Idylliä

On hauskaa tutustua ensimmäiseen lapsenlapseensa. Olimme kauniissa ilmassa ulkona kahteen otteeseen, ennen ja jälkeen päiväunien. Poika todella tutkii ja tekee kaiken perusteellisesti. Otimme ulos potkuauton, sidoin siihen narun vetääkseni ja jarruttaakseni. Pihalta on ajotielle asfalttiluiska, muuten tie on soraa ja hankala kulkea. Poikaa vetää asfalttitie, jonka vaarallisuutta hän ei tajua. Potkuauto on ihanteellinen pienen lapsen leikkikalu. Vedin myös häntä kolmipyöräisessä, joka pakkasi kaatuilemaan. Poika löi itsensä, mutta ei huutanut juuri ollenkaan.

Luin hänelle ns. pixi-kirjoja, joita meillä on tyttären jäljiltä paljon. Ne olivat viehättäviä pieniä kirjoja, hyvin tehtyjä ja halpoja. Niitä on vieläkin myynnissä uusintapainoksina ja uusiakin on tullut. Jossakin on kuulemma myös automaatteja, joista näitä voi ostaa. Suomeksikin niitä julkaistiin ainakin joitakin. Minä luin aina tyttärelle ruotsinkieliset kirjatkin suomeksi. Pystyn takeltelematta ainakin lukemaan kuvakirjatekstit.

Yritin saada ostajaa karpaloille, mutten vielä onnistunut. Jos olisin Suomessa ja Pelle Pelottoman tyylinen, kehittäisin lehtipuhaltimesta karpaloimurin, jolla tekisin varmasti suuria tilejä. Silloin se ei olisi enää turhake. Tukholman herkkuliikkeissä karpalot maksavat talvella omaisuuksia. Täällä niitä ovat suot täynnä.

Hetken päästä idylli vaihtuu kauhun hetkiin, kun Valle putoaa kaksi kertaa rappusilta, ensin kiviportaita myöten, sitten hetken kuluttua pää edelle nokkosiin. Me aikuiset seisomme vieressä ja syytämme itseämme, ettemme valvoneet kyllin, mutta toisaalta lapsi haluaa tehdä itse asioita. Nyt hänellä oli kumpparit ja sadehousut ja hän oli vähän tavallista kömpelömpi.

Onneksi suurempaa haaveria ei tapahtunut, lapsi on kestävyyden ihme. Pian kaikki on taas unohtunut ja uudet leikit mielessä. Istumme hetken sohvalla ja luemme pixejä.

Kaksi viikkoa laskettuun aikaan

Tytär pyysi minut tänne avukseen päivällä, kun mies aloittaa työt. Toinen vaihtoehto olisi ollut äiti, mutta tyttö pyysi minua, hrm... Äiti vie tilaa enemmän ja nyt aikuisena naiset ovat olleet tekemisissä paljon. Kovin avuton odottava äiti ei tosin ole. Eilen oli migreeniä, mutta jo iltapäivällä pelasimme paria seurapeliä vähän varastoon.

Peleistä toinen on vanha tuttu, tosin uudempi painos Trivial Pursuitista. Toinen on myös varsin onnistunut peli, ei uskoisi kun kuulee idean. Pelin nimi on När Då Då. Siinä pitää sijoitella erilaisia tapahtumia historian aikajanalle, ennen tai jälkeen aikaisempien tapahtumien. Toinen lukee kysymyksen. Oikein sympaattinen peli ja on varmaan suomeksikin. Pärjään molemmissa peleissä ihan hyvin tyttärelle, joka sentään on saanut korkeakoulu-koulutuksen ja pelit ovat ruotsiksi.

Vein majaani myös telkkarin. On mukava päästä perille siitä, miten maa makaa. Ajankohtaisohjelmat ja keskustelut sen kertovat. Eilen katsoin ohjelmaa, missä oppositiopoliitikkoja puhutettiin. Vaalit ovat joskus puolentoista vuoden päästä ja tilanne näyttää taas otottliselta porvarillisten puolueiden yhteistyölle.

Ne ovat varsin maltillisia kannanotoissaan ja uudet puoluejohtajat ovat taitavia ja inhimillisen tuntuisia. Kannatan tietenkin porvaripuolueiden agendaa, mutta suhdanteet saattavat taas heittää mahdollisuudet nurin. Porvaripuolueet ovat joutuneet siivoamaan taloutta matalasuhdanteissa ja saaneet syyt niskoilleen. Sosiaalidemokraatit saavat ansiotonta arvonnousua kansan silmissä.

En pidä ollenkaan tekopyhästä pääministeri Göran Perssonista ja hänen vallantäyteydestään. Ruotsissa miljoona ihmistä on avustusriippuvaisia. Oikeita töitä pitäisi täälläkin pystyä luomaan kuten Suomessakin, tai auttamaan siinä prosessissa.

On niitä tänäkin vuonna

Kävimme eilen pojan kanssa kaupassa pyörällä. Tyttären fillari on Rolls Royce-luokkaa, äidin hänelle ostama. Ei samanlainen nitisevä ja natiseva laitos kuin minun sata pyörääni pakkavat olemaan. Valle tuntui nauttivan matkasta, selostin sitä hänelle parhaani mukaan, estääkseni nukahtamisen. Hänen äitinsä nukahti aina kyydissä ja poikakin kuulemma niin tekee. Nyt näin isona hän ei ole saanutkaan pyöränkyytiä. Hänen isänsä on automiehiä.

Etupäässä hänen suuri intohimonsa ovat Volkswagen kuplat. Itselläänkin hänellä on sellainen "Västmanlannin matalimmalla maavaralla". Hän näytti minulle netistä lataamiaan videonpätkiä kuplista erilaisissa kiihdytysläyhdöissä. Poikakin tuntui intensiivisesti niistä innostuneelta. Vävyllä oli lataussivuna tietenkin VW-harrastajien oma sivu. Siinä on tavaraa tuhottomasti, keskustelupalstakin, johon hän tuntuu kirjoittelevan. Hän näytti minulle kohdan, missä voi yhdistellä kaikkia kuplan vuosimalleja, tyyppejä ja varusteita, (muitakin autoja on, mutta ne eivät ole mainitsemisen arvoisia) mikä sinänsä oli varsin vaikuttavaa. Tuloksen voi präntätä ulos.

Kävimme kylän Konsum-liikkeessä, joka kärsii asiakaspulasta, kun vain alkkikset ja eläkeläiset sieltä pääasiassa ostavat. Kylän syrjällä on isohko halpahalli, Willys, jossa on sekä hyvää että halpaa tavaraa. Se jo tappoi yksityisen ICA-hallin muutama vuosi sitten. Sekä alkkikset että eläkeläiset hymyilivät ystävällisesti meille, sillä poika olikin tosi menevän näköinen kypärässään ja touhutessaan.

Kävimme päivällä myös Västeråsissa uudessa kokeilussa, maalaismarkkinoilla, jotka ovat ideana tulleet Tukholman kautta Englannista. Paljon siellä oli hyvin toimeen tulevan näköisiä ihmisiä liikkeellä. En nähnyt ketään tuttua, eikä tytärkään vaikka hän sentään tuntee ihmisä paljon, koska oli postissa töissä Västeråsissa ennen postikonttoreiden lopettamista. Sellainenkin temppu täällä Ruotsissa on tehty. Samalla torilla on "turkkilaisten" perustama supermarket- tyyppinen vihannesteltta, jossa oli tosi paljon tavaraa sielläkin. Tytär sanoi turkkien saaneen aikaan torielämän huomattavan vilkastumisen, jota kuulemma jotkut tietenkin ovat protestoineet tekaistuista ja naurettavista syistä.

Tytär laittoi tapansa mukaan hyvää ruokaa, jonka kruunasi mustikkapiirakka. Aamulla saimme juuri tehtyä omenatuoremehua, super super terveellistä ja lisäaineetonta, joka tietenkin hakkasi myös jokk-mustikka/vadelmamehun. Tarkoitin tietenkin, että kaupallisista mehuista se on parasta koskaan juomaani.

Kävin vielä katsastamassa tutut karpalosuoni. Jos superlatiivejä olisi varastossa, voisin kuvailla paremmin; sato näyttää suuremmalta kuin koskaan ennen. Ryhdyn soittelemaan mahdollisille ostajille, sillä tänä vuonna en aio mehustaa ja tehdä hyytelöjä, ainakaan samassa määrin kuin ennen. Vauva tulee perheeseen enkä aio olla tiellä keittiössä.

Tytär sanoi miettineensä edelleen karpaloiden jatkojalostusta ja tuotteiden myyntiä joulumarkkinoilla, joissa niistä voi saada hyvän hinnan, kun laittaa nättiin purkkiin, jossa on kangasröyhelö kannessa. Hänellä oli ideoita kuinka voi herättää ostajien kiinnostusta edelleen antamalla tuotemaistiaisia. Tänä vuonna hän ei usko jaksavansa uuden vauvan takia. Nyt voimme tehdä tuotekehittelyä, vaikkapa karkeiksi ja marmeladiksi asti. Isän tyttö selvästi. Tuollaisilla tytöillä Ekokylä olisi jo kukoistava paikka, mutta meidän tytöt siellä on tehty hieman erilaisista aineksista. Tytär on ihmeen jaksava vaikka on viimeisillään. Vauva kuulemma herää potkimaan iltaisin.

Matkalla suolle oli välillä ensimmäinen Ruotsin asuinpaikkakuntamme Ramnäs, pieni ja idyllinen ruukkiyhteisö. Sen teollisuus sinnittelee edelleen vaikka on kokenut rakennerationalisointia paljonkin. Hackman ja sen ostama tiskipöytien valmistus on hävinnyt. Kettinkivalmistaja Gunnebo osti kilpailijansa monin kääntein. Gunnebon kyltti näkyy tehdasalueella mutta myös vanha Ramnäs Bruk AB. Gunnebon teräsaidat ovat kuulemma menestyvä tuote nykyään. Sellainen olisi varmaan pitänyt meidän vuohet ja lampaatkin aidoissa. Kanthal AB omisti ennen Ramnäsin tehtaan, mutta nyt itse Kanthal on pienentynyt ja sen omistaa Sandvik-konserni.

Vanhat herraskartanot ovat paikoillaan kuten koko kunnassakin. Osassa on hotelli- ja ravintolatoimintaa; osa elää kituuttaen. Kirjoitin näistä jo vuosi sitten myös muistoja. Varsinkin vanha ruukinpatruuna, Hans von Katzov jäi mieleen silloin paikkakunnalle muuttaneena nuorena opettajana ja perheenisänä.

Ramnäsissä oli markkinat, vaikka sillä oli hienompi nimi, festival. En nähnyt kuin pari tutunnäköistä ihmistä. Stefanin isän ja yhden entisen kollegan. En mennyt juttelemaan kollegan kanssa, kun meillä ei aikoinaankaan ollut hirveän paljon yhteistä. Itse kylä on piirtynyt muistin sokkeloihin selvästi, koska siellä elimme perhe-elämän alkuaikoja ihan idyllisesti. Asunto oli suhteellisen hyvä ja ihmisissä erikoisia tyyppejä. Työ oli mielenkiintoista ja vaativaa.

Nyt vanha porukka tuntuu kaikonneen ja muuttuneen, kylä vain on sama. Vanha jo silloin kauan eläkkeellä ollut, pitkä laiha opettajamies oli liikkeellä. Nyt hän oli jo tosi vanha ja taisi kävellä kepin avulla. Morfar ei mennyt puhuttelemaan farfaria, ehtiihän sitä. Hän elää kaoottisessa liitossa bolivialaisnaisensa kanssa. Eroakaan ei ole tullut, kun pieniä lapsia on vielä perheessä.
Ajoin takaisin idyllistä ja kiemurtelevaa kylätietä, joka kulki maalaismaisemassa. Pellon takana puksutti iso jokialus. Siellä menee ruukkiseudun entinen kulkuväylä ja verisuoni, Kolbäckin joki ja Strömsholmin kanava. Siitä on muuten Jörn Donnerin spiikkaama videokin nimeltä Rännan, (Ränni). Sulut ovat kunnossa ja väylä on huviliikenteessä, mutta häviää suositummuudessa tunnetuimmille vesireiteille kuten Götan kanavalle. Västmanlanti ei ole turismin ydinaluetta vaikka on kaunista ja perinteikästä. Seuraava maakunta pohjoiseen, Taalainmaa sitä vastoin on!

Ruotsin tv:ssä on tullut hyvä sarja teollisuuden perinteistä. Västmanlanti on juuri ja juuri mainittu, vaikka se kuuluisa teollisuuden vagga on myös täällä. Jossakin lehtikirjoituksessa, jossa käsiteltiin teollisuuden merkittäviä museoita seutukunnan suurta alueellista museota, Bergslagenin ekomuseota ei ollut edes mainittu! Luulen, että tarinateollisuus olisi tällekin seudulle mahdollisuus, kun metalliteollisuus rationalisoi ja vähentää väkeä ja kokee sekin Kiina-ilmiötä. Vaikeuksia siinäkin kyllä on: Hallstahammariin tosin rakennettiin suuri miljöö vain yhtä tv-sarjaa varten. Uusia käyttäjiä studioille ei ole tullut. Lukiokoulun medialinja aloitti täällä vastarakennetuissa tiloissa Surahammarin Folkets Parkissa. Nyt sekin on lakkautettu ja hienot tilat ovat tyhjillään.

Jatkan vielä perheestä kertomista. Vävy ei osaa suomea, eikä voi protestoida ja tytär ei lue blogiani.

Nyt kun vävyn työ huomenna loman jälkeen alkaa, hän voi osallistua jätkien keskusteluun. He kun aina leuhkivat mitä parannuksia ovat villoihinsa tehneet. Vävy viettäisi lomansa mieluiten makaamalla sohvalla, katsomalla telkkaria ja lukemalla autolehtiä, joita hänellä on sadoittain. Hän on hankkinut hyvän englannin taitonsakin niitten avulla.

Nyt hän voi kehua: tulipahan uudistettua keittiö, uudet kaappien ovet, kaakelit ja sen sellaista. Tytär sanoi, että raskauden loppuvaihe vaatii ehdottomasti uudistuksia kotiin ja sai pojan töihin.

Leikkiähän tämä tietenkin on sillä, hän on harvinaisen mukava ja osallistuva isä ja avomies. Hän sitäpaitsi uusi eteisenkin joskus viime talvena. Talossa, vaikka onkin hyvässä peruskunnossa olisi aina tehtävää: kylpyhuoneremonttia, kellarin sauna kunnostettava ja mahdollinen kylppäri sinnekin. Suosittelin heille Hotakaisen Juoksuhaudantietä, jota tosin itse en ole vielä lukenut. Se on käännetty ja saanut suosiota täälläkin, voittihan se pohjoismaisen romaanipalkinnonkin.

Lapin pojalle tuntuu kuin etelän maalta kriikunat ja omenat puissa. Etsin netistä hyvää reseptiä mustikoista. Niistä voi tosiaan tehdä muutakin kuin keittoa ja piirakkaa. Silmissä vilahti jopa sipuli-mustikkapaistos, jota en ehtinyt lukemaan. Siellä on perinneruoka mustikka-möllö, joka sanotiin tehtävän ruisleivän palasista, jugurtista tai maidosta tai sitten toisaalla ruisjauhosta ja maidosta. Mutta haen naapurin emännän valmistaman jälkiruoan tyyppistä reseptiä; ruoka oli paistettu padassa, möllöä se tosin saattoi olla nimeltään. Metsässä olisi mustikoita vaikka sadoille poimijoille, eivätkä ne vieläkään ole pilalla, kun ilmatkin ovat taas kuivattaneet pinnan. Ihan hauska sivu oli, jossa selitettiin perinneruokia yleensäkin. Netti taitaa olla ruoanlaittajan aarreaitta.

Jääävla finnar...

Huuto kaikui kapeassa solassa mökkini alapuolella, missä kulkee vilkkaasti liikennöity Hallstaa ja Suraa yhdistävä tie. Muistin kuulleeni saman huudon vuosi sitten. Koska olen täällä aika harvoin, huutoa täytyy olla enemmänkin.

Ketä se tarkoittaa? Tytärtänikö, jolla on edelleen suomalainen sukunimensä, mutta joka on asunut täällä kaksikuukautisesta asti. Hän on muuten täysin ruotsalainen, asuu yhdessä täysin ruotsalaisen Jonsonin pojan kanssa, on korkeakoulututkinnon suorittanut ja töissä käyvä, paitsi milloin uusintaa Ruotsin kansaa suloisilla vaaleatukkaisilla vekaroilla, kuten nyt.

Vai tarkoittaako se P:n Mikkoa, joka on täällä syntynyt, asuu tien vastakkaisella puolella, järven rannalla. Hän on Ruotsissa syntynyt, naimisissa ruotsalaisen kanssa. Hän on sattumalta ensimmäisiä oppilaitani täällä Ruotsissa. En ole tavannut häntä nyt, mutta tyttäreni mukaan perhe on erittäin miellyttävä. Siellä näyttää olevan pieniä lapsia joskus piha täynnä. He ovat onnistuneet ohjelmoimaan lapset olemaan menemättä vaaralliselle tielle. Toistaiseksi meidän Vallen ei anneta olla yksikseen pihalla, eikä koirankaan. Molemmat ovat itsenäisiä, omapäisiä tyyppejä.

Tie ei sinänsä haittaa, vaikka siinä ajetaan ylinopeutta ja siinä kulkee paljon rekkoja, jotka säästävät parikymmentä kilometriä, kun poikkeavat isolta tieltä. Teihin ihmeesti tottuu. Autojen humahdukset eivät hirveästi haittaa. Junarataan tottuu vielä helpommin. Paikka on kuitenkin luonnon keskellä. Kunta on luvannut tehdä puuttuvan pyörätien tänne Åsenin omakotialueelle, mutta juttu on juuttunut byrokratiaan. Lastenvaunujen kanssa on vaikea lähteä kylän suuntaan ja pyörälläkin on henkensä kaupalla.

Ruotsalaiset eivät varmaankaan ole rasistisempia kuin muutkaan kansat. Mutta eivät he ole vähemmänkään. Tavallinen, valistumaton kansa on yhtäläistä roskasakkia kuin muuallakin. Lukeneetkin ovat aika jäykkiä, kaikesta virallisesta vapaamielisyydestä huolimatta. Ruotsalaisia moititaan siitä, etteivät he päästä vierasta oikein luokseen, mene ja tiedä, kuka päästää.

Erakkona en ole hirveästi pyrkinytkään kenenkään luo. Kotimaassa oleminen on tietenkin luontevaa ja voittaa siinä mielessä siirtolaiselämän. En menetä sielunrauhaani jääävla finnar-huudosta. Onni ettei ole mustaihoinen Suomessa eikä Ruotsissa. Onni, ettei tarvitse kantaa saksalaisuuden taakkaa rotuongelman ratkaisuyrityksen johdosta.

Luen tyttären taannoista kurssikirjaa Toisen maailmansodan syistä ja pidän sitä mielenkiintoisena yhteenvetona, siitä tuon saksalaisuus.

Vielä ennen kuin suljen sanaisen arkkuni: Haluan kertoa kuinka miellyttävä kokemus oli, kun tytär lämmitti mikrossa pitkulaisen, pienen tyynyn, jossa hän kertoi olevan kauranjyviä. Luomua. Se haisi hieman laventelilta ja myös pullataikinalta. Tyyny lämmitti mukavasti hartioita parikymmentä minuuttia ja varmaan lieventää kipeitä paikkoja. Muistan nähneeni sellaisen Ekokylässä. Niitä oli jopa myynnissä, mutta ei ole enää. Siinäkin on yksi tapa jalostaa viljasatoa, tehdä tuotteita. Tapoja saada senttinen sieltä ja toinen täältä, olisi varmaan tuhansia, olen väittänyt. Toimeentulon hankkiminen monista lähteistä olisi ekokyläläisiä tervehdyttävää, yhdistävää ja sitä paitsi mukavaa. Ei ollenkaan alentavaa. Nyt sellaiseen ei kuitenkaan ole virikettä valtion kapean ja pitkän leivänannin ansiosta. Haluaisin sen kulttuurin muuttuvan.

Ekokyläläisille ja sen tyyppisille vaihtoehtoihmisille muuten mikrot ovat paha asia. Ne kuulemma tappavat ruoan. Mitä keittäminen ja paistaminen sitten tekee?

Media käsittelee verkkopäiväkirjoja

En voi olla laittamatta tähän pitkää lainausta, joka lähetettiin minulle bittimuodossa. Sen on kirjoittanut Jyrki Lehtola, Huuhaa-Riitan veljenpoika. Se käsittelee etupäässä politiikkojen nettipäiväkirjoja. Ei se ole erityisen osuva eikä hauska, mutta on parempi kuin ei mitään.

Kysyn vaan, miksi politiikkojen pitäisi kertoa erektio-ongelmistaan. Eiköhän juuri olekin kyse julkisesta päiväkirjasta, jolla on oma funktionsa. Minusta positiivisen Stubbin päiväkirja on juuri sopiva lajissaan ja kertoo myös valitsijoiden kunnioittamisesta myös vaalien välillä. Me muut ja varsinkin nimimerkilliset voimme kertoa ongelmistamme sielun sietämisen asteen mukaan. Mistähän tuo Lehtolan asenne sitten kertoo?

Iltalehti:27.8.2004

Sushiton juhannus ja muita ongelmia

Verkkopäiväkirjassaan Siimes onnistuu kiteyttämään verkkopäiväkirjojenluonteen. (RONI LEHTI) Päiväkirja on määritelmän mukaan kirja, johon päivittäin merkitäänmuistiinpanoja kokemuksista, tapahtumista ja tuntemuksista. Päiväkirjoissa on usein lukko, koska päiväkirjat sisältävät tunnetiloja, joita ei ole tarkoitettu muiden silmille. Ne ovat epävirallinen totuus kirjoittajastaan: se, johon on merkitty epävarmuuden, vainoharhaisuuden ja häpeän tunteita.Verkkopäiväkirja on päiväkirjan pervertoitunut muoto. Se on julkinenpäiväkirja, jota kirjoitetaan kotisivuille internetiin, jotta mahdollisimman monet lukisivat sen. Siksi verkkopäiväkirjoilla on harvoin tekemistä varsinaisen päiväkirjan kanssa: verkkopäiväkirjat ovatse totuus, jonka kirjoittaja haluaa itsestään maailmalle näyttää.Verkkopäiväkirjat eivät kerro häpeästä, salaisista haluista tai siitä turhautumisesta, kun puoliso ei millään onnistu saamaan penistään jäykäksi. Sen sijaan verkkopäiväkirjoissa kerrotaan, mitä mieltä ollaan asioista, joilla ei ole mitään tekemistä kirjoittajan henkilökohtaisen elämän kanssa. Ne ovat päivittäisiä yleisönosastokirjoituksia, joissa tänään otetaan kantaa siihen, mitä eilen luettiin lehdestä.

Koska verkkopäiväkirjat ovat valheellinen yritys antaa itsestä avoin, vilpitön kuva, on luonnollista, että poliitikot ovat löytäneet niiden tarjoaman markkinointimahdollisuuden. Poliitikon päiväkirjoissa ei olla ahdistuneita omasta lääkeriippuvaisuudesta tai siitä, että puoliso ei ole osoittanut minkäänlaista seksuaalista halua kahteen vuoteen. Jos niissä ollaan ahdistuneita, syynä siihen ovat työttömyys, sota ja se, että kaikki muut valehtelevat kansalle.

Poliitikkojen verkkopäiväkirjat kertovat mukavasta elämästä. Europarlamentaarikko Piia-Noora Kauppi ei pidä varsinaista verkkopäiväkirjaa, vaan kertoo, mikä on ollut hänen viikon "vihastus" ja"ihastus". Kaupin vihan tunteet kertovat syvästä aluepoliittisesta näkemyksestä, jossa syöksytään muuttotappiokuntien ongelmien ytimeen:"Unohdimme ostaa kaupungista wasabia ja japanilaista soijaa ja Utajärven kaupoista sitä ei löydy. Me saamme siis tyytyä sushittomaan juhannukseen."

Kaupin kollega Alexander Stubb ei onneksi jaa Kaupin vihantäyteistä elämännäkemystä, vaan jaksaa iloita päivästä toiseen. Ja aina kun lukija luulee, ettei Stubb voi enää tulla yhtään positiivisemmaksi, Stubb onnistuu yllättämään. Lomamatkallaan Kroatiassa Stubb tulee siihen tulokseen, että "Dubrovnikon ehkä kaunein kaupunki, jossa olen koskaan käynyt". Dubrovnikista Stubb siirtyy Korculaan, ja lukija toivoo, että hyvä ihminen, keksi nyt edes Korculasta jotain negatiivista sanottavaa, kuten "Korcula on vasta toiseksi kaunein kaupunki, jossa olen koskaan käynyt". Turha toivo. "Luulimme, että Kroatia ei voi enää Dubrovnikista parantua. Väärin. Korcula on erilainen, mutta yhtä täydellinen lomakohde."

Yltiöpositiivisuus ei ole vain kokoomuslaisten etuoikeus. Myös poliittisen kentän toisella puolella maailmaa katsellaan vaippamainoksen elämänasenteella. Vasemmistoliiton puheenjohtajan Suvi-Anne Siimeksen päiväkirjat kertovat, että ilman Matti Vanhasta Siimeksen elämä olisi täydellistä: "Uudessa huoneessani on ihanan paljon valoa...sain kuulla satakielten ihanaa laulua viileässä illassa...Tänään on ollut ihana päivä ja...setuntuu yllättävän ihanalta...Nuoruusnostalgia oli siitä huolimatta ihanaa...aurinko paistoi ihanasti jo ennen viittä...mikä oli kerrassaan ihanaa...ihanaa!".

Verkkopäiväkirjassaan Siimes onnistuu myös kiteyttämään verkkopäiväkirjojen luonteen. Verkkopäiväkirjailija on ihminen, joka tuijottaa aamulla liian kauan peilikuvaansa ja kirjoittaa illalla liian innostuneena, mitä peilistä näki. Kasvoni näyttävät aamuisin tavallista virkeämmiltä ja vähemmän kireiltäja kasvojen värikin on helteiden puutteesta huolimatta muuttunut ruskeaksi", valaisee Siimes, ja aika monella tavalla sitä jää ikävöimään Aarne Saarista ja Arvo Aaltoa, jotka eivät olisi kirjoittaneet päiväkirjoihinsa mitään kasvojensa kireysasteista.

Vaikka verkkopoliitikkojen elämä onkin ihanaa, on heillä yksi yhteinen taakka: alituinen kiire. Heillä on aikaa vievä työ, perheet, kokoukset, luottamustehtävät, äänestäjätapaamiset, puheet, ja vielä pitäisi repiä aikaa kirjoittaa päiväkirjaan, kuinka kiire on. Jossain lapsi huutaa "Täällä palaa! Apua! Tuu sammuttaan tää palo!" verkkopäiväkirjaa päivittävälle vanhemmalleen, joka vastaa "Ihan pian kulta, mun täytyy kirjoittaa ensin siitä, kuinka syöksyin sammuttamaan vaarallista tulipaloa".

Mediakeskustelua

Voiko amatöörikirjoittaja saada parempaa palkintoa kuin äskeisestä "salaliittoteoriastani" syntynyttä keskustelua, jonka varsinaiset, itse kannattamani argumentit Sedis esitti postauksessaan. Minäkin olin ajatellut sitä TaantumusMatin kammoamaa kansalaisvaikuttamista, demokratiaa ja sen sellaista pientä, mutta en oikein uskaltanut siinä yhteydessä.

Salaliitosta yritin vähän irvailla itsekseni, koska olen elänyt sellaisessa ympäristössä, mikä suorastaan elää salaliittoteorioilla, tarkoitan ns. vaihtoehtoihmisiä ja erityisesti new agen kannattajia. Tarkoitin, että jos niitä voisi valita, tässä olisi suosikkini, koska se osoittaisi blogimedian merkitsevän ainakin jotakin. Varmaankin päätoimittajat ja muut median strategioista vastaavat pitävät hassuja, ilmaiskirjoittajia merkityksettöminä pelleinä. Kiva olisi olettaa, että näin ei olisi.

Eivät kaikki lukeneet ihmiset ole tutustuneet blogimediaan ja kevyeksi havainneet. Ensinnäkin on suuri joukko tietokonekammoisia ikäisiäni, jotka eivät yleensäkään harrasta nettiä. On varmasti suuria joukkoja ihan fiksuja, jotka vain hämärästi ovat kuulleet aiheesta, vähän skandaalinkäryisesti, Panu Rajalan ja Roosa Meriläisen yhteydessä. Olen tavannut myös monia valistuneilta tuntuvia, jotka eivät ole kuulleetkaan koko ilmiöstä.

Paljon on tietenkin ennakkoluuloisia, jo valmiiksi kaiken tietäviä, jotka eivät mielestään tarvitse tietää, oppia eikä kokea enää mitään.

Minusta ainakin on paljon intiimimpää ja antoisampaa seurata blogeja kuin suurta osaa mediaa, vaikka en uteliaana henkilönä voikaan olla kurkistamatta sinnekin, kun tilaisuus tulee. Koska en ole lukenut lehdistöoppia muuta kuin epäonnistuneen tentin verran, en tiedä onko yleisiä periaatteita sanoman läpimenoon. Jos on, tuttuuden ja samaistumisen tunne voi olla vahva kriteeri. Paljon on pönöttämista yleisön pään yli. Tosin sillä tavallisella yleisöllä ei ole tietopuolista taustaa ymmärtää blogejakaan, jos niikseen on. Eivätkä he saa niistä mitään irti.

Jokk

Norrmejeri - niminen firma on tehnyt sarjan mehuja tetra-pakkaukseen. Varsinkin mustikka-vadelma sekoitus on jotakin vallan erinomaista, joka hakkaa kaikki muut juomat rinnanmitalla. Toivottavasti Suomeenkin tulee vastaavia, tai ehkä jo onkin. Karpalo, jota Suomessa ainakin on myytävänä, ei ole ehkä ihan odotusten väärti.

Yritän saada aikaan yhtä hyvää juomaa jo hieman ohi menneistä mustikoista, joita vielä sade kasteli. En perannut marjoja vaan survoin ne sellaisinaan poimintakoneen jäljiltä. Neulasten ja lehtien makua saattaa tulla mukaan. Haluan tehdä asiat nykyään rationaalisti. Muistan aina entistä itseäni ja Ekokylän perinnetantteja, joitten mielestä kosketus marjoihin ja tunne on tärkeintä. Siten he eivät saakaan aikaan kuin muutaman desin sankon pohjalle.

Lisäys:

Toivoisin hyvinvointiyhteiskuntaan ainakin pientä annosta "pest" tai ainakin "kolera", jotta metsiin jäävät kuuluisat miljoonat kelpaisivat. Ainakin täällä Surhammarissa, entisen metsäkoulun metsässä, suomalaisen metsäkonefirman Ponssen takana, ovat unelmamaat mustikanpoimijalle. Täällä ruotsalaisen metalliteollisuuden Mekassa ei ole tarvetta mennä metsään, vaikka siellä olisi helpolla ja ilmaiseksi saatavissa terveyttä edistäviä antioksidantteja ja lisäksi hyötyliikuntaa. Itsekään en tuosta metsästä tiennyt vaikka asuin tällä seudulla parikymmentä vuotta.

Oivallinen ammattiyhdistysliike on tehnyt liian hyvää työtä, kun enää ei tarvitse hakea lisäravintoa luonnosta. Ei tarvitse pitää kasvimaitakaan.

Teollisuus tekee kyllä ihanaa Jokk -juomaa mustikasta ja vadelmasta, jotka ovat arvatenkin poimineet huonosti palkatut kausityöläiset kehitysmaista. Suomalaiset ovat ehkä astetta ruotsalaisia parempia käyttämään hyväkseen luonto-äidin antimia, mutta kovin kehuttavaa sekään tuskin on. Jos kouluissa opetettaisiin yksityisyrittäjyyttä, siinä voisi olla mahdollisuus, ainakin parempi kuin sinapin, huonojen karkkien ja pipareiden ja vessapaperin välitys, millä jälkeläiset vanhempiaan piinaavat, kun pitää hankkia rahaa ulkomaille suuntautuvaan luokkaretkeen. Siis valmistaa luonnontuotteita vaikkapa oppilaiden koteihin myytäviksi.

Näin aamuisessa postauksessani pari huomionarvoista kommenttia. Kun en muista millä nimellä olen kommentoinut, teen sen tässä.

Olen parikin kertaa lukenut suuresti ihailemani hyvän kirjoittajan ja huippuintellektuellin, Taantumus-Matin vastaavan mielipiteen hänen postauksistaan. Vaikka en tässä asiassa olekaan samaa mieltä, hänen bloginsa on yksi blogistanin parhaita.

Hän polemisoi sitä vastaan, että blogeista tulisi "valtavirtaa", jos nyt osaan tällä tavalla yleistää. Minä puolestani näen mielestäni kuinka Suomi on täynnä sivistyneitä, kirjoitustaitoisia sekä nuoria että vanhoja, joiden ääni ei kuulu. Lehdet verkko-osastoineen julkaisevat kyllä paljon painavia mielipiteitä, mutta karsinta on kova. Minä vain ole saanut makua monenkirjavaan verkkopuoleen, jonne mielipiteet tuntuvat häipyvän joko suureen massaan tai sitten, jos media tai verkko-osasto on pieni, niitä harvat lukevat.

Hyvin listoilla menestyvillä on lukijakuntaa, mutta minä katson myös aloittelijan ja keskiverron kirjoittajan näkökulmasta. Olen sitä mieltä, että lukijakunnan olemassaolo terästää kirjoittajaa ja antaa tyydytystä. Suurempi tunnettavuus lisää myös kirjoittajien päivitysintoa. Minusta on sääli kun hyvin aloittaneet kirjoittajat lopettavat, kun ajattelevat, ettei kukaan kuitenkaan tätä lue.

Minusta ainakin blogien kehitys on ollut niin hieno, että on sääli, jos blogit säilyvät tarkkaan varjeltuna salaisuutena. Salaseuran makua niissä varmaan oli alkuaikoina, jolloin meikäläinenkään ei edes niistä tiennyt mitään. Tieto leviää valtamedian kautta. Tietenkin se leviää suusta suuhunkin, jos on levitäkseen. Valtamedian kiinnostus on ollut ainakin blogeihin skandaalihakuista.

Minä jopa näen mielessäni kuinka blogikirjoittamista opetetaan kansalaisopistoissa ja muissa oppilaitoksissa. Salaseuralaiset saavat varmaan perustaa, jos haluavat, omia ryhmiään. Minusta on ainakin toistaiseksi mukava, kun voi valita laajasta repertuaarista.

Itsensä ilmaiseminen jo pienestä alkaen puhumalla ja kirjoittamalla on minusta ennalta ehkäisevä lääke suomalaisia vaivaavaan masennukseen ja loppuun palamiseen. Minä näen netin ja erityisesti blogit tosi suurena juttuna. Tässä idolini on nimeltään Tommipommi eikä Taantumusmatti.

Nimimerkki OM:n ylenkatse oli kyllä ymmärrettävää, mutta en jaa sitä alkuunsakaan. Aika kyllä näyttää, kumpi meistä on oikeassa. Tietenkään mikään ei ole loppujen lopuksi tärkeää, paitsi se mikä on itselle tärkeää-eikä sekään.

Yöhalit

Mukava oli leikkiä lapsenlapsen kanssa. Tytär sanoo, että vielä hän ei oikein osaa leikkiä yhteistyössä toisten lasten kanssa, on vain samassa tilassa ja tekee omia touhujaan. Mutta minusta hän ainakin leikkii aikuisten kanssa. Minä laitoin kärryn hinaukseen hänen potkuautonsa perään ja se oli menestys. Poika on, kuten hänen isänsä sanoi, mycket omständig. Hän tekee asiat perusteellisesti ja tutkii kaikki mahdollisuudet. Minusta se on hyvä ominaisuus.

Sateli enkä poiminut mustikoita kuin ämpärillisen. Nukuin hienossa pihamökissäni päiväunet. Missään ei saa yhtä hyviä unia.

Poika ei tunnu olevan tyhjästä itkijä. Se tarkoittanee, että hän on terve ja on saanut tarpeitaan tyydytettyä sopivasti. Illalla minäkin sain halit ja suukonkin ennen nukkumaan menoa. Hänellä ei ole vaikeuksia hyväksyä vastailmestynyttä ukkia. Eilen kun kannoin häntä sylissäni, hän teki samoja asioista kuin ennen, oli kuin olisi muistanut kuinka minun piti pitää häntä tuntikausia kun hän leikki jääkaappimagneeteilla ja räpsytti katkaisijoita, mikä on vähentynyt sinänsä ihan minimiin, kun muutakin tekemistä on.

Blogimaailma on selvästi piristymään päin. Viikko sitten muka huomaamani väliaikainen kuivuus oli joko kuvittelua tai ohi menevää. Odotan vain, kuinka valtamedia tekisi velvollisuutensa ja kertoisi tästä uudesta kilpailijastaan venkoilematta, jättämättä olennaisuuksia pois ja kertomalla kuinka antoisaa se lukijalle ja kirjoittajalle voi olla. Nyt se ei ole tehnyt tiedonvälitysvelvollisuuttaan, itsekkäistä syistä, epäilen.

Siinä tehtävässä tosin interblogismi auttaisi toimittajia. Suomalaisen blogimaailman uudelleen hahmottaminen ei olisi pahitteeksi. Ehkä jo parin vuoden takaiset yleisesitykset eivät ole enää täysin osuvia.

Lukemisen alkeet

Pikkupoika hyväksyi minut luontevasti hänelle lukijaksi. Ei vilkaissut oudoksuen, että kylläpä tuo ääntää kummallisesti. Itselläänkin hänellä on ääntämisopinnot vielä kesken. Genetiivi sujuu, mutta sanat pakkaavat tulemaan joko väärin päin tai vain loppu mukanaan. Mutta hänet ymmärretään kyllä lähes 100 %:sti. Varmaan lauseetkin tulevat sieltä vähitellen. Muistan Ekokylän pikku I:aa, jolla oli myös samanlainen puheenkehitys. Ilmeikäs ei tai joo olivat tärkeässä osassa ja niillä ilmaistiin myös huumoria.

Tytär itki, kun sai kuulla naapurin pariskunnan eroavan ja vaimon sekä suloisen, hieman kehitysvammaisen I:n muuttavan Västeråsiin. He kun tulevat niin hyvin toimeen ja naapurisopu on ollut hyvä ja toverillinen. Rouva onkin tyypillinen ruotsalainen, sosionom tietenkin. Hänen miehensä oli pundare, entinen pikkurikollinen ja huumeiden käyttäjä, joka on päässyt niistä eroon eikä edes juo. Hän kyllä kiroilee lahjakkaasti suomeksi ja ruotsiksi ja fifflaa, pettää viranomaisia tekemällä pimeitä töitä, vaikka on eläkkeellä taustansa ansiosta. Silti hänkin on mitä reiluin. Siinä ATM oli saanut YTN:n eikä se kestänyt. Mies on kuulemma surullinen; nainen on halunnut erota. Saattaa olla, että hän on löytänyt toisen sosionomin työpaikaltaan. Ehkä on kuitenkin: Lika barn leka bäst.

Suomalainen lukija, muistatko ruotsintunniltasi miksi tuo muoto on leka? ...Se on vanha ja käytöstä jätetty verbin monikkomuoto.

Aion kirjoittaa Ruotsin poliittisesta tilanteesta vähitellen jotakin, en kovin syvällistä, vaan jotakin lehdistä oppimaani. Minun ei ole yhtään vaikeaa sukeltaa tähän todellisuuteen. Mitään perustavan laatuista ei ole ehtinyt tapahtua.

Kanthal-firmassa ei olekaan tiedossa työtä. Jos olisin tosi tarmokas, hakisin työtä vaikka kiven alta. Oikeasti haluaisin kuitenkin päästä johonkin kirjoitustyöhön.

Johdata juoppo kotiin

Palveluna tipsaan lukijoitani hauskasta ja yksinkertaisesta pelistä, jossa hiiren avulla johdatat juoppoa läpi kaupungin. Tältä sivulta on linkki muihin, lähes yhtä hauskoihin peleihin, jossa voi heittää ruokatavaroita Bushin päälle ja tehdä muuta yhtä mukavaa. Olkoon siinä sitten vaikka yksi purkautumistie agressiivisuudelle.

Itse olin metsässä ja löysin vielä hyvässä kunnossa olevia mustikoita. Menen koneen kanssa niitä poimimaan ja aion tehdä mustikkatuoremehua viinihapon kanssa. Se on vielä parempaa kuin variksenmarjamehu. Puolukoitakin näkyy olevan paljon.

Tutustumista tyttärenpoikaan

(Blogger vähän tuittuilee.)

Ei se poika vierasta. Saan nostaa häntä ja pitää kädestä. Poju on itsenäinen otus. Eilen olimme shoppailemassa. Ensin kävimme Vallbyssä, joka on Västeråsin sopivan kokoinen mini-Skansen. Sinne on muualta siirretty vanhoja, idyllisiä taloja. Siellä on kotieläimiäkin. Valle juoksi pitkät matkat kukon perässä. Nyt ei tapahtunut sitä suurta sensaatiota, josta hän aiemmin oli puhunut päiviä, että suuri sika olisi kakkinut.

Poika pystyy monimutkaiseen kommunikaatioon vaikka lauseet ovat yhden sanan mittaisia ja sanat pitää arvata. Hänen vanhempansa tietävät tarkalleen, mitä poika sanoo, eikä se ole kovin yksinkertaista. Hän tuntuu ymmärtävän sitten vaikka mitä. Tosi herkkä vaihe tämäkin.

Hänellä on niin hyvä itsetunto, että sen kanssa voi tulla vaikeuksia, sillä hän lähtee omin päin tutkimusmatkoille. Tytär oli kokeillut, kun vanhempien lehdessä sanottiin, ettei lapsi lähde kauas. Puppua ainakin meidän Vallen kohdalla. Hän on tottunut myös koiriin ja menee taputtamaan vieraita piskejä. Vaaramomentteja siis löytyy.

Kävimme tietenkin Ikealla. Siellä oli paljon mielenkiintoista. Tyttäreni ei viisaasti aja asioita konfliktiin: pitäähän aikuisen sentään olla vielä vähän fiksumpi kuin kaksivuotiaan. Hän johdattaa mieluummin pojan huomion uusiin asioihin. Minusta se on oikein. Konfliktin ratkaisu periaatteilla ja konfrontaatiolla ei ole oikein. Kovat aseet on säästettävä pitkään. Tässä vanhemmat tekevät sitä kuuluisaa mustaa kasvatustyötä oikein urakalla.

Minäkään en kasvattanut tyttöä tappelemalla. Veren perintöä totisesti on sekä isän että äidin puolelta. Ainakin minun vanhempani olivat molemmat tulista sukua. Ex. vaimoni isästä puhumattakaan.

Yksi enoistani tappoi mustasukkaisuuttaan miehen ja toinen, vaikka veljistään poiketen olikin pieni, oli kuulu siitä, että jos hän kämpällä sanoi, että kämppä tyhjäksi, se myös tyhjeni. Silti tämän miehentappajan poika kasvattaa edelleen Suomen erityisopettajia Jyväskylässä. Toisella tavalla hän saattaa ollakin pahantekijä, sillä hän kertoi elämäntehtävänsä olevan tuo kuuluisa inkluusio, erityisoppilaiden saattaminen normaaliluokkiin. Mene ja tiedä!

Minä olen kuin tuo Otto-eno, poromies. Rautaa löytyy, jos on tarve. Isäni taas oli humalassa riehuja. Kuulin tyttäreltä, ehkä unohtamani jutun Lapin sodan evakkoon lähtemisestä ja isästäni. Hänet oli ikämiehenä kotiutettu sodasta. Saksalaiset kuljettivat paluuliikenteessä evakkoja Rovaniemelle. Isä- Kalle oli evakkoon lähdettäessä juonut edellisen illan ja pahoinpiteli perhettään hermostuksissaan kotona, niin että vanhin tyttö juoksi naapureihin hakemaan setiä apuun. Isän väkivalta on minusta iljettävin ja melkein ainoa perintö, mitä sainkaan. En ole sitä jatkanut muuta kuin hyvin harvoin. Minulla ei ole tarvetta purkaantua raivoamalla. Tyttärellä sitä oli vielä nuorempana ja minä olin otollinen kohde. Hän halusi itkeä ja se kyllä sitten se aina onnistui.

Miehensä kanssa hän on sanonut opiskelleensa menettelytavat, ettei viaton joudu kärsimään. Hän sanoo raivon kyllä nousevan, mutta hän on oppinut säätelemään. Samoin pojan kanssa. Minusta se on ihailtavaa eikä se ole ollenkaan pakoitettua, sillä tavalla kuin Birdy kaunopuheisesti kuvailee.

Mielestäni ihmisen ei tule syytää huonoa tuultaan toisten niskaan. Se ei ole ihmisoikeus. Täytyy itse keksiä ne menetelmät, että pääsee kiukusta ja vihasta ohi ja yli. Itse tunteet ovat tietenkin legitiimit. Jos löytyy kumppani vihan käsittelyyn, niin se on ok. Vihalla on kuitenkin mielestäni taipumus synnyttää uutta.

Pojallakin on kiukkua. Tytär kertoi hänen joskus heittelevän kiukuissaan tavaroita vaikka eri huoneessa, onpa hän potkinut koiraakin. Mutta pääsääntöisesti hän on hyvin käyttäytyvä. Mahdottoman intensiivinen tutkija. Olimme pitkään eri kohteissa. Hän haluaa tutkia kaikki paikkojen mahdollisuudet. Liikkeen pihalla oli leikkimökki, johon hän juuttui pitkäksi aikaa aukomaan ikkunaa ja ovea ja sanomaan hei minulle. Samoin hän on aina valmis lukemaan kirjoja, mikä sekin on äärimmäisen mukavaa, koska hän oppii tekemään mielikuvitusmatkoja ja sillä tavoin elämä tulee kestettävämmäksi.

Vielä vähän vanhoja juttuja

Eilisen juttu ei ollutkaan tullut julki. Tässä se on:

Ennen lähtöä kysyin T:n mielipidettä siitä, että L. saisi ostaa alueen ja rakentaa sinne niitä talojaan. Hän epäili, että mieheltä jää kesken. Hänellä kun on kolme aloitettua ja kesken jäänyttä rakennusprojektia jo yksistään Ekokylässä takanaa. Ne ovat loppuneet riitoihin. Hän epäili myös L:n rahastavan. En saanut T:ia oikein vakuuttuneeksi. Sanoin, että hän ehkä hakee tuottoa toiminnalleen, mikä on hyvä asia, koska siitä seuraa toimeliaisuutta.

Myös alkumatkalla tänne matkustimme yhdessä Jyväskylään junalla pariskunnan kanssa, joka oli käynyt katsastamassa mahdollisen rakentamisen tilaisuutta. Nainen oli keski-ikäinen venäläinen jostakin Vologradista tai vastaavasta. Selvä kirjeenvaihtotuttavuus tositarkoituksella. Sellaisiin jo parhaan markkina-arvonsa menettäneet suomalaismiehet turvautuvat jo tuhansittain. Nainen ja mies kommunikoivat englanniksi, mutta naisen kielitaito oli heikko enkä ruvennut juttelemaan. Olenhan tavannut Ekokylässä venäläisen yliopiston englannin kielen opettajan, joka osasi kieltä vain välttävästi. No niin sivupolku.

Toinen sivupolku: Mies kertoi kontakteistaan Evijärvelle. Sanoin nuorena kuolleen sisareni asuneen siellä. Sisar kuoli kymmeniä vuosia sitten, ennen maksan siirtojen osaamista ja muutama vuosi sitten kuoli hänen ex. miehensäkin uuden liiton solmittuaan ja toisen elämän elettyään. Sanoin, että Evijärven ympäristö, Pohjanmaan järviseutu, on nykyään Suomen pahinta seutua miesten kuolleisuustilastoissa, ei enää Pohjois-Karjala. Tämä mies oli itse ulkonäöltään sydäntautityyppi, pieni, tukeva ja kaljupäinen. Mies sanoi, että pelkästään Evijärvellä on kymmenittäin Venäjän vaimoja ja yhdestä pienehköstä Venäjän kaupungista Vologradista. Sivupolku loppuu tähän.

Mies kritisoi aika selkeästi Ekokylän toimintaa ja päätösrutiineja. Joihinkin kritiikkeihin yhdyin mutta joitakin vastaan puolustauduin. Yhteispäättäminen keskustelurutiinein ei ole pelkästään huono asia. Kysyin miksei hän lyöttäydy yhteen L:n, toisen ekorakentamisesta kiinnostuneen kanssa. Hänen käsityksensä L:sta ja hänen tuittupäisyydestään oli kuitenkin aika negatiivinen ja muistutti T:n vastaavaa.

Minä itse olen kokenut miehen, kuten hän itsekin varmaan itsensä kokee. Sanoo suoraan, näyttää tunteensa, ei haudo vanhoja, pystyy hetken päästä toimimaan yhdessä. Hänen kanssaan on kieltämättä vaikea toimia, koska hän polttaa päreensä. Vuosi sitten meillä tapahtui vastaavaa. Hän suuttui, pidin pintani, eikä mitään jäänyt hampaankoloon. Kaikki eivät kuitenkaan jaksa olla itsepäisiä ja tarvittaessa laittaa kovaa kovaa vastaan. Ennen kaikkea pidän hänen toimintatarmostaan, nopeudestaan ja analysointikyvystään. Pidän itse itseäni tarmokkaana ja haluaisin toimia tehokkaasti mutta tuhlaamatta voimia.

Henkilökohtaista: Tyttären perheen elintaso näyttää korkealta. Heillä on talo ja hyviä autoja piha täynnä. Vaikka vain mies on töissä ja työläisenä. Kahta he kaupittelevat pois, kun lasten takia tarvitsevat neliovisen perheauton, joka tietenkin on hyväkuntoinen Saksasta tuotu Volvo. Siinä on kaikki hienoudet, paikannuslaitteet, jalopuuhienoudet ratissa ja kojelaudassa, nahkaistuimet. Silti tytär sanoo sen olevan kuin traktori verrattuna pihalla vielä olevaan turbo-Saabiin, jonka ainoa vika on kaksiovisuus. Hän möisi auton mielellään minulle ja edullisesti, mutta en mielelläni astu uudelleen auton omistamisen pakkopaitaan. Uusien autojen korjaus tulee myös kalliiksi sitten kun hienoudet alkavat streikata. Toisaalta oli vähän noloa, kun matkustin tänne. Olin matkannut jo viisi tuntia, kun olimme vasta Orivedellä, 75 km:n päässä Keuruulta, kun Jyväskylässä piti odottaa Silja Expressiä.

Mies on vaihtamassa keittiön kaappeihin uusia ovia, vaikka en ymmärrä mitä vikaa oli entisissä. Jokin hanakin näyttää perfektiltä, mutta sekin pitää uusia, kun ei sovi tyyliin. Uudistunut keittiö näyttää kyllä hienolta. Mikään ei ole nukkavierua. Tyttärelläni on makua. Hän on sekoittanut vanhaa ja uutta. Roskia ja tyylitöntä ei suvaita. Uudet ovet ovat allmoge-stiliä, muistuttavat vähän vanhaa, mutta silti huippumodernia.

Suku

Suomessa minun on helppo unohtaa, että minullakin on suku. En ole sen kanssa tekemisissä muuta kuin ajatuksissa. Täällä Ruotsinmaalla se tulee liki. Olen tyytyväinen läheisimpään heistä, tyttäreen josta voin olla ylpeä. Hänessä on samaa cooliutta, jota aistin jo manalle menneistä tädeistäni. No yksi siitä suuresta joukosta yhä elää, ainoana sukupolvestaan.

Juttelimme yhä omituisemmiksi muuttuvista sukulaisistamme. On mukava kun saa tukea käsityksissään. Tyttäreni on raskauden loppuvaiheessa yllättävän notkea. Se johtuu hormooneista, joilla ruumis valmistautuu edessä olevaan koitokseen. Raskauden loppuaika on mennyt tosi hyvin vaikka aikaisemmin hän sairasteli vähäsen.

Pikkupoika on varsin pidättyväinen. Ei kaksivuotias voi muistaa puoli vuotta sitten näkemäänsä ukkia. Mutta kontakteja ja kiinnostusta on kyllä ollut. Poikakin on onnistunut. Arvokas tyyppi, huumorintajuinen ja persoonallinen. Edellisen näkemiskerran pitkät kutrit ovat vaihtuneet vaaleaan pojantukkaan. Pään muodotkin näkyvät. Pojalla on onnea myös saada isä, joka on kasvanut vastuuta ottavaksi ja pojan kanssa olevaksi kunnon papaksi, josta on roolimalliksi, toisin kuin minun ja ex.vaimoni isistä oli. Hänenkään isänsä ei ollut läsnä pojan kasvaessa. Nyt hän vuorostaan on tavallinen työläispappa omassa kaoottisessa bolivialais-ruotsalaisessa perheessään. Hänen esikuvansa olivat hippihenkiset modsit. Modsit olivat toisaalta myös punkin edeltäjiä. Lapsenlapseni isä lukee pojalle, hoitaa häntä luontevasti. Mekin pystymme nykyään keskustelemaan luontevasti , småprataamaan.

Matka oli täynnä pieniä havaintoja pitkän metsäläiskauden jälkeen. Aikoinaan, kun Jouko Turkka oli Teatterikorkeakoulun opettaja hän laittoi oppilaansa tarkkailemaan ympäristöään ja eläytymään niihin kohtaamiinsa pieniin vivahteisiin. Puhuttiinpa Turkasta mitä pahaa tahansa; minäkin sitä teen, oli hänellä hyviäkin juttuja.

Minä ihailin esimerkiksi bussikuskien luontevuutta. Yksi pullea pikkutyttö jututti yhtä heistä ja kyseli mm. tämän pigmenttiongelmista. Kuski selitti ilman ärtyisyyden häivääkään ja kertoi myös muuta, mm. Tampereen liikenteen puuroutumisesta Rautatieaseman edessä. Minäkin pääsin siinä vähän juttuun mukaan. Juuri tuollaisilla luontevilla keskusteluilla me lisäämme luottamusta toisiimme ja näytämme, että ihminen ei ole välttämättä susi toiselle ihmiselle.

Blogit leviävät

Mahtavaa, että taas tulee liuta uusia bloginpitäjiä. Vaikka kapitalistinen kilpailu blogistanissa on hyvä asia, siellä on myös kilpailun esteitä, johon imaginaarinen blogien kilpailuasiamies voisi puuttua. Jos uudet yrittäjät voisivat päästä näkyville edes tuotantonsa, (joka usein alussa on ryöpsähdyksenomaista,) laajuudella ja tiheydellä palkitsemisella heillä olisi mahdollisuus saada enemmän näkyvyyttä, palautetta ja arvostusta.

Ihminen on vain sellainen, että hän tarvitsee sosiaalista hyväksymistä. Ajattelen tätä, kun luin Marleenan blogin kommenttipalstalla kirpeän kommentin:

Äh, sinäkin...Blogiasi on ollut ilo lukea, mutta tuo kokoajan yleistynyt mankumisesi top-100 listalle kyllä latistaa lukuhaluja. No nyt olet siellä siitä huolimatta, ettet ole enää pamauksessani.. Onko sinulla nyt huomattavasti onnellisempi olotila, kuin silloin kun olit listalla jossain siinä 150 paikkeilla?Haluatko kertoa meillekin, miten elämäsi laatu on nyt muuttunut?

Toinen sitten huomauttaa, samalla kannalla olen minäkin:

Kylläpäs on joku taas noussut väärällä jalalla vuoteesta. Lue jonkun toisen blogia, jos ei tämä enää jaksa kiinnostaa. On jokaisen oma asia, mitä blogiinsa kirjoittaa, ei siihen pitäisi olla muilla nokan koputtamista. Päinvastoin - lukija saisi olla kiitollinen siitä, että joku haluaa jakaa elämäänsä ja ajatuksiaan hänenkin kanssaan.

Silti ymmärrän hyvin edellistäkin, jos hän on itse jäänyt ansaitsemaansa arvostusta paitsi.

Vanhoja muistoja

Olen käyttänyt päiväni hyödyllisemmin kuin pitkään aikaan. Siivotessani sain jotakin järjestystä levykkeisiin ja romppuihin. Minulla on tyttären vanha tietokone tallessa, vanha ja vanha, vain muutaman vuoden ikäinen. Siihen löytyi alustuslevy, jonka ajaminen sai aikaan, että nyt kone tunnistaa myös cd-aseman. Pystyn käyttämään siinä skanneria, jota en uudessa ole voinut tehdä. Siinä voi ajaa ehkä lukuisia sellaisia ohjelmia ja pelejä, jotka eivät toimi uudessa ja joita ostimme poikien kanssa tarjousaltaista. Suoranainen aarre.

Löysin vanhat Ekokylän kotisivutkin levykkeeltä ja nostalgisia muistoja tulvahti mieleeni. Uudella selaimella nekään eivät auenneet aiemmin. Häipyneet tosin ovat ne muutaman kuukauden ajan kirjoittani nettipäiväkirjat, jotka herättivät niin suurta pahennusta, suoranaisen kapinan, että katsoin parhaammaksi poistaa ne. En voi todistaa pitäneeni nettipäiväkirjaa jo vuonna 99. Olisin katsonut mitä pahentavaa niissä oli. Mutta ne ovat nyt bittiavaruudessa. Jäljellä sen sijaan on se laaja privaatti päiväkirja, jota kirjoitin toista vuotta. Se alkoi, kun suhde viimeisimmän naisystävän kanssa oli loppumaisillaan. En uskalla niitä merkintöjä vielä lukeakaan. Se on intiimiä tilitystä. Sen avulla opin saamaan päivittäisen kirjoittamisen nautinnon.

Vanhemmalla tietokoneella sain myös nettiyhteyden. Vanha selain tosin näytti muutamat blogit kummallisen vääristyneinä. Omassanikin tasaus tekstissä oli oikealla. Asennan ehkä jonkin vaihtoehtoisen selaimen sille koneelle.

Tapasin pihalla L:n, jonka perhe asuu täällä. Hän itse on levoton, aktiivinen, ekoihminen tosin. Aivan toisenlainen kuin ekokylän tyyppiasukki. Hänelläkin on ollut ja on fantastisia suunnitelmia, mutta sillä erotuksella, että hän ei ole pistänyt rahojaan menemään. Hän on omin käsin luonut jotakin. Hän on tulinen temperamentiltaan ja sanoo suoraan päin naamaa mielipiteensä.

Hän kertoi esittäneensä täällä, että hän ostaisi tilasta pienen alueen, rakentaisi sille ekologisia asumuksia ja vuokraisi niitä. Mikä loistava idea! Jo rakentaminen toisi toimeliaisuutta ja työtilaisuuksia. Puhumattakaan siitä, että lopultakin saisimme pienasuntoja kolhoosivuosien jälkeen. Minä en ole ollut kolhoosissa viiteen vuoteen, mutta useimmat ovat. Minusta olisi hyvä, että L voisi myös ansaita satsauksellaan. Hän kertoi saaneensa ei:n.

Toopet, tomppelit! Taas! Ajattelin. Kävin kuitenkin puhumassa yhdelle perustajajäsenelle, joka itse on ollut yrittäjä. Sanoin, että tähän täytyy tietenkin tarttua kiinni, eikä päästää tällaista tilaisuutta käsistä. Nainen oli nyt myönteinen ja lupasi yrittää vaikuttaa. Aikaisemmin hänkin on ollut rintamassa vanhojen konservatiivien kanssa, jotka vastustavat liiketoimintaa muka oravanpyörän tänne tuomisena. Heitä on vain muutama, mutta he jarruttavat edistystä. Muilla ei oikein ole edes mielipiteitä, ainakin he ovat suhteellisen vasta tänne tulleita. Harmi kun olen astunut syrjään ja lähden matkalle. Tässä olisi minulle vielä kerran taistelun haaste.

Rituaalista puhdistautumista

Rituaalista puhdistautumista on kaappien siivoaminen ennen lähtöä. Joka tapauksessa on sitten mukavampi tulla takaisin. En tule turhautumaan vaikka tulisi hukkareissu töitten suhteen. Jo vaatimaton tietokoneharrastukseni tulee tarjoamaan kosolti haasteita ensi talveksi olin sitten missä vain.

Kaupassa mieleen tulee taas kuinka turhaa loppujen lopuksi puutarhaviljelys on, kun syksyllä on saatavilla edulliseen hintaan kaikenlaisia kasviksia. Ekokylän kasvimaan laajuus ja päälle käyvä sadonkorjuu tulee olemaan kova urakka, mitä en kadehdi. Jos tekisin itse kasvimaan, sen koko olisi korkeintaan 2x2 metriä. Sen pystyisi hallitsemaan ja siinä kasvattamaan vain muutaman yksilön kutakin lajia. Ekoihmiset tietenkin vannovat kasvisten puhtauden nimeen, mutta olen skeptikko tässäkin. Mitattavia eroja jäämissä ei juuri ole. Maussa voi olla jotain aistein erotettavaa.

Mutta ihmisen terveys riippuu etupäässä muusta. Jo liika ravinnon saanti on ehdoton epäterveyttä edistävä seikka. Vähennät syömistäsi ja tulet terveemmäksi. Se vaikuttaa paljon enemmän kuin kaikki epäillyt lisäaineet ja säteilyt. Luin noista perhelehdistä ja muista joita olen urakoinut rituaalisessa puhdistautumisurakassani, että epäillään liikaa insuliinintuotantoa, kun länsimaisten miesten sperman siittiökatoa tarkastellaan. Liika insuliini johtuu liiasta ravinnosta. Sokeritauti on vain yksi elintason mukanaan tuomista uhista. Tässä suhteessa en saarnaa kenellekään muulle kuin itselleni.

Luin myös jostakin huuhaalehdestä kuinka suolistoloiset voivat olla monien tautien takana. En tiedä siitäkään. Huuhaaistit tuntuvat keksivän kaikkia mahdollisia salaliittoteorioita. Mikä sinänsä on osittain tieteellinen lähtökohta, kaiken epäily, muttei kaiken uskominen tosin.

Kuinka hyvää onkaan uudet perunat voisulan kanssa, missä on sipulia ja tilliä seassa. Se tuo mieleen köyhän lapsuuden ja ne pienet ilot.

Olen sentään merkittävä mies, kun minun kunniakseni on julkaistu kaunis laulunteksti. Minusta tällä hetkellä blogistania vaivaa pienoinen kuivuus. Ihmisten syysaktiviteetti vie töitten ja harrastusten pariin, mutta jo toisen vuodenkierron asukkaana tiedän, että tilanne tulee taas elpymään. Uudet (tai vanhat) puheenaiheet tulevat taas. Uudet ja vanhat kirjoittajat valloittavat pian taas ajatuksillaan.

Reppua pakatessa

Ostin joskus S:lta tuhottoman kalliin ja hienon Karrimor- rinkan. Se painaa jo tyhjänä monta kiloa. Otan repuksi ilmaiseksi jostakin poimimani rinkan, josta pesemällä tuli varsin hyvä. Jospa jään pidemmäksi aikaa, talvivaatteet jäävät kotiin. Ei hätää, valmisvaateteollisuus tekee halpatuotantomaissa halpoja tuotteita verrattuna siihen, mitä ruoka maksaa. Vaatteita minullakin on, kuten muillakin, vaikka kahta elämää varten. Vaikka en ole ollut vakituisissa töissä vuosiin, silti maallista kamaa on aivan liikaa. Miten sitten niillä, joilla rahaa on.

Ajattelen suomalaisuutta taas kun yritän lukea nurkkiin kertyneitä lehtiä. Niissä siitä kerrotaan. Ne kertovat kulttuurihistoriasta ja tästä isänmaasta. Ne ovat ne varsinainen kansanvalistaja ja niillä on valta, vaikka ne heitetäänkin jätepaperin keräykseen, toisin kuin kirjan muotoon painetut teokset, joilla sitten taas ei paljoa arvoa ole, kun omistaja ne hylkää tai kuolee. Kaikki katoaa ja uusiintuu. On aika järkyttävää nähdä sitä mauttomuutta, jolla olemme kotiamme kuormittaneet, kun katselee kirpputorien valikoimaa. Mauttomimmat tavarat tietenkin hylätään ensin. Kaikkea on liikaa ja silti talous perustuu yhä uusien tavaroiden, vaikka laadukkaampienkin, hankkimiseen. Palveluksia, elämyksiä voidaan ostaa ja myydä, mutta jossakin niidenkin raja tulee vastaan kunkin yksilön kohdalla.

Ulkomailla asuessa suomalaisuus korostuu. Isänmaallisuus vain kasvaa. Pysyvimmät arvot ovat kielessä ja kulttuurissa. Silti kokemus, että ihminen on samanlainen kaikkialla, on vapauttava. Hän on kaikkialla samanlaisessa tilanteessa suhteessa luontoon, yhteisöön, yhteiskuntaan ja itseensä.

Jäähyväisiä?

Kaikki mahdolliset laskut suoravelotukseen ja väliin jäävät summat maksettua. Kännykkä, jota en muutenkaan tarvitse, irtisanottu. Matkatoimisto sai tilata liput tällä kertaa, kun en muistanut hakea sanalla Silja Express. Kotona tarkistin ja olisihan se käynyt. Palvelut siirtyvät nettiin ja hyvä niin. Junalipunkin voi jo tilata netistä. Se helpottaa maalla asumista ja korvaa palveluja. On paljon mukavampi maksaa netissä kuin jonottaa pankkirouvalle, vaikka hän kuinka simpsakka olisikin.

Kuljin pienen kierroksen maisemassa, jota saatan olla jättämässä. Tosin niin ajattelin myös vuosi sitten ja tänne palasin, kun muuta paikkaa ei ollut. Maisemassa oli nyt eloa: Viljelijä oli lopultakin saanut säilörehun korjuun käyntiin samaan aikaan, kun toiset korjaavat jo toista satoa. Kuivurin ovet olivat käynnissä ja koneet päällä. Kuivuri on naapurin omistama ja käyttämä, vaikka meillä olisi siihen täysi käyttöoikeus, viljaa ei ole viljelty mutamaan vuoteen, ei kannata.

Yrttilän edessä oli koko päivän iloinen seurue. Se oli kuvanveistokurssi. Siinä tehtiin Siporex harkoista veistoksia. Tulokset olivat hienoja.

Kävin kellarin luona. Nyt ei siellä ollut ainakaan vielä perhosten paljoutta. Kaikki oli kasvanut reheväksi. Metsä, jonka harvensin pari vuotta sitten kasvaa miehenkorkuista aluskasvillisuutta. Metsä se ei ole. Se on perustettu entiselle laidunmaalle ja männyt ovat kitukasvuisia räkämäntyjä, jotka eivät kelpaa juuri mihinkään. Kävin puuntekopaikalla, jossa oli paljon puuta myös taivasalla. Myös talon luona puut ovat peittämättömässä pinossa. Ne eivät ole kunnolla kuivuneet, kun emme osanneet jättää väliin kunnon ilmakanavia ja peitto oli liian peittävä, E:n työtä. Ne puut pitäisi ajaa katon alle, mutta minulta jää kaikki. Joka paikka on täynnä rojua. Sitä tulee uskomattoman paljon. Aikaisemmin käytin kesäni paikkojen pitämiseen siistinä.

Pidän edelleen tästä maisemasta. Välillä voin tuntea vielä lyyrisiä tunteita sitä katsoessani, mutta siteet siihen höltyvät.

Jospa elpynyt vienti tekisi minulle mahdolliseksi saada teollisuustyöläisen paikan Hallstahammarista, Kanthal-firmasta. Se oli ennen monikansallinen yhtiö, mutta on myynyt paljon liiketoimintojaan. Pulttien tekokaan ei kannattanut. Minä menin Ruotsiin opettamaan Bulten-Kanthalin suomalaisten siirtotyöläisten lapsia pienen, idyllisen ruukkikylän koululle. Silloin vielä eli yhtymän luoja Hans von Kanzov vanhana teräsvaarina Ramnäsin herraskartanossa. Hän oli tuulahdus katoavaa ruukkihenkeä, bruksandaa.

Kanthal on siirtymässä taas nelivuorotyöhön, menekkiä on toisin kuin vielä vuosi sitten. Se tekee ohuen ohutta johdinlankaa. Koneet hoitavat työn ja työläiset valvovat prosessia. Olisi piristävää tutustua vielä työläisen arkeenkin. Siitä riittäisi varmaan raportoimistakin, Maalais-Wallraft ( Gunther Wallraft oli kuuluisa länsisaksalainen lehtimies, joka ujuttautui eri organisaatioihin sisään paljastamaan epäkohtia) teollisuudessa heti sen jälkeen, kun matalapalkkainen palveluala, mielisairaalassa on punnittu ja köykäiseksi havaittu.

Olisin osallistuva havainnoija. Voisin asua lähellä tyttäreni perhettä, ansaita hyvin ja hankkia eläkepisteitä. Voisin opettaa lapsenlapsille suomea. Ehkäpä saisin vielä laadukkaan naisystävänkin. Kysyin eikö tyttäreni voisi soittaa jo tällä viikolla, sillä saahan hän etuja paljonkin, jos ukki tulee asumaan lähettyville. Ruotsiin sopeutumisessa ei minulle tule ongelmia, inga alls. Tietysti ainakin alkuun tämä asunto on pidettävä varalla. Sitten tulevat ongelmat sen tyhjentämisessä ja tavaroiden muutossa.

Käymäänhän tänne vain tullaan eikä olemaan.

Hämähäkki verkossa

Käytin aamupäivän O:n saattamiseksi yhteyteen verkkomaailmaan. Hänellä on kotisivu ja sopimus Inet:in kanssa sähköpostista ja verkkoyhteydestä, josta hän on jo maksanut kuukausia. Häntä ei kuitenkaan ole opastettu kunnolla ja hän on helisemässä vajavaisten tietojensa kanssa. Hän ei ollut saanut edes numeroa, johon kone soittaa. Vanhukselle ei ollut annettu tarpeeksi tietoja.

Yritin kaikkea mahdollista ensin, kun hän ei osannut selittääkään, mitä on tehty ja mitkä ovat tunnukset. Hän ei pidä minua tippaakaan auktoriteettina ja kuka tahansa on parempi, sain sellaisen kuvan. Minulle hän yritti antaa aivan pöljiä neuvoja. Kun hän oli lähtenyt Jyväskylään, selvitin asian yrityksen ja erehdyksen kautta. Nyt hänellä on toimiva yhteys. Silti hän maksaa turhaa, koska ilmaisiakin yhteyksiä on.

Hän on hieman suuruuden hullu, kuvittelee, että nyt liiketoimet aukeavat. Mietin, missä kulkee meidän kunkin rajamme, kun vanhenemme. Mikä on realistista, mikä on toteutettavissa olevaa, missä meillä alkaa heittää. Merkillistä, että tarkkaa rajaa ei ole. Muistan kuinka Tampereen Yliopiston rehtori Paavo Koli, samaa suomalaisten sosiologien sukupolvea kuin Mauno Koivisto, häipyi epärealistisiin ja maanisiin suunnitelmiinsa. Jotakin siitä kerrottiin, mutta ei koko totuutta. En edes tiedä hänen kuolinsyytänsä, oliko se itsemurha. O. haluaisi leikkiä suurten poikien joukossa, neuvotella suurista asioista. Sitä hän on tosin tehnytkin, osin mielikuvituksessaan. Siitä huolimatta en ole kuitenkaan varma. Hän on luultavasti edelläkävijä ja näkijä.

Samaa todellisuuden ja mielikuvituksen rajan heikkenemistä oli James Redfieldin kirjassa Shambhalan salaisuus, jonka vihdoinkin luin loppuun. Sain kirjan vuosia sitten lahjaksi naisystävältäni. Hänen Yhdeksän oivalluksen tiensä oli myyntimenestys, joka jatkui kirjalla Kymmenes oivallus. Niissä kaikissa new agen oppijärjestelmä, joka jo alkaa tosiaan olla sellainen, oli ujutettu banaalin seikkailukertomuksen joukkoon. Miljoonat saattavat ottaa tosissaan nämä teesit, mitä pidän valitettavana. Tästäkö transitiosta Liisa puhui radio-ohjelmassa, ilman, että kukaan sanoi täh, selitä. Paradigmat kyllä muuttuvat, mutta että hengellä alettaisiin vaikuttaa fysiikkaan on pelkkää puppua. Hengen vaikutus on hieman toisenlainen kuin huuhaan kannattajat luulevat. Tietoisuudella on totta kai vaikutusta siihen mitä teemme.

Kävin kylällä hankkimassa matkalippuja ja työkkärissä. Jos työtä löytyy Ruotsista, niin sinne vain. Asunto jää odottamaan minua.

Kotona tapasin erään pariskunnan, joka on neuvottelemassa pientaloalueen uudisrakentamisesta tilastamme erotettavalla tontilla pienen ryhmän kanssa. Sekin on vasta suunnitteluvaiheen alussa, eikä ole tietoa tuleeko siitäkään mitään. Pidän peukkuja. Sanoin miehelle, että on olemassa yhteisökylähanke, sama jota tässä muutama päivä sitten moitin epärealistisuudesta ja kehotin heitä kiinnittämään taloudelliseen puoleen paljon huomiota.

Sanoin, että tiedän heidän postituslistansa. Sieltä voisi löytyä muutama halukas yhdistämään voimansa näitten paikalla jo olevien kanssa. Hehän pääsisivät aloittamaan neitseelliseltä pohjalta ja tekemään työtä itsensä eteen. Silti tässä vieressä olisi yhteisö, jossa olisi suuret yhteistilat ja mahdollisuudet kaikkeen siiheen kauniiseen, josta yhteisökylän perustajat haaveilevat. Minä kehotan: Ottakaa toisiinne yhteyttä.

Pistesijoilla?

Jos ei kukkulan kunkku, niin ainakin pistesijoilla on Maalaisen blogi tänään kävijämittarin mukaan. Yöhön mennessä saattaa jopa puoli tuhatta mennä rikki. Määriä nostattaa Bloggerin uusi toiminto tuossa ruudun oikeassa yläkulmassa. Siitä painamalla saat melkein satunnaisen blogin selaimeesi jostakin blogimaailman kolkasta ja samalla lailla vastaavasti kävijöitä tuntemattomasta. Hauska juttu, mutta kauanko hauskuutta kestää. Melkein kannattaa tilata googlen palkki blogiisi, siitä saa muistaakseni jopa maksun. Paljonko, en tiedä yhtään, mutta varmaan kävijämäärien mukaan.

Myös Tommipommi on paljastanut kasvonsa lukijoille, tämä on paljastusten päivä. Minkä näköiseksi kuvittelimme hänet, entäpä minut?

Länsiväylä -lehden verkkopalstalla on käyty tuttua sananvaihtoa ekokylien luonteesta. Siinä minulle tuntematon, viikkoja täällä viettänyt kävijä kertoo varmaankin paikkansa pitävästi, millaista on tulla tänne. Vanhat naiset tekivät työt, nuoret harrastivat henkisiä. Minua hän tuskin on nähnyt. Kävin töissä kylän ulkopuolella ja olin paljon huoneessani iltasella. Minä en laittanut tikkua ristiin talon töissä, mutta periaatteesta. Vasta kun tällainen, hänen kuvaamansa tila, poistuu, voisin taas ryhtyä töihin. Minä paiskin töitä n. kuusi vuotta tällaisten lorvijoiden eteen ja nyt se on loppu. He eivät ole kuitenkaan sen huonompia ihmisiä vaan käyttävät tilannetta hyväkseen. Olen viime aikoina esittänyt parannusehdotukseni kuin jokin maallikkosaarnaaja: tunnustakaa syntinne ja tehkää parannus. Sinänsä, jos emme olisi yhteiskunnan elättejä, olisi tällaisellakin yhteisöllä oikeutuksensa. Kaikilla ei ole varaa rakentaa suunniteltuja ekokyliä, joita myös alkaa Suomessa olla.

Yhdessä kohdassa Länsiväylän kirjoittaja on väärässä. Vanhusta ei ole valjastettu rahankeruuseen. Hän on itse valjastanut itsensä ja toisiakin. Hän on suuri ideamaakari, jolla usein realismi heittää häränpyllyä. Rahan keruu suuriin suunnitelmiin ei sinänsä ole väärin. Kyllä niiden hänen myymiensä tuulimyllyfirman osakkeiden virallinen hinta on oikea, mutta onko markkinahinta, on eri asia. Osakkeiden arvo perustuu odotuksiin. Ko yhtiö, menestyessään voisi muodostua hyväksi liiketoimeksi osakkeenomistajille. O. tekee arvokasta työtä menestyksen eteen. Jos hän saisi näitä osakkeitaan kaupaksi, hän pystyisi toteuttamaan ehkä suuria unelmiaan.

Yksi Länsiväylän keskustelijoista on gröhn, joka ilmeisesti on skeptikko, Lauri Gröhn. Kävijämittarista tuli seuraava haku ja osoite, jossa puhuttiin mm. hömppämittarista ja Erkki Lähteestä. Herkullisen hauskaa luettavaa.

Eka kuva

Maalainen kaupunkitakissaan istuu tutun Zetorinsa hytissä feikkaamassa entisiä aikoja.
Kirveellä veistetyistä kasvoista ei sovi ottaa lähikuvaa.

To the English visitors of this blog

You came because of the new feature of Blogger, next blog. For me it is nice to meet random English blogs of the world, to you it is less. I write in Finnish and am going to continue doing so.

This blog is written by an academic middle-aged male, who lives in a finnish eco-collective deep in the countryside. The name of the blog means a rural person, a peasant, a farmer, if you like also a redneck and other pejorative names. I used to do a lot of things in the collective earlier, lead the community, work in various ways, fysically and mentally, doing manual work, farming and forestry but I have ceased it now, as a protest, trying to change the community to an economically healthy business, though ecologically sane, without the dependency on governemantal money.

The place where I live is a farm, which an association bought for seven years ago. I am the only one who has stayed all the time, but I would also like to fly. I am aged and out of job and it is difficult to get a decent job. Finland is a nordic welfare state and it is possible to live without job with the help of unemployment money, guaranted by the government. The costs of living are not high in the countryside either.

This is actually a spiritual community in the new-age-religiosity way, which I don´t specially love. One of my themes is the critics of the New-Age, although trying to understand it in a sociological way. Why is it flourishing in the western societies? I am a dissident eco-activist. I do know some other international eco communities. I have visited Tamera in southern Portugal, which is a cult, I think, devoted to erotics and beautifull live, which is nice, if you are young and good-looking.

There are a lot of other themes, especially personal ones: learning to write down my thoughts and memories, self-fullfillment, trying to promote the Finnish blogging community, prevention of the exclusion in society, filling the free-time…

The Finnish virtual blogging community is very much alive, I think. It is growing in an astonishing pace. Many of its members write in English, live in English-speaking countries and read international net sites. As you may know Finland is one of the leading countries in digital communications, Nokia, you know. There is a growing interest for blogs in the Big Society, but still blogging is a well kept secret. Big Media is envious and wants to hide and belittle its potential competitor, I think.

If you would like to learn about English spoken blogs from Finland, please go to http://www.pinseri.com/wiki/wiki.cgi?BlogsInEnglish. There you will find further. The blogging community is created and maintained by these persons, pinseri people.

If you would like to continue reading my thoughts in English, please, let me know. My e mail adress is: horisonttiatjippii.fi. Change at to @ manually, to prevent the junk mail. I could perhaps create an other blog with images and English text. My English is one of a self-taught person. JM

Sivupalkki

Laitoin sivupalkkiin linkkeinä paljon blogeja, joita on ollut mukava lukea. Osa on harvoin päivittyviä, mutta kuitenkin joskus. Blogin ideahan on olla päivittyvä verkkojulkaisu. Siitä puuttuu monia ihan yhtä luontevilta kuulostavia ääniä. Lisäilen niitä vähitellen. Blogeissa on se hyvä puoli, ettei niissä tarvitse tuoda esiin mielipiteitä vaan ajatuksen virtakin käy. Liian pitkä lista on toisaalta kömpelö, moni on ratkaissut sen laittamalla Pinserin osoitteen: Katso itse!

Blogeissa saa tuntumaa toisten ihmisten ajatusmaailmaan tuoreesti, toisin kuin lehtien jutuissa, jotka toimittajat ovat tehneet. Ne ovat heidän blogejaan ja monesti ihan hyviä. Mielipide-palstoilla kuuluu kansan ääni, mutta usein vain liian innokkaana.

Noita maailmalta tulleita käväisijöitä tuntuu olevan jo niin paljon, että pitänee ruveta kirjoittamaan jotakin englanniksi. Käyköhän se maalaiselta?

Suunnitelmissa on kuvan aikaansaaminen ingressiin. Keksin teeman Zetor ja minä. Se ei kerro nykyisestä tilanteesta, mutta menneestä kyllä.

Lisäsin sivupalkkiin heti Hassuja heräämisiä, joka tietenkin on arvostuksensa väärti, sekä Katselijan, josta en tiennyt jatkaako hän pidempään. Postaukset ovat kuitenkin niin puhuttelevia kuten tämänpäiväinenkin, joka pohtii yksinäisyyttä, joka sentään on yksi, jos ei kaikkein tärkein, eksistentiaalinen kysymyksemme ajattelevina olentoina. Taidanpa vielä lisätä Lovelacen testinkin. Hän on tietenkin ylimielinen ja armoton, mutta kirjoittaa hyvin ja muistaa kertoa myös kiinnostavasti keskiluokan siirtolaisen elämästä ja ajatuksista. Ilman ruokapaikkojen ja puuhastelujen kuvausta ja oman, armottoman maailmankuvan esittelyä blogi ja Blogistan olisi paljon käyhempi ja vivahteettomampi.

Yhteenveto yhteisöteeseistäni

Minun maalaisen järkeni mukaan on olemassa lääke, jonka avulla yhteisöt voivat oppia seisomaan omilla jaloillaan. Se ei ole ennalta saavutettu konsensus, poliittinen tai henkis-huuhaallinen vaan:

Päätös, että tullaan toimeen ilman tulonsiirtoja: taloudellisella toiminnalla opitaan yhteistoimintaa, saadaan sisältöä arkeen, saadaan sopivia ihmisiä mukaan. Tuo toiminta saa sitten olla niin eettistä kuin mahdollista.

Jännitän tässä samalla saanko blogilleni uuden kävijäennätyksen. Veikkaan, että vuorokauden loppuun mennessä 400 kävijän raja rikkoutuu. Kävijöitä tuo, kun joku on avannut keskustelun Skeptiksen sivuilla.

Pessimisti vai realisti?

Kirjaan ylös tähän muutamia näkökohtia siitä, miksi ekoyhteisön perustaminen on vaikeaa:

Alussa ajatellaan, että turvaudutaanpa yhteiskunnan tarjoamiin tulonsiirtoihin alussa, kunnes opitaan seisomaan omilla jaloilla.

Huomataankin, että tuet passivoivat. Mikä tahansa yritystoiminta, ainakin vaihtoehtoihmisten suosimat, tuntuu liian työläältä, huonotuottoiselta, pääomia vaativalta, jotta se voisi kilpailla yhteiskunnan pitkän ja kapean leivän kanssa.

Monet vaihtoehtoihmiset sanovat, että heille raha ei merkitse mitään vaan henkiset arvot ovat tärkeimmät. Se tarkoittaa, että toisten ja yhteiskunnan raha ei merkitse. Tuet ovat kuin ihmisoikeus, ne tulevat kuin Manulle illallinen. Sitä paitsi heitä on kohdeltu niin p:mäisesti, että on vähintäänkin oikein, että nyt yhteiskunta saa maksaa.

Aktiivisimmatkaan eivät löydä synergiaetuja yhteistoiminnasta, koska kumppaneita ei löydy passiivisuuden takia.

Aktiivisimmat muuttavat pois. He eivät jaksa vetää kivirekiä. Vapaamatkustajuus voittaa.

Vapaamatkustajia on tuhottoman vaikea sitouttaa päätöksiin tai sopimuksiin. He ovat individualisteja eivätkä ole riippuvaisia yhteisöstä. He eivät ole sijoittaneet varojaan eikä energiaansa yhteisöön. He ovat taitavia siirtämään rajoja, lipsuttamaan päätöksiä. Jos yhteisö on heidän vuokristaan riippuvainen, sen on pakko suostua. Sitä paitsi heidän kovaa, siihen astista elämäänsä ajatellen, heitä täytyy ymmärtää. Hehän saattavat olla ihan miellyttäviä ihmisinä. Ein sanominen on vaikeaa.

Pian eivät vapaamatkustajatkaan jaksa, koska välttämättömät työt pitäisi kuitenkin tehdä. Elämä muuttuu raadannaksi. Ei ehdi ja jaksa viettää henkistä elämää. Eikä se tunnu edes kivalta, koska ympärillä on vain samanlaisia. Dynamiikka on myös muuttanut pois. Parasta muuttaa itsekin uusiin kuvioihin.

Yhteiskunta on maksanut lähes kaiken työttömyyskorvauksina, eläkkeinä ja muina tulonsiirtoina.

Uuden yhteisön perustajat kuvittelevat olevansa fiksumpia kuin aikaisemmat ihanneyhteisön perustajat. Aikakin on muka muuttunut. Hehän ovat korkeasti koulutettuja ja osaavat vetää johtopäätöksiä... moraalikin taitaa olla korkeampaa.

Nämä fiksut eivät ehkä tulekaan ekoyhteisön arkipäivään. He pitävät hyvin palkatut työnsä kaupungissa ja käyvät nauttimassa maaseudun rauhasta ja yhteisöllisyydestä korkeintaan muutamina leppeinä kesäviikkoina, jolloin Suomi muutenkin on asuttavan tuntuinen. Tai hiihtämään keväthangille. Ne kaikki toverihinnalla. Lopulta sekin lakkaa. Tulee huono omatunto, kun näkee toisten raatavan.

He antavat kyllä mielellään neuvojaan, mutta eivät ehdi kiireiltään käytännön puuhiin.

Yleensä kaikki ihanneyhteisöt ovat epäonnistuneet.

Onnistumisen mahdollisuuksia on, ainakin aluksi, kulttiyhteisöillä. Siinä varakas johtaja tai johtoryhmä pystyy vastaamaan jäsenten tarpeisiin. Mutta kultit ovat kultteja. Ihminen on ajatteleva olento ja haluaa demokratiaa ja puheen- ja ajatuksenvapautta. Kultti on rakenteellista väkivaltaa. Henkisyys on aikamme huumetta. Se on valehtelua itselleen ja toisille.

Demokraattisessa, avoimessa yhteisössä on niin paljon toisiansa korville lyöviä ideaaleja, joista aikaa myöten on mahdoton päästä konsensukseen. Ongelmia: Suhtautuminen työhön, Ruokavaliot, (kasvisruoka, eläinkysymys jne), Poliittiset näkemykset. Ihmiskuva. Henkisyys kontra tieteellinen maailmankatsomus. Suhtautuminen rahaan ja taloudelliseen toimintaan. Päätöksenteko. Seksuaalisuus. Henkilökemiat. Päihteet.

Yhtälö on lähes mahdoton ratkaista. Varis tervatulla laudalla. Suo siellä, vetelä täällä. Katson, että vetäytyminen yksityisyyteen on useimmiten oikea ratkaisu, vaikka ihminen on sosiaalinen ja kaipaa yhteisyyttä myös. Perhe on silti voittamaton ratkaisu. Jäljelle jäävät: eronneet, karanneet ja mieleltään järkkyneet.

Heidän ongelmansa sitten kukkivat. Tulee välien selvittelyjä, kiukkua, pakenemista. Psyyken lääkkeet nukuttavat eikä energiaa riitä varsinaisiin töihin.

Altruismi, rakkaus, henkisyys eivät ajan mittaan, kokemusteni perusteella, kanna.

Yhteiskunnassamme on paljon rakenteellista väkivaltaa. Suuret joukot ovat loppuun palaneita, raakkeja, jotka elävät psyykken lääkkeiden avulla päivästä päivään. He eivät jaksaisi muuta kuin löhötä ja löytää itseään loputtomiin. Tällaisia ihmisiä yhteisöelämä kiehtoo ja he tulevat ensimmäisinä. Myös nuoret syrjäytyneet tulevat. Aktiiviset, usein akateemiset ja ammattikoulutetut loistavat poissaolollaan. He pystyvät rakentamaan mielekkään elämän työn, perheen, harrastusten ja kansalaistoiminnan avulla.

Silti kuin ihmeen kaupalla, Keuruun Ekokylä on säilynyt pystyssä eikä loppua ole näkyvissä. Se johtunee muutamien jaksamisesta ja kuin ihmeen kaupalla saadusta isosta omaisuudesta ja liikeideasta, joka pohjautuu lyhytaikaiseen asumiseen maalla, yhteisössä. Ihmisten hyväksikäyttöön puolin ja toisin.

Vain seisomalla omilla jaloillaan, taloudellisella toiminnalla olisi mahdollisuus terästää kituvaa ekoyhteisöä, mutta eihän se sovi oravanpyörästä paenneille ihmisille.

Mummon pyörät on in

Taas kävi pyöränostaja. Möin hänelle ruostuneen Tunturin. Nuorten opiskelijoiden mielestä mummonpyörät on hienoimpia. Saihan hän sen vähemmällä mitä joutuisi kaupungissa maksamaan. Satasella saa uuden, mustan vaihteettoman naistenpyörän Prismasta, mutta vanha, patinoitunut elämää kokenut pyörä maksaa vain muutaman kympin minulta ostettuna.

Olen joutumassa kaikkien alojen asiantuntijaksi blogini suuren tekstimassan ansiosta. Hakee melkein mitä tahansa hakukoneella, esiin pompahtaa kuin ukko laatikosta(Ruotsissa kaikki tietävät sanonnan gubben i lådan) maalainen sanomaan jotain latteaa asiasta. Se on hauskaa.

Viime aikoina maalaisesta on haettu tietoja mm. hakusanoilla: palkka haitari, sallan kirjoittajat, radio-ohjattava helikopteri, kritiikkiä markku koivistosta, aforismeja rakkaudesta, apua kiltteyteen, 12 vuotiaan työnteko, rinkeby murre, reseptit jauhelihasta, sodankylän kerho, ...vaikka en muista tällaisista asioista koskaan kirjoittaneeni. Oma lukunsa on tietenkin kaikki seksiväännökset ja perversiot, joita minä nykyisin, etabloituneena kirjoittajana en harrasta edes kirjallisesti.

Mutta yksi ylitse kaikkien muitten suosikkien on: sahapukki. Sille olisi kysyntää ainakin virtuaalimaailmassa. Jos haluatte ostaa todellisen ja olette sopivalla etäisyydellä Keuruulta, kysykää Juurikkaniemen sairaalan ulkotyönohjaajalta. Me teimme erään potilaan kanssa team-workkina sinne prototyypin, mullistavan keksinnön. Minä olin tuottaja, potilas V. teki itse keksinnön. Molemmat olemme sieltä poistuneet, mutta jätimme idean lahjaksi.

Jotenkin ajatuksen virta vei niittyyn. Olen ennenkin antanut aiheesta linkkejä. Tässä on uusi, joka on aktualisoitunut tänään, kun yhteisökylän kannattaja ja vanha nettituttu kirjoitti. Googlasin hänen kotisivunsa.

Koska vanhalla kärttyisellä elitistillä, Ihmelampaalla ei ole kommenttiosastoa, haluan ottaa esille hänen narinansa, kun muka blogilandia olisi huonontunut, kun kirjoittajia on tullut lisää. Humoristit ovat hänen mukaansa turhanaikaisia ja vakavat kannanotot vähentyneet minimiinsä. Päinvastoin. Huumorin avulla pystyy saamaan esille luovia ajatuksia. Blogistan on täynnä varteenotettavia kolumnisteja ja mielipiteitä ja nimenomaan myös ns. etabloituneiden piirin ulkopuolella. Jos vertaa esim. viime kesään, ero on kuin yöllä ja päivällä. Nykyhetki on se päivä. Blogistan oli silloin melkein Saharaa. Silti kehittämisen varaa on vaikka kuinka paljon. Kuitenkin vanha, kunnon konservatiivi kirjoittaa terävästi ja hauskasti, vaikka se ei ehkä ole hauskaksi tarkoitettu. Hyvä, että vanhoista teemoista on melkein päästy.

Kettuvuorella

Kävin ilmoittautumassa työttömäksi. Minunkin on elettävä. Keuruulla on tosi hyvä yleisönpalvelu. Toimistonjohtaja moikkasi kuin vanhaa kaveria, hyvä ettei kutsunut paukuille takahuoneeseen ja kyseli kuulumisia ohi mennessään. Tuonhan minä nykyään Keuruulle tunnettuutta, vaikka tuskin hän siitä tietää.

Aurinko paistaa ja kävin Kettuvuorella poimimassa kaksi ämpäriä variksenmarjoja. Niitä on siellä vaikka millä mitalla. Ei niitä kukaan kylvä, eikä kitke. Luontoäiti antaa ilmaiseksi lahjojaan, milloin mitäkin. Puolukoita ei nyt näy, mutta näitä kaarnikoita kyllä. Jospa olisi viininvalmistustraditiota, niistä tulisi erinomaista viiniä. Sitä on Suomessa tehty kaupallisestikin.

Mistä nyt tämä Pamauttajien lisäys? Kirjoitin Yhteisökylän postituslistalle ja kerroin blogistani ja aiheestani, onko siinä syy? Kävin Ruokalassa, jossa oli muutamia vakiasukkaita ja puhuin yhteisökylän perustamisen hulluudesta, jos se tulee meidän laillamme korpeen. Jätin kertomatta kirjeestäni. Yksi nuori tyttö lähti ovea paukauttaen ulos, mutta E ja R kuuntelivat vaieten. Hekin uskottelevat itselleen, että kaikki on hyvin Ekokylässä. M antoi palaa vielä raskaammin maanviljelysasioissa ja vähän muissakin. Olen pääosin hänen kannallaan.

...En voi olla kirjoittamatta vähän elämän yltäkylläisyydestä. Aamulla näin, että joutsenpariskunnalla oli poikasia neljä!

Halla on vikuuttanut perunanvarsia, M. epäilee sen olevan perunaruttoa. Kävin hakemassa uusia perunoita kasvimaalta. Keitin niitä tillillä ja merisuolalla maustetussa vedessä. Laitoin voisulaa, jossa oli kasvimaan valkosipulia ja tavallista ja tilliä. Olin liottanut uudesta Saukon sillistä liiat suolat pois. Lövångerin leipää ja El Coperoa, ei ollenkaan hassumpaa. Punaviiniä, ei valkoista.

Murskasin kaarnikoitani Thunder Stick Pro:llani, (as seen on tv), jonka tilasin Tv-shopista pari vuotta sitten. Se on ollut aika vähällä käytöllä. Väliin jauhoin kahvia, mutta terä ei oikein kestänyt. Minä taidan olla auttamaton nautiskelija. Kaarnikkamehu on erikoista juomaa, sisältää paljon antioksidantteja kuten punaviinikin. Hassua, että nykyään kerrotaan niiden olevan fenoleja. Fenoleistahan tulee mieleen ehkä muovin raaka-aine tai pesuaine. Luonto on ankara mutta samalla yltäkylläinen. Oikullinen äiti tai nainen yleensä.

Stiiknafuuliaa?

Laitan tähän netistä poimimaani aineistoa, joka on syntynyt uuden yhteisökylän suunnittelussa. Minusta tämä on kaunista ja hyvää, mutta miten käy Suomen arktisessa fyysisessä ja henkisessä ilmastossa? Käytäntö ainakin on osoittanut, että täsmälleen samoin odotuksin syntynyt Keuruun Ekokylä ei ole muodostunut siksi Paratiisiksi, jota perustajaäidit uumoilivat.

Muutamina ohikiitävinä kesäviikkoina, jos kokijoita on paikalla, on mahdollista elää tässä unelmassa. Mutta loppuajasta vaatii kovaa työtä, ja silloin haaveilijat karkaavat. Visiot ovat latistuneet. Käytännössä yhteiskunta elättää oravanpyörästä sivuun astuneet, vaikka tosin elättäminen voi olla järkevämpää maatilalle kuin kaupunkiluukkuun.

Minä olen yhä niin romanttinen, että allaoleva visio silti minua puhuttelee. Minusta tärkeää olisi, että yhteisöön muuttavat päättävät samalla hankkivansa itse toimeentulonsa. Siitä ehkä löytyisi lääke toimettomuuteen ja vegetoimiseen. Sillä tavalla saataisiin aktiiveja ihmisiä mukaan.

Yhteisökylä-tulevaisuusverstas Aika 7.-9.5.2004
Paikka SiuntioPaikalla oli noin 30 henkeä visioimassa Yhteisökylän henkisiä ja fyysisiä puitteita.

Lähes kaikki paikalla olijat kertoivat halustaan muuttaa ja asua kylässä joka toimisi yhteisönä. Keskeistä tuntui olevan juuri paikan kylämäisyys, jossa on riittävästi tilaa omalle elämälle mutta mahdollisuus vahvaan yhteisöelämään.

Ongelma-analyysi: uhkakuvat Elämisen taidot

Yhteisökylässä tarvitaan tietoa ja taitoa lähes kaikilta elämänaloilta. Miten sitä saadaan kerättyä kylään? Miten eletään jatkuvan taidon ja tiedon puutteen kanssa? Löytyykö riittävästi rakentajia ja tekijöitä?Elämä varsinkin kylän alkuvaiheessa voi olla raskasta. Väsymys hiipii pikkuhiljaa. Se lamaannuttaa hyvän tahdon, innostuksen ja halun rakentaa yhteishenkeä. Miten väsymystä ja väsymistä ehkäistään? Mistä löytää päivästä toiseen työn ilo ja leikkihenki? Miten vältetään kiirettä? Miten estetään väistämättä syntyvän kiireen vaikutus henkilökemioihin?Yhteisöideaaliin kuuluu että systeemi ei määrää, vaan että ihmiset osaavat itse ymmärtää keskinäisen vuorovaikutuksen pelisäännöt. Säännöt muodostuvat keskinäisen vuorovaikutuksen myötä; ihmiset hiovat toinen toisistaan timantteja. Tietyille asioille on kuitenkin hyvä piirtää rajat. Mihin ne asetetaan, jotta ne eivät ole liian tiukat tai löyhät (rakkauden rajat)? Mikä on ihmisen vapaus yhteisössä? Miten antaa ihmiselle riittävästi tilaa (fyysistä, psyykkistä, emotionaalista)? Mitä tehdään jos henkilökemiat eivät yrityksistä huolimatta vain osu kohdalleen? Miten opitaan hallitsemaan egoa?Arkielämä on pieniä tekoja ja näkymätöntä työtä täynnä. Arkirutiinit vaativat kultakin lähinnä pientä viitseliäisyyttä, mutta myös vahvaa kykyä epäitsekkääseen toimintaan. Arkirutiinit ovat pieniä asioita, joiden varassa yhteisö paljolti seisoo tai kaatuu. Kuka siivoaa, kuka tekee ja mitä tekee? Miten rooliudutaan? Miten yhteistyö järjestetään? Mikä on tavoiteltava hygienia- ja siisteystaso? Oppivatko kaikki yhteisöläiset riittävät sujuvan arkielämän ylläpitotaidot? Yhteisöihmisillä on vahva taipumus elää kädestä suuhun. Liiallinen köyhyys kuitenkin lamaannuttaa toimintakyvyn. Mitään hankkeita ei voida pistää alulle, mitään ei voida investoida ja mitään ei voida rakentaa ilman kykyä pitkäjänteiseen toimintaan, ilman kykyä säästää, ottaa lainaa ja hankkia rahaa. Millä paikka hankitaan ja millä siellä eletään? Mistä saadaan rahaa elinkeinojen aloittamiseen tarvittaviin investointeihin? Miten vältetään velkavankeutta? Kuka hankitun omaisuuden omistaa? Mitkä ovat varallisuuden hallinnoinnin periaatteet? Mitä tehdään ihmisen halulle omistaa? Mitä tehdään ihmisten kanssa jotka haluavat torpedoida tavoitteita?
Ristiriitaiset arvomaailmat & motivaatiot
Yhteisöelämä vaatii ihmiseltä ja halua kasvaa ihmisenä. Entä jos ihminen kieltäytyy kasvusta? Entä jos kaikki haluamme kasvaa mutta emme samaan suuntaan tai samalla tasolla? Kullakin voi olla tapoja, ideologisia vaatimuksia ja näkemyksiä mitä on kasvu, joista ei kykene irtautumaan. Kuinka ihmiset oppivat ymmärtämään toisiaan niin ettei elämä on kuin saippuaoopperaa? Kuinka kokea ykseys yhteisössämme olla perhe?
Yhteisöelämä vaatii suvaitsevaisuutta. Mitä pitää suvaita ja mitä ei? Mikä on sopiva suvaitsevaisuuden taso?
Pitääkö päihteiden käyttö sallia; missä määrin, missä tilanteissa ja minkä päihteiden? Kuka sopivan tason määrittelee?
Eläinten hyväksikäyttö maailmassa on laajempaa ja raaempaa kuin koskaan. Mitkä ovat eläinten oikeudet yhteisössä? Saako eläintä syödä, lypsää, valjasta tai aidata? Kuka eläinten oikeudet määrittelee (vegaani, lihansyöjä)?
Kulttuurimme on varsin sukupuolittunut. Miten yhteisössä ehkäistään kulttuuristamme kumpuava sukupuolittamisen malli ja traditio?
Avoin päätöksenteko on tuskastuttavan hidasta. Yhteisöjen riskinä on, että kovaäänisin ja sisukkain ajaa aina tahtonsa läpi. Miten päätöksentekorakenne järjestetään niin että se on joustava ja oikeudenmukainen? Miten estetään johtajuuden kielteinen vaikutus egolle? Mikä on sopiva määrä sääntöjä, hierarkiaa ja rakkautta? Miten jaetaan vastuut ja roolit? Mitkä ovat yhteisön hierarkiat? Kullakin yhteisöllä on tarve suojautua ulkopuolisilta uhilta. Yhteisökylä muodostuu helposti ympäröivälle yhteisölle poikkeavien tapojen, ihmisten ulkonäön yms. tekijöiden takia uhaksi. Miten sopeudutaan asuinympäristöön (kylä, kaupunkinaapuruussuhteet) ja luodaan siihen lämpimät suhteet? Pitääkö yhteisön ylläpitää tiettyä julkikuvaa välttyäkseen leimautumasta? Kuka määrittelee toivottavan julkikuvan? Mitkä yhteydet pidetään yhteiskunnan instituutioihin (esim. raha, verot, byrokratia, lait)?Visioiden hajanaisuus ja ristiriitaisuus
Ihmisillä on erilaisia toiveita yhteisön sijainnin, puitteiden, hinnan, yms. suhteen. Miten varmistetaan, että puitteet ovat riittävät (peltoa, metsää, rakennuksia) mutta silti niin edulliset että niihin on yhteisöllä realistisesti varaa? Mitä jos talot on rumia ja ihmisetkin jotenkin kummallisia? Ihmiset elävät hyvin eri elämän vaiheita. Miten ihmisten elämän vaiheistetaan siten että kukin voi antaa tarvittavan panoksen yhteisön alkuvaiheessa? Mistä tietää että juuri tämä on se juttu johon pitää heittäytyä mukaan? Paremmat bileet on aina jossain muualla. Seuraavat 10 vuotta menee kuitenkin enkä asu vieläkään maalla, puhun vaan.
Visiot ovat helposti ristiriitaisia keskeisten periaatteiden ja elämäntapojen suhteen: mikä on tavoiteltava elintaso, mikä on tavoiteltava omavaraisuuden aste (ruoka, vaate, työkalut, rakennukset), mitkä ovat tulonjaon periaatteet, mitkä ovat eläinten oikeudet, saako päihteitä (mitä) käyttää?
Eri elämäntapojen ja roolien mielekäs yhdistäminen saattaa olla hankalaa. Entä jos työt ovat Helsingissä eikä halua tai ei ole varaa heittäytyä pelkästään viljelijäksi, käsityöläiseksi tms. Entä jos on tarve käydä yhteisön ulkopuolella töissä mutta se sijaitsee keskellä metsää periferiassa? Voiko tarpeen muuttaa pois ruuhka-Suomesta ja tarpeen tehdä töitä ruuhka-Suomessa yhdistää?

Tulevaisuus: aivoriihi vailla rajoitteita

Puitteet
Vesistöä, yhteys isoon veteen
Metsää paljon, yhteydessä luonnonsuojelualueeseen
Peltoa, vihannesviljelykelpoista
Kaunis puutarha, lähde, luontoa ympärille
Isot luonnonlaitumet. vapaana kulkevat kotieläimetGM vapaavyöhyke
Vuodenaikojen mukaisia asuntoja
Uudisekorakentamista + perinteisiä miljöitä
Turvekammi ja puuelämä, lasten kiipeilypuut
Nomadielämämahdollisuus (kotia, jurttia)
Asumismahdollisuuksia eri kaupungeissa
Vierailijoiden talo(ja)
Tuotteiden jatkojalostusmahdollisuudet, koekeittiö yms. tilat
Maatalousrakennukset, traktori(t), konehallit
Ruohonjuuritutkimuskeskus, tutkijakammiot, yhteiset tietokoneet
Työpajat, studiot ja työskentelytilat
Kirjasto
Kurssi- ja retriittitilat
Vaihdantakauppa, ekotavaratalo, kaupungeissa myyntipisteitä (lähiruoka, ekovaatteet yms.)
Koulu, lastenhoito
Terveydenhuoltopalvelut: synnytykset, hautaukset (kalmisto, pyhät lehdot)
Peuhutilat, sali, tatami + luontonäkymä
Aurinkotemppeli, ym. yliuskontojen tiloja, kivirinki
Hengitys/löyly
Vuoden kiertoon liittyvä juhlakulttuuri
Shamaaneja, tietäjiä, parantajia, laulajia
Viikoittaiset keskustelutilaisuudet, vision kirkastaminen
Yhteisruokailut, torni josta kutsutaan (vellikello, torvi)
Elämä luonnon kierron mukaan
Oma keskinäinen opintotoiminta
Lapsia, oma koulu & vaihtoehtopedagogiikkaa
Yhteiset aamu-rituaalit, jooga, meditaatio
Yhdessä musisointi
Leikinomainen terveysliikunta
Kajakkeja, lauttoja, uiva sauna, sukellusvene
Köysirata veteen, apinasillat
Nudistipelto/reservaatti
Hevosilla maa- ja metsätöitä, ja kauppaan
Yhteiskunnallinen ja yhteisöllinen vaikuttaminen
Näyteikkuna vaihtoehtoihin (energia, ajopelit, viljelys, rakentaminen, elämäntavat)
Palvelu- ja tutkimustoiminta
Kurssit, retriitit
Yhteisöteatteri, musiikki ryhmät, iltamat
Kansalaisyhteiskunnan hautomo, aktivistien koulutuskeskus
Kansalaisopistotyyppisiä kursseja
WWOOF yms. yhteydet muihin ekokyliin
Hevosreitit yhteisöjen välillä
Elinkeinotoiminta
Maatalous (vihannekset, proteiini- ja öljykasvit, kuidut, hedelmätarhat, kotieläimet, mehiläiset)
Elintarvikkeiden jatkojalostus
Käsityöläis- ja taidetoimet
Biokaasu, tuulivoimalat, aurinkokennot, vesivoima
Palvelu- ja tutkimustoiminta
Suo, turpeet, suohoitola
Purkupartiot
Maisemanhoitofirma yms. palvelut
Metsäpuiden jalostus
Luomusiementen jalostus ja tuotanto
Itsehallinto
Neuvonpitovessat (ympyrä)
Vapaa-alue hallinto/autonomia
Oma raha tai vaihdantatalous resurssien oikeudenmukaiseen jakoon
Avoin prosessi
Tulevaisuustyöryhmät
Itse(n)hallinto
Yhteisöllisyys vai yhteisöllisyys
Merkittävää yhteisön itsehallinnon rakentumisen kannalta on tavoiteltavan yhteisöllisyyden aste: - eletäänkö samalla kylällä jossa kullakin on oma talo ja omat elinkeinonsa à kaikki yrittäjiä, omaisuutta itselle, yhteisiä koneita ja työskentelytiloja- yhteisössä asuvat hankkivat elantoa samaan pussiin, josta maksetaan kullekin kansalais- tai yhteisöpalkkaa à lähes kaikki yhteistä, perustarpeet tulevat tyydytetyksi
Molemmissa äärilaidoissa on puolensa. Yksityisomistus- ja yrittäjyysmalli ylläpitää ihmisen toimeliaisuutta. Taloudellisesti tällainen yhteisö on todennäköisesti varmemmalla pohjalla. Yhteisön muodostumine perheeksi on kuitenkin haastavaa. Yhteisöllisyyttä ei ole pakko harjoittaa. Yhteisöllisyys toteutuu lähinnä lämpiminä naapuruussuhteina. Samaan pussiin hankkiva yhteisö taas kommunikoi jatkuvasti arkielämän toimintojen puitteissa. Se vaatii ihmiseltä halua kasvaa ihmisenä. Täytyy pystyä elämään ajatuksen, toinen tuhlaa toisen raatamat rahat, kanssa ja välttämään hyväksikäyttötilanteita; raatamista ja laiskottelua. Yhteisön taloudellinen toimeentulo on todennäköisesti turvattomampaa koska odotetaan jonkun muun hoitavan esim. sadon myyntityö. Selkeä vastuiden on tärkeää. Toisaalta aikaa ei mene itsen(sä) myymiselle vastaavasti kuin yrittäjyysmallissa. Vaatimattoman elämäntavan voi nähdä parantavan elämän laatua. Tavoitteena on vaatimaton mutta rikas, hyvä elämä. Kumpikin malli puhtaana on helpohko hallinnoida.
Todennäköinen Yhteisökylän malli on kuitenkin jonkinnäköinen sekoitelma; osa ihmisistä haluaa elää enemmän yhteisöllisesti kuin toiset, esim. kaikki yhteisöön muuttavat eivät välttämättä ole vielä riittävän kypsiä ja yhteisöllisesti virittyneitä vahvasti yhteisölliseen elämään. Eri tasoisen yhteisöllisyyden harjoittamien pitäisi olla mahdollista, mutta pelisääntöjen täytyy olla selkeät. Toimintakyvyn jatkuva ylläpito ja kehittäminen
Toimeentulo yhteisössä on sekä aineellista että henkistä. Niiden oikeudenmukainen jakautuminen on tärkeää. Vaihdon välineenä ei välttämättä tarvitse käyttää kovaa rahaa, vaan esim. yhteisön omaa valuuttaa tai suoraa vaihtokauppaa (vaihtopiiri). Oman valuutan käytön etuna on, ettei raha karkaa yhteisön ulkopuolelle koska sillä voi ostaa vain yhteisön tuottamia palveluita. Omavaraisuus ei ole vain aineellista, vaan kaikkea joka vahvistaa yhteisön itsehallinnollisuutta. Alkuvaiheessa omavaraisuus/ itsehallinto on heikkoa, mutta se kasvaa kun yhteisö kehittyy.
Keskeistä on päättää miten suhtaudutaan ulkopuolisiin avustuksiin, jotka edustavat valtakulttuurin rakenteita ja tuovat rajoitteita kylään. Päätöksenteon tulee olla läpinäkyvää niin, että ne kantautuvat kaikkien tietoon tasapuolisesti. Tiedonvälittäjinä voi toimia: hyvät juoruämmät, oma lehti, radiokanava. yms. Nämä myös tuottavat arvokasta dokumentaatiota kylästä. Päätöksenteon tulisi olla ennakoivaa, siten että ei jouduta pakon edessä vääntäen tekemään päätöksiä.Vastuun jaossa hyvä tapa voisi olla parityöskentely, jossa vastuutta kustakin toiminnosta kantaa kaksi ihmistä. Nämä vastuuparit hoitaisivat myös yhteistä omaisuutta oman vastuualueensa osalta. Johtajuuden ja hallinnon pyörittämisen tulisi voida kiertää yhteisöläisten keskuudessa, mutta toisaalta siihen ei voida myöskään velvoittaa osallistumaan. Visio ei voi olla liian kevyt. Suuret linjat (esim. autonomiatavoite), joiden eteen tehdään pikku hiljaa työtä, on hyvä olla alusta asti mukana. Visiota kirkastetaan säännöllisesti ja se muuttuu ajan myötä.
Suuressa yhteisössä on useita visioita (pienyksiköiden visiot), jotka osittain eroavat toisistaan. Alkuvaiheessa ydinryhmän tai hanketta puuhaavan porukan visio on se joka vaikuttaa eniten yhteisökylän muodostumiseen. Ydinryhmän sisällä luottamus esim. vastuiden jaossa ja vision toteuttamisessa luo luottamusta koko yhteisön sisällä. Yhteistä, ydinporukan ja koko yhteisön visiota on kuitenkin hyvä hoitaa säännöllisesti.
Ongelmia tulee, mutta niitä voidaan ratkaista. Ongelmanratkaisutekniikat ovat hyvä välineitä ja vähintään yksi tekniikka tulisi hallita. Selvittelykäytännöt muodostuvat ajan myötä, kun selvitettäviä riitatilanteita tulee. Periaatteet niiden hoitamiseen olisi hyvä olla jo alkuvaiheessa.
Yhteinen, teoreettinen työskentely päivittäin (esim. laulu) on tärkeää. Samoin yhteisruokailut ja päivittäiset rituaalit yhdistävät ihmisiä. Yhteisön kivaa (vuodenkierron juhlat, yhteisöllisyyden juhlat, syntymäpäivät) tulisi olla riittävästi. Uusien vastaanottamisessa hyvä tapa on vastaanottamiskummit.Yhteisökylä tarjoaa maattomille ihmisoikeuden ja mahdollisuuden tasavertaisuuteen rikkaiden kanssa; vaikka yhteisössä eletään vaatimattomasti, sen elinympäristö on vastaavasti rikkaampi (luonnonympäristö, sosiaalinen kanssakäyminen, monisukupolvisuus, perinnetaitojen seilyminen).
ElinkeinotoimintaYhteisökylän perustamiseen tarvitaan riskinottokykyä ja henkilökohtaista lainanottohalukkuutta. Yhteisöllä on melkoinen terve erilaisille tuotantotiloille, mutta kun käyttäjiä on paljon kustannukset käyttäjää kohden laskevat. Yhteisön keskeisenä tehtävänä on tarjota tiloja ja mahdollisuuksia harjoittaa erilaisia ammatteja. Viljely on keskeinen ja varsin pääomavaltainen osa yhteisön elinkeinotoimintaa. Suurella osaa yhteisöläisistä on halu omavaraisviljelyyn. Päätoimista elinkeinoa siitä suunnittelee vain muutamat ihmiset. Viljely kuitenkin nähdään hyvin keskeisenä yhteisön elinkeinona. Peltoa tarvitaan viljelykasveista ja viljelyhaluista riippuen ainakin 30 ha. Vihannes, taimi- ja puutarhaviljelyyn riittää 6-7 ha/ viljelijä, mutta proteiini-, öljykasvien ja viljojen viljelyssä voi tarve olla satoja hehtaareita. Yhteisön ruokkimiseen tarvitaan peltoa 10-20 ha. Metsää tarvitaan rakentamiseen, lämmitykseen, asuin- ja virkistysympäristöksi. Vanhaa isoa metsää tarvitaan ainakin 50 ha. Yhteys luonnonsuojelualueeseen vähentää metsän tarvetta.
Tuotantotilojen tarve
Kasvihuoneet 2000 m2
Eläinsuojat
Panimo & mallastamo
Elintarvikkeiden jatkojalostuspaikat ja suurtalouskeittiö
Kuitujen jalostus
Käsityöläis- ja taidepajat, galleriat
Tutkimustilat
Palvelut
Purku ja kierrätys
Kauppa: lähiruoka, käsityöt, vaatteet, taide
Kotihoidot, siivous
Pihatyöt, remontit
Hoitosaunat, hieronnat, kuppaus, turvekylvyt
Ekorakentaminen
Huonekalujen valmistus
Pitopalvelut
Henki/löyly
Yhteisön elinedellytyksenä on yhteishenki. Yhteishenkeä ei tule automaattisesti, vaan sitä pitää vaalia ja luoda. Lähtökohtana yhteishengen luomiselle ovat avoimuus/avautuminen ja aito halu kohdata toinen ihminen sekä asettua hänen saappaisiinsa. Yhteishenkeä kasvattaa myös erilaiset eheyttävät harjoitukset (meditaatio, jooga yms.) yhdessä. Henki(styminen) on eheytymisen perusta. Tietoisuus on jokaisen meidän voimavara. Se on voimavara jolle kyky elää yhdessä rakentuu. Egon havaitseminen on tärkeää, ja myös sen hyväksyminen. Se edesauttaa egolle oman paikan löytymistä. Ihmisen ego on ailahtelevainen; sille pitää voida antaa hetkittäin lisää tilaa. Hyviä tapoja ovat kiitos, siunaus, kannustus, tuki ja hyvän toivottaminen, samoin ruoan siunaaminen, hiljainen hetki ja pysähtyminen hetkeen. Ilmapiiri ei synny itsestään, vaan sitä pitää luoda, mm. piirityöskentely, musiikki ja laulu ovat hyviä työvälineitä. Yhteisö tarvitsee omat rituaalinsa ja pyhät paikkansa. Synnytykset, kuolemat ja perhetapahtumat ovat yhteisön juhlaa ja arkea. Niissä yhteisön kulttuuri muodostuu. Vierailevat tähdet; gurut ja tietäjät ovat tärkeitä arjen katkaisijoita ja innoittajia.

Kaikki kuulostaa vallan erinomaiselta. Mutta, että yhteiskunta ja veronmaksajat tämän kustantaisivat, taitaa olla liian rohkea ajatus. Jos tämä lähtee ihmisten omasta työstä ja riskinotosta, niin hyvä!

Mitä vikaa on Keuruun Ekokylässä.Onko se muuan pieni maalainen, huutavan ääni korvessa? Täällä ovat puitteet olemassa. Liisalla on tänne hyvä ja toimiva kontakti. Jos saatte tällaisen Paratiisin läheltä Helsinkiä, niin hyvä, mutta epäilen sitä.

Ehdotan, että perustatte yhtiön, joka ostaa Kultamaa-pellon tai enemmän ja rakentaa sille alusta pitäen suunnitellun ekoalueen. Siinä siilautuvat pois vapaamatkustajat. Me voisimme uudelleen ruveta keskustelemaan säätiöinnistä, jonka avulla varmistettaisiin, että kiinteistö tulee yleishyödylliseen käyttöön aivan suunnittelemienne ihanien periaatteiden mukaisesti. Meillä on jo valmiiksi muutama henkilö, joka lähtisi mukaan rakennuttamaan. Siinä saisi nuori ja rakennushaluinen porukka mahdollisesti työtä ja rakennuskokemusta. Paikasta voisi tulla hieno käyntikohde ja seudun ylpeys. Keuruu sinänsä on hyvä paikka ja ympärillä on kaunista luontoa ja toisia yhteisöjä. Se, että tehtäisiin jo pitkään vaatimani päätös, että tällä alueella ei oteta yhteiskunnan tukia. Rajanveto on tietenkin ongelma, mitä tukia ei oteta.