Lähde jo!

Neljä pikkupoikaa oli häätämässä minua töihin, kun he halusivat ruveta katsomaan DVD:tä. Illalla kielsin metakoijia tulemasta huoneeseeni.

Edessä on luppoaikaa tunti, kun odottelen työpaikan kuntoiluiltapäivän alkamista. Jippohan se tietenkin on, mutta tietää myös laskennallisia ylitunteja.

Ajattelin aamulla, että olen palannut juurilleni, kun luotsasin lyhytjänteisiä ukkeleita tekemään muka työtä. Koululaiset olivat samanlaisia kärsimättömiä veikkoja. Mukana oli onneksi verstaan porukasta minulle vähän oudompi kaveri, oikein hauska veikko, joka leikki sanoilla. Hän sanoi tietävänsä vain yhden suomenkielen sanan, jolla on kolme merkitystä: keksi. Sanoin, että täytyy niitä olla useampia ja löimme asiasta vetoakin.

Jos jollekin lukijalle pälkähtää päähän, jokin sana, joka auttaa minua voittamaan vedon, otan sen kiitollisena vastaan vaikka kommenttiosastolle. Ei ole väliä onko kyse aidoista homonyymeistä tai saman sanan useista merkityksistä. Keksinkään etymologioita en tarkkaan tiedä. Hakusanalla homonyymit en löytänyt apua googlettamalla.

Varmaankin jonkintyyppisessä mielisairaudessa sanojen merkitykset ja vivahteet muuttuvat oudolla tavalla kiehtoviksi. Lauri Viidan sanalahjakkuus saattoi osaltaan johtua skitsofreniasta. Tämä kaveri neuvoi minua, että ei saa sanoa " hyvää huomenta" vaan "aamun autuutta", koska eihän nyt ole huominen.

Lasten leikkiminen sanoilla muistuttaa tätä mielisairaan sanataidetta. Poimin taas jätepaperilaatikosta nipun Apuja. Sen parasta antia ovat lasten tokaisut, en nyt muista otsikkoa. Itse keräsin joskus opettaja-aikoinani minimipareja, jotka ovat suomelle tyypillisiä. Yhtä kirjainta muuttamalla sanan merkitys muuttuu. Minulla on vieläkin se lista jossakin, mutta huomasin siitä tulevan loputtoman pitkän ja lopetin.

Kävimme joskus tyttären kanssa Taalainmaalla, Säterin kaupungin mielisairaalamuseossa. Muistiin jäi muuan kirja (romaani), johon joku potilas oli kirjoittanut pienellä, selvällä präntillä punakynällä miten asiat pitää sanoa. Jokainen sivu oli täynnä punaista.

Tuntuu, että nykyaikana täällä maalla ainakin puuttuu tuollaisia potilaspersoonallisuuksia. Heidät ehkä lääkitään tönköiksi jo alkuvaiheissa. Tuntuu, että tässä mielisairaalassa hoidetaan kognitiivista alaluokkaa. Missähän hullut sivistyneet sitten ovat?

Evoluutioteoriavihamielinen?

Käymälöitsijä antaa mielenkiintoisen lenkin Pauli Ojalan sivuille. Siellä riittää tosiaan tutkittavaa. Pikaisen silmäyksen jälkeen kysyn, missä se on se evoluutioteoriavihamielisyys. Maalaisen yksinkertaisen, suoraviivaisen järjenjuoksun mukaan todellista kilpailijaa evoluutioteorialle ei ole ilmaantunut. Sitä ei ole ainakaan kreationismi.

Pidän edelleenkin maanista tekstintuottajaa blogistanin kärkeen kuuluvana. Herättää mielenkiintoa, että tasapäinen hyvinvointiyhteiskunta kuitenkin tuottaa Sven Laakson kaltaisia rajattomia tyyppejä. Tuollaisella tuotteliaisuudella ja tasolla luulisi pystyvän myös kaupallisen, oikean kirjallisuuden markkinoille ja myös mediajulkisuuteen. Ehkä hän on toimittajille liian vaikea pala. He ehkä haluavat yksiulotteisuutta ja toistettavuutta.

Olen muutaman kerran törmännyt Käymälöitsijän kirjoituksissa Antti Hyryn nimeen. Lumouduin aikoinani minäkin hänen kielestään. Siinä niukkuudessa oli kiinnostavuutta, jonka muisto edelleenkin tuntuu. Hänen kirjojensa miljöö ja päähenkilöiden lapsuus muistutti hätkähdyttävästi omaani. Se oli kultaista, tylsää lapsuuden maailmaa, jota ihme kyllä molemmat kaipasimme. Nykyaika tuntui tuovan vain pettymyksiä. Olen ihmetellyt joskus, miksi Hyry vaikeni. Ehkä häneltä loppui sanottava. Joissain hänen viimeisimmissä kirjoissa sain tunnun, että kirjailija kaikesta hienosta tyylistään huolimatta onkin itsekeskeinen, narsistinen paskiainen, uskonnollinen ja vieläpä lestadiolainen. Samantyylinen, konservatiivinen äijä kuin Veikko Huovinen. Ehkä hän tekee viisaasti, kun ei mene kirjallisuusohjelmiin paljastamaan itseään. Kyllä Meri on paljon korkeammalla omassa arvoasteikossani kuin Hyry.

Ydinenergiaa

Törmäsin eilisen Keskisuomalaisen artikkeliin James Lovelockin suosituksesta vihreille siirtyä kannattamaan ydinenergiaa. Mies esitetään ympäristöliikkeen tieteelliseksi guruksi, vähän kuin jumalasta seuraavaksi. En ole oikein vakuuttunut, että "syvällinen" Gaia-teoria vaikka se maapallon olettaakin jumalalliseksi, tuntevaksi organismiksi, on mikään näyttö tieteessä vaan pikemminkin epätieteellisessä hörhöilyssä .

Tapaan kyllä itsenikin välillä ajattelemassa samaan suuntaisia ajatuksia, mutta ydinvoiman lupaama runsauden sarvi on sellainen mörkö, joka poistaa järkevyyden ja taloudenpidon. Fissio-energiasta ei ole runsauden tuottajaksi. Ydinvoimalat ovat riskitekijä, uraanin louhiminen toinen ja myös ydinjätteiden varastointi. Lovelockin uusista aatteista ei ole ilmastonmuutoksen kääntäjäksi. Mutta jos hän osuu analyysissään oikeaan ja maapallon tila on kääntymässä katastrofaaliseksi, miksei koeteta hajautetun ja uusiutuvan energiantuotannon keinoja. Niissä ja öljyn kallistumisen aiheuttamassa markkinamekanismeissa on suurempi toivo kuin holtittomassa ja vaarallisessa fissionergiassa.

Jyväskylän yliopistossa on kohta merkittävä energian tuotannon tekniikan teorian väitöstilaisuus. Olavin hyvä ystävä väittelee ja hänen ajatuskulkunsa tuntuu olevan Olavin, itseoppineen eläkeläisen ajatusmaailmaa lähellä. Olavi oli saanut kappaleen vielä julkistamatonta väikkäriä ja lehdistötiedotteen suunnitelman. Tulen kertomaan asiasta enemmän, kunhan saan materiaalia. Olen iloinen kaverini puolesta.

Toinen asia, mistä tulee väkisinkin hyvä mieli, on Kilpailuvirasto ja kartellijahti. Koskahan tulee energiantuotannon ja jakelun kartellien purkamisen vuoro. Keskisuomalainen, joka tuskin on tunnettu tutkivasta journalismista sanoo perjantain pääkirjoitusotsikossaan: Kartelleja puretaan tosissaan ja tekstissään: Kartellit olivat yleisiä lähes joka alalla menneinä vuosikymmeninä. vai olivat,(haista sinä päätoimittaja Laatikainen paska!) eivätkö ole enää? Jos salaliittoteorioihin uskoo, siinä ne ovat. Luulenpa, että kartellien kimppuun käyminen on yksi globalisoitumisen siunauksia.

Herneitä lattialla

Juuri kun olin saanut siivottua kämpän, poika saapuu toisen kaverinsa kanssa ja lattia on pian herneiden peitossa. Herneet ovat peräisin tehokkaasta aseesta: pieni putkenpätkä, johon on teipattu kiinni irti leikattu kumihanskan sormi.

Minua manguttiin lainaamaan autoa ja lähtemään kylälle makeisostoksille, mutta en suostunut. Se on edessä sunnuntaina, kun vierailulle tulee kolmas täällä joskus asunut poika. He kaikki haluavat viettää täällä yön. Teltta oli harkinnassa tai tunnelmallinen aitta, mutta viereinen huoneisto on tyhjä. Siellä he saavat punkata lattialle tuotavilla patjoilla.

En muista olleeni koskaan kovin villi ja levoton ja täynnä poikaenergiaa. Olin enemmän kuin tyttäreni pienenä. Kiltti ja lukutoukka ehkä nynnykin, ei ainakaan uhkarohkea ja päätön. Sitä nämä kaksi veljestä ja minun J:ni ovat. He ovat myös liikunnallisia.

Kävimme järvellä, jossa J. uitti äidiltään kiristämää kauko-ohjattavaa, pattereilla toimivaa venettä, jonka minä olen maksanut toistaiseksi. Soudimme isolla veneellä vieressä.
Näytin pojille vajassa romukasassa olevaa kaatopaikalta tuomaani hotrod-polkupyörää, joka oli kerran J:n isollaveljellä. Sain sen ajokuntoon ja hetken olla rauhassa, mutta trimmattavaa jäi. Kumpikin pojista halusi sen omakseen. Kävimme myös jumppasalissa pommittamassa toisiamme tennispalloilla, joita minulla on kassillinen. Säännöt ovat, ettei keskiviivaa saisi ylittää, mutta niitä rikotaan. Pojat haluavat minut välttämättä mukaan.

Kaksi ekokylän omaa, pienempää poikaa vähän pelkää näitä isompia, jotka ovat vähän kovakouraisia ja kovapuheisia. He tuntevat hyvin toisensa, koska ovat käyneet samaa intiimiä kyläkoulua. Isot pojat ovat kovia kiroilemaan, mutta oletan sen liittyvän poikuuteen, enkä rupea huutamaan. Luulen, että sillä asenteella saa parhaiten siivoja nuoria ja näyttämällä joltistakin esimerkkiä kuin, että asettaa tiukkoja ukaaseja.

Mielestäni erotan pohjalla, kaiken villin poika-energian läpi, paljon hienoa solidaarisuutta ja kiltteyttä ja ihailen noiden kahden veljeksen äitiä, joka luotsaa yksinhuoltajana kahta värillistä lastaan, vaikeissakin oloissa, kohti aikuisuutta. Näistä pojista tulee uusia suomalaisia, enkä usko että ala-luokkaa. Käsittääkseni poikien, Suomessa asuva, afrikkalainen isä pitää myös hienolla tavalla kontaktia yllä. Pojat ovat hänen luonaan lomilla ja puhuvat hänen kanssaan heimokieltään.

Samaa charmia, elämisen riemua ja kiltteyttä näen myös omassa lempilapsessani, jota myös elämä on potkinut päähän vaikean allergian muodossa, mikä nyt näyttää olevan hallinnassa. Ei oikeastaan haittaa, että kotini on taas sekasotkussa ajattelen kaikkien äitien tapaan. Vuodet vierivät niin nopeaan, olemme täällä vain ohi kiitävän hetken, että karjumalla sitä ei kannata viettää vaan olemalla tyytyväisiä, kun voimme hetken välittää eteemme sattuvista ihmisistä.

Jokamiehen päiväkirja

Juhani Syrjän Kirjailijan päiväkirjassa 2002 jätetään pitkiä jäähyväisiä suomalaiselle, maalaiselle miehuudelle tavalla johon minun on helppo samaistua. Kirjassa vilahtelee etunimillä mainiten suuri joukko kirjallisuuden vaikuttajia, joista tunnistan vain osan. Kirjassa on paljon ajatuksen sirpaleita, joissa voin kokea ahaa-elämyksiä. Osa ajatuksista on kapulakielisiä, mikä antaa lohtua harrastajakirjoittajalle. Syrjä on hyvä kaveri Hannu Raittilan, Pentti Linkolan ja monen muun kulttuuri-ihmisen kanssa, mutta on kuitenkin sympaattisella tavalla tavallinen, tekee ja huomioi asioita tutusti.

Jotain Syrjän kaltaisia kolumnisteja olen, vähän turhaan, odottanut mukaan blogistaniin. Suurten ikäluokkien jäseniä, kertomaan elämästään. Suuria ikäluokkia on helppo syyllistää kollektiivisesti kuten Lovelacen testin-kirjoittaja ehkä tekee. He ovat varmasti paljon pilanneet Suomea, repineet vanhaa kaunista rakennuskantaa, rakentaneet laatikkoja ja tasakattoja, parturoineet metsät, kasvattaneet uusavuttomat sukupolvet, ihannoineet kulutusideologiaa, tasapäistä viihdettä... Lista voisi olla loputtoman pitkä. Itse olen aina ollut vähän ulkopuolinen, enkä ota syyllisyyden taakasta grammaakaan kannettavaksi.

Mitä kuitenkaan uusilla vastuunkantajilla on tarjottavana: vanhanaikaista luokkaristiriitaa kuten tekniikan tohtorilla itsellään tai populistista jakopolitiikkaa kuten monilla europarlamenttiin pyrkivillä, joista Jäätteenmäki on hyvä esimerkki.

Yksin

Vain aamupäivä varsinaista työntekoa. Töitten jakamisessa hieman kontakteja, joissa voi välittää hitusen inhimillistä tunnetta. Kärräsimme yhden kaverin kanssa maata polulle henkilökunnan saunarannassa. Kaveri on lukossa tai ujo, mutta vastaa kysyttäessä. Maksaisin paljon, jos saisin tietää mitä hänen päässään liikkuu. Joskus hän näyttää hymyilevän itsekseen.Toinen kaveri oli hetken ongella, mutta lähti pian osastolle. Hänen kanssaan olemme saaneet hyvän kontaktin, yksi parhaimpia muistoja tältä keikalta.

Tässä työssä on parasta, että tuntee itsensä niiiin normaaliksi ja sosiaaliseksi. Ensi viikolla kaikki iltapäivät ovat varattuna johonkin muuhun kuin normaaliin ulkotyöhön. On liikuntailtapäivä, työntekijän läksiäisiä, työnohjausta.

Vuoron jälkeen ajoin traktorilla lisää maata polkua varten. Päivän saldo on lähiön asukasyhdistykselle lähtenyt kirje, mutta sen aiheuttama ajatustoiminta haalistuu pian, jos se ei herätä innostusta. Olen tehnyt minkä olen voinut.Kotimatkalla kastuin likomäräksi, mutta perille päästyäni aurinko paistoi ja tiet olivat kuivat. Olin ajanut pilven reunan alla.

Ilman J:n seuraa koko päivän. Hän viihtyy kaverinsa luona ja tulee huomenna aamulla. Mukavaa olla tekemättä yhtikäs mitään.Esimakua tulevasta erakoitumisesta.

Katsoin Hannu Salamaa Persona Non Gratassa. Ei antanut mitään. Luin Juhani Syrjän päiväkirjaa opin kannalta. Hänen nykyinen asuinkuntansa on ex.vaimoni synnyinkunta, mutta Syrjän Merikarvia ei ole sama, minkä minä tunsin. Tunsin paikkakuntaa vain yhden omalaatuisen perheen kautta, kun sotkeuduin heidän tyttäreensä Tampereella opiskellessani. Siinä meni elämä.

Sosiaalista insinöörityötä

Koska olen pohtinut kesätyöpaikkani olojen parantamista palstallani ja puhunut siitä työryhmässä (saamatta tosin kovin paljon vastakaikua), olen katsonut johdonmukaiseksi tehdä kirjeen Ketvelniemen asukasyhdistyksen puheenjohtajalle. Löysin hänen nimensä Googlen haulla. En tosin tiedä, onko yhdistyksellä toimintaa tai halua siihen. Ehdotin projektia, jossa osaa hienoa sairaalamiljöötä (metsää ja peltoa) voitaisiin käyttää kaikkien alueen asukkaiden viihtyisyyden lisäämiseksi muuttamalla käyttämättä oleva, entinen perunapelto luonnonniityksi ja tekemällä alueelle luontopolku.

Tähän yhteyteen voitaisiin keksiä yhteisesti sopivaa lisätoimintaa, josta minulla on tukku ideoita. Se palvelisi myös sairaalan terapeuttista kuntoutustoimintaa tuomalla luontoa enemmän siihen. Jotakin on tarjottava tupakan polton edistämisen ja pitkästymisen sijalle. Tämä idea on mielestäni yhteisöllisyyttä (ja kommunitarismia) edistävää, kolmannen sektorin toimintaa.

Itse olisin valmis vaikka projektin kokoajaksi ja vetäjäksi, vaikka annan kyllä idean lahjana toistenkin käyttöön. Minulla on paljon kokemusta ja hyviä kontakteja paikkakunnalla ja muualla. Projektiin olisi saatava muutama yhteistyötaho ja pieni omarahoitusosuus. Rahaa on saatavilla vaikka kuinka paljon hyviin projekteihin. Rahaa on viime vuosina jäänyt paljon käyttämättä hyvien ideoiden puutteessa. Tosin en nytn tiedä tilannetta EU:n laajentumisen johdosta. Mutta tuskin rahahanat kokonaan kiinni menevät.

Aamupäivä oli osoitus siitä, että viihdyn, jos on työtä tarjolla. Kuljetimme puutarhahuonekaluja rantasaunalle, jossa iso terassi on valmistumassa. Lapioimme multaa vanhoista kukkapenkeistä traktorin kauhaan. Pari ohjaajaa oli puutarhalla potilaiden kanssa valitsemassa kukkia isoihin ruukkuihin. Yksi oli vakiulkotyöläinen, joka säteillen kertoi hienosta elämyksestään: tuli vähän vaihteluakin.

Eräs hoitaja oli käyttämässä huonokuntoista potilasta treenaantumassa ulkotöihin. Saimme hoitajan kanssa hyvän kontaktin ja potilaatkin varmaan kuuntelivat mielellään iloista juttelua ja vähän osallistuivatkin. Iltapäiväksi saattaa olla minun ukkoporukalleni olla iloinen yllätys, jos hekin saavat paistaa makkaroita, kun tuon eri osaston pitää käyttää liiat makkarat, koska ne vanhenevat pian. He tulevat grillaamaan niitä nuotiopaikallemme. Laitan ukot leikkaamaan ruohoa jalkapallokentälle. Se on ihan turha työ, mutta näyttää ja kuulostaa työltä. Muuten ei ukkoraiskoille ole taaskaan tarjota mitään sopivan helppoa hommaa.

Vapaaehtoinen konsultti

Paikasta, missä kävin työhaastattelussa, ei ole otettu yhteyttä. Näyttää siltä, että he eivät ole päätyneet minuun. No ei se maailmaani kaada, vaikka olenkin pettynyt.

Jatkan kuitenkin tämän jäjellä olevan ajan tukityöllistämiskaudesta itse nimittämänäni eräänlaisen yhdistetyn wallraftin ja konsultin tehtävissä. Olen tunkeutunut Gunther Wallraftin lailla erääseen organisaatioon. Näen siitä vain pienenpienen osan mutta uskon, että kyseinen, kallis ja yhteiskunnan raskaan koneiston hoitama psyykkinen kuntoutus ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Omat resurssini eivät ole juuri ollenkaan käytössä, se on pikkuasia. Epäilen, että myös vakituisen, palkatun henkilökunnan, potilaiden omia ja ympäristön resursseja ei käytetä kuin vajaateholla.

Esimerkiksi, hienoa miljöötä: vanhaa metsää, järveä, niittyä ei juuri käytetä. Se on kulissina, samoin kuin ovat nurmikenttä, puutarharhakalusteiden ryhmät, laiturit, terassit. Niissä ei näytä olevan kuin marginaalista toimintaa. Varsinainen hoitotyö tapahtunee neljän seinän sisällä. Henkilökuntaa koulutetaan kuitenkin massiivisesti.

Koulutus on ehkä unohtanut ympäristön resurssina. Rannalla on parikin hienoa saunaa, toinen on henkilökuntayhdistyksen ja toinen potilaiden. Rantasaunan käyttökausi alkaa viikon kuluttua. Osastoilla on sinne vuoronsa.

Vaikka osa metsästä menikin kaupungille, joka rakennuttaa alueelle rivitaloja, jäljelle jäi vielä kosolti metsää. Rannassa kulkee hieno, pitkä polku. Juuri tuosta myydystä metsästä olemme hakeneet tiehakkuun jäjiltä paljon rankoja, joista on ollut iloa sekä minulle että potilaille, kun olemme tehneet puita klapeiksi. Odotan kieli pitkällä, että kaupunki tekee lupaamansa harvennushakkuun lopussa asuntoalueeksi aiottua metsää. Eilen oli tien pohjalle ilmestynyt kuorma täyttömaata. Toivon pillarin tulevan myös ja jotain tapahtuvan, mikä pelastaa kesäni. Se on eri juttu.

Sairaalan alueelle jäi kuitenkin vielä paljon hakkamatonta, tunnelmallista metsää, mikä pitää sisällään hienoja mahdollisuuksia. Alue on ihan kylän kupeessa ja vieressä on Ketvelniemen omakotialue, jossa on myös muutama vuokrarivitalo. Ihan sairaalan kupeessa on pari kerrostaloa, henkilökunnan entisiä asuntoja. Toinen talo on kaupungin kerrostalo, toisessa toimii hoitokoti. Myös sairaalan eräässä kerroksessa on yksityinen hoitokoti. Asuntoalueella on tyhjänä ja ikkunat rikki seisova Ketvelkipsa, jonka seinässä lukee, että se on myytävänä. Lähin toimiva kauppa on reilun kilometrin päässä. Alue on siis aika vajavainen palveluksiltaan, nukkumalähiö. Ympäristö on hieno, on paljon rantaa ja omakotitalot ovat komeita. Alue ei tunnu kylältä. En tiedä onko siellä toimivaa asukasyhdistystä. Kioskin puuttuminen tuntuisi viittaavan siihen, ettei ole. Alueella tuntuu asuvan paljon nuorisoa, joka tarvitsee muutakin toimintaa kuin seiniin potkimista.

Sairaalan alueen sisälle jää n.hehtarin niitty, joka on jätetty silleen. Se kasvaa, mitä kasvaa ja on osaksi vesottunut. Niityllä on jalkapallokenttä, jolla en tosin ole nähnyt yhtään käyttäjää. Leikkaamme kentän nurmea potilaiden kanssa. Sinne on mukava päästää heikompikuntoinenkin potilas toviksi ruohonleikkurin perään. Tällä niityllä on silloin, kun sairaala oli ns. B-mielisairaala ja vallalla oli vanhanaikainen hoitoideologia, oli mm. perunapelto. Pihalla on lukittuna edelleenkin iso maakellari. Maatalousrakennuksia ei ole, vain huonokuntoinen vaja, jonka uusimisesta on puhuttu vuosia. Aiemmin ruoka tehtiin omassa keittiössä ja perunat ja juurekset käytettiin omassa taloudessa. Pellolla oli funktiota. Aika on muuttunut ja maataloustyö jäänyt pois. Tuskin kukaan sitä kaipaakaan. Hoitoajat ovat lyhentyneet lääkkeiden ansiosta. Jäljellä on kuulemma yksi potilas ihan alkuajoilta asti. En uskalla laskea mitä hänen hoitonsa on tullut maksamaan yhteiskunnalle. Pitkäaikaisia kroonikkopotilaita on kuitenkin muitakin. Osaan heistä olen tutustunut varsin hyvin. Heihin yhteiskunta on investoinut paljon, oikeastaan tähtitieteellisiä summia.

Pelto on kuitenkin jäljellä. Se ei ole varsinainen luonnonniitty. Jotta se olisi, se vaatisi aktiivista toimintaa. Luulen, että tässä olisi yksi projektin mahdollisuus. Vesoittuneen pellon tekeminen lähiön ja sairaalan iloksi luonnonkukkia kasvavaksi paratiisiksi. Siinä voisi olla mahdollisuuksia yhteisölliseksi työkentäksi. Erilaiset järjestöt, asukasyhdistykset ja yksityiset voisivat luoda alueelle toimintoja sairaalan kanssa. Siellä voisi olla minipuutarhoja, auringonkukka ja hernekylvöksiä, kesäeläimiä, ympäristötaidetta, mehiläispönttöjä, talkoita luonnonniityn hoitamiseksi. Vain mielikuvitus asettaa rajansa. Alueella voisi kulkea luontopolku, koska kaikkea tyypillisesti suomalaista on jo olemassa. Koulut ja erilaiset ryhmät voisivat tulla alueelle opinto- ja virkistyskäynneille, puhumattakaan siitä mikä resurssi kukoistava ympäristö olisi itse hoitotyölle. Jos sairaalasta aiotaan tehdä savuton, mikä sinänsä on kannatettavaa, tilalle on luotava muuta, aktivoivaa toimintaa. Nyt kova tupakointi kuvastaa sairaalayhteisön vieraantuneisuutta. Nyt tuntuu vallitsevan alienoitunut kulttuuri, joka kyllä kuvastaa yhteiskuntaa, mutta ei ole mielestäni ihannetilaista.

Alueelle tulee pian uudisrakennuksia. Hekin, jotka sinne muuttavat asumaan tarvitsevat muutakin kuin paikan missä käydä nukkumassa.

Olen siis ideoimassa yhteisöllistä projektia koko Ketvelniemen asukkaille. Julkaisen kaiken ideoinnin ilmaiseksi ja lahjaksi.Koska olen realisti, luulen että ajatukseni jäävät luultavasti blogini kätköön!Muistan Olavin vilauttaneen jotakin ideakilpailun tapaista paikallislehdestä. Ehkäpä teen ideastani ideakilpailun osanoton.

Häpeällinen salaisuus paljastuu

Huomasin nukkuneeni melkein mustan rätinpalasen päällä. Paljastan mikä se on, koska muutenkin teen rankkoja paljastuksia. Poika, joka oli viime yön kaverinsa luona, käyttää turvarättiä 12-vuotiaana siis. Hän kutsui vanhaa pussilakanaa viitaksi. Se oli pitkään hänen tärkein tavaransa. Hän kietoutui siihen yöksi ja käytti sitä leikeissä. Yksi kulma oli erityisen musta ja piintynyt. Äiti ei olisi saanut pestä rättiä, mutta sen hän aika ajoin teki kuitenkin. Lakanan yksi kulma oli erityisen piintynyt ja nahkamainen. Se oli kyllästetty räällä ja verellä.

Nyt hän on leikannut tuon kulman irti ja se on hänellä mukana Keuruulla. Lukemattomat kerrat poika on kiusannut sillä minua. Nyt hän on unohtanut, vahingossa tai tarkoituksella tuon inhottavan kangaspalasensa kotiin asuntooni. Kun hän aamupäivällä tulee yövierailulta (kaveri menee kouluun), hän ottaa sen ensimmäiseksi käteensä ja painaa sen nenälleen ja haistelee tuttua, turvallista tuoksua.

Joskus vuosia sitten maksoin pojalle rätistä luopumisesta. Mutta hän katui ja maksoi rahat takaisin. Hän on tunnollinen velkojen hoitaja muutenkin.

Turhautumista aiheuttava työ

Työpäivä ei mennyt ihan nappiin nytkään. Olimme rannassa onkimassa muutaman ukkelin kanssa. Saimme kyllä melko hyvän kontaktin yhden uuden potilaan kanssa. En voi oikeastaan ymmärtää, miksi hän on sairaalassa, niin tavalliselta hän tuntuu. Muille ei sitten ollut taaskaan antaa työtä vaan he istuivat tulilla tyhjän panttina. En voi ymmärtää toimintakulttuuria, joka ei osaa järjestää parempaa tekemistä. Siitä kulttuurista se on kiinni. Maailma on itse asiassa rajaton, mutta teemme kaikkemme rajataksemme olemassaoloamme.

Lisää aikaisempiin ideoihini: Miksei pihaan hankita kesälampaita tai kanoja, leasing pohjalla. Niillä voisi olla pyörillä liikkuva aitaus. Potilaat saisivat ajankulua ja jonkinlaisen kosketuksen elävään luontoon. Jo muutama eläin vastaisi varmasti muutamaa palkattua ihmistä.

Iltapäivällä oli aika vaatimattoman menestyksen saavuttanut toimintailtapäivä. Pieni patrulli kävi poimimassa roskia tien varrelta. Osa livisti jo alkuunsa ja makkaraa paistamaan tuli vain kolme potilasta.

Paljon olisi oppimista henkisistä yhteisöistä töitten aloittamisessa ja hengen nostattamisessa. Muistan kuinka ihanan romanttista työnteko oli Tameran yhteisössä Portugalissa. Findhornissa, Skotlannissa rupeamat aloitetaan jollakin yhteisellä. Myös meillä ekokylässä olisi oppimista. Mekin olemme jäyhän suomalaisen ryppyotsaisen työkulttuurin kantajia.

Ekokylästä puheen ollen. Olemme saaneet jostakin n.8,5 tuhatta euroa Puutalon saneeraukseen. Epäilen, että siinä on taas mukana meidän LJ:n suhteita ja taitoa, mutta en ole kysynyt. Ongelma vain on, että meidän omasta väestämme ei tahdo löytyä rakennukselle tekijöitä. Nyt siellä on erään kurssin porukkaa muutaman viikon rupeamassa.

Omaa aikaa

Saan taas onneksi yhden yönseudun ihan omaa aikaa. Ihmeen hyvin meillä on mennyt. Juttelimme, että olemme olleet kavereita jo viisi vuotta. Ehkä tämä on nyt sitä välttämätöntä itsekseen oleilun oppimista, kun poika joutuu viettämään päivän yksin kotona ja minä olen työssä. Sitä hän oppi myös viime syyspuolen, kun oli kotikoulussa. Tylsyyden sietäminen ja ajan viettäminen jotensakin luovasti on mielestäni melkein tärkeintä, mitä voi ja pitää oppia. Olisin toivonut, että poika olisi ottanut käteensä kirjan tai edes Aku Ankan, mutta hän ei ole lukumiehiä.

Sen sijaan hän jäi leikkimään puhesyntetisaattorilla. Sen saa laulamaankin koneäänellä. Minusta tämä on mitä suurimmassa määrin luovaa toimintaa. Koska minä en ainakaan saa tietokonetta suorittamaan kahta ohjelmaa samaan aikaan, tuotosten äänittäminen ei onnistu, mutta sen sijaan niitä voi lähettää sähköpostilla minun osoitteeseeni tai kenelle vain sinänsä.

Minuun kohdistuu sitten illemmalla vaatimuksia, joitten kanssa täytyy yrittää luovia ja yrittää olla läsnä. Hyvin meillä yleensä menee. Aiemmin tämä poika sai omassa perhepiirissään silmittömiä raivokohtauksia mutta niistä ei ole näkynyt jälkeäkään. Ehkä hän on tosiaan seestynyt. Saattaa olla, että seestymistä kuvastaa, ettei hänen ihonsakaan kutia ja kuki samalla tavalla kuin vielä vuosi sitten. Kyllä taipumus allergiaan siellä taustalla edelleen piilee. Taipeita kutittaa ja pesua pitää välttää. Kyltymättömyys ja hurjuus, mikä näkyy vaikkapa taipuvaisuudessa uhkapeleihin ja jännityksen etsimisessä, on hänen luonteensa perusosia ja saattaa liittyä myös kiihkeään, allergiseen olemukseen. Tämä on tietysti minun omia olettamuksia.

Ajattelen tätä samalla, kun pohdin tätä jännityksen etsimistä tienä joka vie epäsosiaaliseen käyttäytymiseen ja huumeiden käyttöön. Mitä vaaroja onkaan tällä pojalla, kun murrosikä pian iskee!

Puhuimme tästä aiheesta ikäiseni työtoverin kanssa. Hänen mielestään monet virikkeet ja jännitykset saattavat totuttaa esim. koulukotilapset makeaan elämään. Sitten kun pitäisi tulla toimeen omillaan ja niukasti, hienot harrastukset ja makea elämä, joihin lapsi on tottunut, houkuttavat mahdolliseen rikollisuuteen. Tästä asiasta kirjoitin aika äskettäin. Porttiteoriasta. Jos avaa kerran sulut, viekö se sitten kaiken mennessään. Tähän liittyy ilmeisesti tietynlainen ihmiskäsitys, jonka filosofisia yhteyksiä en ole nyt etsinyt. Olisikohan dionyysinen ihminen, valmis kaikenlaiseen hurjasteluun ja hillittömään viettielämään. Aukaista Pandoran lipas, avata sulut, antaa Pirulle pikkusormi, saada makua makeaan elämään jne. Tätä hillitöntä luonnetta pitää sitten ennen kaikkea rajoittaa, olisi kasvatuksen päämäärä. Perinteinen luterilainen uskontommehan varsinkin painottaa ihmisen saatanallisuutta.

Jotenkin olen taipuvainen vastustamaan tätä niukkuuteen opettamista ja tyytymistä. Ihminen on rajaton ja pystyy olemaan sitä mielikuvissaan vaikkakaan ei tietenkään fyysisesti. Otan esimerkiksi vanhan mielikuvan koiranpennusta, josta tulee ahne hotkija, jos se ei saa tarpeeksi syötävää pienenä, ja päinvastoin. Voisiko tarpeitten tyydytyksessä olla sama juttu. Puute saa aikaan sairaalloisia himoja. Tietenkin jonkinlainen elämännälkä on myös edellytys, että elämästä voi nauttia. Kuten myös muidenkin tarpeiden kohdalla. Itse uskon, että tarpeiden tyydyttämisellä ei ole kyllästymisastetta, jos tarpeet jalostuvat pelkistä fyysisistä ja välittömistä kulttuurin, taiteen, tieteen ja muitten korkeampien puolelle.

Poika kiusasi sisaruksiaan lukuisilla asiattomilla puhelinsoitoilla. Hän teki puhesyntetisaattorilla hassuja tekstejä ja soitti näitä rakkaille sisaruksilleen. Minua nauratti ja olin ylpeä. Minullakin on osuutta siihen, että hän on huomannut, että kielellä voi leikkiä. Osasyy nauruun oli myös, että join punaviiniä, joka myös nauratti.

Kävimme nostamassa katiskan ja sain jujutettua hänet jäämään pikkupoikien kanssa pihalle. Huomenna hän pääsee taas kaverinsa luokse yökylään ja pian on viikonloppu, jolloin tulee kokonaista kolme muuta poikaa, jotka saavat kaikki yöpyä teltassa. Se on heille hauskinta, toivottavasti.

Sain puhuttua suuni puhtaaksi kuten olin suunnitellut. Sanoin mielipiteeni kuntoutustoiminnasta ja eläkeikää lähestyvä, minua vain vuoden vanhempi ohjaaja kertoi, että hänellä on omat ajatuksensa mielisairaalaa vaivaavista ongelmista, mutta niistä hän ei kuulemma aio kertoa. Nyt päästään mielenkiintoisiin asioihin, sanoin, mutta silti osaston johtajan perimmäiset ajatukset jäivät salaisuuksiksi.

Omituisen tietämättömiä nämä tavalliset ihmiset, eivät ole kuulleet tantra-seksistä eikä juuri mistään muustakaan henkisyydestä, mikä minulle on ollut melkein jokapäiväistä leipää näinä ekokylävuosinani.

Hieman deprivoitunut tunnelma töitten suhteen, mutta jotain tuli kuitenkin tehtyä ja puhuttua. Meitä on oikeastaan liikamiehitys ohjaajina, mutta kohta on vakituisen ohjaajan kesäloma-aika, jota varten minä oikeastaan olen palkattu. Aika hyvin vakituiset ovat minuun kuitenkin suhtautuneet, vaikka olenkin esittänyt rankkaa kritiikkiä.

Marketta oli taas päivittänyt. Se mitä ehkä muodossa (ääkkösettömyydessä) menetetään, voitetaan autenttisuudessa. Hyvä Marketta. Tsemppiä maailmanmatkaajalle. Ollaanhan me kuitenkin molemmat ekoyhteisöpioneereja, joista on paljon puhuttu paskaa ja totta. Kyllä me olemme tosin antaneetkin isän ja äidin kädestä.

Aion sanoa totuuden

ainakin kahvipöydässä. Sen mitä itse pidän oikeana, vaikka tiedän, että "totuudenpuhujia" ei rakasteta.

Eilen ajattelin mennä juttelemaan nuorehkon ylilääkärinaisen kanssa kuntoutusosaston toiminnasta. Hän on periaatteessa firman johtaja, mutta olen ymmärtänyt hänen olevan sijainen, jolla tuskin on kanttia periaatteessa johtamaansa laitosta kehittää. Olisi ehkä hyödyllistä kuulla ulkopuolisen mielipiteitä. Olen kuitenkin päässyt kurkistamaan systeemiin vähän perusteellisemmin, jo yli kahden kuukauden aikana. Ylihoitajasta tyyppinä olen saanut varsin konformistin ja nyrpeän kuvan. Ylihoitaja on eräänlainen toimitusjohtaja.

Kiteytän tähän vielä ajatuksiani:

Sekä potilaat että henkilökuntakin tuntuu enemmän tai vähemmän vieraantuneelta. Tupakointi on yksi merkki siitä.

Henkilöstöä on kuin meren mutaa, mutta useimmat ovat ainakin omasta mielestään pienipalkkaisia ja tekevät vain minimin, oletan. Resursseja on rutkasti, mutta ne käytetään niukkuutta jakamaan. Paljon työajasta näyttää menevän henkilökunnan keskinäiseen jutusteluun, kahvinjuontiin ja ennen kaikkea byrokraatian vaatimiin juttuihin, joista yksi on alituinen koulutus.

Potilaat ovat tietenkin sairaita, mutta heidän "ulkotyönsä" ainakin ovat varsin vähän voimauttavia, epäoleellista puuhastelua, vain vähän vastuuta antavia. He eivät juurikaan tuota työllään mitään ja tekevät sitä laiskasti. Työ on jaettu pieniin osiin, jotta sitä olisi helpompi kestää. Mukana on rutiineja, jotka vievät jo muutenkin lyhyestä työajasta. Istuminen nuotion ääressä edistää tupakointia. Heille tarjotaan sätkiä talon puolesta. Nopeamminhan tosin kuolevat pois rasittamasta yhteiskunnan resursseja. Uusia tosin tulee. Yhteiskunta tuottaa. Hulluus on uudistuva luonnonvara.

Mielestäni osa tarjotuista töistä ei arvosta ollenkaan ihmistä, koska ne ovat perin epärationaalisia ja ne tarjotaan sellaisessa muodossa, etteivät ne edistä omatoimisuutta.

Ruokapuolikin on avuttomaksi tekevää. Ei kannata pitää kasvimaita, kalastaa, kerätä luonnosta, vaikka sellainen puuha, jos jokin, olisi terapeuttista, jos se lähtisi tekijästä käsin.

Paljon mainostettu ja odotettu ruohonleikkuu pilaa äänimiljöötä. Sitäkin tehdään ritualistisesti ja liian tiuhaan. Se myös haisee, tuhlaa resursseja, vaikka antaa kylläkin joillekin tekijöilleen miehisyyden elementtejä. Kovat koneet ja kova teknologia.

Ympäristöstä puuttuu taide. Pelloille ja pihoille mahtuisi vaikka mitä luovaa. Entäs sitten sanataide ja runous ja henkisyys? Puhun nyt vain ulkotyöasioista oman työni antaman näkökulman takia. Viisaat päät yhteen lyömällä löytyisi varmasti oikeitakin töitä enemmän. Sellaista, mistä tekijä voisi saada oikean maksunkin. Kokea onnistumisen elämyksiä. Näennäistyön tilalla voisi olla leikkiä ja taidetta, retkiä, kulttuuria, jos oikeata työtä ei löytyisi, mitä epäilen suuresti.

Osastot unohtavat kuntoutusosaston, mistä ohjaajat valittavat. Mielestäni tämä voi kieliä siitä, että osastot kokevat kuntoutuksen nykyisellään vähän turhaksi ja ylimääräiseksi. Kysymällä osastojen toiveita ja muovaamalla kuntoutuksen henkilökunnan ja potilaidenkin toiveiden mukaan enemmän, voisi tulla tuloksia. Nyt uskon, että tuloksista saa kiittää lääkkeitä ja aikaa, jos tuloksia on ollenkaan näkyvissä. Onhan tämä sairaala kuitenkin profiloinut itsensä kuntouttavaksi sairaalaksi!

Parempaa työtä?

Muistelen tässä vielä kulunutta työpäivää. Iltapäivällä oli vain pari nuorta miestä, jotka laitoin leikkaamaan ruohoa päältä ajattavilla leikkureilla. Toiselle se oli jopa eka kerta. Hänestä oli vakituinen ohjaaja epäillyt, että hän on liian ronski, mutta mitä vielä, hän ajeli oikein hyvin. Hän tunsi itsensä varmaankin hetken ihan kunnialliseksi yhteiskunnan jäseneksi.

Mutta itse se leikkaaminen. Minun silmissäni ruoho näytti vain muutaman sentin pituiselta, parhaimmillaan viheröivältä ja hienolta. Nuoresta ulkotyön ohjaajasta ruoho oli juuri sen pituista, että se vaati leikkaamista. Minusta ei.

Ei sitä ruohoa yleensäkään tarvitsisi niin tiuhaan ajaa. Kerrostalojen pihassa ja omakotialueilla alituinen moottorien pärinä ja pensan katku on arvatenkin pest o kolera. En ole sitä itse juuri kokenut. Sairaalassa ruoho ajetaan vielä useammin. Se ikäänkuin kuuluu siihen miljööseen. Ihmiset tuntevat olonsa turvatuksi, kun moottorit käyvät. Se helpottaa kaikkien ahdistusta. Se on myös potilaille tarjottavavista töistä legitiimein. Se tuntuu ihan oikealta työltä.

Meillä ekokylässä ruoho leikataan vain pari kertaa kesässä. Joihinkin paikkoihin on muodostunut luonnonniittyjä, joitten puolesta naisemme niin kiitettävän urheasti taistelevat. Oikea luonnonniitty on melkein kauneinta maailmassa omastakin mielestäni. Kotipihani oli sellaista, kun olin lapsi. Sitten kun veljestäni tuli pankinjohtaja ja hän rakensi taloon elintasosiiven, pihaan tuli myös sametinpehmeä mehevä ruohomatto, jota tuli ajaa useasti kesässä. Minusta veli pilasi pihan. Siinä olivat kasvaneet valkoapila, kissankäpälät, kissankellot, päivänkakkarat ja monet muut oikeat ketokukat. Kimalaiset pörräsivät ja muurahaiset kulkivat ahkerina edestakaisin.

Veljeni piha oli monokulttuuria ja talo pröystäilevän moukkamainen.

Aion sanoa mielipiteeni liiasta ruohon leikkaamisesta silläkin uhalla, että profiloidun todelliseksi besserwisseriksi. Sitä taidan tosin jo ollakin. En ole nähnyt yhtään potilasta lukemattomissa ulkoiluryhmissä, keinuissa, penkeillä. He istuvat korkeintaan tupakkakatoksen luona ja tupakoivat puhumatta juuri mitään.

Henkilökunnasta osa tekee oikeastaan samaa. He valittavat kuinka pieni palkka menee äkkiä ja työ on välttämätön paha. Sanoisin, että porukka on aika lailla vieraantunutta, valtavasta koulutusaparaatista huolimatta.

Järvessä olisi taatusti haukia ja muita kaloja, mutta niillä ei ole mitään tarvetta, kun ruoka tulee keskuskeittiöltä. Oman kasvimaan tuotteita ei tarvita. Entäpä herkuttelumielessä?

Ruokaa ei tarvitse tehdä, kun se tulee catering-firmasta. Se on hyvää ja ravitsevaa, mutta aika mautonta. Aiemmin, vuosikymmeniä sitten mielisairaalan kesään kuuluivat kasvi- ja perunamaat. Nyt ne on todettu vanhanaikaisiksi ja vallitsevan hoitoideologian vastaisiksi. Ei ole tarvetta ja funktiota tehdä mitään leivän ja lämpimän eteen, mikä sentään meillä ekokylässä vielä eräällä tavalla on, ei tosin ihan oikeasti, koska isoveli pitää meistäkin huolta.

Mitä olisivat tähän aikaan ja hoitoideologiaan sopivat työt? Entäpä itsensä hoitaminen, vaihtoehtoiset hoidot, kaikenlaiset hieronnat ja kosketuksen saaminen omaan ruumiiseensa. Entäpä yrttiteen aineksien kerääminen ja kuivattaminen? Voisi tehdä troppejakin. Kuusenkerkistäkin saa vaikka yskänsiirappia. Luonnosta löytyy mitä ihmeellisempiä herkkuja ja erikoisuuksia. Sen sijaan nurmikkoa kuritetaan. Johonkin sijoitetaan isoja kukkaruukkuja, jotka kootaan valmiiksi ja tuodaan puutarhalta. Ei piha vastenmielisen näköinen ole. Siellä on komeita puita ja lähellä on hieno ranta.

Mielestäni luonto voisi olla resurssi myös mielisairaalalle kuten se voisi olla kouluille ja kenelle tahansa. Puhuin aikaisemmin ympäristötaiteesta vastaavana resurssina, enkä palaa siihen nyt. Jos asiantuntijoita ei löydy henkilökunnasta, niitä on varmasti olemassa muualla. Jo nyt henkilöstötiheys on päässyt älyttömän suureksi. Siihen riittää varoja. Näitä menoja paremmin kohdentamalla voisi palkata luonnon, hyvinvoinnin ja taiteen asiantuntijoita palkkiopohjalla. Ottaa kurssimuotoisuuden mukaan tuohon tärkeään "hoitoon", jota itse asiassa epäilen. Hoito taitaa olla pitkälti kemiallisia aineita.

Olen tyytyväinen pieneen vieraaseeni. Hän on päivän aikana astunut askeleen pikkupojasta varhaisnuoreksi. Hän on käynyt Habbo-hotellissa, seikkaillut aliaksena ties missä. Hän oli nukkumassa, kun tulin kotiin. Hän ei ollut syönyt juuri mitään ja sai palkakseen kylällä lasten pizzan, joka oli suurempi kuin monen pizzapaikan aikuisten annos. Hän kaipaa jo kotiinkin, kun siellä on silmiään avaavat kissanpennut ja Elloksesta tilattu kauko-ohjattava helikopteri, mutta samalla hän ei haluaisi lähteä tästä mukavasta elämästä, jossa paistetut varpuset ja kaikenlaiset herkut lentävät suuhun. Minäkin tulisin ehkä toimeen ilman häntä, vaikka onhan hän myös mukavaa seuraa.

Valmiissa maailmassa

Aamupäivällä oli jotakin vaatimatonta tekemistä, nyt on edessä pieni iltapäiväryhmä, jolle tekeminen on hakusassa. Sataakin vielä.

Laitan tähän ajatuksen työtovereilleni, jos he joskus näille sivuille eksyvät. Aamukahvilla muuan heistä esitti esimerkin viime viikolta, että taas kuntoutusryhmä oli jossakin unohdettu. Aikaisemminkin työtoverit ovat esittäneet esimerkkejä ylitsekäymisestä.

Minusta tämä viittaa paitsi normaaliin unohtamiseen, myös siihen, että kuntoutustointa ei ehkä koeta hirveän oleelliseksi. Pitäisi ehkä osata vetää sellainen johtopäätös, että tilanteeseen tulisi etsiä parannusta. Tehdä itsensä tarpeelliseksi ja halutuksi. Minulla itselläni ei ole esittää paljoa parannusehdotuksia, mutta ehkä kysymällä osastoilta, mitä he kuntoutukselta odottaisivat, mikä auttaisi heitä, voisi tulla jotakin apua. Potilailta kysytään parhaillaan palautetta, mutta deprivaation tilassa olevat sairaat ihmiset tuskin osaavat paljoa ehdottaa. Varmaan heiltäkin voisi tulla toteuttamiskelpoisia ehdotuksia, vaikka saattaa odottaa heidän toivovan liikoja tai sitten ei mitään.

Jos tällaisia kysymyksiä esittää, asettaa samalla itsensä alttiiksi, eikä se tunnu mukavalta. Ymmärrän varsin hyvin työtovereitteni tilanteen.

Minulla itselläni on ollut muutama ehdotus: taiteen tuominen alueelle, huvittelun ja pelien tuominen vahvemmin ja erilaisten töitten keksiminen. Olen ehdottanut klapien tekemistä vähän enemmän organisoituna ja myyntiin ja muitten myyntiin tarkoitettujen esineiden kokoamista. Mutta myynti on kuulemma ruma sana vallitsevassa hoitoideologiassa. Mielestäni jos kaikki hyvät voimat laitettaisiin yhteen pohtimaan, syntyisi varmaan lisää ideoita. Mielestäni nämä työt ovat kuitenkin varsin vähän voimauttavia ja kuntouttavia. Niissä ei juuri tule onnistumisen elämyksiä.

Kävijälaskurissa vika?

En löydä syytä siihen, miten muka sivuillani olisi käynyt sunnuntaipäivänä 209 kävijää, kun puoletkin siitä olisi sunnuntaipäivälle hyvä. Tuleeko suorituspaineita, kun sisältö ei ole muuttunut.

Tällä viikolla ehkä ratkeaa, löytyykö vakituinen työpaikka. Se on minulle suuri asia, vaikka kärpäsen p:n kokoinen muuten.

Havaitsen blogiväsymystä joissakin seuraamissani kolumneissa ja pidän peukkuja, että kirjoittajat pääsevät sen yli. Itselleni kirjoittaminen tuo mukavasti ryhtiä päivään. Tyhjänpäiväisestä elämästä on yritettävä raapia kokoon jotain kirjoittamisen arvoista, se on haaste. Tällä viikolla asetan haasteekseni ensimmäisen kuvan julkaisemisen palstallani. Quasimodosta, itsestäni tai jostain muusta.

Höyrymoottori

puksutti iloisesti höyryten pihalla. Joidenkin mielestä se oli sen maailman ensi-ilta, mutta uskon keksijän sitä kokeilleen. Olisihan se tosin suurta, jos merkittävä keksintö olisi juuri meidän pihallamme toiminut ensi kerran. Silloin, kun keksijä oli täällä, sitä käytettiin paineilmalla.

Luulen noin nelikymmensenttisen kiekon tehon olevan jotakin 2-3 kW. Se on tosi pieni ja kompakti ja tehokas. Onko siinä jokin ratkaisu tulevaisuuden hajautetun energian tuotantoon, jossa verraten yksinkertaisilla koneilla vaikkapa roskapuu pystytään muuttamaan lämmöksi ja sähköksi. Eihän tämä höyrymoottori kuitenkaan vielä ole valmis tuote, jonka voi ostaa kuin kaupan hyllyltä. Mutta kuulin mielenkiintoisista virityksistä, joilla asiaa ryhdytään ajamaan eteenpäin.Näitä moottoreita voidaan varmaan rakentaa eri kokoisia ja tehoisia.

Meillä oli pihalla aika alkeellinen höyrynkehitin, joka oli tarkoitettu jäätyneiden johtojen sulattamiseen ja jolla oli vaikeuksia saada aikaan höyryä ja painetta, mutta lopulta moottori alkoi iloisesti putputtaa kuin kalastajamoottori.

Olen ajatellut, että jos en saa töitä, tarjoudun vapaaehtoistyöhön auttamaan näitten laitteiden rakentamisessa tavalla tai toisella.

Lopultakin kaverini kaveri lähti kotiinsa. Sovimme ensi viikon tapaamisista. Hän viipyi tuntikausia Habbo-hotellissa. Kyselin sen periaatteita ja sainkin vähän niistä tietää. Vierailu oli oikein onnistunut. Tämä 12 vuotias on varmaankin kehittyneempi kuin kaverini, jolle lukeminen ja kirjoittaminen ja hahmon luominen ei ole vielä puhuttelevaa.

Olimme jumppasalillamme heittelemässä koreja ja taistelemassa boffereilla. Minun J. latasi minua päähän pallolla. Sain melkein aivotärähdyksen ja raivosin hetken mielessäni, mutta pääsin ohi ja puhuttelin poikaa ajattelemattomasta tekemisistä ja seurauksien arvioimisesta.

Pojat saivat päivällä vielä jatkaa hillitöntä poikamieselämäänsä. Lainasin Olavin autoa ja kävimme R:llä vuokraamassa Terminator III:n, jonkia pojat katsoivat samalla kun laitoin ruokaa ja tiskasin. Olin sanonut J:lle, että karamellipussia ei avata ennen kuin oikeata ruokaa on saatu maaruun. Kun hän oli refleksiivinomaisesti avannut pussin ja oli suu täynnä karkkia ennen aikaisesti, huomasin sen ja hän sai läksytyksen. Jokin raja minullakin on ja olen se lopullinen auktoriteetti vaikkakin paljon salliva. Poika piti aivan luontevana tätä kurinpitoa. Luulen, että pojille oli elämys, kun ennen kioskin avaamista kävimme kylän laidalla olevalla puhdistuslaitoksella katsomassa loputonta paskavirtaa kiertämässä kehäänsä. Siinä oli tämän päivän opintomatka.

Hillitöntä elämää

Poika oli elänyt ilman pidäkkeitä minun ollessani toipumassa ensin kotona ja sitten muiden järkevien keskiluokkaisten ihmisten kanssa kotiseuturetkellä.

Ne karkkeihin tuhlatut rahat olivatkin olleet hänen omiaan - niitä, jotka äiti oli tarkoittanut vaatteisiin. Poika kertoi poimineensa raha-automaatista paljon enemmän ja olevansa selvästi voiton puolella. Mitä tuohon sitten sanomaan, kun en itse pelaa enkä ole ollut häntä houkuttelemassa uhkapelien maailmaan.

Mietin, millaisen moraalisen opetuksen hän tästä sai. Asia tuo esiin mielestäni tärkeän kasvatuksellisen ongelman. Onko oikein rajoittaa impulsseja. Onko hyvä joskus "leva loppan"? Seuraavatko nuorten käytöshäiriöt ja levottomuus siitä, että heillä on ollut liikaa virikkeitä. Ovatko he saaneet tottua välittömään tarpeiden tyydytykseen ja hillittömyyteen, joka ruokkii uutta hillittömyyttä ja johtaa pahimmassa tapauksessa huumekokeiluihin ja syrjäytymiseen. Vai voiko elämällä täysillä tyydyttää tärkeitä jännityksen etsimisen tarpeitaan, eikä yksilöstä tarvitse tulla isona täysin holtiton, vaan hän pystyy pitämään impulssejaan kurissa ja pysymään mieleltään terveenä. Sama vanha porttiteoria siis, jota on pohdittu "raaistavan" viihteen yhteydessä.

Minä en tiedä enkä ole niin yksioikoinen, että pelkästään "rajoja asettamalla", ihmisen luontoa typistämällä, tulee kunnon ihmisiä. Kyllähän sitä rajojen asettamista vielä nykyäänkin on. Ei kasvatus niin vapaata ole. Vai onko väliin tulevia muuttujia, jotka ovat varsinaisia vaikuttajia? Onko yhden niistä nimi rakkaus? Voiko ihmistä kohdella monella eri tapaa, kunhan muistaa, että hän tarvitsee ainakin yhden luottamuksellisen ihmissuhteen, joka kannattaa läpi vaikeiden vuosien. Olen taipuvainen uskomaan oman kokemuksen perusteella, että näin on, mutta varmasti on tuhansia, jotka olisivat valmiita sanomaan: Vai ei meidän lapselle annettu tarpeeksi rakkautta, ja silti kävi kuin kävi!

Pojalla oli kaveri mukana yövieraana, kun tulin kotiin. Huoneeni oli, jos mahdollista vielä enemmän lätti. Sain raivattua pahimmat töryt syrjään ja vietin illan ja yön kahden 12 vuotiaan kanssa. Sama kysymys rajoista. Toinen oli mennyt Habbo-hotelliin. En ruvennut kieltämään vaan kyselin, mistä siinä on kyse. Se on kuulemma chattia.

Näytin kavereille kaksi saittia, joista heillä oli iloa. Toinen oli puhesyntetisaattori ja toinen oraakkeli.Aluksi tietenkin tuli paljon rumia sanoja ja sen semmoista, mutta vähitellen ilmeni muutakin, huumoripitoista tosin. Tämäntyyppisissä tehtävissä on mukana dynamiikkaa. Lapset saavat kerrankin käyttöä kirjoitustaidolleen. Internetissä on varmaan yleensäkin sama pulma sen koulukäytössä. Mihin vetää raja? Kielletty hedelmä: porno ja rivoudet houkuttelevat. Mutta jos sen läpi pääsee, odottavat kaikki muut netin ihanuudet: tiedonhaun huimat mahdollisuudet, ajanviete, nettikirjoittaminen ja itsensä ilmaisu, josta me blogaajat jo jotain tiedämmekin. Ehkä nettipornoon, väkivaltaan ja muuhun pimeään puoleen tutustuminen on nykyajan initiaatioriittejä.

Me kaikki olemme sekoituksia eläimellisistä vaistoista ja puhtaasta kauneuden ja taiteen kaipuusta ja meidän on opittava joten kuten viettejämme hallitsemaan, jotta pysyisimme terveinä. Minä en ole siis sitä mieltä, että kasvattajan tehtävänä on olla ankara puutarhuri, joka kitkee kaikki rikkaruohot yhä uudestaan. Hänen on pikemminkin oltava kateviljelijä, joka varjostaa epäsuotuisaa ja yrittää tukea kasvavaa antamalla hyvän kasvupohjan ja terveellistä ravintoa.

Luonnonystävien retki

suuntautui Jämsänkoskelle päin. Näimme kauniita maisemia ja kävimme muutamissa rotkoissa, jotka olivat jylhiä ja hienoja. Kuva Suomesta pliisuna tasamaana sai hieman vivahteita. Varsinkin viimeinen kohde oli erikoinen. Taisi olla nimeltään Ruuhijärvi. Se oli syvä rotko, jonka pohjalla oli järvi. Miten sellaisesta saisi tietää, jos ei lähtisi tällaisille retkille mukaan. Tämä kohde oli Mäntän ja Jämsän välillä. Oli niin kovin suomalaista, että luonnonsuojelualueen alussa aukeni näkymä mitä törkeimpään romupaikkaan, joka oli jonkinlainen maatalo, jonka ympärillä oli laukeamistilassa olevia hökkeleitä ja autonromuja.

Itse polulla, joka kulki huimaavan jyrkänteen reunaa näimme puita, joiden juurella oli liito-oravan ulosteita. Mukana oli yksi liito-oravan parhaita tuntijoita Suomessa, Risto Sulkava. Hänen perhettään oli mukana kolmessa sukupolvessa ja kaikki yhtä fiksua porukkaa. Isä on Keuruun luonnonystävien pj. Äitikin on luonnontieteilija, opettajia kaikki. Kaksi pientä tytön typykkää oli myös muuten iäkkäässä porukassa.

Kaikki olivat keskiluokkaista, miellyttävää väkeä, eläkeläisiä useimmat. Arvaan, että moni oli sotilasuran tehnyt. Eräs entinen pankinjohtaja eksyi ja oli tunnin hukassa. Hänkin oli upseeri ja herrasmies.

Ajattelin, että luontoasiat ovat luonteva tapa seurustella sivistyneesti. Luonnosta voi aina puhua, kun politiikka ja ihmissuhteet ovat liian arkoja asioita.

Globalisaatio

Eilisessä Hesarissa oli Pertti Haaparannan ja Jukka Pirttilän kirjoittama artikkeli Globalisaation hallinta ja hallinnan globalisaatio, joka kiihkottomalla tavalla esitteli muutamia viime aikaisia raportteja.

Olen ollut samaa mieltä, että mustavalkoajattelu, (jota ekopiireissä mielellään harrastetaan), ei ole oikein. Globalisaatiolla on hyviä ja huonoja puolia. Paljon hyviäkin. Hyväosaisten mielellään harjoittama valtapolitiikka ei ole myöskään viisasta, vaan tuo esiin rakenteellista väkivaltaa, josta nykyinen muslimimaailma>Lovelacen testin- bloginpitäjä, tosin yksilötasolla.

Jossakin mielipidepalstalla oli viikolla kirjoitus, jossa sanottiin omavaraisuuden ja lähiruoan olevan korvapuusti maailman köyhille. Tottahan se eräällä tavalla onkin. Mutta ruoan itse kasvattaminen ja luonnosta hankkiminen on myös muutakin kuin pelkkää materiaa. Se vetoaa tunteisiin ja sitäpaitsi olisi avain stressittömämpään elämään. Vähemmälläkin työnteolla pärjäisi, jos vähentää ostotavaroiden kulutusta.

Välipäivä

Saimme sentään ajettua taas uuden minikaatopaikan jätelavalle. Suurin osa aamupäivästä oli joutoaikaa. Yritin jututtaa ukkoja nuotiolla. Parista se olikin mukavaa, mutta joku valitti päänsä menevän sekaisin kaikesta puheesta. Minusta, puhuminen on kuitenkin parempi kuin umpimielinen eteensä tuijottelu, jota näiden olemassaolo enimmäkseen on. Tosi suomalaista! Suomalainen on sairastuessaankin niin perin totinen ja jäyhä.

Työaikaa oli merkitty yhteen saakka. Kävin pusikossa leikkaamassa pajukeppejä ja kiinnitin niiden päähän katkaistut naulat. Juttelin yhden talkkarin kanssa. Olemme samanikäisiä näiden kolmen uroksen kanssa. He moikkaavat toverillisesti, kun ovat varmaan huomanneet minun olevan käytännön miehiä. Ohjaajat ja talkkarit eli pannumiehet syövät muutenkin samassa pöydässä. Näistä kepeistä tulee roskankeihästysvehkeitä. Aion viedä äijät pururadan varteen keräämään vähemmäksi, runsaita roskamääriä. Potilaat ovat pitkälle laitostuneita ja taantuneita.Mutta jotakin heillekin pitäisi aina keksiä.

Yksi nuorempi ja vielä aika virkeä kaveri kertoi onnellisena pääsevänsä leikkaukseen. Sairaanhoitopiirin myllyt ovat lopultakin jauhaneet. Tämä sana sairaanhoitopiiri on minulle uusi käsite. Se vastannee Ruotsin Landstingetin toimintaa, joka myös keskittyy sairauden hoitoon ja terveyden edistämiseen. Landstingetiin valitaan luottamusmiehet vaalien yhteydessä. Ruotsissa on rationalisoitu kolmet vaalit aina kerrallaan tapahtuviksi.

Vein taas pojan kavereittensa luokse yöksi. Hän heittäytyi heikoksi eikä sanonut jaksavansa pyöräillä, vaikka oli juuri ollut mahtava Tekkenin taistelija. Minun piti taas kyytiä, mikä nykyään on aika harvinainen näky teillä. Huomenna pääsen lähtemään luonnonystävien kevätretkelle koko päiväksi.

Ekokylän Aviisi, A5 oli taas ilmestynyt. Varmaan se on tekijöittensä mielestä syvällisen onnistunut. Minusta se oli taas enimmäkseen onttoa helskyttelyä, vain Olavin juttu oli asiaa. Mutta Olavi saa kirjoittaa vain väärälle yleisölle. Taitto on lehden paras puoli.

Olavi puuhaa innokkaana energiatapaamisen eteen. Pihaan oli ilmestynyt omituinen vekotin, jota epäilen höyrynkehittimeksi. Sunnuntaina on pääpäivä ja minäkin ehdin näkemään taas uusia Olavin kontakteja. Hain esille lämpöpuhaltimen, jolla saadaan äkkiä jokin tila lämpimäksi nestekaasua polttamalla. Se on Yrtti-Martin peruja. Olavi on merkittävä ITE- (elämän)taiteilijatyyppi ja olisi kunnon ohjelman tai artikkelin arvoinen.

Pysyväissarake etusivulla ja pelkokerroin

Sain lopultakin kirjoitettua ylös tämän blogin teemoja sekä tärkeimmät pysyväislinkit, jotka mainostavat Pinserin yhteisöä ja omaa nettikolumniani Päivän Pamauksessa.

Yritin myös kirjoittaa juttua blogauksesta yleensä, suomalaisesta ilmiöstä erityisesti sekä aloittamisen helppoudesta.

Se on vasta ensimmäinen versio, ja tulen hiomaan tekstiä.Jätin nimeni pois sähköpostiosoitteesta, mutta kestää varmaan vuosia ennen kuin sukunimeni häviää hakukohteena. Pahoittelen sukulaisteni mahdollisesti saamaa haittaa. Mutta blogausta en lopeta.

Pelkokerroin

Maalainen laajensi rajojaan katsomalla ohjelman nimeltä Pelkokerroin kainalossa pieni poika, jolle mikään inhimillinen ei tunnu olevan vierasta.

Ohjelman pedagogisena tarkoituksena tuntui olevan pelon voittaminen, kun palkintona on 25 000 dollaria. Tässä jaksossa siirrettiin suulla torakoita kihisevästä sydämen muotoisesta astiasta toisen kilpailijan suuhun. Pari vuorostaan päästi elukat toiseen astiaan. Lohdutuspalkintona toinen pariskunta sai 1000 dollaria kumpikin, kun pystyi pureskelemaan ja nielemään kumpikin yhden russakan. Ohjelma opetti todellista sankaruutta ajassamme, jossa siitä on puute. Muistan kyllä pojan isonveljen syöneen kastemadon 100 mk:n korvauksesta. En ollut vedonlyöjä.

Maalainen ei osaa edes paheksua tällaista ohjelmaformaattia. Jos Suomen kansa haluaa viettää iltaansa näin somaa näytelmää katsomalla, ehkä kansa sitä sitten tarvitsee. On ainakin puhumista perjantain kahvipöydissä kuten silloin ennen, kun Peyton Place yhdisti kansan.

Vastuun paino

Vastuu meinasi taas vähän ahdistaa, mutta nukkuminen helpotti. Häviän sitäpaitsi harmittavasti keskenkasvuiselle rallipelissä, vaikka olen vääntänyt rattia jo aika monta vuotta. Kävimme kylällä noutamassa pojan pyörän ja ostoksilla. Minä kyyditin menomatkalla. Ajoimme sairaalan ohi. Tukkipino tien vierellä vähenee kaiken aikaa. Lupaako se savotan alkamista pian ja sitä myöten potilaille ja minulle mielekästä askaretta. Huomenna pitäisi keksiä tekemistä yhdelle ryhmälle. Sitten on taas vapaata.

Eilen suunnittelimme kesäkauden yhteistä ohjelmaa. Se jo muistutti vähän sellaista mielihyväväritteistä toimintaa, jota olisin halunnut enemmän ukkeleille, onkimista, retkiä, ulkopelejä,makkaran grillaamista, juhlia. Ehkä niitten organisointi vaatii liikaa ja katsotaan, ettei ole hyvä tarjota makeaa mahan täydeltä. Potilailla on sairaudessaan kestämistä tarpeeksi, he ovat muutenkin taantuneet lapsen asteelle. Mielestäni hemmottelu ei haittaa. Työt nyt ovat mitä ovat.

Odotan jonkin verran Marketan päivityksiä. Jos en muuten, niin ihmetelläkseni maailman menoa ja keski-ikäisten hullutuksia. Hän on nyt Oshon meditaatiokeskuksessa Intiassa. En muista onko tuo guru enää fyysisesti keskuudessamme. Eikö hän ollut sama, joka keräsi Rolliksia ja joka karkoitettiin USAsta. Mitä suurempi huijaus, sitä parempi menestys. Samaa sarjaa kuin Sai Baba. Kuvaan kuuluu, että sanomassa on aina jotain oikeastikin syvällistä tai siltä kuulostavaa. Minä tosin en ole näihin juttuihin perehtynyt ja puhun ennakkoluulosta.

Joo, lähdetään onkimaan

Yö oli hieman katkonainen, kun poika nukahti jo kahdeksalta ja heräili yöllä. Minun piti hakea latausjohtoa kannettavaan, vastata kysymykseen lähdetäänkö ongelle (ei keskellä yötä, mutta kyllä myöhemmin, en mene töihin tänään.) Nyt hän sitten taas nukkuu makeasti.

Television ja lehden seuraaminen jää vähemmälle. Kyllä sitten taas osaan arvostaa poikamiehen elämää myöhemmin. Näin aika huonon keskustelun eurovaaleista. Siinä oli Anneli Jäätteenmäki, jolla ei ole oikeastaan näkemystä asioista vaan on edelleen politiikkona populisti.

Selitin muuten joku päivä sitten työpaikalla nuotiolla eräälle potilaalle, mitä nämä vaalit ovat. Hänen oli vaikea käsittää, koska pitkään jatkunut sairaus oli verottanut tiedollista puolta ja olisi varmaan halunnut tietää: ketä äänestää, kun sairaalaan tulee ennakkoäänestyspaikka yhdeksi aamupäiväksi.

Kuunneltuani päivän akkoja olin valmiiksi ärsytystilassa. Kotona odotti hävityksen kauhistus. Asuntoni alkoi uhkaavasti muistuttaa pojan omaa kaaostilaista kotia. Pöydän alle oli rakennettu maja ja kaikki oli jätetty sikin sokin sinällensä. Muistin äkkiä: näinhän se oli oleva.Kuvitelmani olivat olleet liian ruusuiset.

Laitoin parilalla pari hampurilaista ja tiesin, että sain syyttää itseäni lapsen ruokahalun turmelemista. Kotona on liikaa makeata. En olisi jaksanut hyvällä mielellä, jos vaatimukset olisivat olleet heti: leikkimään, tekemään sitä sun tätä. Onneksi sain olla rauhassa. Tietokoneesta löytyi jo ajat sitten hankkimiani hyviä pelejä (en ollut nähnyt vaivaa turhaan) ja vieraani suostui leikkimään naapurin kakaran kanssa. Eikä minun suhteeni ollut vaatimuksia, muuta kuin tule katsomaan kuinka hyvin nuoli lentää. Ärsytys meni ohi. Se oli sitä kuuluisaa vituttamista. Vitutti vähän myös bloggerin lastentaudit, mahdollisen työpaikan mahdollinen meneminen ohi suun, ikäni ja olemukseni, naapurin itsekäs kakara oli hukannut tietokonepelejäni, yhteiskunnan säännöt jne. Mutta nyt se on kuten sanottu, ohi.

Samalla olen kiitollinen halauksesta aamuin illoin, siitä että minut hyväksytään nahkoineni karvoineni, olen tarpeellinen tämän lyhyen hetken, lyhyen ohi kiitävän elämän.

Kissantappo

Nuori poika tuli nurkan takaa ja pyysi minua auttamaan kissan tapossa. Hän oli Yläkerran Rouvan velimies sukuloimassa. Olin kuullut isän tappavan kulkukissoja laittamalla ne säkkiin kiven kanssa ja heittämällä veteen, mikä lienee aika nopea ja kivuton tapa. Menin mukaan auttamisen halusta. Pidin eläimistä. Isä ei antanut meillä olla kissoja, mutta koira meillä oli ollut. Minusta kissapesue oli suloisinta, mitä voi olla.

Pidin kepillä kissaa maassa kiinni ja nuori mies löi kissaa hamaralla päähän. Aivoainetta ja verta roiskahti naamalleni.

En usko saaneeni siitä sen suurempia traumoja, vaikka se epämiellyttävä kokemus olikin. Pidän edelleenkin kissoista ja jonakin päivänä haluan asua tuon itsenäisen elikon kanssa. Ex. naisystävän perheellä oli kissoja. Ne lähtivät vaeltamaan yksi toisensa jälkeen ja katosivat. Toissapäivänä soitti nuorin poika ja kertoi Aliisan saaneen pentuja. Kaikkia ei voi pitää. Kissan hengellä ei ole sen ansaitsemaa arvoa. Kissat ovat vaihdettavaa tavaraa. Niin kauan kuin ne ovat pieniä ja suloisia, ihminen keskittyy niihin ja hyväilee niitä. Ne ovat vähän kuin nuoria naisia, joitten sulo on ohimenevää. Pian nekin ovat persoonattomia kulkureita, kovaäänisiä ruoanmetsästäjiä, jotka parittelevat kujilla aina, kun on sen aika.

Teemu Mäen kissantappo on taidetta. Koko tämä prosessi on tehnyt sen taiteeksi. Se nostaa kyseenalaiseksi monia arvoja ja pakottaa analysoimaan niitä. Miellyttävää ei kissan tahallinen tappaminen ole, mutta onko taide aina miellyttävää ja siloista.

Oraakkeli

Kysyin minäkin oraakkelilta: Kuka on !Absolute Truth? Rippipappisi, hän vastasi. Täytyy kai siihen tyytyä.

Pyöräilijä kastui töihin mennessään. Teimme ekoteon pienen aamupäiväryhmän kanssa. Poimimme metsästä pois pienoiskaatopaikan, jonka tekijästä ja iästä ei ole tietoa.

Iltapäivällä oli haipakkaa ukkeleitten kanssa, kun ei oikeastaan ollut haravoitavaa, mutta sitä piti keksiä. Loppujen lopuksi sekin meni hyvin. Yksi heistä kaatuili, kun kielloistani huolimatta kumartui.

Iltapäivällä isosisko soitti ja sanoi, että minun pitää jättää sairas veljeni rauhaan. En ole mielestäni häntä ahdistellutkaan, kertonut vain lapsuuden muistoja. En oikeastaan ole koskaan pitänytkään sovinnaisista ja konservatiivisista sisaruksistani enkä koko suvusta. Ihan sama vaikka ei tarvitsisi olla tekemisissä heidän kanssaan.

Seurankipeä J. laittoi minut leikkimään mukaaansa liikuntasaliin. Olemme molemmat pirteytyneet kaikenlaisista laillisista piristeistä, mitä on jäätelössä ja limsassa. Naapurin emäntä kävi valittamassa melusta, kun poika pomputti koripalloa keskellä yötä.

Mitä töitä?

Kovin vähän on annettavana töitä potilaille, kun ruoho kasvaa kylmällä liian hitaasti. En yhtään ihmettele, että tulijoita on aika vähän. Ne joilla on vapaakävelyoikeus menevät mieluummin kylälle, menisin minäkin. Huomenna ei työn keksimisongelmaa ole, kun on kokouksia koko päivän. Sitten on pyhäpäivä ja perjantai, jolloin tulemme näyttäytymään työpaikalla aamupäivällä. Ensi viikolla on sitten jo taas ruohoa. Pidän peukkuja, että savotta alkaisi.

Olimme koko päivän tontin etäisimmässä nurkassa haravoimassa roskia. Koska se on puistoa, se oli ehkä asiallistakin työtä. Harvoin siellä kyllä kukaan käy. Nyt siellä oli nuoria, humalaisia miehiä, jotka herättivät hieman pelkoa. He saattavat olla mahdollisia ilkivallan tekijöitä, jos jäävät toiaseksi yöksi jonnekin telttaan. He olivat tulleet veneellä veden yli keskustasta päin. Löytyykö perunoita, joku heistä huusi meille ohi mennessään.

Poika ei vastannut puhelimeen koko päivänä, koska piuha oli jäänyt irti. Jouduin pyöräilemään melkein kotiin asti häntä noutamaan. Kylällä hän jäi kavereitten luokse yöksi. Hän oli kuluttanut hyvin päivänsä, leikkinyt naapurin Nonon kanssa ja pelannut, syömättä juuri mitään. Kävimme syömässä Pizza - Kebabissa. Pizzan koko oli, jos mahdollista, vieläkin kasvanut. Ihan lähelle on avattu toinen assyyrialaisten(?) pitämä pizzeria, edellisten sukulaisten, luulen. Ravintolassa ei ollut muita asiakkaita kuin pöydällinen näitä itämaalaisia keskustelemassa, liikeasioista arvatenkin.

Itämailla matkaava Marketta näkee ja kokee uskomatonta vaivaa päästäkseen perille jonnekin, mikä ei oikeastaan merkitse mitään. Se on samanlaista matkantekoa kuin ihmisen elämä yleensäkin. Marketta on yllättänyt ihan myönteisesti konkreettisilla, maanläheisillä teksteillään. Pitänee kirjoittaa hänelle ja kehua.

Poikaenergiaa

Varastostani löytyi pojalle aika hieno maastopyörä. Viime kesän satoa. Sovimme, että naemme kylällä. Hänellä on pari koulutoveria, jotka aiemmin asuivat täällä. Menemme heitä tapaamaan. He ovat tummaihoisia, isä on Gambiasta. He käyvät pientä kyläkoulua, jossa he viihtyvät eikä rasismista ole haittaa. Muutenhan hekin ovat joutuneet kuuntelemaan nimittelyä. Erilaisuus tekee itsetunnon herkäksi ja pienikin tölväisy voi haavoittaa.

Onneksi tällä viikolla on pyhäpäivä. Hieman tietenkin tämä sijaisvanhempana oleminen rasittaa, kun ei voi lukea lehteä ihan rauhassa ja istua tietokoneella, mutta samalla on mukavaa vaihtelua, kun jollakin on vaatimuksia minun suhteeni.

Illalla olin kolmen pojan kanssa leikkimässä liikuntasalissa, mutta se loppui aika lyhyeen. Ikäero minun kaverini ja talon poikien suhteen on vähän liian suuri, jotta tasaveroisuutta syntyisi kovin helpolla. J. kohtelee pienempiä hieman kovakouraisesti. Se on laumakäyttäytymistä, aivan koiranpentujen malliin. Toista ei vahingoiteta, mutta kyllä retuutetaan. En yleensä puutu sellaiseen dynamiikkaan ainakaan auktoriteettina, mutta sanon kyllä mielipiteeni, jos tapahtuu epäoikeudenmukaisuutta. Kaverini kohtelee näitä kuin pikkuveljeään, hellän ankarasti.

Päivää

Olemme onnistuneet kuluttamaan päivää. Poju nukkuu. Olen luvannut leikkiä tennispalloilla pommittamista illalla. Nyt on hengähdystauko. Yritän löytää jostakin ilmaista kotisivutilaa, jonne sijoittaa blogini kuvat. Tiedän, että minulla onkin, mutta en löydä tunnuksia.

Saimme katiskasta ison hauen, jonka savustin. Laitoin ruoaksi pariinkin otteeseen juustolla kuorrutettuja patongin puolikkaita, joissa oli ruohosipulia ja kalaa sekä kanaa. Hauki olikin muuten aika mauton savustettuna.

Poika syö nykyään omantunnon vaivoitta mitä vain, myös lihaa. Se on ehkä yhtenä syynäkin ihottuman parantumiseen. Hän on päättänyt olla itsensä, mikä on aika hyvä suoritus 12 vuotiaalta. Hän ihmetteli itsekin muutostaan, kun aikaisemmasta nirsoudesta on vain vähän jälkiä, kun maut ovat tulleet hänen elämäänsä. Minulla on siihenkin osuuteni. Hän muisteli vieläkin laivan hyviä lihapullia. Jotakin erikoista niissä tosiaan oli. Luulen itsekin, että kyseessä on erikoisresepti. Pitänee ottaa yhteyttä Viking Lineen ja kysyä.

Samaan syssyyn tuli Olavin keksijäkontakti, joka esitteli uudenlaista höyrymoottoria, jolla on jo maailman laajuinen patenttikin. Se on ilmeisesti wankel-moottorin parannettu painos, mutta se ei kerro minulle mitään. Se on ilmeisesti hyvä hyötysuhteeltaan. En osannut kysyä oikeita kysymyksiä ja olin hiljaa ja kuuntelin. Sekin on yksi niitä monia mahdollisuuksia, joita olisi, jos vain tässä maassa osattaisiin niitä käyttää. Se soveltuisi hyvin generaattorin pyörittämiseen ja höyrynkehitin toimisi puupolttoaineella. Olavi oli haltioissaan, mutta niin hän on ollut aina ennenkin.

Hän on kutsumassa kokoon energiatapaamista viikon päästä, jolloin tulee käymään eräs toinen hänen kaltaisensa entusiasti.

Olavi näytti aamulla lehtileikettä, jonka mukaan puuhataan uutta kampanjaa onko se nyt 6.ydinvoimalaa vastaan. Sen hinta on täysin minulle käsittämätön. Olavi sanoi ja olen täysin samaa mieltä, että vain murto-osalla voitaisiin, jonnekin matkailureitin varrelle rakentaa täysimittainen windside, joka toimisi alkuun matkailukohteena ja vetäisi rahaa plus että se tuottaisi myös sähköä.

Ollaan valmiita keräämään miljoona nimeä adressiin ydinvoimaa vastaan, mutta että tällainen organisaatio ryhtyisi tekemään itse jotakin konkreettista, vaikka keräämään rahaa windsidea varten, taitaa olla täysin poissuljettu. Vaikka sillä menetelmällä alkoi osuustoiminta sata vuotta sitten. Edellinen ydinvoiman vastainen kampanja - Valtavirta, oli täysin hampaaton, eikä onnistunut pyrkimyksessään. Näin tälle uudellekin tulee käymään.

Minä irtaudun näistä ympyröistä, jos vain mahdollista ja aika piankin, jos vakityöpaikka tulee. Olen varannut tyttären vanhan auton, jossa ei ole muuta vikaa kuin, että se on kaksiovinen eikä sovi kahdelle lapselle, koiralle ja miehelle. Se on Saab-turbo ja täynnä hienouksia. Hän myy sen suhteellisen halvalla.

Aamulla kun kävimme katiskaa kokemassa, huomasimme rannassa olevan pumpun suihkuttavan vettä halkeamasta. Se oli jäätynyt kovilla yöpakkasilla. Ei olisi uskonut niin tapahtuvan. Olisi pitänyt ehkä jättää vesi juoksemaan tai suojata pumppu. Se kertoo myös tästä kolhoosista, jossa henkilökohtaista vastuuta on vaikea ottaa. Jos olisi kyse omista tavaroistani, olisin ehkä miettinyt kestääkö pumppu. En ole siinä mitenkään osallisena, mutta tietenkin v:taa. Nyt Teuvo syyttää Tuulikkia, kun häntä harmittaa, että pumpun rikkoutuminen oli ehkä hänen itsensä syy. Kaipaan pois, ihan yksityiseen elämään.

Kirjoittajana arvostamani käymälöitsijä on pohtinut opintokäynnin tekemistä tänne. Tänne voi tulla käymään kuka tahansa ja minulle kirjoittamalla voi jopa sopia, jos haluaa kriittisen näyttäjän. Minä itse koen lähdön ja hajoamisen tunteita, mutta ne ovat varmaan vain omiani. En voi enää mitenkään ylpeänä kertoa saavutuksistamme vaan päinvastoin saavuttamattomista unelmista ja epätäydellisyydestä. En ole saanut vielä uudelleen sijoitettua sähköpostiosoitettani blogin sivusarakkeeseen, vaikka se ei enää olekaan temppu eikä mikään. Ekokylään voi tulla myös soittamalla ja sopimalla yhdistyksen edustajan kanssa, mutta en sitä mitenkään erityisesti suosittele, koska täällä ei ole juuri mitään.

Minua 4 v vanhempi, syöpäsairas veljeni on halunnut jäljellä olevien sisarusten tapaamisen joskus kesäkuussa. Hän ehkä haluaa puhua asioita selväksi. Lupasin ensin, mutta kun sain kuulla, että se veisi parikin työpaivää, sanoin, etten taida lähteä näkemään sitä vaivaa. En usko meillä olevan nyt yhtään sen parempia edellytyksiä ymmärtää toisiamme kuin ennenkään. En jouda, enkä usko. Kokisin tuollaisen piinallisena, muodollisena jne.

Yrittänyttä ei laiteta

Olen ainakin yrittänyt hankkia vakituista työtä, saa nyt sitten nähdä, mitä seuraa. Hällä väliä oikeastaan. Sain idean, että jos minut valitaan,ja jos työ on todella niin vaikeaa kuin minulle sanottiin, jätän tämän asunnon vielä varalle vähäksi aikaa, että on helppo palata eikä hakata päätään seinään.

Paluumatkalla kävimme pojan kanssa Särkänniemessä ensin shoppailtuamme Hämeenlinnan marketissa. Viivyimme huvipuistossa noin kuusi tuntia. Hän kävi melkein kaikissa laitteissa ja pelasi pelejä luontonsa mukaan. Minäkin olin mukana kolmessa hurjassa vehkeessä: tornadossa, vuoristoradassa ja coca-cola laitteessa. Menin aivan pyörälle päästäni, mistä toipuminen kesti pari tuntia. En koskaan ennen ollut sellaisessa mukana, enkä tämän jälkeenkään mene mukaan niin hurjaan. Ajoimme myös törmäilyautoilla lukemattomia kertoja, mikä oli hauskaa eikä liian vaarallista. Näsinneulan huipussa kerroin pojalle sisällissodan taisteluista Tampereella. Hänen oli vaikea uskoa.

Kuin ihme oli tapahtunut pojan ihottumalle. Hänen äitinsä uskoo, että homeopaattiset lääkkeet ovat sen tehneet. Muistelin työkaverin kertoneen, että koirillekin annetaan näitä lääkkeitä. Voi niissä sittenkin olla jotain taikaa. Uskon syynä olleen kaiken kombinaation.Hän on saanut huomiota. Minäkin ehkä olen siinä mukana hyvänä aikuissuhteena. Olen hemmotellut häntä ja hän on halunnut pitää tiivistä puhelinkontaktia ainakin.

Tällaista on kaveruus parhaimmillaan, luottamusta toiseen. Hän on säilyttänyt välittömyyttä, huumoria ja hurjuutta sopivassa sekoituksessa. Varmaan pian tulee murrosikä, joka saattaa tuoda omat murheensa, mutta nyt hän on mukavimmillaan.

Maantien päälle

Eilen yritin puhuttaa työkaveria, joka on aktiivinen kyläyhdistyksessään, että heidän kylälehtensä voisi olla verkossa ja vaikkapa blogitekniikalla tehty. Se voisi olla halpa ja aivan toisella tapaa kiinnostava kuin paperinen lehdykkä. Vaikeaa saada toinen ymmärtämään uutta asiaa. En ole saanut edes näitä Ekokylän vähätöisiä ja kirjoitustaitoisia innostumaan tekemään meidän lehteämme uudella tekniikalla. Nyt se maksaa painaa ja lähettää ja lukijakunta on kuitenkin kovin pieni.

Ajattelen, että kun saisi yhden yhteisön innostumaan, siitä voisi tulla piloottitapaus lukemattomille Suomen muille kyläyhdistyksille ja yhteisöille. Nyt bloggerilla voi tehdä mielestäni ihan oikeata verkkolehteä. Onhan olemassa se passiivinen Suomen Kylät ry:kin, jossa yhdistyksemme puheenjohtajan isä on kihona.

Nyt lähden maantien päälle laina-autolla. Vien mennessäni ko tytön lapsineen Lahteen ja paluumatkalla minulla on mukana J, joka tulee asumaan tänne niin pitkäksi aikaa kesällä kuin me molemmat viihdymme. Hän on saanut oikein luvankin lähteä koulusta kahta viikkoa aikaisemmin.

Ruohon juurella

Marketan seikkailut kehitysmaissa jatkuvat yhtä mielenkiintoisina. Hän havainnoi vessaoloja ja huonoa jätteen käsittelyä. Se on aika tyypillistä hänen ikäiselleen ekovihreälle naiselle. Mies ehkä keskittyisi suurempiin ympyröihin. Ähtärissäkin tällaiset symbolikysymykset olivat MH:lle tärkeitä. Piti käydä pissimässä nurmikolle ja omenapuitten juurille tai viedä lirut sinne potalla. Ekokäymälä rakennettiin kellarikerrokseen ja talon viemärijohtoja käytettiin niin vähän, että ne tukkeutuivat, olen kuullut. Voi tämä olla huhuakin.


Tunnen tyypin, meilläkin asuu toinen samanlainen, muuten hänkin yksi ns. permaäideistä, jotka nämä yhteisöt perustivat. Meidänkin naisemme katsoo arkipäivän asioita eikä voi oikein ymmärtää suuria linjoja, joita taas Olavi ajaa. Keskustelut, yhteispäättäminen ja tunneasiat ovat heille tärkeitä.

(Muuten tämä nainen oli hyvä kaveri Tommin mainitseman Taito Mikkosen kanssa ja olen kuullut paljon hänen energiaa säästävästä, passiivisesti aurinkolämpöä hyödyntävästä ekotalostaan ja tavannutkin äijän. Suomi on pieni maa. Meillä blogisteilla taitaa kaikilla olla yhteisiä tuttavia, jos vähän kaivetaan. Oli kiinnostavaa kuulla kirjavan puolueen syntyhistoriaa. Olen tavannut ko. puolueen kansanedustajaehdokkaankin, joka oli joogalentäjä, opiskellut Mahareshi Yogin ylellisessä joogalentocollegessa Appalakeilla)

Olavi on muuten vähän hulttio käytännön asioissa. Olen tavannut hänet yrittämässä polttaa lastulevyä ja vinyylimattoa. Näitäkö vanhoja jääriä sitten on kiittäminen, että hauissa on dioksiineja. Niin mielisairaalassakin poltetaan nuotiolla kuormalavoja, joissa on lastulevyisiä osia. Savu on kitkerää, enkä tiedä sisältääkö se oikein pahoja myrkkyjä. Arkipäivän saastuttajia ovat monesti vanhoja, valistumattomia ukonjääriä.Naiset eivät usein näe metsää puilta, miehet puita metsältä, väitän.


Marketta morisee, kun Pakistanissa ei jätteitä lajitella. Hän ei taida tulla ajatelleeksi, että kaatopaikoilla niitten alkeellisesta lajittelusta ja käsittelystä vastaa satojen köyhien parvi, joille se käsittely on toimeentuloa.

Pohdin tämän kaverin kohtaloa, hänen, joka on odottanut polvileikkausta neljä vuotta. Hoidetaanhan keuhkosyöpäpotilaita, jotka ovat ehkä itse tupakoimalla aiheuttaneet sairautensa ja alkoholivammaisiakin. Miksei sitten mielenterveyspotilasta, jolla on ollut ylipainoa. Jos asia ei kehity pehmein keinoin, laitan hänen kansioonsa kappaleen, jossa sanon tekeväni kantelun hänen puolestaan, jos asiat eivät rupea tapahtumaan.

Mietin huomista työhönottohaastattelua. Aion profiloitua mahdollisella sianhoidolla, jos siellä on tiloja siihen. Possut oppilaiden lemmikkeinä, jos mahdollista. Lopuksi possut pistetään lihoiksi. Erityisoppilaat saavat hoitaa, havainnoida ja kirjoittaa possuista. Sanon, että teemme aiheesta (ja muista) nettilehden blogitekniikalla.

Osaan tietysti muutakin, kuten lukemaanopettamista ja matematiikan erityisopettajan taitoja varmasti paremmin kuin moni koulutuksen saanut. Minullakin on, erinomainen 5 ov:n jatkokoulutus, jota piti yksi Ruotsin parhaista asiantuntijoista. Jos oppilaalla on vaikeuksia lukukäsityksissä, uskon mm. vitosen voimaan, ennen kymmenjärjestelmää. Siihenhän perustuu esimerkiksi kehitysmaissa yleinen abacus-helmitaulu. Meillä on viisi sormea yhdessä kädessä. Olen opettanut menestyksellä sormilaskentaa, joka lähtee aivan muusta kuin tavanomaisesta sormilla laskemisesta. Jos eivät ota minua töihin, menettävät tietämättään paljon.

Knäcka koden

Varhain heräävänä saan ihailla luonnon näytelmää. Järvestä nousee näkyvää usvaa kylmänä aamuna kuin joku päästäisi hiilihappolunta näyttämölle. Nämä kylmät yöt saattavat olla vahingollisia kukkimaan intoutuneelle kasvistolle, marjoille varsinkin.

Illalla koin ahaa-elämyksen, kun kokeilin blogipohjan muuntelua. Lähinna olin kiinnostunut pysyvien linkkien ja listojen aikaansaamisesta sivupalstalle - onnistuin. Kokeilin uudella blogilla, joita blogger avokätisesti tarjoaa perustettavaksi. On mukavaa saada vähän teemoja ja muuta tietoa näytille ja linkkejä omiin, aikaisempiin artikkeleihinsa ja mihin tahansa muuhun sivuun. Olen vähän kateellisena katsellut, kuinka sellaista on useilla muilla, jotka ovat ymmärtäneet asioita minua paremmin.

Kuvienkin linkittäminen onnistui. Niitä tietenkin on käytettävä säästeliäästi - makua minulla ei tietääkseni ole. Ne myös taitavat hidastaa latautumista, kun kuvat pitää noutaa jostakin muualta.

Eihän tämä mikään hirveän vaikea juttu olekaan. Ajattelen edelleenkin, että olen esimerkki kansalaisesta, jolle tietokoneasiat ovat vähän vieraita, mutta joka kuitenkin onnistuu käyttämään tällaista julkaisutyökalua. Ehkä pystyn rohkaisemaan jotakuta toista. Nyt voin yrittää kirjoittaa opastusartikkelia siitä kuinka sovittaa blogipohjaa omaan käyttöönsä ja laittaa siihen paikallaan pysyvän linkin sivupalstaan, joten se ei häviä arkiston kätköön. Hienoa.

Jo näillä tiedoilla ihmettelen, että tavanomaisia kotisivuja edelleenkin pykätään. Eivätkö firmatkin ja yhteisöt, (jotka kotisivujen tekemisestä kyllä kykenevät maksamaan,) pystyisi nyt itse saamaan aikaan mielenkiintoisia tiedotussivustoja, jotka ovat aivan toisella tavalla kiinnostavia kuin staattiset, pystyyn kuolleet sivut, joilla ei juuri kukaan käy. Ehkä pysyvät monumentit voisivat edelleen olla olemassa, mutta päivittäinen tiedotus voisi siirtyä muuttua blogipohjalle, josta on pysyvä linkki näihin "hautamuistomerkkeihin". Nyt kun kaltaiseni amatöörikin pystyi murtamaan koodin ihan helposti.

Mielisairaalan kaltainen vakava laitos, jolla on paljon salattavaa, ei voi tietenkään alentua dynaamiseen blogipohjaan. Kaiken pitää olla kultavaa´alla punnittua, ohjeistettua - ja vähän ikävää. Ja sen pitää maksaa. Esimiehet olivat ainakin koulutuspäivillä. Joku ATK-tukihenkilö tai konsultti hoitaa käytännön koodaustyön. Sinne tehdään nimittäin kotisivuja.

Voi tietenkin kysyä, eikö tule sääli niitä asiantuntijoita, jotka menettäisivät tulomahdollisuuksia, jos yhteisöt tekevät kotisivunsa itse. Käsittääkseni kehitystä ei voi kahlita. Samojen rationalisoinnin lakien täytynee koskea myös sitä alaa. Löytyy varmaan uusia mahdollisuuksia innovointiin. Vaikka levittämään päivittäisen julkaisemisen ihanuuden sanomaa.

Blogger ei ole enää skandeja murtava epäluotettava puimakone. Kohta uskaltaa painaa julkaisunappia saamatta sydämen tykytystä. En ehkä ehdi laittaa uudistuksia näkösälle ennen matkaa, kun pitää siivota. Minulle tulee huonekaveri ties kuinka pitkäksi aikaa. Mutta kirjoittakaa kommenttiosastoon, jos edellä oleva herättää joitain ajatuksia. Tarvitseeko joku esimerkiksi neuvoja?

Hauki on kala

Sain katiskasta komean hauen. Nyt olen kohta nauttinut varmaan koko vuoden dioksiiniannokseni muutamassa viikossa. Koska kermaa ei ollut, tulos oli hieman puisevampi kuin ennen, mutta kuitenkin hyvä.

Iltapäivällä oli kävellen kierretty lenkki pururadalla. Minun asiakkaitani oli vain kolme mukana. Puut pelastivat aamupäivän ja antoivat työtä. Nyt metsässä oli taas jotain liikettä. Toivon, että savotta jatkuu ja tulee lisää latvuksia sekä minun että potilaiden iloksi. Puitten tekeminen on kuitenkin oikeata työtä. Se sopii miehen statukseen. Sanoin taas kahvipöydässä ja viikkopalaverissa, että mielestäni pitäisi löytää mielekkäämpiä töitä tai organisoida työt siten, että potilaiden olisi mahdollista tuntea jonkinlaista vastuuta.

Huomasin kyllä, että ihan muuten aina ystävälliset työkaverit jäykistyivät hieman, koska ei kuulu asiaan, että vihreä työpaikalla esittää kritiikkiä. En tiedä lukeeko kukaan heistä näitä merkintöjä, en usko. Minusta kritiikkini on kuitenkin mitä rakentavinta ja myös lempeää.

Sain työkaverilta lehtisen, johon oli koottu yhteen skitsofrenian tyypillisimpiä seurauksia. Ehkäpä palaan niihin joskus. Olen jutellut erään potilaan kanssa, joka joka kerta valittaa kipeitä polviaan. Hän on joutunut odottamaan kierukkaleikkausta jo vuosia. Tuntuu, että hänet on arvotettu ja pisteytetty vähemmän arvokkaaksi. Sormiani ihan syyhyäisi tarttua asiaan. Yritinkin vähän kiertotietä myöten. Jokaisella potilaalla on ns. omahoitaja. Kuka hän nyt onkaan, hänen tulisi ajaa potilaansa etuja ja entä sitten sairaalan lääkärit, eikö heidän pitäisi kiirehtiä. Neljä vuotta leikkausjonossa on liian pitkä aika! Nyt puhutaan hoitotakuusta. Eikö se koske psykiatrisia potilaita.

Eletään päivästä päivään

Mitä kuuluu? Tässä eletään päivästä päivään. Tämä repliikki on mielestäni koodi, joka melkoisella varmuudella kertoo, että ongelmia on, mutta toivoa ei ole heitetty. Se voi jopa kertoa, että huonosti menee.

Suurinpiirtein noin vastasi Mark Levengood Bettina S:lle...

Päivästä päivään eletään mielestäni myös mielisairaalan ulkotöissä, joissa ei ole oikein vetoa. Ne eivät ole sitä, mitä ne voisivat olla. Ei niiden edes tarvitsisi olla töitä. Hieno puistomiljöö ja viihtyisän näköiset, sinne tänne sirotellut kalusteet ovat lähinnä kulisseja. Ei niissä kukaan oleskele. Potilaat istuskelevat tupakkakatoksessa vetämässä iänikuisia röökejään. Hoitajia näkee ulkona potilaitten kanssa vähän. On turvallisempaa olla neljän seinän sisällä.

En pystyisi muuttamaan paljoa tätä jähmeyttä. Tehdään niin kuin on aina tehty. Jäljellä on reilu puolet määräaikaisesta pestistäni enkä voisi kuvitella jatkaa. Mieluummin vaikka oma herransa ja työtön, surkealla työmarkkinatuella, kuin ihan näin pieni osa suurta systeemiä.

Kesällä potilaita voi laittaa leikkaamaan nurmikkoa. Koneita on monta. Maalaushommiakin on jonkin verran. Saimme eilen irti vähän puita, joita kiiruhdan sahaamaan, jotta hommia olisi aamupäiväksi niiden pinomisessa, kun olen yksin ryhmän kanssa. Iltapäivällä ovat kaikki ohjaajat mukana patikkaretkellä asuma-alueen pururadalla. Näihin keskiviikon iltapäivätoimintoihin tulee yleensä aika vähän osanottajia.

Illalla Inhimillisessä tekijässä keskusteltiin sosiaalisesta ihmisestä. Hyvä oli, että sosiaalisuus äärimmäisenä mukautuvaisuutena asetettiin epäilyksen alaiseksi. Individualismikään ei toisaalta ole hyvä. Se on yksinäisyyttä ja eristäytymistä. Ehkä kultainen keskitie tässäkin on ihanne, kunhan sen onnistuisi löytämään. Syvän ihmissuhteen löytämisen vaikeudesta kai on kyse. Pinnallisia sosiaalisia suhteita ja verkostoja on kaikilla. Varmaan nämä ihmissuhteet ja niiden laatu ovat myös syynä moniin psyyken sairauksiin.

Otan loppuun pari näkökantaa, joita voi soveltaa syrjäytymisen ongelmaan yleensäkin, mutta erityisesti mielisairaalan kuntoutustoimintaan.

A: Mielisairaan on parasta tukeutua päivittäisiin rutiineihin. Tehdä kaiken tänään kuten ennenkin. Hyvä, jos hän jaksaa edes nousta ylös. Tuottaminen on ruma sana. Pääasia on toiminta ei tehokkuus. Hänelle voi hyvin antaa toisarvoisia tehtäviä kuten työntää harjan tai pokasahan käteen. Työrupeamat ovat lyhyitä, eikä tuloksella ole väliä. Ihmisellä pitää olla oikeus sairastaa rauhassa, miettiä elämäänsä olematta tuottava. Juuri tuosta tuottamisen vaatimuksesta tulee monia mielenterveysongelmia.

B: On ihmisarvoa loukkaavaa, jos syrjäytyneen työpanoksella ei ole väliä. Tarpeeton ihminen syrjäytyy entistä enemmän. Työ on keskeistä ihmiselle. Jokaisella pitäisi olla oikeus mielekkääseen ja tuottavaankin työhön. Ei ole tasa-arvoistakaan, että toiset saavat loisia toisten kustannuksella. Tekemätöntä, oikeata työtä on oikeasti maailma täynnä. Markkinatalouden näkymätön käsi pyyhkii kyllä pois monia suureksikin koettuja ongelmia, myös mielenterveyden, kun elämä koetaan mielekkääksi ja ihmisellä on merkittävyyttä ja tarvetta. Yhteiskunnan velvollisuus on poistaa turhia esteitä, ihmisten oman potentiaalin kehittymisen tieltä.

Kummalla kannalla sinä olet?

Ajaa päriseviä moottorivehkeitä

Kaveri, jolla on minimalistinen ilmaisurekisteri, tuntui virnistelevän tyytyväisenä, kun opetin hänet ajamaan päältä ajettavaa ruohonleikkuria ja iltapäivällä, kun olimme hakemassa puita hakkuualueelta, hän sai ajaa vielä traktoria. Tiedän itse kuinka miehuutta nostattavia tuollaiset taidot ovat.

Olin ainoana ulkotyönohjaajana, kun toiset olivat yhden osaston kanssa retkellä. Olen kirjoittanut vaitiololupauksen, enkä kerro tunnistettavasti mistään potilasasioista, vaikka aina tapahtuu mielikuvitusta herättäviä juttuja, kysymyksiä nousee mieleen siitä, miksi juuri sinä olet tuossa jamassa, sulkeutuneena, sairaana ja avuttomana.

Mitvit osui yllättävän oikeaan kuvien suhteen. Jos Tohlopin seudulla näkee, hieman mahakkaan, silmälasipäisen ukkelin tiirailevan Tv 2:n suuntaan jostakin puskan takaa vanhanaikaisen digikameran kanssa, älkää heti soittako poliiseja paikalle. Siinä on vain muuan "tutkiva" journalisti Keuruulta.

Bloggerin uudistuneen käyttöliittymän ansiosta voin ehkä lopultakin pakottaa itseni opiskelemaan koodausta, jos saan työn jossa sillä on tarvetta. Ajattelen, varmaankin naiivisti, aloittaa koululaisten mukaan menemisen vapaaseen julkaisutoimintaan. Onhan olemassa julkaisujärjestelmiä kouluväen käyttöön, mutta ne maksavat ja ovat tarkkaan suojattuja ja aika ikäviä sinänsä. Omalla identiteetillä ei taida olla tässäkään aiheellista julkaista. Maailma on niin kovin kova lapsellisille, hyväuskoisille lavertelijoille, kuten Rosa Meriläis-kohu taas on opettanut.

Kun katsoin illalla Rakkaudella,Maire -elokuvaa, tuli mieleen, että jopa puhelinluettelo, joka paljastaa katuosoitteen ja puhelinnumeron, on vaarallinen tässä kahjossa maailmassa. Hyvä ja psykologinen elokuva muuten.

Olen sympatisoinut aina lapsellisia, kilttejä höpöttäjiä, jotka kaiken kiltteyden keskellä myös havainnoivat ja tajuavat maailman pahuutta. Tv-illassa, Bettina S:n vieraana tästä oli esimerkkinä suomenruotsalainen, Ruotsin tunnetuin suomalainen, Mark Levengood. Hän on Jonas Gardellin elämänkumppani. Heillä on kuulemma lapsikin, jonka hyviä isiä he aivan varmasti ovat. Ruotsissakin on toki ennakkoluuloja ja homot saattavat saada turpiinsa kadulla sielläkin, mutta suvaitsevaisempi maa kuin Suomi se yhä on.

Minulle jäi mieleen hänen äidistään kertoma vitsi. Mark kertoi puhelimessa äidilleen, että heille oli eräänä iltana tupsahtanut Roman Polanski, upean vaaleaverikön kanssa. Äiti: Arvaa kuka meillä kävi. Salosen Sirkan isä. Hänhän on sentään jo 85.

Lisäämällä koodinpätkiä sinne sun tänne, ilmaista ja nyt jo monipuolista bloggerin alustaa voi muuntaa omiin tarpeisiinsa ja hieman massasta poikkeavaksi. Ymmärsin, että voisi olla minulle mahdollisuuksien rajoissa jopa lisätä kuvia, kunhan säilyttää niitä muualla kuin bloggerissa.

Kommentointijärjestelmä on tullut mukaan. En tiedä tulenko saamaan kommentteja ja millaisia. Blogikirjailijaan pätevät varmaan samat säännöt kuin oikeaankin, että hän ilahtuu lapsellisesti kehuista ja menettää haukuista mielenrauhansa. Poikkeuksena ovat vain epätavallisen parkitut konkarit, kuten Ihmissuhde-blogaaja. Hänen keskustelupalstansa on muuten aivan ainutlaatuinen. Jotenkin tuntuu, että nyt kun ulkoasu monipuolistuu, sisällönkin pitäisi olla muuta kuin jutustelua. Vaatimukset kasvavat...

Päivän saldo

Kaverit aloittivat terassin rakentamisen. Katsoin ohikulkiessani sitä ihaillen. Minustakin olisi voinut tulla rakennustaitoinen, jos olisin joutunut oikeaan seuraan. Ei tuo loppujen lopuksi niin vaikealta näyttänyt.

Minä olin muutaman potilaan kanssa puuntekohommissa. siinä oli se vika, että niitä on liian vähän. Toivon kaupungin jatkavan lupaamaansa rakennustyömaata. Siinä yhteydessä tulee rutkasti lisää minulle sopivaa karkean motoriikan työtä.Pidä kiirettä kaupunki, pelasta kesäni.

Olin aluksi yksin yhden osaston ns.yhteisöpalaverissa. Aika sekopäistä touhua kuten kuuluukin, ei tietenkään henkilökunnan puolella. He tekevät vaativaa työtään, vaikeissa oloissa. Järjestys kuitenkin oli kuten ainakin kokouksessa. Minä näen oikeastaan vain selvimmät potilaat, vaikeimmat ovat sisällä. Silti minunkin tapaamani ovat yleensä kovasti sulkeutuneita.

Suuri organisaatiomuutos viime syksyltä oli, että tänne ei enää oteta akuutin psykoosivaiheen potilaita. Ekokylästäkin niitä on vuosien varrella muutamia tänne mennyt. Tulevat tapaukset saavat mennä jonnekin muualle maakuntaan. Tällä hetkellä ei tosin ole yhtään potentiaalista potilasehdokasta.

Työviikon alkaessa

Perusblogger on saanut uuden ja jännittävän ulkonäön, mutta editointimahdollisuuksia ei näytä olevan enempää kuin ennen.

Luin melkein loppuun Christer Kihlmanin ja Mårten Westön keskustelukirjan Epätoivon toivo ja löysin paljon yhteisiä mielipiteitä ja henkistä sukulaisuutta. Se on niin rikas kirja, ettei sitä oikein voi kommentoida.

Ainoa, mitä en ymmärrä, on hänen 60-lukulainen vaatimuksensa tasa-arvosta. Tasa-arvon suuntaan tietenkin pitää mennä yhteiskuntapoliittisin toimenpitein, mutta varovasti.

Yhteiskunta ei saa tukahduttaa kaikkea levotonta yritteliäisyyttä, lahjakkuutta ja rikastumisen mahdollisuuksia koska vain avulla luodaan sitä pääomaa, jonka varassa pystymme tyydyttämään korkeampia tarpeitamme.

Tasa-arvovaatimuksia ihmissuhteissa esittävät edelleen tasa-arvoblogaajat aina yhtä perustellusti. Mutta kun ihmissuhteet eivät ole tasa-arvokysymys, ei ehkä kasvatuskysymyskään.

Sen vähän, mitä naisista ymmärrän, ihan samaa ihmislajia he ovat kuin miehetkin, ihan yhtä irrationaalisia ja ärsyttäviä pahimmillaan kuin miehetkin, mutta parhaimmillaan taas yhtä viisaita.

Markkina-arvoja lasketaan puolin ja toisin.

Made in Finland

Paljon edelleen tullaan palstalleni, kun olen joskus maininnut Rosa Meriläisen nimen. Siksipä muutama sana aiheesta: Luin pääkirjoitussivuilta mainintoja "onnettomasta nettipäiväkirjasta". Piti taas katsoa, eikä se mikään onneton ole. Politiikan karnevalisoimista, sanoi jokin blogaaja taannoin. Pah. Kattia kanssa. Se on politiikan inhimillistämistä. Kerrankin poliitikko, joka ei ole paskantärkeä, mutta ottaa silti kansan edustamisen tosissaan. Uutisvuodossa kansanomaistamista yrittävät saavat olla statisteina, kun vetäjät ovat kerta niin fiksuja ja sanavalmiita.

Rosa on hyvä. Arvaa kyllä miten paska Suomen kansa (sen paskin osa, termi Paasikiven) myös tuomitsee tyttöparan, mutta toivottavasti tästä on Rosalle myös hyötyä. Kunnia menee, mutta maine kasvaa. Ja puhukoot, kunhan puhuvat. Roosa on uuden tarinayhteiskunnan puhtaaksiviljelty lapsi. Ihminen on kooste kaikesta viehättävästä naiviudesta mutta myös asioista. Asiat eivät enää sellaisinaan puhu. Hän on edelläkävijä ja viimeisten yhtenäiskulttuurin jäänteiden muurin murtaja.

Tässä iässä ei enää jaksa paljon mitään. Kävin pyörälenkillä ja kokemassa katiskan. Sain mateen ja hauenvonkaleen, joka taas maistui taivaalliselta. Curry se taitaa olla se maun antaja. Mikä se on kysyi 12 vuotias J., kun kerroin mateesta. Se on kala, sanoin. Nykyajan kakarat eivät tosin erota mäntyä kuusesta, hyvä jos tietävät sanat. Luontoretkellä opin muuten, että on olemassa männynkuorinen kuusi. En saanut selville, mikä on sen syy. Väsyttää kuitenkin, vaikka yritin nukkua päiväunet, mikä kahvilla itseään huumaavalle on vaikeaa.

Haen viikon päästä taas itselleni kesälapsen. Toivottavasti edessä ei ole taas niin suurta dramatiikkaa kuin viime kesänä hänen allergiansa kanssa. Nyt siitä ei ole puhuttu, enkä tiedä onko se kurissa. Rahanmenoa se tietää, rauhani häiriintyy, mutta muistin mukaan hyvällä tavalla. Jos satun pääsemään vakituisiin töihin, se tietää samantyyppistä rumbaa koko vuodeksi, mutta jollakin tavalla pidän siitä. En ole vielä valmis vanhuuden rauhaan ja yksinäisyyteen.

Hesarin sunnuntaisivuolta luin Anneli Sundbergin kolumnia. Se on selvästi samaa genreä kuin Mattiesko Hytösen kuuluisaksi tekemä tyyli. Oliko se nimeltään gonzo-journalismia. Onhan se piristävän ironista, mutta sellainen menettelee vain mausteena. Ei sellaista jaksaisi päntiönhän (pohjoissuomalainen termi lapsuudestani=alati) lukea. Sama kuin jokainen blogi olisi Kysyn Vaan- klooni.

Lynndie England

Luin Vera´s logista, että tuonniminen on irakilaisten yksi nöyryyttäjistä, nainen joka pitää narusta, joka on sidottu alastoman vangin kaulaan ja osoittelee vankien sukuelimiä. Hän on kotoisin Länsi-Virginiasta, punaniskakulttuurin kehdosta. Hain ja löysin hänestä tietoa. Ehkä julmuus on vaatimatonta, kun vertaa tappoihin, kidutuksiin ja todellisiin veritöihin, joihin vastustajat syyllistyvät. Amerikkalaisilta vaaditaan korkeampaa tasoa kuin niiltä joiden vapautta he ovat tulleet puolustamaan.

Mitä ovat eurooppalaisen vapauden puolustajat, rauhanturvaajat, jotka käyttävät hyväkseen Kosovon seksiorjia, mitä meidän Harria kehotetaan panemaan aisoihin?

Lynndie on yksi niitä tekniikan tohtorin väheksymää alaluokan edustajia, niitä jotka esiintyvät räkäisissä tosi tv-ohjelmissa ja hoitavat kahta työtä ja -lasta tupakka kaiken aikaa suupielessä. Amerikkalaisuuden ymmärtämiseen on olemassa hyvä blogi, Peter Elk. Yhdessä viimeisimmistä jutuista kerrotaan, mistä tulevat ihanteet ja paatos: puritanismin perinteistä ja immigranttimaan ylpeydestä.

Lännen valloittajat olivat näitä samoja ruokkoamattomia punaniskoja, monesti skotlantilaislähtöisiä raakalaisia, jotka veivät arvonsa mukanaan Oregoniin ja Kaliforniaan. Sivistys ja kulttuuri eivät paljoa painaneet, mutta se kulki kuitenkin aina mukana, kuten Amerikassa kuuluukin. Median, elokuvan ja kirjallisuuden vaikutuksesta myös me olemme saman kulttuurin lapsia. Huonompikin perintö voisi olla. Muistiin kohoaa esimerkiksi Laura Ingalls Wilderin nuortenkirjat.

Martinin video,

Madonreikiä pellossa, oli ammattimaisesti tehty. Oli sopivia kuvatehosteita ja sopivaa musiikkia. Aihe oli tietenkin viljakuviot. Ne ovat ainakin hienoa ympäristötaidetta. Se on varmaa. Video oli englanninkielellä, suomenkielisin tekstein ja tähtää kansainväliseen levitykseen.

Olen seurannut M:n kehitystä muutaman vuoden ajan. Nykyään hän myöntää, että monet kuvioista ovat erilaisten ryhmien tekemiä, ja on jopa itsekin osallistunut sellaiseen yön pimeydessä. Ryhmien aikaan saamat ovat maallikon mielestä ihan yhtä vaikuttavia kuin "oikeatkin". Mutta asiantuntijoiden mukaan ero on suuri.

Martin ja muut asiantuntijat spekuloivat hyvin romanttisesti kuvioiden tekijöistä. En paljasta sitä, mikä on hänen teoriansa. Minä katson syynä olevan sen, että kaikesta viihteestä ja digiajasta huolimatta, tämä aika ei anna tarpeeksi haasteita.

Vaikka itsekin olen päivitellyt entisajan täytyneen olla tylsää, siinä on ollut muita mahdollisuuksia. Ihmisen mielikuvitus on löytänyt uomansa silloinkin tarinoinnissa pimeissä tuvissa. Muutakin ajankulua on ollut. Otetaanpa vaikka radio, joka oli melkeinpä suurempi elämys kuin multimedia nykyään, joka pureskelee kaiken valmiiksi.

Martin varmaan on valmis tulemaan näyttämään videoitaan ja esitelmöimään teorioistaan minne tahansa (tietenkin maksusta). Hän oli videolla huomattavasti romanttisemman näköinen, riutunut partainen runoilijatyyppi, kuin nykyisenä lyhyttukkaisena ja parrattomana. Mutta pian hän on ennallaan. Mainostan häntä aivan ilmaiseksi ja sopimatta.

Minusta hän on oivallinen esimerkki kuinka kannattaa heittäytyä toteuttamaan passiotaan kuten energia-Olavikin on tehnyt. Nuorella miehellä olisi varmaan mahdollisuus kuukausipalkkaiseen toimeen, mutta hän on halunnut toteuttaa itseään. Nämä viljakuviot ovat vain pieni osa kaikesta. Nyt hän on kasvanut korkoa ja tullut asiantuntijaksi. Kaikista itsensä toteuttajista ei siihen tietenkään ole. Mutta he ovat oman elämänsä taiteilijoita. Tämä on mitalin toinen puoli siinä kansalaispalkka-asiassa/avustusriippuvuudessa, josta olen paljon puhetta ja mouruntaa pitänyt.

Jossakin lehdessä kerrottiin aurinkoinen esimerkki ympäristössään pahennusta herättäneestä levottomasta säntäilijästä. Joku keksi antaa hänelle lehdenjakajan paikan ja koskaan ei ole ollut paremmin toimivaa jakoa siinä piirissä. Vastaavasti voitaisiin auttaa muitakin maanikkoja. Olavilla on jatkuva mania päällä ja Martin pystyy kanavoimaan harhansa ja vilkkaan unielämänsä rajatiedon harrastukseensa. Monilla kuntoilu toimii stressin laukaisijana. Itsekin tarvitsen liikuntaa välttämättä.

Kuumenee, kuumenee - polttaa!

Marketan blogi alkaa olla tosi kuumaa tavaraa, raporttia parhaimmillaan, siellä missä tapahtuu, mutta josta eivät tiedotusvälineet osaa kertoa. Kokijana on nimenomaan henkilö eikä objektiivinen ulkomaankirjeenvaihtaja.

Minä vietän kesäidylliä. Kävin saunassa varmaan ensi kertaa puoleen vuoteen. Oli ylellistä saada olla yksin. Järveen en uskaltautunut, luin kuistilla nakuna Hesarin kuukausiliitettä aina löylyjen välillä. En tiedä, onko sauna ylimainostettua vai ei. Sain katiskasta päivällä hauenpuikkarin, sopivan yhden hengen ateriaksi. Kaadoin puoli katiskallista ahvenia takaisin järveen. Ei ole jaksamista niitä laittaa.

Löysin kaupasta melkein ihanteellisen herkkupalan, joka oli vielä 50 %:n alennuksessa. Taitaa olla tarkoin varjeltu salaisuus. Jugurttipohjaisia patukoita, joissa oli muroja päällä. Ei liian makeaa mukana terveellisyyden tunne, toisin kuin makeissa suklaapatukoissa. Merkkiä Alpen. Kuuden patukan pakkaus maksaa normaalisti 4.90.

Illalla on odotettavissa Martinin uuden videon ensi-ilta. Siinä on lupaava hörhöinen nimikin: Reikä maapallossa. Tuskin hän minua pois ajaa, kun korjasin hänen pyöränsäkin. Sain selityksen pyörän runteluun. Hän oli talvella kaatunut liukkaalla kelillä.

Juttelimme pajalla vähän leikkisästi M:n kanssa. Kysyin joko hän on hankkinut uuden emännän. Nauttii kuulemma rauhasta. Minä nautin vieläkin, kun ei tarvitse olla naimisissa ex. vaimon kanssa, vaikka erosta on jo parikymmentä vuotta. Sanoin muka viisaana, että asettaa uudelle kovat pätevyysvaatimukset. M:lla oli oma, humoristisen kova, (mutta totta toinenpuoli) listansa, minä lisäsin läsnäolon, ei-hajamielisyyden. Minulla on sellainen käsitys, että hajamielisyys liittyy naisella ikääntymiseen, mutta saatan olla väärässä. Nuori tyttöystävä oli yhtä lailla poissaoleva.

En ymmärrä, moraalitantteja kuten Birdyä. Eikö ole kansalaisoikeus vanhemmankin ihailla myös nuoria luojan luomia, sellaista joka meitä puhuttelee. Seksuaalisuus on mukana jo pienestä alkaen persoonassamme. Eri asia on sitten syyllistyykö sitä ihmisten lakien rikkomiseen vai ei, mutta jos on valittava laki tai intuitio, minä valitsen jälkimmäisen. Vaikka seksi on kiusallista joskus ja taakka, se on myös voimavara. Sinänsä kyllä ihailen selipaatin kirjoitustyylin iskevyyttä eikä se ollut hassumman näköinenkään ja oloinenkaan, mitä tv:stä muistan.

Luontoretkellä

Keuruun luonnonystävien eilisillan luontoretki vei Multian Joensuonkankaalle, jonne turhaan yritin pyörällä pari viikkoa sitten. Paikka oli todella käymisen arvoinen. Se on n. 30 ha:n luonnonsuojelualue. Se on oikeaa metsän arkkityyppiä. Keloja on paljon ja maassa on kaatuneita puita. Puut ovat uskomattoman suuria ja iältään jopa 500 –vuotisia. Alueella oli Keurusseudun suurin puu, joka muutaman metrin korkeudelta haarautui kahdeksi rungoksi.

Linnut, hyönteiset ja kaikenlainen kasvillisuus ovat monipuolisia. Kävelimme pitkospuita myöten yhden suonkin poikki. Suo tuoksui jo melko voimakkaasti. Joukon vetäjä, Jouko Pihlainen, on monipuolinen luonnontuntija, vaikka hän on tehnyt elämäntyönsä mielisairaanhoitajana Keuruulla ja Lohjalla. Hän on fantastinen lintujen tuntija. Pysähdyimme välillä niitä kuuntelemaan . Valitettavasti lintujen äänet eivät tartu päähäni; minulle ne ovat vain tunnelmallista taustaa. Jouko on samaa tasoa kuin radion ja tv:n luontoekspertit. Pysähdyimme aina välillä pohtimaan jotain luontokysymystä samalla lailla humoristisesti tarinoiden kuin radiossakin. Luonnonkokemuskin on pitkälle tarinaa-tarinayhteiskunnan teemaa.

Näimme suuria muurahaispesiä, joista jotkut olivat toimintansa lopettaneita ja sammaloituneita, sopivia karhun tehdä talvipesä. Multialla on karhuja, mutta en tiedä onko Joensuonkankaalla, koska siellä liikkuu väkeä. Tapion pöytä oli mielenkiintoinen kuusi, jolla ei ole pituuskasvua kuin puolisen metriä, mutta sen oksat ovat silti kasvaneet leveyttä. Olin kyllä kuullut ilmiöstä ennenkin. Ihmettelimme myös puitten kierteisyyttä, joka hongassa vasta näkyy, mutta on elävissäkin puissa kuoren alla. Ihmettelimme sen syytä, kun se on aina samansuuntaista. Esitin teorian, että eteläisellä pallonpuoliskolla kierteisyys voi olla toisensuuntaista. Jouko mainitsi coriolis-voiman, joka näkyy esim. laivan lavuaarien vesikierteessä, jota päiväntasaajalla ei ole, mutta navoille päin mentäessä on eri suuntaista. Coriolis, maan kiertoliikkeen aiheuttama voima, on tuulten synnyssä aika keskeistä.

Tyypillinen luontoiltakysymys oli, esitin sen itse, kohoaako puuhun lyöty naula, kun puu kasvaa. Vastaus on: ei. Eivät muuten oksatkaan liiku vaikka puun pintakierros kiertyy. Katselimme tikan pajoja, konkeloita, jäkäliä, palokärjen kuorimia puita, kääpiä, pahkoja ja vaikka mitä. Kuuntelin korvat hörössä ihmisten puheita ja ymmärsin, että mukana oleva, nuorehko ja fiksu nainen, oli 15-minuutin kuuluisuuteen noussut Keuruun kraaterin löytäjä. Sellainen löytyi Keurusselältä viime vuonna ja se oli uutinen valtamediassakin.

Kysyin naiselta oliko hänellä ollut kraaterista vinkkejä ennestään, mutta nainen sanoi päätelleensä asian (poikaystävän kanssa) kivien iskeytymäjäljistä. Mikä suoritus ja salapoliisityö, ajattelin ja päivittelimme sitä myös kotimatkalla autossa mukana olevien ekokyläläisen kolmen naisen kanssa, joille kerroin asiasta. R. oli hyvällä ja säteilevällä tuulella kuten aina vanhassa metsässä, ja silloin hän on vallan toinen ihminen. Entisen matkakumppanin S:n kanssakin vaihdoimme muutamia sanoja, vaikka välimme ovatkin viilentyneet, kun olen ollut itsenäinen mieshenkilö ja sanonut omia mielipiteitäni eikä se ole ollut vahvaluonteisen,määräilevän naishenkilön mieleen. Mukana oli kolmaskin keski-ikäinen nainen, joka on täällä suhteellisen uusi asukas, vaikka onkin asunut täällä ennenkin vähän aikaa. Häntä varten ohjasin paluumatkalla Multian myllymuseon miljööseen. Kesäkuun alusta sinne pääsee sisälle koska vain, mutta nyt rakennus oli lukossa. Ympäristö oli tunnelmallinen sekin. Ajattelin viedä naiset eri tietä, metsän läpi Ekokylään. Tietenkin ajoin väärää tietä, mutta koska näkymät olivat aivan upeita, naiset olivatkin vallan ihastuneita esiin tulleeseen Tarhapään kylään, Tarhian järven rannalla, ja ajoimme lenkin taas Multialle. Autossa oli paljon naisten osaamaa, viehättävää kaakatusta. Ensi kerralla ajan vasemmalle, kohti Suojoen kylää, josta tulee lapsiväestö Lavikon koululle, joka taas on meille tuttu, koska Ekokylän lapset käyvät siellä.

Ilta oli kokemisen arvoinen. Tuollaista metsää näkee vain kansallispuistoissa. Suomalaisuus on rakentunut osaksi metsästä ja sen pitäisi edelleen kuulua kansalaisuuden peruskurssivaatimuksiin.

Mikä ero oli käydä oikeassa metsässä verrattuna hektiseen museokäyntiin päivällä. Kaikki se mielenrauha ja tarinat oikeassa luonnossa ja kirjoitetut, tylsät informaatiolla kyllästetyt kyltit ja täytetyt eläimet ja koneelta kuuluvat luontoäänet.

Aikainen aamu ja aikainen lintu

Olen jo ennen kuutta ylhäällä. Ulkona patiolla pistäytyessäni kuulen joutsenten huikean äänen järven yllä ja näen niiden lentävän. Kukaan muu ei niitä varmaan havannoi. Ryhdyn pesemään kertynyttä pyykkilastia ja välillä käyn korjaamassa muutaman pyörän. On nautinto nostaa rakkineet ja työkalut pajan eteen ja kuuhkailla kaikessa rauhassa kuulaassa, heräävässä aamussa. Henkinen guru on ajanut yhden pyörän piippuun, poljin poikki, renkaat lenksuvat ja hankaavat, silti hän sillä on ilmeisesti ajanut. Nyt se on taas kunnossa 0-rahalla. Vieressä on pari hevosta haassa. Toinen, Ville-connemara -ruuna, yskii. Se viettää kaiket päivät ulkona. Sisällä se ei pärjäisikään, koska on vanha ja sairas eikä siitä koskaan ole mitään varsinaista hyötyä ollutkaan omistajalleen kuin lemmikkinä.

Jätänkö jäähyväisiä tälle idyllille? Niitä on varmaan muuallakin ja elämä kutsuu vielä. Tapaan Olavinkin ja saan luvan lainata autoa ensi viikolla. Hän pysähtyy myhäilemään pesutuvalla. Hänkin on aina hyvällä tuulella, vaikka mitkään suurista suunnitelmista eivät oikein onnistu, omaisuus on mennyt, mutta siinä sitä vain tikitetään kahdeksankymppisinä ja käydään kasvimaallakin töissä. Tehkööt nuoremmat perässä. Pian hyppään pyörän selkään ja matkaan kylälle kohentamaan ruokavarastoa. Herkkuja se olla pittää, ei tänne kärsimään olla tultu.