Kirja: Postia Viipurista

Kirjasto pelastaa turhautumiselta. Kirjojen kautta voin tehdä mielikuvitusmatkoja. Arvo Vatasen Postia Viipurista on tuore löytö. Kuvat ja teksti ovat saman tekijän. Ne täydentävät toisiaan ja ovat sopivan runollisia ja realistisia. Kuvatekstit ovat lisäksi myös englanniksi. Viipuri ei ole mitään ilman ihmisiä. Ihmisten paljaat kasvot näkyvät usein lähikuvissa. Kaupungin fyysinen rappio, sen kuluneisuus, mutta myös yllättävä kauneus tulevat lähelle. Kaupunki on säilynyt ehkä paremmin kuin se olisi tehnyt kapitalistisen purkuvimman kourissa, mistä kertoo Hesarin sarja puretuista taloista. Myös maaseutukaupunkien ja kirkonkylien tuho surettaa henkilökohtaisesti minua Suomessa ja Ruotsissa.

Olin muutama vuosi sitten Kriminaalihuollon tukihenkilöilleen järjestämällä opintomatkalla Viipurissa. Kävimme suomalaisten ylläpitämässä nuorten ja lasten huoltokoti Dikonissa ja Lääninvankilassa. Dikonista kirjassa puhutaan, mutta ei vankilasta. Vankila olikin todella vahva kokemus.

Aika oli lyhyt. Silloin vielä suomalaisena kaupungille lähteminen hotellista oli todellista kujanjuoksua. Nuoret pojat olisivat mielellään vieneet rahat ja prostituoiduille kolkattaviksi ja ainakin pahoilla taudeilla tartutettaviksi. Pikkurikolliset olivat päällekäyviä ja kiusallisia. Sai todella pitää takkinsa kiinni ja lompakkonsa piilossa. Kaupungilla sai kävellä rauhassa ja kuljin yksikseni tuntikausia aivan Postia Viipurista-kirjan maisemissa. Siksi se oli minulle miellyttävä jälleen näkeminen. Näin suomalaiskaudelta peräisin olevat patsaat ja enemmän tai vähemmän ränsistyneet talot. Ihmettelin, onko rapistunut Aallon kirjastopömpeli todella sen huomion arvoinen, mitä se on saanut.

Jollakin tavalla rapistuneessa ympäristössä pääsi kokemaan hitusen venäläisyyden orgaanista solidaarisuutta, joka kapitalismin myötä tulee olemaan uusiutumaton luonnonvara. Samaa jota voi kokea Käymälöitsijän hillittömissä teksteissä. Muuta rohkeutta ei minulla sitten olekaan lähteä fyysiseen kokemiseen. En koskaan käynyt Venäjällä neukkuaikoina, vaikka pääsin tosin käymään Gruusiassa yli kolmekymmentä vuotta sitten. Viipurin matka toi mieleen myös näitä muistoja.

Isä

Luin vanhasta Apu-lehdestä kirjailija Hannu Mäkelän haastattelun. Aiheena oli hänen isäsuhteensa hänen vasta ilmestyneen Isä-kirjansa johdosta.

Olen aina kiinnittänyt huomioni Mäkelän synkeään ulkomuotoon. Tuntuisi kuin hän kantaa koko maailman murheita kasvoillaan. Ne ovat olleet aina kireät ja vanhuutta kohden kiristyvät yhä enemmän. Lukuvinkki: Hannu Mäkelän Isä, Kirjailijan päiväkirja 2004.

Se mitä muistan Mäkelän aikuisten kirjoista, on niiden pessimistisyys. Hahmot olivat moderneja, ahdistuneita, ajelehtivia miehiä, jotka eivät oikein saaneet elämäänsä otetta.

Minulla on pikemminkin suhde hänen lastenkirjoihinsa. Huihin ja hevoseen. Myöhemmät eivät enää kolahtaneet, tarina ei vienyt mukanaan. Luin niitä yhä uusille ikäluokille ääneen. Olen lukenut Herra Huut varmaan varmaan kymmenelle ryhmälle. Joskus mietin, oliko se minussa piilevää kiusaajaa, sillä osa lapsista kertoi nähneensä Huun yöllä unissa. Näin teki myös oma lapseni, joka toisaalta järkyttyi myös lentävästä spagettilautasesta jossakin muussa kirjassa. Niissä kirjoissa oli mielikuvituksen lentoa, joka meni osittain ohi lapsen horisontin, mikä onkin eräs hyvän lastenkirjan ominaisuus. Pelkojen voittaminen oli niiden yksi teema. Mäkelä oli optimistinen lastenkirjailijana. Postitin lasten piirustuksia kirjailijalle, joka ystävällisesti lähetti uusimman kirjansa Hevonen, joka hukkasi silmälasinsa, signeerattuna luokalle.

Haastattelun perusteella Mäkelän suhde isäänsä oli, miedosti ilmaistuna, problemaattinen. Isä hylkäsi hänet, vähätteli ja kilpaili. Hän oli niitä, joille Mäkelä kustantajan lukijana kirjoitti palautuskirjeessään: ”Kielenne ei ole tarpeeksi kehittynyttä.” Sitä kirjoittaessaan hän samalla kosti isälleen, kuten hän nyt tekee kirjallaan. Toivon hänen nyt lopultakin vapautuvan isänsä kahleista.

Itse isänä Mäkelä ei koe onnistuneensa. Hän ei elänyt ainoan lapsensa kanssa. Suhde oli jännittynyt ja korjautuu varovaisesti vasta nyt. Suhteilla ja avovaimoilla on ollut lapsia. Erinomainen lastenkirjailija olikin ”huono” isä, joka kirjoissaan ehkä yritti korvata vajavuuttaan.

Minä hakkasin oman tyrannimaisen isäni maahan murrosiässä, kun jouduin hyökkäyksen kohteeksi. Samalla ikään kuin vapauduin isän ja kaikkien auktoriteettien ja riippuvuuksien vallasta. Pystyin näkemään hänen ja muiden auktoriteettien yli ja ohi. Veljeni, eivätkä sisareni, eivät siihen ehkä kyenneet. Pystyin jopa näkemään oman isäni hyvät puolet.

Isänä olen itse mielestäni liberaali. Rakkautemme ei ole liimautuvaa. Olin yksinhuoltaja. Meillä oli monesti nyrkit pystyssä, mutta se oli tasavertaista tappelua. Fyysinen kontakti ei ollut pannassa. Olin kiinnostunut ja läsnä oleva mutta en takertuva. Tämä on tietenkin vain oma näkemykseni.

Savu nousee suoraan ylös pakkastaivaalle

On korkeapaine. Pakkanen lähentelee paria kymmentä. Lämmitän sepän taloa. Sen remontti on keskeneräinen. Siellä on hienot uunit: leivinuuni ja varaava takka, jota lämmitän, jottei pakkanen riko vesijohtoja. Sähkökin on päällä, mutta tuvan seinät ovat hatarat. Istahdin hetkiseksi takan ääreen ja muistelin.

Kovin viihtyisää talossa ei vielä ole, vaikka remonttiin on uponnut paljon rahaa. Mitä ei mies tekisi naisensa eteen. Nyt nainen on muualla ja isäntä ei viihdy yksin.

Kun viipyy kahdeksan vuotta yhdellä paikkakunnalla, siinä ehtii tulla paljon muistoja. Tähän taloonkin liittyviä. Minäkin olen nukkunut talossa öitä, kun siellä asusti kuusilapsinen perhe äitinsä kanssa. Muistan mikä riemu syntyi, kun kerran menin ikkunan taakse ja nousin sieltä kuin jokin örkki. Lapset juoksivat kirkuen piiloon, mutta se oli heistä hauskaa jälkeenpäin. He olivat parhaimmillaan, eri ikäisiä 3-14 v. ikäisiä. Kerran vanhin poika työnsi sormensa sängyn oksanreikään ja sain sahata hänet irti. Lapset telmivät usein alasti lumessa saunasta pehmeässä lumihangessa. Nyt ne ajat ovat menneet heidänkin osaltaan. Vanhin on jo täysi-ikäinen ja pari kokeilee tupakkaa ja alkoholipitoisia juomia.

Hankalaa se asuminen kuitenkin oli. Olin sydän syrjällään, että he polttavat talon, jossa oli suora sähkölämmitys. Aina oli vaatteita pattereilla, vaikka kuinka kielsi. Hiiriä tunki sisään ja tekee sitä kuulemma edelleenkin. Tie ekokylään oli liukas ja vaarallinen. En jaksanut olla niin paljon lasten kanssa kuin he olisivat halunneet. Meluisia ja lyhytjännitteisiä he olivat myös. Yhden talven jälkeen perhe muutti samaan taloon, minne minäkin olin siirtynyt. Yhdessäolo jatkui eikä lakannut vaikka suhde heidän äitinsä kanssa loppui. Olimme erilaisia eikä pelkkä eroottisuus kantanut.

Tuossa sepälle myydyssä talossa asui sitten mustalaisperhe, jolla oli hevonen. Joskus pakkasyönä autoin naista pakenemaan vihaista miestään. Kylmäkäynnistetty autoni hyytyi kesken matkaa, pakkasta oli yli kolmenkymmenen. Kylällä olen nähnyt, että he ovat taas yhdessä ja valkolainen vaimo työntää vaunuissa uutta lasta. Sellaista se elämä on, kuuluu kulunut fraasi.

Joskus ekokylän alkuaikoina talossa piti retriittiään masentunut, silloinen puheenjohtaja, joka myöhemmin joutui itse-aiheutetun psykoosin vuoksi hoitoon, kun oli sinä vuonna pahimman masennuksen aikana yrittänyt meditoida pois pahaa oloaan ympäri vuorokaudet pimennetyssä huoneessa tapaamatta ketään, puhumatta kenenkään kanssa.

Talo myytiin sepälle ja siitä saaduilla rahoilla ekokylä selvisi pari vuotta lyhennyksistä. Se oli kuin pissaisi pakkasella housuihin. Ensin lämmittää, mutta se on vain väliaikaista.

Talossa on tapahtunut, tosin saunarakennuksessa, vedenpaisumus. Satuin muistamaan, että päävesihanan sulku oli keskellä peltoa, lumen alla. Muistan ainakin viisi muutakin pakkasella pettänyttä vesijohtoa näitten vuosien aikana. Näin isossa paikassa on heikkoja kohtia kosolti.

Tänä viikonloppuna täällä on näkynyt liikettä ja vieraita autoja. Yhteisöväki ja yhteisökylän puuhaajat ovat pitäneet kokouksiaan. En tiedä siitä mitään, koska en ole ollut mukana. Jos olisin ollut, en olisi voinut olla varoittamatta ja sanomatta: Jos seisotte omillanne, voitte onnistua ja se on teidän oma asianne. Jos luotatte yhteiskunnan hyväntahtoisuuteen ja siihen, että teistä pidetään huolta, teette myös itsellenne karhunpalveluksen, koska ette ryhdy silloin itse toimimaan. Se on kuin luonnon laki.

Blogismia

Kävijämittarin kautta tutustuin erääseen uuteen blogiin, jota varmasti seuraan vastaisuudessa. Kirjoittajalla on lisäksi oikein mielenkiintoinen linkkilista. Ystävälliset sanat meikäläisestä kirjoittajana lämmittävät. Nettipäiväkirjassa on linkki, jossa käsitellään blogeja, joilla tosiaan on yhteiskunnallista merkittävyyttä - Kiinassa.

Kunhan pääsen laajakaistan ääreen, muutun netin suurkuluttajaksi. Eräs konkreettinen linkki maailman tilasta tulee Lingon välittämänä, World-o-meters. Raksuttavat laskurit näyttävät monia indikaattoreita.

Maailmannäyttämöllä-ohjelmassa käsiteltiin äsken aihetta kuinka tärkeätkin aiheet jäävät medialta helposti vähälle käsittelylle. Blogistanin hiekkalaatikossa olisi nyt ainakin tulossa uutinen listan uudistumisesta, missä yhteydessä vapaata julkaisemista voisi saada yhä muun kansan tietoisuuteen. Ei riitä, että tietää mahdollisuuden olevan olemassa. Siitä on vielä jonkinmoinen askel mennä mukaan lukijaksi ja kirjoittajaksi. Minusta blogi-ilmiö ei ole vielä ollenkaan liian suuri ja tavallinen, vaikka sellaisiakin mielipiteitä tapaa.

Kalsea Suomi

Yritin katsoa ulkopuolisen silmin kaupunkinäkymää, joka likaisen harmaana, pakokaasujen tummentamana talvipäivänä ei ole todellakaan parhaimmillaan. Suomalaiset modernit talot ovat rumia. Katsoin Stockmannin tavarataloa sisältäpäin. Se oli ahdas ja kolkohko. Tyylistä, varsinkaan näin joulun edellä on vaikea puhua. Mielessäni välähti, että missähän kohtaa se Anna Lind murhattiin, vaikka se tapahtui NK:ssa, Stockan ruotsalaisessa vastineessa. Jollakin osastolla oli tutun näköinen, pienikokoinen mies kaivertamassa asiakkaan ostamaan hiustenkuivaajaan jotakin. Hänellä oli samat vaatteet yllään kuin nais- ja perhelehtien lukemattomissa jutuissa. Se oli Risto-Matti Ratia. En kehdannut jäädä katsomaan, kun vähän hävetti toisen puolesta.

Minun kokemusmaailmassani vanhaan kiinteistöön rakennettu Libertyn tavaratalo Lontoossa oli tyylikäs. Tyylikäs oli tietenkin Harrodskin mutta yliampuvalla tavalla.

Luin matkalla ankeassa asunnossa J.P. Roosin toimittamaa kirjaa huostaanotoista. Se kolahti, kun muistelin omaa lyhyttä aikaani Vantaan sosiaalitoimessa. Jouduin tekemään vuoden aikana useitakin huostaanottoja. Jo silloin ajattelin kuinka huteralla pohjalla asiat lepäävät. Minulle sanottiin, että tässä ja tässä taitaa olla huostaan oton paikka. Hoidin paperit kuntoon ja lapset mitkä minnekin, en enää muista. Juuri rakennettujen lähiöiden sosiaaliset verkostot olivat minulta pimennossa. Ihmiset tuntuivat juurettomilta.

Nyt uudet tuulet näyttävät puhaltavan. Kirjassa kritisoitiin sosiaalitoimen puolueellisuutta ja tuotiin uutena menetelmänä läheisten neuvonpitoa, missä sosiaalitoimi ei ole päällepäsmärinä vaan yhtenä verkoston osana. Voimavaroja saattaa sittenkin löytyä läheisverkostosta. Minua tämä aihepiiri kiinnostaa myös siksi, että taitaa olla edessä hakeutuminen jonnekin syrjäseudulle kunnan sosiaalityöntekijäksi. Niitä paikkoja on auki ja pätevyysvaatimuksista ei ole samanlaista kiinni pitämistä kuin keskuksissa ja niiden liepeillä.

Takaisin Keuruulla

Meno-paluu Helsingistä maksoi vähemmän kuin pelkkä yksisuuntainen bussilippu. Vähän turha reissu, koska en saanut kuluttaa energiaani täysin. Vain vähän pystyin auttamaan taitavaa kirvesmiestä, joka osaa tehdä käsillään paljon. Seurasin hänen työtään. Luulisin kyllä osaavani yhtä ja toista, vaikka koolata seinää. Hevoset pääsivät lopultakin sisälle. Tähän asti ne olivat olleet ulkosalla yötkin. Hevoset voivat hyvin ulkona yleensäkin. Toinen hevosista on puunpurija. Se turmeli sepän taitavaa työtä, mutta ylimmät lankut voi ehkä vaihtaa. Niihin pitää laittaa metalliset kulmalistat. En sitä voi yrittää ehkäistä puremista sivelemällä uhan alaisia paikkoja jäteöljyllä. On kuulemma olemassa välineitä, joilla hevosen huomion saa kiintymään muuhun kuin karsinan kaluamiseen.

Nerokas Jouko Turkka käski oppilaidensa tarkkailla ihmisiä erään televisio-ohjelman mukaan. Se jäi mieleeni, koska minäkin tarkkailen ihmisiä salaa ja joskus julkisestikin. Minusta on mukana katsoa ja kuunnella heidän omalaatuisuksiaan. Työmaalla kävi oikea maalaistyyppi, 83-vuotias mies, jolla oli mukava tapa ikään kuin hynähtää sanomisensa lopuksi. Olen huomannut, että seppä itsekin on tarkka ihmisten huomioitsija ja hyvä kertoja. Hänestäkin ukko oli hauska ja herttainen. Tietenkin hänellä itselläänkin on omat omituisuutensa, kenellä ei. Tuo vanha mies oli oikeastaan ainutlaatuinen. Moni pitää varmaan häntä pitkäpiimäisenä. Uhailin kuinka hän muisti aivan tarkkaan ihmisten nimet, tapahtumien päivämäärät. Saimme kuulla paikkakunnan asioita.

Oli mukava myös nähdä nuorta paria, joka rakensi itselleen mieleistään kotia, johon kuuluvat hevoset. Nuoren miehen kännykkä soi yhtenään ja hän ohjaili rekka-laivastoaan muualla Suomessa samalla, kun hän hoiti ratsastuskentän kaivuutyömaata. Paikalla oli kaivinkone ja maansiirtoauto. Piti tehdä kaiken aikaa päätöksiä sinne ja tänne. Kentästä piti saada sellainen, että vesi valuu pois. Siihen ajettiin eri karkeisasteista kiviainesta.

Jännittäviä muutoksia Pinserin listassa. Tuntuu todella hyvältä. Syvä kumarrus jo näin etukäteen listan isännälle ja emännälle. Jos Top-listan tyylinen lista pysyy, toivon, että päivitystiheydelle laskettaisiin entistä suurempi paino. Mielestäni se edistää julkaisemista; tiheähkö päivittyvyys on mielestäni blogien tyyppipiirre. Jos haluaa päivittää harvemmin, niin sillä ei ole negatiivista vaikutusta, koska uusi päivitys vetää suositun blogin taas huipulle. Dynamiikka ja liike olisi kiinnostava ja innostava ominaisuus.

Jos Plökisti todella on lopettanut, ja vaikka ei olisikaan sanon, että hänessä on oikea moraalisen intellektuellin laatuleima. Kirjoittajan näkökulmasta kirjoitukset olivat aina perusteltuja. Saimme lukea nautittavia esseitä. Minä en lukijana pitänyt pahana edes ylilyöntejä; niissäkin oli suuren sanataiteen tunnetta. Mutta olivat ne varmaan rankkoja kohteilleen.

Luin viikon aikana todella hyvän kirjan, Jonathan Gloverin Ihmisyys. Siinä kerrattiin 1900-luvun ihmisyyden loukkauksia. Mukana oli paljon diktaattorien ja ihmisyyden loukkaajien henkilöhistoriaa. Minulle esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan syttymisen tarkka kuvaus oli uutta. Sodan mielettömyys oli osittain tuttua, mutta kaikki oli kerrottu todella mielenkiintoisella tavalla. Todella hyvä ja suositeltava kirja.

Matkalle

Lähden vajaaksi viikoksi tietokoneen ja netin ulottumattomiin.

Liberalismikeskustelua Aamulehdessä

Jari Sarasvuo kirjoittaa sunnuntain Aamulehdessä otsikolla Runsauden anarkia on toivomme. Kirjoitus on innostava ja henkevä ja se laittaa tarmokkaasti monet mutkat suoriksi.

Hänen kirjoituksensa loppupuolella on kaksi konkreettista ehdotusta:

1.Hyväksytään kaikki koteihin ostettava työ sataprosenttisesti verovähennyskelpoiseksi.
2. Työllistämisobligaatiot, jotka vapauttavat työllistäjän joka n.:stä työnantajamaksusta.

Sarasvuon mukaan reformit saisivat aikaan mitä fantastisimman kehityksen palvelumarkkinoilla.

Niin miksei? Eduskunnan valtionvarainvaliokunnan puheenjohtaja, Olavi Ala-Nissilä (kesk) sanoo ehdotusten olevan pohdinnan arvoisia. Vaikka rajoittamaton veronvähennysoikeus kuulostaa vaikealta, suunta kuulostaa oikealta ja kannatettavalta.

”Asiantuntija”, Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Jukka Pekkarinen sen sijaan suhtautuu asiaan epäillen. Hänen mukaansa ehdotusten täytäntöönpano kiihdyttäisi vain työvoiman kierrätystä, aiheuttaisi ns. pyöröovi- ilmiön. Asiantuntija ei selitä mitä tämä paha tarkoittaa. Olisipa hauska tietää. Pekkarisen mukaan talouteen ja investointeihin pitäisi saada lisää vauhtia. Niin millä? Sellaiset toimet, jotka lisäävät kilpailua ja palveluiden toimivuutta, tepsivät verokeinoja paremmin, sanoo Palkansaajien, (paino edellisellä sanalla), tutkimuslaitoksen johtaja. Epäilen ”puolueettoman” tutkijan puhuvan munkkilatinaa ja olevan sidoksissa yhteisöönsä. Hänen olisi kuulunut selittää, mitä tarkoittaa.

Erillisessä artikkelissa prof. Risto Harisalo pohtii liberalismia ja pitää sitä parhaimpana huonoista vaihtoehdoista. Hänkin kritisoi jakoyhteiskuntaa, niukkuuden jakamista.

Hänen mukaansa liberalismin ja kilpailun vaihtoehdot ovat: omavaraisuus, altruismi ja pakkovalta. Kuulostaa minun mielestäni myös ns. ekoyhteisöelämän kritiikiltä. pakkovaltaa tarvitsee tuskin käsitellä, vaikka nyky-yhteiskunnassa on toisaalta paljon pakkovallan piirteitä. Minä olen kutsunut kahta ensimmäistä idealismiksi, joka ei toimi.

Altruismi tarkoittaa elämistä toisten hyväntahtoisuuden varassa, sukulaisten, toisten ihmisten ja viime kädessä kunnan ja valtion. Omavaraisuus ei nyky-yhteiskunnassa enää onnistu, koska ainakin kylmässä ilmanalassamme se vaatii uskomattomia kieltäymyksiä ja alituista ja kovaa, kuluttavaa työtä, eikä onnistu sittenkään. Minun kokemukseni mukaan se on pitkälti romanttista itsepetosta.

Ekoyhteisöelämässä petetään itseä ja sanotaan elettävän ”toistaiseksi” yhteiskunnan ja kanssaihmisten tukien varassa. Toiset haluaisivat kutsua sitä myös kansalaispalkaksi. Se on vihoviimeisin ja huonoin vaihtoehto. Hyvinvointivaltion tukijärjestelmä on johtanut käytännössä vastikkeettomaan kansalaispalkkaan. Se johtaa syrjäytymiseen, ei kestä laajentumista, kun ikäluokat pienenevät ja huollettavan, ikääntyvän väestön osuus muutenkin kasvaa.

Jospa yhteisölliset ekoihmiset pystyisivät auttamaan maaseutua ja muuta ympäristöään Sarasvuon ehdottamalla tavalla palveluyrittäjinä! Vanhukset tarvitsevat apua yksin asuessaan, mutta myös monet muut.

Virolaiset ja koirat keskellämme

Viime päivien aikana tv:stä on tullut ainakin pari Viroa sivuavaa ohjelmaa. Eilen tuli dokumentti, jossa suomalainen liikemies haki myyntimiehiä. Kokelaat oli etukäteen haettu esiin. Heidän äänensä ja muutamassa tapauksessa kotiympäristönsä kuului ja näkyi. Suomalainen haastatteli virolaisen avustajansa kanssa myyntimieskokelaat. Suomalaisen mietteet Virosta ja elämästä "ikeen alla" tulivat esiin usein autossa ja keskusteluissa avustajan kanssa.

Johtajan artikkeli oli käsittääkseni led-tyyppiset, vilkkuvat lamput, joita myyjien piti ilmeisesti myydä jopa ovelta ovelle.

Johtaja ihmetteli, että onpa vaisua ja tahdotonta porukkaa. Eivät tahdo isoja tuloja ja esiintyvät myyntikokeessa kovin lepsusti.

Suomalainen oli agressiivinen, vain raha merkitsee jotakin, menestyjätyyppi. Hänellä oli hieman kylmä katse ja hän saarnasi myymisen ja menestyksen ideologiaa, virolaisten huonoutta ja suomalaisten hyvää business-kulttuuria. Baaritiskillä hänellä ja avustajalla menivät sukset vähän ristiin, avustaja kyllästyi lopulta suomalaisen paasaukseen ja alkoi laukoa hänkin totuuksia.

Tuote taisi olla aivan turha, ruma ja paljolti epäeettinen. Sympatiani olivat virolaisten työnhakijoitten puolella. Vaikka olenkin ilmaissut tukeni liberalismille, markkinataloudelle ja sellaiselle, en koskaan ole tarkoittanut öykkäröintiä, joka kieltämättä on oikeistolaisuuden yksi piirre. Olen heikkojen puolella ja kannatan varovaisuutta ja eettisyyttä.

Mielestäni nykyinen nuori oikeistojohto Kataisineen ei ole öykkäreitä, vaikka heidän politiikkansa saattaa tietenkin siihen ja heikkojen polkemiseen johtaa. Pahinta on, että heikoista pidetään huolta "väärällä" tavalla. He eivät tarvitse paapomista, ylitse puhumista.

Vasemmisto syyllistyy vuorostaan tähän. Vasemmistolle syrjäytyneet ovat hyvä olemassa, äänestäjinä, uhkana, poliittisen toiminnan moraalisena oikeuttimena. On muka pakko pitää heidän puoltaan, vaikka tosiasiassa laaja, menestyvä keskiluokka on se vallan lähde ja tarkoitus.

Toinen ohjelma oli JOSissa löytökoirien kohtalo- aiheineen. Suomalaisten, etupäässä nuorten naisten piirissä toimii muutamia löytökoirien Virosta ja Venäjältä - pelastamiseen keskittyvä yhdistys. Ne ovat tuoneet Suomeen satoja, myös vahingoittuneita löytökoiria perheisiin sijoitettaviksi ja auttavat myös paikan päällä.

Venäjällä tilanne on tosi huono, painopiste oli veljesmaassa Eestissä. Suhtautuminen koiriin kuvastaa maan tilannetta. Maa on kahtia jakautunut ja edustaa tihkumisteoriaa pahimmillaan/parhaimmillaan. On menestyjien luokka ja suuri luusereitten porukka. Vaurauden pitäisi vähitellen tihkua alempiin kansankerroksiin. Niillä, joilla menee hyvin, menee todella hyvin. On autot, hienot asunnot, rotukoirat jne. Maan verotussysteemi suosii menestyjiä. Huonot, sekarotuiset koiratkaan eivät ole mitään ja joutavat kuolla ja elää, jos ovat elääkseen. Suomi kuvattiin kilttinä mallimaana, missä koirat ovat perheenjäseniä.

Mukana oli Virossa asuva kirjeenvaihtaja, joka oli sitä mieltä, että virolaiset eivät välttämättä ole mielissään takapihojensa kaivelusta. Virolaiset haluavat olla menestyneitä eurooppalaisia, suomaisia nousukkaita parempia, tyylikkäämpiä, sivistyneempiä. Sitä menestyneet usein ovatkin. Virolais-(ja venäläisnaisten) tyylikkyys ja naisellisuus on tuttua markkina-arvoteoriaa. Menestys on joskus hankittu kyseenalaisin menetelmin. Jossakin siellä takana piilee, jos ei nyt aina mafia, niin kuitenkin pettäjä, joka kolkkaa ja petkuttaa tilaisuuden tullen, ajattelee suomalainen ja pitää lompakostaan kiinni. Virolainen taas ajattelee seksin- ja viinanjanoista, tuulipukuista, liikapainoista, äänekästä "poroa", joka tulee lahden pohjoispuolelta, kun suomalaisuus tulee mieleen.

Ihailin miellyttäviä, idealistisia suomalaisnaisia, jotka pelastavat koiria. He ovat hyvällä asialla. Ohjelmat tekivät tärkeää yhteiskunnallista työtä. Kaipaisin lisää tällaista otetta julkiselta tv:ltä, missä tartuttaisiin kiinni tärkeisiin aiheisiin. Niitä public tv:ssä tosin on, vaikka hieman liikaa Helsinki-keskeisesti. Ei Karpokaan huono ole, vaikka jutut ovat vähän Hymylehti-journalistiikkaa toteuttavia ja populistisia yksilöjuttuja. Otan tutkivan journalismin aina ilolla vastaan.

Minä kaipaisin televisioon lisää teemakokonaisuuksia, ohjelmia ja keskusteluja: maaseutuiltoja, energiailtoja, Hanke-Suomen ruodintaa, työttömyysiltoja, syrjäytymisiltoja, yrittäjäiltoja, maahanmuuttajailtoja, huuhaailtoja, Viro- ja Venäjäiltoja, kasvissyönti-, eläinoikeus-, luonnonsuojeluiltoja, rikollisuusiltoja. Ja etteivät aiheet jäisi vain yhden illan tapauksiksi, myös jatkuvuutta. Lihavuus, liikunta, alkoholi, huumeet, tupakka ovat pysyviä kiinnostukseni kohteita. Ne kaikki kertovat yhteiskunnan tilasta, ovat kehitystason indikaattoreita kuten suhtautuminen koiriinkin.

Fiksu nuori mies saa paikan

-otsikolla kirjoittaa Hesari Ylen uudesta toimitusjohtajasta. Juttua on kaiken kaikkiaan melkein kaksi sivua. Yhtenä, mielenkiintoisena yksityiskohtana on hänen sukutaustansa. Jungner kuulostaa suomenruotsalaiselta, mutta mies on suomenkielinen. Jossakin keskustelupalstalla puhutaan tietysti väheksyvästi hurrista, mikä tietysti on aivan asiatonta, koska sen ei pitäisi merkitä mitään. Hänen äitinsä on kuulemma edesmenneen kirjailijan Markku Lahtelan sisar ja maalaisliittolaisen kansanedustajan ja ministerin Olavi Lahtelan tytär. Muistan jotenkin Kemijärveltä lähtöisin olevan Lahtelan. Hänen vaimonsa oli kirjailija Kyllikki Kallas, jonka kuunnelman muistan ainakin kuulleeni. Kyllikin äiti taisi olla peräti kirjailija Aino Kallas, joka kuuluu suomalaiseen kirjallisuuden historiaan. Hän oli vuorostaan Krohnien kulttuurisukua ja Eino Leinon naisystävä.

Siis kun YLEn hallintoneuvoston jäsenelle, vihreän rehevälle Irina Krohnille ei kerrottu, mitä suuremmat puolueet olivat sopineet, hän voi lohduttautua ajatuksella: Sukuun se kuitenkin meni.

Markku Lahtelan sisar oli nimeltään Rauna-Riitta Lahtela, joka oli tunnettu radikaali 60-lukulainen. Häntä ei ole mainittu julkisuudessa sen jälkeen tai en ainakaan ole nähnyt. Jos hän ei ollut Jungnerin äiti, niin sitten täti ainakin. Veljeni kaveri ja Sodankylän poikia muutenkin, Markku Oksanen seurusteli Rauna-Riitan kanssa ja kun tyttö jätti ja Markut menivät joskus Bottnialle, jätetty M. huusi ovelta: Onko täällä arkkitehtia? Jos on niin tulkoon tänne, niin minä tapan. Tyttöystävän uusi kaveri oli kuulemma arkkitehti.

Lahjakkaasta kirjoittajasta M:sta en myöskään ole kuullut sen jälkeen, kun hänen kolumninsa Kodin Kuvalehdessä lakkasi joskus kymmeniä vuosia sitten. Joskus nuorena sattui, että olimme Sodankylän Kantakievarissa ja tulimme jatkoille minun tyhjillään olleeseen kotiini. M:n tyttöystävä oli silloin luokkatoverini Sirkka-Liisa. Minä kyllä vietin yön toisen luokkatoverini Majliksen vieressä, mutta täysin siveästi. Toki minä yritin, mutta tytöllä oli saksalainen sulhanen ja hän oli palaamassa tämän luokse. Toinen pari oletti tietysti meidänkin muhinoineen ja minua tietysti hävetti saamattomuuteni. Kun viina oli lopussa, tartuin kiinni tenupulloon ja aioin muka leikilläni ottaa huikat. En tietysti olisi suurin surminkaan sitä tehnyt, mutta M. otti sen tosissaan ja puhui minulle vakavasti ja levitti tietysti juttua.

M. oli myös aikoinaan stallari, mutta tuli järkiinsä luettuaan Alexander Solzenistynin kirjoja. Minä olin tehnyt sen jo vuosia aiemmin enkä koskaan pystynyt ihannoimaan tuota kammottavaa järjestelmää.

Lappiin

Olen tehnyt mielikuvitusmatkoja syntymämaakuntaani, Lappiin, lukemalla pari kirjaa. Toinen on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema, Lappi, Maa, kansat, kulttuuri, joka on aivan vasta ilmestynyt. Toinen on Tapani Niemen Lapin ja lannan rajalla, ilmestynyt tänä vuonna.

Molemmissa on hurjan paljon tietoa ja asiaa, joita en ryhdy referoimaan. Molemmat ovat oikeita aarreaittoja. Niissä on paljon uutta tietoa minulle, syntyperäiselle lappilaiselle, joka kuitenkin on yrittänyt pysyä jotenkin mukana.

Edellisessä kirjassa oli hieman myös sukuni historiaan liittyvää tietoutta, kun kerrottiin 1882-1884 toimineesta ns. polaarivuoteen liittyneestä Sodankylän väliaikaisesta havaintoasemasta, joka jollakin tavalla edelsi Tähtelän observatoriota, joka on toiminut paikkakunnalla v:sta 1910 alkaen. Sattumalta sekä isäni, että äitini suvut mainitaan paikkakuntalaisten ja tutkijoiden kanssakäymisestä kertovassa kappaleessa. Petrelius-niminen tutkija on kirjoittanut kokemuksistaan painettuja vihkoja, joihin olisi tietenkin hurjan mielenkiintoista tutustua joskus.

Kirjassa mainitaan, että tutkimusryhmän johtaja, professori Lemström majoittui vanhan tuttavansa, Metsätyönjohtaja Mobergin luokse Porvarin taloon. Hän oli äitini isoisä. Sitä nimeä kantavia asuu edelleen Sodankylässä. Sodankylän hautausmaalla on kunnioitusta herättävä, paksuilla kettingeillä ympäröity sukuhauta, jossa tuo mahtimies jälkeläisineen lepää.

Osa retkikunnasta majoittui pappilaan, osa joen itäpuolella sijaitsevaan Annebergin taloon, mistä vuorostaan isäni on kotoisin. Hän muutti nimensä nuoren perheensä kanssa 1930-luvulla. En sitten tiedä oliko isäntänä vuorostaan isäni isoisä, joka oli aikanaan Sompion koulumestari, josta myös Paulaharju kertoi. Hänelläkin on vanhalla hautausmaalla risti. Siinä lukee: Opetti lapsia lukeman ja puhui heillen jumalasta.

Paikkakuntalaiset olivat Laestadiuksen uskonnon vallassa ja väliin retkikunnalla oli väliin ikävää. Sitä kuulemma lievensivät joskus rekiajelut Siurunmaan Onnelan taloon, jossa kuulemma olivat seudun komeimmat tyttäret. Mukavaa sekin, sillä isänpuoleinen sukuni aloitti sieltä Lapin matkansa 1700-luvulla. Siurunmaasta kotoisin oleva, Oulun maakunta-arkiston jo eläköitynyt johtaja, sukulaiseni filosofian tri Samuli Onnela on kirjoittanut Suur-Sodankylän historian, jonka myös mielelläni lukisin.

Tapani Niemen kirja oli oikeastaan ”virallista” tekstiä mielenkiintoisempaa. Hän on kirjoittanut useasti mainitun teoksen, Kaihon kotimaa, jota en ole vielä lukenut, mutta joka tuntuu tämän kirjan perusteella erittäin kiinnostavalta. Niemi on kotoisin Pelkosenniemeltä, saman joen -Kitisen- alajuoksulta, jonka varrella itsekin vietin lapsuuteni. Hän on opintojen ja uran jälkeen palannut Lappiin, kotikyläänsä ja vaikuttaa tieto- ja idearikkaalta persoonalta. Hän on jonkinlainen Lapin matkailun uusi Luther, protestantti, uskonpuhdistaja. Hän ravistelee ja sysää, esittää kiehtovia näköaloja.

Vaikka hänen näkökulmansa onkin Itä-Lappi, kuihtuva ja näköalaton Lapin matkailun lapsipuoli, hänen antamansa virikkeet soveltuvat koko Lapin matkailuun, oikeastaan koko Suomenkin, sillä samaa Lappiahan on oikeastaan koko maan maaseutu. Hän ideoi kylämatkailua, matkailukeskusten ja turistipyydysten ulkopuolella. Hän propagoi paluuta laaja-alaisesti käsitettyyn kulttuurimatkailuun, aitoihin elämyksiin ja kokemuksiin, joissa historia, luonto, tarinankerronta, ruokakulttuuri ja aktiviteetti ovat olennaisia osia. Markkinatalousjärjestelmä tuotteistettuine palveluineen ei suinkaan ole vierasta, pikemminkin päinvastoin.

Tie on silti ohdakkeinen ja vaatii yhteistyötä, paremmin suunnattuja tukia ja kovasti työtä.

Itselläni oli myös samansuuntaisia ajatuksia Keuruun maaseutumatkailussa yrittämisessä. Saumaa olisi ollut, mutta kaikki kilpistyi ekoyhteisön omaksumaan vegetointiin. Tämä ns. yhteisö ei ollut valmis seisomaan omilla jaloillaan, eikä minulla ollut voimaa muuttaa asennetta, vaikka tosin yritin.

On liikuttavaa seurata sammumattoman idealistin, O:n pyrkimyksiä ja luottamusta siihen, että tilanne kääntyy ja muuttuu. Ehkä se on ns. viimeinen oljenkorsi. Hänkään ei ole ehkä tajunnut, että systeemi on väärä. Hänen kaltaisiaan on ollut ja on useita täälläkin. Itsekin kokeilin idealismia muutaman vuoden, mutta se ei toiminut. Miten toimisi nyt?

Viimeiseen saakka

Luin Traudl Jungen kirjan Viimeiseen saakka. Se kertoo hänen työstään Hitlerin yhtenä yksityissihteerinä aivan loppuun saakka. Vaikuttava kirja ajasta ja miehestä, joka ehkä eniten vaikutti koko vuosisataan.

Hitler ei ollut yksityiselämässään kiljuva ihmispeto vaan jopa isällinen, humoristinen, kultivoitunut setä. Kuitenkin hän oli myös pahuuden ruumiillistuma teoissaan ja politiikassaan.

Ihan pelkkänä kirjana ja kuvauksena teos on hyvä ja suositeltava lukea. Se on täynnä sellaisia eläviä ja intiimejä yksityiskohtia, jotka elävöittävät historiaa aivan toisella tavalla kuin pelkkä tapahtumien kertaaminen.

Täydessä terässä

Tutkimus olikin helppo ja asiallinen. Ihmiskone tarvitsee myös huoltoa. Tämä on valmistautumista vanhuuteen, jolloin krempat tulevat tiheämpään, kunnes ne huonontovat elämän laatua, niin ettei ole enää kivaa olla. Pitkäaikaishoidossa makaava vaippaikäideksi en haluaisi koskaan tulla. Toivottavasti rohkeus ja älli sitten riittää muuhun.

Kylällä käynnissä kirjastosta tulevat parhaat annnit. Kirpparilta löytyy aina jotain hauskaa, vaikka erehdyin, kun tinainen kynttilänjalka vuodelta 1704 olikin vain jäljennös. Hieno se silti on.

Lainasin Tom Wolfen Täydessä terässä -esseekirjan, joka kannellaan on sattunut silmääni kirjaston hyllyssä jo pitkään. Sen toinen luku puolijohdetekniikan ja Piilaakson kehityksestä oli kaikella tavalla nautittava. Ensimmäinen tietysti myös. Sen nimi oli Hengaillaan ja se kertoi deittikulttuurin muutoksesta USA:ssa. Kolmannessa käsitellään sosiobiologiaa.

Lonksuu ja ratisee

Minulla on ollut vuosia pyörienhankkijana veteraanien romupiha. Nytkin, vaikka muutto on varmaan kohta edessä ja olen muutenkin helisemässä pyörieni kanssa. Niitähän on koottuina ja osina varmaan yli sata, ne ovat huonossa säilytyksessä. En voinut sanoa ei, kun kaveri soitti ja kysyi haenko taas lastin ennen kuin lumi peittää romut. Eiväthän ne paljoa maksaneet, kun vielä tinginkin, mutta kovin erinomaisia romut eivät olleet. Pari mummonpyörää tulee vähällä vaivalla, sen näin, mutta myynti on sitten eri juttu. Mutta pyöriä pitää olla, vaikka juuri nyt ei olisikaan niille käyttöä. Tunnen itseni taikuriksi, kun saan aikaan hyvän menopelin. Pyörät ovat minulle riippuvuus.

Vein samalla erään pikkuneidin päivähoitoonsa. Keskustelimme mukavasti matkalla talvesta. Oli mukava ajaa vähän autoa. Lähden pian omalla nastarenkaisellani kylille uudestaan. Edessä on totinen paikka, jos joudun paljastamaan intiimeimmät osani naislääkärille. Olen saanut odottaa aikaa toista kuukautta.

Passiivista tupakointia

Katsoin illalla Tv 2:n tupakkakeskustelua. Olisin varmaankin koukussa kuten isä ja veljet, jotka tietämättään tumelivat lapsenkeuhkojani aikoinaan. Poltin kyllä nuorena jonkin aikaa ja tiedän miltä tupakoiminen tuntuu. Olin kahviaddikti ja oli pakko lopettaa sen aiheuttamien riippuvuusoireiden takia. Lopettaminen oli tuskallista vieroitusoireiden takia ja kahvi tuntuu edelleen houkuttelevalta.

Kaikissa nautinnoissa on tärkeää se maaginen nautinnon hetki, johon joko liittyy tai on liittymättä yhteisyyden kokeminen johonkin toisiin ihmisiin tai johonkin sanattomaan.

Tupakka aiheuttaa, samoin kuin alkoholi, varmaankin kohtuutonta rasitusta ja kuluja yhteiskunnalle siinä vaiheessa, kun haitat alkavat näkyä, mutta niin tekee myös ylensyönti, liika seksi, sosiaaliset vääristymät.

Tupakoija maksaa osan laskusta korkeana tuotteen hintana, josta suuri osa on veroa. En tiedä kutsutaanko sitä valmisteveroksi. Kyllä hän työllistääkin siinä kuin kuka tahansa muukin. Työllistää valmistuksessa, kaupassa ja terveydenhoidossa. Ehkä hän sitten myös tekee palveluksen aktiiviyhteiskunnalle, kun ymmärtää kuolla ajoissa ja säästää eläkkeissä ja loppuelämän sairaudenhoitokuluissa.

Ehkäpä paheiden summa on vakio. Tupakoija saattaa olla poissa muusta pahanteosta, kun keskittyy omaan paheeseensa. Ehkä hän myös kerää luovuuttaan ja on parempi ihminen, kun on saanut meditoida ja nautiskella hetken. Mitä olisi joku Jörn Donner ilman savukkeitaan?

Kaipaisimme hyvää huumetta mitä kipeimmin, sellaista josta ei olisi liian suuria haittavaikutuksia. Alkoholi, pieninä annoksina lähentelee ihannetta ja samoin herkut. Mutta kaikkia nautintoja on vaikea pitää kohtuuden rajoissa. Liikunta taitaa olla minun huumeeni ja lähes ihanteellista, vaikka olen potenut vuosia luupiikkiä ja sain sydämen rytmihäiriön liiasta rasituksesta tai se ilmeni ainakin sen yhteydessä.

Suurin suomalainen

Miten voi ylipäätänsä kilpailla suuruudessa? Kunnioitettavia nämä ehdokkaat ovat kaikki, mutta suurmiespalvonta on aikansa elänyt. Ja varsinkin Tarja Halonen näiden joukossa tekee kilpailusta farssin.

Tänään sympaattinen Jukka Virtanen kehui suurta suomalaista, Aleksis Kiveä. Edelleenkin Kiven kieli ja hänen taiteilijakohtalonsa ja historiansa vakuuttaa, mutta onko minussa vikaa, kun kaikki näyttämöllepanot ja elokuvat hänen teksteistään tekevät oloni vaivautuneeksi. Kaikki on niin loppuun kaluttua ja kliseistä. Pikemminkin saa hävetä kuin olla ylpeä. Itse olen koulupoikana näytellyt Kiveä, silloin se tuntui aidommalta.

Mutta tietenkin itse tilanne, että asioista ja historiasta puhutaan puolustaa ohjelmaformaattia. Keskustelulla on oma arvonsa, vaikka se olisi kuinka pönäkkää.

Pienikö kaunista?

Pieni on kaunista
Luin vuosia kirjahyllyssä odottaneen E.F.Schumacherin A study of economics as if people mattered. Olen törmännyt nimeen usein ympäristöasioita käsittelevissä teoksissa.
Oli jännittävää lukea kirjaa, jossa vuosiluku 1980 edusti tulevaisuutta ja vuosi 2000 kaukaista tulevaisuutta. Hänen pohdintansa öljyn loppumisesta, öljykriiseistä osui aika tavalla oikeaan. Hänen suhtautumisensa ydinenergiaan oli epäilevää, vaikka ydinenergian osuus ei noussut ihan niin suureksi, mitä hän pelkäsi.

Schumacher kuoli sydänkohtaukseen jo 1977, siksi hänestä ei ole kuullut tuoreempaa. Hänen ideoitaan ajaa society, joka järjestää edelleen toimintaa, kursseja ja seminaareja.

Hänen neuvonsa keskittyä kehitysmaiden auttamisessa vaatimattomaan tekniikkaan ja ennen kaikkea kyliin, tuntuvat edelleen relevanteilta suuren vielä olemassa olevan maailmankäyhyyden poistamisessa. Mutta kylien elinvoimaisuus on Suomen maaseudullakin peruskysymys. Maanviljelystä ja metsänhoidosta perinteisessä mielessä ei ole siksi ainoaksi elinkeinoksi. Hajautettu energiantuotanto olisi yksi merkittävä apu, mutta tuntuu, että keskusvalta ei sitä oikein innolla pyri edistämään.

Mietin kuitenkin, mitä tapahtui kun Aasian tiikerit ja Kiinan kansantasavalta sekä Intia lähtivät teollisen kehityksen tielle. Tapahtuiko se tuomalla korkeaa teknologiaa kehitysmaihin ja valmistamalla tuotteita vientiin, mitä Schumacher piti pahana. Voittiko markkinatalous kuitenkin, vai mitkä olivat väliin tulevat muuttujat? Jos näin olisikin, onko siitä sittenkään suuren köyhyyden poistajaksi, jos ajattelee ympäristöongelmia ja esimerkiksi Kiinan ja Intian suuria varallisuuseroja ja jännitteitä.

Olin epäileväinen ja kriittinen, mutta tempauduin paljossa mukaan. Pienehköt, mutta toisaalta riittävän suuret yksiköt ovat parhaita. Schumacher oli edelläkävijä, kun hän korosti tätä ns. subsidiariperiaatetta, jonka pitäisi olla myös keskeinen EU:n idea, mikä monesti pääsee unohtumaan.

Vetyauto

Kotimaan kasvot-ohjelmassa oli taas Olavin keksijäkavereita. Nämä ohjelmat ovat olleet jo pitkään pelkkiä reunamerkintöjä hänen kalenterissaan. Siellä olisi mitä ammentaa. Ohjelma käsitteli Ulvilan ammattikoulun opettajan Arto Salosen vetyautokokeiluja. Vetyautot ovat tulossa, kuten kaikki muukin lupaava tekniikka. Muutaman kymmenen vuoden kuluessa öljy loppuu, sanovat ennustukset. Silti sitä kulutetaan entistä kiihtyvämmässä tahdissa.

Olavi olisi halunnut kovin mielellään olla vaikuttamassa uusien energialähteiden kehitykseen, mutta kohtalo ei sallinut. Silti hän on ehkä ollut lisäämässä tietoisuutta. Vaikea sanoa, onko hänen toimintansa nopeuttanut mitään. Hän olisi halunnut, että reagoisimme jo ennen kuin on pakko. Ei ole merkitystä, mitkä hänen vaikuttimensa ovat, yks lysti. Hän on ollut selvillä, maallikoksi varmaan ainutlaatuisella tavalla, energiapolitiikan suuristakin linjoista. Hän ei ollut pelkästään kylähullu, vaikka kenessäpä ei niitäkin piirteitä ole. Nytkin hän on ollut poissa jo monta päivää. Jotain on työn alla, vaikka tuskin hänen on sallittu päästä osalliseksi, vaikka soisin sen mielelläni. Luulen, että hän selvittää näitä metsäpellettiasioita, joista hän kertoi.

Olisin kysynyt riukurakennetalon tämän hetkisestä tilanteesta. Siihenkään en usko hänen ja ekokylän kynsien pystyvän. Jos käy toisin ja koetaloa aletaan pykata, silloin kerrankin ”viherkurjala” on tehnyt jotakin hyödyllistä ja ennustukseni menevät metsään. Niin vakuuttava oli rakenteen keksijä, että uskon tässä olevan suuren mahdollisuuden.

Vetyautoista ja vetytekniikasta yleensä oli Prismassa vasta hyvä ohjelma.

Metabloggausta

Luen aina mielenkiinnolla merkinnät, joissa käsitellään nettijulkaisemisen merkitystä ja suhdetta toisiinsa - varsinkin syksyn pimeillä, kun cocooning iskee. Yksi harvoista viimeaikaisista tajuntaani tulleista on Butt Uglyn. Siinä on mukavasti- ja maltillisesti käsitelty muutamia teemoja, keskustelua ja kuinka kärkevää se saisi olla. Tuntuu, että suomalaisessa blogosfäärissä blogien välinen keskustelu on joko tai, on tai off. Se on joko apinanraivoista sättimistä, mitä sitäkin on kovin vähän tai sitä ei ole ollenkaan. Kehumisetkin ovat maltillisia ja vain kavereiden kesken - suuri välinpitämättömyys on laskeutunut. Tietenkin kärjistän. On riittämiin omissa sisäisissä konflikteissa. Janne J. sanoo:

Me olemme ihmisiä omine mielipiteinemme, ja me olemme tarpeeksi fiksuja valitsemaan sen porukan, jonka kanssa vietämme aikaamme. Konflikti luo kiinnostavuutta - oli kyseessä sitten omien sisäisten konfliktien käsittely tai blogien välinen keskustelu. Tämä ei ole perhe. Me vain olemme kaikki valinneet tuoda oman henkilökohtaisen äänemme julkisesti saataville. Sen pitäisi lisätä keskustelua, ei muuttaa sitä yhteishymistelyksi.

Blogijulkaiseminen on vaarassa nuutua omaan merkityksettömyyteensä, vaikka uusia tilittäjiä tuleekin sankoin joukoin. Minä ainakin kaipaisin intohimojen liikuttajia, provosoijia, problematisoijia enemmän. Itse olen liian kiltti ja keskinkertainen saamaan mitään aikaan.

Globalisaatiokeskustelua

Ei hassumpi ilma

Kävin päivittäisellä reippaalla kävelyllä ja katsoin tätä autiota maisemaa, joka auringonpaisteessa on parhaimmillaan. Järveen on yön aikana tullut jääpeite. Luin lehdestä, että lähellä Keuruun keskustaa liikkuu susia ja karhu, joka nyt lienee talviunilla. Susista lehdessä kirjoitetaan useimmiten tuohtuneessa sävyssä. Minua villipetojen sijaan vainoaa usein pari koiraa lenkin varrella, mutta kiinni ne eivät käy. Viimeinen talventulo tässä maisemassa, minne sitten kohtalo vieneekään – toivottavasti ei asunnottomaksi sillan tai kuusen alle.

Katsoin ohjelman Maailmannäyttämöllä, jossa oli vieraana Jorma Ollila, Risto Sailas ja minulle tuntematon professori Seppo Honkapohja, jotka kaikki olivat globalisaation ystäviä ja puhuivat kuin yhdellä suulla kuinka Suomen pitäisi osata muuttua, jos aiomme tulevaisuudessa pärjätä.

Heidän mielestään viimeviikkoinen Brunilan raportti puhui asiaa, mutta he huomauttivat kuinka asiat tiedetään jo monistakin raporteista. Nyt puuttuu poliittista uskallusta tehdä päätöksiä.

Miksei mukaan ollut otettu globalisaatiokriittisiä keskustelijoita, heitä jotka nyt tuntuvat olevan se tulppa, joka estää suotuisan kehityksen. Siis etupäässä osa vasemmistoa ja ammattiyhdistysliikettä. Heilläkin on argumenttinsa, jotka myös kaipaavat tulla ulos. Heillä on veto-oikeus.

Tuottavuuden kehittäminen, innovaatioiden ja tuotekehityksen edistäminen, koulutuksen kehittäminen ja pääoman ja työvoiman houkutteleminen maahamme jäi ainakin mieleeni edessä olevina suurina kysymyksinä.

Veropolitiikka ja työelämän joustojen kehittäminen ovat varmaan ne vaikeimmat ja eniten ristiriitoja herättävät kysymykset. Ne liittyvät kiinteästi työllisyyden parantamiseen ja työttömien ihmisarvoon, joka heiltä on riistetty.

Tällaisista asioista kirjoittaminen tuntuu epämukavalta, koska en osaa niitä. Tässä keskustelussa puhuttiin valistuneella asiantuntijakielellä, joka on pitkälti ns. koodikieltä eikä avaudu kadunmiehelle. Poliitikkojen ja muiden keskustelijoiden pitäisi nyt osata muuttaa keskustelu tavallisten ihmisten ymmärrettäväksi. Kuinka moni ymmärtää näitä koodisanoja ja käsitteitä? Kysyttäisiinpä katugallupissa esimerkiksi: Mitä on palkkajousto, yleissitovuus, tupo, innovaatio...

Taloustiede ei ole välttämättä kovin eksaktia, tai ainakin muuttujia on paljon. Monesti aivan irrationaaliset tekijät vaikuttavat. Lapsilisien korottaminen voi esimerkiksi ainakin hetkellisesti vaikuttaa syntyvyyttä lisäävästi. Ruotsissa tapahtui niin. Hengen ja mielialan nostattaminen on paljon kiinni innostavasta johtajuudesta, josta Clinton oli hyvä esimerkki.

Onko teollistuminen ja globalisoituminen sama asia kuin ajaisimme Titanicilla täydellä vauhdilla jäävuorta päin, kuten esimerkiksi äärivihreät väittävät, vai ovatko ne ainoita mahdollisuuksia käydä myös käsiksi ympäristöongelmiin?

Arafat

Suhtautumisemme Arafatiin kuvastaa sitä, mitä yleensäkin ajattelemme ääri-islamilaisuudesta, vaikka tässä tapauksessa uskonnolla on vähäisempi merkitys.

On vastenmielistä nähdä iskulauseita huutavat väkijoukot, naamioidut taistelijat, nuoret kiviä heittävät fanaatikot, nähdä terrorin ja itsemurhapommittajien jäljet.

Silti tosiasia on, että palestiinalaisia on kohdeltu väärin. Heiltä on viety paljon oikeudettomasti.

Yassir Arafat menetti mahdollisuuksia, minkä itsekin muistan tiedotusvälineistä, Clintonin muistelmien mukaan juuri Clintonin viimeisten presidenttiaikojen rauhanneuvotteluissa. Arafatista ei koskaan kasvanut valtiomiestä ja Nobelin palkinnon arvoista. Hän olisi saanut kansalleen paremmat olot ja paljon ulkomaista goodwilliä, jos olisi toiminut toisin. Plöki on kirjoittanut Arafatista ja hänen merkityksestään hyvin.

Anne Brunila

Lauantaiseurassa oli vieraana ylijohtaja Anne Brunila, jota tentattiin Globalisaatiotyöryhmän loppuraportin johdosta. Hän on varsin viehättävä nainen, mikä ei suinkaan tee hänen sanomaansa vähemmän kiinnostavaksi. Muistan lukeneeni, että hänellä on kehitysvammainen lapsi, mikä ei myöskään kuulu asiaan muuta kuin inhimilliseltä kannalta. Sitäpaitsi hän hengaa Jyväskylän entisen kaupunginjohtajan kanssa. Pekka Kettusesta puhuttiin ja kirjoitettiin täällä Keski-Suomessa paljon.

Luin lehdestä, että työryhmä oli suositellut muutoksia koulutukseen. Mitä ne ehdotukset tarkemmin ovat, en ole vielä päässyt lukemaan. Mieleen jäi etupäässä jouston vaatiminen työehtosopimusneuvotteluihin, lähes samoin sanoin kuin Esko Aho aikoinaan. Globalisoituneessa, verkostotaloudessa, missä ei voi pelata koroilla ja valuutan hinnalla, kansantalous voi reagoida Brunilan mukaan joko antamalla työttömyyden kasvaa tai palkkojen joustaa. Suomi on valinnut yhden kansanosan hylkäämisen ja satsaamisen työssä käyvän väestön lellimiseen. Tosin se valittaa stressistä ja rasittavista ulkomaanmatkoista ja kuluttamisen oravanpyörästä. Hylätty syrjäytyneiden joukko pidetään nippa nappa elossa ja luvataan, että aivan lähitulevaisuudessa heidän on astuttava remmiin maksamaan eläkkeitä.

Ammattiyhdistysliike, joka on tottunut valtiokapitalistisen korporativistiseen asemaansa ja valtaansa, raivoaa.

Liberalismia

Pääsin Fabulan kautta katsomaan muutamia ruotsalaisia huippublogeja, jotka ovat ehdottomasti seuraamisen arvoisia. Lopultakin pääsen takaisin toiseen kotimaahani, ainakin virtuaalisesti. Näistä blogeista oli huomautettu, että ne edustavat useimmat liberalistisia ajatuksia, joista itsekin olen kiinnostunut. Ne eivät ole ehkä niin kansanomaisia kuin toivoisin. Mukana oli se aamu-tv:ssäkin käynyt Timbron kaveri. Näistä blogeista puuttuu sellainen häivähdys henkilökohtaisuutta, joka mielestäni kuuluu blogeihin.

Clintonin muistelmissa oli mukavasti henkilökohtaisuutta, maailmanpolitiikan ja USA:n sisä- ja talouspolitiikan ohessa. Blogientusiastin oli mukava lukea tällaista tilitystä.

Clintonin saavutukset olivat paljon suurempia kuin media antoi aikanaan ymmärtää. Hän oli kovasti tietoinen tekemisistään. Hänellä oli agenda, joka oli sekoitus konservatismia ja radikalismia. Hän oli yhteisöllisen välittämisen läpitunkema optimisti.

Uskomaton oli hänen sietokykynsä, kun hän kesti lujana äärioikeiston rumat hyökkäykset. Eivät hänen seksuaaliset kompurointinsa olleet niin pahoja kuin annettiin ymmärtää. Hän oli naiivi ja antoi aseet vihollisten käsiin, kun sekaantui nuoreen, epäkypsään tyttöön, kun hänellä oli kuitenkin antoisa työ ja hyvä perhe.

Olen miettinyt, miten Clintonin talouspoliittinen linja suhtautuu meidän puolueisiimme. Onhan siinä paljon sosiaalidemokraattisia piirteitä, mutta ennemminkin se on lähellä keskustaa ja kokoomusta. Republikaanit ovat siitä vielä oikealla.

Clintonin aikana tapahtui uskomatonta taloudellista nousua, eikä se välttämättä johtunut pelkästään noususuhdanteista. Käytettiin sekä keppiä että porkkanaa ja ohjattiin passiivista, avustusriippuvaista väestöä työelämään luomalla vetoa. Osa työpaikoista saatttoi olla matalapalkkaisia, mutta se on käsittääkseni parempi kuin pitää suuria väestöjoukkoja syrjäytymässä ja reservinä, kuten meillä tehdään, kun työssäkäyviä paijataan. Saattaa käydä niin, että reserveistä ei olekaan mihinkään, kun tulee se aika, että heitäkin tarvittaisiin. Työelämä ei ole niin stressaavaa kuin annetaan ymmärtää.

Tihkumista

Katselin tv:n aamuohjelman jälkiviisaita. Sieltä oli poissa Ritva Santavuori ja ajattelin, että miksei, hieman vulgaarioikeistolaisen ex. syyttäjän sijaan, siellä voisi olla hieman analyyttisempi, mutta kuitenkin kansanomaistamista osaava porvari. Nyt globalisaatiota sai puolustaa Vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja Andersson. Hänkin sanoi, että vapaakauppa periaatteessa edistää köyhien maitten asiaa, kuten eilen kirjoitin minäkin.

Kansantalous on kiehtovaa, vaikka ymmärrän siitä yhtä vähän kuin fysiikkaa tai kemiaa. Eikä se varmaan ole yhtä eksaktia. Luen melkein täysiaikaisesti Clintonin muistelmia, joissa niissäkin taloustiede on keskeistä. Hänen mukaansa Reaganin ja Bush seniorin tihkumisteoria, jonka mukaan hyvää tihkuu vähitellen myös köyhemmille, kun rikkaat rikastuvat, ei auttanut vaan tarvittiin valtiovallan toimia. Hänen hallintonsa supisti paradoksaalisesti liittovaltion byrokratiaa, vaikka periaatteessa olisi pitänyt olla toisinpäin. Hän antaa aika raadollisen kuvan republikaanien toiminnasta siinä ajojahdissa mitä käytiin esimerkiksi häntä kohtaan. Se oli niin massiivista, että se ylti jopa tänne Pohjolan tiedotusvälineisiin asti ja sai monet uskomaan salaliittoteorioihin.

Yhden, jopa pienenkin maan kansantalous on niin suuri, että se menee melkein käsityskykyni ulkopuolelle. Sen sisällä on varmaan mahdollisuus tehdä kosolti valintoja. Rikkaat tuntuvat menestyvän aina ja kärsivän vähiten, kun lama tulee. Rikkaat sanovat, että heidän rikastumisensa kehittää uusia työpaikkoja jne kuten Reaganin tihkumisteoria väitti. Köyhemmät taas näkevät rikkaitten huomiota herättävän kulutuksen ja väittävät, että varoja tasaisemmin jakamalla, kehitys olisi parempaa. Johon rikkaammat taas huomauttavat, että silloin ollaan pohjattomassa suossa, kun köyhemmät oppivat laiskottelemaan eivätkä rikkaat viitsi ponnistella, kun se ei ole tarpeeksi palkitsevaa.

En oikein ymmärtänyt mitä kommentoija-Mikko tarkoitti. Jos hän tarkoitti, että töitä ja tehtäviä on rajallinen määrä, että töitä ei riitä kaikille, niin luulen hänen erehtyvän. Nytkin yhteiskunnassa hyvin suuri osa voimavaroista menee monenlaisten tarpeiden tyydyttämiseen. Koko ajan luodaan uusia tuotteita ja palveluita. Mietitäänpä vaikka pelejä ja sähköistä viestintää. Jotenkin sitä kansallisvarallisuutta pitää edelleenkin tuottaa käymällä esimerkiksi ulkomaankauppaa. Vienti vetää nytkin ja tuo veroja ja tuottoja jollakin tapaa kansantalouteen. Tekemätöntä työtä tuntuisi olevan vaikka kuinka paljon, kunhan se osattaisiin tuotteistaa. Esimerkiksi energiapolitiikassa olisi vaihtoehtoja vaikka kuinka paljon, joilla esimerkiksi maaseutua voitaisiin kehittää ja työllistää.

Varmasti tuotin pettymyksen kommentoijalle, sillä en näitä asioita ymmärrä. Tekisin mieluummin vaikka töitä. On niitä työpaikkahakemuksia vetämässäkin, mutta tämän ikäinen ei ole vetovoimainen, vaikka jaksaisin vielä vaikka mitä.

Kuka on radikaali ja kuka konservatiivi?

Tämän aamun ykkösen aamu-tv:ssä oli vieraana ruotsalainen asiantuntija, jonka kirja globalisaation siunauksellisuudesta on juuri ilmestynyt suomeksi. Hän toimii ruotsalaisessa Timbron think-tankissa, joka muistuttaa meidän EVAamme.

Eilen lehdistössä käytiin keskustelua pääministeri Vanhasen ja presidentti Halosen eriävistä suhtautumisista globalisaation hyödyllisyyteen.

On vähän paradoksaalista, että maaseutupuolueen perinteitä kantavan Keskustan johtajat ovat olleet globalisaatiomyönteisiä. Sitähän oli varsinkin Esko Aho, jolla muutenkin oli kansainvälistä näkemystä ja kykyä nähdä tulevaisuuteen. Aho ja Vanhanen ovat sitten myös perinteisten perhearvojen kannattajia. Sellaiseksi presidentin arvovaltaa kantava Halonenkin on väkisinkin tullut, vaikka hänellä tietenkin historiassaan on radikaalin, lukeneen vasemmiston perinteet.

Vasemmisto on muodostunut todellisen konservatismin linnakkeeksi, joka puolustaa jakopolitiikkaa ja väittää jaettavaa olevan ja myös parhaiten pystyvänsä edistämään jatkossakin jaettavan syntymistä. Minusta näyttää, että maailma on muuttunut ja köyhät maat hyötyvät parhaiten, jos saavat käydä vapaata kauppaa eikä nauttia pelkästään kehitysapua. Makromaailmassa suhde yrittämisen ja menestyksen välillä on sama kuin mikromaailmassa, jossa yksilön tukeminen itse auttamaan itseään on paras ja voimauttavin lääke.

Ekokylä ry:n hallitukselle

Ekokylän hallitukselle ja yhteisölle

Kävin eilen oikeusavustajan luona. Hänen mielestään irtisanominen ei täytä huoneenvuokralain säännöksiä eikä ole siis pätevä:

-Siinä ei ole irtisanomisaikaa, mikä lain mukaan kuuluu olla.
-Irtisanomisen syytä ei ole yksilöity.
-Koska Suomessa on sananvapaus, sen rajoittamisen yritys kuulostaa painostamiselta.
-Edes irtisanomista ei ole luovutettu todistajien läsnä ollessa tai haastemiehen välityksellä, mikä ei täytä lain säädöksiä.

Harkitsen asian viemistä oikeuteen. Laissa voi vuokranantajalle tulla tämän tyyppisestä irtisanomisesta seuraamukseksi kolmen kuukauden vuokran uudessa paikassa ja muuttokulujen korvaaminen.

Olisin halunnut sopimusta, missä kaikki lainani ja asumisoikeusraha Ekokylälle olisi mainittu tarkasti, korosta sovittu. Ei ole oikein, että asumisoikeusrahani takavarikoidaan määräämättömäksi ajaksi. Vaikka se ei merkitse kaikkea, se herättää närää. Olisi sovittu osan tavaroitteni varastoimisesta. Enhän voi tehdä sopimusta, että muutan joulukuun loppuun mennessä, kun en halua muuttaa hätäisesti paikkaan, missä ei ole tulevaisuuden mahdollisuuksia. Minulla on jäljellä oleva pääoma määräaikaistalletuksessa ja vapautuu joskus huhtikuussa, joten takuuvuokraakin on vaikea raapia kokoon.

Haen kyllä koko ajan asuntoa ja työtä ja jos tärppää, voin muuttaa jo ennenkin.

En voi hyväksyä ekokyläläisten, itseni mukaan lukien, elämistä yhteiskunnan tukien varassa. Se passivoittaa eikä paikan kehittämisestä tunnu tulevan mitään. Kun tulevaisuudessa on odotettavissa työvoimapulaa, ei ole oikein, että nuoret totutetaan tällaiseen. Vaikka tietenkin työttömyys on yhä fakta, jos katsotaan, että jonhkun on se työpaikka annettava. Ekokylällä olisi hyvät resurssit itsekin luoda työpaikkoja, mutta passiivinen, muka-henkisyys ei saa niitä käyttöön. Päättämisen ja yrittämisen rakenteet ovat väärät, näyttää kokemus. Talousrakenteita pitäisi muuttaa. Uusilla ekoyhteisöillä ja yhteisökylillä ei näillä eväillä eväillä ole sen kummempia mahdollisuuksia kuin meilläkään.

Tähän viitaten, olen yrittänyt käynnistää omasta ja joidenkin mielestä arvokasta keskustelua ekoyhteisökokemuksista ja mahdollisuuksista, vaikka monet kokemukset meidän osaltamme ovat olleet räpeltämistä, yrityksiä ja erehdyksiä. Asioista pitää puhua ja kertoa rehellisesti, ei uskotella epärealistisia asioita. Olen toki kertonut myös positiivisista asioista, joita niitäkin on paljon.

Pellot ovat vieraalla ja rikkaruohottuvat. Niistä on tuloa vain jatkuvasti pienenevät maataloustuet. Talot rapistuvat ja yhteiskunnan varoilla korjattu Väentupa on vähällä käytöllä. Uuteen miljoonaprojektiin, Puutalon kunnostukseen ei ole rahoitusta. Ihan epärealistisia suunnitelmia ja haihatteluja kehitellään. Ensi vuonna on odotettavissa rahoituskriisi, jos tänne ei yhtäkkiä tulvahda uusia asukkaita. Olemassa olevia resursseja, kuten kokous- yms. tiloja (toimisto/ruokala/liikuntahalli jne -kolossi) ei käytetä ja lehtihaastatteluissa kehutaan, ettei halutakaan. Ihmiset muuttavat pois, kun eivät kuitenkaan viihdy ympäristössä, jossa mitään ei tapahdu, vaikka sitä henkisyyttä ja yhteisöllisyyttä yritetäänkin rakentaa.

Keskeisin ongelma on työmotivaatio. Minä haen sitä liberalistisista mahdollisuuksista, jossa talous on aika keskeistä. Vasta se tuo mukaan todellisen toiminnan, joka ei ole esteenä henkisyydellekään.

Ekokylässä 10. marraskuuta 2004
Jukka Melaranta

Bill Clinton

Aloin lukea mastodonttikokoista Clintonin omaelämänkertaa. Vaikutelmat Clintonista ovat sekalaiset. Päällimmäisenä muistissa ovat hänen seksuaaliset kompurointinsa, surkuhupaisa näytelmä, joka sai vanhan kyynikon epäilemään Billin ja Hillaryn yllä pitämiä fasadeja. Vasta käytyjen vaalien aikana muisteltiin Clintonin kansansuosiota ja että hänen aikanaan talous nousi.

Muistan kyllä kuinka tunsin samaa väreilyä kuin voittajat Clintonin ensimmäisen kauden alkaessa, kun Bill soitti saxofoniaan ja edistyksellinen kansa juhli. Sitten se tunne väljähtyi. Terveydenhoitouudistus ei edennyt ja konservatiivit aloittivat vastahyökkäyksensä ja saivat enemmistön kongressissa, Newt Gingrich johtajanaan. Clintonin kompuroinnit olivat niin naurettavia. Silti hän oli syvästi inhimillinen ja pahimpina hetkinäänkin säilytti arvokkuutensa kuten myös Hillary-vaimokin.

Hänen muistelmansa ovat vaikuttavat. Ristiriitainen lapsuus ja nuoruus on kuvattu yllättävän herkästi ja ei voi olla herättämättä myötäelämisen tunteita. Kirjan alku on jo selviytymistarinaa. Tietojen ja nimien runsaus ja tarkkuus on ihailtavaa. Siitä saa varmaan kiittää kirjoittajan hyvää muistia ja päiväkirjaa.

Bill Clinton on tarinankertoja ja hänen kirjansa kuvastaa sitä, että tosiaan elämme tarinayhteiskunnassa. Puhetaito on olennainen osa amerikkalaista menestystarinaa. Presidenttien ja kaikkien poliitikkojen tulee olla hyviä puhujia. Presidentti Nixon oli hyvä puhuja, Reagan varsinkin myös. Kennedy oli suoranainen kaunopuhuja.

Suomessa vasta ehkä nuorempi sukupolvi osaa jotenkin puhua kännyköiden ja vapaamman seurustelukulttuurin ansiosta. Minä kuulun vanhempaan, puhumattomaan kulttuuriin. Kärsin ja häpesin siitä jo nuorena itseni ja toisten puolesta. Yliopistossa oli piinallista joskus olla englanninkielisessä ryhmässä, kun keskustelua ei syntynyt.

Jos oikeasti olen rehellinen, en vieläkään usko muutoksen tapahtuneen. Vasta alkoholi ehkä vapauttaa kielenkannat. Siksihän sitä käytetäänkin. Suomalainen kännipuhe on useimmiten masentavaa. Suomalaiset vaikenevat edelleen kahdella kielellään, suomella ja englannilla. Se on ehkä parasta, sillä tavallinen arkipuhe on myös tylsää. Ainoa puhe, jota jotenkin siedän on asiasta puhuminen tai sitten kirjoitettu ja harkittu teksti. Tiedän kyllä, että jään paljosta vaille.

Höyrylinna

Kotimaan kasvot ohjelmassa tuli äsken pätkä Thomas Commondtin rakennustyömaasta. Hänelle ja vaimolle on kohoamassa upea rakennus Paraisille. Rakennustekniikka muistuttaa hieman vanhaa skandinaavista ja eurooppalaista ristikkopuu, korsvirkeshus -rakentamista. Kehikko tulee Virosta ja sitä oli pysyttämässä virolaisfirma. Savi lisukkeineen täyttää varsinaisen seinän.

Olen tutustunut Thomasiin tietenkin Olavin välityksellä. Hän käytti ohjelmassa uudenaikaista ja kotimaista höyrymoottoria, joka tulee tuottamaan sähkön ja lämmön. Höyrymoottori oli uskomattoman pieni rasia. Höyry tehdään roskapuuta polttamalla. Tänään Olavi kertoi, että keksijä on kehittänyt laitettaan edelleen. Voitelun tarve vähenee teflon-käsittelyn avulla. Sama moottori pyöri tässä meidänkin pihalla taannoin ja kirjoitinkin siitä.

Kahdeksankymmentä yksi-vuotias vanhus oli vielä voimissaan, vaikka ikä jo näkyy. Enää hän ei usko muuttavansa maailmaa, vaikka vielä on "viimeinen" projekti menossa, kuten on ollut jo monta vuotta. Hän tutkii taas pelletöintiasiaa. En viitsinyt sanoa kovin painokkaasti, että hänen on turha odottaa mitään apua ekoyhteisöltä (tai monikossa), joltakin kyläyhdistysten keskusjärjestöltä tai mistään. Hän ei ole oikea henkilö ja asia ei ole suurempien suosiossa. Olavi kertoi saaneensa kuulla metsäpelletöintilaitteen kehittäjältä, että jossakin Itä-Suomessa on kolme yrittäjää, jotka aikovat tehdä kiinteän laitoksen. Olavi jutteli maataloustraktoriin liitettävästä kourasta, joka myöskin on olemassa. Se pystyy koneelliseen risusavottaan.

Olavi on uupumaton idealisti, joka edelleen jaksaa uskoa saavansa apua yhteisöllisyydestä. Hän lähti onnettomasti luomaan kotisivuja "asiantuntijan" avulla. Se oli monimutkaista ja tulos oli heikohko. Nyt M. yrittää koodata sivuja paremmiksi. Blogimuoto olisi ollut parempi, helpompi ja vielä ilmainen. O:lla on joskus kova pää ja itsepäinen luonne.

Laitan tähän loppuun linkin Katselijan vielä olemassa olevaan blogiin, joka jäi valitettavan lyhytikäiseksi. Esimerkiksi Pinserin isäntä kehui tuota huippuesseitä tuottanutta julkaisua. On tosiaan vaikea uskoa ja luottaa blogien yhteiskunnalliseen merkitykseen, kun Katselijan tutkielmat jäivät kuitenkin verraten pimentoon. Toisilla foorumeilla niillä olisi voinut olla tuhansien lukijajoukko; näille foorumeille ao kirjoittajalla on luullakseni pääsy, hänen niin halutessaan.

Että kirjoittaja on kommentoinut vaatimatonta kirjoittajan luonnettani, on minulle ylpeyden aihe. Tulkoon seuraava sitaatti poimituksi blogiini, olkoon se myös kunnianosoitus Olaville ja kaikille Pelle Pelottomille:

"Olen kyllä suurella kiintymyksellä seurannut Maalaisen blogia; ilahduin kun hän sai lainaamansa rahat takaisin, ja hienoa sekin että vaihtoehtoenergiamiehellä oli millä maksaa. Maalainen on useissa postauksissa problematisoinut vaihtoehtoyhteisöjä. Tältä etäisyydeltä näyttäisi, että vaihtoehtoelämää on kahdenlaista: teknistä ja henkistä. Teknisen vaihtoehdon ihmiset - tuulimyllyjen ja ekoasuntojen rakentajat - tekevät varmaan tuhansia tunteja työtä, usein epäonnistuvat mutta joskus innostavasti onnistuvatkin. Henkiset vaihtoehdot koskevat uskontoja, elämänarvoja, elämäntapoja. Niitä näyttäisi yleensä luonnehtivan pyrkimys pois, johonkin toisenlaiseen. Ekokylät ovat teknisen ja henkisen vaihtoehtoelämän yhdistelmiä, pelkään että yleensä epäonnistuneita. Ehkä vika on siinä, että teknistä vaihtoehtotoimintaa ei luonnehdi pyrkimys pois, pakoon, vaan pyrkimys toimivaan taloudelliseen ratkaisuun, siis tämänpuoliseen. Teknisen ja henkisen vaihtoehtoisuuden ajattelutavat taitavat olla yhteen sovittamattomat.

Maalainen itse on vaikeuksissa yrittäessään saada aikaan sosiaalituista riippumattomaksi edes pyrkivää ekoyhteisöä. Ymmärrän hänen vaikeutensa. Sosiaalituilla eläminen on eräs vakiintunut elämäntapa. Sosiaalitukia on; vaihtoehto ettei sosiaalitukia olisi tuottaisi rikollisuutta ym. ongelmia. Jos on sosiaalitukia, on ihmisiä jotka elävät sosiaalituilla; yritys saada heidät pois sosiaalitukielämäntavasta on savustaa heidät "ammatistaan" ja identiteetistään.Sitä paitsi joskus sosiaalitukien ja henkisen vaihtoehtoelämän yhdistäminen onnistuu. Esimerkkinä on Maalainen itse. Työttömyyskorvaus antaa niukan, mutta riippumattoman toimeentulon, ja elämänsisällön luo ei suinkaan huuhaa, vaan kirjailijan ja tutkivan journalistin työ. Maalainen itse esimerkillään osoittaa, ettei henkisenkään vaihtoehtoelämän tarvitse olla pakenevaa, huumeenomaista, vaan hän rakentaa henkistä todellisuutta yhtä ahkerasti ja innostavasti kuin vaihtoehtoenergiamies tuulimyllyjään. Kaunis kiitos tähänastisesta ja kaikkea hyvää eteenpäin. - No, tuli vähän pitkänpuoleinen täydennys silloiseen juttuuni."

Rainbow man

Hyvä S-ryhmä! Toimitte hienosti asiakkaitten lompakoiden hyväksi, kun tuotatte markkinoille aina vain lisää hyviä Rainbow-tuotteita, jotka ovat selvästi kilpailijoitaan halvempia. Laadussa ei ole vikaa. Ruislese-näkkäri esimerkiksi on tosi hyvää ja on ainakin yhtä hyvää kuin kuuluisa ruotsalainen Wasa-Sport. Tänään ostin tuotteet nimellä: Marjainen muromysli ja Hedelmäinen muromysli, jotka ovat todella hyviä karkkimaisia tuotteita, joista voi myös uskoa niiden olevan terveellisiä. Ostin maustamatonta Rainbow-jugurttia. Näin, että hyllyssä oli jopa R-munia. Aplodit vähävaraiselta maalaiselta kuluttajalta.

Muutenkin pidin terveysasiat mielessä. Ostin ison pussin maapähkinöitä, kun luin Hesareista, että pähkinöissä on jotakin toistaiseksi tuntematonta ainesta, joka edistää pitkäikäisyyttä. Otan päivittäin kalanmaksaöljyä, vaikka kengittäjä/verkostomarkkinoija selitti sen olevan huonon tuotteen, koska siihen muka käytetään kaikki perkuujätteet. Hänen edustamansa kalaöljykapselit ovat kuulemma paljon parempia. Hän itse napsii kaikenlaisia lisäravinne yms. tabletteja, edustamansa firman tuotteita. Uskon kyllä, että periaatteessa tavallisen ravinnon pitäisi riittää. Hänen Aloe Vera-juomansa oli kyllä miellyttävän makuista.

Uskon myös, että ravinnejauheet puolustavat paikkaansa ainakin painonsäätelyssä ja kiireisessä elämässä. Kokeilin ruotsalaista Naturdiet-jauhetta ja sain sepältä pussillisen hänen Golden-jauhettaan, joka hakkasi selvästi maussa ruotsalaisen, josta jäi hieman jauhoinen jälkimaku. Jauheesta ja rasvattomasta maidosta ravistettu juoma maistui lähes pirtelöltä. Sepän mukaan sen laatu on paljon korkeampi kuin muitten vastaavien tuotteiden, voisihan sitä vertailla. Minulle ratkaisee maku. Tällaisella ravinnejuomalla voi siirtää ateriointia muutaman tunnin ja uskon, että se lisää myös jaksamista.

Kotona, missä?

Aioin postata korpulta Tikkurilassa, mitä olin saanut aikaan viikossa kaupunkia ihmettelemässä, mutta siellä ei ollut sitä mahdollisuutta, (varmaan virusvaaran vuoksi). Aikaisemmin Pasilassa talletusmuoto oli väärä. Minulla blogaus on suurehko riippuvuus. Nyt on nautiskeltavana suurehko määrä kiinnostavia juttuja.

Vähän on ikävä, kun katselija lopettaa tältä erää. Mielestäni hänen esseensä olivat sitä parasta antia, mitä blogimediasta olen saanut, vaikka en ottaisi huomioon hänen ystävällisiä sanojaan omasta kirjoittajan laadustani. Hän oli kuitenkin eräs viestintuoja niistä mahdollisuuksista, joita vapaalla kansalaismedialla parhaimmillaan voisi olla.

Postilaatikossa oli odottamassa irtisanominen Ekokylän asunnosta. Sinänsä se ei ole mikään suuri menetys, sillä kaipaan jo muutosta. Ehkä minulla on puolen vuoden irtisanomisaika. Jos hellahuone kaupungissa ilmaantuu, minulla ei ole hätäpäivääkään. En ole vielä päättänyt, ryhdynkö mihinkään muuhun kuin blogistin keinoihin. Ehkä ei "hyövää" ruveta maksamaan asianajajille palkkaa. Ehkäpä aika näyttää, kuka oli eniten oikeassa.

Tässä tulee verraten pitkä raportti juntin matkasta kaupunkiin:

Maalainen kaupungissa

Sunnuntaina

Lähdin hevosenkengittäjän matkaan pääkaupunkiseudulle. Olemme olleet hyviä kavereita, vaikka olemme erilaisia ja monista asioista eri mieltäkin. Hän on iloinen veikko, jonka seurassa aika ei tule pitkäksi. Hän on säilyttänyt poikamaisuutensa ja tiettyä herkkyyttä, ison kimpaleen taiteilijaa. Hän kertoo avomielisesti ja humoristisesti kokemuksistaan ja elämästään ja on oppinut tien päällä melkoiseksi psykologiksi. Kuitenkin hänestä saa hienoisen hukassa olemisen vaikutelman.

Kävimme menomatkalla erään hänen asiakkaansa luona jossakin Huitsin Navadassa. Talliin menevä tie oli niin liejuinen ja lantainen, etten lähtenyt edes talliin. Pimentyneessä illassa käänsimme palamaan ruvennutta pyöröpaalia. Halogeenilampun valossa siitä nouseva höyry oli kaunis näky. En ymmärrä miten kengittäjä löysi perille ja pystyi sitä paitsi peruuttamaan peräkärryllistä autoaan kapealla ja liejuisella tiellä. Sadat tuhannet ajokilometrit Etelä-Suomen teillä ovat jättäneet jälkensä. Tajuan olevani melkoinen ansarikasvi häneen verrattuna, vaikka minäkin olen aika kova luu.

Kengittäjä ei ryhtynyt työhön ilman alasintaan ja pakkiaan vaan vuoli liian paksuiksi kasvaneet kaviot ja lupasi palata asiaan.. Asiakas oli lääkärioikeutensa menettänyt tohtori. Hän oli harrastanut omavaltaisia, vaihtoehtohoitoja. Hänellä oli ollut oma yksityinen lääkäriasema aivan Rautatientorin kupeessa ja suuri potilaskunta, minkä hän sitten menetti kaiken.

Nyt hän elää sepän mukaan aika heikoissa oloissa. Hänellä olivat olleet lemmikkihevosensa, viisi kappaletta, joista kolme oli jo kuollut vanhuuteen. Ne olivat vain hellittäviä. Yksi hevosista oli joskus kuollut parteen ja maannut siellä pitkät ajat ennen kuin se oli saatu vedettyä ulos.

Ex. lääkärillä on talo täynnä kissoja ja koiria ja hän eli niiden aiheuttaman sotkun ja lian keskellä. Hän on erikoislaatuinen persoonallisuus, josta sepällä on paljon hyviä juttuja kerrottavana vuosikymmenien takaa.

Tutustuin kengittäjän työsuhdeasuntoon Tuomarinkylän kartanossa. Hän tekee yhteistyötä yhden alueen koulun kanssa. Talossa ei ole vesijohtoja eikä viemäriä. Vessa on ulkona lasikuituinen koppi ja vesi ja suihku tallilla. Talossa on kuulemma pieni kämppä vapaana yläkerrassa. Aion kysyä olisiko minulla mahdollisesti senssejä saada se, sillä vuokra on varmaan halpa ja minäkin pärjäisin näillä mukavuuksilla. Se on palaamista lapsuuden asumismuotoon.

Hengittäähän tässä ympärillä kuitenkin suurkaupunki. Kaikki se mistä tähän mennessä olen vain lukenut tai nähnyt televisiossa. Olen toki asunut Etelä-Helsingissä muutaman kuukauden, mutta pohjoiset kaupunginosat ovat oudompia. Tytär on syntynyt Kätilöopistolla ja olen myös asunut ja tehnyt Vantaalla ja Espoossa.

Tänään lauantaina kävin Salon seudulla tutustumassa Ystävyyden majatalo- nimiseen paikkaan. Se sijaitsee Kruusila nimisessä kylässä. Sitä pitää Nylund- niminen pariskunta. Paikka on pieni, mutta todella viihtyisä. Se on järven rannalla. Rannalla on upea lasitettu terassi, jossa on tilaa, eksoottisia ja kansatieteellisiä esineitä, puuta, seurusteluryhmiä ja vaikka mitä. Voi vain kuvitella kuinka hienoa siellä on kesäisin, kun paikka omistautuu juhlille, seurustelulle ja kuten nimikin sanoo, ystävyydelle.

Paikka toimii kurssikeskuksena ja majapaikkana. Sen taustaideologia on kristillinen, mutta se ei tunnustaudu mihinkään lahkoon eikä hurmahenkisyyteen.

Juttelin kylmällä terassilla Daniel- nimisen isännän kanssa. Hän tupakoi ja hänen puheestaan ei kuulunut mikään tiukkapipoisuus. Hän käytti slangia ja vähän rohkeampiakin sanoja, mutta päävaikutelma oli intellektuellin. Saman vaikutelman sai päärakennuksen salissa olevista hänen julkaisuistaan, ns. ystävänkirjeistä. Ne vaikuttavat kristillisvaikutteiselta intellektuaaliselta pohdinnalta. Painetut tekstit ovat aika varhaisia ja saattaa olla, että uudemmat kirjeet ovat netissä.

Oletan, että yhteisöllä on tukijoukko, aivan kuten meilläkin periaatteessa on. Paitsi että meidän kannatusjäsenyytemme on lopahtamaisillaan. Vapaaehtoiset olivat olleet paikalla suhteellisen lyhyen aikaa. Ulkona puita tekevä mieskin vain kolme viikkoa.

En katsonut asuinhuoneita. Niitä oli kolmessa rakennuksessa. Emäntä veti naisista koostuvaa kurssiaan eikä änellä ollut aikaa kuin tervehtiä. Päärakennuksen sali oli suuri ja aivan toisella tavalla viihtyisä kuin ekokylän ruokala. Seinällä oli tuhansittain kirjoja, kattoon asti ulottuvissa hyllyissä.

Juttelimme yhteisökokemuksistamme. Danielilla ne olivat koko elämän mittaiset, mutta paljon oli samaa. Hänelläkin oli alkuaikojen muistoja, kuinka esimerkiksi alussa heillä asui ryöstöliiga, joka piilotteli tavaroitaan ullakolla. Minä kerroin, kuinka meille yritti Volvo Markkanen perheineen.

D ei muistanut kuin yhden ekokylästä tulleen miehen, josta meillä molemmilla oli aika ikäviä kokemuksia, mutta joku päivä sitten, kun juttelin puhelimessa vaimon kanssa, tällä oli parempi muisti. Vaimo kysyi silloin minulta, että teiltä taitavat kaikki lähteä ovet paukkuen. Ei sentään, sanoin ja hän tiesi useampia, kyllä rauhanomaisia lähtöjäkin on.

D. sanoi verottajan kohdelleen heitä kovalla kädellä eikä hän enää juuri uskalla avata postia. Kirjanpito on alituinen trauman paikka.

Puhuimme jonkin verran energia-asioista. Kerroin iki-ihanasta Olavista jännittävine tuttavineen. D:llä oli tieto siirrettävästä hiilestyslaitteesta, joka tuottaa hyvää tavaraa, mutta ei kuitenkaan ole saanut läpimurtoa, vaikka se esimerkiksi sopisi kehitysmaaoloihin, miksei muuallekin, sillä käytetäänhän meilläkin grillihiiliä. En laittanut nimeä ylös, Olavi on varmaan kiinnostunut, mutta saahan sen sähköpostissa. Ihme kun hän ei tästä ole ollut tietoinen, ei ainakaan ole maininnut.

Hän tunsi windside- tuulimyllyn ja ihmettelimme yhdessä sen vaatimatonta menestystä. Kerroin vähän taustoja, sen minkä tiedän O:n puheista. Mainitsin Kannuksen metsäpelletöintilaitteen ja sen kehittämisestä luopumisen.

Käyntikohde oli lähellä vilkkaasti liikennöityä Turun tietä, mutta pikavuorot eivät pysähdy kylän kohdalla. Jos tulee Helsingistä vakiovuorolla saa matkustaa kolme ja puoli tuntia. Hyppäsin aamulla pikavuoroon ja jäin pois Suomusjärvellä ja kävelin loppumatkan, mikä herätti hymyä isännässä. Hän vei minut takaisin eikä ottanut maksua

Sain Danielilta mukaani nipun hänen ystäväkirjeitään. Hän on kirjoittanut mm. New Agesta erinomaisen kiihkottoman tutkielman, johon aion joskus palata. Hänen yli 100 sivuinen kirjeensä terapiasta oli myöskin erinomaista luettavaa myös yleisesityksenä. Hän tekee selvää jälkeä vanhentuneeksi katsomastaan psykoanalyysistä ja sen sukuisista terapioista, mutta hauskalla ja ymmärtäväisellä tavalla.

Hänen pääargumenttinsa on ”potilaiden”, terapoitavien kohtaaminen ihmisenä, mikä saattaa kuulostaa itsestään selvyydeltä, mutta mikä ei taida ainakaan psykoanalyysissa pitää paikkaansa. Pidin kovasti hänen tästäkin tutkielmastaan, jonka varmaan voi hakea tai pyytää Ystävyyden majatalosta. Itse ei-kristittynä, (kulttuurisesti kylläkin) minua ei puhutellut jumalapuhe, vaikka se olikin varsin vähän häiritsevää.

Yhteisössä oli jo ulkotöitä tekevä mies. Olisin varmaan päässyt asumaan maksua vastaan, mutta mitä olisin tehnyt? En ole halukas lähtemään toisten nurkkiin ja olen saanut yhteisöllisyydestä tarpeekseni siinä muodossa, mitä se on ekokylässä.

Bussi meni aika läheltä ex. avoperhettäni. En ole kertonut pojille matkastani. He olisivat varmaan vaatineet minua käymään, mutta en tällä kertaa sinne lähde. Se ei ole minulle kovin inspiroiva paikka.

Olin läpikylmettynyt enkä jäänyt katselemaan Helsinkiä vaan palasin M:n kämppään ratsastuskartanoon. M. vietti aikaansa ex. perheensä ja uuden naisystävän kanssa ja sain olla viime yön omassa rauhassani.

Nukuin, luin, katselin tv:tä ja koetin nukahtaa varsinaisille yöunille. Pidän kovasti Itsevaltiaat- satiiriohjelmasta. Katsoin myös Mirja Pyykön Jos-ohjelman, jossa keskusteltiin seksiturismista. Mukana oli eri alojen asiantuntijoita, joilla menivät sukset vähän ristiin, vaikka kaikki puhuivat totuutta omalta kantiltaan. Mukana oli Thaimaan seksibaareista kirjan kirjoittanut nainen, joka kertoi siitä, että niissä käyvät länsimaiset eivät välttämättä ole julmia saalistajia. Peli on kuitenkin peliä.

Ennen matkalle lähtöä luin Keski-Suomalaisesta uutisen kuinka joku yleisönosastokirjoittaja oli joutunut sakkoihin ja vahingonkorvauksiin tölviessään paikallispoliitikkoa sinänsä aika lievästi. Otin kiireesti pois oman juttuni, jossa hieman epäilyttävästi ja epämiellyttävästi käsittelin erästä yksityishenkilöä. Kunnia on varmaan arka paikka, vaikka kunniaa loukattu voi rankaisematta omalla toiminnallaan lamauttaa yhteisöä, kuten meillä on käynyt. He varastavat minun ja muitten työtä, jota kuitenkin on paljon tehty. Laki on niin kuin se luetaan, on eittämätön totuus. Kirjoittaja ei ollut palkannut kunnon asianajajaa, sillä pitäähän yleistä intressiä koskevissa asioissa pystyä polemiikkiin. Miten lehdet pystyvät toimimaan rankaisematta? Kunnianloukkausjutut eivät oikeastaan kuulu oikeuteen, jos ei voida todistaa ”loukkaajan” puhuneen oleellisesti perättömiä.

Minä en omasta mielestäni kerro valeita ja totuutena toisen käden tietoja. Ehkä ne eivät ole läpeensä tsekattuja. Minulla on paljon tietoja, joista en voi niiden arkaluonteisuuden takia kirjoittaa ja kun asiat ovat tulleet vain yhdestä lähteestä.

Viime torstaina ekokylän porukkaa oli kokoontunut puhumaan tavoitteistaan. Ruokalan ovelle oli ilmestynyt lappu tästä jälleen taas niin löysästä puheesta ja itsepetoksesta. Puhuttiin toimeentulosta ja hurskasteltiin. Joku oli jopa kirjoittanut haluavansa ruveta valmistamaan pellettipolttimia. Olavi ei sellaisesta uneksukaan, eikä hän ollut mukana. Keuruulla on tällaisten laitteiden arvostettu valmistaja. Se vaatii tekniikkaa, resursseja ja taitoa. Yhtä hyvin olisi voitu suunnitella kuuraketin valmistusta. Taidettiin paperissa puhua myös suvaitsevuudesta, mikä vitsi!

Tänään lähdemme Mäntsälään yhdelle tallityömaalle. M. laittaa alkuun laudoitustyön, minä teen ehkä puita M:n kakluunia varten. Hänellä on toistaiseksi käyttämättömänä kylmillään iso huone, jossa on vanhanaikainen pönttöuuni. Huomenna lähdemme työmaalle, jota varten varsinaisesti tänne tulin auttamaan talkoohengessä, purkamaan erään varastorakennuksen pohjia.

Sunnuntaina olimme sepän tyttären tallityömaalla. M ja toinen appiukko koolasivat vanhan hirsirakennuksen sisäseiniä ja minä katkoin moottorisahalla entisiä lattialankkuja klapeiksi. Väkisinkin sahasin naulaan pari kertaa ja lankuissa oleva hiekka tylsytti terää lisää.

Nuoripari on suhteellisen vasta ruvennut porukoimaan. M:n sievällä tyttärellä on muutaman ikäinen pikkutyttö, jonka tunnen ekokylästä hänen oltuaan vaarinsa luona. Hänellä näytti olevan tyttäreni vanhat nukenvaunut ja vauvanukke, jotka myin pois.. Tyttärellä on kaksi poikaa ja tuskin he rupeavat leikkimään vaunuilla. Det är bilar som gäller.

Heidän hevosensa olivat ulkosalla, kun talli ei ole vielä valmis. Toinen on vanha tuttu vuonohevonen Hugin, toinen oli vuokrahevonen, joka oli sairas. Pitäjät olivat huolestuneita ja pohtivat kuumeen syitä. Yksi oli matoepäily. Se sai juuri matokuurin, sillä matoihin voi kuolla. He saivat ajaa kymmeniä kilometrejä katsomaan illalla hevosta uudelleen. Se seisoi pää riippuen kuraisessa aitauksessa loimella peitettynä.

M oli valanut tallin lattian joskus kesällä. Päivä on jo lyhyt ja koska lamppua ei ollut, piti lopettaa aikaisin. Oli vähän pitkästyttävää odotella hikisenä kotiin lähtöä.

M:n vävyehdokas on tarmokas nuorimies. Hänen koulunsa olivat menneet minimimenestyksellä, mutta hänestä oli tullut parikymppisenä melkein suurliikemies. Hän oli ryhtynyt kuljetusalalle ja vuodessa, parissa hänellä oli 26 rekkaa ja kymmeniä työntekijöitä. Hänen menestyksensä salaisuus oli M:n mukaan se että hän järjesti rekoilleen kyydit mennen tullen aktiivisesti etsimällä rahtia.

Mieltäni kiinnitti, että nuoripari oli tehnyt melkoisen halkosavotan, kun he olivat raivanneet tulevan ratsastuskentän pohjalta puut. Puuta oli todella paljon pilkottuna ja pilkkomista odottamassa. Pilkkominen oli tehty kirveellä. Taas tekee mieli sanoa, että olisipa tuollaista tarmoa ekokylän nuorissa, niin yhteisöllä ei olisi hätäpäivääkään.

Maanantai

En lähtenyt sepän mukaan kengityskeikalle, vaikka siellä olisikin ollut mielenkiintoista. Paikka olisi sijainnut kuulussa Keskuspuistossa.

Otin pyöräni, jossa on takana nastat, ja lähdin tutkimaan Pohjois-Helsinkiä. Nastat olivat tarpeen, asfaltti oli paikoin jäässä.

Kävin Pasilassa, jossa olen käynyt tekemässä tv-ohjelmaa. Menin Itä-Pasilan puolelle. Olen siellä käynyt ennenkin ja lukenut ja nähnyt tv:ssä sen ankeutta. Miten voi olla niin masentavan rumasti rakennettua paikkaa olemassakaan. Siinä on Suomi rumimmillaan.

Kävin pääkirjastossa, joka oli funktionaalinen, mutta vähän ankea sekin. Kävin netissä katsomassa Pinserin listaa, mutta en saanut otettua kirjoituksiani levykkeeltä. Ehkä talletusmuoto oli epäsopiva. En nähnyt, että mitään järisyttävää olisi tapahtunut parissa päivässä.

Pyöräilin Vantaan puolelle ja kävin muutamissa isoissa liikkeissä Kehä III:n varrella. Bauhaus oli upein. Niitten työkalut ovat suorastaan työkalupornoa. Mainitsen pari juttua. Kymmenellä eurolla sai yhden telineen, jonka voi kiinnittää niin sanottuun eurolavaan, standardikokoiseen kuormalavaan. Telineitä tarvitaan kaksi, siis 20 € yhteensä. Siitä tulee oivallinen teline vaikka klapeille. Tietenkin tarvitaan traktori missä on trukkipiikit tai oikea trukki lavoja liikuttelemaan. Keksintö oli todella hyvä. Sillä jos lava menee rikki, telineet voi kiinnittää yhdellä kädenliikkeellä. Nyt mieleeni tulee, että ehkä telineen avulla lavasta voisi tulla väliaikaispöytä. Jos ei suoraan niin tukevoittamalla kiinnitystä jotenkin.

Minun silmiini sattui kaikkialla pyöräteitä. Täällä on oikeastaan ihan hienoa, vaikka ehdin yhtenä päivänä nähdä vain vähän.

Toinen kiinnostava tavara oli taas uudenaikainen jätkänkynttilä. Ne olivat tehdyt tavallisesta, pyöreästä jätepuusta. Niissä oli vain yksi reikä keskellä ja yksi reikä sivusta porattuna ilma-aukoksi. Sisällä taisi olla jotain vahaa sytykkeenä. Toinen hyvä versio jätkänkynttilästä oli rimoista rautalangalla yhteen punottu nippu, joka palaa hyvin ja pitkään. Kokeilin niitä ensimmäisissä Maan Syke-festareissa. Se ei ollut minun keksintö; olen nähnyt Olavilla kaupallisen tuotteen.Tietysti on normaali jätkänkynttilä, jossa on moottorisahalla ristiin sahatut hahlot.

En ostanut mitään, mutta kävin Mäkkärissä ja tilasin friteeratut jättikatkaravut kuten eilen. Ne ovat oikein hyviä ja niitä voi tuskin kutsua roskaruoaksi. Näin tosiaan kuinka Mäkkärin seinällä mainostettiin salaatteja ja hedelmiä ja muuta terveellistä.

Näin oikeastaan ensimmäisen kerran elämässäni Vantaan joen (ja keravan joen), vaikka olen Vantaalla asunut ja ollut töissä. Helsingin pitäjän kirkolla oli säilynyttä tunnelmallista museoaluetta ikivanhan kirkon ympärillä, eikä se ole kaukana täältä.

Tämä talo on mukavuukseton, mutta muuten mukava. Yläkerrassa on yksi hellahuone vapaana, eikä sillä ole menekkiä. Kysyn ehkä kaupungin vastaavalta isännöitsijältä, voisinko saada vuokrata sen. Se on isompi kuin minun nykyinen huoneeni. Nämä huoneistot eivät kuulemma tahdo kelvata kenellekään. Osa on ratsastuskoulun hallussa. Olen näinä päivinä huomannut, että pesemättömyys on jonkinlainen ongelma, mutta siihen voisi löytää ratkaisun saunoilla ja uimahallikäynneillä.
Alapesun ja tukankin pesun voi tehdä pesuvadissa ja vettä voi tuoda kanisterissa. Myös vaatteiden pesu on pieni pulma. Vuokra ei mahda olla paljoa. Saunavuoron voi vuokrata jostakin tältä alueelta.

Kävin juuri ensimmäistä kertaa suihkussa kolmeen päivään ratsastuskoulun pienessä kopperossa, samalla kun seppä kävi kengittämässä ponin.

Työ kävi äkkiä tottuneelta. Kaikki näytti helpolta, näytti aivan kuin seppä olisi vain huitonut sinne tänne, mutta se oli äärimmäistä tarkkuustyötä.

Tiistai

Tänään lähdemme Nurmijärvelle tekemään sitä työtä, jota varten oikeastaan tulin tänne, purkamaan vanhan varaston pohjia M:n entisellä tilalla. Hänen vanhapoika-kaverinsa, originelli maaseudun asuja on mukana työssä. Emme ehkä pääse työhön edes käsiksi vaan aika menee valmisteluun.

Viimeisimpään julkaistuun postaukseen oli tullut muutamia kommentteja, joihin haluan vastata, kunhan pääsen netin ääreen.

Eräs yhteisökylä-tapaamisessa mukana ollut pohti, että ennen ei kannata hankkia paikkaa ennen kuin sitoutuneiden joukko on olemassa. sinänsä hyvä ajatus, mutta kuka päättää sitoutuneisuuden määrän ja tiedon omista resursseista. Kokemukseni on että ekoyhteisöön tulee väkeä, jolla ei ole mitään käsitystä voimavaroistaan tai he yliarvioivat niitä rutkasti.

Mielestäni taloudellinen vastuu on sinänsä tärkeää, vaikka kokeilimme sitäkin ekokylässä kynnysrahan muodossa. Lopulta kävi, että pääoman virta tyssäsi ja vanhatkin rupesivat hakemaan rahojaan pois muuttaessaan kuten minäkin nyt teen. Sitä paitsi tyhjätaskuillakin pitäisi olla mahdollisuus päästä mukaan. Varakkaammat ja yritteliäimmät eivät lähde vetämään kivirekeä vaan käyttävät varansa itsensä ja perheensä hyväksi.

Periaate, joka oli alun perin aikomuksena, olla käyttämättä yhteiskunnan tukea eli työttömyyskorvausta ja jota olen propagoinut, voisi olla aktivoiva tekijä. Itsekin alun perin ansiosidonnaisen tuen saajana vierastin aluksi ajatusta. Minuun tuki ei vaikuttanut passivoivasti. Ehkä tässä pitäisi olla siirtymäaika, vaikka siirtymäajalla onkin taipumus muodostua pysyväksi.

Ehkä yhtenä syynä eroon on ekoyhteisön ns. henkisyys. Se oikeuttaa "loisimaan" yhteiskunnan kustannuksella. Siinä on ajatus, että emme kerää rahaa maallisia asioita varten. Jotkut odottavat henkisiä mullistuksia, Uuden ajan alkamista, jos sitä ei maailmanlopuksi kutsuta. Periaatteessa sama kuin jehovantodistajilla, jotka eivät kouluta lapsiaan, kun lopun aika on kuitenkin käsillä.

Toinen ja minua läheisempi ajatus on Lutherin ikivanha ajatus: Vaikka huomenna tulisi maailmanloppu, tänään istutan omenapuun. Luther oli paljossa taantumuksellinen, mutta paljossa myös kiehtova. Protestanttinen työetiikka oli se sitten kalvinistista tai luterilaista on ollut todella merkityksellinen länsimaisen menestyksen tekijä.

Katsoin eilen Panu Rajalan Elina Ylivakerin elämästä tehtyä tv-näytelmää. Se jäi nyyhkytarinaksi ja aika tavanomaiseksi, vaikka näyttelijäsuoritukset olivat hyviä. Se taustalla oleva syy Maria-päähenkilön ahdistukseen olisi pitänyt tuoda esille raaemmalla tavalla. Hänellä saattoi olla syynsä kokea huonommuutta ja täyttymättömyyttä, mutta lukemattomien naisten, jotka eivät yhdynnässä koe orgasmia ei tarvitse olla muuten vajaita, koska he saattavat vähän kehittyneemmän yhdyselämän avulla olla mitä hienompia rakastajattaria ja lämpimiä puolisoita. Vaikka saattaahan tosin kykenemättömyys emätinorgasmiin olla merkki jostakin perusvajeesta, mitä tällainen maalainen vanhapoika näistä asioista voisi tietää, kun kokemuksiakin on perin vähän. Ne harvat kerrat, kun kumppani on ollut tässä suhteessa ”normaali” ovat olleet palkitsevia ja miehuutta nostattavia. Pidin kyllä aina huolta kumppanin tyydytyksestä, mutta se ei ollut ihan sama asia.

Illalla: Kengittäjän aikataulu ja työkin on kuin eläinlääkärin eikä suunnitelma pitänyt. Tulin asunnolle yhdeksitoista, mutta isäntää ei kuulunut vielä pitkään aikaan. Hän oli ollut naisystävänsä luona ja kengittänyt yhden hankalan hevosen. Emme päässeetkään parakin purkuun vaan menin mukaan Ruskeasuolle, missä hän kengitti valtavan kokoisen valkean hevosen, jolla oli kenkä irronnut. Hän laittoi kavion ja kengän väliin nahkan suojaamaan, ettei painava hevonen astu jalkojaan kipeäksi. Kenkään piti vielä hitsata palanen ja siitä tuli kokonainen kehä, juuri painon vuoksi. Näppärästi sekin kävi.

Kenkiin ruuvataan tähän vuodenaikaan erikoisteräksiset hokit liukastumisen ehkäisemiseksi.
Minun työni jäi viitteelliseksi; kannoin vain peräkärrystä sepän kenkävaraston eteisen komeroon. Oli tietenkin mielenkiintoista nähdä seppä työssään. Hän tapasi pari entistä työtoveriaan ratsupoliisista, missä hän oli tallimiehenä parikymmentä vuotta.

Aamupäivällä ajoin Tikkurilaan. Paikka oli niin muuttunut, etten tunnistanut juuri mitään, vaikka kävinkin siellä töissä yhden vuoden. Tosin en silloin tainnut paljoa kulkeakaan ympäristössä Ajattelin mennä Heurekaan, mutten ehtinyt. Paluumatkalla ajoin hieman vikaan, kun seutu on outoa eikä minulla ole karttaa. Tein varmaan turhia lenkkejä. Minun metodini tutustua paikkoihin on hortoilla eksyksissä.

Keskiviikko

Uusi USA:n presidentti on todennäköisesti George W Bush. Maailma ei tähän kaadu, vaikka Kerry olisi ollut muutospresidentti ja meidän, eurooppalaisten suosikki. Mitä olisi tapahtunut, jää näkemättä.

Olin Irakin sodan kannattaja, kun se kerran syttyi. Tietenkin olisin halunnut ensin neuvotteluja ja kansainvälistä yhteistyötä. Sotaan vieminen osoittautui propagandakuplaksi ja sodan todellisuus niin hirveäksi kuin pessimistit sanoivat.

Ehkä olisi pitänyt tuntea paremmin Islamia. Olen lukenut Ishad Manjin (ei oikea kirjoitusmuoto) kirjan Islamin kahdet kasvot. Se on todella silmiä aukaiseva kirja, jota voi suositella. Kirjoittaja on radikaali, etelä-aasialaista alkuperää, Ugandassa syntynyt ja Kanadassa kasvanut nainen.

Hän menee paljon pidemmälle kuin maltilliset, ääri-islamin tuominneet länsimaalaismuslimit, suoraan Islamin syvälliseen arvosteluun. Hänen kritiikkinsä ydinteema on rikastuneen, aavikko-heimo-sunnilais-arabilaisuuden syvästi taantumuksellisen johtovallan tuhoisuus. Silti hänkään ei hylkää itse uskontoa, vaikka hänellä olisikin kaikki syyt siihen

Torstai

Ehkä pääsen tänään netin ääreen. Hieman turhauttavaa olla toisten nurkissa, vaikka isäntä onkin enimmäkseen muualla.

Tänään aion koettaa hellahuoneen puulieden vetoa. Ovessa ei ole lukkoa, joten sinne pääsee. Huone on aika kalsea, mutta enköhän sinne kotiudu, jos saan vuokrasopimuksen. Viihtyvyydessä hella on keskeinen tekijä. Kävimme eilen Mäntsälässä tallin rakennustyömaalla. Lastasin aiemmin katkomani puut ekokylän peräkärryyn ja M jatkoi koolausta. Siinä on puuta sitten varmaan minullekin ja täällä on lankkukasa, jonka pilkomme yhteistoimin, kunhan kiireinen isäntä ehtii. Hänellä on kengityksiä ja vaikka mitä menoja.

Tänään iltapäivällä olemme menossa Nurmijärvelle lopultakin tekemään purkutyötä ja sitten huomenna lisää. Seppä aikoo siinä välissä tehdä pitkän matkan kengittämään hunningolle menneen lääkärin pollet. Aamupäivällä ajelen ehkä Tikkurilaan ja käyn Heurekassa. Eilisen puukuorman purkaminen vie aikansa, koska kantomatkaa on.

Minulla on ollut taas lukuelämys, kun olen lukenut Hesarin toimittaja Pekka Mykkäsen kirjaa Kiina rynnistää huipulle. Sekin on tosi mielenkiintoinen, asiantunteva ja hyvin kirjoitettu teos, jossa tuota elämäämme suuresti vaikuttavaa maata valotetaan monipuolisesti.

Todella hyvä kirja, jossa valotetaan Kiinan avautumisen ja demokratisoitumisen prosessia syvällisesti ja asiantuntevasti.

Vähän levoton isäntä ajoi Nurmijärvelle. Kävimme sopimassa vanhanpojan kanssa huomisesta työstä, jätimme kärryn ja kävimme Rajamäellä uimahallissa.

Perjantaina

Tänään oli hetken aikaa työtä ja vielä tihkusateessa. Lastasimme kolmeen pekkaan likomärkiä rakennustähteitä ja ajoimme ne Nurmijärven kaatopaikalle. Aikaa meni matkoihin. Veimme ekokylän peräkärryn valot korjattavaksi eräälle kengittäjän kaverille, joka on kätevä käsistään. Hän saikin ne kuntoon. Nyt ei tarvitse enää ajaa valottomalla peräkärryllä pikkuteitä poliisia peläten.

M kertoi myöhemmin tarinoita tästä kaverista ja hänen tempauksistaan, jotka olivat todella railakkaita. Joku taitava kirjailija osaisi käyttää niitä aiheinaan.

Itse olen erilainen. Minulle ei perinteinen miehekkyys ja hauskuus ole mitenkään tärkeä asia. Ihailen toisinaan lahjakasta huulenheittoa, vitsien ja naisjuttujen kertomista, mutta kovin usein ne tuntuvat banaaleilta

Minulle nämä päivät ovat osittain tyhjäkäyntiä, mutta jos seurauksena on halpa hellahuone maalaismaisemassa Helsingissä, se on ollut sen väärti. M lupasi kysellä mahdollisuuksistani. Voi olla, että tänne otetaan vain työsuhdeasujia, mutta hellahuone ilman mukavuuksia ei ole kelvannut enää juuri kenellekään. Kokeilin eilen hellan vetoa ja vaikka se oli tuhkaa täynnä se veti. Maalata osaan, mutta en koskaan ole tapetoinut. Huone tulisi huomattavasti viihtyisämmäksi näillä toimenpiteillä. Ehkä ryhdyn siihen, jos saan huoneen. Täytyy katsoa tapetointiohjeet Valittujen Palojen Tee Se Itse –kirjasta.

Piha on kuulemma aivan fantastinen varsinkin keväällä, kertoi talon vakituinen asukas, eläkkeellä oleva tallimies. Voi tuntea olevansa maalla, vaikka onkin keskellä suurkaupunkialuetta. Talo on omassa rauhassaan, unohtuneena nykyajalta.

Hain eilen Helsingin ulkoilukartan. Se antaa todella hienon kuvan pääkaupunkiseudusta. On paljon nähtävää, pyöräily- ja kävelyreittejä, luonnonsuojelualueita ja kulttuurimaisemaa joka puolella.

Huomenna pääsen takaisin Keuruulle. M kengittää menomatkalla ex. lääkärin hevoset ja hänellä on keikka myös Haapamäellä. Hän sanoi ehkä jatkavansa takaisin jo samana iltana, vaihdettuaan talvirenkaat ja tsekattuaan postinsa. Hänellä on vajaan vuoden ikäinen autonsa, joka tuntuu kulkevan uskomattomia taipaleita.

Lauantai

Sain odotella pitkään isäntää ennen kuin pääsimme lähtemään, ehdin lukemaan kaikki mahdolliset tekstit, lopulta luin englannin sanakirjaa, niin heikoilla olin. Kotimatkalla kävimme taas ex.lääkärin luona. Nyt seppä ehti kengittämään molemmat hevoset. Toisella oli kavioissaan mätää. Seppä antoi ohjeet lääkärille miten tämän pitää hoitaa lemmikkiään Sain pitää molempia hevosia paikallaan. Ne olivat kilttejä luontokappaleita. Muistan kuinka lukiolaisena hoidin meidän viimeistä hevostamme ja pelkäsin sitä aluksi. Se kyllä tottui minuun ja oli oikein kiltisti loppuajat, eikä yrittänyt rumia temppuja.

Sovimme lääkärin kanssa, että yritän tehdä raakakäännöksen hänen sokeritaudin vaihtoehtohoitoa käsittelevään kirjaseensa. Tyttäreni, joka on opiskellut ruotsia voi tarkistaa kieliasun, koska minun on vaikea kääntää ei äidinkielelle.

Sepällä on järkevä filosofia hevosten käsittelyyn. Hän ei anna eläinten hyppiä nenälleen, kohtelee niitä kyllä kunnioittavasti mutta täysin hevosenomaisesti, johon varmaan eläinten ystävillä olisi jotakin sanottavaa. Hän sanoi kulkevansa niitten takajalkojen vierestä ja että, jos hän niitä pelkäisi ne saattaisivat potkaista.

Hän alkaa viisikymppisenä olla jo vähän raihnainen, mutta yli 30 000 kengitettyä hevosta on antanut sellaisen rutiinin ja amattitaidon, että raskas kengityssepän työ käy myös tyrävaivaisena. On ilo katsella ammattimiestä työssään.