Välillä on oikein viihtyisää pienten vekaroitteni kanssa, välillä taas kyllästyn heidän lyhytjännitteisyyteensä, meluamiseensa ja piintyneisiin tapoihinsa. Monet vanhemmat varmaan tunnistavat sen, kuinka helpointa on rakastaa nukkuvia ja suloisesti tuhisevia kersojaan. Päivällä on koko ajan kova meno päällä. Kun ei ole oikeasti vanhempi, näille jälkimmäisille tunteille voi helpommin myöntää oikeutuksen eikä tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa.
En tiedä, olisinko osannut tehdä näistä kavereista pitkäjännitteisempiä, opettaa heille parempia ruokatottumuksia, kirjojen rakastamista ja muuta mukavaa, jota suunnittelee aina ennen kuin lapsia hankkii, jos olisin todella ollut heidän elämäänsä vaikuttava henkilö. Nuoremmalle luin varmaankin reilun vuoden päivittäin, mutta hän kyllästyi siihen eikä hänestä itsestään ole tullut lukijaa. Lempilapseni, 12 vuotias ei ole myöskään lukija. Vasta viime aikoina hän on oppinut niin sujuvaksi, että selviää elokuvien teksteistä.
Ei puhettakaan, että heitä saisi luontoretkille. Se on heistä tylsää. Minun mieliohjelmani tv.ssä ovat heistä tylsiä, kun niissä ei tapahdu mitään. Vain puhuvia päitä, jotka eivät ammu eivätkä lyö.
Sitten kun arki iskee ja jos lapsesta ei tulekaan sellainen kuin on suunnitellut, väsymys, turtumus ja välinpitämättömyys laskeutuvat. Tiedänhän minä sen yhden lapsen isänä ainakin, vaikka oma lapseni ei mikään hirveän vaikea ollutkaan.
Sedis on edellisen postaukseni yhteydessä lähettänyt arvokkaan kommentin. Tietenkin ajattelin ikärajoja, mutta nämä lapset ovat sisaruskatraan nuorimpia ja ovat pienestä pitäen katsoneet lapsilta kiellettyjä, kuunnelleet ison veljen ja tämän kavereitten juttuja ja nähneet myös perheväkivaltaa jo ennen Ekokylään tuloaan. Se on mielestäni kuitenkin lopulta karaissut heitä ja opettanut näkemään hurjia kertomuksia tarinoina ja opettanut työstämään kipeitä kokemuksiakin.
Lasten kehitysiässä voi olla viidenkin vuoden heittoja normaalin vuosiluokan sisällä. Kyllä he aika ymmärtäväisesti suhtautuivat kaveriinsa, joka ei uskaltanut katsoa hämähäkkimiestä. Hän on kyllä asunut pienen elämänsä aikana Italiassa, Kanadassa ja Suomessa. Isä on belgialainen. Silti hän on elänyt mielestäni liian suojattua elämää. Samalla hän on reipas ja tuhti miehenalku eikä ollenkaan säälittävä.
...Hetken rauhani oli kalliisti ostettu. Pojat olivat rakentaneet tuoleista ja patjoista fantastisia majoja liikuntasaliin, erään asukkaan luvalla tosin. Mutta niitten purkaminen jäi tietysti tätien tehtäväksi. Kaiken huippu oli, että 12 vuotias, joka on pienikokoinen mutta jäntevä, oli äsken rakentanut majan koripallotelineeseen. Hän oli raahannut sinne ylös useita vaahtomuovipatjoja. Jo niin korkealle pääseminen oli uskomaton suoritus. Muuan Ekokylän täti moitti poikaa ja tietenkin minä olen aikuisena jotenkin moraalisesti vastuussa. Samalla me tietenkin ihailimme hänen suoritustaan. En ehtinyt siivoamaan, kun minulla oli ruoanlaitto pojille menossa, enkä tosin olisi jaksanutkaan. Pojat olivat levitelleet puhtaita patjoja ja tyynyjä pitkin salia ja puhtaudesta tarkat tädit joutuvat pesemään ainakin tyynynpäälliset. Ne oli ilmeisesti juuri vaihdettu viikon päästä pidettäviä festareita varten.
Pojat halusivat vielä katsoa hämähäkkimiestä ja eilen paennut poju oli myös mukana. Istuin hetken rauhassa patiolla, mutta kuulin oven läpi heidän jutteluaan. Siinä tehtiin myös pilaa nuorimman r-viasta, änkyttämisestä ja mamismaisuudesta, juuri niin kuin viisas Sedis oli arvannut. Siitäkään huolimatta en puuttunut, muuten kuin keskeyttämällä tilanteen. Tulkitsin, että kyse ei ollut mobbauksesta vaan ryhmän omasta dynamiikasta. Lapset kouluttavat toisiaan. Vaikka minun vieraistani vanhempi on usein kova nuorempaa veljeään kohtaan, hän kuitenkin pohjimmiltaan on huolehtiva veli. Pitää huolta tämän diabeteksen hoidosta. He ovat kuin koiranpennut, jotka murisevat ja ravistelevat toisiaan. Nuorempi oppii tulemaan toimeen kovassa maailmassa.
...Aika aktiivin päivän ilta. Päivään sisältyi reissu Keuruun uimalaitokselle. Makeisia. Mukana kolme poikaa. Käytin heitä puhdistuslaitoksella ja heillekin ruskea virta, jossa ui sorsa, oli ajatuksia herättävä elämys.
Äitikin kotitui illalla sukulointireissultaan. Seitsenvuotias vähän sähläsi aamulla insuliinien kanssa. Hän hoitaa itse piikittämiset, mutta tarvitsee tukea. Äiti oli silloin kännykän etäisyydellä. Huomenna he lähtevät. Pojat ovat aivan varmoja, että näemme taas ainakin syyslomalla ja varmaan niin teemmekin, jos en jää Ruotsiin.
Sain vanhemman palkkion, kun kaksi pientä ja pehmeää myttyä nukahti kainaloihini. Silloin nämä ovat söpöimmillään, kerrankin hiljaa.
Impulsiivinen maalainen
30.7.04
Pojista miehiä
Miten pojista tulee miehiä
Vuokrasimme vieraana olevien 12 v ja 8 v poikien kanssa pari videota. Ehdoton edellytys heidän mielestään on, että kyseessä täytyy olla toimintaelokuva. Heitä on alun perin yritetty kasvattaa kasvissyöjiksi ja ilman television raaistavaa vaikutusta. Molemmat ovat jo taakse jäänyttä elämää. Heidän äitinsä yritti myös pitää videopelit poissa. Nyt he ovat addikteja siinäkin suhteessa. Äiti valmisteli poikiaan siviilipalvelukseen ja rauhanomaisuuteen, mutta nämä lapset ovat asefaneja. Oikeastaan kaikki, mitä äiti yritti, on kääntynyt päälaelleen. He saivat kasvisruokaa, mutta eivät oppineet syömään terveellisesti vaan ovat makeisten ja roskaruoan ystäviä. Nuoremman sokeritauti sai minun tulkintani mukaan kimmokkeen liiasta hiilihydraattien syönnistä.
En ole ollut ohjaamassa heitä muuhun elämänmuutokseen kuin liharuoan ihanuuteen viettelemiseen. Muut lapset perheessä eivät edelleenkään taida koskea lihaan, paitsi nämä kaksi nuorinta. Nytkin päivällä he söivät jauhelihapitsat suurella nautinnolla ja ilman omantunnon vaivoja. Nämä pojat ovat siis ex-naisystäväni lapsia, jotka pitävät minua edelleen jonkinlaisena isähahmona, koska olen ollut heidän elämässään mukana jo viisi vuotta, vaikka viimeiset etäältä.
Ei heidän äitinsä kovin tiukkapipoisesti tähän muutokseen loppujen lopuksi suhtaudu. Hän yritti aikansa vetää omaa linjaansa, mutta on oppinut mukautumaan. Varttuvien lasten kanssa hän joutuu joka tapauksessa jatkuvasti kiperien tilanteiden eteen. Vanhemmilla lapsilla on tietenkin omat kokeilunsa ja vaikeat valintansa.
Lainasimme Hämähäkkimiehen. Seurasin lasten reaktioita samalla kun itsekin näin filmin. Mukana katsomisessa oli aluksi myös kaksi Ekokylän n. 7 vuotiasta poikaa. Yksi heistä on vegaani ja häntä on myös yritetty pitää poissa raaistavien vaikutusten alaisuudesta. Tämä poika rupesi pelkäämään ja lähti pois huoneesta. Hän myös änkyttää ja on ollut koulussa hidas oppija. Muut kolme osasivat ottaa filmin tarinana. Siinä oli juonena arkkityyppinen hyvän ja pahan taistelu. Sivumennen sanoen, en tiedä, onko tämä asetelma aivan välttämätön, sillä sehän on eräällä tavalla fasistinen. Jotkut ovat hyviä, jotkut pahoja. Se on kuitenkin sitä, mitä Hollywood meille syöttää ja eräällä tavalla todellisuutta.
Mielestäni tämä neljäs poika, joka ei kestänyt, on huonommin varustettu kovan elämän koettelemuksiin kuin nämä kolme muuta, jotka selvisivät filmistä ja pystyivät nauttimaan huimasta seikkailusta. He ovat kaikki vaihtoehtoihmisten lapsia, mutta tässä vaihtoehtoisuudessa on monet eri sävynsä, kuten edellisestä huomasimme. Toinen näistä ”minun pojistani” oli pienempänä pelokas ja kärsi fobioista. Tällaiset hurjat, mutta samalla turvalliset filmit ovat ehkä auttaneet häntä oppimaan hallitsemaan pelkojaan. Ne ovat olleet kuin rokotus todellista väkivaltaa vastaan. Aivan herkkä ja tynnyrissä kasvatettu lapsi saattaa järkyttyä kovastikin tosielämän raakuudesta. Toinen taas ehkä reagoi allergiallaan pienenä kokemaansä perheväkivaltaan ja on toivoakseni siitä nyt toipumassa. Ehkä hieman myös minun avullani. Mahdollista on myös, että olen itsekin saanut ”henkistartunnan” ja pidän psyykeä fysiikan määrääjänä. Ehkä kyse oli jostakin muusta. Joskus allergisuus on vain allergisuutta, olettaisin, kuten banaanikin on joskus vain banaani.
Töissä oli vain yksi työrupeama. Menin jo varhain metsätöihin ja pääsin varhain pois. Moni potilaista on lähdössä kotiin. He olivat toiverikkaita mutta samalla pelokkaita elämänmuutoksensa edellä. Olemme tulleet hyvin juttuun. Minusta oli myös mukava havaita, että vaikka olenkin tehnyt työurani koululaisten kanssa, olen pärjännyt yhtä hyvin ja samoin menetelmin myös aikuisten kanssa. Ne jotka vielä jäävät varmaankin ajattelivat omia mahdollisuuksiaan. Mielisairaala on periaatteessa vain harvalle päätepysäkki.
Potilaat olivat myös hilpeällä tuulella. Yksi vakavista miehistä selitti olevansa Miss Suomi vuodelta 1998. Hän myös lohkaisi hauskasti, kun poislähtevä nuorehko, kokematon mies aloitti taas saman valitusvirren siitä kuinka tyttöystävä jätti, vaikka hän osti tälle sitä ja tätä. Itsekin olen selittänyt pojalle, että tyttöjä ei voi ostaa ja että pientä ne hänen kuluttamansa rahat ovat olleet.
Saimme ison kasan puita pilkottua ja kuljetettua vajaan, vaikka välillä työteho näytti olevan nollilla. Kuulin mielestäni parin selittävän kuitenkin kuinka mukavia ulkotyöt ovat. Tilanne oli välillä aika sekava, kun yksi toimitti sitä ja toinen tätä. Piti yrittää käydä järkeviä keskusteluja ja samaan aikaan vetää töitä, antaa yhdelle onnenpotkuja, selittää kuntoutusrahojen = tilin tulevan vasta maanantaina ja pitää monta muutakin palloa samaan aikaan ilmassa. Samanlaista se tosin oli koulussakin. Osa koululapsista ja mielisairaalan potilaista on tismalleen yhtä lyhytjännitteisiä. Joukossa on sitten myös niitä rauhallisia, jotka osaavat keskittyä.
Vuokrasimme vieraana olevien 12 v ja 8 v poikien kanssa pari videota. Ehdoton edellytys heidän mielestään on, että kyseessä täytyy olla toimintaelokuva. Heitä on alun perin yritetty kasvattaa kasvissyöjiksi ja ilman television raaistavaa vaikutusta. Molemmat ovat jo taakse jäänyttä elämää. Heidän äitinsä yritti myös pitää videopelit poissa. Nyt he ovat addikteja siinäkin suhteessa. Äiti valmisteli poikiaan siviilipalvelukseen ja rauhanomaisuuteen, mutta nämä lapset ovat asefaneja. Oikeastaan kaikki, mitä äiti yritti, on kääntynyt päälaelleen. He saivat kasvisruokaa, mutta eivät oppineet syömään terveellisesti vaan ovat makeisten ja roskaruoan ystäviä. Nuoremman sokeritauti sai minun tulkintani mukaan kimmokkeen liiasta hiilihydraattien syönnistä.
En ole ollut ohjaamassa heitä muuhun elämänmuutokseen kuin liharuoan ihanuuteen viettelemiseen. Muut lapset perheessä eivät edelleenkään taida koskea lihaan, paitsi nämä kaksi nuorinta. Nytkin päivällä he söivät jauhelihapitsat suurella nautinnolla ja ilman omantunnon vaivoja. Nämä pojat ovat siis ex-naisystäväni lapsia, jotka pitävät minua edelleen jonkinlaisena isähahmona, koska olen ollut heidän elämässään mukana jo viisi vuotta, vaikka viimeiset etäältä.
Ei heidän äitinsä kovin tiukkapipoisesti tähän muutokseen loppujen lopuksi suhtaudu. Hän yritti aikansa vetää omaa linjaansa, mutta on oppinut mukautumaan. Varttuvien lasten kanssa hän joutuu joka tapauksessa jatkuvasti kiperien tilanteiden eteen. Vanhemmilla lapsilla on tietenkin omat kokeilunsa ja vaikeat valintansa.
Lainasimme Hämähäkkimiehen. Seurasin lasten reaktioita samalla kun itsekin näin filmin. Mukana katsomisessa oli aluksi myös kaksi Ekokylän n. 7 vuotiasta poikaa. Yksi heistä on vegaani ja häntä on myös yritetty pitää poissa raaistavien vaikutusten alaisuudesta. Tämä poika rupesi pelkäämään ja lähti pois huoneesta. Hän myös änkyttää ja on ollut koulussa hidas oppija. Muut kolme osasivat ottaa filmin tarinana. Siinä oli juonena arkkityyppinen hyvän ja pahan taistelu. Sivumennen sanoen, en tiedä, onko tämä asetelma aivan välttämätön, sillä sehän on eräällä tavalla fasistinen. Jotkut ovat hyviä, jotkut pahoja. Se on kuitenkin sitä, mitä Hollywood meille syöttää ja eräällä tavalla todellisuutta.
Mielestäni tämä neljäs poika, joka ei kestänyt, on huonommin varustettu kovan elämän koettelemuksiin kuin nämä kolme muuta, jotka selvisivät filmistä ja pystyivät nauttimaan huimasta seikkailusta. He ovat kaikki vaihtoehtoihmisten lapsia, mutta tässä vaihtoehtoisuudessa on monet eri sävynsä, kuten edellisestä huomasimme. Toinen näistä ”minun pojistani” oli pienempänä pelokas ja kärsi fobioista. Tällaiset hurjat, mutta samalla turvalliset filmit ovat ehkä auttaneet häntä oppimaan hallitsemaan pelkojaan. Ne ovat olleet kuin rokotus todellista väkivaltaa vastaan. Aivan herkkä ja tynnyrissä kasvatettu lapsi saattaa järkyttyä kovastikin tosielämän raakuudesta. Toinen taas ehkä reagoi allergiallaan pienenä kokemaansä perheväkivaltaan ja on toivoakseni siitä nyt toipumassa. Ehkä hieman myös minun avullani. Mahdollista on myös, että olen itsekin saanut ”henkistartunnan” ja pidän psyykeä fysiikan määrääjänä. Ehkä kyse oli jostakin muusta. Joskus allergisuus on vain allergisuutta, olettaisin, kuten banaanikin on joskus vain banaani.
Töissä oli vain yksi työrupeama. Menin jo varhain metsätöihin ja pääsin varhain pois. Moni potilaista on lähdössä kotiin. He olivat toiverikkaita mutta samalla pelokkaita elämänmuutoksensa edellä. Olemme tulleet hyvin juttuun. Minusta oli myös mukava havaita, että vaikka olenkin tehnyt työurani koululaisten kanssa, olen pärjännyt yhtä hyvin ja samoin menetelmin myös aikuisten kanssa. Ne jotka vielä jäävät varmaankin ajattelivat omia mahdollisuuksiaan. Mielisairaala on periaatteessa vain harvalle päätepysäkki.
Potilaat olivat myös hilpeällä tuulella. Yksi vakavista miehistä selitti olevansa Miss Suomi vuodelta 1998. Hän myös lohkaisi hauskasti, kun poislähtevä nuorehko, kokematon mies aloitti taas saman valitusvirren siitä kuinka tyttöystävä jätti, vaikka hän osti tälle sitä ja tätä. Itsekin olen selittänyt pojalle, että tyttöjä ei voi ostaa ja että pientä ne hänen kuluttamansa rahat ovat olleet.
Saimme ison kasan puita pilkottua ja kuljetettua vajaan, vaikka välillä työteho näytti olevan nollilla. Kuulin mielestäni parin selittävän kuitenkin kuinka mukavia ulkotyöt ovat. Tilanne oli välillä aika sekava, kun yksi toimitti sitä ja toinen tätä. Piti yrittää käydä järkeviä keskusteluja ja samaan aikaan vetää töitä, antaa yhdelle onnenpotkuja, selittää kuntoutusrahojen = tilin tulevan vasta maanantaina ja pitää monta muutakin palloa samaan aikaan ilmassa. Samanlaista se tosin oli koulussakin. Osa koululapsista ja mielisairaalan potilaista on tismalleen yhtä lyhytjännitteisiä. Joukossa on sitten myös niitä rauhallisia, jotka osaavat keskittyä.
29.7.04
Väsynyt vanha äijä
Sahasin moottorisahalla noin kolme tuntia töissä, kun iltapäiväryhmään ei tullut väkeä kuin yksi, joka selvisi yksinkin. Illalla lämmitin saunan ja kävimme siellä poikien kanssa. Selkä oli niin kipeä, etten pystynyt nousemaan lauteilta kuin kierittäytymällä. Lapset metelöivät iltapäivällä ja hakkasivat tietokonetta, kovaääniset pauhasivat, enkä päässyt nokosille. Saunassa ei ollut sytykkeitä: Mitä torveloa porukkaa, toistaitoista, uusavuttomia. Uimavesi oli kylmää ja paransi pahimman selkäkivun ja sauna väsyneen kiukun. Pojat ovat silti yhä ärsyttävän iltapirteitä enkä pääse vielä nukkumaan.
Nämä potilaat antavat palautetta. Yksikin sanoi: J., sinä olet mukava mies. Kehuin vastaan. Toisen kanssa puhuimme maailmankatsomuksista: Mitä on tieteellinen maailmankatsomus, mitä on skeptisismi ja agnostisimi. Näiden tunnuspiirteitä oli meillä molemmilla. Pidän tällaisia hetkiä parhaimpana kevään ja kesän anteina tässä kohta loppuvassa tukityöllistämispaikassa. Aivan yllättäen tämä kaveri myös lauloi laulun tuulesta.
Nämä potilaat antavat palautetta. Yksikin sanoi: J., sinä olet mukava mies. Kehuin vastaan. Toisen kanssa puhuimme maailmankatsomuksista: Mitä on tieteellinen maailmankatsomus, mitä on skeptisismi ja agnostisimi. Näiden tunnuspiirteitä oli meillä molemmilla. Pidän tällaisia hetkiä parhaimpana kevään ja kesän anteina tässä kohta loppuvassa tukityöllistämispaikassa. Aivan yllättäen tämä kaveri myös lauloi laulun tuulesta.
28.7.04
Ei tule blogisotaa
Yritin tutustua blogisodan yritelmään. Moroskooppi, joka on blogistanin ilahduttavia uutuuksia, joiden kirjoituksiin on aina mukava napsauttaa, koska ei tiedä, mitä sieltä on tulossa, oli viehättävällä tavalla kertonut isän ja lasten vapaapäivän vietosta. Siinä oli hieman poikamaista salaliiton makua järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastaan, mitä kertomuksessa edusti perheen äiti. Siinä oli leikitty hieman näillä vanhoilla rooleilla. Eiväthän äidit aina niin tiukkapipoisia oikeasti olekaan, eikä sitä minusta tässäkään väitetty, vaan tyyliteltiin.
En voi tässä kohdassa mitenkään närkästyä Birdyn kommenteista. Nekin tuntuivat huomauttavan oikeasta asiasta ja minusta näytti, varsin maltillisesti. On ihan oikeasti olemassa vaara, että miehen rooli muodostuu erikoistapaukseksi ja juhlan tekijäksi ja äidille jää arki ja arjen komentelijan osa. Yleensä ja tilastollisesti katsoen tosiasia on kumminkin, että äiti joutuu vetämään ansiotyötä ja perhettä, eikä se ole oikein.
Miten paljon siihen liittyy valtakysymyksiä, joissa on kysymys siitä haluavatko ja osaavatko äidit edes etsiä uusia uria, on toinen kysymys. Äidillekin tekisi hyvää vaihtaa välillä vapaalle velvollisuuksistaan, niistä jotka hän on käsittänyt pakoksi. Hänen pitäisi pokkana opettaa muu perhe tarttumaan taloustöihin, niihin tarpeellisiin. Eiköhän sieltä tekijöitä vähitellen ala löytyä niihin todella välttämättömiin töihin. Antaa vaikka kaiken kaatua ennen kuin suostuu kotiorjuuteen. Äiti ei ehkä todellisuudessa pidäkään lasten kanssa peuhaamisesta, vaan haluaa olla marttyyri ja olla omissa oloissaan velvollisuuksineen.
Mies ja isä kyllä ehkä pääsee helpolla ja on taitava tekeytymään avuttomaksi. Mutta hänellekin luulisi tekevän hyvää päästä oleelliseksi henkilöksi perheessä.
Sedis, taas yksi näitä uusia, ilahduttavia blogisteja, on kirjoittanut tästäkin konfliktin poikasesta seka hauskasti että analyyttisesti niin, ettei meikäläisellä oikeastaan ole mitään uutta sanottavaa.
Maalaisen rukouksiin on tunnuttu vastattavan, koska kypsään ikään ehtineet ja elämänkokemusta saaneet kirjoittajat ovat löytämässä tämän foorumin, mikä tuo sen aimo askeleen lähemmäksi valtavirtaa. Muuten, jos maalaisen jo yli vuoden jatkuneesta julkaisemisesta saa vaikutelman, että nettijulkaiseminen olisi hänelle jotenkin elämän korvike, ei asia niin ole. Blogit ovat kuin päivälehti, aika tärkeitä, mutta ilmankin pärjäisi. Mutta kun lisäksi tulee mahdollisuus itse julkaista "lehteä", päivälehti jää jo vertailussa tappiolle. Mielekkäästä, luovasta viihdyttämisestä, mistä ei jää pahaa makua, tässä loppujen lopuksi on kysymys.
Täytyy vain toivoa, että uudet tähdet eivät väsähdä palautteen ja arvostuksen puutteeseen. Kunhan tämä työhuki menee ohi ja pitkäaikaistyöttömyyden joutoaika taas on edessä, maalainen aikoo etupäässä kehua ja rohkaista idoleitaan ja tehdä ainakin listan heistä. Maalainen on kiitollisuudella havainnut ilmestyneensä muutamalle suosikkilistalle, mikä on suhteellisen uutta ja yllättävää. Se johtunee tästä, hm iällisesti hieman kypsyneempien kirjoittajien esiinmarssista. En uskoisi egoni kestävän nettikirjoittelua, jos minulla ei olisi lukijoita. Se, että sain muutamia ystävällisiä kommentteja jo alussa, auttoi arvaamattoman paljon. Näitä rohkaisevia kommentteja antoivat ainakin Dägä dägä, Tommipommi, Scilla, Näkymä rannalta, Juuso Hyvärinen, Kasa, Tuulikannel, Fabula.
Huippuja ja idoleitani ovat mielestäni yhä edellisten lisäksi, parhaimmillaan, Panu H ja Käymälöitsijä.
Peter Elk, Taantumuksen Torvi, Aika ja Minä, ei sinutella, Tumppu von Tumppu, Nagelina, Jemory, Peggy, Marleena (ja useimmat, ainakin top 200 -kirjoittajat) tarjoavat usein hyvin muotoiltuja, yllättäviä ajatuksia ja perusteltuja mielipiteitä. Mikä lehti voisi kilpailla näin monella huippukirjoittajalla!
Niin ja tietysti humoristiset sanataiteilijat Kysyn Vaan, Mitvit ja Lehden porukka ovat luokkansa erikseen, joitten todellisuuden vääristelyt, taiteilijan tapaan, kertovat enemmän elämästä kuin me muut sadat tosikot järkevine mielipiteinemme.
Kuten sanottu, aion laittaa asiallisen listan suosikeistani linkkeinä sivupalkkiin, jotta pelkästään maalaisen sivulle eksyjät saisivat monipuolisemman kuvan tästä nettijulkaisemisen mahdollisuudesta. Vaikka, kuten huomautin, yksille kumartaminen, on toisille pyllistämistä, mikä ei ole mukavaa, kun kehuttavia olisi vaikka kuinka.
On oikeastaan harmi, että kaikki ovat niin saamarin empaattisen ymmärtäväisiä. Debatit olisivat piristäviä aiheesta kuin aiheesta, mutta ne ovat hakusassa. Kilpikonna on haipunut, nyt uhkaa Rumaksi naiseksi itseään tituloiva lopettaa. Monet kärkevät kirjoittajat ovat lopettaneet, mikä on vahinko.
Jälkikirjoitus:
Väsyneenä huomaan kielenkäyttöni huonontuvan. Huomaan myös olleeni tekopyhä. Olen jo loppuun väsynyt vieraitteni lapsienergiaan. Ensin päivä töissä ja iltapäivä kylällä tuhlaamassa rahojani heihin ja sitten vielä olisi pitänyt tehdä sitä ja tätä. Sanoin olevani väsynyt, etten jaksa. Onneksi täällä on hulppeat tilat ja voin käskeä vekarat leikkimään muualle. Mikä minä olen äitejä mestaroimaan ja neuvomaan. Päivästä päivään jaksaminen, arjen sankaruus on jo sinänsä suurtyö. Vielä siinä pitäisi jaksaa edistää poikalapsien poikuutta ja tyttöjen tyttöyttä. Hienot periaatteet valuvat jonnekin syvälle. Olen jo parin päivän jälkeen taas täynnä ja kaipaan omaa rauhaa. Poikamiehen päivät ovat parhaat, sanoo yksi, joka on kaiken kokenut.
En voi tässä kohdassa mitenkään närkästyä Birdyn kommenteista. Nekin tuntuivat huomauttavan oikeasta asiasta ja minusta näytti, varsin maltillisesti. On ihan oikeasti olemassa vaara, että miehen rooli muodostuu erikoistapaukseksi ja juhlan tekijäksi ja äidille jää arki ja arjen komentelijan osa. Yleensä ja tilastollisesti katsoen tosiasia on kumminkin, että äiti joutuu vetämään ansiotyötä ja perhettä, eikä se ole oikein.
Miten paljon siihen liittyy valtakysymyksiä, joissa on kysymys siitä haluavatko ja osaavatko äidit edes etsiä uusia uria, on toinen kysymys. Äidillekin tekisi hyvää vaihtaa välillä vapaalle velvollisuuksistaan, niistä jotka hän on käsittänyt pakoksi. Hänen pitäisi pokkana opettaa muu perhe tarttumaan taloustöihin, niihin tarpeellisiin. Eiköhän sieltä tekijöitä vähitellen ala löytyä niihin todella välttämättömiin töihin. Antaa vaikka kaiken kaatua ennen kuin suostuu kotiorjuuteen. Äiti ei ehkä todellisuudessa pidäkään lasten kanssa peuhaamisesta, vaan haluaa olla marttyyri ja olla omissa oloissaan velvollisuuksineen.
Mies ja isä kyllä ehkä pääsee helpolla ja on taitava tekeytymään avuttomaksi. Mutta hänellekin luulisi tekevän hyvää päästä oleelliseksi henkilöksi perheessä.
Sedis, taas yksi näitä uusia, ilahduttavia blogisteja, on kirjoittanut tästäkin konfliktin poikasesta seka hauskasti että analyyttisesti niin, ettei meikäläisellä oikeastaan ole mitään uutta sanottavaa.
Maalaisen rukouksiin on tunnuttu vastattavan, koska kypsään ikään ehtineet ja elämänkokemusta saaneet kirjoittajat ovat löytämässä tämän foorumin, mikä tuo sen aimo askeleen lähemmäksi valtavirtaa. Muuten, jos maalaisen jo yli vuoden jatkuneesta julkaisemisesta saa vaikutelman, että nettijulkaiseminen olisi hänelle jotenkin elämän korvike, ei asia niin ole. Blogit ovat kuin päivälehti, aika tärkeitä, mutta ilmankin pärjäisi. Mutta kun lisäksi tulee mahdollisuus itse julkaista "lehteä", päivälehti jää jo vertailussa tappiolle. Mielekkäästä, luovasta viihdyttämisestä, mistä ei jää pahaa makua, tässä loppujen lopuksi on kysymys.
Täytyy vain toivoa, että uudet tähdet eivät väsähdä palautteen ja arvostuksen puutteeseen. Kunhan tämä työhuki menee ohi ja pitkäaikaistyöttömyyden joutoaika taas on edessä, maalainen aikoo etupäässä kehua ja rohkaista idoleitaan ja tehdä ainakin listan heistä. Maalainen on kiitollisuudella havainnut ilmestyneensä muutamalle suosikkilistalle, mikä on suhteellisen uutta ja yllättävää. Se johtunee tästä, hm iällisesti hieman kypsyneempien kirjoittajien esiinmarssista. En uskoisi egoni kestävän nettikirjoittelua, jos minulla ei olisi lukijoita. Se, että sain muutamia ystävällisiä kommentteja jo alussa, auttoi arvaamattoman paljon. Näitä rohkaisevia kommentteja antoivat ainakin Dägä dägä, Tommipommi, Scilla, Näkymä rannalta, Juuso Hyvärinen, Kasa, Tuulikannel, Fabula.
Huippuja ja idoleitani ovat mielestäni yhä edellisten lisäksi, parhaimmillaan, Panu H ja Käymälöitsijä.
Peter Elk, Taantumuksen Torvi, Aika ja Minä, ei sinutella, Tumppu von Tumppu, Nagelina, Jemory, Peggy, Marleena (ja useimmat, ainakin top 200 -kirjoittajat) tarjoavat usein hyvin muotoiltuja, yllättäviä ajatuksia ja perusteltuja mielipiteitä. Mikä lehti voisi kilpailla näin monella huippukirjoittajalla!
Niin ja tietysti humoristiset sanataiteilijat Kysyn Vaan, Mitvit ja Lehden porukka ovat luokkansa erikseen, joitten todellisuuden vääristelyt, taiteilijan tapaan, kertovat enemmän elämästä kuin me muut sadat tosikot järkevine mielipiteinemme.
Kuten sanottu, aion laittaa asiallisen listan suosikeistani linkkeinä sivupalkkiin, jotta pelkästään maalaisen sivulle eksyjät saisivat monipuolisemman kuvan tästä nettijulkaisemisen mahdollisuudesta. Vaikka, kuten huomautin, yksille kumartaminen, on toisille pyllistämistä, mikä ei ole mukavaa, kun kehuttavia olisi vaikka kuinka.
On oikeastaan harmi, että kaikki ovat niin saamarin empaattisen ymmärtäväisiä. Debatit olisivat piristäviä aiheesta kuin aiheesta, mutta ne ovat hakusassa. Kilpikonna on haipunut, nyt uhkaa Rumaksi naiseksi itseään tituloiva lopettaa. Monet kärkevät kirjoittajat ovat lopettaneet, mikä on vahinko.
Jälkikirjoitus:
Väsyneenä huomaan kielenkäyttöni huonontuvan. Huomaan myös olleeni tekopyhä. Olen jo loppuun väsynyt vieraitteni lapsienergiaan. Ensin päivä töissä ja iltapäivä kylällä tuhlaamassa rahojani heihin ja sitten vielä olisi pitänyt tehdä sitä ja tätä. Sanoin olevani väsynyt, etten jaksa. Onneksi täällä on hulppeat tilat ja voin käskeä vekarat leikkimään muualle. Mikä minä olen äitejä mestaroimaan ja neuvomaan. Päivästä päivään jaksaminen, arjen sankaruus on jo sinänsä suurtyö. Vielä siinä pitäisi jaksaa edistää poikalapsien poikuutta ja tyttöjen tyttöyttä. Hienot periaatteet valuvat jonnekin syvälle. Olen jo parin päivän jälkeen taas täynnä ja kaipaan omaa rauhaa. Poikamiehen päivät ovat parhaat, sanoo yksi, joka on kaiken kokenut.
Vietimme hauskan illan toisen rantasaunan mutarannassa. Sinne olivat aikaisemmat leiriläiset rakentaneet laiturin, joka oli jäänyt aika matalalle veden laskettua. Pojista oli mukavaa hyppiä veteen. Ennen ei J:n iho kestänyt saunomista, hänelle tuli kauheita kohtauksia, mutta nyt on toisin. Pojat saivat värkätä mielipuuhassaan heittää palavaan steariinin vettä. Siitä tulee valtava liekki. Sitä he aikoinaankin täällä asuessaan tekivät, silloin oli isoveli hääräämässä etunenässä, nyt hän likkuu jo omassa, epämääräisessä seurapiirissään ja on muuttunut äreäksi ja hankalaksi pikkuveljilleen.
Muutenkin pojat muistelivat kaikkea kivaa, mitä täällä puuhailimme. He aikovat jäädä yli viikonlopun. Juku-Jukumaa ei hakkaa minun puuhamaatani ja mummola evvk. Äiti saa mennä ensimmäistä kertaa ilman lapsiaan. Grillasimme kanaa. Nykyään pojat syövät lihaa kuin aikamiehet ja ihan äidin luvalla. Maailman kirjat ovat sekaisin.
Sairaalassa ulkotöihin tuli pari uutta naista. He viihtyivät oikein hyvin puita tekemässä ja juttelemassa kanssani. Mitä tekisin ilman näitä puita, kun ruohokaan ei enää kasva yhtä kiivaasti kuin keväällä. Sain myös oikein hyvän kontaktin minun ikäiseni, pari viikkoa ulkotöissä olleen fiksun naisen kanssa. Kerroin hänelle nettipäiväkirjailemisesta ja hän innostui kovasti, koska hänelläkin on kirjoitusharrastus. Näytin hänelle ja eräälle toiselle kaverilleni Pinserin blogiympäristön ja kerroin lyhyesti aiheesta. Siitä taisi kummallekin tulla vähän ja uusia ajatuksia. Olen joutunut tekemisiin tietyn tyyppisten, hiljaisten potilaiden kanssa. Onneksi nyt tulee vähän variaatiota.
Uudenlaisen sahapukin keksijä sai ulkopuolisen tilauksen, mikä oli myös mukavaa. Nyt hän sai arvostusta ja häntä kohdeltiin täysivaltaisena, arvokkaana kansalaisena, mitä hän onkin. Toivottavasti tästä sahapukista kehittyy ulkotöitten ensimmäinen tuote. Verstaalla tehdään muutamaa laatutuotetta ja siellä se toimii hyvin, miksei sitten ulkonakin. Potilaille tuotteista ei voida maksaa muuta kuin kuntoutusrahaa, mitä he saavat muutenkin, kun osallistuvat terapiatöihin. Maksu tulee raaka-aineista, mikä sahapukin suhteen on aika pieni summa, koska ainekset ovat raakalautaa.
Näin uuden blogikirjailijan, Marleenan, innostuneen purnauksestani, kun olen mollannut Päivän Pamaukseen perustuvaa top-listaa, missä päivitystiheydellä on vain vähän vaikutusta ja suosikkirakenne jämähtää kuukausiksi paikalleen. On muuten mukavaa, kun on tullut uusia, vähän kypsemmän ikäisiä kirjoittajia. Entiset suosikkini myös jaksavat hyvin. Blogistan alkaa olla jo kiitettävän monipuolinen. Luulenpa, ettei hänenkään keskustelunavauksensa paljoa hetkauta keskustelua liikkeelle! Minä olen jo siihen sopeutunut. Nykyinen systeemi toimii jo ihan hyvin, vaikka voisikin olla hieman joustavampi. Päivitys kunniaan ja putoaminen nopeammaksi, kun kirjoitussuihku hiipuu, on minun pysyvä toiveeni.
Virhe! Siellä onkin lähtenyt keskustelu käyntiin.
Muutenkin pojat muistelivat kaikkea kivaa, mitä täällä puuhailimme. He aikovat jäädä yli viikonlopun. Juku-Jukumaa ei hakkaa minun puuhamaatani ja mummola evvk. Äiti saa mennä ensimmäistä kertaa ilman lapsiaan. Grillasimme kanaa. Nykyään pojat syövät lihaa kuin aikamiehet ja ihan äidin luvalla. Maailman kirjat ovat sekaisin.
Sairaalassa ulkotöihin tuli pari uutta naista. He viihtyivät oikein hyvin puita tekemässä ja juttelemassa kanssani. Mitä tekisin ilman näitä puita, kun ruohokaan ei enää kasva yhtä kiivaasti kuin keväällä. Sain myös oikein hyvän kontaktin minun ikäiseni, pari viikkoa ulkotöissä olleen fiksun naisen kanssa. Kerroin hänelle nettipäiväkirjailemisesta ja hän innostui kovasti, koska hänelläkin on kirjoitusharrastus. Näytin hänelle ja eräälle toiselle kaverilleni Pinserin blogiympäristön ja kerroin lyhyesti aiheesta. Siitä taisi kummallekin tulla vähän ja uusia ajatuksia. Olen joutunut tekemisiin tietyn tyyppisten, hiljaisten potilaiden kanssa. Onneksi nyt tulee vähän variaatiota.
Uudenlaisen sahapukin keksijä sai ulkopuolisen tilauksen, mikä oli myös mukavaa. Nyt hän sai arvostusta ja häntä kohdeltiin täysivaltaisena, arvokkaana kansalaisena, mitä hän onkin. Toivottavasti tästä sahapukista kehittyy ulkotöitten ensimmäinen tuote. Verstaalla tehdään muutamaa laatutuotetta ja siellä se toimii hyvin, miksei sitten ulkonakin. Potilaille tuotteista ei voida maksaa muuta kuin kuntoutusrahaa, mitä he saavat muutenkin, kun osallistuvat terapiatöihin. Maksu tulee raaka-aineista, mikä sahapukin suhteen on aika pieni summa, koska ainekset ovat raakalautaa.
Näin uuden blogikirjailijan, Marleenan, innostuneen purnauksestani, kun olen mollannut Päivän Pamaukseen perustuvaa top-listaa, missä päivitystiheydellä on vain vähän vaikutusta ja suosikkirakenne jämähtää kuukausiksi paikalleen. On muuten mukavaa, kun on tullut uusia, vähän kypsemmän ikäisiä kirjoittajia. Entiset suosikkini myös jaksavat hyvin. Blogistan alkaa olla jo kiitettävän monipuolinen. Luulenpa, ettei hänenkään keskustelunavauksensa paljoa hetkauta keskustelua liikkeelle! Minä olen jo siihen sopeutunut. Nykyinen systeemi toimii jo ihan hyvin, vaikka voisikin olla hieman joustavampi. Päivitys kunniaan ja putoaminen nopeammaksi, kun kirjoitussuihku hiipuu, on minun pysyvä toiveeni.
Virhe! Siellä onkin lähtenyt keskustelu käyntiin.
27.7.04
Tärkeä henkilö
On mukava olla tärkeä ja pidetty henkilö. Pienet vieraani veivät minut heti Keuruun uimalaitokselle iltapäivällä. Heistä Keuruselän vesi on sameaa verrattuna heidän nykyisen kotiseutunsa järveen. Minusta se on kirkasta, kun vertaa Kivijärven humuspitoiseen ja leväiseen veteen. Kirkkaus, näin opin Ruotsissa, voi myös olla merkki kuolleesta, happamoituneesta järvestä. Heidän kotijärvessään on tosin kalkkea, koska lähiseudulla on kalkkikaivoksia.
Olin tilannut vanhemmalle tv-shopista rotary tool kit- nimisen tuotteen, mikä on enemmän kuin sopiva hänelle, koska siinä on värkättävää, 60 eri terääkin. Vuokrasimme pari dvd:tä ja katsoimme toisen. Siinä oli väkivallasta tehty naurettavaa, mikä saattaa olla ihan hyvä. Pojat ainakin nauroivat kovin ja heidän äitinsäkin, joka lapsiensa takia on saanut oppia suvaitsevaiseksi, piti filmiä hauskana, kun näki siitä pätkiä. Nyt hän jo varmaan tietää Ekokylän asioista minua enemmän, kun sydänystävät, hän ja Tuulikki juttelivat koko illan. Huom. juttelivat, eivät juorunneet.
Pojat lähtevät sukuloimaan Pohjanmaalle muutaman päivän päästä. Porkkanana on Kalajoen Juku-Juku- maa, mutta he ovat päättäneet tulla vielä luokseni sen jälkeen vaikka omin päin. Jäädä vaikka pois tylsästä huvipuistosta, jos äiti ei muuten usko. Sitten voin ottaa yhden perjantain vapaaksi ja lainata entistä autoani huviretkiä varten. Täällähän on sitäpaitsi se pieni festarikin ehkä seuraavana viikonloppuna. Sinne tulee ainakin joitakin jännittävän näköisiä hörhöjä, vaikka pojat ovat sellaisia nähneet tarpeeksi, niin etteivät juuri korvaansa lotkauta. Milloin vieraana on aboriginaaliryhmä, milloin italialaissuomalainen perhe, jonka isä on jännittävä klovni ja mestarikokki. Hekin ovat käyneet istumassa Äiti-Ämmän sylissä, mistä he tekevät pilaa. Heitä on käytetty vaihtoehtoishoidoissa ja heille on syötetty luonnonlääkkeitä.
Mikä sitten on vapauttanut 12 -vuotiaan vielä vuosi sitten kukkineesta vakavasta ihottumasta, en tiedä. Itsellä hänellä on karkkiteoria, minä puhun hemmottelusta+kunnon lääkkeistä, joita hänelle syötin. Hänen äitinsä luulee homeopaattisten lääkkeiden auttaneen. Joka tapauksessa terve, sileäihoinen poika on ilo nähdä ja tavata. Sileä ja sileä, ihossa on hyttysen puremia, naarmuja ja muita rupia, jotka ovat syntyneet luonnollisesti. Olen luvannut hänelle vielä hienomman kännykän, jos hän hoitaa koulunsa kunnolla ja parantaa surkeita numeroitaan. Vielä viime syksyn hän oli, kuin syrjäytyneenä, kotona, mutta nyt on mahdollisuus myös opilliseen nousuun. Kukaan hänen sisaruksistaan ei ole koulukynttilä, vaikka lahjoja ja nokkeluutta olisikin ollut. Toiseksi vanhin tytär, joka menee peruskoulun viimeiselle, haaveilee kaupan kassaksi rupeamisesta. Jollekin sekin ammatti on haaveitten täyttymys. Tässä perheessä näkee, mikä siunaus kuitenkin keskiluokkaisuudessa ja koulutuksen tärkeyden korostamisessa on. Minä en ole pystynyt vaikuttamaan toiseen suuntaan kovinkaan paljon, vaikka olenkin ollut aika tärkeä henkilö.
Olin tilannut vanhemmalle tv-shopista rotary tool kit- nimisen tuotteen, mikä on enemmän kuin sopiva hänelle, koska siinä on värkättävää, 60 eri terääkin. Vuokrasimme pari dvd:tä ja katsoimme toisen. Siinä oli väkivallasta tehty naurettavaa, mikä saattaa olla ihan hyvä. Pojat ainakin nauroivat kovin ja heidän äitinsäkin, joka lapsiensa takia on saanut oppia suvaitsevaiseksi, piti filmiä hauskana, kun näki siitä pätkiä. Nyt hän jo varmaan tietää Ekokylän asioista minua enemmän, kun sydänystävät, hän ja Tuulikki juttelivat koko illan. Huom. juttelivat, eivät juorunneet.
Pojat lähtevät sukuloimaan Pohjanmaalle muutaman päivän päästä. Porkkanana on Kalajoen Juku-Juku- maa, mutta he ovat päättäneet tulla vielä luokseni sen jälkeen vaikka omin päin. Jäädä vaikka pois tylsästä huvipuistosta, jos äiti ei muuten usko. Sitten voin ottaa yhden perjantain vapaaksi ja lainata entistä autoani huviretkiä varten. Täällähän on sitäpaitsi se pieni festarikin ehkä seuraavana viikonloppuna. Sinne tulee ainakin joitakin jännittävän näköisiä hörhöjä, vaikka pojat ovat sellaisia nähneet tarpeeksi, niin etteivät juuri korvaansa lotkauta. Milloin vieraana on aboriginaaliryhmä, milloin italialaissuomalainen perhe, jonka isä on jännittävä klovni ja mestarikokki. Hekin ovat käyneet istumassa Äiti-Ämmän sylissä, mistä he tekevät pilaa. Heitä on käytetty vaihtoehtoishoidoissa ja heille on syötetty luonnonlääkkeitä.
Mikä sitten on vapauttanut 12 -vuotiaan vielä vuosi sitten kukkineesta vakavasta ihottumasta, en tiedä. Itsellä hänellä on karkkiteoria, minä puhun hemmottelusta+kunnon lääkkeistä, joita hänelle syötin. Hänen äitinsä luulee homeopaattisten lääkkeiden auttaneen. Joka tapauksessa terve, sileäihoinen poika on ilo nähdä ja tavata. Sileä ja sileä, ihossa on hyttysen puremia, naarmuja ja muita rupia, jotka ovat syntyneet luonnollisesti. Olen luvannut hänelle vielä hienomman kännykän, jos hän hoitaa koulunsa kunnolla ja parantaa surkeita numeroitaan. Vielä viime syksyn hän oli, kuin syrjäytyneenä, kotona, mutta nyt on mahdollisuus myös opilliseen nousuun. Kukaan hänen sisaruksistaan ei ole koulukynttilä, vaikka lahjoja ja nokkeluutta olisikin ollut. Toiseksi vanhin tytär, joka menee peruskoulun viimeiselle, haaveilee kaupan kassaksi rupeamisesta. Jollekin sekin ammatti on haaveitten täyttymys. Tässä perheessä näkee, mikä siunaus kuitenkin keskiluokkaisuudessa ja koulutuksen tärkeyden korostamisessa on. Minä en ole pystynyt vaikuttamaan toiseen suuntaan kovinkaan paljon, vaikka olenkin ollut aika tärkeä henkilö.
26.7.04
Lähtö talvisotaan
Lähtö talvisotaan pääsisäänkäynnin edestä maanantaina klo 8.00. Varusteena sukset ja sarkavaatteet.
Maa-, Ilma- ja Merivoimien Komentaja
Tällainen lappu oli ollut ilmoitustaululla joskus vuosia sitten. Unohdin kertoa jutun aikanaan ja laitan sen tähän. Olkoon se itselleni merkkinä uuden työviikon alkamisesta ja siitä ympäristöstä, jossa toimimisen loppusuora alkaa jo. Maa-, Ilma- ja Merivoimien komentaja on jo kuollut, enkä muista yksityiskohtia tarkkaan.
Minusta tuleekin yllättäen muutamaksi päiväksi lapsellinen, kun ex. naisystävän nuorimmat lapset tulevat joksikin päivää vieraiksi. Se tietänee uimarantareissuja ja herkkujen ostoa.
Heidän äitinsä, joka olisi hyvin sopinut Amma-tapaamiseen, mutta tulee muutamaa päivää myöhässä, tapaa tuttaviaan ja käynee Saarijärvellä. Hän oli hetken Salus-yhdistyksen hallituksessa. Se oli eräänlainen peitejärjestö sille Ulla T:n organisoimalle hoitopaikalle, joka syntyi KePun ennen omistamaan hotellikiinteistöön.
Samalla suosittelen pajuharrastajalle käyntiä Saarijärven lähellä sijaitsevaan Takapajulaan, missä sairaalan naisryhmä ihastuen vieraili muutama viikko sitten.
Näin, että Äiti-Amman lokakuista Suomeen tuloa valmistelemassa on Saarijärven hoitopaikan sielun, Teemu Kassilan kaksoisveli, Taavi Kassila. Olikohan se hän, joka tulkkasi intialaisen puheen. Tässä on kuitenkin Amma-järjestön suomalainen kotisivu.
Lukaisin järjestön lehtisen. Mitään muuta substanssia ei Ammalla näytä olevan kuin universaalisen rakkauden ja myötätunnon julistaminen. Kuinkahan pitkälle sillä pääsee, kun maailma on erilaisia totuuksia täynnä!
Olavi oli ahkerana häärimässä tässäkin kokouksessa. Luin hänen hienon monisteensa, mutta pelkään pahoin, että henkiset tuskin puuttuvat Windside-tuulimyllyn edistämiseen, vaikka Olavi puhuukin enkelien kielellä. Hän on luvannut aukaista kotisivunsa ensi kuun alussa. Odotan kovasti ja toivon suurta menestystä!
Enkeli-Helenalla oli ambitio nousta suomalaiseksi Ammaksi. Hän taisi kutsuakin itseään Äiti-Rayzheliksi! Amma-päivillä oli mukana Helenan entinen assistentti, jolla taitaa olla nyt samansuuntaisia ajatuksia, mutta kantti tuskin kestää. Luin Olavin lehtisestä, että Amman kannattajat suunnittelevat suomalaista Ashramia. Eikös niitä keskuksia Taavi Kassilalla ole jo ennestään muutamia?
Maa-, Ilma- ja Merivoimien Komentaja
Tällainen lappu oli ollut ilmoitustaululla joskus vuosia sitten. Unohdin kertoa jutun aikanaan ja laitan sen tähän. Olkoon se itselleni merkkinä uuden työviikon alkamisesta ja siitä ympäristöstä, jossa toimimisen loppusuora alkaa jo. Maa-, Ilma- ja Merivoimien komentaja on jo kuollut, enkä muista yksityiskohtia tarkkaan.
Minusta tuleekin yllättäen muutamaksi päiväksi lapsellinen, kun ex. naisystävän nuorimmat lapset tulevat joksikin päivää vieraiksi. Se tietänee uimarantareissuja ja herkkujen ostoa.
Heidän äitinsä, joka olisi hyvin sopinut Amma-tapaamiseen, mutta tulee muutamaa päivää myöhässä, tapaa tuttaviaan ja käynee Saarijärvellä. Hän oli hetken Salus-yhdistyksen hallituksessa. Se oli eräänlainen peitejärjestö sille Ulla T:n organisoimalle hoitopaikalle, joka syntyi KePun ennen omistamaan hotellikiinteistöön.
Samalla suosittelen pajuharrastajalle käyntiä Saarijärven lähellä sijaitsevaan Takapajulaan, missä sairaalan naisryhmä ihastuen vieraili muutama viikko sitten.
Näin, että Äiti-Amman lokakuista Suomeen tuloa valmistelemassa on Saarijärven hoitopaikan sielun, Teemu Kassilan kaksoisveli, Taavi Kassila. Olikohan se hän, joka tulkkasi intialaisen puheen. Tässä on kuitenkin Amma-järjestön suomalainen kotisivu.
Lukaisin järjestön lehtisen. Mitään muuta substanssia ei Ammalla näytä olevan kuin universaalisen rakkauden ja myötätunnon julistaminen. Kuinkahan pitkälle sillä pääsee, kun maailma on erilaisia totuuksia täynnä!
Olavi oli ahkerana häärimässä tässäkin kokouksessa. Luin hänen hienon monisteensa, mutta pelkään pahoin, että henkiset tuskin puuttuvat Windside-tuulimyllyn edistämiseen, vaikka Olavi puhuukin enkelien kielellä. Hän on luvannut aukaista kotisivunsa ensi kuun alussa. Odotan kovasti ja toivon suurta menestystä!
Enkeli-Helenalla oli ambitio nousta suomalaiseksi Ammaksi. Hän taisi kutsuakin itseään Äiti-Rayzheliksi! Amma-päivillä oli mukana Helenan entinen assistentti, jolla taitaa olla nyt samansuuntaisia ajatuksia, mutta kantti tuskin kestää. Luin Olavin lehtisestä, että Amman kannattajat suunnittelevat suomalaista Ashramia. Eikös niitä keskuksia Taavi Kassilalla ole jo ennestään muutamia?
25.7.04
Eläimellistä
Tultuani kotiin viihdyttämästä liikuttavaa karvakuonoa, kuulin avoimesta juhlasalin ovesta tulkattua puhetta. Jotta saisin edes pienen välähdyksen meneillään olevasta tapahtumasta, hiivin sisään.
Sisällä oli varmaan toista sataa nuorehkoa ihmistä, vaaleissa vaatteissa kuuntelemassa oranssiin intialaispukuun puettua nuorta miestä. Hänen juttunsa olivat lähinnä anekdootteja. Aiheena oli läsnäolon merkitys tekemisessä. Mies oli Amman Ashramissa asuessaan, kun se vielä oli pieni ja asuttiin majoissa, joutunut tekemään lehdistä kattoa, kun sadekausi oli lähestymässä. Hän oli innokkaana kuunnellut krikettiottelun selostusta ja Amma oli saanut hänet kiinni filunkipelistä. Mies esitti kaiken naurussa suin ja lystikkäästi, mutta en oikein nähnyt tarkoitusta, miten sata hyvin koulutettua suomalaista istuu kuuntelemassa tuollaista. Heitä kyllä jutut naurattivat. Ne esitettiin toki yksinkertaisen sydämellisesti. Koko esitys tuntui perustuvan tarinoihin, huomaa!
Edessä oli kiiltävällä intialaiskankaalla verhottu nojatuoli ja sen ympärillä Amman kuvia. Se oli ilmeisesti näkymättömän Äidin paikka.
Eläimellistä
Karvakuono oli oikein sympaattinen ja tunsin täyttäväni seuralaisen funktion. Sen hengitys haisi kyllä hieman pahalle. Toivottavasti se ei ajatellut samaa minusta. Koira tekeytyy täydellisesti kaveriksi. Se olisi varmaan ollut valmis hylkäämään perheensä ja matkustamaan kanssani päin auringonlaskua, jos olisin halunnut.
Matkalla kotiin koin ihan mukavan luontoelämyksen, kun tien yli juoksi pieni jäniksenpoika, joka jäi siihen kyyköttämään. Pääsin metrin päähän. Kovin suojaton se on, jos jossakin vaanii minua vaarallisempi peto, vaikkapa repolainen. Mutta jäniksen lisääntymistaktiikka soveltuu mainiosti lajin eloonjäämistaistelussa. Se hajottaa pesueensa sinne tänne ja aina joku jää eloon.
Opin käyttämään laajakulmatelevision ja kaapelin valikoimaa, mutta kovin erikoisia kokemuksia ei kanavavalikoimasta jäänyt jäljelle. Normaalissa tv-tarjonnassa oli vahva italialainen siirtolaistarina, jonka jatko-osaa nyt odotan. Public- tv tarjosi Itsevaltiaat, uusinnan ilmeisesti. Missä minä olen ollut, kun en ole niitä nähnyt? Myös reippaan, Jaakko Selinin vetämä Kesäparatiisi on aina katsomisen arvoinen. Nyt kerrottiin elämästä nykypäivän Karjalassa suomalaisten näkökulmasta.
Koska olin nukkunut päiväunet, olin vielä valveilla ja katsoin myös hetken nelosen erotiikkatarjontaa. Siinä nuori mies vonkasi 15-vuotiaalta kaunottarelta, pullean pikkusisaren valvoessa jossakin lähettyvillä. Nuori mitättömän luonteen omaava, mutta komea mies teki klassisen viettelyn. Kun tyttö ei suostunut yhdyntään, mies pääsi tavoitteeseensa, neidon korkkaamiseen, pyllyn reiästä.
Anaaliyhdyntä tuntuu muutenkin kuuluvan jo valtavirtaan suomalaisten seksielämässä, jos netin ja pornolehtien seksifantasioihin on uskomista. Amispojatkin jo panevat tyttöystäviään perseeseen. Suomalaiset pakenevat ikävää koulunkäyntiä ja työelämää aikaisemmin hävettävänä pidetyn seksuaalisuuden iloihin. Anaali ei liene kaikkein nautinnollisinta seksiä, vaikka kivun mukana olo, tuoneekin sitä läsnäoloa ja todellisuuden tuntua, mitä Äiti Ammankin palvojat saivat oppia äsken gurunsa sijaiselta. Varsinaiset erogeeniset pääalueet ovat muualla. Tuskinpa nuoret tytöt tällaista yhdessäoloa ensimmäisenä osaavat halutakaan.
Anaalisuus liittyy maskuliiniseen luvattomuuden pyrkimykseen, kieltoihin ja epämiellyttävään oppimiseen, kuten jo Freudkin siitä aikoinaan puhui lanseeratessaan anaalisen ja oraalisen luonnetyypin. Jollakin tavalla tämä kulttuuri on muuttunut liian helpoksi ja sallivaksi. Haasteita ja vaikeuksia on liian vähän. Aikoinaan vähäeleinen seksuaalisuus, jossa oli pidätettyjä intohimoja, katseita ja kosketuksia antoi tunteille tilaa, mutta nyt kun kaikki on sallittua, romanttisuus on vaarassa kaikota, eikä mikään tunnu enää miltään. Anaaliyhdynnöistä on vain pieni askel homoiluun. Olisikohan siinä sitä ihanaa luvattomuutta, rajojen ylittämistä ja ketään vahingoittamatonta kapinaa. Suomalainen keskiluokkaistunut yhteiskunta on sillä tasolla, josta John Updike amerikkalaista hyvinvointia kuvatessaan, kertoi jo vuosikymmeniä sitten, Run, Rabbit –sarjassaan. Mikään ei oo mittään.
…Olkoon tämä nyt sitten, liian vanhan, maalaisen päivittelyä nykypäivän ihmeellisyyksien edessä. Älkää unohtako: Less is more. Sanoo yksi, jolla on paino-ongelmia kaiken muun keski-iän tuoman painolastin lisäksi. Ja joka pahoitteli, kun viehättävä ruokaohjelma etnisten isoäitien kera pääsi menemään ohi Äiti Ämmän takia.
Juuri meillä keski-ikäisillähän kukkii tuo ”ruumismin” tuoma rappio, kertoo Hesarin viikkoliite:
”Tilastot kertovat, ettei nuoriso ole rappiolla. Keski-ikäiset ovat.”
Otsikoiden tarina: Keski-ikäiset velkaantuvat. Keski-ikäiset juovat. Keski-ikäiset löhöävät. Keski-ikäiset ovat vaarassa. Keski-ikäiset tappavat. Keski-ikäiset ovat riippuvaisia kofeiinista. Keski-ikäiset haisevat. Keski-ikäiset kärsivät.
Sitä paitsi luin jostakin, että keski-ikäiset eivät ole myöskään vallassa. Sekin on ollut harhaa. Valta on vanhemmilla ja nuoremmilla. Meidän ikäisillä oli aina parempia hakijoita vähiin hyviin Koska olin nukkunut päiväunet, olin vielä valveilla virkoihin, allekirjoittaneella ainakin. Meistä tuli saatanan paskasakkia.
Imperiumin vastaisku
Herätyskristillisyys iskee takaisin. Uutiset kertoivat fantastisesta rukoustapahtumasta, joka ei jää jälkeen muun new agen värikylläisyydestä. Väkeä kuin meren mutaa. Koko etablessemangi takana. Liput liehuvat, tanssi käy. Pistäkää paremmaksi, surkeat synkretistiset luuserit. Jeesus svengaa!
Sisällä oli varmaan toista sataa nuorehkoa ihmistä, vaaleissa vaatteissa kuuntelemassa oranssiin intialaispukuun puettua nuorta miestä. Hänen juttunsa olivat lähinnä anekdootteja. Aiheena oli läsnäolon merkitys tekemisessä. Mies oli Amman Ashramissa asuessaan, kun se vielä oli pieni ja asuttiin majoissa, joutunut tekemään lehdistä kattoa, kun sadekausi oli lähestymässä. Hän oli innokkaana kuunnellut krikettiottelun selostusta ja Amma oli saanut hänet kiinni filunkipelistä. Mies esitti kaiken naurussa suin ja lystikkäästi, mutta en oikein nähnyt tarkoitusta, miten sata hyvin koulutettua suomalaista istuu kuuntelemassa tuollaista. Heitä kyllä jutut naurattivat. Ne esitettiin toki yksinkertaisen sydämellisesti. Koko esitys tuntui perustuvan tarinoihin, huomaa!
Edessä oli kiiltävällä intialaiskankaalla verhottu nojatuoli ja sen ympärillä Amman kuvia. Se oli ilmeisesti näkymättömän Äidin paikka.
Eläimellistä
Karvakuono oli oikein sympaattinen ja tunsin täyttäväni seuralaisen funktion. Sen hengitys haisi kyllä hieman pahalle. Toivottavasti se ei ajatellut samaa minusta. Koira tekeytyy täydellisesti kaveriksi. Se olisi varmaan ollut valmis hylkäämään perheensä ja matkustamaan kanssani päin auringonlaskua, jos olisin halunnut.
Matkalla kotiin koin ihan mukavan luontoelämyksen, kun tien yli juoksi pieni jäniksenpoika, joka jäi siihen kyyköttämään. Pääsin metrin päähän. Kovin suojaton se on, jos jossakin vaanii minua vaarallisempi peto, vaikkapa repolainen. Mutta jäniksen lisääntymistaktiikka soveltuu mainiosti lajin eloonjäämistaistelussa. Se hajottaa pesueensa sinne tänne ja aina joku jää eloon.
Opin käyttämään laajakulmatelevision ja kaapelin valikoimaa, mutta kovin erikoisia kokemuksia ei kanavavalikoimasta jäänyt jäljelle. Normaalissa tv-tarjonnassa oli vahva italialainen siirtolaistarina, jonka jatko-osaa nyt odotan. Public- tv tarjosi Itsevaltiaat, uusinnan ilmeisesti. Missä minä olen ollut, kun en ole niitä nähnyt? Myös reippaan, Jaakko Selinin vetämä Kesäparatiisi on aina katsomisen arvoinen. Nyt kerrottiin elämästä nykypäivän Karjalassa suomalaisten näkökulmasta.
Koska olin nukkunut päiväunet, olin vielä valveilla ja katsoin myös hetken nelosen erotiikkatarjontaa. Siinä nuori mies vonkasi 15-vuotiaalta kaunottarelta, pullean pikkusisaren valvoessa jossakin lähettyvillä. Nuori mitättömän luonteen omaava, mutta komea mies teki klassisen viettelyn. Kun tyttö ei suostunut yhdyntään, mies pääsi tavoitteeseensa, neidon korkkaamiseen, pyllyn reiästä.
Anaaliyhdyntä tuntuu muutenkin kuuluvan jo valtavirtaan suomalaisten seksielämässä, jos netin ja pornolehtien seksifantasioihin on uskomista. Amispojatkin jo panevat tyttöystäviään perseeseen. Suomalaiset pakenevat ikävää koulunkäyntiä ja työelämää aikaisemmin hävettävänä pidetyn seksuaalisuuden iloihin. Anaali ei liene kaikkein nautinnollisinta seksiä, vaikka kivun mukana olo, tuoneekin sitä läsnäoloa ja todellisuuden tuntua, mitä Äiti Ammankin palvojat saivat oppia äsken gurunsa sijaiselta. Varsinaiset erogeeniset pääalueet ovat muualla. Tuskinpa nuoret tytöt tällaista yhdessäoloa ensimmäisenä osaavat halutakaan.
Anaalisuus liittyy maskuliiniseen luvattomuuden pyrkimykseen, kieltoihin ja epämiellyttävään oppimiseen, kuten jo Freudkin siitä aikoinaan puhui lanseeratessaan anaalisen ja oraalisen luonnetyypin. Jollakin tavalla tämä kulttuuri on muuttunut liian helpoksi ja sallivaksi. Haasteita ja vaikeuksia on liian vähän. Aikoinaan vähäeleinen seksuaalisuus, jossa oli pidätettyjä intohimoja, katseita ja kosketuksia antoi tunteille tilaa, mutta nyt kun kaikki on sallittua, romanttisuus on vaarassa kaikota, eikä mikään tunnu enää miltään. Anaaliyhdynnöistä on vain pieni askel homoiluun. Olisikohan siinä sitä ihanaa luvattomuutta, rajojen ylittämistä ja ketään vahingoittamatonta kapinaa. Suomalainen keskiluokkaistunut yhteiskunta on sillä tasolla, josta John Updike amerikkalaista hyvinvointia kuvatessaan, kertoi jo vuosikymmeniä sitten, Run, Rabbit –sarjassaan. Mikään ei oo mittään.
…Olkoon tämä nyt sitten, liian vanhan, maalaisen päivittelyä nykypäivän ihmeellisyyksien edessä. Älkää unohtako: Less is more. Sanoo yksi, jolla on paino-ongelmia kaiken muun keski-iän tuoman painolastin lisäksi. Ja joka pahoitteli, kun viehättävä ruokaohjelma etnisten isoäitien kera pääsi menemään ohi Äiti Ämmän takia.
Juuri meillä keski-ikäisillähän kukkii tuo ”ruumismin” tuoma rappio, kertoo Hesarin viikkoliite:
”Tilastot kertovat, ettei nuoriso ole rappiolla. Keski-ikäiset ovat.”
Otsikoiden tarina: Keski-ikäiset velkaantuvat. Keski-ikäiset juovat. Keski-ikäiset löhöävät. Keski-ikäiset ovat vaarassa. Keski-ikäiset tappavat. Keski-ikäiset ovat riippuvaisia kofeiinista. Keski-ikäiset haisevat. Keski-ikäiset kärsivät.
Sitä paitsi luin jostakin, että keski-ikäiset eivät ole myöskään vallassa. Sekin on ollut harhaa. Valta on vanhemmilla ja nuoremmilla. Meidän ikäisillä oli aina parempia hakijoita vähiin hyviin Koska olin nukkunut päiväunet, olin vielä valveilla virkoihin, allekirjoittaneella ainakin. Meistä tuli saatanan paskasakkia.
Imperiumin vastaisku
Herätyskristillisyys iskee takaisin. Uutiset kertoivat fantastisesta rukoustapahtumasta, joka ei jää jälkeen muun new agen värikylläisyydestä. Väkeä kuin meren mutaa. Koko etablessemangi takana. Liput liehuvat, tanssi käy. Pistäkää paremmaksi, surkeat synkretistiset luuserit. Jeesus svengaa!
24.7.04
Äiti-Amman
ystäviä oli tullut autoillaan täyttäen kaikki parkkipaikat, kun tulin koiravahdista kotiin. Tältä täällä näyttäisi, jos olisimme onnistuneet tekemään tästä paikasta kurssikeskuksen. Ei paha. Olen kiinnostunut kaikesta, mutta en vain noin voinut mennä vakoilemaan skeptikkona ja mahdollisesti turmelemaan toisten tunnelmaa. Jostakin takkahuoneesta kuului monotoninen ääni josta en erottanut sanoja. Äiti Amman kuvia ja muuta itämaista rekvisiittaa oli pöydillä.
Ihmettelen ihmisten tarvetta palvoa oppimatonta, kielitaidotonta, naisihmistä, joka kyllä osaa hymyillä. Mihin tarpeisiin ja kokemuksiin tuollainen rakkauden kokemus ja tunne sen ainutkertaisuudesta, perustuu?
Täytin pienen valkoisen koiran seurantarpeen. Rapsuttelin sitä ja annoin sen oleskella ulkona. Se ei lähde minnekään reviiriltään. Vieressä menee asuntoalueen valtatie, sinne koiralainen ei mene. Pieni siili tulla tupsahti patiolle, mutta Näpsä ei sitä nähnyt. Pieni poikakin samoin. Hän oli kuulemma käsitellyt pakoputkea, koska hänen kätensä olivat pikimustat. Hän kysyi poikia eikä oikein käsittänyt, kun sanoin heidän olevan Turussa. Aamulla leikitin koiraa heittämällä puruluuta. Se hyppeli terhakkasti, vaikka se ei enää ole mikään pentu.
Luin Liisa Keltinkaankaan Itsetunto-kirjaa, joka oli tuttavani yöpöydällä. Siinä oli paljon hyviä ajatuksia kasvatuksesta. Reflektoin kirjan ajatuksia itseeni ja menneeseen rooliini kasvattajana. Urakkaa voi olla edessä myös nyt isovanhempana. Samaa asiaa käsitteli television Terveisiä Perheestä-dokumentti. Jostakin syystä muistin ensimmäistä luokkaani v:lta 1975 Espoon Matinkylästä, jonka kanssa pärjäsin oikein hyvin.
Tunnen itseni usein tarkkailijaksi, kuin Viktor Rydbergin kotitontuksi, joka katselee talon eläimiä, tavaroita ja vaihtuvia asukkaita. Ehkä se ihmettelee vähän myös itseään ja sitä miksi se tässä vartioi ja tarkkailee. Nytkin näin tuttavaperheen elämän esineet. Pian se ympäristö taas täyttyy energisistä lapsista ja koulunkäynnin ja yksinhuoltajaäidin arjesta. Oma huoneeni ja ympäristöni oli myös pärjännyt hyvin ilman minua.
Luin yökylässä myös Valittuja Paloja. Sieltä saa paljon opettavaista tietoa. Joskus kyllä olin kriittinen lehden siloiteltua ja keskiluokkaista antia kohtaan, mutta en enää. Valitut Palat on jotain pysyvää ja kunnollista tässä rähjäisessä maailmassa. Hienoa kun siinä ei ole sensaatioita ja julkkisjuoruja, joita oli kosolti toisella pöydällä olevassa radio ja tv-lehdessä, jossa kerrottiin mm. keuruulaisesta liikemiehestä, hänen taustoistaan ja Jasmin Mäntylästä. Luin sen kyllä, vaikka en olisi halunnut. Tuntuvat viettävän hurjaa elämää, jotkut.
Valituissa Paloissa mainittiin uusista kolesterolilääkkeistä, uudesta aspiriinista, statiineista. Olen ennenkin törmännyt sanaan ja aikonut hakeutua lääkärille niitä pyytämään, mutta en ole saanut aikaiseksi, kun olen pärjännyt vanhoilla konsteilla. Aspiriini on pitänyt, nuoresta asti minua vaivanneet, rintakivut loitolla jo useita vuosia. Astuin vaa´alle tuttavani makuuhuoneessa,(näytti 94 kg, jotakin täytyy tehdä!), nukuin hänen sängyssään, söin hänen puurokupistaan, silittelin tuntikausia hänen koiraansa, joka hyväksyi minut täysin.
Miten koira voi olla noin uskoton. Se olisi hetkessä hyväksynyt minut isännäkseen. Sen paljon puhuttu uskollisuus taitaa olla suurta valhetta. Koira on läpeensä kiero olento! Se hyväksyy kenet vain, joka rapsuttaa sitä ja antaa sille ruokaa. Kuinka monta kertaa sitä on ollut kokevinaan ikäänkuin mystisen yhteyden tuollaisen kaksinaamaisen karvaturrin kanssa, Pyh, kattia kanssa! Muistuttaa melkein ihmissuhteita. Sitä on muka niin kaveria, paljon yhteisiä kokemuksia, hienoja hetkiä ja seuraavassa hetkessä olet poisunohdettu - ja mikä pahinta sinä teet itse samoin ihmissuhteissa ja koirasuhteissa.
Pihalla oli liuta naisia ja muutama mies hiljaisina istumassa nurmikolla. He kirjoittivat jotakin paperille kurssinsa harjoituksena. Hiivin heidän ohitseen kasvimaalle hakemaan salaattia. Olisi ollut mukava tietää, mitä he kirjoittivat. Minä lähden koiraystäväni luokse. Siellä on laajakuva-tv, joka vääristää ihmisten päät palloiksi. Luen parin päivän Hesarit ja Newsweekin ja jos aikaa jää myös Valittuja Paloja. Onneksi tässä maailmassa on jotain pysyvää.
Ihmettelen ihmisten tarvetta palvoa oppimatonta, kielitaidotonta, naisihmistä, joka kyllä osaa hymyillä. Mihin tarpeisiin ja kokemuksiin tuollainen rakkauden kokemus ja tunne sen ainutkertaisuudesta, perustuu?
Täytin pienen valkoisen koiran seurantarpeen. Rapsuttelin sitä ja annoin sen oleskella ulkona. Se ei lähde minnekään reviiriltään. Vieressä menee asuntoalueen valtatie, sinne koiralainen ei mene. Pieni siili tulla tupsahti patiolle, mutta Näpsä ei sitä nähnyt. Pieni poikakin samoin. Hän oli kuulemma käsitellyt pakoputkea, koska hänen kätensä olivat pikimustat. Hän kysyi poikia eikä oikein käsittänyt, kun sanoin heidän olevan Turussa. Aamulla leikitin koiraa heittämällä puruluuta. Se hyppeli terhakkasti, vaikka se ei enää ole mikään pentu.
Luin Liisa Keltinkaankaan Itsetunto-kirjaa, joka oli tuttavani yöpöydällä. Siinä oli paljon hyviä ajatuksia kasvatuksesta. Reflektoin kirjan ajatuksia itseeni ja menneeseen rooliini kasvattajana. Urakkaa voi olla edessä myös nyt isovanhempana. Samaa asiaa käsitteli television Terveisiä Perheestä-dokumentti. Jostakin syystä muistin ensimmäistä luokkaani v:lta 1975 Espoon Matinkylästä, jonka kanssa pärjäsin oikein hyvin.
Tunnen itseni usein tarkkailijaksi, kuin Viktor Rydbergin kotitontuksi, joka katselee talon eläimiä, tavaroita ja vaihtuvia asukkaita. Ehkä se ihmettelee vähän myös itseään ja sitä miksi se tässä vartioi ja tarkkailee. Nytkin näin tuttavaperheen elämän esineet. Pian se ympäristö taas täyttyy energisistä lapsista ja koulunkäynnin ja yksinhuoltajaäidin arjesta. Oma huoneeni ja ympäristöni oli myös pärjännyt hyvin ilman minua.
Luin yökylässä myös Valittuja Paloja. Sieltä saa paljon opettavaista tietoa. Joskus kyllä olin kriittinen lehden siloiteltua ja keskiluokkaista antia kohtaan, mutta en enää. Valitut Palat on jotain pysyvää ja kunnollista tässä rähjäisessä maailmassa. Hienoa kun siinä ei ole sensaatioita ja julkkisjuoruja, joita oli kosolti toisella pöydällä olevassa radio ja tv-lehdessä, jossa kerrottiin mm. keuruulaisesta liikemiehestä, hänen taustoistaan ja Jasmin Mäntylästä. Luin sen kyllä, vaikka en olisi halunnut. Tuntuvat viettävän hurjaa elämää, jotkut.
Valituissa Paloissa mainittiin uusista kolesterolilääkkeistä, uudesta aspiriinista, statiineista. Olen ennenkin törmännyt sanaan ja aikonut hakeutua lääkärille niitä pyytämään, mutta en ole saanut aikaiseksi, kun olen pärjännyt vanhoilla konsteilla. Aspiriini on pitänyt, nuoresta asti minua vaivanneet, rintakivut loitolla jo useita vuosia. Astuin vaa´alle tuttavani makuuhuoneessa,(näytti 94 kg, jotakin täytyy tehdä!), nukuin hänen sängyssään, söin hänen puurokupistaan, silittelin tuntikausia hänen koiraansa, joka hyväksyi minut täysin.
Miten koira voi olla noin uskoton. Se olisi hetkessä hyväksynyt minut isännäkseen. Sen paljon puhuttu uskollisuus taitaa olla suurta valhetta. Koira on läpeensä kiero olento! Se hyväksyy kenet vain, joka rapsuttaa sitä ja antaa sille ruokaa. Kuinka monta kertaa sitä on ollut kokevinaan ikäänkuin mystisen yhteyden tuollaisen kaksinaamaisen karvaturrin kanssa, Pyh, kattia kanssa! Muistuttaa melkein ihmissuhteita. Sitä on muka niin kaveria, paljon yhteisiä kokemuksia, hienoja hetkiä ja seuraavassa hetkessä olet poisunohdettu - ja mikä pahinta sinä teet itse samoin ihmissuhteissa ja koirasuhteissa.
Pihalla oli liuta naisia ja muutama mies hiljaisina istumassa nurmikolla. He kirjoittivat jotakin paperille kurssinsa harjoituksena. Hiivin heidän ohitseen kasvimaalle hakemaan salaattia. Olisi ollut mukava tietää, mitä he kirjoittivat. Minä lähden koiraystäväni luokse. Siellä on laajakuva-tv, joka vääristää ihmisten päät palloiksi. Luen parin päivän Hesarit ja Newsweekin ja jos aikaa jää myös Valittuja Paloja. Onneksi tässä maailmassa on jotain pysyvää.
23.7.04
Turhauttavan vähän tekemistä
Eivät työt paljon painaneet. Porukka siltä osastolta, minkä vuoro olisi ollut, on painunut vähiin. Vakituinen ruohonleikkaaja on saapunut pitkältä matkaltaan, mutta kommentit olivat vähissä. Kyllä hän kuitenkin hymyili tyypillisen pidättyväiseen tapaansa. Sain kerrankin antaa makkaraa grillattavaksi, kun eiliseltä retkeltä oli jäänyt, harmi vain, että suurimmat makkarafanit eivät olleet vuorossa. Nämä miehet suorastaan rakastavat makkaraa. Päivä on muutenkin vain vajaa, koska en ole täysaikainen työntekijä.
Fiilikset tulivat vähän paremmiksi, kun iltapäivällä menin metsään karsimaan ja katkomaan rankoja. Oli kuumaa ja kivennäisvesipullo tyhjeni äkkiä. Selkä jäykkeni jo reilun tunnin sahaamisesta. Saan ottaa näistä ylitöistä flexim-vapaata, kuten näyttävät tekevän osaston muutkin työntekijät. Se korvaa osittain pientä palkkaa ja puuduttavia työoloja, joissa luovuus ei paljoa kuki.
Tosin puhuimme ainoan eilen paikalla olleen työtoverin kanssa hieman luovuudesta, kun hänellä on taiteellinen asiakas, joka valmistelee jumppasaliin kuvanäyttelyä. Sanoin, että omalaatuisuudessaan ja mahdollisessa taiteellisuudessaan ne kuvat ovat "sairaalamuseotasoa", originaalisuutta, jonka jo luulin kaikonneen modernien lääkkeiden myötä. Kollegakin piti kuvia lahjakkaina. Sanoin, että hän voisi ottaa selvää esimiehiltään, voisiko näyttelystä tipsata lehdistöä. Sairaalaympäristössä yksilön identiteetin suojakysymykset ovat tavallista kinkkisempiä. Sanoin, että V:n (ja minun) sahapukki on myös esimerkki luovasta prosessista ja siitäkin voisi tehdä vaikka juttua ja samalla puffata mahdollista ulkotöitten tuotetta. On puusepänverstaallakin omakustannushintaan myytäviä artikkeleita, miksei muuallakin. Kollega piti ajatusta aivan mahdollisena, mutta uskon esimiehen töihin palatessaan torpedoivan asian. Minun ongelmani se ei enää ole, koska työsuhteeni loppuu pian.
Fiilikset tulivat vähän paremmiksi, kun iltapäivällä menin metsään karsimaan ja katkomaan rankoja. Oli kuumaa ja kivennäisvesipullo tyhjeni äkkiä. Selkä jäykkeni jo reilun tunnin sahaamisesta. Saan ottaa näistä ylitöistä flexim-vapaata, kuten näyttävät tekevän osaston muutkin työntekijät. Se korvaa osittain pientä palkkaa ja puuduttavia työoloja, joissa luovuus ei paljoa kuki.
Tosin puhuimme ainoan eilen paikalla olleen työtoverin kanssa hieman luovuudesta, kun hänellä on taiteellinen asiakas, joka valmistelee jumppasaliin kuvanäyttelyä. Sanoin, että omalaatuisuudessaan ja mahdollisessa taiteellisuudessaan ne kuvat ovat "sairaalamuseotasoa", originaalisuutta, jonka jo luulin kaikonneen modernien lääkkeiden myötä. Kollegakin piti kuvia lahjakkaina. Sanoin, että hän voisi ottaa selvää esimiehiltään, voisiko näyttelystä tipsata lehdistöä. Sairaalaympäristössä yksilön identiteetin suojakysymykset ovat tavallista kinkkisempiä. Sanoin, että V:n (ja minun) sahapukki on myös esimerkki luovasta prosessista ja siitäkin voisi tehdä vaikka juttua ja samalla puffata mahdollista ulkotöitten tuotetta. On puusepänverstaallakin omakustannushintaan myytäviä artikkeleita, miksei muuallakin. Kollega piti ajatusta aivan mahdollisena, mutta uskon esimiehen töihin palatessaan torpedoivan asian. Minun ongelmani se ei enää ole, koska työsuhteeni loppuu pian.
22.7.04
Huono leffa
Katsoin opintomielessä kokonaan Aki Kaurismäen Leningrad Cowboys Go America. En voi ymmärtää Viikkoviestin ja Hesarin kiittävää arvostelua. Ehkä Kaurismäki on kasvanut niin suureksi, että kaikki mitä hän tekee, on suurta. Tämä oli kuin yksi Speden filmeistä. Mukana kekseliäisyyttä, tilannekomiikkaa ja junttiutta. Road movie on mielenkiintoinen muoto ja erityisesti matka USA:ssa meidän kaikkien kotimaassa, halusimme sitä tai ei. Kappaleet olivat ihan mukiinmeneviä, mutta jotakin ratkaisevaa puuttui. Juoni oli kömpelö, tyypit olivat pökkelöitä, mitään kehitystä ei tapahtunut, pelkkää spexiä, pitkitetty vitsi ei yleensä toimi. Kännissä huonokin huumori naurattaa tai voi ainakin nauraa naurajille, mutta tuskin siihen kannattaa luottaa elokuvaa tehdessä.
Traktorikuskina
Olin jo ennen kuutta työpaikalla, kun satuin heräämään aikaisin ja aamu oli hieno. Ajoin traktorin metsään, löytämääni uraa pitkin ja sahasin vähän myös. Kollega oli metsäkoneen mukana muualla kaatamassa koivuja, koska muuten kuori irtoaa ja vanerikoivu kuivuu pilalle. Hänen neuvostaan uskalsin lähteä puikkelehtimaan kivien, kantojen ja maassa makaavien tukkien sekaan. Nelivetopeli eikä oma traktori, jota olisi ehkä vähän säälinyt. Kaikki meni haavereitta. Metsään polkeutui tie, jota ei aikaisemmin siinä edes aavistanut olevan.
Otin ukkoporukan mukaan metsään. Tosin heistä ei ollut juuri mihinkään, mutta saivatpahan vaihtelua ja minä saatoin kuskata puita. Ajoin vielä rupeamien välissä päivällä yksikseni puita. Nuotiopaikalle tuli taas melkoinen kasa rankoja. Iltapäivällä leikkasimme parin äijän kanssa ruohikkoa. Naiset kitkivät istutuksia. Sitä he haluavat tehdä. Se istunee naisgeeneissä. Sen näkee Tuulikistakin.
Ekokylässä on alkanut Äiti-Amma kokoontuminen. Postia hakemaan mennessäni tunsin suitsukkeen hajun. No joo, emme anna tupakoida sisällä, hälyttimetkin saattavat laueta. En erityisemmin pidä suitsukkeen hajusta. Elämäni kamalin saippua oli santelin hajuinen intialaissaippua. Vieläkin tunnen puistatuksia vaikka siitä on kymmeniä vuosia. Ensimmäisenä on vihreitten ammalaisten kokoontuminen ja sitten isompi. Väkeä tulee paljon. Heitä nukkuu siskonpeteissä ja ties missä. Minä olen tietenkin aivan ulkona järjestelyistä ja koko jutusta. Tietenkin olen teoriassa kiinnostunut ilmiöistä, vaikka Äiti-Ämmästäkin, mutta olen lupautunut koiravahdiksi viikonloppuna.
Tähän samaan syssyyn laitan palveluna erinomaisen tuntuisen kokoomasivun, jonka nimi ja osoite tuli, kuten tavallisesti, hauista, joilla maalaiseen on tultu. Sivuston nimi on Seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta. Samassa sivustossa on linkki seksuaalifantasioihin ja eroottisiin teksteihin. Luin muutaman jutun. Osa oli kömpelöitä, mutta mukana oli vaikuttaviakin juttuja. Minusta on mielenkiintoista ajatella tuota seksifantasian kaavaa, diskurssia. Se kertoo jotakin sukupuoliroolien tämän hetkisestä tilanteesta. En tiedä tutkiiko joku näitä ihan sosiaalitieteitten kannalta. Varmaan fantasioiden muuttuminen historiassa kertoo samalla yhteiskunnan ja yksilön roolin muutoksesta. Seksuaalisuus on ehkä ainoa jäljellä oleva villi ja yllätyksekäs alue. Siinä voi vielä kokea uhmaavansa ja tehdä kiellettyjä asioita.
Otin ukkoporukan mukaan metsään. Tosin heistä ei ollut juuri mihinkään, mutta saivatpahan vaihtelua ja minä saatoin kuskata puita. Ajoin vielä rupeamien välissä päivällä yksikseni puita. Nuotiopaikalle tuli taas melkoinen kasa rankoja. Iltapäivällä leikkasimme parin äijän kanssa ruohikkoa. Naiset kitkivät istutuksia. Sitä he haluavat tehdä. Se istunee naisgeeneissä. Sen näkee Tuulikistakin.
Ekokylässä on alkanut Äiti-Amma kokoontuminen. Postia hakemaan mennessäni tunsin suitsukkeen hajun. No joo, emme anna tupakoida sisällä, hälyttimetkin saattavat laueta. En erityisemmin pidä suitsukkeen hajusta. Elämäni kamalin saippua oli santelin hajuinen intialaissaippua. Vieläkin tunnen puistatuksia vaikka siitä on kymmeniä vuosia. Ensimmäisenä on vihreitten ammalaisten kokoontuminen ja sitten isompi. Väkeä tulee paljon. Heitä nukkuu siskonpeteissä ja ties missä. Minä olen tietenkin aivan ulkona järjestelyistä ja koko jutusta. Tietenkin olen teoriassa kiinnostunut ilmiöistä, vaikka Äiti-Ämmästäkin, mutta olen lupautunut koiravahdiksi viikonloppuna.
Tähän samaan syssyyn laitan palveluna erinomaisen tuntuisen kokoomasivun, jonka nimi ja osoite tuli, kuten tavallisesti, hauista, joilla maalaiseen on tultu. Sivuston nimi on Seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta. Samassa sivustossa on linkki seksuaalifantasioihin ja eroottisiin teksteihin. Luin muutaman jutun. Osa oli kömpelöitä, mutta mukana oli vaikuttaviakin juttuja. Minusta on mielenkiintoista ajatella tuota seksifantasian kaavaa, diskurssia. Se kertoo jotakin sukupuoliroolien tämän hetkisestä tilanteesta. En tiedä tutkiiko joku näitä ihan sosiaalitieteitten kannalta. Varmaan fantasioiden muuttuminen historiassa kertoo samalla yhteiskunnan ja yksilön roolin muutoksesta. Seksuaalisuus on ehkä ainoa jäljellä oleva villi ja yllätyksekäs alue. Siinä voi vielä kokea uhmaavansa ja tehdä kiellettyjä asioita.
21.7.04
Metsurina
Olin taas pienen hetken karsimassa latvuksia. Tapasin metsässä tukkeja sahaavan oikean metsurin. Juttelimme hetken, hrm... ammattiasioista. Lausuin ihailuni hänen jaksamiselleen. Sain neuvon, että vichy-vesi on sopivaa juomaa näillä keleillä. Olisin minäkin jaksanut vähän pitempäänkin, mutta tulin talolle siltä varalta, että toimintailtapäivä vetää väkeä ja voidaan saada pystyyn lentopallopeli. Toivon, ettei väkeä tule ja pääsen jatkamaan tähdellisempää hommaa.
No, jouduin pelaamaan, mutta lähdin kuitenkin sen jälkeen taas metsurin töihin ja rehkin reilun tunnin. Nyt siellä on taas paljon tavaraa. Löysin kasvuston alta hyvän tienpohjan. Kannoin ojan kohdalle havuja. Huomenaamu näyttää, uppoaako vai kestää. Metsässä ei pääse vielä oikein kunnolla ajamaan, koska siellä on tukkeja sikin sokin, kannoista puhumattakaan.'
Huvitin aamupäivällä varmaankin vakavia potilaita. Heillä on kipuja, heikkoutta ja usein krooninen mielisairaus, eikä se paljon naurata. Travestoin Veikko Sinisaloa. Jossakin filmissä hän kuokkii hulluna suota ja kiroilee, hän vuorostaan travestoi suon ja kuokan Jussia ja myyttiä suomalaisesta raivaajasta. Minä tyydyin huutamaan:Saatana ja lyömään samassa kirveellä pölkkyä.
Yksi potilaista haluaa usein, että annan hänelle onnenpotkun. Hän on muutenkin aika veitikkamainen, en saa selvää hänen puheestaan, mutta tänään olin kuulevinani jotakin tähän suuntaan kun sanoin huomenta: Huomenta kullannuppu. Minä nyt sentään olen 90-kiloinen römeä mieshenkilö. Olen sitten vaikka kullannuppukin ja tyytyväinen, jos olen onnistunut tuomaan iloa potilaiden ilottomaan elämään.
Eräs toinen potilaista laskee myös leikkiä...Nyt huomaankin, että he taitavat olla varsin leikkisää porukkaa. Hän sanoo joskus muka mahtavasti: hyppää selkään. Olen ottanut sen idean ja minäkin sanon joskus hänelle: hyppää selkään, kyllä minä kannan. Samalle sankarille minun pitää joskus laittaa kengät jalkaan, vetää takki kiinni. Hän kerjää alituiseen tupakkaa ja mehua ja höpöttää hauskoja, aivan irrallisia juttuja, 50-luvun urheilutähdistä, politiikasta, historiasta, ruplista, kopeekoista, punnista, shillingeistä, tsaareista, bolshevikeistä... Saan monesti hänetkin nauramaan vastaamalla vähän saman tyylisesti, irrationaalisesti. Hän ei oikein näekään. Silmissä on lisäksi paha karsastus. Kaikki vieraat miehet ovat hänelle Kalevi, niin minäkin. Hän on yksi mielisairaalan eläviä legendoja. Hoitopäivämaksuiksi muunnettuna hän on varmaan maksanut yhteiskunnalle monta käsintehtyä italialaista loistoautoa vuosikymmenien aikana. Luulen, että varmaan häntäkin on joskus yritetty sijoittaa johonkin halvempaan hoitopaikkaan kuin erikoissairaalaan. Mutta sairaalasta on tullut hänelle koti, missä hän viihtyy. Siellä hänen omituisuutensa tunnetaan. Hänestä pidetään erinomaista huolta. Eikä hän ole väkivaltainenkaan, ainakaan enää. Olen huomannut, että hänen osastonsa hoitajat puhuvat hänelle hyväilynimin. Silti hän on isokokoinen, harteikas ja ryhdikäs mies. Hän tulee lähelle, ottaa kiinni käsistä. Outo voi sitä varmaankin pelästyä Hekin taitavat pitää tästä kaverista. Olen kuullut monta kertaa sanan, ihana.
No, jouduin pelaamaan, mutta lähdin kuitenkin sen jälkeen taas metsurin töihin ja rehkin reilun tunnin. Nyt siellä on taas paljon tavaraa. Löysin kasvuston alta hyvän tienpohjan. Kannoin ojan kohdalle havuja. Huomenaamu näyttää, uppoaako vai kestää. Metsässä ei pääse vielä oikein kunnolla ajamaan, koska siellä on tukkeja sikin sokin, kannoista puhumattakaan.'
Huvitin aamupäivällä varmaankin vakavia potilaita. Heillä on kipuja, heikkoutta ja usein krooninen mielisairaus, eikä se paljon naurata. Travestoin Veikko Sinisaloa. Jossakin filmissä hän kuokkii hulluna suota ja kiroilee, hän vuorostaan travestoi suon ja kuokan Jussia ja myyttiä suomalaisesta raivaajasta. Minä tyydyin huutamaan:Saatana ja lyömään samassa kirveellä pölkkyä.
Yksi potilaista haluaa usein, että annan hänelle onnenpotkun. Hän on muutenkin aika veitikkamainen, en saa selvää hänen puheestaan, mutta tänään olin kuulevinani jotakin tähän suuntaan kun sanoin huomenta: Huomenta kullannuppu. Minä nyt sentään olen 90-kiloinen römeä mieshenkilö. Olen sitten vaikka kullannuppukin ja tyytyväinen, jos olen onnistunut tuomaan iloa potilaiden ilottomaan elämään.
Eräs toinen potilaista laskee myös leikkiä...Nyt huomaankin, että he taitavat olla varsin leikkisää porukkaa. Hän sanoo joskus muka mahtavasti: hyppää selkään. Olen ottanut sen idean ja minäkin sanon joskus hänelle: hyppää selkään, kyllä minä kannan. Samalle sankarille minun pitää joskus laittaa kengät jalkaan, vetää takki kiinni. Hän kerjää alituiseen tupakkaa ja mehua ja höpöttää hauskoja, aivan irrallisia juttuja, 50-luvun urheilutähdistä, politiikasta, historiasta, ruplista, kopeekoista, punnista, shillingeistä, tsaareista, bolshevikeistä... Saan monesti hänetkin nauramaan vastaamalla vähän saman tyylisesti, irrationaalisesti. Hän ei oikein näekään. Silmissä on lisäksi paha karsastus. Kaikki vieraat miehet ovat hänelle Kalevi, niin minäkin. Hän on yksi mielisairaalan eläviä legendoja. Hoitopäivämaksuiksi muunnettuna hän on varmaan maksanut yhteiskunnalle monta käsintehtyä italialaista loistoautoa vuosikymmenien aikana. Luulen, että varmaan häntäkin on joskus yritetty sijoittaa johonkin halvempaan hoitopaikkaan kuin erikoissairaalaan. Mutta sairaalasta on tullut hänelle koti, missä hän viihtyy. Siellä hänen omituisuutensa tunnetaan. Hänestä pidetään erinomaista huolta. Eikä hän ole väkivaltainenkaan, ainakaan enää. Olen huomannut, että hänen osastonsa hoitajat puhuvat hänelle hyväilynimin. Silti hän on isokokoinen, harteikas ja ryhdikäs mies. Hän tulee lähelle, ottaa kiinni käsistä. Outo voi sitä varmaankin pelästyä Hekin taitavat pitää tästä kaverista. Olen kuullut monta kertaa sanan, ihana.
20.7.04
Hyvin epätieteellisessä
otannassa minun suosikkiryhmääni on valikoitunut monta kaveria, jotka ovat säilyttäneet poikuutensa, selvisi tänään, kun juttelimme asiasta. Voihan olla, että he ovat jo unohtaneet. Silti pyrkimystä parisuhteeseen on, vaikka elämän liekki vain pihisee. Onko poikuuden säilyttäminen syy vai seuraus mielenterveysongelmista, en uskalla edes olettaa. Jossakin on kerrottu, että aika suuri osa suomalaisista ei koskaan pääse tähän ihanteeksi luulemaamme tilaan, ei-poikuuteen/tyttöyteen. Sanoinkin, että tässä on kaunis joukko ikuisia vanhoja poikia, ohjaaja mukaan luettuna. Tyttöjä on ulkojäseninä tosin meilläkin.
19.7.04
Tapausten kulku
Tilasin eräältä potilaalta uuden sahapukin. Laitoksessa on tietyllä mallilla tehtyjä pukkeja, joista voi vain sanoa että ne ovat äää... susia. Niitten avulla pystyy jotenkin saamaan puun poikki, mutta ne ovat kömpelöitä. Sahattavaa puuta joutuu asettelemaan, eikä oikein tahdo mahtua väliin, kun laudat ovat lappeellaan. Pyysin, että lautaristikot pitäisi ainakin olla sivuttain pystysuorassa, tarkoitin, että kaveri olisi tehnyt sellaisen ihan tavallisen mallin.
Eilen sain nähdä tuotoksen ja kielelläni pyöri jo: eihän tarkoitus ollut tällaista tehdä. Äsken kotiin tultuani, minulla välähti: kaveri on tainnut keksiä vuosisadan sahapukin, jos se toimii. The ultimate sahapukki on ehkä nähnyt päivänvalon. Kaveri on varmaan meinannut, että puuta ei tarvitse siirtää joka sahauksen jälkeen. Puuta voi sahata myös alhalta käsin. Saha on nimittäin tyhjän päällä eikä tarvitse pelätä sahaavansa naulaan tai lautaan. Jos se toimii, kuten ounastelen, olemme ratkaisseet tee-se-itse miesten ja kotitarvepilkkojien ikuisen ongelman. Kun puuta ei tarvitse siirtää, aikaa tulee vähitellen säästymään n miljoonaa sekuntia. Palan halusta kokeilla huomenna tätä mullistavaa keksintöä. Kaunis se ei ole. Mutta jos se toimii, lupaan julkaista kuvan siitä ensimmäisenä maalaisessa julkaistavana kuvana. Palstalleni tulee paljon hakuja sanalla sahapukki, kun siitä joskus aikoinaan mainitsin. Nyt hakijat tulevat saamaan lihaa luitten päälle, todellisen aarteen, mittoineen tietenkin. Itse keksijä saa myös onnistumisen elämyksen ja paljon kehuja, jos ei muuta.
Ihailen jo myös itseäni tuotekehitystiimin pomona. Kuinka osasinkaan antaa tehtävälle avoimet lähtökohdat! Ongelmana oli kehittää uudenlainen sahapukki ja se tepsi jo ensimmäisellä kerralla, kun rakentaja oli luova henkilö. Odotan toimeksiantoja suomalaiselta sahapukkiteollisuudelta. Luovan prosessin mallintaminen on hanskassa. Ja jos ei muuta, mielisairaala saa toimivan pukin ja minä itsekin. Jos se toimii, siinä on malli vaikka koottavaksi ja myyntiin.
Juuri tällaista minä tarkoitin, kun aikoinani protestoin tappavan kuolettavan ikäviä ulkotöitä vastaan. Olen sitä mieltä, että maailma on sellainen, kuin me sen luomme. Sinne nuotiolla istujillekin on löydettävissä luovaa ja terapeuttista puuhastelua, jos vain tahtoa on.
Iltapäiväryhmässä, vaikka siinä oli huonokuntoisia potilaita, olimme hakemassa päivällä valmistamiani puita. Potilaat tunsivat tekevänsä hyvää työtä, vaikka valmisteluni ansiosta se oli helppoa. Puukasa Siimeksessä (nuotiopaikalla) on merkkinä urotyöstämme.
Toinen ohjaaja pahoitteli, kun emme olleet ottaneet vesuria mukaan. Minä ajattelin, että vesuria ei tarvita, kun ollaan moderneja ja käytetään moottorisahaa, mutta jouduin liikuttuneena näkemään kuinka V., joka oli istunut kyykyssä orpona ja tekemättä mitään, karsi tyylikkäästi risun, kun sai vesurin lopulta käteensä. Minäkään, rationaalisuuden pyrkimyksessäni, en voinut tietää. V. nimittäin karsastaa eikä taida paljon nähdä muutenkaan. Hän oli myös huolestunut, että maa alkaa palaa tupakasta, vaikka seisoikin karkean sepelitien päällä. Mikä huolenpito ja järkevyys kaikessa heikkoudessa. Myös muut olivat heikkonäköisiä ja huonojalkaisia, me toisen ohjaajan kanssa heittelimme puut heidän eteensä, mistä he saivat lastata.
Viikon risut:
Ikävin mielin minun täytyy antaa risuja keuruulaiselle yrittäjälle. Kyseessä on Vaissi-niminen kaalinkeittämö, joka on sinänsä menestyvä yritys. Se on ruvennut jokin aika sitten valmistamaan kaalikääryleitä laitosruokaloille. Se on laajentunut, antaa työtä alihankkijoille ja työllistää ihmisiä jossakin Haapamäen suunnassa. Mutta täytyykö niitten kaalikääryleitten olla niin surkeita. Olen syönyt niitä työmaaruokalassamme. Täyte on enimmäkseen jotain mössöä ja ikävän makuista. Jos siinä haetaan suomalaista yleismakua, luulen että erehdytään. Kannattavuuteen pyrkimisessä raaka-ainekustannukset on vedetty minimiin. Täytteessä on tuskin lihaa, ehkä jotakin sen sukuista. Suomalaiset haluaisivat tuhtia tavaraa. Sellaista kun mummi teki. Makuja pitäisi terästää jollakin tavalla, maustamalla, jos lihaa ei ole varaa lisätä!
Viikon ruusu:
Viikon ruusu Paavo Haavikolle, joka sanoi komeasti sanoneensa mitä tarkoittaa ja tarkoittavansa mitä sanoo, Suomen taiteen tarina- ohjelmassa. Allegorioitten mestari pystyy syöttämään meille tuollaista. Tosi taitavaa.
Päivällä
Eilen sain nähdä tuotoksen ja kielelläni pyöri jo: eihän tarkoitus ollut tällaista tehdä. Äsken kotiin tultuani, minulla välähti: kaveri on tainnut keksiä vuosisadan sahapukin, jos se toimii. The ultimate sahapukki on ehkä nähnyt päivänvalon. Kaveri on varmaan meinannut, että puuta ei tarvitse siirtää joka sahauksen jälkeen. Puuta voi sahata myös alhalta käsin. Saha on nimittäin tyhjän päällä eikä tarvitse pelätä sahaavansa naulaan tai lautaan. Jos se toimii, kuten ounastelen, olemme ratkaisseet tee-se-itse miesten ja kotitarvepilkkojien ikuisen ongelman. Kun puuta ei tarvitse siirtää, aikaa tulee vähitellen säästymään n miljoonaa sekuntia. Palan halusta kokeilla huomenna tätä mullistavaa keksintöä. Kaunis se ei ole. Mutta jos se toimii, lupaan julkaista kuvan siitä ensimmäisenä maalaisessa julkaistavana kuvana. Palstalleni tulee paljon hakuja sanalla sahapukki, kun siitä joskus aikoinaan mainitsin. Nyt hakijat tulevat saamaan lihaa luitten päälle, todellisen aarteen, mittoineen tietenkin. Itse keksijä saa myös onnistumisen elämyksen ja paljon kehuja, jos ei muuta.
Ihailen jo myös itseäni tuotekehitystiimin pomona. Kuinka osasinkaan antaa tehtävälle avoimet lähtökohdat! Ongelmana oli kehittää uudenlainen sahapukki ja se tepsi jo ensimmäisellä kerralla, kun rakentaja oli luova henkilö. Odotan toimeksiantoja suomalaiselta sahapukkiteollisuudelta. Luovan prosessin mallintaminen on hanskassa. Ja jos ei muuta, mielisairaala saa toimivan pukin ja minä itsekin. Jos se toimii, siinä on malli vaikka koottavaksi ja myyntiin.
Juuri tällaista minä tarkoitin, kun aikoinani protestoin tappavan kuolettavan ikäviä ulkotöitä vastaan. Olen sitä mieltä, että maailma on sellainen, kuin me sen luomme. Sinne nuotiolla istujillekin on löydettävissä luovaa ja terapeuttista puuhastelua, jos vain tahtoa on.
Iltapäiväryhmässä, vaikka siinä oli huonokuntoisia potilaita, olimme hakemassa päivällä valmistamiani puita. Potilaat tunsivat tekevänsä hyvää työtä, vaikka valmisteluni ansiosta se oli helppoa. Puukasa Siimeksessä (nuotiopaikalla) on merkkinä urotyöstämme.
Toinen ohjaaja pahoitteli, kun emme olleet ottaneet vesuria mukaan. Minä ajattelin, että vesuria ei tarvita, kun ollaan moderneja ja käytetään moottorisahaa, mutta jouduin liikuttuneena näkemään kuinka V., joka oli istunut kyykyssä orpona ja tekemättä mitään, karsi tyylikkäästi risun, kun sai vesurin lopulta käteensä. Minäkään, rationaalisuuden pyrkimyksessäni, en voinut tietää. V. nimittäin karsastaa eikä taida paljon nähdä muutenkaan. Hän oli myös huolestunut, että maa alkaa palaa tupakasta, vaikka seisoikin karkean sepelitien päällä. Mikä huolenpito ja järkevyys kaikessa heikkoudessa. Myös muut olivat heikkonäköisiä ja huonojalkaisia, me toisen ohjaajan kanssa heittelimme puut heidän eteensä, mistä he saivat lastata.
Viikon risut:
Ikävin mielin minun täytyy antaa risuja keuruulaiselle yrittäjälle. Kyseessä on Vaissi-niminen kaalinkeittämö, joka on sinänsä menestyvä yritys. Se on ruvennut jokin aika sitten valmistamaan kaalikääryleitä laitosruokaloille. Se on laajentunut, antaa työtä alihankkijoille ja työllistää ihmisiä jossakin Haapamäen suunnassa. Mutta täytyykö niitten kaalikääryleitten olla niin surkeita. Olen syönyt niitä työmaaruokalassamme. Täyte on enimmäkseen jotain mössöä ja ikävän makuista. Jos siinä haetaan suomalaista yleismakua, luulen että erehdytään. Kannattavuuteen pyrkimisessä raaka-ainekustannukset on vedetty minimiin. Täytteessä on tuskin lihaa, ehkä jotakin sen sukuista. Suomalaiset haluaisivat tuhtia tavaraa. Sellaista kun mummi teki. Makuja pitäisi terästää jollakin tavalla, maustamalla, jos lihaa ei ole varaa lisätä!
Viikon ruusu:
Viikon ruusu Paavo Haavikolle, joka sanoi komeasti sanoneensa mitä tarkoittaa ja tarkoittavansa mitä sanoo, Suomen taiteen tarina- ohjelmassa. Allegorioitten mestari pystyy syöttämään meille tuollaista. Tosi taitavaa.
Päivällä
Sahapukki toimii hyvin- erinomaisesti. Ehkä ristikoiden korkeudessa ja kaltevuudessa on viilaamisen varaa. Itse keksijän ryhmä tulee vasta iltapäivällä, mutta merkitsee tämä asia hänellekin paljon, sillä hän kävi katsomassa, kun olin toisen ryhmän kanssa ulkona. Kokeilimme pukkia sekä moottorisahan että pokasahan kanssa ja hyvin toimi. Hän saa tehdä lopullisen mallin ja sitten shapluunan, jotta kuka tahansa pystyy pukin kokoamaan. Vähän sarjatyön alkeita, nääs.
Käytin aikaa hieman kiihtyneessä tilassa olevan potilaan kanssa. Hän oli kriittinen kaikkea kohtaan ja kypsynyt osastoon, missä on melua ja hälinää. Hän jopa sanoi kuinka hänen jännityksensä oli lauennut, kun sai puhua kanssani. Minä esitin toisaalta-toisaalta filosofiaani, kuinka kaikilla asioilla on yleensä kaksi puolta, miten asioita voi ymmärtää vaikka ei aina hyväksyä. Minullekin keskustelu oli antoisaa vaikka kyseessä oli fundamentaalikristillisyyteen taipuvainen asiakas ja maailmamme ovat peräti erilaisia. Hän kysyi kerronko hoitajille, mitä puhumme ja mitä tapahtuu. En ikinä, sanoin ja tässäkin palstalla yksityisyys on mielestäni säilytetty, koska nimiä ei mainita. Olen myös pyrkinyt häivyttämään oman nimeni ja sairaalan nimen, vaikka ne on tietenkin mahdollista saada selville. Yksityisyyden suoja on tärkeä.
Kuumaa
on, vaikkei täysi helle. Oli pakko tulla hetkeksi sisään, kun olin valmistelemassa iltapäivän rupeamaa karsimalla latvuksia moottorisahalla. Jo pelkästään kulkeminen suojavarusteissa on raskasta. Ripeä metsuri oli kaatanut ja karsinut muutamassa päivässä suuren määrän runkoja, jotka odottavat nekin pois kuljetusta. Minä olen vain miehen puolikas. Keräämme ja lastaamme pölkyt traktoriin aivan uuden kadun, Juurikkakujan päästä. Katukyltti tuli viime perjantaina. Jos osanottajia ilmaantuu iltapäivällä. Sama ryhmä on toistamiseen saman päivän aikana, ja se voi olla jo liikaa.
18.7.04
TV:n luonto-ohjelmia
katsoessa tulee tunne, että yleensä se on parempaa kuin itse luonto. On laatuja, joita tv ei tietenkään voita, hajuja ja elävää kontaktia. Mutta dokkarit tehdään paljon paremmilla resursseilla, mihin tavallisella luonnossa liikkujalla on varaa. Pystytään ottamaan lähikuvaa aroista eläimistä, selvitetään taustoja. Tv:tä katsovan ei tarvitse etsiä yökortteeria, ei matkustaa, ei selvitä ummikkoympäristössä. Katsoja voi olla yksin, mutta yksin liikkuva on turvaton. Fyysisessä luonnossa liikkuva joutuu syöpäläisten armoille ja voi saada loistartuntoja ja joutua jopa hyökkäyksen kohteeksi.
Tämän aamuinen dokumentti Puolasta oli upea. Siinä maassa ja muissakin Euroopan yhteisöön liittyneissä ja liittyvissä on todellista matkailupotentiaalia, jos on sitä Suomessakin. Me kehittyneenä tietoyhteiskuntana ehkä onnistumme myymään enemmän matkoja, tuotteistamaan ja markkinoimaan niitä, ainakin lähivuosina, mutta Puola on kyllä toista maata, siitä ei pääse mihinkään.
Kun olin lapsi, Lapin matkailu oli kesämatkailua. Nyt asiat ovat kääntyneet toisinpäin. kesämatkailun volyymi on ehkä säilynyt ennallaan(?), mutta talvi on tullut rynnien edelle. Silloin matkailu oli sitä, että lappilainen laittoi kojun tien varteen ja möi siinä Hongongissa valmistettuja Lapin nukkeja, poronsarvia ja taljoja. Kaupat ja anniskeluliikkeet möivät mitä möivät. Silloin se tuntui suurelta matkailutulvalta, mutta jos asettui nelostien varteen parhaimpaan loma-aikaan, ei autojen virta ollut mitenkään suuri. Vähitellen sitten matkailu on teollistunut, vaikka kesämatkailu ei täytäkään suureksi mitoitettua infrastruktuuria.
Luonto-ohjelmista vielä. Ne hakkaavat mielestäni mennen tullen oppikirjat. Kokemukseni mukaan oppilaat yhä edelleenkin monissa paikoissa laitetaan tekemään oppikirjaa, lukemaan kappale ja hakemaan sieltä tiedot työkirjan tietylle viivalle tai laatikkoon. Minä en osaa pitää sitä oppimisena. Oppisuunnitelmat tietyille vuosiluokille ohjaavat edelleenkin koulua.
TV:ssä tulee korkeatasoisia opetusohjelmia ja dokumentteja, mutta uskon, että monet niistä jäävät kotonakin katsomatta, kun kaupallinen tarjonta, harrastukset ja perhe-elämäkin menevät edelle. Mikä tietenkin on ihan oikein. Koulut eivät ainakaan minun aikanani osanneet hyödyntää tv:n antia. Ohjelmia ei ilmeisesti saa edes kopioida ja näyttää luokalleen. Niitä sai tilata joskus AV-keskuksista, sitten kun ne sinne tulivat. Moni niitä varmaan kopioi luvatta. Ennen nauhakasetit olivat aika vaivalloisia. Luulisi, että uudet digitaalilaitteet ovat paljon helpompia. Kopioidut ohjelmat voi keskeyttää ja selittää ja vaikka toistaa tiettyjä kohtia. Siinä opettajan elämänkokemus ja tiedot voivat tulla oikeuksiinsa.
Ei elämä tapahdu oppikirjan ja opintosuunnitelman mukaan, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sattuu limittäin ja lomittain. Opettajan on siitä kaaoksesta saatava esille joitain rakenteita. Rakenteista keskeinen ja kaikki kattava on luonnonvalinnan ja evoluution kiehtova periaate. Enkä tarkoita, että luontoon ei pidä mennä, päinvastoin. Omakohtaisella kokemuksella, vaikka niillä tunteilla ja mielikuvituksella, on paljon sellaista annettavaa mihin sähköiset mediat eivät pysty.
Aamulla katsoin rauhassa, levottomuus jotenkin aisoissa eilisen ponnistuksen ansiosta, taas uuden jakson viehättäviä ruoanlaittotuokioita etnisten isoäitien kanssa sekä upean luonto-ohjelman rusakoista ja muistakin jäniksistä. Tämä mummi oli kotoisin Alabamasta, vaikka asuikin nyt ilmeisesti pohjoisessa. Rusakkokin on luonnonvalinnan ansiosta saamassa talvisen, vaalean värityksen.
Vaikka USA on yhä myös suvaitsemattomien punaniskojen maa, muistan nuoruuteni Easy Riderin, Syvän Joen, monet kirjalliset muistot, maa on myös nykyään yhteiskunta, missä vallitsee värisokeus. Olla musta ei ole poltinmerkki. Rodut seurustelevat luontevasti keskenään ja kunnioittavat toistensa erikoislaatuja. Suomalaiselle mustalainen on yhä mustalainen, mutta usalaisille neekeri ei ole välttämättä enää neekeri.
Kesä jatkuu, kesä...
Koska aurinko hellii, kävin ensimmäistä kertaa tänä kesänä uimassa kotijärvessämme, ruskeavetisessä Kivijärvessä. Lampi se oikeastaan on, kaunis, mutta oikeastaan viheliäinen siinä suhteessa, että loppukesästä siihen ilmestyy limaista levää. Iho muuttuu liukkaaksi, sanonko kuin missä, ja kuivuessaan kiristää. Terveyskylpy se silti on ja tuskin haitallinen.
Uin pitkälle ja muistelin kaikkia uimalampiani Ruotsissa. Yhdessä niistä koin kesäisin todellisen luontoelämyksen. Polulla oleskeli tiettyyn aikaan pieniä sammakonpoikasia varmasti miljoona. Ne olivat jo sammakon muotoisia vaikka koko oli miniatyyri. Miksi ne juuri siihen yhteen paikkaan menivät, on minulle arvoitus. Viimeisessä asuinpaikassamme, joka oli myös Ruotsiin tulokuntamme, ja jossa tytär edelleenkin asuu ja odottaa viimeisillään toista tenavaa, oppilaat löysivät lohikäärmeen näköisiä vesisalamantereita, joita kävimme pyydystämässä lasipurkkiin. Koko oli tosin vain muutaman sentin.
Kun otsikko oli niin runollinen, (tunnistitko sen, mistä se oli?), jatkan vähän runousteemaa.
Tämän aamuinen dokumentti Puolasta oli upea. Siinä maassa ja muissakin Euroopan yhteisöön liittyneissä ja liittyvissä on todellista matkailupotentiaalia, jos on sitä Suomessakin. Me kehittyneenä tietoyhteiskuntana ehkä onnistumme myymään enemmän matkoja, tuotteistamaan ja markkinoimaan niitä, ainakin lähivuosina, mutta Puola on kyllä toista maata, siitä ei pääse mihinkään.
Kun olin lapsi, Lapin matkailu oli kesämatkailua. Nyt asiat ovat kääntyneet toisinpäin. kesämatkailun volyymi on ehkä säilynyt ennallaan(?), mutta talvi on tullut rynnien edelle. Silloin matkailu oli sitä, että lappilainen laittoi kojun tien varteen ja möi siinä Hongongissa valmistettuja Lapin nukkeja, poronsarvia ja taljoja. Kaupat ja anniskeluliikkeet möivät mitä möivät. Silloin se tuntui suurelta matkailutulvalta, mutta jos asettui nelostien varteen parhaimpaan loma-aikaan, ei autojen virta ollut mitenkään suuri. Vähitellen sitten matkailu on teollistunut, vaikka kesämatkailu ei täytäkään suureksi mitoitettua infrastruktuuria.
Luonto-ohjelmista vielä. Ne hakkaavat mielestäni mennen tullen oppikirjat. Kokemukseni mukaan oppilaat yhä edelleenkin monissa paikoissa laitetaan tekemään oppikirjaa, lukemaan kappale ja hakemaan sieltä tiedot työkirjan tietylle viivalle tai laatikkoon. Minä en osaa pitää sitä oppimisena. Oppisuunnitelmat tietyille vuosiluokille ohjaavat edelleenkin koulua.
TV:ssä tulee korkeatasoisia opetusohjelmia ja dokumentteja, mutta uskon, että monet niistä jäävät kotonakin katsomatta, kun kaupallinen tarjonta, harrastukset ja perhe-elämäkin menevät edelle. Mikä tietenkin on ihan oikein. Koulut eivät ainakaan minun aikanani osanneet hyödyntää tv:n antia. Ohjelmia ei ilmeisesti saa edes kopioida ja näyttää luokalleen. Niitä sai tilata joskus AV-keskuksista, sitten kun ne sinne tulivat. Moni niitä varmaan kopioi luvatta. Ennen nauhakasetit olivat aika vaivalloisia. Luulisi, että uudet digitaalilaitteet ovat paljon helpompia. Kopioidut ohjelmat voi keskeyttää ja selittää ja vaikka toistaa tiettyjä kohtia. Siinä opettajan elämänkokemus ja tiedot voivat tulla oikeuksiinsa.
Ei elämä tapahdu oppikirjan ja opintosuunnitelman mukaan, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sattuu limittäin ja lomittain. Opettajan on siitä kaaoksesta saatava esille joitain rakenteita. Rakenteista keskeinen ja kaikki kattava on luonnonvalinnan ja evoluution kiehtova periaate. Enkä tarkoita, että luontoon ei pidä mennä, päinvastoin. Omakohtaisella kokemuksella, vaikka niillä tunteilla ja mielikuvituksella, on paljon sellaista annettavaa mihin sähköiset mediat eivät pysty.
Aamulla katsoin rauhassa, levottomuus jotenkin aisoissa eilisen ponnistuksen ansiosta, taas uuden jakson viehättäviä ruoanlaittotuokioita etnisten isoäitien kanssa sekä upean luonto-ohjelman rusakoista ja muistakin jäniksistä. Tämä mummi oli kotoisin Alabamasta, vaikka asuikin nyt ilmeisesti pohjoisessa. Rusakkokin on luonnonvalinnan ansiosta saamassa talvisen, vaalean värityksen.
Vaikka USA on yhä myös suvaitsemattomien punaniskojen maa, muistan nuoruuteni Easy Riderin, Syvän Joen, monet kirjalliset muistot, maa on myös nykyään yhteiskunta, missä vallitsee värisokeus. Olla musta ei ole poltinmerkki. Rodut seurustelevat luontevasti keskenään ja kunnioittavat toistensa erikoislaatuja. Suomalaiselle mustalainen on yhä mustalainen, mutta usalaisille neekeri ei ole välttämättä enää neekeri.
Kesä jatkuu, kesä...
Koska aurinko hellii, kävin ensimmäistä kertaa tänä kesänä uimassa kotijärvessämme, ruskeavetisessä Kivijärvessä. Lampi se oikeastaan on, kaunis, mutta oikeastaan viheliäinen siinä suhteessa, että loppukesästä siihen ilmestyy limaista levää. Iho muuttuu liukkaaksi, sanonko kuin missä, ja kuivuessaan kiristää. Terveyskylpy se silti on ja tuskin haitallinen.
Uin pitkälle ja muistelin kaikkia uimalampiani Ruotsissa. Yhdessä niistä koin kesäisin todellisen luontoelämyksen. Polulla oleskeli tiettyyn aikaan pieniä sammakonpoikasia varmasti miljoona. Ne olivat jo sammakon muotoisia vaikka koko oli miniatyyri. Miksi ne juuri siihen yhteen paikkaan menivät, on minulle arvoitus. Viimeisessä asuinpaikassamme, joka oli myös Ruotsiin tulokuntamme, ja jossa tytär edelleenkin asuu ja odottaa viimeisillään toista tenavaa, oppilaat löysivät lohikäärmeen näköisiä vesisalamantereita, joita kävimme pyydystämässä lasipurkkiin. Koko oli tosin vain muutaman sentin.
Kun otsikko oli niin runollinen, (tunnistitko sen, mistä se oli?), jatkan vähän runousteemaa.
Yli puolen sivun kuvallisessa Hesarin artikkelissa oli analysoitu seuraavaa runoa:
Juhani Ahvenjärvi:
Ennen minä vielä säälin ostoskärryjä.
Nyt olen nähnyt niiden hivuttautumisen
kohti pysäköintialueiden reunaa.
Merituuli puhdistaa ne asetelmista,
joita niiden syliin kuvitellaan.
Ennen minä vielä säälin ostoskärryjä,
viipottavaa pyörää, jonka määränpää on sumu.
Jos joku luulee, että nyt seuraa runon teloitus, erehtyy. Maalainenhan ymmärtää modernia taidetta ja on kasvanut sen hellässä hoivassa. Hän ei ole suomalainen punaniska. Taidettahan on se, mikä taiteeksi nostetaan. Muistan kuinka professori Aarni Penttilä koetti pahoinpidellä Saarikosken runoa, missä mustarastas kulkee oksan päästä päähän. On hauskaa seurata kuinka runoilija Mirkka Rekola ja jutun kirjoittaja Tarja Roinila löytävät runosta merkityksiä. Minusta siinä kuvataan myös tuuliajolle joutunutta ostoskärryä, jolla poikaset ovat ajelleet ostoskeskuksen pihalla, niin että pyörä on aivan lenksu. Muuten onko Blogistanissa yhtään runoblogia?
17.7.04
Keurusselkä
Olo alkoi tuntua liian uneliaalta. Hyvä tv-anti ei ollut tarpeeksi. Lähdin toteuttamaan toisen suunnittelemani souturetken Kaurusselälle, nyt kun vene on vielä käytössä. Vene on -kenenkään vene, josta soitin muutama viikko sitten poliisille. Ilmestynyt sairaalan rantaan tyhjästä. Ajattelin, että olisipa noloa, jos oikea omistaja tapaisi minut järvellä veneensä airoista.
Yhtä hienoa järvellä oli nytkin, mutta eka kerta on aina eka kerta. Kadehdittavia ovat rannalla asujat. Nyt oli lumpeet ja ulpukat ja vesilintujen poikaset. Soudin vielä kauemmaksi kuin edellisellä kerralla, Lehtiniemeen asti. Kanootilla saattaisi päästä vaikka koko Keuruun ympäri. Sairaalaa vastapäätä on luonnonkaunis Melonsaari, joka on tuttu seutukunnalla ainakin leipomostaan. Sen vielä voisin tutkia, pääseekö senkin ympäri veneellä, ennen kuin kesä loppuu.
Siipirataslaiva Elias Lönnroth ajelutti järvellä markkinavieraita. Paljoa siinä ei ole katsomista, pelkässä siipirataslaivassa. Se on ollut Keuruun murheenkryyni rikkoutumisten, konkurssien ja oikeusjuttujen takia. Jos siellä olisi syntistä menoa tai edes soittaja, meininki olisi jo paljon vetävämpää. Onhan sitä musiikkiantia tosin ollut Keuruulla kesäisin. Järvellä ja rannoilla oli muuten hiljaista, väki oli markkinoilla arvatenkin. Sieltä kyllä kuului humua, mutta olen nähnyt sen niin usein. Lasten kanssa siellä on kivaa, mutta ilman heitä säästyi kymmeniä euroja.
Metsuri oli koko päivän tekemässä urakkaansa, sairaala oli muuten hiljainen. Takaisin tullessani rantasaunalla oli yksi osasto, jossa oli tuttuja, hymyileviä naamoja.
Kävin verryttelemässä puutuneita jäseniäni ja palkitsin itseni turkinpippurilla maustetulla pehmytjäätelöllä. Näin raitilla joitakin ekokyläläisiä, jotka kertoivat, että markkina-alueen sisäänkäynnin edessä soittavasta inka-bändistä yksi muusikko tulee meidän omille festareille. Sain raittiista ilmasta, vastatuulesta, sateen ripsotuksesta, fyysisestä ponnistuksesta tarvitsemani annoksen luonnollista lääkettä levottomuuteen, joka minua hieman vaivasi.
Yhtä hienoa järvellä oli nytkin, mutta eka kerta on aina eka kerta. Kadehdittavia ovat rannalla asujat. Nyt oli lumpeet ja ulpukat ja vesilintujen poikaset. Soudin vielä kauemmaksi kuin edellisellä kerralla, Lehtiniemeen asti. Kanootilla saattaisi päästä vaikka koko Keuruun ympäri. Sairaalaa vastapäätä on luonnonkaunis Melonsaari, joka on tuttu seutukunnalla ainakin leipomostaan. Sen vielä voisin tutkia, pääseekö senkin ympäri veneellä, ennen kuin kesä loppuu.
Siipirataslaiva Elias Lönnroth ajelutti järvellä markkinavieraita. Paljoa siinä ei ole katsomista, pelkässä siipirataslaivassa. Se on ollut Keuruun murheenkryyni rikkoutumisten, konkurssien ja oikeusjuttujen takia. Jos siellä olisi syntistä menoa tai edes soittaja, meininki olisi jo paljon vetävämpää. Onhan sitä musiikkiantia tosin ollut Keuruulla kesäisin. Järvellä ja rannoilla oli muuten hiljaista, väki oli markkinoilla arvatenkin. Sieltä kyllä kuului humua, mutta olen nähnyt sen niin usein. Lasten kanssa siellä on kivaa, mutta ilman heitä säästyi kymmeniä euroja.
Metsuri oli koko päivän tekemässä urakkaansa, sairaala oli muuten hiljainen. Takaisin tullessani rantasaunalla oli yksi osasto, jossa oli tuttuja, hymyileviä naamoja.
Kävin verryttelemässä puutuneita jäseniäni ja palkitsin itseni turkinpippurilla maustetulla pehmytjäätelöllä. Näin raitilla joitakin ekokyläläisiä, jotka kertoivat, että markkina-alueen sisäänkäynnin edessä soittavasta inka-bändistä yksi muusikko tulee meidän omille festareille. Sain raittiista ilmasta, vastatuulesta, sateen ripsotuksesta, fyysisestä ponnistuksesta tarvitsemani annoksen luonnollista lääkettä levottomuuteen, joka minua hieman vaivasi.
16.7.04
Högsommar
Högsommar - keskikesää kukkeimmillaan. Olin väsynyt, vaikka töitä oli vain yksi rupeama. En jaksanut mennä UPM:n yksinäisen metsurin seuraksi. Oli kuumaa, eikä minulla ollut valkoista t-paitaa mukana. Sitä paitsi on mukava tehdä yksin töitä, johon uskon, minulla olevan vielä aikaa. Kaivinkone ja metsäkone ovat häipyneet ja ihme kyllä moottorisahametsurillekin riittää yhä töitä. Ajattelin myös, että hän saa huseerata rauhassa. Metsä on ehkä liian kostea paikoin motolle.
Joka koko päivän jaksaa sahata ja raahata tukkeja täysissä varustuksissa, on tosi mies. Minä en ole. Mutta minun kunnostani on vielä valovuosi matkaa potilaiden kuntoon. He kaikki ovat yleensä minua nuorempia mutta fyysisesti paljon vanhempia. Työnteko on aivan minimaalista. He saavat siitä eräänlaista palkkaa, euron tunnissa, mutta se on useimmille aivan liikaa työn tuottavuuteen nähden. Eläköitynyt ohjaaja oli maksanut työsuorituksen mukaan, nykyinen on armeliaampi ja monet saavat palkkaa lähes olemattomasta tuloksesta. He eivät jaksa henkisesti eikä fyysisesti. Koskee selkään, polviin, joka paikkaan. Toisista voi olettaa, että he eivät eläessään saaneet mitään tuottavaa aikaan. He ovat sitä väestönosaa, jota ruotsiksi kutsutaan ”tärände”, vastakohta ”närande”. Silti heilläkin on paikkansa koneiston osana. He työllistävät suuren joukon ihmisiä. En kuitenkaan tarkoita kategorisesti. Mielisairauden kirjo on laaja.
Muuan kaveri kertoi, että jokin vuosi sitten muuan ulkotyömies hirttäytyi ulkovajaan. Hukuttautumisia on tapahtunut. Kuolema vaanii lähellä. Yritän jututtaa potilaita ja tarttua kiinni aina johonkin kiinnostavaan juttuun, josta saisi jutun juurta. Kerroin parista kuolemantapauksesta. Yksi liittyi markkinoihin, jotka alkavat huomenna. Alueen keskellä on aina seisonut monille tuttu hunajantuottaja, jota ei yhtäkkiä sitten tänä vuonna ole.
Luin kaupassa Iltalehden etusivun jutun Jasmin Mäntylästä. Kävin äsken, päiväunien jälkeen, kiertämässä järven harjulla kulkevaa polkua pitkin. Polun takana on pienempi lampi, jonka rannalla kasvaa joskus vähän lakkoja ja syksyllä sieltä löytää karpaloita. Maanomistaja hakkuutti jokin vuosi sitten harjua, silloin tuntui, että kovalla kädellä, mutta metsä on yhä hieno. Polulle jäi hakkuutähteitä, joita pyysin ekokylälle. Ne ovat tosin hankalassa paikassa ja hyvä oli, että maanomistaja epäsi ja sanoi heidän käyttävän ne itse. Sitä ei ole tapahtunut, mutta polku alkaa taas löytyä tähteiden alta, kun muutama vuosi on kulunut. Samaa polkua sitten kuljimme nuoren tyttöystävän kanssa joskus 7 v. sitten, kun suhteemme oli vielä edessäpäin. Mieleen tuli hieman kömpelöitä muistoja.
Aikamoinen Putkinotko tämä paikka on. Olenko Käkriäinen vai Muttinen, en tiedä. En ainakaan ole saanut edes niitettyä huoneistoni edestä. Sanon itselleni, etten henno, vaikka oikeasti en viitsi. Siinä on melkoinen viidakko, joka myös on ilo silmälle. Naapurin problemaattinen T. istutti viime kesänä Väinönputken, Angelican, joka nyt kasvaa kolmimetrisenä ikkunan takana. Väinönputki on saamelaistenkin käyttämä hyötykasvi, mutta en rupea sitä leikkelemään. Villiintyneessä kukkapenkissä kasvaa kukkii komeita unikoita ja jotakin minulle tuntematonta sinistä kukkaa. Vieressä on naapurin punoma pajuaita, sen takana kaksi humalasalkoa. Vähän kauempana naapurilla on paikka, missä hän on valanut pronssikoruja.
Naapurin pikkupoika on monesti kysynyt, eikö olekin mukavaa, kun T. ei ole enää täällä. En ole voinut kuin myöntää, sillä hän oli kieltämättä elävä myrskyn merkki, ja oli hyvä, ettei yhdistyksen hallitus häntä ottanut asumaan. Itse poika perheineen muuttaa hänkin, ensin kylälle, sitten omaan taloon, kunhan se valmistuu. Se on sitä ekokylälle tyypillistä kaarta. Tänne tullaan, ollaan hetken nousevia tähtiä ja pian luovutaan.
Hevonhierakat ovat isoja. Maa on rehevää ja siinä kasvaa voikukan lehtiä, poimulehtiä, koiran- tai muuta putkea. Siinä on heiniä, juolavehnää, raudanlehteä, istuttamani lipstikkapensas, kaikkea mahdollista. Ryväs ohdakkeita. Ne ovat erinomaisia neitoperhon kerääjiä. Kellarin luona varsinkin neitoperhoja on ollut sadoittain, mikä on aivan fantastinen elämys. Vielä ei niiden aika ole.
Lipstikkaa laitan ruokiin. Kasvimaalla on salaattia, jota käyn luvatta hakemassa. Siellä on jo tilliä ja persiljaa ja sipulia. Kyllä minun täytyy saada myös kesäkurpitsoita jahka niiden aika tulee. Jaakko heittänee ensi viikolla kylmän kiven. Tänä vuonna uimakausi ei taida alkaakaan.
Ilta antaa mahdollisuuden viivähtää patiolla. Olen antanut periksi muurahaisille, jotka nostavat ahkerasti hiekkaa laatoille. Laattojen välit kasvavat ruohoa, Juutas Käkriäinen minussa on luopunut niidenkin kitkemisestä. Kaikki muut kestän, mutta en edellissyksyn kaltaista hiiri-invaasiota. Tänä syksynä ostan Väinönmarketista ultraääniset hiiren karkoittimet, kun naapuri, joiden tytöillä on kesyrottia, muuttaa.
Minulla on taatusti yksi seutukunnan hienoimmista puutarhapöydistä. Löysin maasta sentin paksun teräslevyn, jossa kulkee saumoja. Rälläköin sen nelikulmaiseksi ja hioin reunat. Levy on ruosteessa ja vain paranee sateessa. Ruoste suojaa rautaa. Jalkana on veteraanien romupihalta hakemani teollisuusompelukoneen valurautainen runko. En luopuisi pöydästä kovin pienestä summasta.
Grillaan ulkona kananpoikaa 30 vuotta vanhalla sähkögrillilläni, jonka ostin Hampurin laivakauppiaalta. Haju houkuttaa paikalle N:n, joka rakastaa rapeata kananjalkaa. Hän pystyy syömään lihaa, vaikka onkin allerginen erinäisille ruoka-aineille kuten kaikki ekokylän asukit, paitsi minä. Juon loppuun El Copero-pullon. Olen tehnyt salaattia ekokylän kasvimaan tuotteista ja keittänyt ruskeata riisiä.
TV:ssä Keith Floyd on kokkaamassa Prahassa. Hän tekee unelmaruokia juuri teurastetun sian osista. Hyvin laitetusta siasta ei jää jäljelle kuin röhkäisy. Tämä on ekokylän kaunosielujen antiteesi, mutta minulle entisenä siankasvattajana kiinnostavaa. Kuinka Praha onkaan muuttunut. Se on nyt iloinen, fantastinen kaupunki. Muistan kuinka vaimoni tuli sieltä kommunistiaikana kyyneleet silmissään. Eläköön kapitalismi! (ainakin osittain).
Joka koko päivän jaksaa sahata ja raahata tukkeja täysissä varustuksissa, on tosi mies. Minä en ole. Mutta minun kunnostani on vielä valovuosi matkaa potilaiden kuntoon. He kaikki ovat yleensä minua nuorempia mutta fyysisesti paljon vanhempia. Työnteko on aivan minimaalista. He saavat siitä eräänlaista palkkaa, euron tunnissa, mutta se on useimmille aivan liikaa työn tuottavuuteen nähden. Eläköitynyt ohjaaja oli maksanut työsuorituksen mukaan, nykyinen on armeliaampi ja monet saavat palkkaa lähes olemattomasta tuloksesta. He eivät jaksa henkisesti eikä fyysisesti. Koskee selkään, polviin, joka paikkaan. Toisista voi olettaa, että he eivät eläessään saaneet mitään tuottavaa aikaan. He ovat sitä väestönosaa, jota ruotsiksi kutsutaan ”tärände”, vastakohta ”närande”. Silti heilläkin on paikkansa koneiston osana. He työllistävät suuren joukon ihmisiä. En kuitenkaan tarkoita kategorisesti. Mielisairauden kirjo on laaja.
Muuan kaveri kertoi, että jokin vuosi sitten muuan ulkotyömies hirttäytyi ulkovajaan. Hukuttautumisia on tapahtunut. Kuolema vaanii lähellä. Yritän jututtaa potilaita ja tarttua kiinni aina johonkin kiinnostavaan juttuun, josta saisi jutun juurta. Kerroin parista kuolemantapauksesta. Yksi liittyi markkinoihin, jotka alkavat huomenna. Alueen keskellä on aina seisonut monille tuttu hunajantuottaja, jota ei yhtäkkiä sitten tänä vuonna ole.
Luin kaupassa Iltalehden etusivun jutun Jasmin Mäntylästä. Kävin äsken, päiväunien jälkeen, kiertämässä järven harjulla kulkevaa polkua pitkin. Polun takana on pienempi lampi, jonka rannalla kasvaa joskus vähän lakkoja ja syksyllä sieltä löytää karpaloita. Maanomistaja hakkuutti jokin vuosi sitten harjua, silloin tuntui, että kovalla kädellä, mutta metsä on yhä hieno. Polulle jäi hakkuutähteitä, joita pyysin ekokylälle. Ne ovat tosin hankalassa paikassa ja hyvä oli, että maanomistaja epäsi ja sanoi heidän käyttävän ne itse. Sitä ei ole tapahtunut, mutta polku alkaa taas löytyä tähteiden alta, kun muutama vuosi on kulunut. Samaa polkua sitten kuljimme nuoren tyttöystävän kanssa joskus 7 v. sitten, kun suhteemme oli vielä edessäpäin. Mieleen tuli hieman kömpelöitä muistoja.
Aikamoinen Putkinotko tämä paikka on. Olenko Käkriäinen vai Muttinen, en tiedä. En ainakaan ole saanut edes niitettyä huoneistoni edestä. Sanon itselleni, etten henno, vaikka oikeasti en viitsi. Siinä on melkoinen viidakko, joka myös on ilo silmälle. Naapurin problemaattinen T. istutti viime kesänä Väinönputken, Angelican, joka nyt kasvaa kolmimetrisenä ikkunan takana. Väinönputki on saamelaistenkin käyttämä hyötykasvi, mutta en rupea sitä leikkelemään. Villiintyneessä kukkapenkissä kasvaa kukkii komeita unikoita ja jotakin minulle tuntematonta sinistä kukkaa. Vieressä on naapurin punoma pajuaita, sen takana kaksi humalasalkoa. Vähän kauempana naapurilla on paikka, missä hän on valanut pronssikoruja.
Naapurin pikkupoika on monesti kysynyt, eikö olekin mukavaa, kun T. ei ole enää täällä. En ole voinut kuin myöntää, sillä hän oli kieltämättä elävä myrskyn merkki, ja oli hyvä, ettei yhdistyksen hallitus häntä ottanut asumaan. Itse poika perheineen muuttaa hänkin, ensin kylälle, sitten omaan taloon, kunhan se valmistuu. Se on sitä ekokylälle tyypillistä kaarta. Tänne tullaan, ollaan hetken nousevia tähtiä ja pian luovutaan.
Hevonhierakat ovat isoja. Maa on rehevää ja siinä kasvaa voikukan lehtiä, poimulehtiä, koiran- tai muuta putkea. Siinä on heiniä, juolavehnää, raudanlehteä, istuttamani lipstikkapensas, kaikkea mahdollista. Ryväs ohdakkeita. Ne ovat erinomaisia neitoperhon kerääjiä. Kellarin luona varsinkin neitoperhoja on ollut sadoittain, mikä on aivan fantastinen elämys. Vielä ei niiden aika ole.
Lipstikkaa laitan ruokiin. Kasvimaalla on salaattia, jota käyn luvatta hakemassa. Siellä on jo tilliä ja persiljaa ja sipulia. Kyllä minun täytyy saada myös kesäkurpitsoita jahka niiden aika tulee. Jaakko heittänee ensi viikolla kylmän kiven. Tänä vuonna uimakausi ei taida alkaakaan.
Ilta antaa mahdollisuuden viivähtää patiolla. Olen antanut periksi muurahaisille, jotka nostavat ahkerasti hiekkaa laatoille. Laattojen välit kasvavat ruohoa, Juutas Käkriäinen minussa on luopunut niidenkin kitkemisestä. Kaikki muut kestän, mutta en edellissyksyn kaltaista hiiri-invaasiota. Tänä syksynä ostan Väinönmarketista ultraääniset hiiren karkoittimet, kun naapuri, joiden tytöillä on kesyrottia, muuttaa.
Minulla on taatusti yksi seutukunnan hienoimmista puutarhapöydistä. Löysin maasta sentin paksun teräslevyn, jossa kulkee saumoja. Rälläköin sen nelikulmaiseksi ja hioin reunat. Levy on ruosteessa ja vain paranee sateessa. Ruoste suojaa rautaa. Jalkana on veteraanien romupihalta hakemani teollisuusompelukoneen valurautainen runko. En luopuisi pöydästä kovin pienestä summasta.
Grillaan ulkona kananpoikaa 30 vuotta vanhalla sähkögrillilläni, jonka ostin Hampurin laivakauppiaalta. Haju houkuttaa paikalle N:n, joka rakastaa rapeata kananjalkaa. Hän pystyy syömään lihaa, vaikka onkin allerginen erinäisille ruoka-aineille kuten kaikki ekokylän asukit, paitsi minä. Juon loppuun El Copero-pullon. Olen tehnyt salaattia ekokylän kasvimaan tuotteista ja keittänyt ruskeata riisiä.
TV:ssä Keith Floyd on kokkaamassa Prahassa. Hän tekee unelmaruokia juuri teurastetun sian osista. Hyvin laitetusta siasta ei jää jäljelle kuin röhkäisy. Tämä on ekokylän kaunosielujen antiteesi, mutta minulle entisenä siankasvattajana kiinnostavaa. Kuinka Praha onkaan muuttunut. Se on nyt iloinen, fantastinen kaupunki. Muistan kuinka vaimoni tuli sieltä kommunistiaikana kyyneleet silmissään. Eläköön kapitalismi! (ainakin osittain).
Muistoja Sodankylästä
tuli mieleeni, kun katsoin ohjelman Sodankylän elokuvajuhlilta. Muutamia vanhoja rakennuksia, Elokuvateatteri Lapinsuu ja sen vierellä Salinin, omistajaperheen talo. Vanha kivinen kansakoulu Kitisen rannassa. Se oli täynnä lapsia suurten ikäluokkien aikana. Joskus käytiin kahdessa vuorossakin. Yhdessä siivessä oli oppikoulu. Lukiokin, jota veljeni kävi ensimmäisessä ikäluokassa, oli samassa rakennuksessa. Joskus ollessani keskikoulussa, oppikoulu muutti uuteen tiiliseen rakennukseen Jeesiön rantaan ja pian rakennettiin lukiokin.
Kivikoulun pihalla vallitsi viidakon laki. Opettajia partioi, mutta tappeluja syntyi usein. Sankka lapsijoukko kerääntyi heti ympärille. Olin minäkin joskus, ainakin rökitettävänä.
Kansakoululaisten ja oppikoululaisten välillä vallitsi omértan laki. Armoa ei saatu eikä pyydetty. Minulla oli ikäluokassani pahin rökittäjä kaverini ja säästyin yleensä selkäsaunoilta. Varsinkin syrjäkyläläisiä rökitettiin. Mutta he olivat usein tulleet keskikouluun ylemmiltä luokilta ja kovia paloja kirkonkylän nyrkkisankareille.
Luokassani oli jonkin aikaa mukana kehitysvammainen K., joka oli pienenä pudonnut saunanpataan ja vammautunut siinä. Ilkeät koululaiset teettivät hänellä ikäviä temppuja koulun pihalla. Seksuaalisuus ja vihjaileva kielenkäyttö oli vallitsevaa kulttuuria. Joillakin luokkatovereistani oli lempinimiä kuten, sika, munari...
Tuli pihalla myös ystävyyssuhteita. Yhtäkkiä kaksi kaveria alkoi kuljeskella yhdessä. Toverista oli myös fyysistä tukea. Kahta ei päihitetty kovin helpolla.
Koulunpihaan liittyy myös hyviä muistoja paljon. Jostakin syystä, jonakin vuonna minä olin välituntileikin, kukkotappelun haka ja jäin viimeisenä pomppimaan yhdellä jalalla. Päihitin isommat ja vahvemmat kaverit, vaikka en ollut erityisen urheilullinen. Toinen mukava mutta vähän hurjempi leikki oli turnajaiset. Iso kaveri piti pienempää selässään ja viimeisenä pystyyn jäänyt pari voitti. Pihalta ei olisi saanut lähteä välitunnilla, kuri oli ankara, mutta siitä huolimatta uhmasimme sääntöjä. Pihalla oli halkopinoja, joitten suojassa tapahtui paljon luvatonta.
Jäljellä oli pihalla puuseetkin. Oppilasvessa oli hurja paikka. Vessanpöntöt olivat avoimessa tilassa ja kammosin sinne menemistä. Kerran minulla tulikin koulussa housuun. Se oli nöyryyttävää. Menin paskat housuissa kotiin ja ryömin sängyn alle kuin haavoittunut eläin. Meillä ei ollut kylpyhuonetta, vaan kerran viikossa lämmitettävä jääkylmä sauna. Isot sisarukseni minut sieltä sitten löysivät ja toimittivat pelastuksen, kylläkin ihan hellästi.
Sairastuin kansakoulun kolmannella umpilisäkkeen tulehdukseen ja olin viikkoja poissa. Siitä syystä en kikinä oppinut kertotaulua, enkä osaa sitä vieläkään, vaikka olen itse erikoistunut matematiikan alkeisopetukseen. Sairaala-aikaa on kuvattu jossakin Antti Hyryn romaanissa. Se oli kuin itse kokemaani. Myös Hyryn äiti oli kuollut. Minun äitini kuoli ollessani 6 v. Pidän nyt selviämistäni ihmeenä. Olen kuten Ruotsissa sanotaan, maskrosbarn, voikukkalapsi, joka selviää vaikka missä oloissa.
Nyt Kitisen itäpuolellakin taitaa olla ala-aste jo vuosia, ja kivikoulussa on lisäsiipi. Festivaalien pääpaikka oli hieno Hotelli Sodankylä, joka rakennettiin vasta, kun olin jo lähtemässä paikkakunnalta. Rakennuksessa oli Alko. Hotelli ja ravintolat olivat jotakin suurta ja ihmeellistä. Kaupunkikulttuuri tuli kirkonkylään. Sitä ennen paikkakunta oli vuosikymmeniä ilman anniskeluoikeuksia, mutta silti siellä juotiin viinaa.
Kivikoulun pihalla vallitsi viidakon laki. Opettajia partioi, mutta tappeluja syntyi usein. Sankka lapsijoukko kerääntyi heti ympärille. Olin minäkin joskus, ainakin rökitettävänä.
Kansakoululaisten ja oppikoululaisten välillä vallitsi omértan laki. Armoa ei saatu eikä pyydetty. Minulla oli ikäluokassani pahin rökittäjä kaverini ja säästyin yleensä selkäsaunoilta. Varsinkin syrjäkyläläisiä rökitettiin. Mutta he olivat usein tulleet keskikouluun ylemmiltä luokilta ja kovia paloja kirkonkylän nyrkkisankareille.
Luokassani oli jonkin aikaa mukana kehitysvammainen K., joka oli pienenä pudonnut saunanpataan ja vammautunut siinä. Ilkeät koululaiset teettivät hänellä ikäviä temppuja koulun pihalla. Seksuaalisuus ja vihjaileva kielenkäyttö oli vallitsevaa kulttuuria. Joillakin luokkatovereistani oli lempinimiä kuten, sika, munari...
Tuli pihalla myös ystävyyssuhteita. Yhtäkkiä kaksi kaveria alkoi kuljeskella yhdessä. Toverista oli myös fyysistä tukea. Kahta ei päihitetty kovin helpolla.
Koulunpihaan liittyy myös hyviä muistoja paljon. Jostakin syystä, jonakin vuonna minä olin välituntileikin, kukkotappelun haka ja jäin viimeisenä pomppimaan yhdellä jalalla. Päihitin isommat ja vahvemmat kaverit, vaikka en ollut erityisen urheilullinen. Toinen mukava mutta vähän hurjempi leikki oli turnajaiset. Iso kaveri piti pienempää selässään ja viimeisenä pystyyn jäänyt pari voitti. Pihalta ei olisi saanut lähteä välitunnilla, kuri oli ankara, mutta siitä huolimatta uhmasimme sääntöjä. Pihalla oli halkopinoja, joitten suojassa tapahtui paljon luvatonta.
Jäljellä oli pihalla puuseetkin. Oppilasvessa oli hurja paikka. Vessanpöntöt olivat avoimessa tilassa ja kammosin sinne menemistä. Kerran minulla tulikin koulussa housuun. Se oli nöyryyttävää. Menin paskat housuissa kotiin ja ryömin sängyn alle kuin haavoittunut eläin. Meillä ei ollut kylpyhuonetta, vaan kerran viikossa lämmitettävä jääkylmä sauna. Isot sisarukseni minut sieltä sitten löysivät ja toimittivat pelastuksen, kylläkin ihan hellästi.
Sairastuin kansakoulun kolmannella umpilisäkkeen tulehdukseen ja olin viikkoja poissa. Siitä syystä en kikinä oppinut kertotaulua, enkä osaa sitä vieläkään, vaikka olen itse erikoistunut matematiikan alkeisopetukseen. Sairaala-aikaa on kuvattu jossakin Antti Hyryn romaanissa. Se oli kuin itse kokemaani. Myös Hyryn äiti oli kuollut. Minun äitini kuoli ollessani 6 v. Pidän nyt selviämistäni ihmeenä. Olen kuten Ruotsissa sanotaan, maskrosbarn, voikukkalapsi, joka selviää vaikka missä oloissa.
Nyt Kitisen itäpuolellakin taitaa olla ala-aste jo vuosia, ja kivikoulussa on lisäsiipi. Festivaalien pääpaikka oli hieno Hotelli Sodankylä, joka rakennettiin vasta, kun olin jo lähtemässä paikkakunnalta. Rakennuksessa oli Alko. Hotelli ja ravintolat olivat jotakin suurta ja ihmeellistä. Kaupunkikulttuuri tuli kirkonkylään. Sitä ennen paikkakunta oli vuosikymmeniä ilman anniskeluoikeuksia, mutta silti siellä juotiin viinaa.
15.7.04
Veljiä keskenään
Sain heilua kuin heinämies, iltapäiväryhmän kanssa. Lomien aikana tulee uusia asiakkaita, kun toiset ohjaajat ovat lomalla ja toimintaterapiaa pitää kuitenkin olla. Työ on varsin viitteellistä, mutta sitä pitää kuitenkin jakaa. Pitää lisätä polttoainetta ruohonleikkuriin, paimentaa myöhään tulevia, antaa tupakoita, mehua. Yksi rupesi rakentamaan sahapukkia ja sai suunnitella ihan itse. Hänen tasossaan ei ole vikaa, upseerismies ja kaikkea. Jonkin skitsofrenia kukkii villeissä assosiaatioissa ja harhoissa.
Potilaat ovat lääkkeiden vaikutuksen alaisia ja verrattavissa humalaisiin, minä olen syntymähumalassa. Jotkut pulputtivat omia asioitaan. Hekin tarvitsivat kuuntelijaa. Kerroin odotettavissa olevasta puuinvaasiosta. Teimme tilaa tuleville kasoille. Sahasin päivällä moottorisahalla leppäpölkkyjä, joita halottiin ja vietiin suojaan. Niitä ei tarvitse nyt säästellä, koska pian alkaa tulla massoittain tavaraa. Kävin ruokatunnilla katsomassa UPM 10:n työmaata. Siellä on myös tapahtunut. Sankkaa metsää harvennetaan kovalla kädellä. Paikka on pian harvaa puistoa.
Joku kysyi mielipidettäni Brigitte Bardotin ja Marilyn Monroen laatueroista. Jokin sen kysymyksen laukaisi. Kerroin nähneeni BB:n pimpin. - Tosin vain Hymy-lehden kuvassa vuosikymmeniä sitten. Näin ainakin artikkelissa väitettiin.
Ukkeleita nauratti kovasti nämä jutut. Joku sanoi, että nykyään ulkotöissä heitetään huulta enemmän kuin ennen. Palautin kysymyksen takaisin kysyjälle. Hänen mielestään BB on parempi, koska MM oli naiivi. Kerroin kuinka MM on kovasti aliarvostettu tällä intelligenssin saralla. Kerroin BB:n eläinoikeustoiminnasta ja se herätti miehissä arvostusta. Vaikka on vanha ja ryppyinen, pelittää kuitenkin. J:n mielestä vanhana tulee vain rumemmaksi. Sanoin, että meihin se ei päde ja miestä se kikatutti, vaikka hän oli vannonut, ettei halua kuulla hauskoja, turhanpäiväisiä asioita kuten vitsejä, joita tarjouduin lukemaan.
Vertailimme muutamia entisajan ja nykyisiä povikuningattaria. Oli kovasti onnistunut sessio, kun sain ukot nauramaan ja viihtymään. Pystyin ehkä tarttumaan hetkeen. Aivan sama tilanne kuin opettaja-aikanani. Ensin on saatava osanottajat viihtymään ja nauramaan, sen jälkeen ongelmat ovat ohi. (En ehkä ole edennyt puusta pitkään.) Luulen, että periaatteessa sama efekti on Esa Saarisen ja muitten gurujen kalleissa luennoissa. Kosketa minua, liikuta minua, lohduta minua. Anna minun hetkeksi unohtaa, että minä olen pohjattoman yksin ja menossa kohti kuolemaa. Aivan samalla tavalla nämä ukkelit haluavat myös fyysistä kosketusta kuin ekaluokkalaisetkin. Sama pieni, viaton, ihmisen taimi elää heidän, pahoin elämän kuluttaman ulkokuorensa sisällä.
Lopuksi päätimme, että olemme veljiä keskenämme. Siitä aion pitää kiinni. Olkoon se sitten vaikka vain kokemustasolla. Heillä on takanaan ja edessään pitkä alamäki, minulla ei ehkä ihan vielä. Mutta me olemme veljiä.
Potilaat ovat lääkkeiden vaikutuksen alaisia ja verrattavissa humalaisiin, minä olen syntymähumalassa. Jotkut pulputtivat omia asioitaan. Hekin tarvitsivat kuuntelijaa. Kerroin odotettavissa olevasta puuinvaasiosta. Teimme tilaa tuleville kasoille. Sahasin päivällä moottorisahalla leppäpölkkyjä, joita halottiin ja vietiin suojaan. Niitä ei tarvitse nyt säästellä, koska pian alkaa tulla massoittain tavaraa. Kävin ruokatunnilla katsomassa UPM 10:n työmaata. Siellä on myös tapahtunut. Sankkaa metsää harvennetaan kovalla kädellä. Paikka on pian harvaa puistoa.
Joku kysyi mielipidettäni Brigitte Bardotin ja Marilyn Monroen laatueroista. Jokin sen kysymyksen laukaisi. Kerroin nähneeni BB:n pimpin. - Tosin vain Hymy-lehden kuvassa vuosikymmeniä sitten. Näin ainakin artikkelissa väitettiin.
Ukkeleita nauratti kovasti nämä jutut. Joku sanoi, että nykyään ulkotöissä heitetään huulta enemmän kuin ennen. Palautin kysymyksen takaisin kysyjälle. Hänen mielestään BB on parempi, koska MM oli naiivi. Kerroin kuinka MM on kovasti aliarvostettu tällä intelligenssin saralla. Kerroin BB:n eläinoikeustoiminnasta ja se herätti miehissä arvostusta. Vaikka on vanha ja ryppyinen, pelittää kuitenkin. J:n mielestä vanhana tulee vain rumemmaksi. Sanoin, että meihin se ei päde ja miestä se kikatutti, vaikka hän oli vannonut, ettei halua kuulla hauskoja, turhanpäiväisiä asioita kuten vitsejä, joita tarjouduin lukemaan.
Vertailimme muutamia entisajan ja nykyisiä povikuningattaria. Oli kovasti onnistunut sessio, kun sain ukot nauramaan ja viihtymään. Pystyin ehkä tarttumaan hetkeen. Aivan sama tilanne kuin opettaja-aikanani. Ensin on saatava osanottajat viihtymään ja nauramaan, sen jälkeen ongelmat ovat ohi. (En ehkä ole edennyt puusta pitkään.) Luulen, että periaatteessa sama efekti on Esa Saarisen ja muitten gurujen kalleissa luennoissa. Kosketa minua, liikuta minua, lohduta minua. Anna minun hetkeksi unohtaa, että minä olen pohjattoman yksin ja menossa kohti kuolemaa. Aivan samalla tavalla nämä ukkelit haluavat myös fyysistä kosketusta kuin ekaluokkalaisetkin. Sama pieni, viaton, ihmisen taimi elää heidän, pahoin elämän kuluttaman ulkokuorensa sisällä.
Lopuksi päätimme, että olemme veljiä keskenämme. Siitä aion pitää kiinni. Olkoon se sitten vaikka vain kokemustasolla. Heillä on takanaan ja edessään pitkä alamäki, minulla ei ehkä ihan vielä. Mutta me olemme veljiä.
Olen onnellinen
Se mitä olen kuukausia odottanut, on nyt tapahtumassa. Nainenko? Valitettavasti ei.
Olin kyllä jo valmiiksi euforisessa tilassa, pyörän kumit tuskin koskettivat tietä, kun pyöräilin töihin, sillä minua oli kehuttu. Minua ei ole oikeastaan kehuttu paljon siitä ajasta alkaen, kun sain hymypoikapatsaan. Tai se oli hymytyttö, kun pojat olivat lopussa. Siitä alkoi alamäkeni. Edellisenä vuonna sain nipun käteen jaettavia joulukortteja luokan joulujuhlassa. Seuraavana vuonna en ainuttakaan. Edellisenä vuonna olin sileäihoinen, kaunis poika oikeastaan. Seuraavana, räsyinen, musta finninaama. Ylpeys kävi lankeemuksen edellä, sananmukaisesti.
Nyt kuitenkin olen onnellinen puista. Kaivinkone on lopultakin saanut tien valmiiksi työmaalle. Nyt metsässä oli UPM:n monitoimikone, metsuri ja työnjohtaja. Menin paikalle ja selitin tilanteen, että olen töissä mielisairaalan kuntoutusosastolla ja suuressa mielekkäiden potilastöiden puutteessa, kun millin ruokenttä ei innostuta ajamaan yhä uudelleen. Meille tuli heti hyvä yhteisymmärrys, selitin, että kaupunki on jo luvannut hakkuutähteet ja edellinen hakkuu auttoi minua (ja meitä) suuresti. Työmaa on valmis varmaan muutamassa päivässä. Aion karsia ja katkoa latvukset. Siihen ei ole potilailla asiaa. Potilaat saavat olla kantamassa puita pinoon, lastaamassa kauhaan ja sitten puuntekopaikalla, sahaamassa, pilkkomassa ja kantamassa suojaan. Minun viimeinen kuukauteni on pelastettu. Jos hyvin käy, saattaapa siinä olla sitten hyviä hommia koko talveksi. Ehkäpä saan päivän vapaita, ns. flexim-vapaata, sen nimisen kellokorttisysteemin mukaan.
Samassa Marleenan postauksessa kehuttiin Sediksen syvältä luotaavia, leikkimielisiä interblogistisia juttuja. Aivan aiheellisesti. Yksinkertaisella googletuksella selvitin ko.nimimerkin henkilöllisyyden, eikä ollut vaikea. Hän on minulle ennestään outo nimi, mutta nettitiedoista päätellen tehnyt paljon tutkimusta ja opetusta. Blogistan saa olla tyytyväinen hänen kaltaisistaan kirjoittajista. Blogit ovat, kuten joku joskus sanoi, nykyisellään lahjoja, mikä, ainakin tässä vaiheessa tuntuu hyvältä ja oikealta. Onhan joku jossakin kertonut, että esim. Googlen palkin sijoituksella kotisivulleen saattaa saada jopa dollareita, mutta en tiedä, kuinka suuri pitäisi volyymin olla. Jossakin luin myös, että temputtamalla, kävijämäärät saisi vaikka kuinka suuriksi, mutta kai se substanssi on ensisijainen.
Sisareni ekoasiassa, Marketta on postannut vielä Äiti-Teresan paikasta. Hän on kertonut kuolevista, sairaista ja alleen laskevista, joita pestään letkuilla. Muutama minunkin ukkeleistani käyttää vaippoja. Minä en joudu sen puolen kanssa tekemisiin, mutta mahtaa osastoilla olla vipinää aamusella. Ei ihme, että hoitajia ei näy neljän seinän ulkopuolella.
Eräs, jonka kanssa juttelin, sanoi, että potilaat kotiutetaan, heti kun he kynnelle kykenevät. Sairaalassa ovat pitempään vain todella huonokuntoiset ja kipeät. Hän tai he kertoivat kuinka ennen hankittiin sijaisia vaikka kadulta suoraan, nyt ei niin helpolla sijaisia värvätä. Nyt on lisäksi kesälomakausi. Sijaisten on vaikea tuoda potilaita ulos. Eilen ei onkikisoissa näkynyt huonompikuntoisia, varmaan kun ei ollut tuojia. Olin kuitenkin hommannut sinne heidän rakastamiaan makkaroita.
Kyllähän siinä armeliaisuuteni kasvaa. Pienipalkkaisilla, heikomman tuottavuuden palvelusektorin työntekijöillä ei ole helppoa kovissa paineissa. Työkaveri jutteli uransa alkuvaiheista ja miten hän ikään kuin lipsahti tälle alalle. Ehkä luottamusta siltikin on, vaikka olenkin ollut kriittinen toimintaan nähden.
Top-lista on kokenut pienen kohennuksen parempaan suuntaan. Pidetyimmät blogit, on oikeampi termi. Silti vaatimaton mielipiteeni on edelleen, että päivitystiheydellä pitäisi olla suurempi paino, mutta olen siitä jauhanut kyllästymiseen asti.
Olin kyllä jo valmiiksi euforisessa tilassa, pyörän kumit tuskin koskettivat tietä, kun pyöräilin töihin, sillä minua oli kehuttu. Minua ei ole oikeastaan kehuttu paljon siitä ajasta alkaen, kun sain hymypoikapatsaan. Tai se oli hymytyttö, kun pojat olivat lopussa. Siitä alkoi alamäkeni. Edellisenä vuonna sain nipun käteen jaettavia joulukortteja luokan joulujuhlassa. Seuraavana vuonna en ainuttakaan. Edellisenä vuonna olin sileäihoinen, kaunis poika oikeastaan. Seuraavana, räsyinen, musta finninaama. Ylpeys kävi lankeemuksen edellä, sananmukaisesti.
Nyt kuitenkin olen onnellinen puista. Kaivinkone on lopultakin saanut tien valmiiksi työmaalle. Nyt metsässä oli UPM:n monitoimikone, metsuri ja työnjohtaja. Menin paikalle ja selitin tilanteen, että olen töissä mielisairaalan kuntoutusosastolla ja suuressa mielekkäiden potilastöiden puutteessa, kun millin ruokenttä ei innostuta ajamaan yhä uudelleen. Meille tuli heti hyvä yhteisymmärrys, selitin, että kaupunki on jo luvannut hakkuutähteet ja edellinen hakkuu auttoi minua (ja meitä) suuresti. Työmaa on valmis varmaan muutamassa päivässä. Aion karsia ja katkoa latvukset. Siihen ei ole potilailla asiaa. Potilaat saavat olla kantamassa puita pinoon, lastaamassa kauhaan ja sitten puuntekopaikalla, sahaamassa, pilkkomassa ja kantamassa suojaan. Minun viimeinen kuukauteni on pelastettu. Jos hyvin käy, saattaapa siinä olla sitten hyviä hommia koko talveksi. Ehkäpä saan päivän vapaita, ns. flexim-vapaata, sen nimisen kellokorttisysteemin mukaan.
Samassa Marleenan postauksessa kehuttiin Sediksen syvältä luotaavia, leikkimielisiä interblogistisia juttuja. Aivan aiheellisesti. Yksinkertaisella googletuksella selvitin ko.nimimerkin henkilöllisyyden, eikä ollut vaikea. Hän on minulle ennestään outo nimi, mutta nettitiedoista päätellen tehnyt paljon tutkimusta ja opetusta. Blogistan saa olla tyytyväinen hänen kaltaisistaan kirjoittajista. Blogit ovat, kuten joku joskus sanoi, nykyisellään lahjoja, mikä, ainakin tässä vaiheessa tuntuu hyvältä ja oikealta. Onhan joku jossakin kertonut, että esim. Googlen palkin sijoituksella kotisivulleen saattaa saada jopa dollareita, mutta en tiedä, kuinka suuri pitäisi volyymin olla. Jossakin luin myös, että temputtamalla, kävijämäärät saisi vaikka kuinka suuriksi, mutta kai se substanssi on ensisijainen.
Sisareni ekoasiassa, Marketta on postannut vielä Äiti-Teresan paikasta. Hän on kertonut kuolevista, sairaista ja alleen laskevista, joita pestään letkuilla. Muutama minunkin ukkeleistani käyttää vaippoja. Minä en joudu sen puolen kanssa tekemisiin, mutta mahtaa osastoilla olla vipinää aamusella. Ei ihme, että hoitajia ei näy neljän seinän ulkopuolella.
Eräs, jonka kanssa juttelin, sanoi, että potilaat kotiutetaan, heti kun he kynnelle kykenevät. Sairaalassa ovat pitempään vain todella huonokuntoiset ja kipeät. Hän tai he kertoivat kuinka ennen hankittiin sijaisia vaikka kadulta suoraan, nyt ei niin helpolla sijaisia värvätä. Nyt on lisäksi kesälomakausi. Sijaisten on vaikea tuoda potilaita ulos. Eilen ei onkikisoissa näkynyt huonompikuntoisia, varmaan kun ei ollut tuojia. Olin kuitenkin hommannut sinne heidän rakastamiaan makkaroita.
Kyllähän siinä armeliaisuuteni kasvaa. Pienipalkkaisilla, heikomman tuottavuuden palvelusektorin työntekijöillä ei ole helppoa kovissa paineissa. Työkaveri jutteli uransa alkuvaiheista ja miten hän ikään kuin lipsahti tälle alalle. Ehkä luottamusta siltikin on, vaikka olenkin ollut kriittinen toimintaan nähden.
Top-lista on kokenut pienen kohennuksen parempaan suuntaan. Pidetyimmät blogit, on oikeampi termi. Silti vaatimaton mielipiteeni on edelleen, että päivitystiheydellä pitäisi olla suurempi paino, mutta olen siitä jauhanut kyllästymiseen asti.
14.7.04
Gaia-netti
Netti on elävä ja myötätuntoa tunteva olento. Mistä siellä tiedettiin, että sydäntäni puristaa joskus. Käytän veren ohentamiseen aspiriinia ja pärjään. Nyt kuitenkin eräs firma kauppaa lääkettä joka puhdistaa suoneni tietystä hinnasta. Painoin pop-up (?) mainoksen pois, mutta uskon, että minua muistetaan uudestaan.
Tänään on onkikilpailu. Olen saanut kerrankin ehdotukseni läpi ja osallistujille tarjotaan grillimakkara kullekin. Tulokset lasketaan saadun saaliin yhteenlasketun pituuden mukaan.
Minusta Juuso Hyvärinen on kirjoittanut osuvasti blogistanin saarestumisesta. Juuso on muutenkin niitä, joitten päivitykset katson aina. Mukavasti sekoitettua asiaa ja tavallisen miehen elämää. Päivän pamaukseen perustuva tykkääminen on tosiaan itsepintaisesti ylläpidetty, kun monet kakkos- ja kolmossivun laatublogit ovat muka vähemmän suosittuja kuin kaatuneiden muistomerkit ja vitsit.
Olavi maksoi velan korkojaan. Olen ollut pitkämielinen ja alentanut sovittua korkoa ja antanut lisää maksuaikaa varmaan jo kolme vuotta. Jos hän maksaa vuoden loppuun mennessä, pärjään sillä koko talven, vaikka en saisikaan töitä. Silti hän maksoi hakkurin romusta (ei edes toimi kunnolla) eilen täällä käyneelle keksijälle yli 800€. "Pappista on niin paljon kusetettu", oli Olavin kommentti. Hän tiesi ostaneensa romun, vaikka siihen on käytetty kalliita osia ja joku voisi sen koneistaa kuntoon. Olavi on ollut mesenaatti ja tämä oli mesenaatin ele. Minä en aikoinani halunnut ostaa hänen firmansa osakkeita, vaan lainasin rahaa. Olavin -maailmaa muuttavat kotisivut- ovat tekovaiheessa ja idea verkostosta elää. Mutta aikakin kuluu.
Tällä hypomaanisella kaverilla ei tosin ole aikaa ajatella terveysasioita, joita minä itse joskus mietin. Naapurissa vaikuttava 83 v. zetorilla ajeleva setä kuoli äsken. Ostin häneltä joskus soraa. Hän tuli aikoinaan Ekokylän tansseihin zetorillaan ja sama traktori seisoi kylällä kerrostalon parkkipaikalla. Toinen kuolemantapaus sattui jokin viikko sitten. Juuri eläkkeelle jäänyt erityisopettaja, joka piti mehiläisiä eri puolilla pitäjää, myös meidän maillamme, kuoli. Olin hänen sijaisenaan yhden päivän, mutta kun en löytänyt verokirjaa, sanoin, antaa olla. Sijaisuuteni taisi juuri olla se päivä, jolloin hän kävi tutkimuksissa, missä hänen nopeasti leviävä syöpänsä havaittiin. Hän antoi kyllä hunajaa kojustaan markkinoilla ja maksoi vuokransa ekokylälle myös hunajana. Meillä ei löytynyt ketään, joka olisi mennyt hänen oppiinsa. Minäkään en välitä hunajasta. Mutta olisin silti voinut opetella harrastuksen, nyt se on myöhäistä ainakin Hannun opettamana. Juttelimme usein, kun hän kävi hoitamassa pönttöjään.
Tänään on onkikilpailu. Olen saanut kerrankin ehdotukseni läpi ja osallistujille tarjotaan grillimakkara kullekin. Tulokset lasketaan saadun saaliin yhteenlasketun pituuden mukaan.
Minusta Juuso Hyvärinen on kirjoittanut osuvasti blogistanin saarestumisesta. Juuso on muutenkin niitä, joitten päivitykset katson aina. Mukavasti sekoitettua asiaa ja tavallisen miehen elämää. Päivän pamaukseen perustuva tykkääminen on tosiaan itsepintaisesti ylläpidetty, kun monet kakkos- ja kolmossivun laatublogit ovat muka vähemmän suosittuja kuin kaatuneiden muistomerkit ja vitsit.
Olavi maksoi velan korkojaan. Olen ollut pitkämielinen ja alentanut sovittua korkoa ja antanut lisää maksuaikaa varmaan jo kolme vuotta. Jos hän maksaa vuoden loppuun mennessä, pärjään sillä koko talven, vaikka en saisikaan töitä. Silti hän maksoi hakkurin romusta (ei edes toimi kunnolla) eilen täällä käyneelle keksijälle yli 800€. "Pappista on niin paljon kusetettu", oli Olavin kommentti. Hän tiesi ostaneensa romun, vaikka siihen on käytetty kalliita osia ja joku voisi sen koneistaa kuntoon. Olavi on ollut mesenaatti ja tämä oli mesenaatin ele. Minä en aikoinani halunnut ostaa hänen firmansa osakkeita, vaan lainasin rahaa. Olavin -maailmaa muuttavat kotisivut- ovat tekovaiheessa ja idea verkostosta elää. Mutta aikakin kuluu.
Tällä hypomaanisella kaverilla ei tosin ole aikaa ajatella terveysasioita, joita minä itse joskus mietin. Naapurissa vaikuttava 83 v. zetorilla ajeleva setä kuoli äsken. Ostin häneltä joskus soraa. Hän tuli aikoinaan Ekokylän tansseihin zetorillaan ja sama traktori seisoi kylällä kerrostalon parkkipaikalla. Toinen kuolemantapaus sattui jokin viikko sitten. Juuri eläkkeelle jäänyt erityisopettaja, joka piti mehiläisiä eri puolilla pitäjää, myös meidän maillamme, kuoli. Olin hänen sijaisenaan yhden päivän, mutta kun en löytänyt verokirjaa, sanoin, antaa olla. Sijaisuuteni taisi juuri olla se päivä, jolloin hän kävi tutkimuksissa, missä hänen nopeasti leviävä syöpänsä havaittiin. Hän antoi kyllä hunajaa kojustaan markkinoilla ja maksoi vuokransa ekokylälle myös hunajana. Meillä ei löytynyt ketään, joka olisi mennyt hänen oppiinsa. Minäkään en välitä hunajasta. Mutta olisin silti voinut opetella harrastuksen, nyt se on myöhäistä ainakin Hannun opettamana. Juttelimme usein, kun hän kävi hoitamassa pönttöjään.
13.7.04
Maailman kurjuus
Marketta on kirjoittanut järkyttävän postauksen Äiti-Teresan paikasta.
Vaikka olenkin kirjoittanut kriittisesti entisestä hienostorouvasta, joka käyttää omaisuuden lähtiessään tutustumaan maailman tilaan: huuhaahan ja tähän, jossa on tosi kysymyksessä, ihailen silti häntä, hänen rohkeuttaan ja sitä, että hän kertoo tästä kurjuudesta niin autenttisesti kuin hän tekee.
Toinen järkyttävän lähelle tuleva dokumentti oli Englannissa asuvan afrikkalaisen reportaasi etiopialaisen köyhän kylän elämästä tv-2.ssa. Siinä puhuttiin sillä tavalla, että jos se jättää katsojan sydämen kylmäksi, se on kivestä. Nälkä, kärpäset, syöpäläiset, yksipuolinen, kamala ruoka. Kova työnteko tyhjin vatsoin. Opin minäkin vihaamaan villikaalta ja koko toivotonta tilannetta. Ihmisten arvokas integriteetti siinä kaiken kurjuuden keskellä. Räkäisten, likaisten lasten valitus ja yhtäkkiä naamalle nouseva hymy. He ovat samoja lapsia kuin meidän hyväosaistenkin kullanmurut. Ohjelman tekijä oli ihana persoonallisuus. Hänessä näkyi afrikkalaisen luonnetyypin parhaat puolet: Joskus kurjuus on niin kurjaa, että sille on parasta nauraa. Missään nauru ei ole niin puhuvaa kuin Afrikassa.
Kysyn itseltäni, onko minun mahdollista tehdä mitään ja löydän keinoni vähäisiksi.
Vaikka olenkin kirjoittanut kriittisesti entisestä hienostorouvasta, joka käyttää omaisuuden lähtiessään tutustumaan maailman tilaan: huuhaahan ja tähän, jossa on tosi kysymyksessä, ihailen silti häntä, hänen rohkeuttaan ja sitä, että hän kertoo tästä kurjuudesta niin autenttisesti kuin hän tekee.
Toinen järkyttävän lähelle tuleva dokumentti oli Englannissa asuvan afrikkalaisen reportaasi etiopialaisen köyhän kylän elämästä tv-2.ssa. Siinä puhuttiin sillä tavalla, että jos se jättää katsojan sydämen kylmäksi, se on kivestä. Nälkä, kärpäset, syöpäläiset, yksipuolinen, kamala ruoka. Kova työnteko tyhjin vatsoin. Opin minäkin vihaamaan villikaalta ja koko toivotonta tilannetta. Ihmisten arvokas integriteetti siinä kaiken kurjuuden keskellä. Räkäisten, likaisten lasten valitus ja yhtäkkiä naamalle nouseva hymy. He ovat samoja lapsia kuin meidän hyväosaistenkin kullanmurut. Ohjelman tekijä oli ihana persoonallisuus. Hänessä näkyi afrikkalaisen luonnetyypin parhaat puolet: Joskus kurjuus on niin kurjaa, että sille on parasta nauraa. Missään nauru ei ole niin puhuvaa kuin Afrikassa.
Kysyn itseltäni, onko minun mahdollista tehdä mitään ja löydän keinoni vähäisiksi.
Naapurit
Sedis on harrastanut blogistanissa nykyään tavatonta,(väitän näin), interblogismia hienoin tuloksin. Hän on luonnehtinut hauskasti bloginaapureitaan, eikä vain muutamin sanoin vaan pienillä esseillä. Niitä oli ilo lukea. Edessä on ehkä vaikeampi osuus hänen itselleen asettamasta urakasta.
Ei ole ollenkaan tavanomaista jaksaa kirjoittaa muusta kuin itsestään tai tutuistaan tässä virtuaaliheimossa, jota Sedis muutenkin populaaristi teoretisoi. Olisi mukavaa jos tämäntyyppisestä kirjoittamisesta tulisi hullutus, kärpänen tai meemi, mutta epäilen suuresti.
Maalaisella on hieno bloginaapurusto paitsi, että mukana on pari blogikirjoittamisen lopettanutta kuin kiusana juuri sitä protestoineelle maalaisjuntille. Hienoja hekin ovat, mutta eivät ole enää mukana. Kuin kiusana Scillankin blogi päivittyy, mutta maalaisen selaimelle ei tule kuin otsikko. Onko kysymyksessä huumorintajuttoman maalaisen käsityskyvyn ylittävä vitsi. En esimerkiksi myöskään jaksa tajuta Juhapekka Tolvasen minimalistista vitsiä blogiksi. Sen suosiokin on suuri, paljonko suurempi kuin kuudensadan muun tosissaan kirjoittavan. Silti maalainen haltioitui The dullest blogista, mutta ei osaa tehdä sitä Tolvasesta. Meenpä nukq.
Maalaisella on suuri kävijäkunta, mutta varsin vähän hän on muiden bloginaapuri. Lopettaneella, mutta iki-ihanalla Kilpikonnalla hän on kyllä tokana. Vittuilua taaskinko!
Maalaisen oma naapurusto sensijaan on hieno. Täytyy tulkita asia niin, että maalainen on tosiaan kuin mustalainen, tai -maalainen, joka jostakin kohtalon oikusta on päässyt asumaan hienostoväen kaupunginosaan, sanotaan nyt vaikka Eiraan ja hienoon kerrostaloon. Hänelle kyllä nyökätään, mutta hän joutuu asumaan monessa sukupolvessa seudulla ennen kuin hänet hyväksytään.
Maalaisella ei itsellään ole pahaa sanottavaa kenestäkään rapun asukista. Ajelkoot he bemareillaan, maalainen tekee sitä samaa ladallaan. Naapurit osaavat suhtautua hienosti, kun Maalaisen huoneistosta tulee joskus kaalin keittämisen hajua, hänen parvekkeeltaan varisee multaa ja kasvien osia. Yleensä asunnossa on hiljaista, mutta joskus siellä käy epämääräistä porukkaa. Silloin siellä juopotellaan, remutaan ja soitetaan gramofonilla Eldanka järven jäätä ja Satumaata. Parvekkeelta kuulee humalaista muka - vitsinkerrontaa, huonoja, sopimattomia.(Tämä linkki tuli maalaiseen tulleen haun mukana, eikä edusta käsitystäni hyvästä huumorista.)
Ei ole ollenkaan tavanomaista jaksaa kirjoittaa muusta kuin itsestään tai tutuistaan tässä virtuaaliheimossa, jota Sedis muutenkin populaaristi teoretisoi. Olisi mukavaa jos tämäntyyppisestä kirjoittamisesta tulisi hullutus, kärpänen tai meemi, mutta epäilen suuresti.
Maalaisella on hieno bloginaapurusto paitsi, että mukana on pari blogikirjoittamisen lopettanutta kuin kiusana juuri sitä protestoineelle maalaisjuntille. Hienoja hekin ovat, mutta eivät ole enää mukana. Kuin kiusana Scillankin blogi päivittyy, mutta maalaisen selaimelle ei tule kuin otsikko. Onko kysymyksessä huumorintajuttoman maalaisen käsityskyvyn ylittävä vitsi. En esimerkiksi myöskään jaksa tajuta Juhapekka Tolvasen minimalistista vitsiä blogiksi. Sen suosiokin on suuri, paljonko suurempi kuin kuudensadan muun tosissaan kirjoittavan. Silti maalainen haltioitui The dullest blogista, mutta ei osaa tehdä sitä Tolvasesta. Meenpä nukq.
Maalaisella on suuri kävijäkunta, mutta varsin vähän hän on muiden bloginaapuri. Lopettaneella, mutta iki-ihanalla Kilpikonnalla hän on kyllä tokana. Vittuilua taaskinko!
Maalaisen oma naapurusto sensijaan on hieno. Täytyy tulkita asia niin, että maalainen on tosiaan kuin mustalainen, tai -maalainen, joka jostakin kohtalon oikusta on päässyt asumaan hienostoväen kaupunginosaan, sanotaan nyt vaikka Eiraan ja hienoon kerrostaloon. Hänelle kyllä nyökätään, mutta hän joutuu asumaan monessa sukupolvessa seudulla ennen kuin hänet hyväksytään.
Maalaisella ei itsellään ole pahaa sanottavaa kenestäkään rapun asukista. Ajelkoot he bemareillaan, maalainen tekee sitä samaa ladallaan. Naapurit osaavat suhtautua hienosti, kun Maalaisen huoneistosta tulee joskus kaalin keittämisen hajua, hänen parvekkeeltaan varisee multaa ja kasvien osia. Yleensä asunnossa on hiljaista, mutta joskus siellä käy epämääräistä porukkaa. Silloin siellä juopotellaan, remutaan ja soitetaan gramofonilla Eldanka järven jäätä ja Satumaata. Parvekkeelta kuulee humalaista muka - vitsinkerrontaa, huonoja, sopimattomia.(Tämä linkki tuli maalaiseen tulleen haun mukana, eikä edusta käsitystäni hyvästä huumorista.)
Puutarhaunelmia
Eilisessä Puutarhaunelmia-ohjelmassa puhuttiin mm.kedon perustamisesta. Näytettiin kuinka maan valmistaminen ja köyhdyttäminen tapahtuu, tosin pesuvadissa ja minikokoisella laikulla. Mainittiin taas monia vanhoja rakkaita kasveja kuten puna-ailakki. Tämäkin ohjelma on hyvä, vaikka se on suomalaiskansallisen karu. Siinä ei mennä ylimaallisuuksiin, mutta silti esimerkiksi luomupuutarhuri Ulla Lehtosen puutarha oli vaikuttava. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän innostun puutarhasta, nyt tosin aivan teoriassa.
Ekokylän puutarha, ilman minun avittamistani, näyttää menestyvän. Kävin aamulla katsomassa ja siellä on jo paljon katsottavaa ja syötävää. Kasvit ovat vähän hienommin aseteltuja kuin ennen, orgaanisiin muotoihin, ja rikkaruohotilannekin on hallinnassa. Katettakin näytti olevan. En tiedä juuri tämän kesäisistä tunteista, mutta traditio on ollut, että tunteet vellovat. Esitetään paheksuntaa lusmuista, joista varmaan minä olen tänä kesänä nro 1, kun en ole laittanut tikkua ristiin.
Ekokylän liikeideakin tuntuu toimivan jotenkin. Majoittujia ja kursseja on ollut pitkin kesää. Ruokasalin ovella oli lappu, missä valmisteltiin Amma-tapahtumaa. En tiedä sen taustoja ja tapahtuman laajuutta. Olen nähnyt pihalla ex.tyttöystäväni, joka on käynyt istumassa Äiti-Amman sylissä useamman kerran. Hän kaveeraa muitten new ageen taipuvaisten asukkaittemme kanssa ja on ehkä hankkinut tämän tapahtuman. Lääketieteen opiskelija, joka samalla vie eteenpäin kiinalaisen vaihtoehtolääketieteen opintojaan. Seurusteluaikanamme hän oli mukana reiki-ryhmässä. Marketta-maailmankiertäjä taisi myös kirjoittaa Äiti-Ammasta samoin kuin hän kirjoitti viimeksi Äiti-Teresan paikasta. Vähän illuusiottomasti kummastakin. Minusta on melkein epämoraalista, että länsimaiset naiset menevät Intiaan pitämään sylissä hetken jotain rääsyläistä ja kuvittelevat lieventävänsä maailman hätää. Mitkä ovat kulut ja olisiko ne voinut paremmin käyttää?
Kiinnostava oli myöhäinen ohjelma matkailuyrittäjä Päivikki Palosaaresta. Viisas ja viehättävä nainen. Hän puhui yksinkertaisten kokemusten puolesta, niitten esille nostamisesta ja tuomisesta matkailubisnekseen. Hän pohti kesäajan vajaakapasiteettia. Luulen kuten hänkin sanoi, että sen muuttaminen vie aikansa, mutta tarinoiden ja elämysten kautta, muutoas tulee myös kesämatkailuun. Kyse ei ole pelkästään Lapista. Koko Suomi on samanlaista mahdollisuuksien maata.
Ekokylän puutarha, ilman minun avittamistani, näyttää menestyvän. Kävin aamulla katsomassa ja siellä on jo paljon katsottavaa ja syötävää. Kasvit ovat vähän hienommin aseteltuja kuin ennen, orgaanisiin muotoihin, ja rikkaruohotilannekin on hallinnassa. Katettakin näytti olevan. En tiedä juuri tämän kesäisistä tunteista, mutta traditio on ollut, että tunteet vellovat. Esitetään paheksuntaa lusmuista, joista varmaan minä olen tänä kesänä nro 1, kun en ole laittanut tikkua ristiin.
Ekokylän liikeideakin tuntuu toimivan jotenkin. Majoittujia ja kursseja on ollut pitkin kesää. Ruokasalin ovella oli lappu, missä valmisteltiin Amma-tapahtumaa. En tiedä sen taustoja ja tapahtuman laajuutta. Olen nähnyt pihalla ex.tyttöystäväni, joka on käynyt istumassa Äiti-Amman sylissä useamman kerran. Hän kaveeraa muitten new ageen taipuvaisten asukkaittemme kanssa ja on ehkä hankkinut tämän tapahtuman. Lääketieteen opiskelija, joka samalla vie eteenpäin kiinalaisen vaihtoehtolääketieteen opintojaan. Seurusteluaikanamme hän oli mukana reiki-ryhmässä. Marketta-maailmankiertäjä taisi myös kirjoittaa Äiti-Ammasta samoin kuin hän kirjoitti viimeksi Äiti-Teresan paikasta. Vähän illuusiottomasti kummastakin. Minusta on melkein epämoraalista, että länsimaiset naiset menevät Intiaan pitämään sylissä hetken jotain rääsyläistä ja kuvittelevat lieventävänsä maailman hätää. Mitkä ovat kulut ja olisiko ne voinut paremmin käyttää?
Kiinnostava oli myöhäinen ohjelma matkailuyrittäjä Päivikki Palosaaresta. Viisas ja viehättävä nainen. Hän puhui yksinkertaisten kokemusten puolesta, niitten esille nostamisesta ja tuomisesta matkailubisnekseen. Hän pohti kesäajan vajaakapasiteettia. Luulen kuten hänkin sanoi, että sen muuttaminen vie aikansa, mutta tarinoiden ja elämysten kautta, muutoas tulee myös kesämatkailuun. Kyse ei ole pelkästään Lapista. Koko Suomi on samanlaista mahdollisuuksien maata.
12.7.04
Kansanrunousarkisto
Suuri määrä blogeja on jälleen lisätty blogilistalle. Ne ovat ainakin pikaisen vilkaisun perusteella hyvää tavaraa. Teknisesti meikäläinen ei koskaan pääse samalle tasolle. Juna on jo mennyt ohitseni.
Mutta yksityisen lukijan on enää vaikea pysyä mukana, sitä se on ollut jo kauan. Yhä aktuellimmaksi tulee jonkinlainen hakemisto. Päivän P. on tietenkin oma henkilökohtainen sellainen, mutta minä ainakin haluan olla joustava ja lukea mitä milloinkin, enkä oikeastaan sitä käytä. Millainen toimiva hakemisto olisi, minulla ei ole siitä aavistustakaan.
Toinen mistä olisin huolissani, jos minulla olisi vastuuta, olisi tämän ainutlaatuisen ajankuvan säilyminen. Blogithan kertovat osaltaan, mitä vuosituhannen alun ihmiset ajattelevat ja tekevät, miten he juhlivat, mutta ennen kaikkea miten he elävät arkeaan. Katoavatko blogit bittiavaruuteen, kun pitäjät väsyvät tai muuten lopettavat?
Yksittäinen bloggaaja haluaakin ehkä hallita tuotostaan ja omistaa vallan painaa nappia ja tuhota tuotoksensa, säilyttää ne ehkä itselleen, jos haluavat. Tästähän on puhuttu mm. Näkymä rannalta-blogissa. Onko edes arkistointi lupaa kysymättä moraalisesti oikein, en tiedä. Olisi ehkä kiusallista, jos itse on muuttunut ja olot ovat muuttuneet ja joutuu sitten joskus tulevaisuudessa tekemisiin entisen itsensä kanssa. Tietenkään jo nyt on mahdotonta pitää tuotostaan yksin hallussaan. Se on jo auttamattomasti maailmalla.
Mutta uskoisin blogien olevan tutkijoille aarreaitta, jos ne vain säilyvät jotenkin. Nehän ovat jo digitalisoitu ja hakujakin pystytään tekemään eri teemoista. Itse en tiedä omista tuotoksistani. Olen yrittänyt säästää niitä kovalevylle, mutta en oikeastaan tiedä, olenko onnistunut.
Kansanrunousarkiston esimies, Anna Makkonen, puhui tästä asiasta taannoin kuuluisassa Aamu-tv:n ohjelmassa. Mutta tehdäänkö asialle mitään, en tiedä. Ehkä tässä olisi projektin mahdollisuus, onhan sitä yhteiskunnan rahoja pistetty paljon turhempaankin.
Mutta yksityisen lukijan on enää vaikea pysyä mukana, sitä se on ollut jo kauan. Yhä aktuellimmaksi tulee jonkinlainen hakemisto. Päivän P. on tietenkin oma henkilökohtainen sellainen, mutta minä ainakin haluan olla joustava ja lukea mitä milloinkin, enkä oikeastaan sitä käytä. Millainen toimiva hakemisto olisi, minulla ei ole siitä aavistustakaan.
Toinen mistä olisin huolissani, jos minulla olisi vastuuta, olisi tämän ainutlaatuisen ajankuvan säilyminen. Blogithan kertovat osaltaan, mitä vuosituhannen alun ihmiset ajattelevat ja tekevät, miten he juhlivat, mutta ennen kaikkea miten he elävät arkeaan. Katoavatko blogit bittiavaruuteen, kun pitäjät väsyvät tai muuten lopettavat?
Yksittäinen bloggaaja haluaakin ehkä hallita tuotostaan ja omistaa vallan painaa nappia ja tuhota tuotoksensa, säilyttää ne ehkä itselleen, jos haluavat. Tästähän on puhuttu mm. Näkymä rannalta-blogissa. Onko edes arkistointi lupaa kysymättä moraalisesti oikein, en tiedä. Olisi ehkä kiusallista, jos itse on muuttunut ja olot ovat muuttuneet ja joutuu sitten joskus tulevaisuudessa tekemisiin entisen itsensä kanssa. Tietenkään jo nyt on mahdotonta pitää tuotostaan yksin hallussaan. Se on jo auttamattomasti maailmalla.
Mutta uskoisin blogien olevan tutkijoille aarreaitta, jos ne vain säilyvät jotenkin. Nehän ovat jo digitalisoitu ja hakujakin pystytään tekemään eri teemoista. Itse en tiedä omista tuotoksistani. Olen yrittänyt säästää niitä kovalevylle, mutta en oikeastaan tiedä, olenko onnistunut.
Kansanrunousarkiston esimies, Anna Makkonen, puhui tästä asiasta taannoin kuuluisassa Aamu-tv:n ohjelmassa. Mutta tehdäänkö asialle mitään, en tiedä. Ehkä tässä olisi projektin mahdollisuus, onhan sitä yhteiskunnan rahoja pistetty paljon turhempaankin.
Menevät manalle
Huomasitko kuinka moni Sinisen laulun haastattelemista aikalaisistamme on kuollut viime vuosina. Ohjelma on tosiaan tärkeä ja tehtiin sopivaan rakoon. Varmaan se tulee aikanaan DVD-levitykseen kirjastojen kautta.
Ajattelin, että mitähän nämä kaikki nimet, jotka kertovat ja joista kerrotaan merkitsevät mahdolliselle nuorelle katsojalle, joka haluaa saada selvää kotimaansa kulttuurihistorista. Jos nyt ollenkaan lukuisilta kanavilta, (ja elämältä) sinne eksyvät.Kosketuskohtia taitaa olla aika vähän. Esimerkiksi oma tyttäreni ei tiedä mitään tästä puolesta. Hänelle Suomi on mummola Merikarvialla. Hän omistaa vain suomenkielen mutta ei kulttuuria, vaikka onkin muuten aivan fiksu tyttö.
Kyllä tietenkin lukio tarjoaa yleisivistystä ja populaarilehdistö tekee parhaansa. Eilen naapurin lehtipinosta ottamani kesäkuinen Anna oli tehnyt erikoisnumeron new agesta! Nyt sitä on jo siis Annassakin! Kriittinen mailiystäväni taitaa olla sittenkin oikeassa. Hömpötys vie tilaa kaikelta muulta: siis julkkishaastatteluilta, kauneuden- ja terveydenhoitovinkeiltä, ihmissuhdeohjeilta, ruokareportaaseilta...
Ajattelin, että mitähän nämä kaikki nimet, jotka kertovat ja joista kerrotaan merkitsevät mahdolliselle nuorelle katsojalle, joka haluaa saada selvää kotimaansa kulttuurihistorista. Jos nyt ollenkaan lukuisilta kanavilta, (ja elämältä) sinne eksyvät.Kosketuskohtia taitaa olla aika vähän. Esimerkiksi oma tyttäreni ei tiedä mitään tästä puolesta. Hänelle Suomi on mummola Merikarvialla. Hän omistaa vain suomenkielen mutta ei kulttuuria, vaikka onkin muuten aivan fiksu tyttö.
Kyllä tietenkin lukio tarjoaa yleisivistystä ja populaarilehdistö tekee parhaansa. Eilen naapurin lehtipinosta ottamani kesäkuinen Anna oli tehnyt erikoisnumeron new agesta! Nyt sitä on jo siis Annassakin! Kriittinen mailiystäväni taitaa olla sittenkin oikeassa. Hömpötys vie tilaa kaikelta muulta: siis julkkishaastatteluilta, kauneuden- ja terveydenhoitovinkeiltä, ihmissuhdeohjeilta, ruokareportaaseilta...
11.7.04
Niskavuoren naiset
Niskavuorten sukujuuret eivät minulle ole vielä selvenneet. Tämä filmi oli kertomus avioliitosta, mistä nuori-isäntä kaipasi pois, kun puolisoilla ei ollut henkistä yhteyttä. Martta-vaimo oli kanamainen ja takertuva ja kun kylään tuli uusi opettajatar, joka oli kotoisin paremmista piireistä, Aarne-isäntä, nuori agronomi, syttyi heti. Seksuaalinen lataus ja kaipuu oli kyllä käsin kosketeltavaa. Kylän herrasväki oli lähinnä naurettavia pellejä. Vanhassa emännässä oli jylhyyttä ja elämän ymmärtämistä sopivassa suhteessa.
Filmi oli tehty ennen sotaa ja lehdessä sanottiin sen olevan ensimmäinen Niskavuori-filmatisointi. Kyllä siinä ihan mukavasti käsiteltiin myös yhteiskunnan muuttumista, maalaisyhteiskunnan ja yhtenäiskulttuurin särkymistä,olihan kirjoittaja Hella Vuolijoki, joka istui sodan aikana turvasäilössä ja toimi sodan jälkeen Yleisradion muutospääjohtajana ja joutui itsekin taistelemaan konservatismin kanssa.
Paljon filmissä oli myös puskakomediaa, juoruilevaa sentraalisantraa ja koulun vahtimestaria, piikoja ja kylän juopottelevia herroja, mikä on menestyneen Suomi-filmin ja tietenkin myös nykyajan kesäteatterin ehto. Suuri osa Suomen kansaa on kasvanut näitten mustavalkofilmien maailmankuvan sisällä. Filmit eivät ole vain kuvanneet, ne ovat myös muovanneet ja kertoneet ihmisille miten pitää olla.
Hella oli varmaaan fantastinen tyyppi, josta itsestä olisi varmasti näytelmien aiheeksi. Tuttua on että hän oli nykyisen ulkoministerin äidin äiti. Hän oli siirtolainen Eestistä, kansainvälinen liikenainen, menestyvä kirjailija, kulttuurihenkilö, kartanon emäntä.
Kuten muissakin vanhoissa Suomi-filmeissä, mahtipontinen deklamointi hieman häiritsi, vaikka toisaalta myös viehätti.
Filmi oli tehty ennen sotaa ja lehdessä sanottiin sen olevan ensimmäinen Niskavuori-filmatisointi. Kyllä siinä ihan mukavasti käsiteltiin myös yhteiskunnan muuttumista, maalaisyhteiskunnan ja yhtenäiskulttuurin särkymistä,olihan kirjoittaja Hella Vuolijoki, joka istui sodan aikana turvasäilössä ja toimi sodan jälkeen Yleisradion muutospääjohtajana ja joutui itsekin taistelemaan konservatismin kanssa.
Paljon filmissä oli myös puskakomediaa, juoruilevaa sentraalisantraa ja koulun vahtimestaria, piikoja ja kylän juopottelevia herroja, mikä on menestyneen Suomi-filmin ja tietenkin myös nykyajan kesäteatterin ehto. Suuri osa Suomen kansaa on kasvanut näitten mustavalkofilmien maailmankuvan sisällä. Filmit eivät ole vain kuvanneet, ne ovat myös muovanneet ja kertoneet ihmisille miten pitää olla.
Hella oli varmaaan fantastinen tyyppi, josta itsestä olisi varmasti näytelmien aiheeksi. Tuttua on että hän oli nykyisen ulkoministerin äidin äiti. Hän oli siirtolainen Eestistä, kansainvälinen liikenainen, menestyvä kirjailija, kulttuurihenkilö, kartanon emäntä.
Kuten muissakin vanhoissa Suomi-filmeissä, mahtipontinen deklamointi hieman häiritsi, vaikka toisaalta myös viehätti.
Helteitä riittää
Johan näitä helteitä olikin, sanoi naapuri. Puheet säästä ovat miinoittamatonta keskustelualuetta, vaikka varmaan on henkilöitä, jotka siitäkin pahastuvat ja saavat riidan aikaan?
Katso ihmisten ilmeitä, kun he vaihtavat mitään sanomattomia mielipiteitä ilmoista. Naama on makean näköinen, tai salaperäinen, yllättynyt, surullinen... kuin suurinta salaisuutta, sydänsurua tai hauskaa juttua kertovalla. Itsekin siihen tietenkin osallistuu.
Aamupäivällä tein pienen lenkin alueella ja taas huomasin, mikä paratiisi tämä on, kun kesä on kukkeimmillaan. Etäsaunan luokse oli jätetty pystyyn kolme isoa kotaa, varmaan uutta leiriä tai sitten loppukesän pientä festariamme varten. Hippileiri on, mutta hipit puuttuvat. Siinä on koivumetsikkö, kutsuva leirialue, rantasauna, järvi, voiko hienompaa suomalaista idylliä kuvitella.
M:n taidokas kaveri oli kunnostamassa hänen käymättömäksi muuttunutta leikkuriaan. Hän oli saanut zetorinkin kuntoon. Pian varmaankin Stigallakin taas ajelee. Ekokylän pihatanner tarvitsisi jo paikoin leikkausta, vaikka viihtyisää on näinkin, kun kaikki on rehevimmillään, ajattelin eilen, kun pääsin istuskelemaan hetkeksi nojatuoliin patiolle. Silti pihassa on variaatiota, mutta leikkaamalla sitä saisi lisää. Unohdin kokonaan tv-aamun tarjonnan, mikä tietenkin harmitti vähän. Sen sijaan pesin kaksi isoa laitoskoneellista pyykkiä ja kuivasin ne naruilla. Pesin myös kaksi kookasta mattoa, mutta iltapäivällä oli jo sateen uhka ja matot jäivät ripustamatta likoamaan huuhteluveteen. Lisäksi siivosin varaston ja huoneeni.
Huomiset työt, ilman vakituista toista ohjaajaa, ovat jo mielessä. Aion yrittää tarjota vaihtelevampaa ohjelmaa. Mieleeni tuli sinne juuri ostettu hieno digikamera, joka kyllä jäi käyttämättä. Ihmisiä ei mielisairaalassa saa kuvata, mutta keksin juuri, että joku voisi tehdä diaesityksen alueen kukista. Minulla ei ole ehkä sellaista asiakasta, jolla olisi siihen edellytyksiä, kiinnostusta, keskittymiskykyä, tietopohjaa, mutta ehkäpä toisilla ohjaajilla, joita on pari lomilta tullutta. Kolme on lomalla. Potilaat vaihtuvat paljon.
Katso ihmisten ilmeitä, kun he vaihtavat mitään sanomattomia mielipiteitä ilmoista. Naama on makean näköinen, tai salaperäinen, yllättynyt, surullinen... kuin suurinta salaisuutta, sydänsurua tai hauskaa juttua kertovalla. Itsekin siihen tietenkin osallistuu.
Aamupäivällä tein pienen lenkin alueella ja taas huomasin, mikä paratiisi tämä on, kun kesä on kukkeimmillaan. Etäsaunan luokse oli jätetty pystyyn kolme isoa kotaa, varmaan uutta leiriä tai sitten loppukesän pientä festariamme varten. Hippileiri on, mutta hipit puuttuvat. Siinä on koivumetsikkö, kutsuva leirialue, rantasauna, järvi, voiko hienompaa suomalaista idylliä kuvitella.
M:n taidokas kaveri oli kunnostamassa hänen käymättömäksi muuttunutta leikkuriaan. Hän oli saanut zetorinkin kuntoon. Pian varmaankin Stigallakin taas ajelee. Ekokylän pihatanner tarvitsisi jo paikoin leikkausta, vaikka viihtyisää on näinkin, kun kaikki on rehevimmillään, ajattelin eilen, kun pääsin istuskelemaan hetkeksi nojatuoliin patiolle. Silti pihassa on variaatiota, mutta leikkaamalla sitä saisi lisää. Unohdin kokonaan tv-aamun tarjonnan, mikä tietenkin harmitti vähän. Sen sijaan pesin kaksi isoa laitoskoneellista pyykkiä ja kuivasin ne naruilla. Pesin myös kaksi kookasta mattoa, mutta iltapäivällä oli jo sateen uhka ja matot jäivät ripustamatta likoamaan huuhteluveteen. Lisäksi siivosin varaston ja huoneeni.
Huomiset työt, ilman vakituista toista ohjaajaa, ovat jo mielessä. Aion yrittää tarjota vaihtelevampaa ohjelmaa. Mieleeni tuli sinne juuri ostettu hieno digikamera, joka kyllä jäi käyttämättä. Ihmisiä ei mielisairaalassa saa kuvata, mutta keksin juuri, että joku voisi tehdä diaesityksen alueen kukista. Minulla ei ole ehkä sellaista asiakasta, jolla olisi siihen edellytyksiä, kiinnostusta, keskittymiskykyä, tietopohjaa, mutta ehkäpä toisilla ohjaajilla, joita on pari lomilta tullutta. Kolme on lomalla. Potilaat vaihtuvat paljon.
10.7.04
Murthela
Jumalan lapsila on oikheus saarnata synnit antheksi toisilhen. Vaikka sinula ois synnit ihan veriruskiat, vaikka sie oisit ollu täälä maan päälä vaikka murhamies, mutta ko sie kavut, niin sinula on oikheus päässä Taivasthen valtakunthan. Jeesuksen Kristuksen pyhä sovintoveri on sinut vapauttava ja sie pääset siihen riemuitsevain joukhon viimisellä tuomiola. Eri asia on sitte miten maalinen oikheus päättää, jos sie oot täälä pahoja tehny. Mutta sinullekkin on taivasosa varattuna. Siitä voit olla varma. Jeesuksen Kristuksen nimesä, synnit antheksi! Jeesuksen Kristuksen nimesä, synnit antheksi.
En ole ikinä ollut lestadiolaisissa seuroissa, olen tosin kuullut niitä radiosta ja kuullut tätini puhuvan uskonasioita. Yritin tähän muistella ammoin kadottamaani murretta ja rekonstruoida tunnelmaa kuin motoksi seuraavaan postaukseen, jossa muistelen sodan jälkeisen Lapin kirkonkylän elämää pienen maalaispojan kokemusten kautta, aikuisen perspektiivistä. Minun muistini mukaan Sodankylän kirkonkylässä ei sanottu pitkinä sananloppuisia umpitavuja. Sanottiin antheksi eikä antheeksi, vaikka ero on hiuksen hieno. Jätin myös pois kaksoiskonsonatteja, vaikka minun kotonani puhuttuun murteeseen nähden, se ei ole ihan luontevaa. Mutta jo naapurissa puhuttiin ehkä näin.
Nykyinen kotipitäjäni, Keuruu on murrealueiden rajalla, ja täällä kuulee niin savoa vääntäviä kuin yleiskielen puhujia. Jo sadan vuoden ajan on sanottu, että Keuruulla puhutaan parasta suomea. Tänne tulivat säätyläiset oppimaan hyvää kansankieltä. Akseli Gallén-Kallela on maalannut täällä ja hänen mukanaan tuli muita. Nuorisoseuraväki on kokoontunut aatteellisille kesäpäiville ja ylioppilaat tekivät tänne kesäretkiään. Täällä vaikutti Suomen sävelletyin laulurunojen tekijä Einari Vuorela ja myös vanha Olavi Paavolainen.
Aivan samalla lailla, laaja Sodankylän pitäjä piti ja pitää varmaan edelleenkin sisällään eri murteita puhuvia. Sodankylän järvikylissä puhutaan erillä lailla kuin Uudenmaan läänin kokoisen kunnan pohjoisosissa. Aikoinaan pitäjä on ollut vielä paljon laajempi. Vanha mejän kieli Torniolaaksossa kuulostaa ihan lapsuuteni murteelta, vaikka joissakin vokaalien ja konsonattien pituuksissa olisikin vähän eroa.
En ole ikinä ollut lestadiolaisissa seuroissa, olen tosin kuullut niitä radiosta ja kuullut tätini puhuvan uskonasioita. Yritin tähän muistella ammoin kadottamaani murretta ja rekonstruoida tunnelmaa kuin motoksi seuraavaan postaukseen, jossa muistelen sodan jälkeisen Lapin kirkonkylän elämää pienen maalaispojan kokemusten kautta, aikuisen perspektiivistä. Minun muistini mukaan Sodankylän kirkonkylässä ei sanottu pitkinä sananloppuisia umpitavuja. Sanottiin antheksi eikä antheeksi, vaikka ero on hiuksen hieno. Jätin myös pois kaksoiskonsonatteja, vaikka minun kotonani puhuttuun murteeseen nähden, se ei ole ihan luontevaa. Mutta jo naapurissa puhuttiin ehkä näin.
Nykyinen kotipitäjäni, Keuruu on murrealueiden rajalla, ja täällä kuulee niin savoa vääntäviä kuin yleiskielen puhujia. Jo sadan vuoden ajan on sanottu, että Keuruulla puhutaan parasta suomea. Tänne tulivat säätyläiset oppimaan hyvää kansankieltä. Akseli Gallén-Kallela on maalannut täällä ja hänen mukanaan tuli muita. Nuorisoseuraväki on kokoontunut aatteellisille kesäpäiville ja ylioppilaat tekivät tänne kesäretkiään. Täällä vaikutti Suomen sävelletyin laulurunojen tekijä Einari Vuorela ja myös vanha Olavi Paavolainen.
Aivan samalla lailla, laaja Sodankylän pitäjä piti ja pitää varmaan edelleenkin sisällään eri murteita puhuvia. Sodankylän järvikylissä puhutaan erillä lailla kuin Uudenmaan läänin kokoisen kunnan pohjoisosissa. Aikoinaan pitäjä on ollut vielä paljon laajempi. Vanha mejän kieli Torniolaaksossa kuulostaa ihan lapsuuteni murteelta, vaikka joissakin vokaalien ja konsonattien pituuksissa olisikin vähän eroa.
Iita ja muita sukulaisia Sodankylässä
Ida eli Iita oli tätini, isäni sisar. Hän oli jäänyt hieman vajaaksi, kärsinyt varmaan syntymässä hapenpuutteesta.
Hänet oli naitettu jollekin työmiehelle, mutta kuten kerrottiin, mies ei ollut välittänyt Iitasta ja vaan jatkanut nukkumistaan kasvattipoikansa kanssa. Sen tarkempaa en tuosta episodista kuullut. En tiedä, oliko Iita ehtinyt kokea avioliiton täyttymyksen, vai elikö hän loppuelämänsä vain Kristuksen morsiamena.
Hän eli vuosisadan vaihteen naimattoman talon tyttären elämän. Omien puheittensa mukaan hän oli tehnyt koko ikänsä kovasti työtä, mutta ainakin vanhemmiten hänen puuhansa ja kykynsä olivat toistaitoisia. Hän oli elänyt vuosikymmeniä sisarensa perheessä. Sisar oli yksi niistä kolmesta naisesta, joita kirkonkylässä kutsuttiin ennen sotaa rouviksi ja jolla oli varsinainen oikeus pitää hattua, yhtiön piirimiehen vaimo. Hilda eli Hilta Mellenius, myöh. Melamies. Hekin taisivat muuttaa nimensä suomalaisuuden riemuvuonna 1938, kuten minunkin perheeni teki. Tunsin hänet tietenkin vasta sodan jälkeen, koska synnyin vasta 48. Mies oli kuollut sodassa ja täti oli vain yksi sotaleski muiden joukossa, vähän ylpeä ja mahtaileva ja kova lestadiolainen, moraalin vartija, juoruileva. Silti hänessä oli karismaa.
Iita oli katkera vanhemmiten sisarelleen, koska häntä ei enää haluttu sisaren perheeseen. Hän parjasi sisartaan sukulaisille ja kylänmiehille, kertoi tekemästään kovasta työstä ja kokemistaan nöyryytyksistä. Vielä vanhana hän muisti, että kotoa ei ollut annettu hänelle sitä lehmää, mikä hänelle oli luvattu. Vajaa tytär ei tainnut saadakaan paljoa.
Isäni myi osuutensa rahoittaakseen metsäteknikko-opintonsa, mutta pystyi hankkimaan keskikokoisen maatilan omilla rahoillaan ja yrittämisellään. Viina vei viran ja kova työ terveyden. Hänestä tuli sängyssä istuja ja raamatun lukija jo viisissä kymmenissä.
Koska äitini oli kuollut, ja meille jäi maatalo ilman emäntää, ja lapsia oli monta, meillä tarvittiin taloudenhoitajaa. Piikojahan meillä oli ollut ja oli oleva iitan jälkeenkin. Isä oli jo sairas ja vanha. Hän otti sisarensa talouteensa. Meille lapsille se oli hankalaa. Iita laski alleen ja haisi pissalta. Hän oli huono ruoanlaittaja ja taloudenhoitaja. Meillä tuskin silloin oli enää lehmiä, eikä niitäkään tarvinnut hoitaa. Muistan rasvaiset, likaiset astiat, kun täti ei niitä osannut pestä, yököttävän ruoan. Hän myös poltti kuin korsteeni. Hän ei luonteeltaankaan ollut mikään ihannetäti. Hän oli takertuva ja hankala. Kiltti hän tietenkin oli pohjimmiltaan, jumalan viaton lapsi kuten kaikki ihmiset pohjimmiltaan tuona aikana ja myöhemminkin. Hänen vähäiset syntinsä olivat yhä uudelleen anteeksi saarnattu Jeesuksen nimessä ja veressä: "Jeesuksen nimessä ja pyhässä sovintoveressä, syntisi ovat antheksi annetut."
Ei häntä meilläkään kauaa pidetty. Hän katsoi elämänsä loppuaikoina lapsia perään jossakin perheessä. Siihen hän oli kuollutkin, sydänkohtaukseen pientä lasta hoitaessa.
Yhden asian hän kuitenkin osasi tehdä kunnolla. Hän osasi valmistaa hienoja varpuluutia. Hänen tekemänsä luudat eivät olisi edes mahtuneet yhteen huoneeseen, hän kertoi pienelle maalaispojalle.
Hän oli ylpeä nimestään, vaikka olikin se vähäisempi Anneperin Iita. Iso Iita oli suvun pohatan, pankinjohtajan leski. Penjami, Iso Penkko, oli omistanut tuhansia hehtaareja, mutta kuollut lapsettomana. Minulla menee sekaisin suvun tarina. Oliko se hänen vai hänen veljensä (?) Konradin lapset, jotka kuolivat tulipalossa. Minun setäni oli Pikku-Penkko. Hän oli pieni kooltaan ja omaisuudeltaan. Isäni setä oli valtakunnallinen vaikuttaja. Hän oli senaatin talousosaston jäsen ja varatuomari.
Toinenkin traaginen tulipalo syttyi lapsuudessani. Sukulaisen, kunnallisneuvoksen ja suuren maanomistajan, Ville Nivannon ainoa lapsi, ylioppilastytär kuoli kotinsa vinttikamariin tulipalossa, siinä Kitisen rannalla sijaitsevassa talossa, kauniina kesäyönä. Puhuttiin miehestä, joka oli hänet saattanut tansseista. Ville piti palanutta taloa ehkä parikymmentä vuotta, kuin tuskansa muistomerkkinä. Se purettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Hän ei rakentanut uutta vaan asui Metsäliiton talossa. Perintö meni testamentin kautta lopulta norjalaisille sukulaisille, jollekin, joka oli jo ennestään varakas.
Kun U2 lentäjä, Francis Gary Powers ammuttiin alas Venäjällä, puhuttiin varalaskukentistä. Yksi suunnitelluista oli kilometrin takana kotoani sijaitseva, saksalaisten tekemä Sodankylän lentokenttä. Asiasta puhuttiin aika paljon ja tehtiin otsikoita, jotka kiehtoivat. Asiasta Muistan kuinka lehti, Viikkosanomatko se oli, julkaisi silloin jo Turussa mummuvuosiaan viettävästä Ida Annebergin haastattelun otsikolla: Minä omistan Sodankylän lentokentän. Vaikka hän olikin myynyt ison tilansa veljelleen, karjalaiselle Hämäläiselle, hänelle jäi itselleenkin vielä paljon maita ja metsiä. Suuri osa suvun maista oli joutunut vieraille.
Serkkuni Lauri, tosin omisti hänkin paljon metsiä. Hänestä tuli vasta verraten iäkkäänä virkamies. Maatalon töihin hänestä ei juuri ollut ollutkaan. Osasyynä oli sotavamma, mutta hän ei hän kyllä ollut kovin innokas fyysisiin töihin muutenkaan. Ajoi kyllä harmaata Fergusoniaan. Hänellä oli paljon koneita. Aika pitkään myös karjaa, jota miestään paljon nuorempi Aune-vaimo hoiti. Aune elää vieläkin ja taitaa kohta taas joutua hillasoille. Aune oli hemmotellun miehensä ja anoppinsa Selman hunsaama. Hänen jalkansa tuskin koskettivat maata, kun hän passasi viittä poikaa, miestä ja anoppia ja hoiti karjan.
Lauri piti sivuvaimoa ja eli elämänsä loppupuolen vauhdikkaasti. Hänellä oli virkamiesurasta alkaen auto. Viljelijänä ollessaan hän ajoi joka paikkaan Fergullaan. Hän teki etelänmatkoja ja eli herran elämää. Hän oli jo nuoresta alkaen Rovaniemen säästöpankin isännistössä ja teki humumatkoja, muka kokousten merkeissä jo ennen työnvälittäjän uraansa, jonka hän sai sukulaissuhteilla. Hän oli mukana kylän herrojen piireissä ja rotareissa. Hän oli aikansa Sodankylä-seuran pj. Seura pystytti allasalueelta puretun Kuukkelin pirtin tosi kauniiseen paikkaan, mistä koko Sodankylä saa nimensä, Harrihaaraan, saameksi Sova kielt (jotenkin näin?). Siinä yhtyvät kaksi Lapin merkittävää jokea Kitinen ja Jeesiö ja paikka on näkemisen arvoinen. Se on Sodankylän kotiseutumuseo.
Rahaakin liikkui varmaan paljon. Laurilla oli turvanaan iso metsäomaisuutensa ja Kitisen rannalla sijaitsevat peltonsa, joista tuli arvokasta tonttimaata, kun hän yhdessä vaiheessa osti Nivannon tilan. Varmaankin hän siinä nettosi, kun taajama kasvoi. Silti hänellä oli paljon lainaa. Veljeni, joka oli päässyt Säästöpankin konttorin johtajaksi, osaksi serkun ansiosta, lainoitti ja pudisteli päätään, mutta piti pankkisalaisuuden eikä kertonut minulle summia. Lauri alkoholisoitui elämänsä loppupuolella. En ollut paljoa kontaktissa häneen hänen, koska hänellä oli öykkärin luonne ja pelkäsin häntä. Silti heidän perheensä ja minun perheeni olivat läheisiä ollessani lapsi. Serkkuni vanhimmat pojat olivat leikkitovereitani. Mutta kasvoimme varhain eroon toisistamme.
Koulupoikana hain maitoa heidän talostaan. Vanha Selma-mummi oli aina elämys. Hän oli sentään vm. 1889. Nyt minä kirjoitan tätä tietokoneella enkä ole vielä edes ikäloppu. Hänen ja hänen ainoan lapsensa välillä oli ollut liian kiinteä äiti-poika – suhde. Pojasta tuli öykkäri, jolta ei tietenkään puuttunut charmia. Herraporukoissa hän oli sosiaalinen ja mukava, mutta kotona paha sovinisti. Aunella oli enkelin kärsivällisyys. Nyt hän on saanut viettää lesken, vähän mukavampaa elämää jo vuosikymmeniä. Hänellä on varmaan huolensa mutta myös ilonaiheensa. Lapsenlapsiakin on lukuisia. Minunkin sisarukseni ja itsekin käymme aina tapaamassa tätä ikinuorta mummoa. Oma käyntifrekvenssini on tosin kerran kymmenessä vuodessa, mutta vielä minäkin kerran teen nostalgiamatkan sinne sääskiparatiisiin. Menen katsomaan, mitä on säilynyt leikkikivistä ja siitä ympäristöstä, mihin unissani matkasin vuosia, kun olin sieltä muuttanut. Vieläkin sitä sattuu toisinaan.
Hänet oli naitettu jollekin työmiehelle, mutta kuten kerrottiin, mies ei ollut välittänyt Iitasta ja vaan jatkanut nukkumistaan kasvattipoikansa kanssa. Sen tarkempaa en tuosta episodista kuullut. En tiedä, oliko Iita ehtinyt kokea avioliiton täyttymyksen, vai elikö hän loppuelämänsä vain Kristuksen morsiamena.
Hän eli vuosisadan vaihteen naimattoman talon tyttären elämän. Omien puheittensa mukaan hän oli tehnyt koko ikänsä kovasti työtä, mutta ainakin vanhemmiten hänen puuhansa ja kykynsä olivat toistaitoisia. Hän oli elänyt vuosikymmeniä sisarensa perheessä. Sisar oli yksi niistä kolmesta naisesta, joita kirkonkylässä kutsuttiin ennen sotaa rouviksi ja jolla oli varsinainen oikeus pitää hattua, yhtiön piirimiehen vaimo. Hilda eli Hilta Mellenius, myöh. Melamies. Hekin taisivat muuttaa nimensä suomalaisuuden riemuvuonna 1938, kuten minunkin perheeni teki. Tunsin hänet tietenkin vasta sodan jälkeen, koska synnyin vasta 48. Mies oli kuollut sodassa ja täti oli vain yksi sotaleski muiden joukossa, vähän ylpeä ja mahtaileva ja kova lestadiolainen, moraalin vartija, juoruileva. Silti hänessä oli karismaa.
Iita oli katkera vanhemmiten sisarelleen, koska häntä ei enää haluttu sisaren perheeseen. Hän parjasi sisartaan sukulaisille ja kylänmiehille, kertoi tekemästään kovasta työstä ja kokemistaan nöyryytyksistä. Vielä vanhana hän muisti, että kotoa ei ollut annettu hänelle sitä lehmää, mikä hänelle oli luvattu. Vajaa tytär ei tainnut saadakaan paljoa.
Isäni myi osuutensa rahoittaakseen metsäteknikko-opintonsa, mutta pystyi hankkimaan keskikokoisen maatilan omilla rahoillaan ja yrittämisellään. Viina vei viran ja kova työ terveyden. Hänestä tuli sängyssä istuja ja raamatun lukija jo viisissä kymmenissä.
Koska äitini oli kuollut, ja meille jäi maatalo ilman emäntää, ja lapsia oli monta, meillä tarvittiin taloudenhoitajaa. Piikojahan meillä oli ollut ja oli oleva iitan jälkeenkin. Isä oli jo sairas ja vanha. Hän otti sisarensa talouteensa. Meille lapsille se oli hankalaa. Iita laski alleen ja haisi pissalta. Hän oli huono ruoanlaittaja ja taloudenhoitaja. Meillä tuskin silloin oli enää lehmiä, eikä niitäkään tarvinnut hoitaa. Muistan rasvaiset, likaiset astiat, kun täti ei niitä osannut pestä, yököttävän ruoan. Hän myös poltti kuin korsteeni. Hän ei luonteeltaankaan ollut mikään ihannetäti. Hän oli takertuva ja hankala. Kiltti hän tietenkin oli pohjimmiltaan, jumalan viaton lapsi kuten kaikki ihmiset pohjimmiltaan tuona aikana ja myöhemminkin. Hänen vähäiset syntinsä olivat yhä uudelleen anteeksi saarnattu Jeesuksen nimessä ja veressä: "Jeesuksen nimessä ja pyhässä sovintoveressä, syntisi ovat antheksi annetut."
Ei häntä meilläkään kauaa pidetty. Hän katsoi elämänsä loppuaikoina lapsia perään jossakin perheessä. Siihen hän oli kuollutkin, sydänkohtaukseen pientä lasta hoitaessa.
Yhden asian hän kuitenkin osasi tehdä kunnolla. Hän osasi valmistaa hienoja varpuluutia. Hänen tekemänsä luudat eivät olisi edes mahtuneet yhteen huoneeseen, hän kertoi pienelle maalaispojalle.
Hän oli ylpeä nimestään, vaikka olikin se vähäisempi Anneperin Iita. Iso Iita oli suvun pohatan, pankinjohtajan leski. Penjami, Iso Penkko, oli omistanut tuhansia hehtaareja, mutta kuollut lapsettomana. Minulla menee sekaisin suvun tarina. Oliko se hänen vai hänen veljensä (?) Konradin lapset, jotka kuolivat tulipalossa. Minun setäni oli Pikku-Penkko. Hän oli pieni kooltaan ja omaisuudeltaan. Isäni setä oli valtakunnallinen vaikuttaja. Hän oli senaatin talousosaston jäsen ja varatuomari.
Toinenkin traaginen tulipalo syttyi lapsuudessani. Sukulaisen, kunnallisneuvoksen ja suuren maanomistajan, Ville Nivannon ainoa lapsi, ylioppilastytär kuoli kotinsa vinttikamariin tulipalossa, siinä Kitisen rannalla sijaitsevassa talossa, kauniina kesäyönä. Puhuttiin miehestä, joka oli hänet saattanut tansseista. Ville piti palanutta taloa ehkä parikymmentä vuotta, kuin tuskansa muistomerkkinä. Se purettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Hän ei rakentanut uutta vaan asui Metsäliiton talossa. Perintö meni testamentin kautta lopulta norjalaisille sukulaisille, jollekin, joka oli jo ennestään varakas.
Kun U2 lentäjä, Francis Gary Powers ammuttiin alas Venäjällä, puhuttiin varalaskukentistä. Yksi suunnitelluista oli kilometrin takana kotoani sijaitseva, saksalaisten tekemä Sodankylän lentokenttä. Asiasta puhuttiin aika paljon ja tehtiin otsikoita, jotka kiehtoivat. Asiasta Muistan kuinka lehti, Viikkosanomatko se oli, julkaisi silloin jo Turussa mummuvuosiaan viettävästä Ida Annebergin haastattelun otsikolla: Minä omistan Sodankylän lentokentän. Vaikka hän olikin myynyt ison tilansa veljelleen, karjalaiselle Hämäläiselle, hänelle jäi itselleenkin vielä paljon maita ja metsiä. Suuri osa suvun maista oli joutunut vieraille.
Serkkuni Lauri, tosin omisti hänkin paljon metsiä. Hänestä tuli vasta verraten iäkkäänä virkamies. Maatalon töihin hänestä ei juuri ollut ollutkaan. Osasyynä oli sotavamma, mutta hän ei hän kyllä ollut kovin innokas fyysisiin töihin muutenkaan. Ajoi kyllä harmaata Fergusoniaan. Hänellä oli paljon koneita. Aika pitkään myös karjaa, jota miestään paljon nuorempi Aune-vaimo hoiti. Aune elää vieläkin ja taitaa kohta taas joutua hillasoille. Aune oli hemmotellun miehensä ja anoppinsa Selman hunsaama. Hänen jalkansa tuskin koskettivat maata, kun hän passasi viittä poikaa, miestä ja anoppia ja hoiti karjan.
Lauri piti sivuvaimoa ja eli elämänsä loppupuolen vauhdikkaasti. Hänellä oli virkamiesurasta alkaen auto. Viljelijänä ollessaan hän ajoi joka paikkaan Fergullaan. Hän teki etelänmatkoja ja eli herran elämää. Hän oli jo nuoresta alkaen Rovaniemen säästöpankin isännistössä ja teki humumatkoja, muka kokousten merkeissä jo ennen työnvälittäjän uraansa, jonka hän sai sukulaissuhteilla. Hän oli mukana kylän herrojen piireissä ja rotareissa. Hän oli aikansa Sodankylä-seuran pj. Seura pystytti allasalueelta puretun Kuukkelin pirtin tosi kauniiseen paikkaan, mistä koko Sodankylä saa nimensä, Harrihaaraan, saameksi Sova kielt (jotenkin näin?). Siinä yhtyvät kaksi Lapin merkittävää jokea Kitinen ja Jeesiö ja paikka on näkemisen arvoinen. Se on Sodankylän kotiseutumuseo.
Rahaakin liikkui varmaan paljon. Laurilla oli turvanaan iso metsäomaisuutensa ja Kitisen rannalla sijaitsevat peltonsa, joista tuli arvokasta tonttimaata, kun hän yhdessä vaiheessa osti Nivannon tilan. Varmaankin hän siinä nettosi, kun taajama kasvoi. Silti hänellä oli paljon lainaa. Veljeni, joka oli päässyt Säästöpankin konttorin johtajaksi, osaksi serkun ansiosta, lainoitti ja pudisteli päätään, mutta piti pankkisalaisuuden eikä kertonut minulle summia. Lauri alkoholisoitui elämänsä loppupuolella. En ollut paljoa kontaktissa häneen hänen, koska hänellä oli öykkärin luonne ja pelkäsin häntä. Silti heidän perheensä ja minun perheeni olivat läheisiä ollessani lapsi. Serkkuni vanhimmat pojat olivat leikkitovereitani. Mutta kasvoimme varhain eroon toisistamme.
Koulupoikana hain maitoa heidän talostaan. Vanha Selma-mummi oli aina elämys. Hän oli sentään vm. 1889. Nyt minä kirjoitan tätä tietokoneella enkä ole vielä edes ikäloppu. Hänen ja hänen ainoan lapsensa välillä oli ollut liian kiinteä äiti-poika – suhde. Pojasta tuli öykkäri, jolta ei tietenkään puuttunut charmia. Herraporukoissa hän oli sosiaalinen ja mukava, mutta kotona paha sovinisti. Aunella oli enkelin kärsivällisyys. Nyt hän on saanut viettää lesken, vähän mukavampaa elämää jo vuosikymmeniä. Hänellä on varmaan huolensa mutta myös ilonaiheensa. Lapsenlapsiakin on lukuisia. Minunkin sisarukseni ja itsekin käymme aina tapaamassa tätä ikinuorta mummoa. Oma käyntifrekvenssini on tosin kerran kymmenessä vuodessa, mutta vielä minäkin kerran teen nostalgiamatkan sinne sääskiparatiisiin. Menen katsomaan, mitä on säilynyt leikkikivistä ja siitä ympäristöstä, mihin unissani matkasin vuosia, kun olin sieltä muuttanut. Vieläkin sitä sattuu toisinaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)