee kumeja oppitunneilla, pinnaavat ja varastelevat ja tekevät muuta ikävää, tulee toivoton olo. Mitä näistäkin tulee, mitä tästä maasta oikein tulee.

Omalta kohdaltani tämä on muutamassa vuosikymmenessä ohi. Mitä nöyryytyksiä sitten loppuvuodet tuovatkaan muassaan, niistä on parempi olla tietämättä. Maailma on uhkakuvia täynnä. Ympäristöongelmat ovat ehkä suurimpia, mutta myös taudit, sodat, väkivalta ja monet muut ikävät asiat uhkaavat. Ne ovat nuorempien sukupolvien ongelma.

Tulevaisuudessa on myös lupauksia ja mahdollisuuksia selvitä. Energia-alueella on mahdollisuuksia. Peli ei ole menetetty. Ympäristön saastumista ja kasvihuoneilmiötä vastaan voidaan ehkä toimia, jos hyvin käy. Tiede tulee ratkaisemaan ongelmat ja liberaali-talouden markkinoiden näkymätön käsi tulee korjaamaan ongelmat, kun kaikesta tulee hinta maksettavaksi.

Menneisyydessä on paljon liikuttavaa ja huvittavaa. Eikä se ole pelkkää masokismia. En näe jotakin Päätalon elämäntarinaa surkeana, vaan siinä on paljon hauskaa ja optimistista. Selviytymistarina on ehkä kaikkein yleispätevin tarinatyyppi, eikö sitä ole nostettu ihan normiksikin. On ensin katharsis ja onnelliseen, ainakin viittaava loppu.

Selviytymistarinat sitä muistaa. Ehkä ihan pelkät ihanuudella jollotukset unohtuvat. Eihän sellaista makeaa siirappia halua edes kuulla. Ihminen on optimistinen ja haluaa kääntää kaikki katastrofit voitoiksi. Mitä muuta olivat vaikkapa maailmansodat kuin totaalisia katastrofeja, mutta eikö vain niistä ollutkin myös positiivisiakin seurauksia kuin oikein hakee. Ihan pahimmat asiat haluaa tietenkin unohtaa. Täytyy kovettaa itsensä, kun ajattelee rikoksia, tappoja, sairauksia, maailman kurjuutta ja pitäytyä siihen hyvään, mitä itsellä ja yhteiskunnassa on. sitäkin on tosi paljon.

Ottaa nyt esimerkiksi Internetin ja tietokoneet. Kuinka vaivatonta nykyisin on esimerkiksi kirjoittaminen, kaikkine hienoine kirjoitusohjelmineen, kun vertaa mekaaniseen kirjoituskoneeseen. Netissä on enenevästi kaikkia mahdollisia palveluita, joista tiedän vain vähän. Kuinka helppoa nykyisin onkaan matkustamisen suunnittelu. Aikataulupalvelu esimerkiksi Matkahuollon sivuilla on jotakin fantastista. Junaliput voi tulostaa itse ja matkan suunnitella. Entä kaikki kartat, mitä on saatavilla. Opiskelu on helpottunut.

Enää ei ole pakko asua kaupungeissa. Entä sitten koko mielettömän rikas mobiiliviestintä. Telkkarista, varsinkin julkisen palvelun puolelta tulee edelleen hyvää ohjelmaa, jos osaa valita. Kirjat ja lehdet eivät ole kuolleet, niissäkin on kosolti valinnan varaa. Ruokakulttuuri on monipuolistunut.

On mukavaa elää nykyajassa enkä kaipaa menneeseen. Menneessä oli viattomuus, mutta myös kaikki menetetyt mahdollisuudet. Mahdollisuuksia oli tosin ennenkin, vuorokaudessa on vain 24 tuntia. Pystymme valitsemaan vain murto-osan kaikesta mahdollisesta. Sitä ihminen on tehnyt aina ja ollut onnellinen mahdollisuuksien mukaan.

Puhdetöitten tekeminen jossakin hämyisessä tuvassa tai luolassa, eläinten hoitaminen, työnteko, juttujen kertominen ja kuunteleminen, seksuaalisuus. Kaikki ruokaan liittyvä hienous, se on ollut mahdollista jo historian alkuhämärissä.

Usko/uskonto

Prismassa tuli mielenkiintoinen ohjelma uskonnon ja aivojen sähkötoiminnan suhteista. Olen aina ajatellut, että uskonto tapahtuu aivoissa. Jumaluuden kokemukset ovat aivosähkötoimintaa. Kiinnostavaa oli myös uskon myönteinen osuus evoluutiossa. Aivoja skannatessa nähtiin, että rukous ja meditaatio toimivat samoissa aivojen osissa. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä, mitä osia seksuaalisuus virittää. Epäilen, että samoja. Että seksuaalisuus on myös uskontoa.

Olen yrittänyt meditoida ja ollut mukana joogassa jopa vuosia. Nyt en sitä kuitenkaan tee. Joskus ajattelin, teinkä sitä oikeasti, pystyinkö keskittymään vain tekemiseen. Saattaa olla, että en osannut oikeasti. Ihan miellyttävää se kuitenkin oli. Nukkuminen on kai parasta rentoutusta, jos nukkuu väsyneenä ja saa siitä lepoa. Toisille uni tietää painajaisia, ei minulle. Käveleminen ja työ yleensäkin on minulle meditaatiota, karmajoogaa. Pidän myös tavallisista uskonnollisista rituaaleista silloin harvoin, kun niihin joudun. Tänä vuonna taisin missata Kauneimmat Joululaulut.

Jos olisi pakko tunnustaa jotain uskontoa, suosikkini on selvä jo puolen kymmenen vuoden takaa. Se on new agea varmaan sekin, vaikka mitään henkiolentoja ja yliluonnollista ei palvota. Tieteen ja taiteen ja maailmankaikkeuden ja maan kauneus ja ihmisen pyrkimykset niitä kohti riittävät. Uskonto on napattu tietysti Internetistä. Suomalaisia sivujakin on käännetty. En tiedä, onko uskonnolla yhtään suomalaista harjoittajaa, maailmassakaan siitä tuskin on tullut hittiä. Ei minuakaan haluta hakeutua yhtään mukaan, mutta silti tässä on uskonto minun makuuni.

From rags to riches

Michael Moore kirjoittaa hauskasti Horatio Algerin luomasta rikastumismyytistä. Hänen mielestään se on paitsi aivan hullu ja vahingollinen, myös aivan epärealistinen. (Kriittisen Moorewatchin osoite.)

Kirjailija Alger kuvasi teoksissaan kuinka köyhä poika sitkeästi opiskelemalla ja yrittämällä kohosi varakkuuteen ja hyvään elämään. Se onkin myytti, joka on muovannut Yhdysvaltoja enemmän kuin mikään muu. Heikkoa sosiaaliturvaa, järjettömiä eläkejärjestelyjä, joita vastaan Moore erityisesti käy kamppailua, ja kallista ja epäoikeudenmukaista julkista sairausvakuutusjärjestelmää, on perusteltu sinä teräskylpynä, joka pakottaa ihmiset ottamaan vastuun omasta elämästään.

En ole aivan vakuuttunut myytin paikkaansa pitämättömyydestä. Kyllä se pakottaa yrittämään. Jos pitäisi valita ns. henkisyyden, "kyllä minusta pidetään huolta"-asenteen ja omaehtoisen yrittämisen välillä, valitsen jälkimmäisen. Meillä Euroopassa ja varsinkin Pohjolassa yritetään kompromissia, pyritään kansankotiin, jossa heikommista yritetään huolehtia. Näitä arvoja on tietenkin vaikea kieltää, mutta rajankäynti on vaikeaa - ja oleellista. Sitähän tehdään ainakin vaalien aikaan teoriassa, hoetaan mantroja, vaalien välillä tehdään reaalipolitiikkaa. Uskon, että USA:n systeemiä voitaisiin muuttaa Mooren osoittamaan suuntaan eikä sen dynamiikka siitä kärsisi.

Vastaukseni Sediksen kysymyksiin blogeista

1) Keille blogiasi kirjoitat ja keihin blogisi vaikuttaa? (Kysymys Rawlsin hengessä) En tiedä, ehkä itselleni eniten. Myös suurten ikäluokkien jäsenien agitoimiseksi kirjoittamaan muistojaan ja vaatimattomia ajatuksiaan,(huonohkolla menestyksellä tosin). Ajattelin myös vaikuttaa lähiympäristössä, mutta turha toive sekin. Ihan mukava olisi lisätä ymmärrystä eri ikäpolvien-, maalaisten ja kaupunkilaisten-, sukupuolten- sekä menestyvien ja syrjäytyneiden välillä.

2) W.D. Rossin mukaan prima facie (tässä "ensimmäisen kertaluokan") velvollisuuksia - nimenomaan sellaisia joista ON neuvoteltava toisten kanssa - ovat läpinäkyvyys, vastuullisuus, muille tuotetun harmin minimoiminen, vapaa ilmaisu, tosiasioissa pitäytyminen, etiketti (Transparency, Accountability, Minimizing Harm to Others, Free Expression, Factual Truth, Etiquette). Tutkija pyytää asettamaan ne omaan arvojärjestykseesi ja vielä antamaan panoksensa näiden termien kehittämiseen: onko muita tärkeitä ensimmäisen kertaluokan velvollisuuksia. Hyviä periaatteita kaikki. Kuitenkin sääntöjen rikkominen toisi sopivasti kiinnostavuutta, eikä se minua haittaa.

3) Kantin hengessä tutkija kysyy, onko olemassa velvollisuuksia, joita bloginpitäjän on täytettävä koko ajan ollakseen "hyvä bloggari". Ja onko asioita, joita ei saa koskaan tehdä blogatessa? Kirjoittaa kiinnostavasti on ainoa. Osata vangita huomio. Pyrkimys totuuteen, sitä ei voi saavuttaa, mutta siihen voi pyrkiä. Blogien viehättävyys on henkilökohtaisuuden ja objektiivisuuden välisessä ristiriidassa. Objektiivista tiedonvälitystä on ihan riittämiin yleismediassa.

4) Tutkija kysyy, mitä yhteiskunnallista merkitystä bloggaamisella on? Toivoisin, että olisi, mutta pelkään, ettei sitä toistaiseksi vielä ole. Mukana on paljon fiksuja ihmisiä, mutta toivoisin lisää varttuneempia kirjoittajia, kirjailijoita, lehtimiehiä, tiedemiehiä, poliitikkoja ja ihan tavallisia, valistuneita kansalaisia. Minusta blogissa on mahdollisuuksia kansalaismediaksi, tosin esim. muu media, keskustelupalstat, yleisönosastot, julkkiskohu vievät mahdollisuuksia. Nuorten kirjoittajien valta-asema saattaa pelottaa varttuneempia nörttileimallaan, vaikka mitenkään aukotonta tämä ei ole. Ihan tavallisella kansalaisella ei ole ehkä taitoa ilmaista itseään, ei malttia lukea blogeja, eikä aina mielipiteitäkään. Mutta minun teesini on, että olisi paljon potentiaalisia kirjoittajia. Kehitys kehittyy aika hyvin kaiken lisäksi! Internet leviää kovaa vauhtia. Ihmiset tarvitsevat siihen sisältöä. En panisi pahakseni, vaikka jossakin blogistanin osastossa toimisi virtuaalinen "elämäntarina-akatemia".

5) Lopuksi tutkija kysyy, miksi päätit aloittaa blogin pitämisen? Mitä halusit saavuttaa blogillasi? Oletko saavuttanut sen tarkoituksen nyt. Minulla on kirjoittamiskutka. Olen aina halunnut tehdä sitä, mutta median portit ovat liian korkealla tai ne haluavat toisenlaisia juttuja. Blogi on mielestäni oivallinen mahdollisuus kirjoittaa ja julkaista, vaikka ei ole varakas, huippuasiantuntija tai taiteellinen, koska on olemassa ilmaisia työkaluja, joita on helppo käyttää. Kirjoittamisen harjoittelu sinänsä on itseäni tyydyttävää. Olen oikeastaan saavuttanut tarkoitukseni moninkertaisesti.

Suosikki-salaliittoni

Kurja keli on muuttanut tiet taas jääkaljamiksi. Kupanjoki, joka ekokylän kohdalla levenee pieneksi järveksi, lammeksi oikeastaan, pukkaa sen verran vettä, että Kivijärven jäät näyttävät kadonneen. Satumetsä ei nyt ensimmäiseksi tule mieleen maisemasta.

Kuulin juuri, että täällä on sattunut jälleen vesivahinko. Niin paljon kuin 150 kuutiota on päässyt valumaan hukkaan. Se on juuri sitä, mihin olen kyllästynyt. Liian isot paikat ja kolhoosimeininki. Haluan, että asiat olisivat reilassa. Toinen esimerkki on laaja piha ja sen kunto. Jos asiakas tulee, luitten murtuminen on aika todennäköistä, koska pihaa ei ole hiekotettu ja se on liukas. Hiekka on lopussa. Minä hiekotin pihaa kuusi talvea. Kesällä pitää ottaa hiekkaa katon alle, jotta on mitä levittää sitten talvella. Sellaista ei ole kukaan tullut ajatelleeksi. Varmaankin sitten muutaman vuoden kuluttua, kun tekemäni puut loppuvat, on oltava ilman. Minä kuljen liukuesteet kengissä.

Luin loppuun ihastuttavan Michael Mooren kirjan, MIKÄ MAA, MIKÄ PLANEETTA. Kirja oli tehty ennen syksyn presidentin vaaleja, edes Kerryä ei mainittu mahdollisena ehdokkaana. Moore liputti kenraali Wesley Clarkin kannatusta, mutta ennen kaikkea, ja tunnen ylpeyttä: HÄNEN MIELESTÄÄN IDEAALISIN EHDOKAS OLISI OLLUT OPRAH WINFREY, sama josta minä joskus kirjoitin parhaana presidenttinä. Oprah olisi laittanut luun kurkkuun äärioikeistolle, sanoo Mike hauskaan tapaansa.

Oli herkullista lukea hänen listojaan siitä, mitä Jumala todellisuudessa on mieltä, kuinka käännyttää konservatiivinen lanko, mitä toimia äärioikeisto on tehnyt Bush Nuoremman aikana salaliittonsa toteuttamiseksi. Tässä on tästedes minun suosikkisalaliittoni ainakin USA:n puitteissa.

Se ei tosin toimi samoilla argumenteilla kuten huuhaa-porukan, jotka puhuvat illuminaateista, Bilderberg-organisaatiosta ja Nesarasta kuten varmaan oikea hörhöjen kantaäiti – Dove of Oneness- yhä tekee. En ole kuukausiin jaksanut käydä häntä katsomassa, vaikka aikoinaan sitä teinkin. Minullahan on stm Vanhala-syndroma, jonka oireita on, että asianomainen huvittuneena kuuntelee ja katselee maailman pöljyyttä.

Koti

Seuraavassa on pitkä tarina lapsuudesta. Blogeissa on se hyvä puoli, että kukaan ei lue pakosta!

Lutikka tipahti kopsahtaen kahvipöydälle. Käymässä oli paronin näköinen, Raiskin isä ja myös hänen äitinsä. Perhettäni hävetti, sillä lutikoita oli vilistänyt talossa rakentamisesta alkaen eikä niitä saatu millään kuriin. Niitä oli yritetty häätää Täystuholla eli DDT:llä, koska muistan vielä pahvisen pyöreän Täystuhorasian, jota painelemalla myrkkyä tupsutettiin seinänrakoihin. Muistan myös peltisen ruiskun.

Ihan pienenä muistan katsoneeni, kuinka lude käveli nukkuvan äidin jalalla, imi verta ja käveli pois. Siitä jäi verinen vana iholle. Joskus myöhemmin koko talo suljettiin ja poltettiin jotakin rikkipitoista ainetta ja pestiin sänkyjä ja muita huonekaluja lysolilla. Olimme pari päivää poissa talosta. Myrkyistä tuli vain paha haju vuosikausiksi. Tuntui, että lutikat vain villiintyivät. Muistan joskus lapsena makoilleeni hereillä valoisana juhannusyönä kalasta tultuamme. Kymmenittäin luteita vaelsi seinän- ja sängynraoista ja painelin niitä kuoliaaksi. Niistä jäi ikävät tahrat. Joskus joku tuli mukaani kouluunkin ja vaelsi pulpetilla. Pulpetit olivat kaksinistuttavia tuohon aikaa. Se herätti tietenkin inhoa parempiosaisessa vierustoverissa.

Ei luokkakaan ollut aivan syöpäläisetön. Omasta takaa koululla oli russakoita. Ne olivat tulleet siitä, kun sairaala oli kesän koululla evakossa ja sairaalalla niitä tunnetusti oli. Näimmekin kerran tuon kuuluisan, suomalais-kansallisen hyönteisen.

Vierailulla oleva pariskunta oli ison sisaren miehen vanhemmat. He olivat aatelista sukua, mutta suomentaneet nimensä Vaasantähdeksi. Rainerin setä, tai joku muu sukulainen oli Wasastjerna ja tohtori ja Alkon johtajia. Kuusikymmentä luvulla puhuttiin, oliko se nyt kahdestakymmenestä perheestä ja suku mainittiin siinä kuuluisassa laulussa. Tämä perhe ei ollut rikasta sukuhaaraa. Raiski oli maailmanmies, kova juomaan ja varmaan kova naisten perään. Sisareni, joka oli aika tyypillinen blondi valitti joskus, että kahden kesken ollaan niin pehmeitä, mutta seurassa mies ivailee. Avioliitto päättyi eroon, sisareni toiveesta, mutta vasta Etelä-Suomessa.

Raiski oli kylän paras ampuja. Autoimme häntä laittamaan savikiekkoradan läheiselle lentokentälle. Kerran teimme hirvilupaampumis-radan. Olin usein kentällä katsomassa kylän herrojen paukuttelua. Raiski oli ylivoimainen. Keräsimme hylsyjä, joita Raiski sitten itsekin täytti uudelleen.

Hän oli metsästäjä ja eräässä vaiheessa hänellä oli hieno lintukoira, saksanseisoja, joka oli vilkas. Sisareni kohteli kieltämättä koiraa vähän kovakouraisesti. Se oli sisällä talutushihnasta kytkettynä lämpöpatteriin ja ulkona kopissa. Se oli laihassa kunnossa ja ahne. Kerran se pääsi irti ja meni vuokratalon isäntäväen maitoastialle, joi itsensä kuralle ja sotki koko talon. Koira oli liian vähällä liikunnalla.

Minulla oli kaksi omaakin koiraa, jotka vastasivat vuorollaan hellyyden tarpeeseeni. Ne olivat mukavia, mutta niillä tuli isoina vietti lähteä kylille. Siellä ne tappelivat muitten koirien kanssa ja tulivat verissään ja väsyneinä kotiin. Joskus kissanraadossa piehtaroinut Jeri tuli viereeni nukkumaan. Arvaa kyllä, että muutenkin harvoin vaihdettavat lakanat, olivat mustat. Minä jouduin pesemään loppuvuosina pyykinkin, aluksi saunanpadassa keittäen, myöhemmin ostettiin suuri uutuus, pulsaattorikone, Sinisiipi, jossa oli kuminen tela ja kampi pyykin vääntämiseksi kuivaksi. Huuhtelu eli virutus piti edelleen tehdä käsin kylmissä saaveissa. Sen arvaa, että ei viitsinyt pyykätä joka viikko.

Molemmat koirani olivat tyypillisiä rähisijärakkeja ja haukkuivat vieraat komennoista välittämättä ja joskus jopa purivatkin. Ne olivat sekarotuisia piskejä. Turre oli ensin. Se jäi taksin alle, kun huomasi haukkua vain etupyörät. Joku sisaruksista oli viemässä tonkkia tien varteen maitolaiturille ja näki tapahtuman. Katselin ystäväni jäätynyttä ruhoa ikävissäni.

Jeri oli myöhemmin ja eli pitempään. Hain sen jenkkikassissa sukulaistalosta pentuna, vaikka isä olikin kieltänyt ottamasta koiraa. Se annettiin lopetettavaksi vasta kun tulin ylioppilasikään. Se oli todellinen kaveri. Uroskoirien sukuvietti oli vahva voima, joka vei niitä kaikenlaisiin seikkailuihin ja harmitti, kun ne eivät olleetkaan ihan uskollisia.

Oli mukavaa, kun Jeri odotteli minua kotipihassa, kun tulin koulusta. Hiivimme ensin molemmat toisiamme vastaan ja sitten hyökkäsimme ja peuhasimme lumessa. Koira sai koirille tyypillisen hepulikohtauksen ja säntäili ympäriinsä riemuissaan ja aivan päättömänä elämisen riemun vallassa.

Raiskin Raille kävi myös huonosti. Kun sisareni oli päättänyt muuttaa osuusliike Väinölän kemikaaliosaston hoitajaksi Mäntsälään, mies, vaikka kohtelikin naistaan huonosti, seurasi perässä. Koiraa ei voinut pitää. Mies antoi koiransa metsästäjäkaverinsa lopetettavaksi, mutta löysi koiransa verissään rapuilta. Uskollinen ystävä oli raahautunut kotiin. Kaveri sai varmaan kuulla kunniansa.

Raiski oli kone- ja automies. Hän oli aikansa ensimmäisiä Ula-taksimiehiä ainakin Lapissa, mutta lopetti jostakin syystä. Hän oli myös autokoulunopettaja, mutta tuli riitaa liikekumppanin kanssa ja myös ilmianto humalassa ajamisesta Rovaniemellä. Tuli vankilareissu. Liikekumppanin autokoululla oli monopoli koko Rovaniemen pohjoispuolisessa Lapissa, luulen. Pian hänellä oli yksityinen pienlentokone. Hänellä oli myös Ford Mustang, jolla matka Rovaniemelle kuulemma taittui.

Raiski tykkäsi minusta ja oli luvannut viedä minut vierailulle kotiseudulleen, Etelä-Suomeen, kesälomalla. Odotin paperinarusta tehty matkalaukku pakattuna, kun tuli tieto, pidätyksestä. Loppi jäi nimenä joksikin saavuttamattomaksi Eldoradoksi. Lanko olisi ottanut minut joskus kesäksi bensanjakajaksi TB:n huoltoasemalle, mutta en kehdannut, sillä olin ihmisarka. Minulla ei ollut sosiaalista kompetenssia. Se harmitti. En meinannut kehdata lähteä metsänistuksiinkaan ja jätin menemättä lopulta. Olin kotona. Siellä oli kyllä tekemistä. Sahasin naulaisia puita pokasahalla ja sahasin myös painavalla McCulloch sahalla. Se oli jyry peli. Ketju ei voideltunut automaattisesti kuten nykyisissä kevyissä ja ergonomisissa sahoissa. Kesällä oli tietenkin heinätyöt ja perunamaa, jota en kyllä viitsinyt paljoa kitkeä. Minä luin täkin alla piilossa viileää Lapin kesää ja sääskiä. Kesät nukuimme Makasiinin vintillä, jossa oli yltympäriinsä omituisia paperitolloja, joista kysyin vanhimmalta veljeltä. Hän meni hämillisen näköiseksi eikä kertonut. Vasta myöhemmin tajusin, mitä ne olivat.

Toisen kerran odotimme Raineria jouluaterialle. Pariskuntaa ei kuulunut ja lopulta tuli tieto, että hän oli pyryssä ajanut erään vanhan miehen kuoliaaksi rekallaan. Taisi olla silloinkin alkoholia veressä.

Hänellä oli erilaisia tyylikkäitä autoja, joita hän korjasi ja myi. Muistan komeat Chevroletin ja Buickin ja jonkun vaneriovisen tyylikkään kaaran. Kerran hänen ollessaan taksimies, leikimme veljeni kanssa autossa ja löysin istuimen ja selkänojan välistä ladatun aseen. Siihen aikaan tapahtui taksimurhia ja piirityksiä, kun joku sydämistynyt lappilainen linnoittautui jonnekin ja alkoi ammuskella. Poliisit ja taksimiehet kokoontuivat ammuskelemaan vastaan. Se oli heille tervetullutta vaihtelua elämään.

Veljeni ja minä osoittelimme vuorotellen naureskellen aseella toisiamme ja räpläsimme varmistinta ja vedimme liipasimesta. Sitten huomasin, että lipas oli täynnä. Se ei ehkä ollut ihan perillä ja siksi ei lauennut. Kyllä meitä poikia kylmäsi ja pistimme äkkiä Mauserin takaisin piiloonsa. Sitten, kun muutimme perheen tavaroita, löysin lipastosta kiiltävän pienen taskuaseen. Veljelläni oli se mukana koulussakin ja hän oli sillä ampunutkin.

Aseelle olisi ollut käyttöä, kun Raineri oli joskus mustasukkaisuuksissaan uhannut tappaa sisareni alkoholisoituneen entisen poikaystävän, joka oli humalassa kehuskellut. Sisareni oli naisellinen, isorintainen nainen, joka opiskeli Helsingissä kosmetologiksi. Hän oli töissä ensin Ravintola Polariksessa, sitten keskuksessa ja seuraavaksi Osuuskaupan kemikaaliosastolla. Osuuskauppakin uudistui ja rakensi tavaratalon kilpailijansa Mannermaan perässä. Muistan vielä ne ajat, kun odotettiin vuoroa kaupassa. Minä kävin Mannermaalla, olihan tätini ollut naimisissa Mannermaan johtajan kanssa, joka kuoli sodassa.

Täti oli varakas, mutta kontakti oli päässyt äidin kuoltua hiipumaan, kunnes täti abiturienttivuonna soitti ja kysyi tehdäänkö meillä varpuluutia. Isä, joka oli mestari käsistään, teki oikeaoppisen luudanvarren ja luutia taisi olla ennestään. Vein luudan Sanni-tädille. Hän kysyi haluaisinko, että hän ryhtyisi avustamaan tietyllä summalla kuussa ehdolla, että takaisin maksua ei olisi. Isä suostui ja täti, jonka kuulin myöhemmin olleen monien muittenkin mesenaatti, antoi tosiaan tarvittavaa rahaa kuukausittain. Hän vei minut vaatekauppaan, Vesteriselle, ja osti minulle sinisen puvun ylioppilaspuvuksi.

Kävin hänen luonaan joskus sen vuoden aikana. Hän takasi myös ensimmäisen opintolainani; sen jälkeen tulivatkin sitten valtion takaukset. Hän teki pitkän uran kunnan kirjanpitäjänä. Hänen pojastaan tuli Univac-tietokonefirman Suomen päällikkö, varakas ja monissa hyvissä työpaikoissa toiminut. Täti oli nuoruudenvalokuvissa häikäisevä kaunotar. Tyylikäs ja itsellinen nainen hän oli vanhanakin.

Äidin puoleinen suku oli komeaa. Enot ja tädit olivat arvokkaita, isokokoisia yhteiskunnan tukipylväitä, äidistäni puhumattakaan. Yksi enoista jäi pienemmäksi, mutta hän korvasi puuttuvan koon tulisuudellaan. Kuulin, että Mobergin Otto tyhjensi nuorena kämpän, kun hän tarttui puukkoon ja komensi jätkät ulos. Minä tunsin vain vanhan papan ulkomuodoltaan. Enot kuolivat aika nuorina sodassa ja sydän- ja verisuonitauteihin ja. Isän suku pakkasi olemaan pientä ja tulista sekin, mutta heissäkin on sekä poikkeusyksilöitä että suur- ja pieneläjiä. Vanhasta sukupolvesta on ehkä jäljellä vain yksi täti, äidin nuorin sisar.

Joskus jo opiskelijana tarkistin kirjastossa aateliskalenterista ja siellä sisareni tosiaan oli mukana.

Löysin langon tavaroista näädän nahkan. Se oli pujotettu kuivumaan lautaan. Vein sen ja pari orsilla ollutta poronnahkaa kenkäkauppias Tekoniemelle, joka maksoi niistä muutaman kympin. Tilasin lehdessä olleen ilmoituksen perusteella Helsingistä Olympia-merkkisen matkakirjoituskoneen, vaikka koko rahaa ei ollutkaan kasassa. Sain onneksi isältä loput. Kirjoituskoneen saaminen omistaminen oli ihan yhtä suuri elämys kuin ensimmäinen tietokonekin kauan myöhemmin. Kone palveli hyvin ja on minulla vieläkin jossakin ja odottaa lapsenlapsien, Valterin ja Eliaksen rikottavaksi pääsemistä.

Kotitalo oli tyyppitalo, ei tyypillinen rintamamiestalo, koska siinä ei ollut kellaria. Mukavuuksia ei ollut. Oli kaivosta kannettava vesi, joka keväällä sulavesien aikana muuttui ruskeaksi. Olivat likaämpärit eli solkkurit, jotka piti kantaa haisevalle tunkiolle. Oli ulkohuussi, jossa talvella jäätynyt patsas kasvoi kohti kakkijan pyllyä. Oli kerran viikossa lämmitettävä sauna, jonne vedet piti kantaa tai vetää kelkalla. Talossa olivat uunit , joita piti pahimmilla pakkasilla lämmittää kaksikin kertaa. Sahanpurut olivat eristeissä vajonneet ja lämpö vuosi hukkaan.

Myöhemmin yhteen kamariin ostettiin öljykamiina jonka täyttäminen jäi vähitellen minun tehtäväkseni. Silti uunejakin piti lämmittää. Sen hoiti useimmiten invalidisoitunut ja räkää yskivä isärahjus. Lopulta hän oleskeli enimmäkseen sängyssä. Minun piti lukiolaisena ja ennemminkin työntää hänet kelkalla saunaan, käydä pesemässä selkä. Auta armias, jos unohtui Lauantain toivottuja tai kuunelmaa kuuntelemaan.

Lukiolaisena minun piti käydä kaupassa, laittaa ruokaa, kantaa vedet ja solkkurit, tehdä puut ja kantaa ne sisään. Öljytynnyrin kanssa sai temppuilla, sillä se painoi turkasesti. Silti liikuttelin sitä jo hentona lukiolaispoikasena. Minä jäin kuopuksena viimeiseksi kotiin. Muut sisarukset olivat lähteneet jo maailmalle ja tulivat kotiin jouluna.

Talossa oli pitkään sisällä pirtissä raakalaudasta tehdyt seinät, kunnes ne saatiin levytettyä. Luteet hävisivät, kun markkinoille tuli Raid. Katto oli vielä minun muistini aikaan päreillä katettu mutta sitten senttaliinia, eli semtalin-kattohuopaa. Meillä oli kammella, keskukseen veivattava puhelin, sillä meillä oli äidin ja toisen ison siskon aikana ollut Pohjolan Sanomien paikallistoimitus. Kun Antti Hyry kertoi jossakin kirjassaan puhelimen tulosta heille, se oli myös kuin omasta elämästäni. Puhelinnumeromme oli 156.

Kun kylällä soi palosireeni, veivattiin kammesta ja kysyttiin, missä palaa. Vastaus tuli heti. Nyt jo edesmennyt sisareni, joka työskenteli aikansa myös keskuksessa, antoi vaivihkaa ymmärtää, että puhelinsalaisuus ei ollut ihan ehdoton. Sentraalisantrat kyllä tiesivät. Joskus hän soitti, että katsokaa tielle. Siellä piti kohta tulla kuplavolkkarilla poliisin etsimä murhaaja. Juoksimme tien laitaan, mutta ketään ei näkynyt. Ulkolinjapuhelu saattoi kestää jopa tunteja. Sieltä puhelimesta tuli myös tieto, kun olin kuusivuotias: Äiti on kuollut Helsingin asemalla.

Talo oli kylän reunassa. Sen jälkeen oli vain yksittäistaloja metsän keskellä. Parin kilometrin päässä asuvilla naapureilla ei ollut edes sähköjä. Seinällä oli kehystettyjä painokuvia: Milletin Iltakellot ja Tähkänpoimijat, kuten kymmenissä tuhansissa muissakin suomalaiskodeissa. Jokin käsin maalattu taulu joutsenista, kehystettyjä valokuvia ja kipsinen, musta Kyösti Kallion kuva. Kirjoja oli enemmän kuin normaalisti maalaiskodeissa. Oli Topeliuksen punaselkäiset Kootut, joiden sivujen välissä saattoi olla lutikoita ja niiden raatoja. Oli suomalaisia klassikoita, jotka kaikki luin useaan kertaan. Oli Lestadiuksen Postilla, joka jäi kyllä lukematta.

Eräältä yläkerran vuokralaiselta jäi ex. miehen kirjasto vuokranpantiksi. Vuokralaiset olivat oma lukunsa. Heitä oli monia, sillä isä sanoi heitä usein irti kuten teki palvelijoillekin. Eivät he aina olleetkaan Herran parhaita karitsoita. Kerrankin talon piirittivät poliisivoimat, sillä yläkerrassa asui viinatrokareita. Joskus joku trokari oli piilottanut viinalastin lantalan virtsakaivoon ja pudonnut sinne itsekin. Näin kun hän käveli virtsaa valuen rappuja ylös. Ihan pienenä oli mukavia tyttöjä, joitten kanssa leikimme intensiivisesti ja joskus tappelimme.

Oli Paukkosen Leena, jota kutsuin Höntiksi. Hän väitti, että miehetkin voivat synnyttää, enkä pystynyt todistamaan väitettä vääräksi, sillä miehellä oli ollut mahassaan haava, josta lapsi oli kuulemma otettu. Hänen isänsä yritti itsemurhaa humalassa ja hyppäsi rakenteilla olleelta Kitisen sillalta jokeen. Alla sattuikin olemaan jäätä ja kakkosnelonen, joka katkesi. Mieheltä katkesi myös kylkiluita ja itsemurha unohtui ainakin sillä kerralla.

Ennen sitä siltaa muuten joen yli kuljettiin kapulalossilla ja talvisin puusiltaa pitkin. Silta piti purkaa pois ennen kevättulvia, sillä joki äityi silloin Mississipiksi, joka joskus vei mennessään latoja. Jäitten lähtö oli vuodenkierron suurtapauksia.

Jonkun yläkerran asukkaan sukulaispojan kanssa tapoimme kerran kissanpennun. Tapahtuma muistutti kuuluisaa Teemu Mäen kissantappovideota. Aivot roiskahtivat naamalleni, kun kaveri löi pentua kirveen hamaralla ja minä pidin kiinni. Seksuaalinen osuus ei tullut mieleen. Joiltakin asukkailta sain rahaa ja kävin ostamassa kapeita Tex Willereitä. Lännenmiehistä pidin myös päivälehtien Cisco Cidistä. Sarjakuvat olivat ainoa lehdestä lukemani osa. Mustanaamio oli läheinen.

Isä tappoi kulkukissoja laittamalla ne säkkiin. Säkkiin kivi ja säkki suolampeen.

Erään luokkatoverin isä onnistui katoamistempussaan. Jäljet johtivat avannolle. Koko suuri koulu oli katsomassa, kun miehet sahasivat joesta jäitä, myös aviopuoliso ja lapset. Mies oli nuohooja ja asui koulun vieressä. Sanottiin, että jos mies olisi päässyt veteen, hänen olisi pitänyt ryömiä jään alla ensin kymmeniä metrejä. Häntä ei koskaan löydetty. Epäiltiin hänen häipyneen Ruotsiin. Rakastin Paulaa tulisesti. Häneltä jäi koulu kesken, mutta hänestä tuli kampaaja, joka voitti jossakin kilpailussa mestaruuden. Paula oli ihanasti punatukkainen ja pisamanaamainen ja muistan varsinkin hänen hienot, pystyt rintansa jumpperin alta pököttävinä. Joku kaveri kertoi sittemmin fantasiajuttuja seksileikeistä Paulan kanssa, mutta pidin niitä vain juttuina. Ei minun Paulani.

Koululaisena sitä osasi sitten olla rakastunut. Katsoin vain sydän läpättäen ihastukseni kohteita, mutta en osannut tehdä lähempää tuttavuutta. Tytöillä oli pliseeratut Brigitte Bardot - alushameet, jonka helmoissa saattoi olla lyijylankaa painona ja tupeeratut hiukset.. He kypsyivät ennen meitä samanikäisiä poikasia. Naisellisuuden mystiikkaa. Minulla olisi ollut senssejä tyttöjen kanssa, mutta olin niin saamarin ujo ja kotiolot olivat hankalat. Suurimman ihastukseni kanssa en vaihtanut sanaakaan. Hän taisi olla Sodankylään tulleen varuskunnan kapiaisten tyttäriä. Hän oli minua nuorempi, kapea vartaloltaan ja kasvoiltaan. Hän oli minulle kuin James Joycen kuvaama haavekuva, Emma, teoksesta Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta.

Tiesin teoriassa kaiken seksistä, enemmän kuin suojatut ikätoverini. Olinhan lukenut paljon. Luin vinttikomerosta löytyneestä kannettomasta seksuaalivalistuskirjasta ohjeen, että rakastavaisten tulee jäädä yhdynnän jälkeen sisäkkäin jopa tuntikausiksi. Amerikkalainen asiantuntijalääkäri epäili, että rakastavaiset vaihtavat tällöin joitakin hyvää tekeviä hivennäisaineita. Hän neuvoi juomaan vihannesten keitinveden samasta syystä, mikä ei tainnut ollakaan mikään huono ohje.

Myöhemmin ostin linja-autoaseman kioskista Jerome & Julia Rainerin modernimman seksivalistuskirjan, joten tiesin kyllä periaatteessa. Linkkarin kioskilla oli muuten saatavilla englanninkielistä kirjallisuutta, koska ohi meni nelostie ja turistivirrat. Silloin ei talviturismia tunnettu juuri lainkaan. Moottorikelkkoja ja latukoneita ei ollut. Kouluun tehtiin hiihtoladut itse ja minäkin tein niitä kotimetsiin. Ostin joskus lukiolaisena James Baldwinin Onother Country, mikä sisälsi paljon rankempaa seksikuvausta, kuin vaivaiset suomalaiset Juhannustanssit ja Sissiluutnantit, vaikka kyllä niitäkin tiirattiin. Myös raamatusta haettiin kertomus esiin kahdesta sisaruksesta, Oholasta ja Oholibasta. Viattomille luokkatovereille kertomus oli pornoa. Joskus he katsoivat innoissaan tietosanakirjan kammottavaa kuvaa syfiliittisestä peniksestä.

Minä ostin kioskilta joskus Playboy-lehtiä, mutta enemmän upeita Life Magazinejä ja opettelin lukemaan niitä sanakirjan avulla. Nathanael Westin Miss Lonelyhearts ja John Steinbeckin Travels with Charley olivat suuria lukukokemuksia ja johdatusta anglosaksiseen maailmaan. Monet, monet muutkin. Tietenkin luin klassiseen tapaan kunnankirjastoa läpi ja sain vakiasiakkaana käsiini paljon uutuuskirjoja.

Jostakin sain rahaa ostoksiin. Poimin syksyisin hilloja myyntiin. Ensimmäisen marjatilin vei isoveli, mutta sain lopuista rahat ostaa W.Somerset Maughamin pääteoksen Elämän kahle. Se oli hyvä kirja, jonka päähenkilön elämänkatsomuksen, jonkinlaisen eksistentiaalisen käsityksen elämästä minäkin omaksuin. Tietenkin luin myös eksistentiaalisen Camusin Sivullinen –romaanin ja samaistuin häneen. Maughamin teos oli omaelämänkerrallinen. Hän oli itsekin toiminut päähenkilön tapaan nuorena lääkärinä Lontoon Lambethin kaupunginosassa, vaikka hänestä vanhana tulikin kärttyinen dandy ja homoseksuelli. Hän oli muodikas kirjailija ja todellinen ammattilainen, vaikka nykyään unohtunut.

Sain sumplittua itselleni rahaa, kun osakseni jäi tehdä perheen kauppaostokset H J Mannermaan modernissa valintamyymälässä ja tavaratalossa, jonka valmistuminen oli suuri tapaus kylässä. Vaikka meillä ei ollutkaan työssäkävijää perheessä, vanhin veli teki sekatöitä tosin, rahaa tuli yhtäkkiä, kun isä voitti oikeusjutun ”Vesivaltiota” eli TVH:ta vastaan. Hän sai korvausta sorakuopasta, joka oli tehty hänen mailleen. Myös Varuskunnan alle jääneistä luonnonniityistä ja koivikosta tuli vähän rahaa. Muutaman vuoden elimme maalaisoloihin varsin ylellisesti. Kauppalaskut olivat suuret. Niistä muodosti tosin suuren osa veljien ja isän Bostonit tai Nortit. Minä en polttanut, paitsi vähän piippua ja savukkeita nuorena intellektuellina,(kuvittelin) sitten Tampereella. Osasin hypätä siitä eroon.

Alkoholia haettiin yli sadan kilometrin takaa Rovaniemeltä tai Kemijärveltä. Veljeni trokasi myös joskus. Muistan kuinka lukiolaisena oli jännittävää ottaa vastaan tilattu viinapullo kylmässä autossa, 30 asteen pakkasessa, poliisia peläten. Niitä viinoja sitten juotiin ja oksenneltiin, mutta minulta se jäi aika vähäiseksi. Olutta ei ollut maaseudulla. Kävin Rovaniemellä vain pari kertaa kouluaikoina ja pääsin opettajana toimivan sisaren perheen mukana käymään Tampereella ja Teiskossa. Junassa matkustin ensimmäistä kertaa, kun lähdin Valtiotieteellisen pääsykokeeseen Helsinkiin, minne en päässyt.

En ollut kokenut orgasmia, vain märkiä unia. Orgasmihakuisuus alkoi vasta ensimmäisestä yhdynnästä eka-vuoden opiskelijana Tampereella. Isä luuli minun ”saastuttavan” itseäni, kun pyörin joskus unta saamatta sängyssä, kun olin juonut liikaa teetä. Olisin voinut tappaa vanhan, likaisen miehen ja suunnittelin myrkyn käyttämistä. En tietenkään sitä tehnyt, mutta houkutus oli, koska hän oli muutenkin ahdasmielinen, vanhoillinen ja raskas taakka nuorelle lukiolaiselle.

Lapsena oli vielä Yläkerrassa Turusen Leena, johon olin rakastunut syvästi alle kouluikäisenä. Hän oli minua vanhempi. Muistan vieläkin hänen ihanan päivettyneen tytönkäsivartensa, jossa oli minua viehättävää tummaa karvoitusta. Olimme sentään kerran ajelemassa yhdessä pyörillä.

Kerran yläkerrassa asui oikein mukava pariskunta, jolla oli pieni tytär, joka oli kipsattu lannevamman takia. Olin jo varmaan keskikoulupoika. Tyttö veti itseään portaissa ja lattialla, niin että kipsit kolisivat. Hän tuli usein sänkyyn, jossa oli jo likainen koira likaisen alulakanan päällä, kirjoja ja finninaamainen nuorukainen. Pussilakanoita ei oikein tunnettu ja päällyslakanaa ei tainnut olla. Peittokin oli usein likainen ja repaleinen, sisuksiaan valuttava puuvillainen täkki. Tyttö vanuutti koiraa ja he olisivat halunneet ostaa sen lähtiessään. Isä ajoi mahtavan suurta pyöräkuormaajaa. Jostakin syystä tyttö piti minusta ja oli oikein veikeä pakkaus. Hän parantui vammastaan ja perhe osti oman talon.

Ovet olivat lukitsematta Lapin tapaan. Kuka tahansa saattoi tulla, jos halusi. Joskus tulikin ihan niitä vanhan ajan kulkukauppiaita pyörällä. Jehovantodistajat pesiytyivät meille yhteen otteeseen, kun isällä oli uskonnollinen, etsiväinen mieli. Heitäkin oli mukava kuunnella, samoin kuin lestadiolaisia kylän akkoja. Kerran koira nosti kauhean äläkän keskellä yötä ja sisään vääntyi oikea kulkuri ja meni nukkumaan uunin viereen. Hän oli mielessäni kuin Harry Martinsonin kulkuri, Bolle, kirjassa Kulkijan Pilvilinnat. Hän jätti lehden, jonka nimi oli Rikospoliisin matkassa (mukana?) ja Kansa Taisteli - Miehet kertovat -lehden. Tapasimme saman kulkurin ja lentojätkän joskus metsänistutuksessa vuosia myöhemmin veljeni kanssa. Veli oli jo kesäisin työnjohtaja ja vähitellen kassööri ihan oikeilla työmaillakin.

Isäkin oli ollut työnjohtaja, ukkoherra, kassööri ja hartsuherra (=savottakauppias), sillä hän oli lukenut itsensä metsäteknikoksi. Hän ei pärjännyt alkoholin kanssa, oli surkea totuus. Veljeni oli valtiotieteen opiskelija, hyvä suustaan ja seuran keskipiste, minne tahansa hän joutuikin. Veli käytti rahaa ja alkoholia reippaasti. Kun kerran lukiolaisena opettaja lähetti hänet hakemaan jotakin kotoa, poika ajoi taksilla. Joskus ilmeni, että hän oli tehnyt reippaasti velkaa. Joskus muistan, että kaverit kantoivat hänet ennätysajassa kotiin. Pojat olivat juoneet kiljua ja veli oli vielä tottumaton. Tietenkin hän oksensi lattialle.

Myöhemmin hän oppi. Veljellä oli mahtavat jutut ja hyvä mielikuvitus. Hän tuntui osaavan kokea ja ottavan ilon irti elämästä. Hänessä oli nuorena jotakin patologista. Hän vei rahani ja valehteli silmiä räpäyttämättä. Kerran minua syytettiin aiheetta piian rahojen varastamisesta ja isä piinasi minua kuulusteluissa. Myöhemmin selvisi, että oli tosiaan ollut olemassa varas ja se oli ollut veljeni. Veli oli minua neljä vuotta vanhempi ja pärjäsi tietenkin minulle. Joskus kun en antanut hänelle ostamaani Pekka Kejosen Jameja, hän kävi kimppuuni. Löin häntä jollakin tangolla surutta ja hän puristi kurkustani. Me huusimme molemmat tappavamme toisemme.

Muistutti isän ja tämän veljen legendaarista tappelukohtausta, jossa tosiaan oli hengestä kyse. Isä oli edelleen kiivas. Joskus hän kiivastui ja haki kirveen ja uhkasi tehdä selvää koko pesueesta. Veli kävi läpi kirjavan ammattiuran, joka loppui katastrofiin ja lamaan. Hän oli loppuaikoina aluepankin markkinointijohtaja ja kiinteistöyhtiön johtaja, joka lamaa edeltäneenä aikana eli leveästi. Hän oli pidetty luennoitsija ja on edelleenkin oikein fiksu kaveri, paljon minua lahjakkaampi.

Hänellä oli charmia ja ihan oikeita tyttöystäviä, joista yhdestä tuli uskollinen elämänkumppani. Minulla oli vain yksi tyttöystävä lukioaikana. Tyttö kyllä pehmeni ja sanoi, että saan tehdä mitä haluan, mutta raskauden pelko oli niin suuri, etten käyttänyt tilaisuutta hyväkseni. Pääsin kyllä hätäisesti koettelemaan liukkaita paikkoja. Poikuuden menetin vasta Tampereella luokkatoverin kanssa kylläkin. Hän oli nimeltään Outi ja hän jätti minut. Hänestä tuli sairaanhoitaja ja hän jätti kesken yhteiskuntatieteen opinnot. Hänellä oli Maine. Aika avutonta sähläystä sekin tosin oli.

Maailma on niin lavea...

Löysin Alanin Veppilokin (erinomaisen hyvä muuten) kautta keskusteluareenalle, joka näyttää ensi näkemältä aivan ihanteelliselta, Näkökulma. Siellä keskustellaan filosofiasta, tieteestä, uskosta, yhteiskunnasta ja kulttuurista. Mikä voikaan kuulostaa paremmalta.

Seuraavassa paikassa, minne muutan on oltava laajakaista, jotta voin toden teolla päästä Internetin maailmaan. Blogistanissa törmää myös useihin listoihin ja yksittäisiin linkkeihin, joita haluttaisi tutkia.

Eilen tuli tv:ssä ohjelma, jossa olikin vinkkejä mahdollisesta uudesta asuinpaikasta. Aion kirjoittaa yhteyshenkilöille ja kysyä. Paikka on kyllä syrjässä, siinä on eksotiikkaa ja luontoa, mutta myös sekä ihmisiä että yksityisyyttä. Normaaliin palkkatyöhön minulla ei taida rnää olla mahdollisuuksia tässä elämässä, mutta en suinkaan lannistu. Metsän keskelle en mielelläni lähde jonnekin mökkiin. Siellä voisi tulla aivan höperöksi. En halua enkä pystykään enää hankkimaan autoa.

Autottomuus haittaa näillä pääkallokeleillä. En mielelläni kaatuisi pyörällä kauppamatkalla, enkä viitsi turhaan lainata autoa, vaikka se olisikin ilmaista. Leipä ja muut ruoat loppuvat. Huomaan, että hiilihydraattien vähyys on eduksi ja kuvittelen painoni alenevan - tosin en omista vaakaa.

Maalaisen ruokaresepti, kun jääkaapissa on vain juureksia: Leikkaa juureksia (esim. perunoita, selleriä, palsternakkaa, lanttua, naurista) puikoksi ja laita ne uunipannulle. Laitan vähän rasvaa joukkoon (ruokaöljyä, voita, voimariinia, pekonia). Kääntelen palasia useasti. Salaisuus on kuumassa uunissa. Ruoka valmistuu uskomattoman äkkiä, kunhan vain katsot, etteivät palaset pääse palamaan. Maustan suoalla, mustalla pippurilla ja paprikalla. Sipulit sopivat tietenkin mukaan ja muut lisukkeet, kunhan katsoo, etteivät ne pääse palamaan. Peruna sinänsä on aika mautonta. Suomalaiset syövät ihan liikaa perunaa, sanovat asiantuntijat. Kuuma uuni on muutenkin mielestäni salaisuus esimerkiksi kokonaisina tehdyille uuniperunoille. Niihin tulee samaa aromia kuin nuotiossa valmistetuille ja ne valmistuvat nopeasti. Muista juureksista tulee hienoja aromeja. Lukijan ei kuitenkaan pidä luulla, että maalainen on vähään tyytyvä, näivettyvä kasvissyöjä.

Juurekset keitettynä ja suikaloituna valmistuvat nopeasti myös. Ne voi ottaa puolikypsinä ja lisätä esim. öljyä ja vähän sokeria (mikä on ruotsalaisten opettama kikka) ja antaa kypsyä loppuun höyryssä pois käännetyllä levyllä. Keitinveden voi juoda tai käyttää ruokiin. Siinä on varmaan liuenneita mineraaleja. Perunat ovat tietenkin parhaita kuorimattomina. Jos viitsii harjata ne hyvin, kuoripäälliset lienevät terveellisimpiä, vaikka tästäkin on monta mieltä. Jos haluaa olla nopea, perunat voi kuoria ja kuutioida ja ne valmistuvat nolla-ajassa. Keitinveden voi käyttää silloin. Eri vihannekset voi mielestäni keittää samassa astiassa, kunhan ajattelee, että esimerkiksi porkkana vaatii vähän pidemmän ajan kuin esim. palsternakka.

Rainbow-tuotemerkki on S-ryhmän voittoisa vastaisku. Näyttää että se keskittyy pidemmän ajan säilyviin ruotavaroihin. Niissä on paljon valinnan varaa. Ne ovat edullisia verrattuna useimpiin vanhoihin merkkeihin. Laatu on samaa. S-ryhmä on onnistuneesti vastannut Lidlin tuomaan haasteeseen. On esimerkiksi tonnikalatuotteita, sardiineita, savustettuja simpukoita öljyssä, hedelmiä, vihanneksia, hapankaalta, maustekurkkuja, tomaattimurskaa, papusäilykkeitä, omenamehua, tomaattimehua, kuivaa leipää ja muita leipomotuotteita. Tässä on vain pieni otos sadoista tuotteista ja tuoteryhmistä.

Tähän merkittömään brändiin on varmaankin esim. ekoihmisillä paljon vastaansanomista, sillä ne edustavat globalisaatiota, minusta parhaimmillaan. Tuotteita teetätetään siellä päin maailmaa, missä se tulee edullisimmaksi. Ruoka ei suinkaan ole lähiruokaa eikä luomua, joka tietenkin olisi parasta. Minusta kuitenkin on vain hyvä, että esim. Baltian maat saavat kilpailla, jos pystyvät. Saatan olla taas naiivi. Ruoka vie kuitenkin niin suuren osan suomalaisten tuloista, että kilpailu on aiheellista.

Olen lukemassa Michael Mooren kirjaa, MIKÄ MAA, MIKÄ PLANEETTA. Se on rabulistista, viihdyttävää luettavaa. Siinä on uskoakseni paljon vakuuttavaa faktaa. Se kuva, minkä se antaa USA:n uusoikeiston hegemoniapyrkimyksistä on todella pelottavan kafkamainen.

Porvariston charmia

Kirjoja:

Arne Nevanlinna, SANOS MUUTA, Lyhytproosaa kahdelta vuosituhannelta

Ensitutustuminen veteraani-ikäiseen sanantaitajaan. Kirjoittaja on toiminut ammattiurallaan arkkitehtina. Kirjassa on paljon viittauksia arkkitehtuuriin. Nevanlinna luonnehtii itseään riviarkkitehdiksi, joka oli sisäistänyt modernismin arvot. Nyt hän on tullut toisiin ajatuksiin ja arvostaa kerroksellista kaupunkikuvaa, vanhoja rakennuksia, esimerkiksi eduskuntataloa ja vanhoja parakkeja sen edessä. Helsingissä katsahdin minäkin likaisenharmaaseen, mineriittilevyillä (näytti siltä) päällystettyyn rakennukseen ja ihmettelin sen kuuluisuutta.

Kirja kuvailee porvariston hillittyä charmia. Kuvaillaan sivistyneesti ja älykkäästi kaupunkielämää, sen ja maaseudun eroja. Ollaan matkoilla kuin kotonaan. Teksti on monitasoista ja siitä kuvastuu eletyn elämän kokemukset, viisaus ja kulttuuriperintö. Kirjoittajan isä oli kuuluisa matemaatikko Rolf Nevanlinna. Tällaista on elää todellisen kulttuurisuvun vesan elämää. Kirjoittaja on mielestäni äärimmäisen nautittava tekstinikkari. Aion katsoa kirjastosta, onko siellä muitakin hänen kirjojaan.

Leena Kurki/ Antti Eskola, Miehestä mittaa, Keskustelukirjeitä

Oppineet keskustelijat puhuvat osin toistensa ohi. Oppinut nainen esittää oppineisuuttaan tavalla, johon en kumminkaan pääse sisälle. Varmasti viisasta.

Eskola sen sijaan puhuu paljon lapsuudestaan maalaispoikana ja lähtemisestään opintielle tavalla johon voin samaistua. Hän puhuu itsensä ja häntä nuoremman sukupolven hurahtamisesta vasemmistolaisuuteen. Se oli yritys parempaan ja solidaarisempaan maailmaan, eikä hän löydä mitään katumisen aihetta. Sivullinen kyllä ihmetteli näitten analyyttisten intellektuellien kovapäisyyttä aikoinaan, jos nyt saa olla jälkiviisas.

Eskolan pohdinta suomalaisuudesta, uskonnosta, vanhenemisesta ja sairauksista, perheestä ja yksinäisyydestä on koskettavaa.

Gilmoren tytöt

Olen seurannut suositun sarjan uusintoja ja minusta on tullut fani. Olen päässyt selville sarjan asetelmista. Gilmoren tytöt on täynnänsä mukavia tyyppejä. Äiti ja tytär ovat sieviä ja viehättäviä muutenkin. Äiti on peräisin hienostokodista ja valinnut oman tiensä ammattihenkilönä. Äidin ja tämän oman hienostoäidin suhde tuo problematiikkaa mukaan. Hän on töissä motellin päällikkönä ja suunnittelee oman hotellinn perustamista temperamentikkaan ja pulskan keittiön emännän kanssa.

Työ on kuitenkin sivuosassa. Pääosassa on lukion viimeisellä luokalla olevan Rory-tyttären seurustelupulmat, hakeutuminen collegeen, tapahtumat luokalla. Pikkukaupungin maskuliinisen ja hyväsydämisen kahvilanpitäjän kahvila on usein tapahtumien näyttämönä. Pikkukaupunki sijaitsee hyvinvoivassa Connecticutissa. Sarja vie mukanaan ja ihastuttaa.

Se muistuttaa aivan yhtä mukavaa Frasieria siinä, että on onnistuttu kuvaamaan hyvinvoivia, ylemmän keskiluokan ihmisiä viehättävästi. Heille kaikille tapahtuu paljon kreisiä ja kornia. Kaikki taitaa olla laskelmoitua, hyvän ja myyvän tuotteen tekemistä.Meitä katsojia petetään, mutta alistun höynäytettäväksi hymy huulillani. On mukavaa paeta välillä arjesta ja nähdä toisten elävän täysipainoista ja rikasta elämää ikään kuin puolestani. Minäkin koetan tehdä oman elämäni niin hyväksi kuin se on mahdollista.

Esikuvia

Blogimaailmassa on monia esikuvaksi kelpaavia, joita soisin esiteltävän tulevissa mediajutuissa. On mahdollista tuottaa tasokkaita, maailmaa jäsentäviä ja kommentoivia, riippumattomia nettikolumneja, jotka tuottavat sellaista lisäarvoa, mihin valtamedia ei helposti yllä. Otan mukaan muutamia yleisblogeja:

Ei sinutella kirjoittaa kuin suoraan valmista kirjaa. Hän ei vilkuile muita blogeja. Tyyli on aivan omaa luokkaansa.

Siiveniskuja päivittää aika harvoin, mutta on sitäkin odotetumpi. Hänellä on yleensä aina hauskalla tavalla polemisoitu ja problematisoitu aihe ja kohde, jota sitten taidokkaasti moukaroidaan. Kiltissä blogistanissa tällainen kriittisyys on piristävää. Hän on esiintynyt useinkin mediassa, mutta käsittääkseni aina jossakin tietyn teeman käsittelyn yhteydessä, kuten vaikkapa vapaaehtoinen lapsettomuus. Mitä nettijulkaiseminen on merkinnyt kirjoittajalle olisi minua enemmän kiinnostava aihe. Hän ei jäänyt ollenkaan alakynteen ns. blogisodissa. Sanan säilän säihkettä oli mukava seurata. Äksöniä suuri yleisö kaipaa ja tässä sitä on.

Ihmissuhteet-blogi on osannut herättää keskustelua aivan ainutlaatuisella tavalla. Kirjoittaja tekee kovasti työtä lukijoittensa eteen, polemisoi meitä jokaista kiinnostavaa ihmissuhdeproblematiikkaa, ja hänen oma linjansa on johdonmukainen. Kirjoittaja ei esiinny omalla nimellään.

Näkymä rannalta esiintyy Khiloun aliaksena. Silti hän on tullut tutuksi persoonallisuutena. On aina miellyttävää lukea osuvia ja taiteellisia vaikutelmia, kaupungin kaduilta, nuoren perheenisän arjesta ja monista muista aiheista. Hän on muodostanut ihan oman jäljittelemättömän tyylilajinsa. Kutsuisin sitä khilouismiksi. Vaikka hän onkin etupäässä positiivisuuden ja elämän hyvien puolien esiintuoja, kritiikkiäkin esiintyy sopivana mausteena.

Sedis tietenkin on renesanssihahmo. Hän on tuottelias, hauska, persoonallinen, sosiaalinenkin. Sedis esiintyy omalla nimellään ja on mielestäni oivallinen esikuva hyvin koulutetuille ja paljon tietäville suomalaisille mahdollisille uusille bloginkirjoittajille. Akateemisella- ja ammattiuralla hyvin menestynyt kirjoittaja näyttää, että ammattikirjoittajillakin voi olla jotain noudettavaa ja annettavaa vapaassa julkaisutoiminnassa.

Moroskooppi on mielestäni kirjallinen blogi kuten ei sinutella. Hänessä on särmää. Molemmat ovat aliaksia.

Peter Elk tekee oivallista kuvaa Amerikasta. Hän on parhaiden reporttereiden luokkaa.Hän menee aiheeseen mukavasti syvemmälle, mutta säilyttää luettavuuden.

Kari Haakana tekee mielestäni journalistista blogiaan kriittisellä otteella. Olkoon hän esimerkkinä tyypillisestä blogeja kirjoittavasta nuorehkosta älykkömiehestä.

Mukavasti, kiinnostavasti, älykkäästi ja perspektiivillä kirjoittavia ehkä kolmikymppisiä ja sitä vanhempia naisia blogistanissa on useita. Esimerkkinä vaikka Peggy G., Kesät talvet, Jemory, Hillitty kukko.

Juuso Hyvärinen tuntuu tietenkin läheiseltä. On mukava kurkistaa älyllisen ja monipuolisen rautatienharrastajan elämään. Oivallinen roolimalli hänkin tuleville kirjoittajille.

KunKirjoitan on laadukas ja tyylikäs kirjoittamisen ja kirjallisuuden blogi.

Panu Rajalan päivityksiä uusi Päivän Pamaus ei mielestäni ole noteerannut. Mukavaa kun professori on tullut takaisin nettipäiväkirja-kohun jälkeen. Rajala kirjoittaa mielestäni henkilökohtaisemmin ja laajemmin kulttuurin kentästä kuin Risto N-P. On osoitus siitä, että blogistan on demokraattinen, kun julkkiskirjoittaja on sijoittunut suhteellisen vaatimattomasti. Yksi syy siihen on varmaan hidas päivittyminen.

Kirjailijan päiväkirja päivittyy myös harvoin. Anita Konkka on laatukirjailija ja nettikirjoittamisen pioneereja. Hänet mainitaan blogeista tehdyissä jutuissa usein. Hän voisi olla esikuva toisille kirjailijoille, jotka voisivat myös kokeilla suoraa kanavaa.

Käymälä on tietenkin omaa luokkaansa, jonkinlainen blogistanin Balzac. Maalaiselle rajalliselle käsityskyvylle ajatuksia on ehkä liikaa. Ei heikkohermoisille, taisi Anita Konkka hänestä sanoa.

Aloitusmaisema on meikäläiselle varttuneelle kirjoittajalle aina seurattava blogi ja voisi olla hyvä esikuva suurten ikäluokkien kirjoitustaitoisille ja kypsille jäsenille tulla mukaan nettipäiväkirjailijoiden joukkoon.

Seuraan parasta Lapin asioista kertovaa Outoa Taigaa, joka nimeltä ja ulkomuodollisesti on tyylikäs. Jutut vain ovat makuuni liian suppeita. Aikaa ei toisaalta käytetä turhaan jaaritteluun kuten itse teen.

Itse voisin olla esikuvana siihen, että alle keskitason suoriutuja voi kuitenkin esiintyä nettikirjoittajana. Muistelmaa syntyy melkein kuin liukuhihnalta. Vihaan sanaa avautua, mutta tähän hätään en parempaakaan löydä. Vaikka on käytännöllisesti katsoen erakko, työtön ja syrjäytynyt ikäloppu, voi silti löytää mielekkään harrastuksen ja pelata samassa sarjassa työelämässä olevien kanssa. Silti ihmettelen, että ikäiseni ovat niin vaikeasti flirttailtavissa mukaan. Onhan Suomi pöytälaatikkokirjailijoiden luvattu maa.

Luen monia muitakin blogeja kiinnostuneena. Uusin omassa blogissani olevaa palkkilistaa, kunhan viitsin. En pidä itseäni niin tärkeänä, että kukaan loukkaantuu vaikka jätinkin hänet mainitsematta roolimallina ja esikuvana. Heitähän on varsinkin nuorempien joukossa pilvin pimein, toinen toistaan terävämpiä, sujuvakynäisempiä jne.

Olen jättänyt useimmat blogistanin keskeiset tekijät ja nousevat kyvyt tämän käsittelyn ulkopuolelle.

Sininen hetki

”Virittäkööt muut viulunsa kaupunkilaisuuden kunniaksi – minä soitan katajaista kannelta maalaisuuden ylistykseksi. – Kymmenen vuotta mies oli pakottanut itsensä kuuntelemaan kaupunkien korviasärkevää – nytpä hän koskemattoman korven kuiskinnan kuuli. Kymmeneen vuoteen hän ei ikään kuin ollut nähnyt taivasta – nytpä hän näki miljoonia tähtiä korkeudessa ja ymmärsi niiden pyhän säteilyn…
Et ole liioin luotu kivilinnojen torneissa kitumaan etkä sileitä katukäytäviä matalassa kengässä maleksimaan, et esplanaadein leposohvilla kesähelteessä venyttelemään etkä keinotekoisten lammikkojen joutsenia ihailemaan vaan luotu olet pirttiäsi honkaista hallitsemaan ja kuppelehtivaa metsäpolkuasi varsisaappaissa polkemaan; erämaasi riistaa risahtamatta väijymään; niittykoskiesi heleillä rannoilla hihasillasi heilumaan; maan mullassa mykränä myllistämään; tuhatjärviesi ulapoilla venheelläsi kiikkumaan ja korpikoskia pitkällä paltamolla alas viilettämään!”

Kukahan on muuten kirjoittanut tuon runollisen maalaisuuden ylistyksen? Se ei ollut Heikki Turunen.

Maalaisuuteen liittyy niin paljon hyvää ja kaunista. Huurteiset puut ja metsä näyttäytyy tänäänkin oikein somana. Tähän vuodenaikaan koittaa usein sininen hetki. Mutta ihan yhtä kauniita näkyjä näkee kaikkialla muuallakin eikä vähiten kaupungissa ja tässä maassa. Maailmankansalaisuus on minulle yhtä tärkeää kuin suomalaisuus.

Näin eilen tv-ohjelman modernista maalaisuudesta. Monesti maalaiset valittavat eniten osaansa. Heillä on niin vaikeaa varsinkin byrokratian pauloissa. Säät ja sadot sattuvat harvoin kohdalleen. Tässä oli kyseessä perhe, jossa ei hirveästi naristu. Pariskunta oli lähtöisin kaupungista. Heillä oli kukoistava vuohitila. Söpöjä kuttuja ohjattiin automaattiseen lypsyyn. Hurmaavia pikku kilejä vilisti omassa tilassaan. Kilit ovatkin matkailullisesti arvokas vetonaula. Tilat olivat täysin moderneja. Maidosta tehtiin juustoja omassa juustolassa. Isäntä viljeli itse rehun. Paikka oli jossakin Varsinais-Suomessa. Navetan ylisille oli valmistumassa ravintola- ja kahvilatilaa. Pariskunta oli mitä miellyttävimpiä, moderneja ihmisiä. Heillä oli kaksi pikkupoikaa, joita näytettiin muka puuhailemassa minikokoisissa moderneissa haalareissaan vanhempien jaloissa.

Sellaista on minun ihannemaalaisuuteni. Erikoistumalla perhe näytti saavuttavan ihan hyvän toimeentulon. Erikoistumalla Suomen maaseudulla tulee pysymään työpaikkoja ihan riittävästi. Vanhemmilla oli varaa puhua, kuinka he olivat oppineet antamaan lapsilleen riittävästi aikaa, vaikka mittava rakennusohjelma vaatisi työtä vaikka kuinka paljon. Ei tosin kerrottu olivatko he hankkineet tilansa perinnöillä vai miten.

Itsekin olen ekokyläaikoina vuohia lypsänyt ja hoitanut. Samoin lampaita, kanoja ja sikoja. Ihan mukavia kokemuksia on ollut paljon, mutta enemmän ärsyttävää työpanoksen hukkumista epärationaalisissa ratkaisuissa.

Ikuiseen elämään

Fenolia käytetään fenolihartsien, maalien, elintarvikkeiden lisäaineiden, räjähdysai­neiden ja polymeerien valmistukseen. Suomessa fenolia käytetään pääasiassa fenoli­hartsin valmistukseen. Pohjoismaiden ainoa fenolin tuotantolaitos sijaitsee Suomessa

Ylläoleva on se mielikuva, mikä minulla on fenolista. Resveratroli on fenoliyhdiste, joka Aamulehden kiinnostavan jutun mukaan antaa suuria lupauksia elämäntapalääkkeestä.
Lääkettä ottamalla voisimme jatkaa rasvaa sisältävän ravintomme käyttämistä huomattavasti pienemmin sydän- ja verisuonitautien riskein eikä meidän tarvitsisi muuttaa elämäntapaamme. Sen on todettu suojaavan sydänsoluja hapenpuutetta vastaan, ehkäisevän veritulppia ja tulehduksia. Lupaavia koetuloksia on saatu myös astman, paksusuolen syövän, eturauhassyövän ja herpeksen hoidossa. Siitä ollaan valmistamassa myös ruskettavaa voidetta.

Ranskalaiset elävät paradoksaalisesti pitkään vaikka he syövät rasvaista ruokaa. Heidän kolesteroliarvonsa ja verenpaineensa ovat usein koholla ja he tupakoivat siinä missä muutkin. He elävät suomalaisia pitempään.

Syyksi on jo pitkään epäilty ranskalaisten rakkautta punaviiniä kohtaan.

Resveratrolia on monissa muissakin kasveissa, hedelmissä, marjoissa (esimerkiksi karpalo) ja pähkinöissä.

Muita linkkejä aiheesta:

Matti Tolosen

Luontaistuntija - LEHTI

Englanninkielistä hakua johtaa tämä artikkeli.

Eihän tämä loppujen lopuksi ole uusi uutinen. Tietoja antioksidanteista ja flavonoideista on tullut viime vuosina. Ne osoittavat, että ollaan lähellä todella merkittäviä asioita. Me punaviinin rakastajat voimme kerrankin tuntea olevan hyödyllisellä asialla harrastuksessamme, vaikka asiantuntijat kertovat, että rypäleet pelkästään riittävät. Suomalaiset luonnonmarjat, mustikat, puolukat ja karpalot, jotka ovat aina olleet maalaisenkin sydäntä lähellä, ovat vahvoilla. Niissä kuulemma juuri ne väriaineet ovat näitten, maallikolle outojen yhdisteiden lähteenä. Liikuntaa tuskin elämäntapalääkkeet tulevat korvaamaan koskaan monipuolisesti sekä psyykeen että fysiikkaan vaikuttavana ihmelääkkeenä.

Aasinsiltoja

Lääketieteen kautta blogien kirjoittamiseen. Olen hyvin vaatimattomassa, rajallisessa ja suorastaan lapsellisessa maailmassani huomannut, että kirjoittamisharrastus voi myös olla luontaislääke sekä itselleni että muille. Sillä on hyvää tekeviä vaikutuksia, eikä sen vaikutusmekanismeja tunneta läheskään niin tarkkaan kuin resvetranolin, jonka matka suositeltavaksi elämäntapalääkkeeksi on vielä pitkä. Tarvitaan vuosien tieteellisiä kokeita.

Eilisessä uutislähetyksessä kerrottiin, että yhä enenevässä määrin myös poliitikot turvautuvat blogikirjoittamiseen pitääkseen yhteyksiä, esiintyäkseen inhimillisinä. Epäilen, että yhtenä syynä ovat suorastaan itsekkäät: oma mielenterveys, vaikka poliitikolla siinä onkin vaaroja, kuten Rosa M:n tapaus osoitti. Monet tiedemiehet, taiteilijat ja journalistitkin pitävät nettipäiväkirjoja, usein salanimillä. Lehtien ja muun median gate-keeper rooli pystytään näin ohittamaan. Jopa tekijänoikeuksista vapautuva musiikinlevitys sekä muitten taiteiden tuotosten levitys osoittaa samansuuntaisia tendenssejä. Toinen asia sitten on, että massan kasvaessa, sen suodatus tulee yhä vaativammaksi, mistä osoituksena myös on odotettu Pinserin uudistus. Toiset pelkäävät, että eriytymisen myötä katoaa alkuaikojen viehättävä yhteisöllisyys. Minäkin kaipaan yhteisöllisyyttä erakkouteni vastapainoksi, mutta vielä enemmän sellaista, missä eri ikäryhmät ja sosiaaliluokat pystyvät kohtaamaan, kuten J. Hyvärinen on kirjoittanut usein.

Kuuntelin viime viikolla erästä mielenkiintoista tv-keskustelua, jossa eräs osanottaja huomautti, että tiedehän on aina ollut vapaassa levityksessä. Nykyäänhän sitäpaitsi tieteen tulosten selostus on siirtymässä nettiin kohta kokonaan. Silti tekijänoikeuksia tarvitaan, mutta ne voisivat olla huomattavasti nopeammin vanhenevia kuin nykyään, esimerkiksi 10 vuotta.

Varmaankin latausmaksuja voi olla edelleenkin. Ne ehkä varmistavat tekijän toimeentulon. Kirja pitää itsepintaisesti pintansa paperiversiona.

Korkeasti koulutetut asiantuntijatkin voivat saada jopa blogikirjoittamisesta jotakin. Yksi esimerkki on maalaista kehunut lääketieteen ja kirurgian tohtori Pekka Nykänen, jonka blogi lienee Pinserin uutuuksien ryppäässä. Olen hieman selaillut kyseisen henkilön rikasta linkkilistaa, jossa lääketieteen lisäksi on tosi paljon kulttuuriin, politiikkaan, musiikkiin ja ties mihin liittyvää aineistoa. Lappi on yhtenä mukana. Siellä on jopa linkki muutamiin vanhoihin Sodankylä - kuviin, joihin itsekin olen törmännyt ja linkittänyt joskus.

Tietenkin puristit ja Listan alkupuolella olevat taas suuttuvat minuun, kun naiivisti ihmettelen, miksi tehdään juttuja poliitikkojen nettikirjoittelusta eikä mainita, että se on auki kaikelle kansalle. Miksi olisi tarvis, kysyvät jotkut. Onhan tämä tiedossa.

Onhan liikunnan, terveellisten elämäntapojen, ravinnon ja antioksidanttien hyvää tekevyys myös ollut jo pitkään tiedossa. Silti niiden puolesta puhutaan edelleen. Me olemme niin kovapäistä porukkaa, että me tarvitsemme esimerkkejä, rohkaisua jopa maanittelua elämäntapamuutoksiin vaikka toisilla alueilla voimme olla ihan järkeviä ihmisiä.

Lapsuus pientilalla

Kratsh. Yhdellä oikein suunnatulla halon iskulla sonninmullikka tuupertui lumiselle pihatantereelle. Elämä pakeni sen ruumiista. Isä sulki jotakin sen kaulassa valmiiksi leikatuilla langanpaloilla solmien. Oliko se verisuonten väliaikainen tukkiminen vaiko sulkiko hän emättimen eli ruokatorven, etteivät syövyttävät mahanesteet pääse ulos turmelemaan lihaa. Sitten pian höyryävä veri laskettiin astiaan, jossa sitä piti vispata hyytymisen ehkäisemiseksi. Taitavat kädet nylkivät ruhon ja eläimestä tuli oudon alastoman näköinen. Isä aukaisi mahapuolelta kropan ja sieltä pullahtivat sisäelimet suolisto ja rapamaha ulos. Pihalinnuilla oli pian juhlat.

Se oli maaseudun lapselle usein toistuva näytelmä. En osannut pitää sitä pahana; toki itse surmanlyönti tuntui vähän kammottavalta kuin joku olisi lyönyt omaan päähäni.

Koetan nyt aikuisena ymmärtää eläinoikeusaktivisteja ja niitä jotka asettavat eläinten surmaamisen ja syömisen kyseenalaiseksi. He eivät ehkä tule ajatelleeksi, että ilman lihakarjan pitoa, ei lehmiä ja suloisia vasikoita ja karitsoita myöskään olisi.

Teurastaminen tiesi monia herkkuja. Joskus jopa suoletkin käytettiin verimakkaran kuoriksi. Vähän tosin etoi, kun suolen sisältöä puristeltiin ulos ja suolia pestiin ja liotettiin, mutta se unohtui pian ja tosi hyvältä makkara sitten maistui. Rasvaa tohkuva veripalttu ja verilätyt olivat unelmien ruokaa. Ajattelin vain veripalttua, kun olin umpisuolen leikkauksessa ja minua pidettiin nälässä. Tiesin, että vasikka oli teurastettu. Jaloista ja ties mistä osista keitettiin suuressa kattilassa alatoopia eli lihasylttyä, joka maistui taivaalliselta. Jostakin pienistä nilkan luista tuli sitten nappuloita peliin, josta pidin valtavasti. Luunpalasia laitettiin lattialle riviin ja vastustaja teki samoin. Vähän isommalla palasella yritettiin sitten heittää lattiaa myöten vastustajan "sotamiehiä" nurin.

Sen puuhan takia minä sitten sain muistini mukaan ainoan selkäsaunan ja vielä paljaalle pyllylle, kun löin isoaveljeä luulla päähän. Huusin siinä toimituksessa äidille raivoissani: akka. Minut tietenkin lannistettiin ja sain pyytää anteeksi kaikkea. Muistan kuinka sen jälkeen mentiin syömään hernesoppaa ja meillä asuvista tiepiirin miehistä se, jota kutsuimme punanokaksi kehotti, että syödään nyt niin, että napa rutisee. Sen saman kehotuksen olen monesti muistanut sanoa koululaisille ja muille lapsille. Olemme myös pelanneet samaa peliä puunappuloilla ja se on ollut oikein suosittu. Ihan samaa intohimoista suhdetta ei nuoremmilla lapsipolvilla tosin peliin ole ollut kuin minulla oli.

Muistan kaikki karjatalouteen liittyvät herkut: paistit ja kinkut, jouluruoat, ternimaidosta valmistetut uunijuustot, hiilloksella paistetut leipäjuustot, kampanisut, pullat ja leivät. Tuoreen ja vielä kuuman, sulavaa voita tippuvan rieskan tai ruisleivän kera rapulla istuminen jäi jonnekin mielen sopukoihin pysyväksi muistikuvaksi.

Pian äitikin kuoli. Iso, hyllyvä, leveä ja turvallinen syli häipyi jonnekin. Muutaman vuoden siinä sinniteltiin vielä eläinten kanssa. Isoveli oli ensin karjanhoitajana ja sitten pitkä rivi kotiapulaisparkoja, joita isäntä kohteli pääsääntöisesti huonosti. Vaatimukset olivat kovat ja palkka mitätön. Joku palvelijoista olisi ehkä halunnut äitiehdokkaaksi, mutta kovaluontoinen mies oli päättänyt: Hän ei ryhdy enää naisten kanssa mihinkään. Hänen terveytensä huononi nopeasti ja vaikka ja koska hän oli ollut työhullu, työvuodet supistuivat vähiin elämänkaaren jälkipäästä. Vahva kroppa kutistui ja näivettyi. Voimat vähenivät, astma ja sydämen sekä keuhkojen laajennus, rytmihäiriöt ja mielen kiihko ja kiivaus vaivasivat ja invalidisoivat miehen.

Kantturat myytiin sukulaisperheelle, joka oli saanut rahaa, kun heidän allasalueella sijaitsevia perintömaitaan meni säännöstelyaltaan maiksi. Monet ns. allasevakot saivat kouraansa isot rahatukut. Toiset ostivat taloja muualta, osa pisti rahat sen siliän tien.

Katselin lehmien keinuvia takapuolia, kun niitä talutettiin kylän halki uuteen navettaan. Yksi vaihe elämästäni häipyi niiden mukana. Hevonen pysyi ja jäi heinäntekokin kiusaamaan kesän viettoa. Nyt heinä myytiin kuivattuna ja paalattuna savotoihin. Sen tekemisessä oli kova käsityö. Isä oli tottunut käyttämään apulantoja ja sadot olivat toista luokkaa kuin naapureilla. En pystynyt kovin kummoisiin työsuorituksiin, ainakaan alkuvuosina, mutta mukana piti olla. Jos pääsi kiireesti Kitisen rantaan, pian piti joutua sieltä pois.

Vanhin veli oli uusi isännän alku. Hänestä piti tulla isäntä, kunnassa aika tunnettuun maalaistaloon, jota sen ansiosta, että äiti oli myös tunnettu paikallispoliitikko pidettiin ökytalona, vaikka tila oli niissä oloissa vain keskitasoa. Kaikenlaisia eläimiä toki pidettiin, lehmien ja hevosen lisäksi, lampaita, kanoja ja jouluksi kasvatettiin sika.

Yhteiskunta ehti muuttumaan 60-luvulle tultaessa. Veli ei hankkinut emäntää. Hän kävi sekatöissä, tila ei hirveästi tuottanut, vaikka metsää oli parisataa hehtaaria. Hän oli katkera, kun hän ei ainoana seitsemän lapsen katraasta ei ollut käynyt edes keskikoulua. Hänen hampaansa mätänivät ja aiheuttivat kovaa kipua. Ei ollut varaa hammaslääkäriin. Hän söi niin paljon särkylääkkeitä, että meni niistä joskus sekaisin. Lopulta hän kuitenkin ryhdistäytyi, alkoi toimia toisten nuorten seurassa. Hän lähti opintielle, ensin maamieskouluun ja sitten maatalousopistoon. Hän oli hyväkäytöksinen ja esiintymiskykyinen nuorukainen, joka serkun avustuksella pääsi paikkakunnan säästöpankin johtajaksi ja ehti toimia pankkialalla aina säästöpankkikriisiin saakka. Hän löysi hyvän ja solidaarisen tytönkin. Tila oli laitettu hänen nimiinsä ja hän eli sen ja hyvien työpaikkojensa ansiosta oikein varakkaan ja hyvän elämän.

Olen miettinyt tuota perhe- ja pienviljelyn autuutta, jota Heikki Turunen niin kauniisti kuvaa. Aivan varmasti maalaislapsuudessa on jotain hohtoakin. Minulla itselläni on paljon muistoja, toiset kipeitä, toiset vielä kipeämpiä. Koin menetyksiä, joista äidin kuolema oli varmaan suurin. Minä jäin ehkä jonkinlaiseksi väliinputoajaksi. Minusta ei tullut menestyjää.

Minulla ei ollut samaa läheistä suhdetta isään kuin Turusella. Jostakin syystä hänestä oli valikoitunut, työn, sodan ja ankaran elämän kovettaman isänsä lempilapsi. Kukaan muu lapsista ei kokenut samaa läheisyyttä isän kanssa. Hänen kuvauksensa isästään on lajissaan voittamaton. Hupeli-sarja on kunnianosoitus raivaaja - isille ja sotaveteraaneille. Ei äitikään jää vähemmälle. Kirjailijan ja hänen äitinsä suhde oli myöskin lämmin. Hyvä suhde vanhempiin on kantanut ja vaikka kirjailijan elämästä ei olekaan konflikteja puuttunut, hän tuntuu harvinaisen solidilta henkilönä. Sellaisista lähtökohdista ja tuosta lämmöllä ja taidolla kuvatusta maalaisympäristöstä onkin rakentunut yksi Suomen merkittävimpiä nykykirjailijoita, joka sitten kiitokseksi on nostanut maalaisuuden melkein monumentaaliseen suuruuteen.

Tosin tuntuu siltä, että 60-luvulla ja myöhemmin aloittaneita kirjailijoita ei enää nosteta sellaiseen suurmies-kastiin kuin aikaisempia, vaikka kirjoja julkaistaan enemmän kuin koskaan ennen. Ehkä juuri siksi.

Onhan toki minullakin hyviä muistoja eniten ja ikävätkin ovat lieventyneet. Sain nähdä satoja vuosia kestäneen maan pääelinkeinon, pienviljelyn vielä toimivan, ennen moottoria käyttävien koneiden tuloa ja ennen kuin maatalouden osuus kansantaloudesta ja työllistävyydestä hupeni murto-osaan. Näin paljon maaseudun aitoja ihmistyyppejä. Koulun ansiosta pääsin mukaan uuteen, modernimpaan aikaan. Koin Suuren Muuton omissa nahoissani. Ensin Etelä-Suomeen, sitten Ruotsiin ja sitten sieltä takaisin. Kaiken kukkuraksi koin vielä työttömyyden ja syrjäytymisen. Se kuinka maailma on muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana on ollut niin ällistyttävää, etteivät meitä suuria ikäluokkia edeltäneet sellaista oikein joutuneet kokemaan. Sota oli tietenkin mullistus ja muutakin maailmankuvaa muuttavaa on tapahtunut joka vuosisata, mutta maaseutua ne olivat koskettaneet varsin vähän.

Muita muistelmia lappilaispojan lapsuudesta: 1 2 3 4