Päättää olla hiljaa

Miltähän tuntuisi yht´äkkiä vaieta kirjoittajana. Jos ei olisi asiaa. Itse asiassa asiaa ei ole, se täytyy keksiä. Kukaan ei oikeastaan ole kiinnostunut toisesta, ehkä joittenkin itsekkäitten pyyteiden tähden, eipä juuri muuten. Vanhemmuuden - lapseuden riippuvuuden aikana luulee löytäneensä sen todella aidon suhteen. Kun lapsi aikuistuu, sen suhteen tuleekin muuttua, muuten kyse on sairaalloisesta takertumisesta, läheisriippuvuudesta. Et omista ketään, et ole kenenkään oma, siinä on ihmisen olemassaolon peruskysymys. Suhteet häipyvät ja niitten palo unohtuu ja laimentuu.

Voit tietenkin olla kiinnostunut asioista ja fyysisistä objekteista, mutta jonain hetkenä nekään eivät paljoa merkitse. Jollekin uskonto tuo lohdutuksen ja paon tuosta olemisen sietämättömyydestä. Minä haluan katsoa tuskaa silmiin.

Olen ajatellut päivittäin tapaamiani hiljaisia ihmisiä, potilaiksi kutsuttuja. Monet heistä ovat päättäneet vaieta. Ei ole mitään sanomista, ei minkäänlaista intohimon paloa. Ei hyvää eikä pahaa mieltä. Ehkä sairastuminen on juuri sitä, että on tajunnut kaiken merkityksettömyyden. On tajunnut, etteivät ihmisryhmät periaatteessa ole kalliolla oleskelevaa apinalaumaa kummempia. Yksilöt keksivät sananmukaisesti tikusta asiaa. Jokin puukappale voi yhtäkkiä olla monen kiinnostuksen kohde. Sen omistuksesta taistellaan, syntyy ryhmittymiä ja puolueita, jotka voivat vaikka verissäpäin nujakoida keskenään. Mutta pian asia unohtuu, tikku heitetään syrjään. Kukaan ei kiinnitä siihen mitään huomiota.

Masentunut on hetken aikaa tajuavinaan kaiken turhuuden. Hän näkee läpi ihmisen rakentamien sosiaalisten suhteiden verkoston. Kaiken katoavuuden ja korvattavuuden. Hän tietää, osallistuakseen leikkiin hänen on laskettava tasoaan, lörpöteltävä tyhjästä, raavittava toisen turkista täitä ja hilseenpalasia. Hänen on pelattava mukana, näyteltävä ikivanhassa, alati toistuvassa roolipelissä. Jos hän ei päätä poistua vapaaehtoisesti, hän laittaa sulut itsensä ja maailman välille. Seis maailma tahdon ulos. Normaalina hänen on helppo syrjäytyä, vaipua unohdukseen, sairaana päätökset tehdään hänen puolestaan, hänen ei tarvitse kuin olla.

Olen kirjoittanut päivittäin nyt ehkä kolmen vuoden ajan. Se on auttanut minua kestämään ja jäsentämään maailmaani. Pelkään sitä hetkeä, kun kirjoittaminen ei enää innosta.

Koira

ahdisti minut ensin nurkkaan. Puhelin sille minuutteja ja yhtäkkiä se päätti hyväksyä minut ja muuttui todella sympaattiseksi otukseksi. Ajattelin, että olisin voinut olla kuka tahansa varas, ottaa avaimen maton alta ja ryhtyä koiran liehittelemänä pimeyden töihin, vähän kuin Pilli-Hermannin innoittamana.

Töissä ei mitään erikoista. Juttelin toisen ohjaajan kanssa ihanteista ja vääristä valinnoista, joiden mestari itse olen. Pistin hösseliksi ja sahasin rankakasan loppuun aamulla ja puolelta päivin, työrupeamien välissä. Sainpahan tehtyä jotakin.

Suosikkipotilaani, jota useimmat lukijani pelkäisivät, puhui urheilutuloksista ja ennätyksistä muutama vuosikymmen sitten. Meillä oli monia kosketuskohtia ja yhteisiä tuttuja nimiä. Nauroin hänen omalaatuiselle vitsailulleen, kun ohjaaja kysyi kumman hän luulee voittavan Suomen ja Ruotsin matsissa. USA, sanoi tämä kaveri. Se oli hänen vitsinsä. Häntä nauratti, kun minä nauroin ja muutkin yhtyivät. Kun mies onnistuu lohkaisemaan naurut, hän on voittaja, oli se juttu sitten mikä tahansa.

Jääkiekon kisat ovat mukava yhteisen jutun aihe, vaikka en niitä seuraakaan.
Juttelimme parin muunkin potilaan kanssa. Toisen kanssa Keuruu-aiheisia muistoja.

Arkkiveisu

Perhelaulu eli Maamiehen laulu

Tarkka talon haltija, ottaa vaarin ajasta.
Tammikuunkin pakkasella, rientää ulos majasta.
Laittaa rengit aamul´metsään, jossa talvitöitä tehdään:
halkoja hakataan, hakoja karsitaan, talossa mitä vain tarvitaan.

Aamusella kiljaseepi kotilintu kukkonen.
Kellohonsa vilkaseepi talon vanha ukkonen.
Ajaa ylös renkilöitä, käskee tehdä käsitöitä:
uusia laittakaa, vanhoja korjatkaa, rekiä, ämpäreitä, saaveja.

Nyt tuo laiska renkijuntta, hiljaa ulos kähniipi.
Istuallaan näkee unta, kaiken puhteen kenkiipi.
Hakee sukkaa, saapastansa, löytää yhden paikastansa:
Illalla viskannut, penkin alle paiskannut, märkänä sieltä sen löytääpi.

Renki kun on uskollinen, isäntä kutsuu kamariin:
ottaa napsin oivallisen itsellensä ensinkin.
Kaataa sitten yhtähaavaa, kaksi ryyppyä rengin naamaan:
toimekas, joutukas, vilpas ja valpas, renki on vahva ja voimakas.

Siitäpä nyt renki tykkää, lähtee syömään einettään.
Juoksujalkaa ulos hyppää, työtä kysyy mennessään.
Hakkaa aamusta iltaan asti halkoja hän hartahasti:
mieli on iloinen, toivo on totinen, isäntä antaa vielä kiitoksen.

Emäntä toi työnsä antaa tyttärille ja piioille.
Hamput, harjat edes kantaa, käskee istua rukille.
Itse akka astuu aittaan, kalat, leivät pöytään laittaa:
toimi se taloissa, komento se kodoissa, kansan kaunihin kasvattaa.

Tulee kevät, loppuu talvi, alkaa toukoin kylvökin.
Lähtee ulos piikaparvi, seuraa kalan pyyntikin.
Piiat sekä renkipoiat siivoilee noin pellonoijat:
pyörtänöt on hyvät, ojat syvät, siementä puuttuvi pelloista.

Isäntä itse tietää parhain, koska kylvöns alottaapi.
Aamulla nousee sangen varhain, siementä peltoon hajottaapi.
Herneet ensin maahan heittää, joista jo syksyllä saadaan keittää.
Pavut ja potaatit, syötävät on suloiset Suomessa ensinkin.

Kun noi touvot kauniist´kasvaa, viherjöitsee viljamaat.
Ellei kuivuus, märkyys haaskaa, tarpeheksi viljaa saat.
Eikä myöskään hallat näihin, rajuilmat kultapäihin.
Maamies se astelee, hymysuin katselee, pelto vaivas palkitsee.

Aika on nyt leikatakin, käypi tähkä terähän. Hankitseepi talkootakin, laittaa viinan perähän,
kahveeta ja sokeria, tarpeheksi molempia.
Kun ei ole kahvia kuumaa pannussa, vaimoväen puoli on vihoissaan.

Emäntä toi leivät leipoo, sekä prykää olvenkin.
Tytär muorin kanssa keiton, on he touhussa kolminkin.
Isännällä onkin vanha tapa, kohtuudella viinaa jakaa:
ryyppy se alle, punssi toi päälle, loppu saa jäädä jälelle.

Pelimanni vaikka mistä, laittaa illan vietoksi,
että he saisi polskan pistää, anna heille tiedoksi.
Ilotkaa nyt tällä lailla, viljaa on jo riihtä vailla:
pellosta satonsa, korjata aittaan, siitä saa maamies palkkansa.

Kuuleppas poikain neuvoni, ole vain ahkera peltomies.
Viljaa on nyt täynnä laarit, kaikki annan sinulle.
Ei ole tielläsi vanhat vaarot, maksa kaasi minulle:
hevoset, lehmät, vuohet ja lampaat, siihen villat, hamput ja kankaat.

Jos nyt isä poikinensa, ei sovi tällä tavalla,
ottaa vävyn kotihin, maksaa pojat rahalla.
Kun ei ole talossa velkaa, kyllä vävyn tulla kelpaa,
tytär kun on vireä, kaunis ja sievä, tavat ovat hyvät hänellä.

Ja nyt mä hyppään sekä laulan, ruvetaanpas hankkimaan.
Katsokaapa vanha kansa: iloisena nuoret tanssii:
polskat ja valssit, purppuritanssit ja marssi on viimeinen.

Tammikuunkin pakkasella, rientää ulos majastaan.
Laittaa rengit aamul´metsään, jossa talvitöitä tehdään:
halkoja hakataan, hakoja karsitaan, talossa mitä vain tarvitaan.

Ylellisyysruno

Huomatkaa nyt tätä tillaa, kuinka ylellisyys pillaa
miesten sekä naisten puolisot, erittäinkin nuorisot.

Ilettää tuo vaateparsi, talonpojan päällä varsin
Harvat verhot olkapäillä, kun he kulkee kirkonmäillä
Kangaskengät kiiltokuonot, tavoiltansa aivan huonot
korkeet korot kallellansa, pitämättä irrallansa.

Miksi tukkipuita tahdotaan nyt kolotuita?
Ettei revi isäntien rintaluita,
ei kosket ole lientä vailla
tukit luistaa aika lailla.

Pojat parhaat tukkijoilla, kankahilla että soilla
vetää lykkää keksillänsä, vääntelevät mielellänsä
kasoistansa tukkipuita, likemmäksi ojansuita.

Koskille he konttinensa, laputtavat laukkuinensa
kun he tapaa ystävänsä, puhuvat he keskenänsä
olis punssi pullistettu, kahvikuppi kallistettu
maistuishan tuo makialle, annettais myös hakijalle.

Ei nyt auttais ahnehtia, kun vaan löytäis puhvettia
kun palkan saavat lauantaina, suuhun menee sunnuntaina.

Näin on käynyt miesten juomareitten, mikä keinoks tulee sitten
akka heille tästä haukkuu, kun ei ole leipää laukkuun
Kohmelo on kova taksa, vieressä vielä torruu akka.

Kuuleppas nyt Tintti-Maija, jos sulla on vähän viinan laija
annahan nyt punssikuppi, ei nyt ilman luista tukki
Maija tulee tuliseksi, käypi viimein vihaseksi
empä anna ainoasta, pienestäkään pisarasta.

Mokoma hupanen Runo-laulu Wiinasta, Oluesta ja Kahweesta

Vuonna kuuskymmentä kuus tuli Suomeen laki uus,
viinaa kiellettihin keittämästä ja juomapäiviä viettämästä.

Semmonen tahto tuli keisarilta, että viina loppuis juomarilta.
Että leipä piisais Suomessa jokahitten huoneessa.

Tiinussa rankki happanee, vaikk on tammipakkanen,
metsäss kuusen juurella talvella ja suvella.

Kaksi hankki kauroja, kolmas mallasjauhoja,
neljäs pannuhuttua ja viides viinanappua.

Kun on saatu kaikki oorninkiin, pannaan pannuun loorninki.
Yksi valkian pesään virittää, niin viina se juosta lirittää.

Nyt vallemannit vanhatkin ja lautamiehet laiskatkin,
kulkee pitkin metsiä viinateoksia etsien.

Kun he löytää viimeinkin viinaprännin pienenkin,
niin mukanaan he raksivat pannut, napot kattilat.

Mutta jos sattuu poikia, parahia kossia,
niin alkavat he tapella ja vallesmannia nakella.

Kun pojat tulee humalaan, niin eivät he herroja kumarra,
puukko heillä on kädessä, kun he istuvat pannun ääressä.

Vielä nuo maan kauppiaat, kaljaa pottuhun laittavat,
jota sitten oluena ostetaan ja markat kannusta maksetaan.

Vielä piikaflikat pikkuiset juomaan ovat kiukkuiset.
Kun he juomaan oppivat, niin markat heiltä loppuvat.

Kun he saavat pestiä, pitävät he kestiä,
kahvia he tuottavat, jota he poijilla juottavat.

En kirjoita minä ahneista, jotka ei henno ostaa kahveita,
vaan kyllä kupposensa korjaavat, kun jotkut heille tarjoovat.

Krinuliinit hännissä, maito myöskin nännissä.
Kahvikupit kalisee ja lapset näljässä marisee.

Ne, jotka asuvat saunassa, niillä on pussit naulassa,
joista he keittää kesässä leivisköitten pesässä.

Jos heiltä puuttuu myllyä, hakee pitkin hyllyä.
Löytää pienen kuppoisen, johon saa jauhaa pussoisen.

Laulu on koottu kolmesta, kahvista, viinasta oluesta
nuorten laulettavaksi ja vanhojen kuunneltavaksi.

Ken vaivainen nyt maksuksi, tämän laulun tekopalkaksi
mulle viinaryypyn tarjoisi, niin kahvia en kaipaisi.

Keuruulta olen kotoisin, kun tämän laulun kokosi,
Pohjanmaan likeltä Hermanni Saxberi nimeltä.


Olen kirjoittanut tiedostoon nämä katkelmalliset Helena Kukkamon jättämät monisteet. Minusta tuntuu, että alku puuttuu viina-, olut- ja kahvilaulusta.

Lainaus:

Keuruun ensimmäinen runoniekka ja kansansoittaja Herman Saxberg eli Pilli-Hermanni syntyi Kivijärven tilalla talollinen Henrik Abrahaminpoika Saxbergin ja piika Leena Kustaantyttären aviottomaksi lapseksi 3.4.1830.

Hänen sosiaalisen asemansa vuoksi hänen elämänsä muodostui hyvin poikkeukselliseksi: iloton lapsuus, juoppoutta, murhia, vankilaa ja köyhyyttä. Hänen tekemikseen väitettyjä murhia ei tosin koskaan pystytty näyttämään toteen. Pilli-Hermanni elätti itsensä pilliään soittaen ja pitäjää kiertäen. Hän oli ilmeisen lahjakas, mikä näkyy hänen pilkkalauluistaan ja arkkiveisuistaan, joita hän kierteli esittämässä.


Lihaa luitten päälle. Olen kirjoittanut Pilli-Hermannista ennenkin, mutta kuka arkistoja jaksaa lukea!

Pilli-Hermanni oli rikkaan talollisen piialleen tekemä poika. Veljiä syntyi kolme muutakin. He olivat isän tunnustamia, mutta isä ei nainut heidän äitiään, vaan kaksikymmentä vuotta itseään nuoremman talontyttären. Laiskoille pojille ja äidille tuli lähtö. Hermanni sai hänkin hankittua puolisokseen rikkaan talontyttären, mutta se oli kai pelkkä naimakauppa, koska puolisot eivät asuneet edes yhdessä. Nuorikko löydettiin surmattuna metsästä ja teosta epäiltiin hyvällä syyllä Hermannia, hänen veljeään ja äitiä. He olivat olleet houkuttelemassa vaimoa metsätaipaleelle.

Hermanni tuomittiin kuolemaan ja istui yli kymmenen vuotta Vaasan läänillä. Hän ei tunnustanut ja tuomiota ei voitu panna siksi täytäntöön. Kun hän vapautui vankilasta, hänen vankitoverinsa saapui paikkakunnalle ja Hoskarin kestikievari-isäntä löytyi nyt ryöstömurhattuna. Pilli-Hermannia, miksi häntä jo varmaan kutsuttiin epäiltiin, hänpä teki murhasta laulun.

Pilli-Hermanni avioitui uudestaan. Hänen torpanpaikkansa on n. 8 km:n päässä Ekokylästä, Keuruulta vielä kauemmas metsään. Torpasta ei ole jäljellä kuin vähäinen kohouma. Kotiseutuyhdistys on pystyttänyt paikalle muistolaatan. Torpan nimi oli Laiskala. Ajattelin heti laiskaa, kiertelevää klarinetin soittajaa, joka antoi perheensä nähdä nälkää ja kierteli itse maailmalla. Häntä epäiltiin myöhemminkin, näpistyksistä ja ryöstöistä. Mutta siinä lähellä on Laiskalan koski, jossa puut ilmeisesti kulkivat laiskasti, sanoi Pihlaisen Jouko ja särki minun romanttisen kuvitelmani.

Hänen klarinettinsa on ihme kyllä säilynyt ja Kansallismuseossa. Hänen mukaansa oli aiemmin nimetty kahvila Keuruulla. Hänestä on tietääkseni tehty ja esitetty näytelmäkin. Hänen mukaansa nimettyä kulttuuripalkintoa jaettiin ainakin aiemmin.

Kovin uljas merkkimies hän ei Keuruulle ehkä ole. Ei ihme, että henkinen guru, M. häntä vierastaa.

Ylläolevat arkkiveisut eivät tunnu kovin sujuvilta, mutta niistä huokuu historiaa. Viisuihin voi kuvitella klanetin säestyksen ja vanhanmiehen kiekaisut. Varmaan tunnelma on ollut vahva. Eiväthän Aleksis Kivenkään jotkut runot kovin sujuvilta tunnu pelkkinä runoina.

Hän muka joskus paheksuu remuavaa, makeaa elämää. Mutta selvästi Pilli-Hermanni on antanut pahalle pikkusormensa. Toisaalla on lapsuus mahtimiehen poikana, ihanne hyvästä talonpoikaisesta, patriarkaalisesta elämästä – toisaalla taas on antaa mennä elämä, ihana elämä, jossa on nautintoja, hurjuutta ja elämän raskauden ja tylsyyden unohtamista. Sielussa taistelee yks Jumala ja yks Perkele. Siis ihan moderni ihminen.

Olen itse restauroinut taloa, missä hän asui tilanomistajan aviottomana poikana. Katon välipohjasta löytyi kaikenlaista vaatekulua ja roskaa, jotka ajettiin maantäytöksi. Joitain esineitä otimme kuten alkeellisia puumiekkoja ja vitsaksesta taivutettuja sonninlänkiä. Minulla on yksi kippurakärkinen, paikattu kenkäraja. Painettua tai kirjoitettua materiaalia ei löytynyt.

Paikallishistorioitsija ja kotiseutuyhdistyksen pj. Helena Kukkamo tietää Pilli-Hermannista paljon enemmän. Olkoon tämä minun kirjoitukseni samanlainen rääpäisy, joita muutenkin harrastan. Tuokiokuva ja episodi.

Jotakin itsekin elettyä minulla maamies-runossa tuntui olevan ja vielä samalla paikalla, missä runoniekka vaikutti. Ekokylän aikana ei laiskuudesta ole enää sakotettu. Minä olin se ahkera isäntä muutaman vuoden ja yritin saada laiskaa renkijunttaa liikkeelle, mutta en saanut, kun en huomannut tarjota wiinaryyppyä:

Nyt tuo laiska renkijuntta, hiljaa ulos kähniipi.
Istuallaan näkee unta, kaiken puhteen kenkiipi.
Hakee sukkaa, saapastansa, löytää yhden paikastansa:
illalla viskannut, penkin alle paiskannut, märkänä sieltä sen löytääpi.

Ei sovi ollenkaan, mutta ehkä paremmin sopii runon hengen yhtäläisyys Ekokylän haaveiltuun, omavaraiseen, idylliseen elämään, mikä ei myöskään koskaan toteutunut, ei vielä…Kuten idylli ei välttämättä toteutunut myöskään Pilli-Hermannin ilottomassa maankiertäjä-elämässä. Vaikka mistä me sen tarkkaan tiedämme? Hän oli viihdepuolella, tuon ajan kiertävä artisti, performanssitaiteilija.

Pilli-Hermanni oli ekokyläajan taivaanrannan maalareiden eräänlainen edeltäjä. Mutta hän ei ollut yhteiskunnan elätti, vaan hankki leipänsä arkkiveisujen myynnillä, häissä ja hautajaisissa soittamisella ja laulamisella – ja myös hieman kyseenalaisin keinoin, korjaamalla talteensa omin luvin. Hän oli ja ei ollut syrjäytynyt, aivan samalla tavalla kuin ei myöskään ole aktiivinen nykyajan työtönkään, joka tekee pimeää tai harmaata työtä ja saattaa hankkia hyvänkin elintason ja on oma herransa ja maailmansa liikuttaja. Siinä mielessä työtön voi olla luova tyyppi. Osa hänen harmaasta taloudestaan hyödyttää yhteiskuntaa, vaikka hän ei välttämättä veroja maksakaan. Hän kuluttaa ja siten hyödyttää yhteiskuntaa ja pitää sen pyöriä liikkeessä. Ja jos hän ei jaksakaan hankkia lisäelantoa, hän käyttää yhteiskunnan tarjoamia porsaanreikiä taitavasti hyväkseen, harrastaa asioita ja viettää hyvää elämää, kansalaispalkalla, kuten Ekokylän nykyiset asukkaat minulle huomauttavat. Tietysti on aitoja syrjäytyjiäkin, jotka passivoituvat ja piirtävät elämästään todellisen huonompiosaisen muotokuvan, johon kasaantuu kaikki ikävä, köyhyys, sairaudet ja epäsosiaalisuus.

Minun oma visioni Ekokylästä on sekoitus liberalistista talousteoriaa, osin liitettynä järkevään omavaraisuuteen. Astumalla jossakin kohdin pois kulutuksen oravanpyörästä ja avustusriippuvuudesta on mahdollista vapauttaa resursseja. Ei ehkä tarvitse tuottaa niin mahdottomasti kuin normaalissa teollistuneessa kaupunkiyhteiskunnassa tai ainakaan laittaa aikaansa palkkaorjuuteen.

Omavarainen energiantuotanto on tärkeää. Osan elintarvikkeista voi kasvattaa itse ja se on hauskaakin. Mutta tuotteet tulisi pystyä vaihtamaan tai myymään. Ahkeruudesta tulee saada palkkaa eikä vapaamatkustajia tarvitse elättää. Vapaamatkustajat joutavat kaupunkiyhteiskunnan niskoille. En tietenkään ole ratkaissut kaikkia ongelmia. Minä en luota ns. henkisyyteen kaikkea ohjaavana voimana. Se ei ratkaise mitään. Jos joku haluaa kokea luonnon jumalana, kuvitella sekaan luonnonhenkiä, tonttuja, keijukaisia ja maahisia, se ei minua haittaa.

Tätä uutta aikaa on myös kutsuttu tarinayhteiskunnaksi. Mitä muutakaan ovat totuus-tv, new age, musiikki, viikkolehdet julkkisjuttuineen ja- nettipäiväkirjat eli blogit kuin tarinoiden kertomista. Tarinoiden kertomisella voi myös elää, kunhan osaa tuotteistaa ja markkinoida.

Ihanne taitavasta taloudenpidosta ja omavaraisuudesta kohosi sitten huippuunsa työlaitoksen tultua. Vuonna 1927 valmistuivat uljas, linnamainen päärakennus ja hulppeat varastotilat. Tilan vanhat päärakennukset ja varastot korjattiin. Ympärille kohosi pientaloja henkilökunnan asunnoiksi. Komea navetta oli Serlachius-suvun rakennuttama ja täyttyi suuresta karjasta. Metsää oli parhaimmillaan 700 ha ja peltoa 90. Lypsylehmiä n.30, sikoja ja lampaita paljon. Tila oli paitsi omavarainen, myös tuottava, kun tuotteita riitti myyntiin. Laitos kannatti itse itsensä! Vielä sodan jälkeen kuri oli kova, oli kalterillisia karssereita ja putkia, joista yksi on säilynyt nykyaikaankin, piikkilanka-aita, vartijoita. Työvelvollisia marssitettiin muodossa.

Sitten tuli nykyaika ja humaanimmat otteet uuden johtajan, Kauko Saaren hahmossa. Laitos oli silti kannattava vielä pitkään, kunnes tulivat työaikalait, terapia ja muut kotkotukset. Lukemattomat keuruulaiset, vielä keski-ikäisetkin muistavat asioita laitoksen historiasta. Oli yhteisöllisyyttä, yhteisiä kokemuksia, työn iloa. Vasta 1970-luvulla työlaitos hävisi ja sijalle tuli päihdehuoltola, kuntoutuskeskusohjaajineen, psykologeineen, hoitajineen. Sen jälkeen laitos hoidettiin historiaan. Se organisoitiin liian isoksi ja kaiken kattavaksi ja kalliiksi järjestelmäksi, joka laman tultua oli pakko lopettaa. Muistuttaa ihan muuatta laitosta, jonka loppuvaiheita minä ehkä olen juuri todistamassa. Henkilökuntaa paljon enemmän kuin potilaita!

Mielisairaalassa svengaa

Kuntoutus järjesti vapputanssit. Meno ja meininki oli ihan hyvä. Oli mukavaa tanssia. Minullakin kävi flaksi. Munkkeja ja simaa tarjottiin ja sain esittää pari ns. taikatemppua.

Aamupäivällä olin taas potilaiden kanssa yksin, kun toinen ohjaaja oli bändiryhmässä. Juttelimme elämänkatsomusasioista. Muuan sympaattinen, minua vuoden vanhempi vanhus sanoi, että olisipa tylsää, jos saisi elää loputtomiin. Voiko sen paremmin sanoa. Toinen pistäväkatseinen, mutta aina fiksusti esiintynyt kaveri, sanoi olevansa panteisti. Niin minäkin, sanoin. Minä nyt en kutsu sitä jumaluudeksi, mutta jotakin vastaavaa suurta ja kaunista on luonnon suuressa järjestelmässä ja tieteen yrityksissä sitä ymmärtää. Nämä ovat niitä huonoimmassa kunnossa olevia, jotka saatetaan töihin ja töistä suljetulle osastolle. Silti heidänkin kanssaan saa hyviä juttuja puheeksi. Tuimakatseisen kanssa kertaamme yleensä viimeiset maailman tapahtumat. Hän on puheissaan lyhyt ja ytimekäs. Paljon ei spekuloida.

Kirjoitan seuraavan kerran joskus huomenna iltapäivällä. Koetan saada mukaan aidon arkkiveisun, ruots. shillingtryck. Ruotsalainen termi on mielestäni kuvaavampi. Jonkun (shillingin) kolikon maksanut arkki, eripainos, joita ennen kaupiteltiin turuilla ja toreilla. Olisipa mukavaa, jos tapa olisi vieläkin olemassa. Omakustanteet niitä jollakin tavalla ovatkin.

Viljelijäksi

tulee EL, joka antaa korkeimman tarjouksen eli ei mitään. Ei vuokraa, mutta tuet pysyvät meillä. Toivottavasti pellot pysyvät jotenkin kunnossa; hän on luvannut pientä parannusta. Hän on hankkinut isot koneet heinän käsittelyyn.

M:sta ei puheista huolimatta ollut maanviljelijäunelman toteuttajaksi. Tuli pupu pöksyyn, kun elämäntilannekin muuttui. Mies tekee asioita monesti naiselle ja perheelle. Nyt ei hänen lapsuutensa maalaisidyllin toteuttaminen enää houkuta, kun perhe lähti. Rakennustyömaa jäi kesken, rahaa paloi unelman toteuttamisyrityksessä. Olisin ollut mielelläni apulaisena hänellä maanviljelyssä, mutta en ilmaiseksi.

Löysin kansiostani pari Pilli-Hermannin arkkiveisua, joita olen kirjoittamassa tiedostoon ja julkaisen ne palstallani lähiaikoina. Olen kertonut tuosta omalaatuisesta Keuruun historian hahmosta, mutta kertaan myös hänen elämänvaiheensa samalla. Hänen elämäänsä liittyi rikollisuutta. Yli sata vuotta sitten tapahtuneena, asiat eivät herätä minussa ollenkaan pahoja fiiliksiä. Toisin on ehkä herkissä henkisissä kuten M:lla. On ehkä kyse yleensäkin kahdesta erityyppisestä elämänkatsomuksesta. Minusta elämässä tulee olla valoja ja varjoja, jotta se on elämisen arvoista, ainakin jälkikäteen katsottuna. Minun on ehkä siksi vaikeaa ymmärtää pelkkään hyvyyteen uskovia, joita M omien sanojensakin mukaan edustaa. Maailma on heidän mielestään hyvän ja pahan taistelua. Joko tai.

Maailmanmatkaajan blogi on parantunut ulkomuodollisesti. Marketta H. jaksaa paremmin keskittyä tuottamaan virheettömämpää kieltä. Nyt tapahtumien autenttisuus alkaa kiehtoa. Blogi on parhaimmillaan. Ehkä nettikahviloiden koneissa olisi mahdollisuus tuottaa myös ääkkösellistä tekstiä asetuksia muuttamalla, mutta se voi olla liikaa vaadittu. Rohkea juttu, lähteä suojattomana naisena maailmalle!

Aggraarisen lapsuuteni mennyt maailma

Haisuoja oli nimensä mukainen, kilometrien mittainen veto-oja, jossa kulki humuspitoista, ruosteista vettä. Se oli minun lapsuuteni Mississippi. Isä oli kaikki maansa, yli 250 ha, itse hankkinut. Hänen perintönsä olivat menneet, kun hän oli saanut kouluttautua metsäteknikoksi. Konkurssia ei tullut, vaikka Hietasen pojat sanoivatkin kerran, että Anneperin Kalle on hankkinut konkurssiparran, kun hän huutokaupassa huusi maita. Hän joutui virkamiehen uralta maanviljelijäksi juopottelun takia, jos suoraan sanotaan, vaikka hän oli mahti-isännän maineessa, itsekin luottamustehtävissä ja usein juomassa kylän herrojen ja narrien kanssa. Sitä hän ei hallinnut vaan joi itsensä patologiseen humalaan joka kerta. Hänen emäntänsä oli kunnan ensimmäinen naispoliitikko, joka kuoli verensyöksyyn Helsingin asemalla. Leukemia surmasi auto-onnettomuudessa jäsenensä katkaisseen ja kuin ihmeen kaupalla toipuneen äitini. Sädehoitoja osattiin jo antaa silloin, mutta ne eivät auttaneet.

Haisuojan maailma

Meidän peltomme sijaitsivat metsän takana. Lehmiä piti kuljettaa kilometri ennen kuin ne pääsivät laitumelle. Pienenä poikana jouduin niitä ajamaan laitumelle ja sieltä pois. Minuakin siihen työhön pakotettiin joskus vitsan voimalla, minä puolestani kuljin piiska kädessä lehmien takana. Ihailin kaunista ayrshire-lehmää – Kieloa, joka oli paljon minua vanhempi ja viisaampi. Se oli kokenut sodan ja evakon Kannuksessa, pitkän kuljetuksen Keski-Pohjanmaalle, mihin sodankyläläisiä vietiin Lapin sodan evakkoon. Minä en siellä ehtinyt olla kuten muu perhe, minua 4 vuotta vanhempi isovelikin. En tiennyt mitään evakon jälkeisistä oloista, kun piti aloittaa tyhjästä. Meille rakennettiin ensin navetta, jossa perhe asui ja vasta sitten talo.

Kielo oli lehmien pomo. Toiset seurasivat sitä ja tekivät niin kuin se käski. Lehmien polut olivat omalaatuiset ja kiertelevät. Kaikkien piti seurata Kieloa. Se piti siitä huolen. Tavallisesti ne käyttäytyivät kunnolla mutta äityivät joskus paarmojen tai räkän takia juoksemaan utareet heiluen. Se oli menoa se.

Haisuojan viljelyaukea tuntui suunnattoman suurelta. Siellä oli kolme taloa ja monen tilan peltoja. Yksi mökeistä oli Leinosen Olkan. Se oli oikeastaan mökkikylä. Hänellä oli vain yksi poika ja mies, Jussi, joita hän piti kurissa ja nuhteessa. Tuosta lapsuuteni suurhahmosta olen kertonut ennenkin. Olkan sisar asui perheineen toisessa uudistalossa. Perheessä olikin sitten lapsia, ja uusia tuli kaiken aikaa, ainakin 14 yhteensä. Olka ja sisar eivät olleet väleissä. Sisar olikin lämminverinen. Hän teki vielä lapsia ollessaan savottaemäntänä, vieraille sanottiin. Joku lapsista oli kehitysvammainen. Minä en näiden naapurien kanssa koskaan puhunut paljoa, vaikka huomasin ylioppilaaksi tullessani, että olimme kasvaneet minua alempaa luokkaa käyvän naapurin runotytön kanssa ihan lähekkäin, jokin kummallinen häveliäisyys välillämme. Siinäkin niitä menetettyjä mahdollisuuksia.

Kolmas, harmaa mökki oli aukealla vielä. Isäntä oli Olkan veli ja hän kuoli keuhkotautiin. Muistan sisarusten äidin, mustiin pukeutuneen, noita-akkaa muistuttavan hahmon. Ehkä hän oli ollut se kerrallinen pääsiäistrulli. Ojalaan jäi leski ja kaksi kaunista tytärtä, Enni ja Emmi, mutta heidänkään kanssaan en puhunut koskaan. Siihen aikaan maalla mentiin monesti ohi tervehtimättä.

Meillä viljeltiin pääasiassa heinää mutta ohrakin kasvoi joskus oikein hyvin, perunaa tietenkin myös. Heinätyö oli kesän suururakka. Meillä tehtiin kaikki hevostyökaluilla ja käsin, vaikka 60-luvulla jo luokoa kaatamaan palkattiin joskus traktorimies. Ajoin isopyöräistä hevosharavakonetta ja tietenkin ohjasin hevosta korkean kuorman päältä, kun olin kuormaa polkemassa heikoimpana. Joskus kuorma kaatui, useimmiten ei. Hevosen peruuttaminenkin oli kova juttu. Hepo oli arvaamaton, saattoi liikahtaa, kun moottori tarvitsi heinää kaiken aikaa. Kun suitset heitettiin alhaalta, se oli menoksi.

Seurasimme toisten palstojen työntouhua ja vertailimme ja pohdimme toisten elämää. Kahvit ja teet haettiin kotoa villasukkaan pujotetuissa lasipulloissa. Se kävi nopeammin kuin nuotiolla keittäminen, vaikka se olisikin ollut tunnelmallisempaa. Olin nuorin veljeksistä. Pakko oli olla mukana, vaikka en saanutkaan kovin korkeaa arvostusta. Päivällä sai ehkä käydä kipin kapin uimassa Kitisessä. Toivoin sadetta ja vapaa-aikaa. Kuivat heinät suolattiin ladossa. Karkeat heinät raapivat ihon verille, suola ja hiki kirvelivät ja Lapin räkkä, hyönteismaailma kiusasi miljardein verenhimoisin otuksin. Ladon pärekattonaulat lävistivät päänahan useasti.

Me olimme parhaina aikoinamme aikaansaapa velisarja. Seipäitä täynnä olevat pellot aukenivat Haisuojalla melkein rannattomana merenä. Meillä oli vielä kauempana, Raivioksi kutsuttu lisämaa, joka oli raivattu sodan jälkeen. Isä käytti apulantaa ja pellot kasvoivat hyvin, toisin kuin naapureilla. Heinää käytettiin karjan rehuksi, mutta kun karja hävitettiin, se paalattiin talvella ja myytiin savotoille. Paalauskin oli käsityötä. Paalit sidottiin rautalangalla ja lanka pujotettiin metrin pituisella neulalla. Paalit olivat 50-kiloisia ja isoja. Tulot olivat naurettavan pieniä, mutta ne piti ottaa, kun muutakaan ei ollut.

Meidät ja monet muutkin pelasti varuskunnan tulo Sodankylään Vaasasta. Meiltäkin meni arvotonta luonnonniittyä ja metsätila ja saimme korvausta, jolla pärjäsimme. Isä rupesi käräjöimään Vesivaltiota vastaan ja voitti. Haisuojan takana oli Sodankylän lentokenttä, saksalaisten tekemä ja sodan aikana käyttämä. Lentokenttä oli tehty laajan hiekka- ja soraesiintymän päälle. Sen toisessa reunassa oli meidän maille tehty sorakuoppa, josta Sodankylää oli paljon rakennettu. Osoittautui myöhemmin, että sora oli hapanta ja murentui betonina. Sodankylän pohjoisosiin rakennettiin Porttipahdan ja Vuotson tekoaltaat. Niitten alta muutti allasevakkoja, isot rahatukut taskuissaan. Rahat kuluivat joskus traagisella tavalla taksilla huruuttamiseen ja pahaan elämään. Mutta ne olivat myös monen pelastus.

Tätini mies, Tapion sukua, noita Akhmelin jälkeläinen, mistä Paulaharju on Sompiossaan kertonut, oli nahjus. Aina naurava mutta saamaton. Hekin omistivat jänkiä ja saivat rahaa ja ostivat meidän karjamme ja kohensivat elämäänsä. Vilkas – Tapio, sanoi Leinosen Olka sattuvan ivallisesti. He vuokrasivat myöhemmin heinämaitamme. Rahat olivat jo menneet eivätkä he koskaan pystyneet maksamaan vuokria. Tätini oli silti sisartensa lailla arvokas naisihminen. Hänen lapsistaan ei tullut koulunkäyneitä. Sisarten lapsista kyllä.

Sanni-täti oli ollut naimisissa Sodankylän mahtikauppiaan, K-kauppiaan Mannermaan kanssa. Mies kaatui sodassa, mutta täti oli kunnan kirjanpitäjä ja pärjäsi hyvin. Hänellä oli avosuhde, mitä salaa paheksuttiin. Arvokas tätini, jonka kanssa meillä ei myöskään ollut ollut enää paljoa tekemistä, koska äitini oli kuollut eikä tätini pitänyt juoposta isästäni, auttoi minua ylioppilasvuotenani rahallisesti ja muutenkin sponsoroi suurenmoisesti. Hänellä oli iso talo keskellä kylää. Hänen pojastaan tuli monikansallisen UNIVAC-tietokoneyhtiön Suomen johtaja ja paljon muuta. Herraksi herrojen joukkoon. Hän oli naimissa Keskon pääjohtajan tyttären kanssa.

Väkivahva jättikokoinen setä, joka ajoi tulisella oriilla ja joka oli sodan tappamisen lisäksi surmannut miehen sodan jälkeen ja istunut, oli naimisissa hihhulihelluntailaisen naisen kanssa. Pojasta tuli kuitenkin kasvatustieteen professori, joka nyt on eläköitymisiässä Jyväskylässä. Hän on kouluttanut sukupolvia Suomen erityisopettajia. Hyvässä tai pahassa, hän on ollut ajamassa erityisopetusta muuhun opetukseen integroitavaksi. Me kaksi emme tunne toisiamme. Isä ajoi mustalla oriilla, poika on tyytynyt isoihin amerikanrautoihin, olen kuullut.

Isäni rupesi käräjöimään TVH:ta vastaan, koska hän keksi jonkin porsaanreiän sopimuksissa. Hän voitti ja saimme korvauksia. Isä oli työkyvytön eikä meillä ollut kuin isoveljen satunnaisia sekatyömiehen ansioita. Isosta veljestä piti tulla isäntä, mutta hän lähti aikuisena harjoittamaan maatalousopintoja ja menestyi. Hänestä tuli monen säästöpankin konttorinjohtaja ihan säästöpankkikriisiin asti. Hampaaton sekatyömies muuttui muutamassa vuodessa kovalla työllä sujuvakäytöksiseksi pankkimieheksi, löysi kunnon tytön ja eli toisenlaisen elämän, mihin hänet oli ennalta määrätty.

Lentokentälle laskeutui vain muutama pienkone vuodessa kunnes purjelentäjät rupesivat siellä lentelemään. Siinä vaiheessa minäkin jo muutin pois. Lentokentällä kokoontui kirkonkyläläisiä korttisakkeja, taksi- ja kylänmiehiä, huoriakin mukanaan joskus. Lankomies, aatelista sukua, rakensi kentän reunaan savikiekkoradan. Hän itse oli paras ampuja. Kylän herrat ja narrit siellä paukuttelivat ja olin usein katsomassa. Kentällä pesi kuoveja ja juoksenteli jäniksenpoikasia, joita itse poikasena yritin turhaan juosta kiinni. Siellä oli joskus villejä poikajoukkoja, minäkin joskus mukana tekemässä raketteja Kitisestä sukelletusta tykin ruudista. Kranaatteja löytyi saksalaisten jäljiltä. Jollakin kaverilla, joka yhtenä keväänä räjäytti vahingossa itsensä, oli ollut toimiva konepistooli. Hänellä oli rikollisia taipumuksia ilkivaltaan ja vahingon tekoon, mitä kerran itsekin todistin.

Kun parikymmentä vuotta sitten pikaisesti kävin unieni Haisuojalla, se oli kummasti pienentynyt. Osa pelloistamme oli kaavittu ruokamullasta kasvavan kyläkeskuksen puistotarpeisiin. Raivio oli soistunut entiselleen surkeaksi rämeeksi. Ladot lahonneet tai hävinneet. Aukean taloissa ei asunut enää tuttuja ihmisiä tai en ainakaan kysynyt. Silti haluan vielä kerran kävellä metsän läpi Haisuojalle. Metsääkään ei tosin ole enää. Talomme ei ole enää edes suvulla. Siihen kasvoi elintasosiipi ja se kohentui muutenkin jo veljeni aikana aivan liian komeaksi. Navetta purettiin. Luonnonheinäinen kaunis piha muuttui luonnottoman vihannaksi niittonurmeksi. Pihan kivet, valkoapila ja muurahaiset ovat varmaan kadonneet. Talon ympärille ovat ryömineet kerrostalot. Tiet menevät eri paikoista. Minä haluan löytää vielä joskus jälkiä tutuista leikkikivistä, tehdä nostalgiamatkan menneeseen.

Kyllä Breshnevin miehet tietää

Olin iltapäivän yksin vastuussa ryhmästä. Oli ihan mukavaa. Töitä on puitteni ansiosta tarjolla. Haravoimme myös pihaa ja sen semmoista. Vakituinen ja ahkera ulkotyötyttö sanoi taas minua mukavaksi. Sanoin hänelle, että tuntuupa hyvältä, kun joku levittää tuolla lailla iloa. Hän halailee väliin meitä yksinäisiä vanhojapoikia ja poikamiehiä niin, että suu menee messingille yhdeltä sun toiselta. Yhden tytön kanssa keskustelin kirjoittamisesta.

Kehitimme tehokkaan tiimityöskentelyn V:n kanssa roskien poisajamisessa, vaikka hänen pitikin mennä usein kyykkyyn. Meillä alkaa vähitellen löytyä puhenaihetta. Emme kyllä ymmärrä paljoakaan toistemme puheesta, mutta eikö se olekin silloin normaalia kommunikaatiota. Hän muistaa vuosikymmenien takaisia urheilutuloksia kuten Pentti Nikulan ME-korkeuden seipäässä. Muistin ja kysyin, eikö toinen hyvä suomalainen hyppääjä samaan aikaan ollutkin Risto Ankio ja sain nyökkäyksen. Olimme hyvässä yhteisymmärryksessä ja kaveriani nauratti, kun pääsin samalle aaltopituudelle ja sanoin nuo kuolemattomat sanat: Kyllä Breshnevin miehet tietää. Samanlaisia aforismeja hänkin kylvää.

Sain purettua kuumeista toimintatarmoani ja sahasin väliajat vasta huolletulla moottorisahalla, joka upposi puuhun kuin kuuma veitsi voihin. Ryyppykin pelasi. Husqvarna on meidän ammattilaisten mielestä paras sahamerkki, vaikka itselläni on Stihlejä.

Solenoidi ja muuta interblogismia

Solenoidin kanssa jouduin minäkin joskus tekemisiin. Varmaan niitä voi olla useammassakin paikassa. Tämä oli Saab 96:n laturissa. Tämäkin solenoidi oikkuili. Luulen sen olevan jonkinlainen säädin tai vipu, Herra tietää Kris, muttei kerro! Kaunis sana sinänsä.

TSalo kirjoittaa minua paremmin asioista, joita minäkin eilen mietin väsyneessä päässäni, otsikolla Pyyteetön mielipidetykki. Samoin hän viittaa samaan Kasan käsittelemään artikkeliin, josta minäkin ilahduin.

Iltapäivän kirjoitus on luullakseni taas maalaisnostalgiaa ja Sodankylän muistelmia. Urbaanien kannattaa hypätä sen yli. Aion kirjoittaa Haisuojan maailmasta.

Ainoa oikea rehtori

on minulle Sodankylän kunnallisen keskikoulun pitkäaikainen rehtori, Eero Maunu.

Hän piti kovaa kuria. Veljeni, Markku sai jopa maistaa hänen nyrkkejään. Mutta en muista häntä hänen nyrkeistään vaan opetuksestaan.

Muistan kuinka Markku Mykkänen, poliitikon ja radiomiehen Jouni Mykkäsen pikkuveli, jäi lunttauksesta kiinni. Hän oli vangittuna karttakomerossa ja pakeni sieltä dramaattisesti. Luulen Eeron myös hakanneen poikaa.

Eero opetti historiaa ja varmaan ainoana silloin, koko maassa yleensä ja Lapissa erityisesti, maakuntatietoa. Minulle hänen maakuntatiedon tuntinsa olivat aarreaitta. Elin paljon omissa maailmoissani, en kuullut enkä kuunnellut, mutta Eeron jutuista osa meni perille. Hän kertoi kiehtovasti maakunnan historiasta, maantiedosta, perinteestä. Hän oli syvästi oppinut mutta elävän kansantajuinen, vaikka olikin vain fil.maist. Hänen väitöskirjansa oli jäänyt kesken. Varsinaista syytä siihen en tiedä. Se saattoi olla myös tragedia.

Hänen kerrottiin olleen sodan aikana venäjän kielen tulkkina sotavankeja kuulusteltaessa, mikä voi olla tarua. Hän itse oli paikkakunnan legenda. Oikeistolainen hän varmaankin oli, mutta humanistisella tavalla.

Me B-luokkalaiset saimme erinomaista historian opetusta Eeron tunneilla. Mutta yhtään huonompaa eivät saaneet A-luokkalaisetkaan. Heitä opetti Ohto Manninen, myöhemmin historian professori, joka vieläkin esiintyy asiantuntijana tiedotusvälineissä. Kuvaamataitoa opetti parina vuonna Oiva Toikka, tuleva lasitaiteilija, professori ja ties mitä. Hän osasi löytää kehuttavaa surkeimmankin syrjäkylän kasvatin töissä. Me saimme tietää värillisestä lasista jo paljon ennen kuin Toikka tuli niillä tunnetuksi.

Eerolla oli huono näkö. Hän laittoi nenänsä kirjaan kiinni, jos halusi lukea tai kirjoittaa, vaikka hänellä olikin paksut lasit. Aivan samoin kuin minun nyt pitää tehdä, jos en käytä laseja. Me oppilaat vitsailimmekin, että Eero kirjoittaa räällään Päiväkirjaa. Ääneen emme sitä uskaltaneet sanoa. Ei hänen tarvinnut juuri lyödä, mutta sitäkin hän tarvittaessa teki. Ei siihen kukaan pienessä maalaiskylässä uskaltanutkaan puuttua eikä olisi ollut tarviskaan, sillä hän oli oikeudenmukainen. Ruumillinen rangaistus oli kielletty kouluissa jo v.1921.

Hän oli ikivanha mielestämme ja lapsettomassa avioliitossa Ellin kanssa. Elli oli tyttönimeltään Väljä ja siitä me pojat myös yritimme viisastella mutta salaa. Elli oli matemaatikko ja kaikki matematiikan säännöt kirjoitettiin sääntövihkoon. Ja hyötyä niistä on vielä tänäkin päivänä. Geometriassa kaikki meni tiukasti Eukliden periaatteiden mukaan. Vain harppia ja viivotinta käytettiin. Geometria oli rituaaleja, täydellisyyttä, kauneutta. Ja todistelun loppuun me halusimme aina sanoa M.O.T. Mikä oli todistettava.

Algebra oli ihme. Että kirjaimillakin pystyi laskemaan! Asioita pystyi käsitteellistämään. Elli opetti myös käytännöllistä filosofiaa. Hän selitti mm. mitä on altruismi.

Elli oli minun luokanvalvojani keskikoulussa. Minä jouduin syrjäkyläläisten luokkaan. Me saimme pitkän englannin. Kirkonkyläläiset lukivat saksaa. Meidän luokastamme eivät normaalissa ajassa päässeet ylioppilaiksi kuin Raasakan Tapio ja minä. Me saimme Maunuilta kumpikin 40 mk:n tunnustuspalkinnon. Kiitin siitä pariskuntaa, kun näin heidät kirjastossa. Mitäs tyhjää, tuntui Elli tarkoittavan.

Elli opetti myös kansalaistaitoa. Muistan kunnostautuneeni, kun osasin kertoa miten perunoita keitetään energiaa säästävästi. Minä en ollut erityisen ahkera läksyjen lukija. Aikani meni kotona perunoita keittäessä ja romaaneja lukiessa . Minun piti käydä kaupassa, hoitaa taloutta, tehdä puita. Mutta kirjastoon oli sentään aikaa. Lukemistyylini oli erikoinen. En lukenut sanoja vaan asioita.

Olin lukenut suomalaisia klassikkoja. Muistan kuinka Eero laittoi minut kertomaan kirjojen juonen. Jollekin toiselle, joka sanoi lukeneensa, mutta ei muistanut, hän keljuili ilkeästi.

Siihen aikaan vastattiin nousten seisomaan pulpetin viereen asentoon. Jotkut opettajat vaativat sitä vielä lukiossakin.

Eeron kansatieteen tarinat ja historia ja Ellin matematiikka ovat kantaneet minua läpi elämäni. He olivat karuja, ankaria, rakkaudettoman tuntuisia ihmisiä.

Joskus, kun Eero oli hoidettavana tuberkuloosinsa takia Muurolan parantolassa, hänen huonetoverinsa kertoi myöhemmin tämän olleen mitä hauskin ja sydämellisin kaveri, joka luki nauraa hihitellen Salingerin Siepparia Ruispellossa.

60-luvun alkupuoli

Kouluaikaan kuului julma karsinta. Lahjattomat jäivät ja ajettiin kansakouluun. En ollut lahjaton, mutta en lahjakaskaan. Koin oppikoulun ekalla muodonmuutoksen: Kauniista, rakkaudella kasvatetusta pikkupojasta, tuli finninen, likainen, rääsyinen, syrjäänvetäytyjä.

Käsialani muuttui rumaksi. Kynänterät katkesivat napsahtaen, mikä nauratti luokkatovereita. Naurettiin minulle monesti muutenkin, olin pikkuvanha lukutoukka, ei tästä maailmasta. Tosin massakulttuuria ja nuoria yhdistäviä asioita oli vähän. Ei ollut telkkaria siellä pohjoisessa. Musiikki tuli radiosta.Vain harvoilla oli äänentoistolaitteita. Sävelradio tuli 60-luvun alkupuolella. Rautalankamusiikki, bietles-kengät, muoti tekivät varovaista tuloaan, mutta ei minun maailmaani. Elokuvateatteri oli tosin. Sama missä nykyään tapahtuu Sodankylän elokuvajuhla. En sielläkään juuri käynyt. Konventeissa tanssittiin piirileikkejä, jotka tuntuivat piinallisilta. Silti sydämeni täytti usein ihastus ja himo, kauniit kasvot, siro olemus.

Yksi niitä loputtomia kokouksia

Työpaikkakokoukseksiko sitä kutsutaan. Se on lakisääteisiä asioita. Ihmiset, joita olen ruokalassa nähnyt, hahmottuvat kuka miksikin: ylilääkärin viransijaiseksi, ylihoitajaksi, lääkäriksi, psykologiksi. Ammattiyhdistysaktiivin kanssa olen puhunut ruokapöydässä. Paljon henkilökunnan ruokalassa ei olekaan yleensä väkeä. Jossakin ihmiset nauttivat ateriansa.

Puhuttiin palautteesta, mikä oli koottu kevättalvella aiheena organisaation muutos viime syksynä, kun osastoja yhdistettiin ja akuuttivastaanotto jäi pois. Tuntuu, että vastauksia on siloteltu paljonkin. Lääkäripula on ilmeisesti ollut muutoksen syynä, mutta myös kustannusten säästö ja lopettamisuhka.

Minulla on sellainen näppituntuma, että työ sinänsä ei ole kovinkaan antoisaa. Henkilökunta tuntuu kuitenkin muodostavan elävän yhteisön, joka on muodostunut vuosien mittaan. Henkilökunnalla on jonkin verran yhteistä vapaa-ajan toimintaa, mikä tuo paljon puheenaihetta ja sisältöä. Viikonloppuna oli sulkapalloturnaus, samalla naamiaiset ja yhteinen illanvietto henkilökunnan rantasaunalla. Minua ei ulkopuolisena ollut pyydetty mukaan enkä usko, että olisin jaksanutkaan.

Minua kammottaa näin rutinoitunut, kaavoittunut ja säännelty työyhteisö. Olen varmaan työttömyysvuosieni aikana oppinut erakkoelämän viehätykseen enkä enää olisi kelvollinenkaan sosiaalisiin kuvioihin. Organisaatio on liian suuri. Ehkä viihtyisin jatkuvassa kaaoksessa ja haasteissa, mutta tuskin pääsen niihin käsiksi ainakaan palkkatyössä.

Luin Hesarin Vieraskynä-palstalta Tuomo Kuosan artikkelin Onko pelätty Kiina-ilmiö kaiken loppu vai uuden alku.

Hänen mukaansa kehitys on ollut ylenemistä tarvehierarkian tasoilta toiselle. Uusi talous on tarinayhteiskunnan korkeampien tarpeiden täyttämistä. En muista kenen termi tuo Tarinayhteiskunta on, mutta lohduttaa, jos ymmärrän vaikkapa blogikirjoittamisen olevan Tarinayhteiskunnan toimintoja. Neliskanttinen palikka pyöreässä reiässä voi ainakin kuvitella olevansa mukana jossakin suuremmassa kehityskulussa.

P.S. Kiinnostuin tuosta tarinayhteiskunta termistä ja löysin netistä käsitteitä selvittävän ja perin innostavan esitelmän:

Organisaation @-olosuhteet - viestinnän uusi pelikenttä?

Tekisi mieli siteerata melkein joka toista lausetta!

Työviikko aukeaa edessä

Kevät tekee työtään väsymättä. Seuraan ikkunasta jäitten vähittäistä häipymistä järvestä. Loppuvaiheessa ne muuttuvat mustiksi ja virta ajaa ne lahden pohjukkaan.

Toivon, että saamme puut kasaan savotassani alkuviikosta, kun on parempikuntoisten ryhmiä. Heillä saattaa olla kysyntää terassin rakennustyömaallakin, mutta luulen, että vakituiset ohjaajat tekevät varsinaisen rakennustyön.

Kovin pitkiä työrupeamat eivät ole. Useimmat potilaat tupakoivat. Heille jaetaan sätkiä alussa, keskellä ja lopussa. Välillä on mehutauko, jonne vaeltaminen vie aikansa. Mehutauko pidetään takapihalla olevalla nuotiopaikalla, missä tähän asti on palanut, usein kitkerä tulikin. Osa kitkeryydestä on johtunut, että poltetaan pilkottuja kuormalavoja, joissa on lastulevypalikoita. Minä en yleensäkään polttaisi lastulevyä ympäristön vuoksi, mutta siitä tuntuu olevan eriäviä mielipiteitä. Yleensä vanhemmat miehet jääräpäisesti niitä polttavat, olen huomannut. He tekevät myös muita ympäristörikkomuksia.

Työvuoron jaksottaminen tuttuihin rutiineihin on varmaankin turvallista. Potilaat saavat myös pienen ahkeruusrahan, kun jaksavat osallistua johonkin ns.kuntoutustoimintaan. Monet ovat kärsimättömiä eivätkä oikein jaksa keskittyä. Usein työ on rituaalimaista, eikä siitä juuri tule näkyvää jälkeä. Ainakaan ulkotyö ei ole kovin palkitsevaa, hieman vaikeaa siitä on tuntea työn iloa. Työ on rutiinimaista, ositettua, kaavamaista ja toisten suunnittelemaa, mutta vaikeata sen on olisi toisenlaistakaan olla.

Minun mielestäni työn pitäisi olla jotenkin luovaa ennen kuin se on palkitsevaa. Luovuus tarkoittaa ehkä sitä, että saa tehdä omia ratkaisuja ja sovellutuksia. Minulle itselleni ohjaajan työ on hyvin vähän luovaa. Ainoa mihin olen itse vähän pystynyt vaikuttamaan, on tuohon savottaan pääseminen, ne rankapuut ja moottorisaha. Ne ovat pelastaneet kesäni.

Ei näytä siltä, että pääsisin mukaan Ekokylän maataloustiimiin. Juttelin L:n kanssa asiasta ja olimme yhtä mieltä, että mieluummin kuin antaa maataloustuet toisille, käyttää niitä oman porukan vaatimattomaan palkkaan. Ilmaiseksi en enää lähde tähän toimintaan. Tarvitsisin palkkaa asuntoedun verran. Maanviljelijäksi aiemmin kovasti aikonut M. oli hajamielinen enkä viitsinyt jututtaa häntä hetkeä kauempaa. Avovaimo lähti, hänellä on uusi haku päällä ja hän on mukana jollakin huuhaa-kurssilla. Olimme yhtä mieltä, että asiat menevät niin kuin ne menevät.

Kevättalvella nuoret purkivat kovalla tohinalla ihan hyvässä kunnossa olevan kirpparin. Tiloista piti tulla käsityöläisten työtila. Nyt ei kuulemma tulekaan. Ilmeisesti huonot energiat, L. sanoi ironisesti. Yksi näistä nuorista asuu jo kuulemma muualla, vaikka vielä pari viikkoa sitten oli kovasti vastustamassa ehdotustani avustuksista luopumista ja puhui kauniisti henkisyyden ensisijaisuudesta. Niin sitoutunutta touhua se on. Projekteja aloitetaan, mutta ne jäävät kesken. Se muistuttaa hippiaikaa, jolle tällainen impulsiivisuus oli tyypillistä. Itsekin olen impulsiivinen, mutta pyrin viemään projektit loppuun.

Keskiviikkotoimintana on kuulemma tanssit. Minuakin pyydettiin jäämään ylitöihin. Sanoin, että jos käveleminen kelpaa, mikä ettei. Yritän taas kovasti muistella niitä foxin perusaskeleita, joita E. minulle opetti muutama vuosi sitten. Kävin silloisella taidollani myös kerran lavatansseissa, mutta en nauttinut erityisesti.

Loppuviikosta olen pari yötä tuttavan koiravahtina kylällä, mutta kotonakin pitänee käydä postin hakemassa ja kirjoittamassa palstalle. En aio jättää tätä kesken. Otan tämän haasteena, kuntokirjoittamisena ja luotan, että aiheita löytyy vastedeskin.

Itsensä naurunalaiseksi tekeminen

on ilmeisesti tunnustusmeemin teema.

Olkoon nyt sitten yksi tunnustus:

Minä kattelen joskus tyttöjen kuvia.

Naurunalaiseksi itsensä tekeminen

Mutta minähän teen sitä kaiken aikaa. Mitä eroa sillä sitten olisi!

Yhä enemmän ihailen Krisiä, en tietenkään uskonasioita enkä konservatiivisia ennakkoluuloja , mutta että hän on rehellinen. Kertoo tavallisen ylipainoisen ihmisen arkipäivästä jättämättä häveliäisyyden takia asioita sanomatta. No jotakin olisi voinut.

Hän on niin perin erilainen bloginkirjoittaja.

Ei vain salaisuuksien luolassa vaan kevään kunniaksi

Haastan Tuulikannel-Arjan tunnustamaan jotakin häpeällistä tai haukkumaan jonkun pataluhaksi eikä aina olemaan niin saamarin korrekti. Scillan tulemaan taas tunnustelemaan & herkistelemään muitten kevätsipulien sekaan. Liian pitkä tauko!

Lipposilla

ei ole asiaa Joensuonkankaalle, sain kokea ja pyöräillä 70 km. Tiet olivat asfalttia ja aurinko alkoi lämmittää aamun aikana. Tie luontoreservaattiin muuttui lumiseksi ja luovuin. Päämäärä ei olekaan tärkeä vaan matka.

Pyöräilystä vielä puoliammattilaisen korjaajan ohje. Pyörä ei ole lopussa, jos ketju katkeaa, laakeri rikkoutuu, poljin jumittuu. Ne on aivan helppo korjata ja vaihtaa, kun esimerkiksi muistaa, että toisessa polkimessa on päinvastaiset kierteet. Ammattilaisen korjaus tulee kyllä kalliiksi.

Multian pieni, sievä kirkonkylä on järvien keskellä. Keuruukin on itse asiassa saarella. Multialla olivat kaikki kolme kauppaa auki, kilpailu on kova, sentit täytyy saada talteen.

Multialla on muutama hieno luonnonnähtävyys. Aika lähellä Joensuonkankaan tienhaaraa on Karhunahas, niminen jyrkänne, jonka läpi tuo joki virtaa. Sieltä jostakin on jotenkin kotoisin Suomen ilmailun pioneerisuku, Karhumäen veljekset, jotka perustivat Karairin, joka muistaakseni sulautui Finnairiin tai sen edeltäjään Aeroon. Nämä veljekset lennättivät väkeä Suomen paikkakunnilla vuosisadan alkupuoliskolla. Multialla sattui muuten joku vuosi sitten yksi harvoja tapauksia, että karhu tappoi ihmisen. Aasinsiltoja kerrakseen.

Vielä yksi interblogaus, joka liittyy jotenkin huuhaa -teemaani. Muistui mieleen kuinka minua on ärsyttänyt näitten henkisten kanssa tämä kvanttimekaniikkaan vetoaminen. Se on muka selvittänyt jumalan olemassaolon, olemisen kahdessa paikkaa yhtä aikaa, ufot ja toisen todellisuuden, ja vaikka mitä muutakin.

Sunnuntai-lahjaksi lapsenmielisille, sivuilleni tullut tällä haulla:uskovaisvitsit.

Maanviljelijä

Oikea maanviljelijäperhe olisi tarjolla meille maanvuokraajaksi. Nuori lapsiperhe, jossa rouva harvinaisen tuhti. Hänellä oli sama sukunimi kuin kunnasta kotoisin olevalla potentaatilla, joka aivan äsken oli MTK:n valtuuskunnan (mikä on oikea termi?) puheenjohtaja. Siis merkittävä luottamustehtävä, vaikka oikeasta vallasta en tiedä. Se varmaan oli ekonomisteilla.

Minunkin etäinen sukulaiseni oli ehkä parikymmentä vuotta sitten samassa tehtävässä. Hänen nimensä oli Paavo Onnela. Hän oli muistaakseni perhettä, josta useat lapset lähtivät opintielle, Sodankylän Siurunmaasta samaa Onnelan sukua, josta kerroin Jaakko Fellmanin Lapin klassikon, Poimintoja muistiinpanoista siteerauksen yhteydessä. Muistan kuinka vanhat tädit sanoivat väheksyen noitten fiksujen lasten isästä, ettei se Nestori ollut mikään aikaan saapa mies.

Tässä maanviljelijä-asiassa meillä on oikea dilemma. Nyt kun nykyisen viljelijän kanssa on sopimus, että osuuskunta nostaa tuet, hän korjaa vain sadon, eikä maksa vuokraa, hänen ei ole kannattanut satsata peltojen hoitoon. Ne ovat päässeet rikkaruohottumaan aika pahoin. Viime vuosina hän on korjannut vain säilörehua, tehnyt niitä dinosauruksen munia.

Uusi vuokraajaperhe nostaisi tilan ehkä kuntoon, maksaisi vain seudulla käypää peltovuokraa ja ottaisi itse tuet, jotka tosin lähivuosina vähenevät EU:n laajenemisen tähden. Tällä hetkellä ero saatavan vuokran ja tukien välillä on ehkä 8000 €. Se on iso raha. Se voi olla niin iso raha, että oli ehkä väärin pyytää maanviljelijäkokelas tänne hukkaamaan aikaansa. Nykyinen viljelijä on valmis jatkamaan samoilla ehdoilla, luvaten ehkä vähän parempaa. Maanviljelyksestä periaatteessa kiinnostunut M. on tutustunut E:iin ja haluaisi toimia tämän kanssa. Kaksi vanhempaa maailmaa kokenutta miestä ja nuori maanviljelijäperhe eri vaakakupeissa. Kumpi painaa enemmän?

Blogaamisasiaa

Seurasin ohimennen kävijämittaria. Se kohosi hiljaisena lauantaina lähelle 200:aa. Suuri saavutus minulle. Yritän leikkiä tiedotusvälinettä. Hiljaisena päivänä lukijoita kuitenkin kertyi. Yritin pienoiskoossa ihan iltalehtimäisiä asioita, kuten hyökkäys nimimerkki Kuhla Kaania vastaan. Minusta levikkityö ei ole hävettävää, mutta tietenkin pyrin olemaan osallistumatta moraalittomuuteen.

Oli ilahduttavaa kuulla TSalon linkistä, joka lupaa menestystä blogimedialle. Hän on muutenkin ollut selvillä jo pitkään blogien merkityksestä ja mahdollisuuksista. Mieleen tulee toinen, jolla on samantyyppinen näkemys, on blogistien lemmikkipoika, Skitso-Janne, ei millään kateudella, ei ei.

Klingen päiväkirja

Pääsin melkein loppuun Klingen. Ihailen hänen kulttuurillisuuttaan ja eurooppalaisuuttaan. Mieleen jää eurooppalaisten kielten puolustaminen ja haikeus, kun itsekin tuntee vain hieman anglo-saksisuutta alkukielellä ja ruotsalaisuutta. Olen aina ihaillut kalvinististen amerikkalaisten ahkeruutta, dynaamisuutta ja aikaansaavuutta, mutta toisaalta minua puhuttelevassa amerikkalaisuudessa on koko ajan eurooppalaisuus mukana. Hieman Klingekin tosin piirtää karikatyyriä rumasta amerikkalaisuudesta. Maahan mahtuu paljon muutakin kuin Hollywood ja viihde.

Menin lankaan, osittain, kun kannatin Saddam Husseinin diktatuurin hävittämistä. Viime aikain tapahtumien valossa sota alkaa näyttää toivottomalta, vaikka paljon virheitä on ollut amerikkalaisten asenteissa ja sotilasjohdon historiattomuudessa, mikä ehkä olisi ollut vältettävissä paremmalla taustatyöllä ja uskomalla älymystöä.

Klinge opettaa, että syitä tapahtumiin on aina monia. Yhtä totuutta ei ole. Sen verran minäkin muistan, että Neuvostoliiton epäkohdat eivät tulleet yllätyksenä muille kuin ehkä taistolaisille.

Minä vain vähän tappasen

On siinä nuorten naisten ritari, oikea ritari Siniparta, jonka mieli askartelee salanimen suojissa erilaisissa perversioissa, ihmissyönnissä, rivoudessa ja tappamisessa. Nyt hän on hetkeksi pakoitettu kiltteyteen, kun nuori neito niin kiittelee suojelemisesta. Paraskin ritari! Oikeastaan hän haluaisi ryöstää, raiskata ja raivota mongoliruhtinaan hahmonsa mukaisesti.

Panu H. on myös syyllistynyt ikäviin asioihin. Hänen raivoisat kirjeensä ovat oman tyylilajinsa huippua eikä varmasti kukaan ole ansainnut sellaista. Samalla kuitenkin: Hän esiintyy nimellään, yrittää tehdä esiintymisensä psykologiset syyt uskottaviksi ja samassa hahmossa on ihailtu kirjoittaja ja älykkö. Tiramisun naiset ovat jopa koettaneet flirttailla hänen kanssaan. Minä kyllä olisin sulanut jo aikoja sitten.

Tuo otsikko on muistuma veljentyttärestäni, joka kerran pienenä istui mahani päällä leikkuuveitsi kädessään ja sanoi nuo sanat.

Pientä elämää

Ikääntyneen poikamiehen surkeassa elämässä on myös joitakin valopilkkuja. Yksi niistä on oma rauha ja oma päätäntävalta. Saa olla juuri niin boheemi, pedantti tai molempia vuorotellen kuin kyvyt antavat mahdollisuuden. Siivoamisen ajankohta oli parisuhteiden yksi suurimpia koetinkiviä. Nytkin olen viikkoja myöhässä.

Jos olisin asiakkaani, minut ehkä laitettaisiin valvontaan, mikä opettaisi minut pitämään asioistani huolta. Tuntuu, että monet potilaat eivät vain selviä kylmässä maailmassa ja se on syynä kalliiseen erikoissairaanhoitoon. Muutaman päiväpaikan hinnalla monet pystyisivät elämään koko kuukauden, jos vain jaksaisivat ja osaisivat huolehtia itsestään. Uskon, että sairaalahoitoa yliarvostetaan. Kaikki tehtävät on eriytetty ja henkilökuntaa onkin enemmän kuin potilaita. Sairasta.

Tänä kylmänä viikonloppuna aion Multialle päin pyörälläni. Siellä on muuan ikimetsä, jossa en ole käynyt. Olen yrittänyt jutella pyöräilystä eräälle potilaalle, jonka omat suoritukset ovat aivan eri luokkaa. Hän pyöräilee kesäisin pohjoiseen, teltta mukanaan. Minä olen siinäkin harrastelija. On mukava yrittää viljellä small talkia, koska toiset siitä kuitenkin ilahtuvat. Mielessä on joskus, että olenko tunkeileva, jos yritän rikkoa hiljaisuutta.

Suvaitsevaisempia nämä mielisairaalan potilaat ainakin ovat kuin keskiverto-suomalainen. He eivät vähästä hätkähdä. Heille ei sallita ärhäkkyyttä ja se lääkitään helpolla piiloon. Meno on suurin piirtein yhtä flegmaattista kuin suurkaupungin metrovaunussa. Mukaan sattuu joskus pulputtavia erikoisuuksia, joihin kukaan ei kiinnitä mitään huomiota. Vihaisuus sinänsä on yksi kaupunkilaisen elämänmenon ominaisuuksia. Ärhäkkyys itsessään on piristävää, jos siihen ei liity pelottavaa kaunaa.

Uusi harrastus?

Ruokapornon parhaita perinteitä edustava norjalaiskokki opetti snapsien valmistusta. Nyt kun viinan hinta on halvennut ja Virosta pystyy sitä hakemaan vielä halvemmalla, tässä on varteenotettava harrastus nettikirjoittamisen ohella tai sijasta. Akvaviitin teko vaikutti helpolta. Mustikkaviina näytti hyvältä. Muistan kyllä kuinka muuan ruotsalainen kaveri kehotti joskus mausteviinojen tekoon, mutta liitin sen niin paljon vaivalloiseen kotipolttoiseen, etten silloin havahtunut.

Päiväkirjailua

Lueskelen Matti Klingen Päiväkirjastani 2002-2003 syvästi ihaillen. Omistaisipa edes pienen osan hänen sivistyneisyydestään. Lukemalla voikin sen tehdä. Mikä taivaan lahja blogikirjailemiselle olisi hänen kaltaisensa tai edes puoletkaan.

Amerikkalaistyyppinen viihteellistyminen pilaa loputkin Suomen kansasta mikä koululaitokselta jäi tekemättä. Viihteessä on aina tarjolla kevytkenkäistä ajantappoa eivätkä julkisen tv:n kansansivistysohjelmat, hienot dokumentit ja keskustelut tehoa niihin, jotka sitä tarvitsisivat. On aina yllätys, kun joutuu kansan pariin, kuinka latteaa arkipäivän elämä on. Puheenaiheet ovat mielenkiinnottomia, kahvi laihaa. Kohu kiinnostaa kansaa, mutta siitäkin otetaan vain se pinta.

Rr...Rr...Rr...

Iso mies lähetti keväthuutonsa kaiken muun kohinan sekaan. Autoimme ensin muutossa ja sitten olimme rantasaunan maastossa valmistelemassa kesäprojektia. Taitavat, artesaanikouluja käyneet ohjaajat ovat rakennelleet terasseja ja laitureita ja entistäneet upeaa rantaa viime vuosina. Eihän se ihan ole vallitsevan hoitoideologian mukaista, kun ohjaajat itse tekevät ammattityön, mutta mielestäni näitä rajoja tuleekin taivuttaa.

Potilaat eivät jaksaneet kantaa sivuun poistettavia laattoja. Siinä sain päivän annoksen fyysistä työtä. Olisin vielä sahannut moottorisahalla, kun työpaikalla on oltava, vaikka toimettomana, mutta saha on liikkeessä korjattavana. Blogia saa kirjoittaa talon ajalla. Ystävällinen kaupungin teknikko antoi eilen luvan varastoida rangat metsän keskelle odottamaan sinne tulevan tien. Uudesta savotasta meille on luvattu kaikki hukkapuu. Siinä on oikeastaan minun muistomerkkini tästä lyhyestä ajasta töissä täällä, iso puukasa.

Kasasta mieleen. Lukiessani Kasablogia, huomasin poikien maalanneen itsensä nurkkaan. Kunnian vuoksi on nyt poistuttava foorumilta ainakin vähäksi aikaa. Toivottavasti siitä tulee yleisempääkin, ja hienoa ja dynaamista instrumenttia rukataan entistäkin toimivammaksi, jotta kaikki olisivat tyytyväisempiä. Tulisi kaikki voittavat - tilanne.

Hirveitä harhoja

ja ääniä sanoi nuotiolla istuva mies kuulleensa taas. Potilaat, aivan kuin muutkin suomalaiset, tunsivat kauhua Helsingin kirveshyökkäyksestä. En voinut siinä tilanteessa kysyä äänien laadusta. Mies halusi niistä ilmeisesti kertoa, mutta ympärillä oli liian monta kuulijaa, jotka samalla tunsivat puistatuksen ajatellessaan selittämätöntä väkivaltaa. Jokainen kuvitteli ehkä itsensä hetkeksi sekä hyökkääjän että uhrin asemaan.

En voinut sanoa miehelle, että ehkä äänien kanssa voi tottua elämään joutumatta lääkkeitten avulla tököksi ja tunteettomaksi. Voi olla, että moni taiteilija käyttää niitä luovuuden lähteenään. Riippuu tietenkin äänien laadusta. Luulen, että ne tulevat samasta lähteestä kuin unet. Unet voivat olla painajaisia tai sitten mitä ihanampia. Minulla ei jää muistikuvia juuri kummastakaan.

Varmaankaan tinnituksessa ei ole mitään hyvää. Niin kuin ei migreenissäkään. Itse en uskoisi kestäväni kumpaakaan. Nuorena sairastettu aivokalvon tulehdus ja kova pääkipu oli aivan sietämätöntä. Kahvinkaan vierotusoireitten kanssa en jaksaisi elää monta päivää pitempää aikaa. Huumausaineitten vierotusoireet mahtavat olla vielä paljon pahempaa. Onni tuntuu nykyään olevan herätä terveenä ja suhteellisen kivuttomana. Se onni on ohuen langan varassa. Vain se lanka erottaa minut niistä hävinneen arvan saaneista, joitten seuraan olen muutamiksi kuukausiksi päässyt.

Liikunta on tärkeää. Nyt kun ajan työmatkat pyörällä, se melkein riittää eikä tarvitse lähteä enää lenkille. Kirjoittaminen tuntuu melkein yhtä tärkeältä kuin liikunta. Ajattelin eilisen listamenestyksen aikana sitä onko mieltä vaatimattomilla lahjoilla ja sanottavallaan yrittää muka leikkiä jotain nettikolumnistia. Mutta jos en itse pitäisi itseäni edes sen arvoisena, olisin todella oikeasti syrjäytynyt.

Tärkeätä se oman arvon kokeminen tuntuu olevan muillekin. Esimerkiksi To pohtii jossakin keskustelupalstalla, että ei olisi hyvä, jos joutuisi päivittämään useammin kuin mikä tuntuu hyvältä. Laatuhan siinä kärsisi. Miten niin joutuu? Onko listamenestys niin tärkeää? Bloggaaminenhan on vapaata kansalaistoimintaa kuten minullekin eilen huomautettiin.

Motivaatiosta sitten Juuso Hyväriselle. Listan jälkipäässä ei ainakaan päivitystiheys ole yhtä suuri kuin alkupäässä. En tiedä kertooko se motivaatiosta. Minusta blogi on kuin päivän lehti. Se on parhaimmillaan, kun otsikossa lukee 100 %. Ihan selvästi vähemmän tunnetuissa blogeissakin on paljon ainesta, mutta monen into lopahtaa ja osa syystä voi olla vaikeudessa päästä esille.

Minulle huomautettiin myös epäkohteliaisuudesta ja nälvimisestä. Itse pidän asennettani enemmän kriittisenä ja analyyttisenä. Jotkut kommentit ovat kuvanneet omia turhautumisen tunteitani eikä toisten laatua. Silti rajoja hipovat rimanalituksetkin ovat ihan ok. Kuinka hienosti esim. Kris otti häneen kohdistuvan parodian, nauramalla iloisesti. En minäkään yöuntani menettänyt hurjan mongolin hyökkäyksestä. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Työmatkallakin voi joutua eettisiin ongelmiin. Eilen aamulla lähistöllä asuva maanviljelijä, miellyttävä kaveri, joka on tehnyt tienvarrella sijaitsevassa metsissään uuden ajan hakkuun, kun kannotkin on kerätty kasoihin poisvietäviksi ja maapohja pahoin myllerretty, oli pysähtynyt tien sivuun. Hän ehti kertomaan tilanteen minulle, mutta en itse pysähtynyt. Hän oli tarkastelemassa suurehkoa lintua, joka oli lentänyt autoa päin. Sen silmät olivat rikkoutuneet. En tiedä minkä ratkaisun hän teki, lopettiko linnun. Raukkamaiselta olisi varmaan tuntunut jättää se kitumaan. Luulisin itse toimineeni niin, mutta onneksi en joutunut nyt päättämään.

Onnistuinpas

Kotiin tultuani huomasin blogin kävijämittarin raksuttavan täysillä. Saattaa olla, että tulee oma henkilökohtainen ennätykseni. Eikö bloginpidon yhtenä tarkoituksena ole räksyttää kunnes saa jonkun kimpaantumaan. Vaikeaa se on, sillä linkkaaminen on samalla toisen promotoimista.

Samik on vastannut asiallisesti ja kunnolla. Kuten kirjoitin jollekin hän on tullut luoneeksi jotakin "elämää suurempaa". Huvittavaa on sitä vastoin joidenkin luutnanttien hännystelevä asenne. On majeesteettirikos jos uskaltaa arvostella ja hakea keskustelua. Me suomalaiset emme oikein tiedä, mitä on kriittisyys. Sitten tulevat tietenkin solvaukset aseiksi, kun argumentit eivät riitä.

Onhan myös Kasan Jussin ja T0:n asenteessa myös jotakin pientä itsekästä kukkulan kunkun tuntua. Lyön vetoa, että Jussi ja knit eivät poista Kasaa top-listalta. He eivät tunnusta turhamaisuuttaan, minkä T0 taannoin teki, kun aikoi poistua narsistien areenalta. Narsismi on ihan legitiimiä, sehän on kansalaishyve suorastaan.

Odotan muita, jotka Samikin lailla tunnustavat kiihkotta Listan muuttamistarpeen: On tarve tukea ja kannustaa aloittavia kirjoittajia ja houkutella mukaan uusia.

Ja vaikka ei olisikaan mitään tarvetta muuttaa, kysellä aina voi ja pitää. Mielisairaalassa osallistuin tänään puolinukuksissa kuntoutustoiminnan kyselylomakkeen laatimisistuntoon. Vaikka pidänkin tarjontaa konservatiivisena ja kesynä, asenne on silti oikea. Käyttäjillä, heikoista heikoimmillakin, on oltava mahdollisuus arvioida palveluja. Tässä blogiasiassa on tietenkin kyse ilmaisesta palvelusta ja erittäin suuresta kulttuuriteosta sinänsä, mutta senkään ei mielestäni pidä estää kriittisyyttä ja mahdollisuutta vaikuttaa. Demokratialla on ehkä 60-lukulainen kaiku, mutta silti se on vahva voima.

Se mitä motiiveja meillä kaikilla on kirjoittaa tai olla kirjoittamatta, seurata nettiä ja top-listaa, taitaa olla meidän jokaisen yksityisasia. Hanki itsellesi elämä, on kipeä eksistentiaalinen kysymys, joka meidän on ratkaistava ihan itse.

Millaista on yhteisöllinen uudistaminen

Esitän näitä ajatuksiani omassa blogissani näin laajasti enkä keskustelufoorumilla, joihin en ole tottunut ja jotka eivät toimi mielestäni kunnolla.

Puhun Pinserin blogiyhteisön kehittämisestä.

Yhteisössä voidaan yrittää harjoittaa todellista demokratiaa toisin kuin valtiossa. Tai ainakin pyrkiä siihen. Avain muutokseen on keskustelu.

Se, että olen kiitollinen Pinserin pitäjälle foorumin luomisesta, ei tarkoita sitä, että hänen tulisi itsevaltiaasti yksin päättää mahdollisista muutoksista ja kehittämisestä.

Yleensäkin käyttäjiltä monessa paikassa kysytään mielipiteitä asiakastyytyväisyydestä ja kysytään muutosehdotuksia. Sellainen kysely voisi olla paikallaan Pinserissäkin. Vai pelätäänkö ketsuppiefektiä ja sitä, että ketsuppia eli muutosvaatimuksia tulee liikaa, jos korkin avaa ja hakkaa pulloa? Voisi puhua myös pullon hengestä.

Voihan myös olla, että järjestelmä on nyt paras mahdollinen kaikista mahdollisista, eikä muutoksia tarvita.

Sellainen avoin kysely tuntuisi parhaimmalta aluksi. Ei niin, että joku esittää jonkin muutosvaatimuksen ja pitäjä kuin paniikissa tekee jonkin toimenpiteen. Heittää kuin luun koirille.

Jos tulee muutosvaatimuksia niin niitten pohjalta voisi sitten tehdä jäsennellymmän kyselyn tai vaikkapa äänestyksen. Sitten kun tulee kyselyjen tulkinnan ja päätöksen aika, listan pitäjä on edelleen avainasemassa.

Nyt tämä top-listan poistomahdollisuus vaikuttaa vähän hätäiseltä eikä riitä kehittämiseksi. On ihan kiva ollut seurata päivityksiä. Blogien viehätys on ajankohtaisuudessa ja on ihan mukavaa nähdä, kun kauan hiljaisena ollut herää eloon ja hänellä on ehkä tuoretta sanottavaa. On ihan mukava saada olla näkyvillä.

Sijoittumislista sinänsä on dynaaminen, mutta tuntuu väärältä, että viikkojakin vaiennut sijoittuu hyvin, vaikka hänellä ei ole ollut mitään sanottavaa. Ehkä voi sanoa, että hänen sanansa painaa kuitenkin niin paljon enemmän kuin jonkun toisen, en tiedä.

Se, että listan loppupäässä olevat eivät päivitä/kiinnosta voi johtua osittain turhautuneisuudesta. Voisi kuvitella, että yrittämistä palkittaisiin. Siis että päivittämättömyys pudottaa nopeammin kuin nyt. Voisi olla myös, että kokonaislukijamäärät voisivat vaikuttaa sijoitukseen. Luulisi, että sivuilleen voisi sijoittaa pienen käyntimittarin, jonka top-lista käy lukemassa.

Se saisi huipulla olevat myös terästymään. Määrä ei tietenkään korvaa laatua.
Sijoittumisen laskukaavoista voisi siis keskustella.

Avoimella asenteella voisi tulla sellaisia näkökohtia, joita kukaan ei ole tullut ajatelleeksi.

On hienoa, että on Pinserin listaa pidetään pystyssä vapaaehtoistyönä. Miksi jokin blogit.fi päästetään näivettymään? Miksi samoin tapahtui blogi-wikille? Miksei Koirapuistossa ole kiinnostavaa keskustelua? Miksi Pinserin listakin välillä tuntuu kuivahtavan? Miksi suurin osa uusista yrittäjistä lopahtaa? Miksi Pinserin lista antaa edelleen kapean kuvan suomalaisista kirjoittajista. Media sinänsä on erinomainen ja voisi toimia kansalaisvaikuttamisen merkittävänä kanavana. Nyt se on aivan marginaalinen.

Onko vika avoimuudessa tai paremminkin sen puutteessa? Olisiko yhteisöllisellä keskustelulla, keskustelun hakemisella ja rohkaisemisella eväitä tilanteen parantamiseksi.

Ääniä päässä

Muuan ulkotyöläinen valitti päässään kuuluvista äänistä. Muuten hän oli mitä parhain empaattinen keskustelija. Sanoin, että on aivan mahdollista kuulla päässään radiolähetyksiä hampaitten amalgaamipaikoista. Lahdessa jopa luutut ja paistinpannut soittelivat ennen vanhaan lauantain toivottuja. En saanut vielä sanottua rehellistä mielipidettäni.

Äänet päässä pitäisi ottaa rikkautena. Ei tule aikakaan pitkäksi. Minun lyhytaikaisella asuinkumppanillani päässä kuului mitä erilaisempia sanomia, silti hän on nykyään ihan hyvin menestyvä lääkisläinen. Sairaanhoitojärjestelmä tekee ihan väärin, kun yrittää lääkitä ääniä pois. Ihminen menee ihan tönköksi, tropit ovat vaarallisempia kuin itse tauti.

Odotan päivää, jolloin voimme leimautumatta keskustella erilaisista päässämme kuuluvista äänistä. Esimerkiksi arvostetulla blogistikollegalla, Kuhla Kaanilla kuulunee päässä monenlaisia ääniä ja aina on yhtä kiva, kun toisetkin saavat ottaa niihin osaa. Hänet on blogistanissa rankattu arvostetuksi humoristiksi. Blogistanissa vallitsevan myötäelämisen syvyydestä kertoo, että hän saa ilmaista itseään vaikka kerran kuussa, eikä rakkautemme siitä vähene. Ei haittaa vaikka sanottavaa ei juuri ole silloinkaan. Tätä on todellinen empatia.

Diagnoosi

Näin vähällä psykoalan koulutuksella ja työkokemuksella pystyin näköjään tekemään oikean diagnoosin hurjasta Kuhla Kaanista jo alkuvaiheissa. Siis vakavia mielenterveyden ongelmia.

Töissä muuan vakiulkotyöläinen, nuorehko naisihminen lohdutti, kun kerroin, että moottorisahasta meni käynnistysnaru poikki: "Rohkaise itsesi, sano vain rohkeasti mitä on tapahtunut ja kerro pannuhuoneen miehille asiasi". Tällä tytöllä on lempeä ja rakastava luonne ja hieno asenne. Yksi ja toinen saa halauksia ja suukkoja.

"Minä olen iso poika", vastasin. Olisin voinut itsekin tuoda uuden narun, mutta ukot aikoivat hoitaa homman.

En jaksa lakata ihmettelemästä byrokratian määrää sairaalan organisaatiossa, kun kaikki vaatimattomatkin jutut pitää sovitella yhteen. Liian kuolettavaa minun makuuni. Spontaanisuudella ja rajoja ylittämällä toimintaa voisi olla paljon enemmän. Mutta potilaat tarvitsevat ilmeisesti enemmän rutiineja.

Uskallanko enää kehuakaan ketään, en edes poikaystävääni Panua. Olen minä tosin antanut risuakin. Ei, pelot leimautua homoeroottiseksi eivät kuulu fobioitteni listalle. Edes listaa ei taida olla. Ehkä sänkypaketiksi joutuminen korkeintaan, mutta se taitaa olla vielä kaukana.

Hiihtäjälle

Erkki Lampén

Seurasin päivittäin hiihtoretkeäsi Suomen halki siitä lähtien, kun matkapäiväkirjasi ilmestyi Pinserin blogilistalle. Kirjoitin usein matkastasi omassa blogissani ja siteerasin merkintöjäsi. Toivottavasti en ole syyllistynyt copy-right rikokseen. Huomasin kauhukseni c-merkin. En voinut kysyä lupaa, kun ajattelin, että tuskin otat vastaan sähköposteja kännykkään. Miten muuten kännykän lataus onnistui?

Ihmettelin, kun tietooni tuli vain kolme lehtijuttua matkastasi. Minusta Lapin Kansa olisi voinut mainita, että kirjoitat matkaraporttia. Onkohan nuivuuteen syynä se, että sinua pidetään Kodin Kuvalehden edustajana eikä media halua edistää kilpailijoita?

Näissä blogisteissakin oli mielestäni aika vähän niitä, jotka kommentoivat matkaasi, vaikka sinua luettiin paljon. Tämä on sinulle itsellesi varmaankin jäänyt ihan pimeään.

Matkasi puhutteli keski-ikäistä, kuolemanpelkoista miestä. Tuli ajatuksia siitä, pystyykö enää itse urotekoihin ja erinäisiin suorituksiin. Se oli lukijallekin mielen matka, vaikka se oli fyysinen huippusuoritus mitä suurimmassa määrin.

En tiedä kuinka olit perehtynyt blogimediaan. Mielestäni siinä olisi suuri mahdollisuus kansalaisvaikuttamiselle ja monelle muulle hienolle asialle. Vaikka blogismi on vuodessa kasvanut paljon ja jos kasvu jatkuu ja tilanne on pian hyvä, en pidä kuitenkaan sitä kypsyneenä täyteen kukkaansa. Kuitenkin tämä on ennen kaikkea nuorten kaupunkilaisten väline. Kaipaan mukaan suuria ikäluokkia ja heidän muistojaan ja muistelmiaan. Tietenkin pitää olla edes jonkinlainen ilmaisukyky, jotta saa lukijoita. Blogilistan takapäässä saattaa olla varsin turhauttava olla. Jotkut, ihan hyvätkin kirjoittajat saavat olla syrjässä. Miten sitten kävisi, jos suuri yleisö todella löytäisi blogit?

Sinä olet ammattikirjoittaja ja sinulla on kirjoituskanava, voisitko kuitenkin ajatella jatkaa blogikirjoittajana kaiken ohessa? Tai nyt ainakin tuntuu siltä, että matkoista kertovat blogit ja Lampénin Erkki kuuluvat yhteen.

Tyylikäs lopetus ja poistuminen, vaikka lukijaa jää kismittämään. Mitä sitten? Miten onnistuu sopeutuminen normaalielämään? Miltä matka tuntuu jälkeenpäin? Mitä jäi mieleen? Eiköhän lisälehti matkapäiväkirjaan olisi lukijoiden huomioon ottamista.

Puutarhassa iloisesti puuhailevia,

vapaita ihmisiä näkyy täällä ensi kesänä, jos yhteisön suunnitelmat toteutuvat. Meillä on muutama romanttinen vanha rouva, joka muistelee yhteisön alkuaikoja nostalgian armahtavassa valossa. Minä en sitä tee.

Ennustan, että maat kasvavat rikkaruohoja ja tuotosta ei oikein tule. Mukava puutarhassa on puuhailla ja laittaa siemenet ja taimetkin maahan kun aurinko paistaa, mutta siihen se sitten loppuu, sanoo kyyninen ennustaja. Minä muistan kuinka niitä palstoja kokeiltiin ja kuinka ne kasvoivat rikkaruohoja. Viimeiset vuodet, kun olemme Tuulikin kanssa hoitaneet asioita suht. rationaalisesti, satoa on tullut. Mutta se ei ole sitouttanut ihmisiä puutarhatöihin.

Minä luulen, että kasvimaa syntyy vain jos siitä on kasvattajalleen jotain konkreettista hyötyä ruokapöytään, kuten Karjalassa, Venäjällä ja Virossa tai Suomessakin ennen vanhaan.

Lupaan syödä vanhat saappaani, jos erehdyn ennustuksessani. Tietenkin voi olla muutamia hyviä palstoja, joista yksi on Tuulikin. Itse en taida palstaa ottaa. Ehdinpähän vaikka sieneen paremmin.

Onpa puheliasta porukkaa

Huomaan yhtäkkiä olevani joukon sosiaalisemmasta ja puheliaammasta päästä. Eivät nämä muuten potilaita olisikaan, jos ei heitä jokin vaivaisi. He eivät juuri puhu keskenäänkään. Aina kuitenkin löytyy kyllä joku, jolta juttu käy edes vähän.

Työ ei heille oikein maista, mutta se ei olekaan tarkoitus. Minun kaimani, nuori poika oli kyllä oikein ripeä. Hän vastasi tykkäävänsä metsässä olemisesta, kun kysyin. En tiedä heidän taustojaan. Voisin ehkä käydä raporteilla osastoilla, mutta se tuntuisi liian uteliaalta. Sinänsä kyllä askarruttaa, mikä on tehnyt kunkin sellaiseksi, mitä hän on.

Vieroitusongelmia

Mikä nyt eteen, kun yhtäkkiä:

Irtain ahkio syöksyi kuruun kylpemään, aisan kiinnike katkesi, olen liian väsynyt ajatellakseni mutta ei se mitään, sillä tämä on Nuorgam.

Hiihtäjä on saapunut maaliinsa ja se on: LOPPU

Enkä tiedä onko pieni ponnistukseni tuoda hiihtäjälle näkyvän arvostuksen kohteessaan, tuottanut mitään tulosta. Kuvittelen varmaan turhaan hurraavia koululapsia kuin ennen, kun hurrattiin kansakoulun hiihtokilpailuissa maaliin tulevaa.

Täytynee itse lähteä seikkailemaan jossakin vaiheessa. Tämä on karua, omaan napaansa tuijottavaa kansaa.

Aamun auetessa

hiihtäjä on matkannut koko yön. Harmi, kun matka on käytännöllisesti katsoen lopussa. Toivottavasti hän vielä summeeraa matkaansa tai jopa muistaa lukijoitaan ihan uudella blogilla. Pelkäänpä kuitenkin, että Kodin Kuvalehti saa hänen tuotoksensa; täytyyhän hiihtäjänkin elää.

Vilahti mielessä, kun näin hänen copyright -merkkinsä, että olen siteerannut lupaa kysymättä, mutta eikös se ole maan tapa. En usko utsjokisten olevan tarpeeksi ei-provinsiaalisia jaksaakseen toimia tai sitten he ovat liikaa tottuneet kaikenlaisiin friikkeihin ja mahtimiehiin, joita siellä lappaa.

Vien aamusella yleensä edellisen päivän Hesarin Olaville. Hän ei huonokuuloisena käännä edes päätään. Monesti hän istuu tietokoneen ääressä ja katsoo kaukaisuuteen. Hän on yli 8-kymppisenä opetellut tietokoneen peruskäyttöä. Aikaisemmin hän ei koneeseen koskenut, mutta kun on joustava ja hetkeen tarttuva nuorukainen, mikään ei ole mahdotonta.

Illalla autoa ei näkynyt pihalla. Minulla olisi ollut hänelle parikin positiivista uutista. Kaksi mahdollista ostajaa hänen aurinkopaneeleilleen ja tieto Internetistä, että irlantilainen pieni kaasutukseen perustuva sähkön- ja lämmön tuotantoyksikkö puksuttaa ja voi hyvin. Se toimii energiapajulla. Jos olisi rahaa ja valtaa saada asioita liikkeelle, siinä olisi maatilakokoinen ratkaisu. Harmittaa, kun rahaa maassa on syytää vaikka mihin turhuuteen, mutta todelliset asiat jäävät toteuttamatta. Eri puolilla maailmaa sijaitsevilla, kaasutukseen perustuvista voimaloista on oma luettelosivunsa.

Onneksi tänä murheellisena kevätaamuna on valopilkkuja, joista aamu-tv kertoo:

- Maailman suurimmassa demokratiassa, Intiassa, järjestetään vapaat vaalit tietenkin. Intian vegetaarinen ja rauhanomainen (liittyvät yhteen) väestö hoitaa tyynesti demokraattiset velvollisuutensa turvautumatta väkivaltaan.

- Palestiinan syytön kansa ja etenkin Hamas- järjestö, jota israelilainen väkivaltakoneisto aiheetta vainoaa, katsoo eteenpäin ja vetoaa YK:n, jotta tämä tuomitsisi Israelin agressiot.

Osaavatko ne Utsjoella

hoitaa korttinsa kunnolla ja järjestää hiihtäjälle mukavan tulon maaliin? Sain ainakin sähköposti-kontaktin sivistystoimen johtajaan, joka on entinen työkaveri ja jonka lapset opetin lukemaan. Ekaluokkalainen ainakin tykkäsi minusta, kun minulla oli aikaa - ja minä tietenkin hänestä. Meillä oli ihanteellisen pieni ryhmä. Yleensäkin minulla on aina ollut pieniä luokkia enkä ehtinyt väsähtää ja käsitellä oppilaita massana, mikä muuten on ihan pakko. Nyt hän on jo iso neiti.

Olin päivällä uupua metsätöihin, selkä oli kipeä ja askarrutti miten saamme rangat pois metsän keskeltä. Kantomatkaa on melkoisesti ja potilaitten pinna lyhyt. Reunoilta kyllä on ollut helppo hakea, mutta emme viitsi turhan takia kaataa laitoksen maataloustraktoria.

Miksi kirjoitan,

olen joskus miettinyt. No, en ainakaan sen tähden, että maailma sitä tarvitsee. Ainoastaan itseni takia. Tiedän hyvin, että kaikessa mitä olen tehnyt, olen aina ollut hieman keskitasoa alempana. Itselleni on tärkeää kirjoittaa paljon, joka päivä ja parikin kertaa päivässä. Kirjoittamiseni on selvästi itseterapiaa. En koskaan ollut voinut kirjoittaa vahakantiseen vihkoon. Tietokone oli se väline, joka mahdollisti kirjoittamisen. Se on tarpeeksi neutraali, viileä. Aloin kirjoittaa joskus ehkä kolme vuotta sitten omaa privaattia päiväkirjaa, jonka sitten jätin, kun ryhdyin tähän nettitouhuun. Minulle on ihme, että lukijoita käy. Martinin mielestä syy on tirkistelyn halu. Itse yritän kirjoittaa yleisistä asioista yksityisyyden välityksellä. Kaikesta en tietenkään voi enkä osaa kirjoittaa. Lukijoiden kannalta olisi tietenkin parempi, että tekstini olisi hiotumpaa, punnitumpaa, tiiviimpää. Koska lukijoita kuitenkin käy, he saavat syyttää itseään.

En voi lakata ihmettelemästä Suomen kansan mieltymyksiä, kun viimeisiä hakuja on mm: risua paljaalle pyllylle, leskiäidin tyttäret, alasti hieronnassa, possujen pano, peruna+victoria, rakastelu eläinten kanssa...Mitä he oikein puuhailevat kaksioissaan?

Kysyin eilen kuuluisaa kolportööriä eli kiertävää valistajaa. Hän oli Kalle Väänänen, luullakseni suomenkielen lehtori, joka kirjoitti aikoinaan paitsi mehevää savoa ja hauskoja runoja myös kielipakinoita. Hän oli oikeakielisyyden kannattaja ja kävi monia vääriksi kokemiaan ilmaisuja vastaan taisteluihin, jotka aika on osoittanut hänen hävinneen. Kieli on kehittynyt vapaaseen suuntaan, puhekielessä melkein mikä tahansa käy. En itse ymmärrä, miksi "alkaa tekemään" edelleen särähtää korvaani. Se on jonkun kielipoliisin päätös, ei siinä pitäisi olla kielen kauneusarvoista kyse.

Hauskaa arkikieltä ja kovin tuttua, vaikka täytyyhän sen olla kovasti tyyliteltyä, oli Panun viimeisin suomenkielinen anti, joka sai Juuso H:n kaipaamaan takaisin toisella kotimaisella kirjoitettuja, vaikka kohta koko blogimaailma oli ollut kuvainnollisesti polvillaan pyytämässä: Panu, kiltti, kirjoita suomeksi.

Odotan töitä ihan mielenkiinnolla, kun voin täyttää luppoajat moottorisahaamisella. Pelkään, että pian joku ylihoitaja tarttuu asiaan ja sanoo, että eihän tuo ole terapiatoimintaa, sehän muistuttaa työtä.

Pyörälenkille

tuli pituutta n. 40 km. Kylälle ensin 8 km ja sieltä taas Mäntän suuntaan. Jossakin siellä välillä on mielikuvitusta virittävä kyltti: Isohiekka. Kävin katsomassa kuinka iso se on. Keurusselän rannassa oli hiekkaranta seurakunnan leirikeskus, jossa tällä hetkellä oli partiotyttöjä. En jäänyt heitä katselemaan. Ranta oli oikein kutsuvan näköinen. Siellä on lapsiperheen varmasti mukava käydä retkellä. Jos joskus taas saan tyttärenpoikani kylään, niin tänne. Tänä kesänä se ei käy, kun hänen äitinsä on viimeisillään ja odottaa toista lastaan.

Kävin katsomassa millainen on kuuluisa Lintusyrjän harju. Siellä oli valtava sorakuoppa, jossa oli soran seulaustoimintaa. Rinnettä alas vyöryvät erikokoiset pitivät konserttiaan. Paikasta saisi hankittua vaikka kuinka hienon kivipuutarhan ainekset. Jokin haukka lensi lepattaen kivierämaan yllä.

Kävimme itse asiassa Lintusyrjässä nuoren tyttöystäväni kanssa, kun joskus 7 vuotta sitten oli virityksenä perustaa Ekokylään juustola. Meillä olisi ollut sopiva rakennus. Hommasta ei tullut mitään. Vetäjäksi oli tarkoitus tulla eräs maanviljelijä, peräti agronomi, joka siihen aikaan piti tilajuustolaa, joka ei olisi enää saanut olla kiinni navetassa. Hänen Tilsit-juustonsa kelpasivat kuulemma presidentti Ahtisaarenkin pöytään.

Pappilan navettaan, hienosti rakennettuun Kamana-keskukseen perustettuun juustolaan tuli sitten toisen perheen yritys, joka nyt on lopettanut toimintansa, muistan lukeneeni paikallislehdestä.

Sille meidän kanssamme yhteistyötä suunnitelleelle viljelijälle tapahtui pakkastalvena ikävä asia, kun hänen navetassaan kuoli eläimiä eikä hän päässyt pakkasen vuoksi niitä hakemaan ulos (isoja ovia ei voinut aukaista). Tuli eläinsuojelullinen syyte. En tiedä miten hänelle sitten kävi.

Ajoin Pohjoislahden kylän kautta. Se on Keuruun ehkä virein kylä. Paljon uusia taloja ja nuoria perheitä. Se ei ole samanlainen kuin oma kuollut kylämme. Siellä laaksossa on ponitila, jonka pitäjä viljelee peltojamme, vähän toisella kädellä tosin, haluan kritisoida kaveriani.

Samassa kylässä on helluntailaisten raamattuopisto. Siellä on kesällä tuhansittain juhlavieraita jeesus-huumettaan nauttimassa. Kondomien, siiderin ja keskioluen menekki kaupungissa räjähtää kesäisin. Raamattuopisto on perustettu Heikkilä-nimisen Keuruun entisen vanhainkodin tiloihin ja kiinteistöön. Kymmenyksillä on rakennettu komea uudisrakennnuskin.

Ajoin Keuruun Pioneerivarikon kautta. Täällä on kaksi armeijan yksikköä. Toinen on varsinainen varuskunta Lomahotellin lähellä, Vilppulan tien suunnalla ja varikko. Molemmat ovat pioneeri-aselajia. Viimetalvisessa kohutussa hajasijoitussuunnitelmassa puhuttiin, että Keuruu voisi saada jonkin puolustusvoimain keskusviraston.

R:llä selailin lehtiä odotellessani pizzerian avautumista. Kodin Kuvalehdessä kirjoitti Erkki Lampén vanhasta äidistään oikein empaattisesti. Mutta eikä hänen pitänyt olla hiihtämässä Nuorgamia kohti? No, hän on kirjoittanut varastoon. Tuollaisesta työstä minäkin tykkäisin, mutta lahjat eivät taida riittää. En mennytkään pizzeriaan, kun eivät avanneet ajoissa; sisältä kuului riitelyä. Kotonakin on ruoan aineksia ja saan helpolla aikaan maukkaamman ja terveellisemmän aterian kuin on rasvainen pizza.

Nautin autottoman vapaudestani, vaikka sitä oli heti uhkaamassa Olavi. Hän ehdotti, että muuttaisimme hänen Golfinsa yhteisautoksi, kun hän on minulle velkaa rahaa. Golf on täynnä lommoja ja reikiä Olavin hajautetun energiatuotannon kolportöörin toimen johdosta. Auto oli uusi neljä vuotta sitten, nyt sen arvo on vain 4000€. Olavi ajoi reilut 250 000 km, mutta ei aja enää, kun rahat ovat menneet. En suostunut auton omistajaksi.

Tiedättekö muuten kuka oli korsukolportööri? Sen saa selville vaikka googlettamalla. Mutta jos et halua helppoa vastausta tässä on vinkki:

BIG IITA (ISO-IITA)
(Finnish wartime song c.1940)


Minun armaani ei ole Orvokki,
ei Liisa eikä Tellervo.
Ei kooltansa ole kovin pikkuinen,
ei hento eikä hontelo,
vaan se Iso Iita on,
vaan se Iso Iita on.
Ja sen Ison Iitan rinnalla
elo pojan onpi huoleton.

Minun armaani painavi paljaaltaan
satakolmetoista kiloa.
Ja tarpeeksi aivan hän tarjoaa
mulle onnea ja iloa,
kun se Iso Iita on,
kun se Iso Iita on.
Ja sen Ison Iitan rinnalla
elo pojan onpi huoleton.

Meidän porukkamme poikia harmittaa
niin haikiasti tosiaan.
Sillä harvoilla miehillä hallussaan
on morsioita moisia,
kuin se Iso Iita on,
kuin se Iso Iita on,
sillä Ison Iitan rinnalla
elo pojan onpi huoleton.

Kun linjoilta pääsen mä lähtemään
sen Iitan luokse lomalle,
niin sydämeni haluja mä haastelen
sille Iitalleni omalle.
Kovin isohan se Iita on,
hieman isohan se Iita on.
Mutta Ison Iitan rinnalla
elo pojan onpi huoleton.

Ja kun vuosia jatkaa me jaksamme
tätä toveruutta totista,
niin pirttimme täyttyvi pienistä
sotapojista ja lotista.
Kovin isohan se Iita on,
hieman isohan se Iita on.
Mutta sittenpä Iitan torpassa
ilo lepattavi loputon.

Kovin isohan se Iita on,
hieman isohan se Iita on.
Mutta sittenpä Iitan torpassa
ilo lepattavi loputon.

Matkailu

ei ole ollut minun heiniäni, vaikka kypsällä iällä olenkin sitä vähän tehnyt. Kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät luomaan kontakteja helposti ja saamaan siten aivan toisenlaisen kuvan kohdemaasta. Osa on tietenkin seksuaalikontakteja ja siinä on vaaransa kuten tiedämme.

Newsweekissä oli innostunut artikkeli Internetin luomista uusista mahdollisuuksista suunnitella matkaansa paremmin ja päästä kosketuksiin paikallisten kanssa jo etukäteen. Kirjoittauduin jopa suurimpaan matkailusivustoon Virtualtourist.com:iin ja kävin katsastamassa hieman, mitä siellä on. Kaupallisuus on mukana, mikä on ihan oikein. Löytyy paljon jännittäviä matkakohteita ja foorumeita, joita voisi käyttää oman matkansa suunnitteluun ja sitä paitsi tätä kanavaa voisivat matkatoimistot ja matkailuyrittäjät yrittää hyödyntää omassa liiketoiminnassaan. Netti on ihmeellinen.

Itse yritin hiihtäjämatkailijan viime kilometrillä saada hänelle vähän julkisuutta matkansa päämäärässä ja kirjoitin Nuorgamin koululle, että yrittäisivät napata Erkin kertomaan matkastaan. Harva sentään on niin pitkäjännitteinen, että on matkalla Suomessa Nuorgamiin yli kaksi kuukautta! Voi olla, että viestini ei ehdi ajoissa, kun hiihtäjä on varmaan pian Pulmankijärvellä ja laskee ylätasangolta Tenon laaksossa sijaitsevaan kylään. Voi olla, että ehdotukseni ei sovi koulun opetusohjelmaan - siellähän on niin paljon tärkeämpää!

Jan-Erik Enestam

ei vaikuttanut läpeensä järkyttyneeltä tv 1:n Lauantaiseurassa, kun häneltä kysyttiin ruotsin pakollisuuden poistamisesta yo-kirjoituksissa. Tyylikäs puoluejohtaja selvisi muutenkin hyvin tentistä. Entisenä kielivähemmistön jäsenenä tunsin kateuden piston, kun ajattelin kuinka hyvin suomenruotsalaisten asiat kuitenkin ovat ja kuinka he aina ovat keskeisinä päättämässä maan asioista. Ihan oikeinhan se onkin. Jos pelaa korttinsa hyvin, saa siitä myös nauttia.

Ruotsinsuomalaisten kulttuuria ei päästetty kehittymään Ruotsissa. Jos sitä on edelleen, pysyvää en sen usko olevan. Ruotsin puolueet ajoivat alas suomenkielen opetuksen. Tunsin samanlaista valkohehkuista vihaa kuin Panu H. tuntee nyt. Vihasin itsevaltiaita ja -tyytyväisiä ruotsalaisia päättäjiä, jotka "jyräsivät meitin". Vihasin suomalaisia politiikkoja, jotka eivät pistäneet kovaa kovaa vastaan ja vaatineet puolestamme oikeuksiamme.

Samalla kuitenkin tunsin, että ruotsinsuomalainen kulttuuri oli liian heikoissa kantimissa, että se kainaloista tukemallakaan olisi koskaan pystynyt seisomaan omilla jaloillaan. Se olisi tarvinnut kaikki historian kuluessa kasvaneet instituutiot, joita suomenruotsalaisilla on, jotta olisi voinut hyvällä mielellä suositella suomenkieleen satsaamista nuorille. Parempi oli sulautua. Oma tytärkin pääsi ruotsalaiseksi ruotsalaisten joukkoon eikä häntä ole sorsittu koskaan vähemmistötaustan takia, koska sellainen alkaa olla jo melkein kaikilla.

Jos jotakin ruotsinsuomalaisuudesta vielä kasvaa, olkoon se sitten omaehtoista. Suurimmilla paikkakunnilla suomalaisuus ei kokonaan ehkä kuole.

Mutta Suomen oloissa kannattaa kahden kulttuurin rikkauden takia taistella ruotsinkielen puolesta. Vaikka tappio kirvelee, ei tilanne ollut paras mahdollinen, jos siitä niin valitettiin. Enestamin pragmaattinen asenne on viisas.

Om den förträfflige skribenten Panu läser detta, vill jag förneka all inblandning i Omenapuukyläs öden. Jag har bara umgåtts med en tjej, som nämns i Anna-Maija Ranttilas Omenapuukylän Päiväkirja som blond flicka som ofta bakade goda tårtor. Den egenskapen förvarade hon förresten i sitt vuxna liv också. -Så gärnä som jag skulle hade velat känna till Panu och hans syster. Ingen större glädje skulle det knappast hade varit för dem. Jag har varit för tystlåten och nästan osynlig hela mitt liv. Bara i mina senare år har jag börjat göra något väsen av mig. Jag bara läste om Omenapuukylä i Suomen Kuvalehti och skötte samtidigt min fru, mitt arbete och barn och inte drömde om det meditativa livet.

Jag har träffat Anna-Maija Raittila men inte fört något samtal. Hon var en skör gammal kvinna, som strax därefter blev förlamad utan att kunna delta i Yhteisvastuun Suomi, (tilltänkta) -folkrörelsen. Raittila är en betydande poet. Hennes namn syns i flertalet psalmer i den nya Psalmboken. Hon hade en översättare till man, som gjorde självmord. Mycket bakgrund kunde inte min ex.sambo ge. Hon var inte särskillt intellektuellt observant.

Detta var var en hyllning till Panu och det svenska språket, som det fortvarande är obekvämt att skriva på för mig. Att läsa och lyssna är det däremot inte.

Muita muistelmia,

jotka liittyvät vähemmistöihin: Luin viime viikolla tulevan EU-jäsenen, Puolan kielen ortografisista ongelmista. Saa olla iloinen, ettei tarvitse opetella kaikkia niitä konsonantteja ja suhuäänteitä.

Puolalaisilla taitaa edelleenkin olla antisemiittisyys-ongelma. Se lienee niin syvällä kansansielussa (jos sellaista on), ettei se sieltä hevillä huuhtoudu pois. Meidän pohjoismaalaisten ennakkoluulomme keskenämme ovat sisarellista kinaa sen rinnalla.

Puolalainen kaverini, joka oli ihan älyllinen ja muuten miellyttävä, kantoi Svenska Dagbladetia kainalossaan ja selitti, ettei hän lue juutalaisen Bonnierin suvun omistamaa Dagens Nyheteriä, joka sentään on Ruotsin Hesari. Sano siihen nyt mitään. Hänen mielestään juutalaiset edelleenkin pilasivat puolalaisten elämää.

Muutenkin katoliset pojat ihmettelivät meidän luterilaisten ankaraa moraalia syntiasioissa. Katoliset kuulemma tekevät iloisesti syntiä eivätkä ole luterilaisten kaltaisia moraalitätejä. Katolinen voi aina tunnustaa syntinsä ja se on sillä selvä. Puolalainen kaverini kuvaili ihania Kuuban ja Vietnamin neitoja, jotka ovat toisenlaisia kuin kylmän pohjolan daamit. Ruveta nyt tällaiselle luennoimaan sukupuolisesta riistosta ja muusta.

Taantumuksen Torvi on viisaasti kirjoittanut välittömän kokemuksen ja suodatuksen eroista kirjoittamisessa, mikä sai aiheensa Marketta Hornin matkapäiväkirjan teilauksestani. Marketta antaa nyt liian huonon kuvan itsestään, kun kirjoittaa niin huolimattomasti ja hätäisesti. Parempaan hän varmaan pystyisi.

Jätän historian huomaan ja hautumaan omat ajatukseni verkkojulkaisemisen tietoisemmasta kehittämisestä. Kyllä ne varmaan myöhemmin tulevat esille jossakin muodossa. Muutospaineita ja -tarpeita varmasti on. Uskon, että blogikirjoittaminen olisi kansalaisvaikuttamisen eräs mahdollisuus, jota pitäisi voida edistää monella tapaa. Verkkokeskustelun mahdollisuus keskustelupalstoilla ei riitä. Mielipiteet katoavat verkon mutkiin, josta niitä on aika vaikea poimia. On aivan eri asia pystyä rakentamaan omaa foorumiaan, mihin blogeissa on kuitenkin teoreettinen mahdollisuus.

Sanoja viikonvaihteeksi

Ikkunani alla oleva pelto on vapautunut lumipeitteestään yllättävän nopeasti. Se on aurinkoinen ja viettää lounaaseen. Siinä lentelee suuri määrä erilaisia lintuja, joista en valitettavasti tiedä mitään. Tuulikki tuntee linnut, kasvit ja ötökät. Vähän aikaa sitten oli pulmusia, jotka tunnistin niiden vaalean värityksen takia. Ne ovat runollisia, tuovat mieleen jostakin syystä Raamatun ja uskonnollisuuden. Se että ne matkaavat pian jonnekin syrjäseudulle, Lapin tuntureille varmaankin, tuo niihin romantiikkaa.

Kannattaako lähteä maailmalle, kun nojatuolimatkat ja televisio ja omakin ympäristö tarjoaa ylivoimaisen paketin mysteereitä. Ajattelin tätä, kun luen Marketta Hornin matkapäiväkirjaa, josta odotin jotakin. Olenhan odottanut kuin kuuta nousevaa, että suuret ikäluokat alkavat avata sanaisia arkkujaan ja kertoa kokemuksistaan vaikkapa nettipäiväkirjojen muodossa. Marketan kyhäelmä ei vakuuta. Jo ulkoinen muoto antaa kuvan hätäilystä ja huolimattomuudesta. Tietenkin kieliopista piittaamattomuus voi olla tyylikeino, mutta tuskin tässä tapauksessa. Hän on valtiotieteen tohtori. Luulisi, että siihen mennessä olisi oppinut kirjoittamaan välttävää suomea.

En ole koskaan paljon perustanut hänen kaltaisistaan syvänvihreistä. Taisi olla onni, että hän oli lähtenyt täältä, kun minä saavuin. Olen ainakin saanut olla palelematta. Ähtärin yhteisössä oli ja on yhä edelleenkin kylmä. Itsekin pidän pattereita viileällä, mutta se on oma valintani. Minusta symboliteot ovat turhia. Samanlaisesta symbolivihreydestä ovat esimerkkinä pari vanhempaa, masentuneisuudesta kärsivää naisihmistä täällä. En jaksa olla pitkään tekemisissä heidän kanssaan.

Marketan matkaseurana oleva käly kirjoittaa ihan käsin kosketeltavan aidosti tapahtumista, mutta sitäkin tekstiä leimaavat huolimattomuus ja se, että teksti on yhtenä pötkönä, ilman kappalejakoa. Ääkkösettömyys haittaa myös, vaikka se on ymmärrettävää ulkomailla, kun on nettikahviloiden varassa.

Luvatusta pyörämatkasta onkin tullut junamatka. Ehkä pyöräily alkaa sitten joskus myöhemmin. Jos urhea Marketta aikoo kiertää koko maapallon, onhan se suoritus.

Televisiostani näkyy vain kaksi valtion kanavaa. Tulee katsottua vain melkein asiaohjelmia. Eilisessä A-pisteessä kerrottiin puolalaisten kommunistiajoilta suorittamasta vakoilusta, minkä kohteeksi joutuivat myös suomalaisdiplomaatit. Presidentin kaksoispojan, Taneli Kekkosen, traagisesta elämästä kerrottiin sivulauseessa hänen alkoholisminsa aikaan saamista alennustiloista. Hän otti viinaa, kävi maksettujen naisten luona, sammuili hotellien auloihin ja laski alleen.

Samalla hän kuitenkin selvänä oli kuulemma armoitettu tyyliniekka ja hänen raporttinsa asemamaista olivat kuulemma diplomatian helmiä. Tulee mieleen, että oliko hänen isänsä liian kiireinen, vanhempien avioliitto liian rakkaudeton. Hänen vanhempiensa avioelämä kuoli jo kaksoispoikien syntyessä. Mikä siinä oli takana, sitä ei loppujen lopuksi ole selvitetty, vaikka siitä on toki kerrottu elämänkerroissa. Kokiko Taneli liian suuret vaatimukset tulla lähellekään isänsä tasoa. Hän oli naimisissa K.A.Fagerholmin tyttären, Britan kanssa ja avioliitto oli myrskyisä ja onneton. En tiedä sanooko nimi, Fagerholm, enää mitään nykypolville. Luulen, että sekä isä- että poika – Kekkosen elämä on esimerkki suomalaisen miehen suuresta tragediasta, mikä liittyy tunteisiin, vaatimuksiin, seksuaalisuuteen, tabuihin, rooleihin…Näen myös naisen roolin aivan yhtä suurena tragediana.

Muistan kuinka aikoinaan ajattelin joskus, että mitä mahtaakaan kätkeytyä presidentti Kekkosen jylhän ilmeen taakse. Paljonhan sinne kätkeytyikin. Se inhimillinen puoli on minua kiinnostavampaa kuin pelkkä poliittinen. Mutta substanssia täytyy olla mukana. On masentavaa lukea ilmiöstä, nimeltä hengailu. Se kertoo siitä kuinka pinta on ajallemme tärkeämpää kuin sisältö.

Toinen seikkailija lähestyy määränpäätään. Kirjoituspohjalle on ilmestynyt lisäviikko. Olisiko hiihtäjältä mukavaa sitaattia? Vaikkapa tämä:

Kiesvaaranjänkä. Riekot käkättävät hämärässä. Miten onkaan Herramme viisaudessaan antanut metsäkanaselle noin sointuvan äänen.

Työstä mielisairaalassa

Ajatukseni työn merkityksestä psyykkisten potilaiden ja muidenkin psyykkisistä ongelmista kärsivien kuntoutumisessa taitaakin olla ihan edistyksellistä. Sen voi lukea netissä julkaistusta väitöstutkimuksesta:

Psyykkisesti vajaakuntoisten avotyötoiminta
- toiminnan kehittämisprosessi ja merkitys osallistujien elämänlaadulle
Ulla Aspvik

Tuo tutkimus on tuore, se on monipuolinen ja kattava. Siinä tunnustetaan työn keskeinen rooli. Aion lukea tutkimuksen ajan kanssa.

Tämä ei muistuta ollenkaan sitä hyssyttelyä ja puuhastelua, mikä rooli työlle kuntoutustoiminnassa näytään asetettavan tässä pienessä lakkautusuhan alaisessa olevassa yksikössä, missä sairaspäivän hinta on ilmeisesti huippukorkea.

Luulisi, että yleensä organisaatiossa herää halu ruveta kamppailemaan olemassaolonsa puolesta profiloitumalla, nostamalla laatua ja tekemällä itsensä korvaamattomaksi. En tiedä koko organisaatiosta ja tietoisuudesta juuri mitään. Se antaakin minulle mahdollisuuden kysyä. Kirjoitan nimenomaan yleisistä periaatteista, koska en tunne tilannetta. Omalta pieneltä osaltani olen tietenkin kohdannut henkilökuntaa ja potilaita. Olen kuullut henkilökunnan puheita potilaiden passiivisuudesta ja olen itsekin nähnyt omalta pieneltä osaltani, että sitä he ovat. Heidän sairautensa ovat tietenkin eriasteisia. Vaikutelmani on, että kovin pitkällä ei kuntoutustoiminnassa olla, jos kuntoutus on sitä, mitä minä kohtaan itse eräänlaisen suojatyöpaikkaan hetkeksi työllistettynä.

Kun edellisen kerran oli kyse tämän kyseisen yksikön lakkautusuhasta, kamppailuun lähdettiin aluepoliittisena kysymyksenä. Paikkakunnan populistinen kansanedustaja, Lauri Oinonen, tietenkin kirjelmöi ja ajoi vaalipiirinsä asiaa. Organisaatiossa on tehty muutoksia, joista toipuminen näyttää tekevän tiukkaa sen perusteella, mitä olen kuullut. Lakkauttamisen ehkäisemiseksi pitäisi mielestäni lähteä toisella pohjalla, kehittämällä toimintaa vaikkapa tähän suuntaan, mistä esittelemässäni tutkimuksessa mainitaan monia hyviä esimerkkejä ja aloitteita.

Ilma

ei ollutkaan helteinen vaan pilvisen lämmin. Aamulla oli kylmää. Menin alkajaisiksi taas sahaamaan hakkuutähteitä. Kannoimme ryhmän kanssa puita traktorin kauhaan ja veimme puut sillä Siimekseen, ulkotöitten nuotiopaikalle. Ohjaajat ovat sisäistäneet hoitoideologian niin, että sen täytyy olla puuhastelua ei oikeaa työntekoa, että nuori ohjaajatyttö oletti, että potilaat saavat karsia puita vesurilla.

En viitsinyt sanoa, että ei se niin mene, vaan minä karsin moottorisahalla, potilaat kantavat. Hän luulee myös, että potilaat saavat sahata puut poikki pokasahalla, mutta ehkä parasta on tehdä sahaustyökin koneella. Pilkkominen ja pinoaminen vasta on käsityötä. Minusta sinne pitäisi keksiä jonkinlaista oikeaa ja rationaalista tuotantoa, josta voisi maksaakin jotakin, vähän kuin suojatyössä. Nytkin siitä maksetaan, mutta vain 1 €/kerta. Tuottavuus jää kylläkin vielä senkin alle. Minun osaltani tämä työ on pian ohi, sanon mielipiteeni vain kansalaisena.

Onkohan asiat ajateltu ihan loppuun. Tuskin yhteiskunnan tukema suojatyö polkisi markkinoita ja vääristäisi kilpailua. Totta varmaan on, että sopivia töitä on vaikea keksiä entisillä premisseillä. Ehkä suojatyöhön hakeutuminen olisikin osa sitä paranemisprosessia, johon toki kaikkien pitäisi pyrkiä. Ei kai ole tarkoitus, että kerran sairastunut ja syrjäytynyt on välttämättä sitä koko loppuikänsä.

Samat kysymyksethän varmaan nousevat myös kolmannen sektorin suorittamasta työstä. Senkin kehitys taitaa vielä olla aivan lapsenkengissä, vaikka siitä on puhuttu jo pitkään. Näköjään minä joudun kohtaamaan samoja kysymyksiä kaikkialla, Ekokylässä ja tukityöllistettynä.

Huhtikuun auringonpaiste

taitaa olla erityisen tappavaa, kun olen aivan poikki ja palanut päivän jälkeen. Muistan lukeneeni, että toisaalta vasta nyt alkaa tulla sellaisia säteitä, jotka myös tuottavat D-vitamiinia.

Tarkistin arkistoista. Vuosi sitten 16.4.03 kirjoitin ensimmäisen, maalaisen blogimerkinnän. Siinäkin on jutustelua, yllätys-yllätys, huuhaasta ja polttopuiden teosta. Mitään kehitystä ei siis ole tapahtunut.

Juokseva kommentaarikirjoittaa top-listasta ja Päivän Pamauksesta aivan samoin kuin olen itsekin ajatellut. Vie liikaa henkistä energiaa seurata sijoitustaan, varsinkaan kun se ei nouse. Eihän se pakko ole, ymmärrän kyllä. Nyttemmin itselleni on kuin ihmeen kautta näyttänyt vakiintuvan aika mukava lukijakunta, jonka osa tulee tietenkin hakujen kautta - eikä koskaan palaa. Kysyn itseltäni haluanko edes lukijaa, joka tulee mummon pylly - hakusanojen kautta.

Lisämerkintä: Juokseva kommentaari on saanut pari kommentaaria, joitten mielestä Lista on paras mahdollisista listoista. Minä taas olen sitä mieltä, että muutostarvetta on, mutta me suomalaiset emme oikein osaa aloittaa keskustelua. Tässä voisi olla kyse ketsuppi-efektistä. Jos olisi legitiimiä ehdottaa parannuksia, ehdotuksia tulisi lopulta ihan ryöpsähtämällä kuin ketsuppia vanhanaikaisesta lasisesta ketsuppipullosta.

Lista sinänsä saattaa olla ihan ainutlaatuinen kirjoittajayhteisö, onkohan muuten vastaavia maailmalla. Kaikki kunnia siitä Samikille. Mutta se voisi olla vielä parempi. En osaa sanoa mitä parannuksia tarvittaisiin. Tuntuu, että komiteamuotoinen ja vapaaehtoispohjalla toimiva ylläpito on liian raskas vetäjilleen. Blogit.fi sivustosta ei ole tullut merkittävää blogikirjoittamisen edistäjää. Entäpä jos takana olisi sponsorina yhdistys, kansalaisjärjestö tai firma. Maassamme liikkuu paljon irtonaista hankerahaa ja muuta rahoitusta. Luulisi, että kun kyseessä olisi erinomainen kansalaisvaikuttamisen foorumi, sitä kannattaisi tukea ja kehittää.

Minusta koko top-lista ja Päivän pamauskin pitäisi poistaa tai laittaa valinnanvaraiseksi. Ne palvelevat etupäässä keskinäisen kehumisen kerhoa, joka aiheetta paistattelee kuvittelemassaan suosiossa. Siitä tärkeilystä oli esimerkkinä Kuukkeli-gaala, joka ei kiinnostanut mediaa. Luulisi, että kapinamieltä löytyisi loppulistoista, jotka varmaankin tuntevat, että kirjoittavatpa enkelten tai ihmisten kielillä, mitään ei tapahdu. Mutta Pinserihän ei ole demokraattinen yhteisö. On silti mukavaa, että tällainen yhteisö on olemassa, koska sen avulla on minullekin löytynyt lukijoita ja saa seurata monia hyviä julkaisuja.

Voisi kuvitella, että listan teko ja ylläpito ei loppujen lopuksi ole aivan ylitsepääsemättömän vaikeaa ja rasittavaa. Joku normaali nörtti voisi vaikka sellaisen rakentaa ja ottaa myös yhteiskunnallisemman, demokraattisemman ja kansaa valistavamman asenteen kuin nykyisessä listassa, jossa on liikaa nörttileimaa, mikä pelottaa pois monia väestöryhmiä. Suomi on kuitenkin lukeva ja kirjoittava kansa, mutta jostain ihmeen syystä se ei ole löytänyt tietään Pinseriin.

Minusta Pinserin pitäjän kannalta ja ennen kaikkea yhteisön takia, olisi viisasta aloittaa keskustelu uusiutumistarpeesta. Listalaiset taitavat olla niin hienotunteista porukkaa ja lievästi laumasieluisia, että sellaista tarvetta ei lausuta julki, jos ylläpitäjä ei sitä peräänkuuluta.

Sain ystävälliseltä lukijalta tiedon, että blogini uusimmat kirjoitukset näkyvät - marginaalissa. Hävettävää minulle! Yritän vaikka vaihtaa uuden pohjan, jos se sillä tokenisi, kun en muista mitä muutoksia tein.

Mielekkyyttä

ilmaantui työhön. Kerroin esimiehelle, että minulla on hieman eksistenssiongelmia työn luonteen takia ja sain ymmärrystä. Keskustelimme siitä kuinka psykiatrisen hoitotyön työterapia on siirtynyt kokonaan pois potilaitten käyttämisestä työvoimana. Kerroin kuinka Työlaitoksessa, mikä Ekokylä oli ennen, terapia tuli kuvaan joskus 70-luvun alkupuolella. Sitä ennen paikka kannatti itse itsensä, mutta sen jälkeen se alkoi syödä rahaa ja tuli liian kalliiksi, kun se oli jo muuttunut päihdehuoltolaksi.

Minä ainakin olen vanhanaikainen ja kannatan tuotantoa. Mielisairaalassa on periaatteessa sama ongelma passiivisten nuorten ja vanhempienkin kanssa, mikä on täälläkin. Monet vain makaavat huoneissaan.

Tietenkin sairaus on sairaus. Mutta sairaatkin ovat niitä samoja suomalaisia, jotka kulkevat kaduilla kantaen raskasta reppuaan, missä painavat puhumattomuus, ilmaisukyvyttömyys, ikävät kokemukset. Potilaina heille on vain annettu oikeus olla vastuuton, lääkittyä turraksi, olla olematta mitään. Kyllä heihin pätevät samat käyttäytymislait kuin muihinkin suomalaisiin. En tiedä, onko oikea ratkaisu, kerätä heidät sairaalaan, pois silmistä.

Osa potilaista tulee sairaalaan hetkeksi lepäämään, mutta osa on pitkäaikaispotilaita, joitten hoito tulee maksamaan aivan mahdottomia. Siltä ajalta kun työpaikkani oli B-mielisairaala, jäljellä on ainakinjoitakin, jotka ovat olleet siellä vuosikymmeniä. Aikamoisia summia heidän hoitonsa raksuttaa yhteiskunnan ja veronmaksajien maksettaviksi. Luulisi, että kevyempiäkin rakenteita olisi. Hoito- ja palvelukoteja tosiaan onkin olemassa yllättävän paljon. Nekin maksavat, mutta luulisin, että vähemmän kuin erikoissairaala.

Minä olen sitä mieltä, että suojatyöpaikkoja ja sen luonteista toimintaa pitäisi olla paljon enemmän, myös mielisairaalassa. En tiedä ollenkaan, mikä on niiden poliittinen tilanne ja miten ne sopivat vallitseviin hoitoideologioihin. Niissä kuitenkin ihmiset pääsevät olemaan hyödyllisiä kansalaisia.

Tänään syntyi tilanne, jossa muuan potilas meni läpsäisemään ohjaajaa. Voimaa hänellä ei kovin paljon ole, eikä se ollut mikään suuri vaaratilanne.

Harmittelin esimiehelle, että sopiva puusavotta meni ohi suun. Hän kehotti kysymään uudelleen ja soittelin muutamia puhelinsoittoja. Se kannatti. Saankin ottaa puuta jo nyt tältä hakatulta tieuralta. Menin sinne iltapäivällä moottorisahan kanssa ja sahasin pari tuntia. Rankkaa se on tottumattomalle. Ilma on mitä hienoin.

Puuta löytyy havujen alta suuria määriä. Huomenna lähdemme potilaitten kanssa niitä raijaamaan pois. Jatkan varmaan sahaamista ja vakituinen ulkotyönohjaaja kerää potilaitten kanssa puita traktorin luokse. Heti kun sain tehdä fyysistä ponnistusta, se vaikutti mielialaankin. Olen laupiaampi ja armeliaampi. Osasto tekee kehittämispäivän Tallinnan matkan muodossa ja minäkin ehkä pääsen mukaan. Ei se minulle niin kovin tärkeää ole, mutta lähden, jos pääsen hyvällä mielellä, enkä vie toisten kehittämisrahoja, joita ei ole tarkoitettu lyhytaikaisille työntekijöille.

En tiedä mitä blogiympäristöltä

kaipaan. Ihan hyvä se on tällaisenaan, jos Suomi on tämän kaltainen Ikävälä. Aikalaistodistuksia nämä puheenvuorot ovat ja sinänsä kiinnostavia, mutta se mitä ei vielä ole mukana, sitä kaipaan. Ehkä on kyse samasta, mikä puuttuu tästä ikävästä Keuruun ekoyhteisöstä. Ei ole taloudellista motiivia tehdä hyviä juttuja.

Näkeehän sen arvostuksistakin. Loistavan kirjoittaja, jota en itse ymmärrä paljoakaan, Sven Laakson, Käymälänpitäjän on ruksannut vain 19 lukijaa. Hänen pitäisi olla paljon arvostetumpi. Luku kertoo blogikirjoittajien ja -lukijoiden sovinnaisuudesta ja latteudesta.

Toivon kovasti, että Kiina-ilmiö ja EU:n laajentuminen laittaa tämän kansan taas taistelemaan olemassaolonsa puolesta. Meidän hetkemme oli ja meni, nyt asemat on vallattava uudelleen. Selviää, mitä se huippuosaaminen oikein on.

Minussa on ihan varmasti vika,

kun olen pettynyt blogitarjontaan. Narsistisia, kapeita, kalpeita, nuorisonäköaloja (tai sitten pikkuporvarillista ikävyyttä), kun Panukaan ei plökitä samalla lailla kuin ennen. Mikä tätä nuorisoa vaivaa? Kuvittelin, että kun on tarjolla tällainen media, siihen lähtevät mukaan taitavat ja henkevät, varttuneet kirjoittajat. Ns. eturivi, vrt. Hyvärinen on pääasiassa paskaa ja muut rivit ovat vielä paskempaa.

Tietenkin on valopilkkuja kuten Hyvärinen itse ja aina luotettava hiihtäjä, jonka hiihdot, ikävä kyllä ovat kohta hiihdellyt, ainakin tältä talvelta. Tämän päivän lohkaisuja, jolle hän itse nauraa hillittömästi, ja naurattaa se minuakin, vaikka en tiedä miksi:

' Kun sä menet järven jäälle, älä astu kuovin päälle. ' - Rautjärvi

Nettipäiväkirjaa

Autoton on sateella hieman suojaton. Vain toista tuntia tehollista työaikaa=potilaskontaktissa. Muu aika meni minulle merkityksettömiin kokoontumisiin yms. Potilaat alkavat luottaa minuun. Eräs tyttö halasi ja erään herran kanssa keskustelimme Aarne Saarisesta. Hän kysyi minulta, kun puhuimme Neuvostojärjestelmästä, että tiedänkö mikä oli syy suurvallan kaatumiseen. Vastasin oikein, kun sanoin, että paljon merkitsi asevarustelukilpailu, mitä Reagan ajoi.

Minusta oli mukavaa auttaa vaatteita päälle parille sairautensa merkitsemälle herrasmiehelle. Oikaisin vielä toisen kaulusta, mikä tuntui hyvältä. Iältään hän varmaan voisi olla poikani, mutta elämämme ehdot ovat erit. Minulla on vielä vaihtoehtoja. Eräskin, joka vaikuttaa ikivanhalta vanhukselta, on vain vuoden minua vanhempi. Sairaalassa on palkattua henkilökuntaa suurin piirtein yhtä paljon kuin potilaita. Byrokratia tuntuu ylimaallisen kehittyneeltä. Kaikki on säädelty ja moneen kertaan varmistettu. Koulutukset pelaavat, papereita kulkee. Minusta olisi kammottavaa olla pitempään tämän kaltaisessa työssä. Olen mielummin villi ja vapaa... vaikka köyhä.

Laitoin aamulla yhden pyydyksen Työministeriölle, joka haki kansalaisasiantuntijoita arvioimaan hankehakemuksia. Olen elänyt sellaisen elämän, että olisin todellinen asiantuntija. Unohdin laittaa mukaan tiedon, että kaiken muun lisäksi olen ollut pitkäaikaistyötön. Pidän peukkuja itselleni vaikka samalla tiedän, että tällainen hyvä annetaan yleensä muille ja yhteiskunnan mielestä paremmille.

En mennyt mukaan nuorempien jalkoihin sählyiltapäivään vaan kävin katselemassa lumesta vapautuvaa maastoa. Hakkuutyömaan jäljiltä olisi tosiaan jäänyt paljon puuta, mihin sormeni syyhysivät. Se olisi ollut sopivan karkeismotorista puuhaa. Kotimatkalla ihmettelin suuria kantokasoja, joita on koottu poisvietäviksi. Siinä taitaa olla ajan sävel, masentavaa. Viekää kannotkin metsästä, saamarin verenimijät.

Kirjoitin aamulla muistelmia linkolalaisesta lintukodostamme. Hänellä oli tosiaan sellaisen yritys, mistä hän on kirjoittanut kirjankin. Perhe väsyi elämän ankaruuteen, oletan. Kuulemma Linkola ei välttämättä ole niin julma hirmu, minkä hänen esityksensä tv:ssä antavat ymmärtää, kertoi muuan hänet vuosikymmenien takaa tunteva, täällä asuva nainen. Linkolan toinen, jo taakse jäänyt muusa, Anneli Jussila on kuulemma täysin epäkäytännöllinen, kertoi minut ja muut blogaajat köykäisiksi punninnut lukijani. Hän oli pitkään syvänvihreitten äänenkannattajan, Elonkehän päätoimittaja.

Minä en koskaan olekaan pyrkinyt askeettisuuteen, jos nyt lukija sellaista edes luulikaan aamuisesta ekoelämän kuvauksesta. Emme olleet edes koskaan yhteisessä ruokataloudessa ex.naisystävän kanssa. Minulle perheen noudattama dieetti ei sopinut. Olimme tosin yhtä aikaa koko perheen kera Ekokylän ruokalan leivissä. Kyllähän eksäni osasi ruokaa laittaa, ei se siitä kiinni ollut. Jotkut selleripihvit ja papupata ovat jääneet varsinkin mieleeni. Hän paistoi mielellään myös kalaa, ei hän sentään vegaani ollut, vaikka välillä menikin vähän överiksi. Lasten ruokatouhut pääsivät menemään yksipuolisiksi, kun heille tuli hiilihydraattien ja makean himo. Siinä saattoi tulla fataalinen erehdys, mikä ehkä edisti nuorimmaisella diabeteksen puhkeamista.

Minun oikea ex. vaimoni puolestaan oli mestarillinen ruoanlaittaja ja olen siinä hyvä itsekin. Valitettavasti se näkyy vyötärössä.

Illalla vielä sain tiedon tuon ruoanlaittajan kautta, kun linja tyttärelle oli poikki, että yksönen on tulossa eikä kaksonen. Vähän pettynyt. Olisi se ollut makeeta. En ajattele hoitoa...

Muistoja

Eilisestä muistosta inspiroituneena kerron toisesta kohtaamisesta toisen rikollistyypin kanssa.

Kävelijä:

Hän ilmestyi Ekokylään ensimmäisenä kesänä, jolloin kaikki oli vielä uutta ja tuoretta. Hän sanoi kävelleensä Hämeenlinnan seudulta tänne. Epäilimme sitä, sillä suurimman osan matkasta hän lienee liftannut. Hän oli saanut virikkeen tästä paikasta Apu-lehdessä olleesta jutusta. Se juttu oli ollut täyttä hörhöilyä, siinä oli paljon vuohia ja vuohien aitauksia. Vuohet nimittäin symbolisoivat maalle muuttoa ja tuntuivat olleen tärkein asian monelle naisihmiselle.

Kyllä se vuohien pito olikin sitten tärkeää monta vuotta. Siihen tuhrautui monta naistyövuotta. Minäkin rustasin ensimmäiset vuodet karsinoita ja aitauksia ja sitä tekivät monet muutkin. Aina ne vuohet tuntuivat hyppivän aitojen yli. Se oli turhauttavaa, ikuista puuhaa.

Lopulta kyllästyin ja sanouduin irti. Ihan viimeiset vuodet olen jo saanut olla rauhassa. Silti koin monta zeniä, kun muutamaan otteeseen lypsin vuohta. Alkuvaiheessa sattui vaikea lypsettävä, ensimmäinen vuohemme – Miina.

Yhteys eläimeen on todella elämys. En yhtään ihmettele naisten halua kokea näitä aitoja tunteita. Myöhemmin kun naisystävän ja hänen lastensa kanssa hoidimme perheenä eläimiä, sain leikata myös niiden sorkkia ja sarvia samoin kuin lampaiden. Silloin en enää niitä usein lypsänyt. K ja hänen sievät tyttärensä pitivät eläimistä ja tytötkin lypsivät.

Olen kokenut linkolalaisen lintukodon tunnelman minäkin. Koimme synnytyksiä ja kuolemia. Jouduin jopa hätäteurastamaan yhden vuohen naapurin miehen kanssa, kun äkäinen toinen yksilö oli rikkonut sen utareet. Meillä oli joskus kili ja karitsa sisällä huoneessa, kun ne joutuivat hyljeksityiksi. Yhdestä ainakin tuli mitä ihmisrakkain olento. Lampaistakin tuli aivan erilaisia, kun ne tottuivat ihmisiin. Ne eivät enää olleet säikkyjä vaan aljoja - lemmikkejä. Kerran nukuimme poikien kanssa makuupusseissa heinillä navetassa talvisaikaan. Sekin oli elämys.

Minä pidin muutaman vuoden aikana sikojakin, joita naisystävä inhosi. Viimeiset kolme eivät enää olleet ylilihavia ja läskisiä kuten aikaisemmat. Meillä oli siis oikea Noakin arkki, kun kotona oli vielä koira ja kissoja ja tietenkin kuusi vilkasta lasta.

Sitten naisystävä väsyi hänkin kuten Linkolankin vaimo. Toiset ottivat eläinten hoidon taas haltuunsa. Minä olen tähän mennessä osallistunut keskeisesti aina heinätoihin, nyt sekin on loppu. Lyhytjännitteisten ekoihmisten jaksaminen loppui vähitellen, vaikka navettavuorolaisia oli väliin montakin. Navetan ja eläinten ympärillä näyteltiin lukuisia draamoja tavalla, jonka vain naiset osaavat. Nyt vuohet ovat olleet poissa viime talven, eivätkä tule tänäkään kesänä. Jäljellä on muutama lammas ja kanoja ja yksityisten poneja, jotka ovat aina ulkona. Eläinten aika alkaa olla ohi. En ikinä tottunut vuohen maidon makuun, paitsi tuorejuustona ja hapanmaitotuotteina.

Olin kertomassa tästä kävelijästä. Hän osoittautui taitavaksi rakentajaksi. Hän oli nuorehko mies, joka oli kokenut paljon oman kertomansa mukaan. Hän oli elänyt rikkinäisen, onnettoman lapsuuden, ollut alkoholisti, ollut tietenkin naimisissa ja perheenisä. Hän oli vaeltanut ja nukkunut yhden talven autiossa talossa, jätepaperilaatikoissakin.

Hän ei myöntänyt käyttävänsä alkoholia edelleenkin. Hänellä oli kipuja, joita hän halusi lievittää. Mukana oli aina vesipullo, mutta todellisuudessa se oli varmaan vedellä lantrattua viinaa. Hän oli oikeasti moniosaaja ja korjasi ja huolsi autoanikin. Rahaton kun hän oli, annoin hänelle taskurahaa tuleviakin auton korjauksia varten. Hän oli myös kiinnostunut maataloustöistä ja kävimme Jyväskylässä hänen kanssaan ostamassa koneita.

Löimme vetoa. Hän sanoi voivansa hankkia rahaa keneltä tahansa vastaantulijalta. Hävisin vedon. Hän meni jonkun ukkelin luo ja jutteli. Pian jututettava alkoikin kaivaa kuvettaan. Mies oli taitava ihmisten manipuloija kuten monet alkoholistit ovat. Hänelle tuli akuutti alkoholiongelma. Yritimme käsitellä asiaa yhteisöllisesti, tuimme häntä hoitoonkin. Kerran hän aikoi tehdä kotiviiniä vanhan Helvi-Rouvan kanssa, mutta viinit hävisivät kylmiöstä jo käymisvaiheessa, mikä nauratti Helviä jälkeenpäin. Hän oli myös ahdistellut täällä hetken asunutta henkisesti häiriintynyttä ja arkaa tyttöä.

Hän alkoi seurustella saksalaistytön kanssa. Minulla oli silloin nuori tyttöystäväni. Meidän naisemme olivat olleet rakastavaisia keskenään.

Myöhemmin meistä tuli myös napalankoja, kun perin saksalaistytön häneltä. Hän oli siihen mennessä jo häippässyt. Velkaa jäi ainakin minulle. Ei hän työhommiin lopulta pystynytkään. Olisi muuten mutta, viina oli tärkeämpi. Kuulin, että hän oli ollut rakentamassa omakotitaloa, joka sitten paloi. Hän oli joskus myöhemmin soittanut tänne ja puhunut tänne takaisin tulosta. Saksalaistyttö sanoi olleensa miehen kanssa vain kolme kertaa ja oikeastaan inhonneensa tätä. Minulla oli kuulemma joka tapauksessa isompi. Kaikkea se seksualiteetti teettää. Epäilyttäviä kumppaneita kuten tämäkin ja hänen kauttaan moni muu mahdollinen tartunnan lähde. Onneksi mitään ei tullut.

Hän kertoi paljon taustoistaan, missä oli ollut myös rikollisuutta. Hän oli mm. ollut varastamassa jotakin arvokasta pakettiautolastia eikä hän tuntunut häpeilevän kertoa. Hän kyllä kertoi ihan avoimesti ja herkästikin ja osasi myös kuunnella ja sai kontakteja. Kukaan ei ole tietenkään kokonaan paha. Nyt muistan hänen nimensäkin: Keijo.

Töissä

olimme tutulla porukalla lakaisemassa loppuja sepeleitä pois pihalta. Ihan mukavaa vaikka kovin hiljaista porukkaa.

Olen taas huolissani, mitä tehdä. Vieressä on entisiä sairaalan hakkaamattomia metsiä, johon aletaan rakentaa muutamaa rivitaloa. Sinne oli tänään tullut Moto eli hakkuukone tekemään tieuraa rantaan. Soitin kaupungin tekniseen osastoon ja kysyin emmekö saisi kerätä latvuksia, joita jää koneelta. Ne oli kuulemma jo luvattu muualle, mutta kuukauden kuluttua tulee työmaalle jatko, jonka puut luvattiin antaa meille, siis sairaalalle. Ripeää toimintaa, kun sekä järeä puutavara että latvuksetkin vietiin heti samana päivänä.

Kerran saimme kaupungin savotalla, kunnan toisessa laidassa, kerätä Ekokylälle puutavaraa. TL innostui asiasta ja ajoi asuntovaununsa veteraanimersullaan metsään. Hänellä oli kaverinaan atleettinen entinen ja tuleva huumekundi ja oikein mukava kaveri. Pojat taisivat juopotella ja tapellakin vai oliko se myöhemmin. T tuli humalassa voimiensa tuntoon ja kerjäsi kuonoonsa. Moni meistä muistakin kävi siellä töissä, itsekin aika paljon. Puita tuli muistaakseni pari täysrekallista.

Tämä huumekaveri oli ennen minua ex.ystävättären lasten idoli. Hänellä oli hauskat ja jännittävät jutut. Täältä lähdettyään hän palasi vanhaan elämäänsä Turun alamaailmassa. Kun hän kävi täällä viimeisen kerran, hän oli selvästi kierteessä. Lähtiessään hän halasi minuakin. Yksi parhaita tyyppejä, mitä täällä on ollut. Suosittelin häntä vielä vankilaan hevosmieheksi. Sen jälkeen hänestä ei ole kuulunut muita kuin huhuja. Komealla kaverilla oli hyvä naismenestys. Muuan T:kin oli kovasti pojan perään. Talon vanhat rouvatkin olivat kuin sulaa vahaa, eivät tietenkään antaneet kuten nuoremmat naiset. Soin hänelle tietenkin tämän naismenestyksen kaiken kovan, rikollisen elämän vastapainoksi. Hän oli tehnyt ryöstöjä ja varkauksia hankkiessaan rahaa huumeisiin. Silti hän oli ihmisenä hyvä ja rehellinen.

Kova homma oli karsia ja pinota puut ja sitten ajatuttaa ne metsätraktorilla tien varteen ja sieltä rekoilla tänne. Puut haketettiin, hakkeelle tuli aika paljon hintaa. Vaivalle ei edes voinut laskea palkkaa. Siinä mielessä Olavin idea maaseudun omatoimisesta risusavotoista on hieman epärealistinen. Metsiin jää kyllä energiaa, mutta sen saaminen käyttöön ei ole kovin helppoa. Kaksi rekkakuormallista rankoja riitti vain reilun kuukauden hakkeentarpeeseen tässä isossa kolossissa. Pientaloa sillä olisi lämmittänyt ainakin vuoden.

Haketus vielä maksoi ja hakkeen säilyttäminen ja kuljetus myös, ainakin vaivaa. Ei se niin yksinkertaista se Olavin pelastussanoman toteuttaminen ole, tiedän omasta kokemuksesta. Hinnan muodostukset ovat kinkkinen juttu. Nyt on suhteellisen helppoa tilata hakekuorma urakoijalta lämpökeskuksen viereen.

Keksin, että sen sijaan, että pitkästyn ruokatunnilla työpaikalla, lähdin pyörällä keskustaan, jonne on pari kilometriä. Satuin juuri oikeaan aikaan, kun 50 %:n alennusallasta täytettiin Sokkarilla. Ostin 13 €:lla kaikenlaista hyvää ja leuhkin työkavereille, että pääsin puolessa tunnissa hyville ansioille, siis 13 €:oon. Yksi kaveri sanoi, että kas kun en ostanut satasella, niin olisin ansainnut toisen satasen. Ne ovat hauskoja ja leukavia ne työkaverit.

Menestymisestä vielä

Lähinnä siinä kristillisyyden osassa, kutsun sitä huuhaakristillisyydeksi, missä puhutaan parantamisesta, pannaan käsiä päälle, rukoillaan parantumista, siinä varmaan sitten tulee se menestymisen meininki. Nuoruus ja terveys on valttia, parantua ainakin pitää. Perinteinen luterilainen kirkollisuus on yleensä hiljaa ihmetöistä. Monet korkeat kirkolliset virkamiehet ovat lukeneet uskontotieteitä ja tietävät taustoja tavallista saarnaajaa paremmin. Paljonhan kirkonkin piirissä on tätä karismaattista liikehdintää, josta jo lukion uskonnon opettajani, rovasti Jarl Salonius, oli yksi esimerkki.

En paljon ole seurannut tuota ns. nokialaisuutta kuten en aikoinaan seurannut ylivainiolaisuuttakaan. Minulla oli hetken aikaa työtoverina erään opettajan mies, joka oli helluntailainen saarnaaja. Näin siinä jonkin verran sitä perin falskia touhua. Televisiossa oli paljon kuvia Livets Ordin kokouksista siihen aikaan, kun Carola oli suuri tähti. Livets Ordin johtaja oli nimeltään (ehkä) Ulf Ekman, entinen vasemmistolainen, lähinnä meidän taistolaisia vastaava. Sellaista kuuntelemalla saa hyvän rokotuksen uskontoa vastaan.

Keuruulla toimii helluntailiikkeen (en tiedä minkä haaran) raamattukoulu, Iso Kirja, jolla on käsittääkseni menestyvää taloudellista toimintaa, ainakin suuret kesäpäivät. Mekin olemme majoittaneet heidän vieraitaan. Olen käynyt lukemassa joskus Jumalan juoksussa- blogia, joka voisi hyvin olla tällainen Isosta Kirjasta valmistunut sananlevittäjä. En tunne koko ilmiötä kovinkaan hyvin.

Ihailen kyllä Ison Kirjan liikeideaa, kun me emme ole pärjänneet bisnesasioissa yhtä hyvin. Välillä ajattelin, että piruako sillä on väliä, onko new agea tahi kristinuskoa. Pääasia, että liiketoiminta pyörii. "Ei ole väliä, minkä värinen kissa, kunhan se pyytää hiiriä." Itse kyllä pärjään kumpienkin kanssa. Mutta nämä henkiset eivät ole kristittyjen veroisia bisnesihmisiä. Ehkä heidän tuotteensa ei ole yhtä hyvä ja selkeä. He eivät edes halua tehdä bisnestä vaan elää toisten kustannuksella. Nyt uskon, niin monen henkisen tavattuiani, että he ovat laiskoja ja kelvottomia ihmisiä, jotka petkuttavat paitsi toisia, vielä pahempaa -myös itseään.

En usko muutenkaan, että ulkoinen menestyminen sinänsä tekee onnelliseksi. Mutta jos siihen liittyy kulttuurin, taiteen, filosofian, yhteiskunnan lainalaisuuksien ymmärtämistä, mikä ettei. Vastoinkäymiset ja menetykset ovat melkein pakollisia, jotta elämää voi ymmärtää. Toisaalta voi kysyä, kenellä niitä ei sitten ole. Vähempikin kypsyttäminen joskus riittäisi.

Onneksi muuten, että hiihtäjä ei ole ainakaan vielä pudonnut Lemmenjokeen ja hukkunut. Joku voisi sanoa, että siinä olisi onnellinen loppu, kuolla Lemmenjokeen hymy huulillaan. Varmuudeksi hänen viimeisin, ytimekäs viestinsä:

Sepä oli kokemus.

Kirjoja

Vaikka olenkin antanut itselleni toistaiseksi porttikiellon kirjastoon, hain sieltä silti ennen pääsiäistä muutaman opuksen. Eivät ne mitään suuria lukuelämyksiä olleet:

Yksi kirjoista oli Wayne W. Dyerin Ota henkinen voimasi käyttöön. Hän on yksi lukuisista hyvin menestyneistä henkisten oppaiden kirjoittajista. Hän kertoo mielellään omaa amerikkalaista menestystarinaansa, köyhästä ja ahkerasta pojasta rikkaaksi kirjailijaksi ja luennoijaksi. Toinen mieleen tuleva, vastaava on Deepak Chopra, joka on lääket. tohtori.

Sinänsähän tässä on ihan oma lajityyppinsä amerikkalaisessa kirjallisuudessa ja mytologiassa. From rags to riches. Mieleen tulee hirsimajan poika Abraham Lincoln. Dale Carnegie kirjoitti menestyskirjansa Kuinka saat ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa ja aloitti kokonaisen teollisuuden haaran. Onpa jopa oma menestysteologiansa, jonka kuuluisin nimi oli Norman Vincent Peale. Ruotsissa hyvin näkyvänä vaikuttanut kirkkokunta Livets Ord kuului tähän traditioon. Sen näyttävin ja kuuluisin edustaja oli euroviisuvoittaja ja koko kansan lemmikki Carola Häggqvist. Kyllä sitä menestysteologiaa on meilläkin. Ehkä Nokian liikkeellä on myös piirteitä tästä, sanoohan sen jo nimikin.

Menestysteologian voi sanoa periytyvän kalvinistisesta protestanttisesta traditiosta. Sen mukaan pelastuneet ovat predestinoidusti, ennalta valittuja, mutta menestys on merkki tästä valittujen joukossa olemisesta.

En sano, etteivätkö Dyerin ohjeet oikeasta mielentilasta olisi yleispäteviä. Positiivinen ajattelu kuulostaa positiiviselta. Ajoittain tuntuu, että itsekin syyllistyn siihen. Se antaa elämästä kuitenkin yksipuolisen kuvan. Elämä on valoja ja varjoja, jotta se edes tuntuisi elämisen arvoiselta. Sitähän tämäkin guru toisaalta sanoo itsekin.

Maailmassa on paljon viisautta, mikä tulee myös epäilyttävistä lähteistä. Dyer siteeraa jossakin kohtaa kuuluisan intialaisen gurun Satya Sai Baban viisauksia. Niitä ne voivat olla, vaikka samalla hän materialisoi kultakelloja ja timanttisormuksia kannattajiensa uskon vahvistukseksi, puhumattakaan siitä parantavasta tuhkasta, mitä tulee hänen käsistään, joissa toisaalta on aika laajat hihat.

Nämä molemmat gurut olivat ex.naisystäväni eturivin idoleja ja hän uskoi esim. intialaisen ihmeisiin täysin. Hänellä oli jopa gurun siunaamaa vettä, jota oli tietenkin lisätty, sillä tietenkin alkuperäinen vesi pyhitti uuden. Se oli sitä veden muistia, johon henkiset tietenkin uskovat.

Dyer oli erikoisasemassa, koska hänen kirjastaan alkoi ystävättäreni henkinen tie. Hän oli kertomansa mukaan mustasukkaisen ja pahoinpitelevän miehen kotiorjana, vaikka myöhemmin olen ymmärtänyt, että kuten aina, tilanne oli monisyisempi.

Itse Dyer kertoo kuitenkin nyt sairastuneensa syöpään. Silti hän antaa hyviä neuvoja ja esimerkkejä kuinka usko auttaa jopa ihmeparannuksiin.

Olisi ihan mukavaa saada lukea jostakin pitkäaikaistutkimuksesta miten sairastuvuus menee. Vertailtaisiin niitä, jotka ajattelevat positiivisesti ja niitä jotka negatiivisesti ja tietenkin realistit vielä erikseen. Näitä verrattaisiin tietenkin keskimääräiseen väestöön, joka olisi otettu satunnaisotannalla. Vaikeahan niitä asioita olisi realisoida, mutta uskoisin sen onnistuvan ihan kyselytutkimuksilla. Tai väitepatteristoilla, joihin ottaa kantaa. Sellaisten kanssa en opiskeluaikojen jälkeen ole puuhaillut, mutta muistelen millaisia ne olivat.

Uskon kyllä, että positiivisesti ajattelevat saattaisivat olla terveempiä kuin negatiivisesti ajattelevat. Tosin siteerasin joskus lehtitietoa jostakin australialaistutkimuksesta, jossa kerrottiin, että positiivinen ajattelu ei auta sairaudesta toipumisessa. Luulisin, että realistit pärjäisivät parhaiten, mitä se realismi sitten onkaan. Ainakaan itsensä pettämistä se ei ole.

Tietenkin tutkimukset ovat tutkimuksia. Ne pitää voida kontrolloida ja uusia ennenkuin ne ovat jonkinlaisia totuuksia.

Suosikkisarjani muutama vuosi sitten oli valkoisesta "roskaväestä" kertova Pulmuset. Sen päähenkilönä oli Al Bundy, surkea kenkien myyjä. Hänen vaimonsa oli typerä kana, joka muuten seurasi "sosiaalipornon" kuningattaren, Oprahin, suosittua keskusteluohjelmaa yhtä innokkaasti kuin minä itsekin muutaman vuoden. Myöhemmin ymmärsin Oprah Winfreyn kertovan siistin keskiluokan ongelmista. Tulivat todelliset roskaväen keskustelu- ja riitelyohjelmat ja niistä meni vähitellen maku pois. Al Bundyn lapset olivat: huorahtava blondi tytär ja nynny poika. Siitä tuli kulttisarja, jota varmaan keskiluokka katsoi eniten, koska se kertoi sen omista fobioista ja pisti niitä leikiksi=vähemmän pelottaviksi.

Luulisin, että USA:ssa alemman keskiluokan tytön yksi fobia on joutua bag ladyksi, mikä meillä ei ole yhtä suurena pelonaiheena, vaikka mekin näitä Kassi-Almoja näemme amerikkalaisissa rikossarjoissa. Meillä on hyvinvointivaltio ja sen tukirakenteet.

Blogimaailmassa on minunkin ihan helppo ottaa Mr Lovelacen ivallinen ja ylenkatsova kanta itsensä ja elämänsä perin juurin sotkevan väestönosan touhuihin. Sehän on usein meluisaa, pinnallista, melodramaattista, älyvapaata sekoilua, joka johtaa huumeisiin, tauteihin,holtittomaan seksiin, rikoksiin, syrjäytymiseen, uskomuksiin ja parhaassa tapauksessa alhaisen palkkatason ammatteihin. Taviksen elämä toisaalta sinänsä on jo niin tylsää, että sekoilu on sinänsä järkevä poispääsytie.

Mutta silti yritän ajatella, että tilanne on aina ollut samanlainen. On aina ollut eliittejä ja massaa. Eikä jako mene välttämättä sosiaaliluokittain. Kansansivistys on tehnyt paljon täällä pohjoismaissa. Sosiaalinen liikkuvuus on ollut suurta. Tyhmyys ja muut negatiiviset asiat eivät välttämättä personoidu köyhiin. Ei edes onnen puute. Onnellisuus on enemmänkin mielentila. En osaa sanoa, missä määrin onnellisuus ja varallisuus korreloivat. Ihan suoraviivaista se ei ole. Tutkimuksiakin on varmaan tehty, mutta ne eivät ole tiedossani.

Maalaisen huviretki

Vaikka periaatteessa en haluaisi myöntää eläväni vaatimattomasti ja haluaisin sanoa ankarasti vastaan niin luulevalle Krisille, maalaisen huviretki tänä huhtikuisen vaihtelevana toisena pääsiäispäivänä oli seuraavanlainen:

Shelliltä lähtevän Mäntän tien varressa, hautausmaan toiselta puolelta, lähtee tienhaara oikealle. Siinä lukee Sysivuori. Kiinnostava nimi. Tie vei Keurusselän rantaan. Metsän keskellä oli isohko rakennuskompleksi, jossa ei ollut mitään kylttiä, mikä se oli. Herätti kiinnostusta. Siitä eteenpäin oli paikka, joka osoittautui jäteveden käsittelylaitokseksi, kun ajoin sinne sisään, vaikka portilla luki: Asiattomilta pääsy kielletty. Ilmastusaltaassa kiersi päättymätön ruskea virta. Hajua ei tuntunut ollenkaan. Eteenpäin oli kesämökkiasutusta ja maalaistaloja järven rannalla. Vieressä oli myös Nyyssänniemen alue, jonne rakennetaan paljon. Siellä on leirintäalue ja ET:n aikaansaama savipölkkysauna siinä vieressä.

Muuan mies oli tekemässä klapeja traktorikäyttöisellä klapikoneellaan. Materiaalia oli paljon. Kävin muuten Shellillä kysymässä ottavatko he myyntiin klapeja. Ei ole kuulemma tarvetta toimittajista. Klapeja täynnä oleva pahvinen hedelmälaatikko maksoi 7 €. Kassalla oli mielestäni asiakkaana, joka oli keuruulainen Robinsoniin osallistunut yrittäjänainen, joka tiesi klapien hinnan. Tiedän sattumalta karsiutuuko vai jääkö hän finaaliin, mutta sitä en kerro. Minä en sellaisia totuus-tv-ohjelmia katso. En muutenkaan, mutta ei ole näkyvyyttäkään.

Kävin myös huvittelemassa hautausmaalla, joka tähän aikaan on rumimmillaan. Aivan Olavi Paavolaisen tapaan käyn usein kalmistoissa. Lontoossa kävin siinä hautausmaalla, mihin Marx on haudattu, jotakin Highgate? Samoin kävin Earls Courtissa olevalla hautausmaalla. Portugalissa ihmiset pesivät hautakiviä, kun sattui olemaan pyhäinpäivä. Läheisin minulle on tietysti Sodankylän vanha hautausmaa. Keuruun hautuumaalla oli paljon tuttuja sukunimiä, mutta en tunne samalla lailla sukujen tarinoita kuin kotipitäjässä. Myös Ruotsissa tutustuin tietenkin kalmistoihin, jotka kertoivat omalla tavallaan paikkakunnista ja menneestä maailmasta. Ruotsissa on tuhansittain hautakiviä, jossa lukee vain Mor.

Keuruulla on pizzeria, jossa tehdään varmaankin maan komeimmat pizzat. Nytkin sellainen meinasi tehdä minusta selvää ennen kuin minä siitä, vaikka olen 90 kiloinen ja 180 senttinen uros.

Päätin käydä vielä huvittelemassa kaatopaikalla vanhojen aikojen muistoksi. Matkalla kävin Otavan painolaitoksen pihalla. Se on juuri se paikka, jossa tehdään aika suuri osa Otavan julkaisemia kirjoja. Kiersin Kivenlahden ja lähdin Lammasahon tietä. Talvisalon kaatopaikka on täyttymässä, mutta muistan sille ainakin haetun lisäaikaa. Painon lippistä syvemmälle silmille ja kiersin valvontakameran. Minulle on nimittäin annettu porttikielto kaatopaikalle silloin, kun se ei ole auki. Kansalaistottelemattomuus, kun se ei ketään vahingoita, ei ole minulle vierasta.

Kaatopaikan metalliromukasa oli vaatimaton. Se ajatetaan sitä paitsi lyttyyn isolla koneella. Ajat eivät ole kuin ennen, kun löysimme sieltä kerrankin 800 mk satasen seteleinä. Minulla on onneksi parempi hovihankkija, Veteraanien romupiha, jonne menen kunhan ehdin. Siellä saan vähän maksaa.

Pyörällä on antoisaa matkata. Tapasin italian opettajani, joka on varsin sievä nuorehko nainen. Hän asuu tällä perällä herraskartanomaisessa talossa, jota on aikeissa myydä. Ostajaehdokkaita ei vain liiemmälti ole ilmaantunut. Hänellä on kuulemma pellettilämmitys, joka ei ole toiminut moitteetta. Aijai sellainen tuo huonoa mainetta tälle energiamuodolle. Laite on keuruulaisen valmistajan tekemä. Teiskosen. Hänen olisi kannattanut korjata vika ilmaiseksi, jotta laitteet eivät saisi huonoa mainetta.

Aikaa kurssista, jossa meillä oli niin mukavaa on jo kolme talvea. Herkuttelimme muistini mukaan aika useasti italialaisilla leivonnaisilla ja makealla viinillä. Minusta oli jännää, kun kurssilla emme juuri esitelleet itseämme. Opettajalla oli kävelytettävänään iso, kiltti koira, jonka hän muistaakseni toi Italiasta löytökoirana. Hän on jo vuosia viettänyt kesät Italiassa. Annoin hänelle neuvon googlettaa sanalla maalainen tai pinseri, jos hän haluaa tutustua blogien ihmeelliseen maailmaan. Minun pitääkin lisätä pinserin osoite blogiini, koska se sieltä puuttuu.

Muuten, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Hiihtäjälle on alkanut viimeinen viikko matkallaan. Toivottavasti ei tule Arduinia. Sen ensimmäinen postaus:

Lemmenjoen latvajärvelle 3 km. Joki kulkee kultasatamaan saakka aikamoisessa kurussa ja päivän haaste on olla putoamatta sulapaikkoihin.

Tahtoisin antaa hänelle pari ajatusta näkymättömäksi rohkaisuksi:

1. Tärkeintä on liike, ei päämäärä. (Bernstein via Mauno Koivisto)
2. Vägen är mödan värt. (En muista kenen)

Hän on ylösnoussut

Uskonnolliset kuvat, henkilökohtainen jumala, jumalan rakkaus, pelastus, ylösnousemus, armo, eivät sinänsä tuonpuoleisina puhuttele ollenkaan minua. Eivät ole koskaan tehneetkään. Pidän uskonnollista pelastusta heittäytymisenä vastuuttomuuteen ja toiveajatteluun. Pelastusta on vain tässä elämässä, joka usein on niin kerrassaan epäoikeudenmukainen, että ymmärrän kyllä halun tasata se tuonpuoleisessa ja lohduttautua ja lohduttaa tulevalla.

En tiedä, mitä tuleva vanhuus tekee minulle, mutta näin on ainakin nyt. Tässä maan päällisessä elämässä sen sijaan on kaikkea tätä uskonnollista kuvastoa ja on jeesuksiakin. Armo on minulle hyvinkin tärkeä käsite. Armo ja arvo ovat toisiaan lähellä. Armo tulee uskosta ja heittäytymisestä sen varaan. Se tulee kuin Manulle illallinen. Armon siunauksiin kuuluu arvo, joka tulee myös lahjaksi ja ilmaiseksi. Mutta se ei tule tyhjästä vaan uskosta.

Aivan tässä lähipiirissä on pieni-jeesus. Olavi. Hän tarjoaa pelastussanomaa. Uskomalla hajautetun ja uusiutuvan energian tuotannon pelastussanomaan ja heittäytymällä sen varaan, voi pelastua. Mutta ihmiset ovat penseitä. He eivät usko siihen. Heistä O on mukava ja dynaaminen vanhus. Viihtyisä ukkeli, joka esimerkillään näyttää, ettei vierivä kivi sammaloidu. Oikeastaan vain harvat edes kuuntelevat häntä. Kuulevat mutteivät kuuntele.

Olavin evankeliumin mukaan Asiaan uskominen saa mukaan toimimaan. Pienetkin ihmiset pystyisivät suurtekoihin kuten kerran Vähän Aasian Jeesukseenkin uskovat pystyivät. Hieman uhraamalla omaa mukavuuttaan ja toimimalla he pystyisivät ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä, olemaan omia jumaliaan. Uskosta tulee armo/arvo ja tulevat rakkauden työt=toiminta. Minulle ei ole tärkeää, onko menestys armon merkki vai siitä seurausta. Ehkä se on molempia samalla kertaa.

Olavi on yrittänyt levittää evankeliumiaan kaikkialla maassa. Hän on saarnannut monissa kyläkokouksissa ja tapaamisissa, mutta turhaan. Ihmiset ovat penseitä. He uskovat, että suuri Vanhan Testamentin Jumala/Yhteiskunta/ Rikkaat/firmat pitävät kyllä heistä huolta. He kertovat kyllä, mitä on tehtävä. Tähän luottava ei uskalla nousta kohtaloaan muovaamaan, olemaan oma itsensä, hakemaan kumppaneita.

Kyllähän minäkin vähän jeesustelen, kun näin kirjoitan. Sitähän se oli se usko, että me täällä olisimme voineet luopua lamaannuttavista työttömyyskorvauksista ja ryhtyä omiksi herroiksemme käyttämään sitä kaikkea hyvää mitä meillä on.

Otan armona, että jokin firma jakaa ilmaiseksi virusten torjuntaohjelmaa ja pitää huolta päivityksistäkin. Ajoin sen läpi äsken tiedostoni ja löytyi kolme virusta sisältävää tiedostoa. En pysty ymmärtämään, mitä ne olivat ehtineet tehdä, vai olivatko mitään, ja voin vain nautinnolla kuvitella kuinka viruksentorjuntaohjelma nyt kiduttaa noita "troijan hevosia" jossakin helvetin lieskoissa. Sen ne ovat totisesti ansainneet.

Tyhjensin samalla tietokoneen roskakorin, jonne itse olen lähettänyt ehkä sadoittain luultavasti viruksia sisältäneitä sähköposteja. Näkemiin ja hyvästi niillekin. Älkää tulko takaisin!

Itse lähden nauttimaan uudelleen saavuttamastani vapaudesta ja suuntaan Keuruulle päin. Sivutiet eivät ole ihan sulat, on koleaa ja uuttakin lunta on tullut. Vanha kävelyreitti alkaa jo kyllästyttää. Nyt saan kokea taas samaa vapautta, jonka polkupyörä toi viime vuosisadan alun ihmisille. Autolla kohteeseensa pääsee liian nopeasti. Päämäärä ei useinkaan ole sen väärti mutta matka on. Suosikkihiihtäjäni lähenee päämääräänsä ja uneksii jo uusista retkistä:

Kaksi kuukautta hiihdetty ja Nuorgamiin enää 200 km. Kyllä näinkin voi aikaansa viettää. Uudet retket tempoilevat jo malttamattomina mielessä.

Kohtaaminen lukijan kanssa

Tapaamani lukija seuraa minun palstaani varmaan, koska tämä miljöö ja ekoasioita sivuava aihepiiri on hänelle tuttu. Muuten tuomio on ankara: "Mieleen tulee sosiaaliporno ja tunne: Hei olenko nyt joutunut jollekin pornosivulle."

Yritin perustella, että asioiden perillemeno vaatii henkilökohtaisuutta, samaistumista ja vastaavasti henkilökohtaisuus ilman asiaa ei jaksa kiinnostaa. Yritin vedota blogimedian demokraattisuuteen: Nyt on jokaisen mahdollista saada äänensä kuuluviin...jne. Kysyin onko hän lukenut Blogistanin kirkkaimpia tähtiä, hienoja humoristeja, huippuälykköjä, suloisia tyttöjä, teräviä feministejä, räväkkää ja suoraan puhuvaa kristittyä, politiikkaa inhimillistävää Rosaa.

Eivät he saaneet armoa lukijani silmissä. Sanoin muuten ihmetteleväni, kuinka valtamedia pitää tätä uutta kanavaa kuin piilossa. Jostakin blogigaalasta kerrottiin vain nuivasti jossakin periferiassa. Kuinka suuri seikkailija ei saa parempaa julkisuutta; hän ei saa kannustusta edes Blogistanissa. Muutenkin keskinäinen kannustus ja edistäminen on heikkoa.

Lukijani epäili, että lehtiin kirjoittavat toimittajat ovat pätemisen ja kilpailun haluisia nuoria naisia: jaahah nuorten naisten fasistinen pahuus taaskin. Siksi he eivät halua vapaaehtoisesti kehua ketään. Jääköön tämä lukijani arvio omaan arvoonsa. Minähän en sitä usko. Minä uskon yksilöön ja hänen ainutlaatuisuuteensa.

Elän tosin pysyvässä skitsofrenisuuden tilassa. Haluaisin uskoa lähiruokaan, lähienergiaan, yhteisöllisyyteen mutta samalla näen kansainvälisen työnjaon ja globalisoitumisen edut, jotka ovat hävittäneet suurimman köyhyyden ja raadannan ja tuovat hyvinvointia yhä uusille alueille.

Mukava oli jutella ja kertoa kuulumisia. Ilta ehti pimetä. Minua tultiin myös hakemaan ja houkuttelemaan ravintolailtaan. En lähtenyt. Kellohan oli jo yli kymmenen. Silloinhan nukutaan ja aamulla herätään ihmisten ajoissa.

Sain eilen tehtyä ensimmäiset pyöräkaupat. Autokin lähtee omille teilleen.

Muistokirjoitus

Elin kanssasi lähes 10 pitkää vuotta. Vanhenimme yhdessä ja opimme tuntemaan toistemme yhä lisääntyvät vaivat. Alkoi olla pidätysvaikeuksia, nesteitä väärissä paikoissa. Pinta ei meillä kummallakaan ollut enää yhtä siloinen kuin nuorempana; meillä molemmilla oli hilseongelma. Pumputkaan eivät toimineet kunnolla viime aikoina meillä kummallakaan. Me emme enää tuoksuneet, kuulostaneet emmekä näyttäneet nuorilta.

Olimme kokeneet yhdessä monia suloisia hetkiä, tunsimme olevamme yhtä toistemme ja maailman kanssa. Matkustelimme paljon yhdessä. Muistan Norjan maisemat ja yöpymiset pittoreskeissa majataloissa ja halvoissa motelleissa. Sinun sisälläsi tunsin olevani turvassa maailman pahuudelta, kuiskailin sinulle syvimpiä salaisuuksiani ja tunnustuksiani. Joskus jopa lauloin ollessani sisässäsi.

Oli luonnollista, että alkuvuosina vielä silittelin sinua usein, halusin ylpeillä sinulla toisille miehille. Olit potenssini osoitus. Sitten hellyys jäi vähitellen vähemmälle, joskus jopa läimäytin sinua. Puhuin sinusta takanapäin pahaa. Ivasin huonoa maskiasi, ikävuosiasi, rapistunutta, vinoon painunutta ulkokuortasi, kulahtaneita värejäsi. Kuitenkin pohjimmiltani yhä rakastin sinua. Olithan pitänyt sisälläsi tytärtäni, koiraani ja usein kavereitani.

Jos joskus hakeuduin toisten seuraan, en tehnyt sitä pahuuttani. Tiesimme molemmat, että palaisin aina sinun luoksesi, sinun syliisi. Sinä olit vielä vanhanakin minulle liian nopea. En koskaan ehtinyt täyteen vauhtiisi. Sinun sykkeesi oli väsymätön. Kaipasin jotakin hitaampaa. Olit kyllä aina tasainen ja vahva, liian luotettava ja ylivertainen, koskaan et ollut kylmä, vuotanut tai tehnyt mitään katalaa, vaikka en pysynyt suorituskykysi tahdissa tai käsittelin sinua väärin.

Oikeastaan pelkäsin sinua, olit melkein liian monimutkainen minulle. En oppinut koskaan sinua ymmärtämään. Ja jos jotain luulinkin, se oli yleensä virheellistä. Silti sinä olit anteeksiantavainen. Annoit minun polkea sinua loputtomasti. Et protestoinut kovakouraisestakaan käsittelystä, et edes vaikka annoin sinut surutta vieraiden käsiin.

Hyväksyin, että veit kaikki rahani. Sinä olit kallein investointini. Olit kyltymätön. Kulutit paljon, söit tai oikeammin joit, surutta. Pidin aivan luonnollisena asiana, että maksoin surutta käyntisi spesialistien luona, missä sinua tutkittiin, kaiveltiin, intiimit paikkasi pengottiin. Monta kertaa luulin jo lopun tulleen yhdessäolollemme, mutta aina pääsimme säikähdyksellä, mitään peruttamatonta ei tapahtunut, vaikka asiantuntijat veivätkin omaisuuteni.

Lopulta kävi niin, että minun täytyi tehdä ratkaiseva päätös. Takapääsi oli niin pilalla, että sinusta ei ollut minulle enää mitään iloa. Luovutin sinut toiselle maksutta. Joskus ehkä saan taas käyttää sinua vanhojen aikojen muistoksi, mutta tiedän, ettet enää ole minun omaisuuttani. Oikeastaan olen helpottunut. Stressini ehkä vähenee ja rahakuluni pienenevät. Vaikka kaipaankin sinun linjakasta etuosaasi ja perääsi, jonne mahtui paljon tavaraa.

L aikoo hitsata sinut taas kuntoon. Hän on luvannut, että minulle jää jonkinlainen käyttöoikeus, vaikka Volvoni siirtyykin S:n omistukseen. Keuruulta ei yksinkertaisesti löydy korjaamoa, jossa hitsaustyön saisi teetettyä. Ja jos saisikin, se maksaa maltaita. Tuulilasi on säröllä, iskunvaimennin mäsänä, takajarru ei toimi, etulokasuojat ovat ruostuneet puhki, oven saranan tappi on kulunut ja ovi on vaarassa pudota maantielle. Ennen kaikkea alustan takaosan kotelo ja sen sisällä oleva kannatinpalkki ovat ruostuneet. En ole viitsinyt vahata ja kiillottaa autoa. Maali hilseilee paikoittain. Jousitus on kuoleutunut vinosti ja auto on vinossa. Paitsi, että Murto oksensi pariin otteeseen sisälle ja sen miedon hajun voi yhä tuntea, pakoputkisto haisee jollekin kummalliselle. Sitäpaitsi sieltä tuli viime kesänä jotakin hiuksia muistuttavaa. Ei yksinkertaisesti kannata korjauttaa minua 10 vuotta uskollisesti palvellutta, mutta kalliiksi tullutta Volvoani. En edes oikeastaan tarvitse autoa. Pääsen pyörällä töihin, ainakin nyt sulan maan aikana. Ja jos kävisi niin, että joskus autoa tarvitsen, sellaisen voi aina hankkia. Jos L. sen saa korjattua, siitä tulee S:n ja myös koko yhteisön lainattavissa oleva auto.

Imperiumin vastaisku

Keljuttaa, kun olen kärsinyt kirvelevän tappion ja pettymyksen, kun luulin että saamme ryhtiä ekoyhteisön olemassaoloon. Olimme eilen valmistavassa kokouksessa saaneet kasaan mm. seuraavan lauseen:

Pyrkimyksenä on, että jokainen Ekokylän työikäinen asukas hankkii työllään toimeentulonsa viimeistään kahden vuoden kuluttua Ekokylään muutostaan.

Tässä oli jo tämä pyrkimys-sana, mikä ei ole ehdoton. Sitä paitsi virke ei kata kaikkia tapauksia, työkyvyttömiä ja meitä jo täällä asuvia. Mutta ilmaus olisi ollut korjattavissa tyydyttäväksi, mutta nuoret henkiset olivat kiukuttelukampanjallaan saaneet varttuneet epäröimään. Koko juttua ehdotettiin poistettavaksi ja vesitettäväksi niin, ettei ole mitään aikarajaa suunnitelmalle, ja työllistymistavoitekin muuttuu yhtä epämääräiseksi kuin se on aina ollutkin, hurskaiksi toiveiksi, joilla ei tarkoiteta mitään. Minusta aikatauluttamaton suunnitelma jo on yhtä tyhjän kanssa.

Sanoin, että en voi tehdä työtä sellaisen järjestelmän eteen, mihin en usko. Se tietää, että minun on ruvettava etsimään toista asuinpaikkaa. Se on hieman vaikeaa, kun ei ole vakituista työtä, mutta aion yrittää parhaani.

Tappio tarkoittaa, että monen vuoden ahkeruus ja suuri summa rahaa menee kuin hukkaan. Elämänkokemukset toisaalta painavat toisessa vaakakupissa. Kyllä niilläkin on arvoa. Sitä paitsi olisinko alkanut kirjoittaa, jos olisin elänyt tavallista elämää.

Samalla se on tietenkin helpotus, koska tämä kolhoosi ei kuitenkaan toimi. Haluan pienempiin ympyröihin, vaikka tosin olen jo niitä ja vastuita huomattavasti pienentänytkin.

Kävelin tavanomaisen lenkkini, jonka varrella pellolla ihan tien vieressä oli kolme suurta joutsenta. Kävely ja tämän kirjoittaminen on jo helpottanut huomattavasti pettymystäni. Täytyy katsoa eteenpäin. Niin kauan kuin on toivoa, on myös elämää.

Täytyypä katsoa onko epistolateksteissä mitään lohtua:

Luoja että tämä on raskasta.

Huh huh, ei mitään apua sieltäkään.

Fint nog

att Panu H:s besökssiffror inte dalar, när han har bytt språk. Hän är en mästerlig språkanvändare på finska också, därför känner jag en viss saknad. Vad kommer att händä med alla mustigheter, som vi har njutit av? För mig gör det ingen skillnad på vilket språk jag läser honom - för att förstå, eftersom jag är van vid att läsä svenska och vara en åskådare, efter min 20-åriga boende, egentligen en främlingsskap, i Sverige.

Som invandrare gjorde jag genast ett intryck, när jag öppnade munnen: "Han är utanför. Han bryter och gör grammatiska fel. Han är inte en av oss vanliga svenskar". Här hemma känner jag varje dag, hur härligt det är att vara bland sina egna, dela gemensamma öden, historia, språk.

Intellektet har dessutom inget hemland och modersmål. Där är jag en världsmedborgare fast jag bor på ett visst litet ställe.

Stå på dig, Panu! Du har en rättvis sak att föra.

Valmisteltiin porukalla

huomisen yhdistyksen kevätkokouksen paria esityskohtaa. Toiset ahdistuivat, toiset kokivat kiihkeän keskustelun dynaamisena. Kuuluin jälkimmäisiin.

Toinen asia oli yksi tärkeimpiä, mitä meillä on ollut koko seitsenvuotisen yhteisön olemassaolon aikana. Se oli juuri se ajatus korvauksista luopumisesta, jota olen ajanut L:n ja S:n kanssa.

Minusta asiat menivät väärässä järjestyksessä, kun ensin puhuttiin ns. vastuualueista. Suostuin puhumaan vain pääasiasta, vaikka minua yritettiin toppuutella. Vastuualueista puhuminen on turhaa niin kauan kuin henki on väärä. Vapaaehtoisuus siinä mielessä ei sovi ihmisluonteeseen.

Jaksaminen oli kaikilla melkein lopussa, kun tärkeämpi asia tuli vuoroon, sählykin odotti, mutta se sai jäädä ja ihmiset jaksoivat istua vielä toiset kaksi tuntia.

Olin aluksi aivan kuin ällikällä lyöty. Pitikö koko juttu aloittaa perusteluineen taas nollasta? Ihmisten mielipiteet tuntuivat olevan tuhannen kilometrin päässä minun omistani. Samat vanhat hampaattomat mielipiteet, joilla ei ole ennenkään saatu muutoksia, tulivat taas esiin. Jotkut vanhemmat myötäilivät nuoria, eivätkä olleet valmiita ottamaan aikuisen roolia. Onneksi oli L, jonka kanssa pystyimme kääntämään tilanteen. Olimme radikaaleja, kärkeviä ja visionäärisiä.

Kuitenkin puhuttiin korkeintaan suunnitelman tekemisen aloittamisesta ja joitakin pieniä porkkanoita ilmestyi lohdutukseksi. Sanoin, että en voi vielä hyväksyä näin puolinaista muotoilua. Traktori ei vielä tällä liiku, vesi ei lämpiä kesällä eikä maataloustukipaperit täyty. Sanoin, että olen suostunut jo suureen kompromissiin, kun hyväksyisin sanan pyrkimys. Ja mikä tahansa suunnitelma vaatii myös toteuttamisaikataulun. Asiasisällöksi tuli, että pyritään siihen, että viimeistään kahden vuoden kuluttua tänne muuttavat uudet asukkaat tulopäivästään laskettuna ja täällä asuvat nykyhetkestä alkaen pärjäävät ilman työttömyyskorvauksia. ( Kerron tarkemman muotoilun kokouksen jälkeen huomenna) Siinä on siis takaportti. Olisin halunnut muotoilusta ehdottoman, mutta kompromisseja on aina tehtävä. Asiallisesti on kyse kuitenkin samasta asiasta.

Huomenna voi vielä varsinaisessa kokouksessa tulla kiivastakin käsittelyä, jos tukia kannattavat mobilisoituvat. Heillä on tietenkin omat ja omasta mielestään pätevät argumenttinsa. Heistä tuet ovat kansalaispalkkaa ja kipurahoja. Mutta heillä ei ole tarpeeksi kanttia ja sydämessään ne, jotka häilyvät, tietävät mikä on oikein.

Jos tämä menee läpi, silloin on ensimmäistä kertaa mustaa valkoisella sellaista, mikä voi auttaa tämän paikan ja ihmiset uuden elämän alkuun. Olemme vasta nyt lähtemässä toteuttamaan yhdistyksen tarkoituksia emmekä vain puhumaan niistä. Tietenkin on mahdollista, että mikään ei muutu, mutta olen niin tyytyväinen kuin yleensä pystyn olemaan. Ihme saattaa olla tapahtunut.

Tämä vasta saattaa olla lähtölaukas todelliselle syrjäytymisen ehkäisylle ja mallina olemiselle muillekin. Mallintaminen on alusta alkaen ollut yksi tarkoituksiamme.

Olihan siinä myös kyse sitkeydestä ja kokoustekniikasta, joka tällä kerralla oli L:lla ja minulla hallussamme. Kokonaisuutena myös L J:n läsnäolo ja mielipiteet oli oikein rakentavaa ja toi laajempia perspektiivejä. Olen hieman kulmikkaalla polittisella kampanjalla pyrkinyt vaikuttamaan sekä parlamentaarisesti että ulkoparlamentaarisesti, mikä olisi voinut aiheuttaa myös kovan vastareaktion. Lopulta löytyi myös yhteinen sävel.

Jos asia menee kokouksessa läpi, se on myös osoitus yksilön hyvistä mahdollisuuksista vaikuttaa muutokseen ja myös yhteisöllisyyden hyvistä puolista. Jos kokoukselle menevä esitys hyväksytään, minun on nyt henkisesti mahdollista jatkaa työtäni eikä tuntea, että seitsemän vuotta on hukkaan heitetty aika. Aikaisempi tilanne oli minulle kestämätön. Sitä se oli mielestäni kaikille, mutta vain minä ryhdyin "poliittiseen" toimintaan muuttamaan asioita. Sitähän samaa L:n oli yrittänyt, mutta kokenut lyövänsä päätään seinään, samoin kuin minäkin.

Kaksi kurkea purjehti alas

taivaista lumisella pellolla odottavan toverinsa luo. En erota edes kurkien ja joutsenten ääntä toisistaan; minusta ne muistuttavat toisiaan.

Karitsapaisti maistui taivaallisen hyvältä. Minulla oli jäljellä sinappijauhetta, jolla hieroin paistin ennen uuniin laittamista. Se on niksi englantilaisilta, jotka osaavat lampaan paistamisen. Suolaa tietenkin ja valkosipulinpalasia taskuihin lihan sekaan. Minttukastike tosin puuttui, mutta karpalohyytelö korvasi sen.

Pitkänä perjantaina

Viimeinen mahdollisuus hiihtoon tänä sesonkina, en tiedä käytänkö sen. Uusiseelantilainen karitsanpaisti tuoksuu jo uunissa, punkkua ja Legendaa on. Minun ruokani ja kattaukseni ovat suuripiirteisiä, ei kuten ison siskoni, joka valehtelematta mittaa joskus salaattilautasen osat viivottimella ja suunnittelee toisiinsa sopivat värit. Minulla ei ole väliä ovatko ruoat sinisen, punasen kukertavia, kuten muistan helppoheikin väriskaalaansa kutsuvan. Minusta ihan näyttää, että bloginikaan värit eivät ole perin pohjin mietittyjä, puhumattakaan fonteista. Onhan niissä oltava maalaiskeittiön väritys.

Huomenna taitaa olla jännittävä kokous, mutta pahoin pelkään, että minä olen se ainoa jännittäjä. Muille ei ole tuskin paskankaan väliä muuttuuko linja ja saammeko aikaan suunnitelman omilla jaloilla seisomiseksi.

Tuntuu vapauttavalta olla pian autoton, kunhan saisin vanhan ropposen jotakin hyödyttämään. Onhan siinä hyvä ja iso moottori, joka ei valuta lainkaan öljyä ja varmaan muitakin hyviä ja toimivia osia, talvirenkaitakin 8 kpl. Kuubassa ei autoja noin vain hylättäisi ja minuakin pistää vastaan. Kiroan sitä ettei hitsaushomma ole hanskassa. Minä siirryn pyöräpuolelle ja julkisiin kulkuvälineisiin. Onhan se ekologisempaa, terveellisempää ja halvempaa.

Loppuun vielä tavaksi tullut hiihtäjäsitaatti. Hän on minun Mississippini, Kitisen latvoilla ja tarkkailee viskisiepon käyttäytymistä:

Taatsijärvi Kitisen latvoilla. Tämän kodikkaampaa kämppää saa hakea. Tukeva iltapala huomisen uppoumpihankihiihtoa varten ja unten valtakuntaan.

Hiihtäjä

on kuullut toisesta yhtä hullusta kuin hän itse. Joku sveitsiläinen oli myös hiihtänyt ahkiota vetäen Suomen halki, Helsingistä Utsjoelle. Olisi mukavaa tietää onko hiihtäjän urotyöstä kirjoitettu tiedotusvälineissä, muissa kuin joista tiedän, Keskisuomalaisessa ja Lapin Kansassa. Luulisi, että hänen äitilehtensä, Kodin Kuvalehti ainakin kirjoittaa - ja muut ehkä jättävät kirjoittamatta, kun pitävät häntä KK:n omana.

Hiihtoa ei välttämättä tee suoritukseksi pelkkä hiihtäminen vaan se, että hän kirjoittaa niitä salaviisaita raporttejaan.

Viisi päivää vapaana töistä. Vaikka en tunnekaan itseäni kovinkaan tarpeelliseksi työpaikalla, työ kuitenkin jo merkitsee jotakin.

Minusta tulee autoton. Volvon korjauskulut nousisivat niin suuriksi, että tuskin kannattaa. Auton pohjasta valui ruostunutta jauhetta, kun katsastaja sitä meisselillä kaivoi. Harmi, kun autossa on hyvä, 2 L:n moottori ja paljon toimivaakin. Keuruulta ei löydy edes korjaamoa, joka työn tekisi. Pääsen hyvin kylälle n.100 pyörän omistajana, kesäaikaan varsinkin. Ensimmäiselle on tulossa ostaja ja aion kyniä ainakin 50 €/kpl, niin kovasti olen niitten eteen tehnyt työtä.

Sain Scillalta neuvoja miten piffata vähäsen blogiani. Laitoin ruskean ja vihreän symboloimaan teemojani. Harmi lukijoille kun hän on löytänyt onnensa eikä ilahduta meitä nyt vähään aikaan jutuillaan. Miksei onnellinenkin lintu voisi laulaa, kysyn vaan. Onko soitto aina suruista tehty?

Minulta ainakin on odotettavissa saman tyyppistä tarinaa edelleenkin. Omasta tasostani en tiedä, mutta arvostan kyllä kovasti luotettavia tekstin tuottajia kuten Ihmissuhde-Henryä. Blogi on kuin päivälehti, siihen tottuu ja harmittaa, kun se jää tulematta.

Tällä hetkellä pidän kovasti ikkunoista maailmaan kuten Peter Elkistä ja Harmless Kittystä. Monia suomalaisia blogeja vaivaa selvä kevätväsymys tai sitten se on vain omaa uupumustani. Kaipaan yllättävyyttä ja monipuolisuutta.

Pääsiäismuisto

Kun olin maalaislapsi 50 vuotta sitten, meidän navetassa kävi trulli, joka oli leikannut lehmien utareita, karvoja ja häntiä. Trulli oli varmaankin pahansuopa naapurinemäntä, joka halusi saada toiselta karjaonnea. Mutta, että vielä näinkin myöhään eikä pelkästään keskiajalla. Pidin asiaa jo pienenä natiaisena historiallisena tapahtumana. Olin todistamassa jotakin vanhaa traditiota.

Trullin on täytynyt olla tietty naapurinemäntä, L:n Olka. Myöhemmin, kun olin jo orpo meillä kuoli lehmiä niitylle ja isän epäili samaa naisihmistä myrkyttämisestä. Hän oli isän mukaan rikkonut joitain tavaroita niittyladossa. Oli se naapurisopua. Joskus muistan kuinka sekarotuinen koirani haukkui tätä emäntää ja hän karjui: viekää se saatanan rakki helvethin tai minä lyön sen pään poikki tällä viikathella.

Kuitenkin varhaisin valokuva minusta on villaisessa asussa, joka on lainattu juuri saman emännän minua hiukan isommalta pojalta. Ja myöhemmin kaveerasin hetken tämän pojan kanssa. Monien kavereiden ja minun välilleni kasvoi juopa, kun minusta tuli oppikoulupoika. Emme juuri enää puhuneet emmekä tervehtineet edes. Olka oli mitä ystävällisin emäntä ja tarjosi mehua ja kampanisua vaikka hieman arastelin häntä. En kyllä sitten rikkonut räkätinpesiä ja heitellyt munia ja ruumiita puihin rikki, vaikka Pentti ja Onni niin tekivätkin. Minussa ei tosin ollut miestä siitä suuttumaan; pojat luulivat tekevänsä oikein. Pahuutta, julmuutta, pahansuopuutta oli paljon kyläyhteisön elämässä. Vanhemmat ihmiset olivat sodan kokeneita, monella tavoin kärsineitä, kaunaisia, sairaita.

Naapurin pienen mökin emäntä oli mielessäni kuin jokin Pohjolan emäntä, Louhi. Hänen miehensä oli tossun alla, mutta joskus hän rupesi herrastelemaan ja kulkemaan salkku kädessä. Pian hän joutuikin viinan myynnistä käräjille. Viina oli arvokasta, kun lähimpään Alkoon oli yli 100 km. Monet sitä välittivät ja ottivat puolet hinnasta palkkiona. Veljenikin teki sitä lukiolaispoikana.

Meidän yläkerrassa asui kerran trokareita. Poliisit tekivät talollemme joskus oikean villin lännen piirityksen ja hyökkäyksen. Muistan kuinka yksi trokareista tuli kerran märkänä pihaan. Hän oli pudonnut Lantalan virtsakaivoon ollessaan hakemassa piilottamiaan viinoja.

Muistan kuinka jännittävää oli sitten itse lukiolaispoikana olla vastaanottamassa ensimmäisiä tilaamiaan viinoja, salaa jossakin autossa ja ulkona oli tietysti 40 asteen pakkanen. Jossakin sitten niitä sitten juotiin ja oksennettiin. Ei se elämä siitä kovin hauskaksi ehtinyt ratketa. Kovin monta kertaa en sen jälkeen olekaan oksentanut, isääni en siinä tullut.

Mämmi oli tietenkin kotona tehtyä, oikeassa tuohisessa tuokkosessa paistettua. Olen ollut kirnuamassa voita mäntäkirnussa, syönyt kotona tehtyjä verimakkaroita. Äitini vuorostaan oli minulle lähes jumalatar. Hän osasi kaikkea, hoiti ihmisten asioita ja oli kaikkien kunnioittama. Vaikka olin saanutkin häneltä vitsaa paljaalle pyllylle, en osannut kantaa siitä kaunaa ollenkaan. Ehkä en tuntenut itseäni pahaksi, vaikka vihoissani huusinkin äidille: akka - ja sain lisää risua. Ei minua yleensä kuritettu, muissa perheissä sitä tehtiin paljon enemmän. Olin ollut kaikkien lemmikki, mikä ehkä sitten kantoi yli tulevien vaikeiden vuosien.

Auton renkaitten vaihto

kesti tunteja. Samalla tutustuin uuteen asukkaaseen paremmin, kun jäimme juttelemaan niitä näitä.

On mukavaa, kun tänne tulee joskus myös maailman ei-läpeensä-murjomia, laajan elämänkokemuksen omistavia ihmisiä. Sellaisilla ei meitä ole hemmoteltu viime aikoina. Kaverilla on kokemuksia liike-elämästä ja muustakin elämästä ja hän on lähtöisin Keuruulta, tietää ja tuntee ihmisiä.

Aikaa menee tällaisella kilometripihalla, kun lähtee hakemaan jotakin tavaraa, jossa matkaa joka paikkaan on satoja metrejä. Yksi rengas oli ruostunut paikoilleen ja senkin irrottaminen vei aikaa. Yksi nuori tyttö tuli kysymään Jukkaa tai Tuulikkia, käyvästä autosta. Ilmeni, että hän olisi luovuttanut nuoren sievän kollinsa pitovaikeuksien vuoksi, hän oli erään tuttavan tytär. Minulla ei kissaa ole koskaan ollut ja jossakin vaiheessa sellainen olisi varmaan mukava, mutta en voi sitä vielä ajatella. Sanoin, etten usko kenenkään muunkaan kissaa tarvitsevan. Sääli kissalle, joka menettänee henkensä.

Lumien jäljiltä, kun hake on levinnyt ympäriinsä, piha näyttää hävityksen kauhistukselta. Meillä ei ole ollut varaa siiloihin. Halkopinokaan ei tee ympäristöä yhtään kauniimmaksi, eikä revitty talo, jota aiottiin ryhtyä remontoimaan. Olen huolestunut sulavesistä Väentuvan yläpuolella. On vaara, että ne valuvat taas talon alle ja saavat aikaan lahoa. Tästä ympäristöstä tulee helpolla kolhoositunnelma, kun kukaan ei välitä mistään. Kyllähän se varmaan siistiytyy vähän kesän tullen, mutta yleensä minä juuri olen aikaisemmin kuljettanut romut pois. Tänä vuonna en laita tikkua ristiin, jos ei tule päätöstä ryhdistäytyä=tehdä suunnitelmaa tuista luopumiseksi. Hain pajalta pois myös kalliin hitsauslaitteeni, joka maksoi lähes 1000 €. Olen jättänyt sen uutena ja nyt se on kolhiutunut ja käytetty. Kiusa se on pienikin kiusa.

Uskon vanhaan liberalistiseen ajatukseen, että kun jokainen edistää omaa hyväänsä, oman toimeentulonsa hankkimiseksi, samalla yhteinen hyväkin tulee hoidettua. Ihan sellaisenaan se ei toimi ainakaan yhteiskunnassa, koska tarvitaan sopimuksiakin. Nyt Iso Hoitaja (Yhteiskunta, Jumala tai Joku) pitää huolta ja tilanne pysyy vääristyneenä.

Kuulin, että varastoista oli viety uudehkoja polkupyöriä. Kumma, että tänne syrjäperällekin tulee silloin tällöin varkaita. Minun n. 100 romupyörääni kyllä pysyvät tallella, vaikka enhän sitä tietenkään voi tietää, koska olen aikoja sitten menettänyt kosketuksen niin suureen määrään. Suunnittelen uutta matkaa Veteraanien romupihalle ostamaan uutta lastia. On yksinkertaisesti mukava puuhailla auringossa ja tehdä käsillään jotakin. Minun pitää kiirehtiä ilmoituksen laittamista lehteen pyörien korjauspajan mummojen pyörille aloittamisesta.

Loppuun taas yksi hiihtäjän eksistentiaalinen viesti. Muuten, kirj. Matti Mäkelä kirjoitti Hesarin yleisön osastossa näkökulmasta keväthankiin, jotka ovat huikea elämys ja käyttämätön resurssi. Kuinka säätiedotuksissa puhutaan iltapäivän lämmöstä eikä aamupäivän kirpakkuudesta ja ihanasta auringonpaisteesta, jolloin maailma tuntuu raikkalta, uudelta ja vapaalta. Onneksi minä olen kirjoittanut hangista.

Iltapäivätauko ahkion päällä lojuen. Aurinko lämmittää, tuuli humisee kuusissa, vesipisarat putoilevat. Muistin, miltä tuntuu olla onnellinen.

Vuodepaikka

Lapissa löytyy pääsiäisenäkin, jos tyytyy hiihtäjän tavoin telttamajoitukseen ja autiomajoihin:

Pakko heittää lopulta paitakin pois. Suksi luistaa, nahka palaa, ei juuri elämä harmita. Pääsiäiseksi luvassa kehnompaa säätä, silloin lienen Lemmenjoella.


Nyt voisi hiihtää ilman paitaa, jolleivät ahkion vetovaljaat hiertäisi. Miksen levitä makuualustaa jängälle ja käy ottamaan aurinkoa? Miksen?

Muistan kuinka, asuessani muutaman kuukauden Tankavaarassa n. 8 v.sitten, hankiaikaan meno oli vaivatonta. Hiihdin yks kaks Nattastuntureille jänkien yli. Nattaset, jotka muistuttavat rintoja.

Hiihtäjää vaivaa levottomuus ja oman elämänsä ongelmat. Niin kauan kuin matka jatkuu, asiat ovat hyvin. Jos pysähtyy, niin eksistenssi saa pian kiinni. Aika osuva vertauskuva myös meidän muiden elämälle.

Sinänsä aika leppoinen päivä töissä. Vähän kerrallaan selvitän itselleni paikan ja ihmisten olemusta, verhojen ja esirippujen takaa. Makkaran paistoa lopuksi Siimeksessä, nuotiopaikalla. Mukavaa, kun sydän ei lepata. Kesärenkaitten vaihtoon ennen huomista autonkatsastusta.

Lyhyestä virsi kaunis

Lupasin kertoa masturbaatiokokemuksistani nuorena miehenä. Tässä se tulee: Niitä ei yksinkertaisesti ollut.

En tiennyt ennen hätäistä sohlintaa Outin kanssa, mitä on orgasmi. Se oli miellyttävä yllätys. Näin viattomia olivat maalaispojat ennen vanhaan.

Toki olin kuullut isojen poikien puheita. Minulla oli ollut märkiä unia ja erektioita. Olin tietenkin tutkinut itseäni ja vähän Irmaakin, mutta en tiennyt orkuista. Tiesin, että sellainen sana on, mutta en tiennyt sen sisältöä. Uskon, että minun kaltaisiani itse viattomuuksia oli ja on ehkä vieläkin paljon. Toki myöhemmin juttu tuli tutuksi sekä teoriassa että käytännössä ja varmaan voisin väittää omaavani ainakin ammattikorkeakoululaisen loppututkinnon edestä tietoja ja taitoja. Ainakin mahdollisessa näyttökokeessa selviäisin leikiten.

Nyt sydämeni on taitanut laantua vuosittaisesta lepatussessiostaan ja voin palata normaaliin päiväjärjestykseen. Eilinen kävijämäärä kohosi 250:een ilman kenenkään toisen bloggaajan apua. Aika hyvin. Kiitos siitä lukijoille.

Verkkoyhteys on osoittanut "journalistista" asiantuntemattomuuttaan jättämällä palkitsematta Pinserin.

Tänään töissä on iltapäivällä kaikkia koskeva ulkoilu, jonka jälkeen paistetaan makkaraa. Aamupäivällä varmaan hinkkaamme metallisia puiston penkkien jalkoja. Penkit maalataan. Niissä on suhteellisen iso työ ja se työ on juuri ja juuri sillä rajalla, että onko se mielekästä tehdä kaikki käsin. Kaipaisin juuri mielekkyyttä. Olen sanonut ohjaajien piirissä, että hankkittaisiin ulos koteloitu katkaisu- ja halkaisusirkkeli ja puita. Aina voisi jokin ryhmä hyväkuntoisia olla pilkkomassa puita ja pussittamassa niitä. Se edellyttäisi paitsi klapien tasalaatuisuutta myös markkinoita. Mielestäni asia pitäisi tutkia.

Verstaalla tehdään, aivan oikein, tuotteita myyntiin. Niistä otetaan juuri ja juuri materiaalikulut ja menekkiä on. Tauluja raamitetaan, nukkekoteja, leikkikalupakkeja, autoja ja mahdollisesti muita artikkeleja rakennetaan levystä ja se on periaatteessa mielekästä. Käytännössä se on vaihetyötä eikä välttämättä kovin luovaa, mutta siinä voisi ajatella olevan myös salainen opintosuunnitelma yhteiskunnassa ja työelämässä toimimista harjoiteltaessa. Sellaistahan se elämä oikeasti monesti onkin, olla rattaan osana.

Vielä lopuksi mielenvirkistykseksi tunnelmakuva hiihtäjältä:

Iltanuotio suon pikkukeloista, sukkien ja saappaiden huopavuorten kuivatusta. Tyyntä, kirkasta, pieni pakkanen, keltaiset revontulet. Nukuttaa.

Matka jatkuu...

Meinasin nukkua,

kun kuuntelin sinänsä kiinnostavaa luentoa työtyytyvyyden ja terveyden välisistä suhteista. Paljon kalvoja ja olin väsynyt, kun aamulla ottamani lääkkeet vaikuttivat. En tiedä mikä on pienipalkkaisten psykiatrian hoitoalan työntekijöiden tilanne, tuleeko heille menestymisen tuntemuksia epäkiitollisessa työsään. Kuinka he kokevat, pystyvänsä vaikuttamaan. Suuren tutkimuksen mukaan työ kuitenkin vaikuttaa paljon enemmän kuin elintavat.

Minä en väliaikaisena ja tukityöllistettynä pysty paljon vaikuttamaan. Minulle sanottiin, että hoidon tekevät hoitajat eikä kannata paljon potilaiden kanssa jutella, mutta olen päättänyt toisin. Vaikka olen ollut lihaksi tullut sana siinä, ettei suomalaisen kuulu puhua turhia, yritän jututtaa näitä sisäänpäin kääntyneitä olentoja, kokevatpa he sen kiusalliseksi tahi ei. Sama juttu työtovereitten kanssa. Puhun vaikka en olisikaan aina samalla aaltopituudella eikä aihe olisi juuri nyt puheena. Hekin ansaitsevat sen.

Nyt en erota enää, mikä on beetasalpaajan vaikutusta, mikä rytmihäiriön, mutta epämukavaa olo kumminkin on.

Jatkan muistelmia, kun lukijatkaan eivät tunnu kaikkoavan:

Highschool sweethearts

Olin ihastunut Tuomisen Leilaan. Hän ei ollut mikään suuri kaunotar ja vähän tanakkakin. Hän oli ensimmäisen kunnanjohtajan tytär, muutti perheensä mukana jostakin Etelä-Suomesta. Hän soitti pianoa koulun tilaisuuksissa, oli koulunero. Hän oli oikein söpö, mukava ja reilu. Varmaan hän opiskelikin ahkerasti, mutta silti hän oli paljon fiksumpi kuin minä.

Ainoa kouluaine, missä saatoin menestyä häntä paremmin oli ainekirjoitus, mutta olin niin ujo etten halunnut lukea aineitani ääneen. Se suututti Iivarin Ulpua, joka olisi halunnut, mutta joutui mielestään kieltäytymään. Hieno Ulpukin oli, vaikka ei välttämättä mikään suosittu. Hän oli kiinnostunut historiasta varsinkin, ehkä vähän myös historian uudesta maikasta. Ulpu seurusteli Raasakan Tapion kanssa. Hän lähti lääkikseen, mutta en ole koskaan kuullut hänestä.(Hän on ylilääkärinä jossakin Rovaniemen seudulla.) Ulpun tultua sosiaalidemokraattien puoluesihteeriksi, hän oli mukana luokkatovereiden tapaamisessa (en ollut siellä) entisellä koulupaikkakunnallaan, Sodankylässä, juhlittuna nousevana tähtenä tietenkin.

Hän meni naimisiin Kari Tapiola -nimisen lehtimiehen kanssa. He olivat Sorsien perheystäviä. Ulpu pääsi Sanoma Oy:n ensimmäiselle lehtimieskurssille eikä hän oikeastaan ehtinyt ansaitsemaan kannuksiaan, kun hänestä jo tuli puoluesihteeri, oliko se Erkki Liikasen jälkeen. Puheenjohtajana taisi olla poika-Paasio. Heidän kautensa jäi lyhyeksi. Nyt Ulpu on MEP ja kampanjoi uudelleen valintansa puolesta.

Ulpu oli kotoisin Sallasta ja tuli Sodankylään lukioon yhtä aikaa 5:een herätysliikkeeseen kuuluvan kappalaisen, Jarl Saloniuksen kanssa. Luulen, että Ulpun isä oli poromies ja äiti opettaja.

Sallasta tuli myös Ulpun serkku, Juhani Iivari, joka siihen aikaan oli oikea arkkifundamentalisti. Hänestä tuli punapappi, Punapapin päiväkirjan kirjoittaja. Nyt hän on tohtori ja Stakesin tutkija ja rikoksien sovittelun pioneeri maassamme. Muistan kuinka Juhani kertoi nähneensä enkelin. Hän oli huumorintajuinen kaveri vaikka hänen mielipiteensä silloin olivatkin mitä olivat. Juhani asui Saloniuksilla. Kappalainen oli lyhyt ja paksu pappi, oikea kaunopuhuja, joka myös opetti elävästi uskontoa. Kappalaisen perheestä oli kyläläisten mukava juoruta. Papin ansiosta tiesin niin paljon Martti Lutherista, että selvisin yliopistossa saksan pro exc.- kokeesta ensi yrittämällä vaikka en osannut saksaa, kun aiheeksi sattui Luther. Saloniuksilla kävi jos jonkinlaisia vieraita, joita hän toi myös kouluun. Muistan Aku Räty- nimisen, mustiin pukeutuneen körttiläisen maallikkosaarnaajan ja monet hihhulipapit. Myös muita sallalaisia tuli Saloniusten mukana Sodankylään, mm. Markku Keränen -niminen kaveri, josta tuli arvostettu taidemaalari. Hänkin asui kappalaisen luona.

Saloniukset olivat värikkäitä, mutta seurakunnan kirkkoherra Jaakko Kurkela oli väritön ja leipäpappi, kuten lestadiolaiset sanoivat, ties mikä uusherännyt tai vielä pahempi. Kurkelakin opetti uskontoa joinakin vuosina. Kurkela sattui tykkäämään hulttio-veljestäni Markusta ja muistan kuinka hän kysyi Markun kuulumisia, vaikka oli vihkimässä minua ja nuorikkoani Sodankylän vanhassa lappalaiskirkossa. Tuo linkin kuvan pappila on kveekarien lahjoittama ja heidän piirustustensa mukaan rakennettu, ensimmäisiä poltettuun Sodankylään nousseita rakennuksia.

Erosin kirkosta vielä, kun kirjani olivat Sodankylässä. Myöhemmin olen liittynyt takaisin siitä syystä, että aiemmin kirkkoon kuulumaton ei saanut opettaa uskontoa.

Jotkut tytöt lankesivat Saloniusten saarnoihin ja kääntyivät uskoon. Joskus tunnit olivat suoranaisia käännytystilaisuuksia. Minua sellainen ei edes liipaissut läheltä, vaikka seurasin mielenkiinnolla. Rouvan pyykkirannassa poikkimennyt jalkakin parantui kuulemma rukouksella ja muuta uskoa vahvistavaa tapahtui tuon tuostakin. Sain pariskunnalta hyvät numerot, vaikka jossakin vaiheessa pappi raivostui minulle jostakin syystä. Vaimo opetti myös, ylioppilaspohjalta. Saimme hyvät annokset kotia, uskontoa ja isänmaata. Paljon myös naiiveja sotajuttuja kuulimme. Otin kaiken opin kannalta.

Himoitsin Leilaa, mutta olin liian ATM. Liian köyhästä kodista, jolla ei ollut käyttövaroja, hioutuneita käytöstapoja eikä itsetuntoa. Silti tajusin, että Leilakin jotenkin tykkäsi minusta, mutta tilaisuus meni ohi. Hän seurusteli ensin jonkin aikaa kihlakunnantuomarin pojan, saatanan hyväkkään Tuomivaaran kanssa ja lähti sitten lukemaan hammaslääkäriksi, vaikka hän olisi halunnut arkkitehdiksi tai pianistiksi ja hänellä, jos kenellä oli lahjakkuutta tarpeeksi. Leila katosi näköpiiristäni, kun lähdimme kaikki opiskelemaan ja on varmaan nykyään eriniminen, varakas hammaslääkäri ja asuu jossakin kultahammasrannikolla, on eronnut tai ei. En tiedä tuliko hänestä onnellinen. Jollakin tavoin hän ehkä petti lahjansa, kun lähti lukemaan hammaslääkäriksi.

Ylemmällä luokalla oli Asko Apukka, josta tuli vähitellen vasemmistoliiton kansanedustaja, joka sai palkkioviran Kelasta. En juuri tuntenut häntä enkä erikoisemmin pitänytkään hänestä.

Ensimmäisen yhdyntäkokemukseni sain myös koulutoverin kanssa Tampereella. Hänellä oli vähän huono maine. Emme osanneet huolehtia ehkäisystä. Hän sai myöhemmin kaksoset ja puolisokseen pahoinpitelijän. En osannut tyydyttää tyttöä ja itse yhdynnät olivat surkeuden huippuja. Kannoimme häveliäisen yhtenäiskulttuurin taakkaa.

Olin minä tosin päässyt räpelöimään kouluaikana yhtä Irmaa, joka sanoi, että saan tehdä mitä haluan. En uskaltanut, kun ajattelin isäksi tulemista enkä osannut ja kehdannut ruveta sähläämään kortsujen kanssa. Pääsin edes vähän kokeilemaan tytön paikkoja.

Me olemme pieni osa kohta luopuvia suuria ikäluokkia. Eläköityviä ja tanakoituvia. Ihan mukava olisi tietää luokka-ja koulutovereiden kohtaloista enemmänkin.

Ensi kerralla saatan kertoa ensimmäisistä itsetyydytyskokemuksista. Hävettävän viatonta.

Kohtalon ivaa

Juuri, kun kirjoitin Marevanista, illalla ennen nukkumaan menoa huomasin, että sydän lepatti. Aamulla se jatkui yhä. Tämän siitä saa, kun lapsena naureskelee isän ja isonveljen: sydän hakkaa - sanonnalle. Hakkaa se nyt minullakin. Mutta on se tapahtunut ennenkin ja minulla on siihen lääkkeet. Sotacoria tabletti, joka salpaa sydämen samalla kuin muutkin elintoiminnot. Onni, ettei ole aviollisia velvollisuuksia. Marevania lisäksi poskeen, että veri ohentuu, kun läpättävä sydän saattaa irrottaa hyytymiä. Tällaista se on vanhenevan ihmisen elämä. Silti pärjään varmaan vielä vuosikymmeniä näillä kaluilla. Syytä rytmihäiriöön ei löytynyt aikoinaan, perinnöllistä se varmaan on. Iän mukana tulevat krempat.

Tuskin sentään henkiset ovat tehneet jukka-nukkea ja törkänneet neulaa sen sydämeen woodoo-malliin, vaikka eilen piti alkaakin meditaatioviikon, jossa he koettavat saada rauhaa ja rakkautta aikaan lähestyvän vuosikokouksen edellä. Siellä on asialistalla ehdottamani luopuminen työttömyyskorvauksista. Minä en tunne vihaa henkilöitynä ketään kohtaan, mutta maailmassa on asioita, joiden haluan muuttuvan, varsinkin tässä lähiympäristössä, mihin voimme vaikuttaa.

Tästä menee aasinsilta Etelä-Portugaliin Tameraan, josta minulle, siellä käyneenä, tuli postissa eilen vuoden esite, joka kertoo näiden henkisten pyrkimyksistä vaikuttaa energioillaan koko maapalloon, tuoden rauhaa ja rakkautta omasta mielestään. Siellä valmistaudutaan johonkin suurempaan ponnistukseen ja haetaan ammattiväkeäkin, jolla on henkisyys hallussa.

Heidän uuden projektinsa nimi on Monte Cerro, sen paikan mukaan, missä Tamera sijaitsee. Projekti alkaa parin vuoden kuluttua ja he suunnittelevat maanpäällisen paratiisin rakentamista. En näe siinä kuitenkaan paljoa uutta, mutta suurten visioiden luominen on tietenkin tärkeää jokaiselle lahkolle.(Linkki ei toiminut äsken)

Ei puhettakaan, että jäisin pois töistä, vaikka ei minua itse asiassa siellä välttämättä tarvitakaan. No ei tarvita monta muutakaan.

Blogin pitämisestä: Pidän tästä Bloggerin karvalakkimallin luotettavuudesta. Enää eivät postaukset katoa, jos ei ole ollut tarkkaavainen. Ääkköset oikuttelevat tosin joskus, mutta sen estämisen olen jo oppinut. Kaipaisin sivupalkkeja, enkä osaa edes tehdä teemoistani luettelon näköistä, jonka perässä olisi sähköpostiosoitekin. Ehkä jonakin päivänä saan hieman muutettua pohjaväriä. Minusta on edelleen pointtia siinä, ettei tarvitse osata edes koodauksen alkeita ja pääsee kuitenkin mukaan. Se on suoranainen Blogistanin kansalaisoikeus. Maksulliseen versioon muuttaminen toisi varmaan lisähienouksia, mutta en saa sitä tehtyä. Mukavaa on nähdä kuinka kävijämäärä ylittää jo parinsadan, kun se pitkään oli vain muutaman kymmenen. Koen sen eräänlaiseksi kannustukseksi muuten niin nuivahkossa Pinserin listan kannustusilmapiirissä.

Ajattelin eilen, kun katsoin Päivärintaa, missä keskusteltiin antibiooteista, että ne ja muutkin lääkkeet ovat vähän kuin uusi DDT, jota kylvetään tieteen varjolla ja edesvastuuttomasti. Puhumattakaan "kasvinsuojeluaineista", jotka edelleen ovat olemassa, nyt tietenkin täydellisesti tutkimuksen hanskassa. Illan Voimalaan oli vuorostaan koottu Pääsiäisviikon ja kohutun uuden Jeesus-filmin johdosta joukko keskustelemaan uskon asioista. Alkaa jo kiinnostaa tuo filmi, kun siitä esitetään niin toisistaan poikkeavia käsityksiä. Tieteeseen luottavia manattiin jo kuolevaksi roduksi. Hieman ennenaikaisesti, sanoisin. Tunne on tietenkin tärkeä, mutta yhtä lailla järki. Maltti on valttia.

Hiljainen kevät

ei kerro ainoastaan menneestä ja jo selvitetystä harharetkestä DDT:n käytössä vaan ajattelen sen kertovan tietystä edelleen käytettävästä mallista vaikuttaa luontoon väkivalloin.

Ihailen kirjan populaaria ja ymmärrettävää kieltä ja sen kansansivistävää pyrkimystä. Se on samalla kulttuurihistoriaa. Sen luonnontieteelliset opetukset ovat edelleen relevantteja.

Muistan kuinka kodissani oli myrkkyruisku ja DDT-pakkaus, tavaramerkiltään Täystuho. Sillä me veljeni kanssa tupsauttelimme toisiamme kuin puuteria. Pahviaski oli nimittäin sitä varten suunniteltu. Meillä taisi olla kuolettavat leikit. Erään kerran, paljon myöhemmin, osoittelimme toisiamme mauserilla, jonka löysimme langon Buick-taksin istuimen ja selkänojan välistä. Siihenkin aikaan tapahtui taksimurhia. Napsutimme varmistinta, painoimme liipasinta ja tähtäsimme toisiamme vuoron perään. Yhtäkkiä ymmärsimme, että ase olikin ladattu, mutta lipas ei ollut painettuna perille asti.

Täystuhoa oli ilmeisesti käytetty lutikoiden häätämiseen, missä ei ollut onnistuttu. Niitä oli laumoittain seinän raoissa ja sänkyjen liitoksissa. Kun sisareni meni naimisiin Wasastjerna-sukuun kuuluvan miehen kanssa ja sisareni apen ollessa meillä käymässä katosta putosi lutikka kahvipöydälle. Varmaan minun ollessani pieni, päälleni on tupsutettu DDT-pulveria.

Myöhemmin koulupoikana ollessani kesällä metsänistutuksessa kuulin, että tätä samaa myrkkyä käytettiin edelleen suojaamaan puuntaimia, joita me nuoret istutimme. Vielä myöhemmin luin DDT:tä ja muita klooratttuja hiilivetyjä käytettävän edelleen kehitysmaissa enkä ihmettelisi, vaikka niin tehtäisiin edelleenkin. Hyvän säilyvyyteni salaisuus on siis tässä, että minut on käsitelty vahvoilla myrkyillä: DDT:llä ja rotanmyrkyllä, Marevanilla eli warfarinilla.

En hallitse enää muistissani

aiheita, joista olen kirjoittanut. Valitettavasti tämä alkaa muistuttaa liittoa, jossa toinen vaieten joutuu kuuntelemaan samat jutut yhä uudelleen. Toivottavasti tulee kuitenkin hieman variaatiota.

Blogien idea on reilu. Et mene mellastamaan toisen blogiin, olet korkeintaan vierailija ja käyttäydyt kohteliaasti. Mutta omalla alueellasi olet itsevaltias, voit olla juuri niin pitkästyttävä, hauska, lapsellinen, analyyttinen... kuin itse haluat ja kuvittelet olevasi. Kenenkään ei ole pakko sinua lukea. Et pakota ketään mihinkään. Blogit ovat muistelemiseenkin soveltuvia. Kukaan ei haukottele ja väitä vastaan, ainakaan ei heitä näe. He voivat lähteä koska vain halutessaan, eikä oven pauketta kuule. Ja kävijälaskuri kertoo kuitenkin lukijoita olevan minullakin, mistä olen tietenkin erittäin kiitollinen.

Kaikki verestäni mitatut arvot olivat hyviä paitsi kolesteroli ja sokeri - sen tiesin jo ennestään ja siihen auttaisi vain pieni painonpudotus, 10 kiloa.

Kirjoitin lisää Utsjoen ajastani. Ehkä se poikii lisää muistelmia. Haluan olla esimerkkinä muillekin muistelijoille. Heitä ei erityisemmin näy näillä lakeuksilla.

Hyvä dokumentti

kertoi illalla tornionlaaksolaisen naisen elämästä keski-ikäisenä, jo mummina ja myös nuorten lasten äitinä. Hänen molemmat vanhempansa elivät vanhainkodissa. Äiti laihtuneena ja puhekyvyttömänä ja täysin ilmeettömänä petipotilaana ja isä Alzheimeriin sairastuneena. Nainen mietti samalla oman avioliittonsa lopettamista ja kertoi asian täysin ilmeettömälle äidilleen. Se oli liikuttava kohtaus. Nainen vei isänsä muutamaksi viikoksi lomalle vanhempiensa tyhjänä odottavaan kotiin. Hän ei voinut molempia ottaa samaan aikaan. Filmissä näytettiin kuvia äidistä sairaalan vuoteessa ihan hyvässä hoidossa saman aikaan kun hänen miehensä vietti viimeistä kesää heidän entisessä kodissaan.

Isään sai vielä kontaktin ja hän puhuikin vähän. Ulkonäöltä hän oli arvokkaasti harmaantunut, kiltti pappa, joka nautti suunnattomasti ehkä viimeisestä lomastaan omin käsin rakentamassaan kodissa istuen pihakeinussa, seuraten lapsenlapsiaan ja köpötellen tiellä. Hänen pidätyskykynsä oli jo heikennyt ja eräässä kohtauksessa väsynyt nainen lähtee saunalle huuhtomaan isän housuja. Hän sytyttää tulen kiukaaseen ja savukkeeseen ja istuu siinä ajatuksissaan tuleen suomalaisittain tuijotellen ja miettien eksistenssiään.

Dokumentissa ei tapahtunut juuri mitään, mutta silti se oli äärimmäisesti minua koskettava. Kuvat kertoivat niin paljon enemmän kuin sanat. Täydellistä, karua filmikerrontaa. Filmi tapahtuu katsojan aivoissa aivan samoin kuin hyvä kirja lukee sinua, samalla kun sinä luet sitä. Tytär oli hellä ja hän kohteli ja hyväilikin vanhempiaan ihanalla tavalla. Hän eli samalla omaa aviokriisiään ja 42-vuotiaan naisen elämäänsä. Lapset olivat sellaisia kuin lasten kuuluukin olla, söpöjä siis.

Filmi päättyi taianomaiseen kaitafilminpätkään, neljännesvuosisata aikaisemmin, missä nainen oli nuori tyttö ja hänen vanhempansa vielä miehuutensa ja naiseutensa parhaissa voimissa.

Se että siinä puhuttiin torniolaaksolaista, joka muistutti vanhaa Sodankylän murretta, teki dokumentin vielä läheisemmäksi. Sanottiin tooli ja mejän ja tejän, kuten puhuvat Torniolaaksossa lapsuutensa viettäneet sijaispoikanikin yhä. Itse en ole tainnut koskaan niin puhua, vaikka toki sanoin pienenä lähethin ja menthin. En hallitse enää kotimaakuntani murretta. Reissussa rähjääntyy. Ei tässä tulla mistään pienestä paikasta. Kotikuntani on suunnilleen Uudenmaan kokoinen. Sen eri kolkissa puhuttiin erillä tapaa.

Vielä kommentti uutisarvoon , jota olen pohtinut blogaamisen ja hiihtäjän tapauksien yhteydessä. Eilen aamulla puhuttiin uutiskriteereistä, jotka eivät kaikki jääneet mieleen. Yksi niistä oli kuitenkin henkilökohtaisuus (koskettavuus). Toinen oli se, että uutinen on sellainen, minkä toisetkin uutislähteet ovat uutiseksi asettaneet. Kyse on siis sopuliefektistä, Mauno Koiviston nerokkaasti lanseeraamasta kuvauksesta. Selväähän se on, että blogaaminen ei ole uutinen, jollei siihen liity Katri-Helunaa eikä hiihtäjän urakka myöskään. Ehkä siinä esteenä on hiihtäjän jonkinaasteinen sitoutuminen Kodin Kuvalehteen, en tiedä. En ole käynyt lukemassa lehteä, enkä tiedä raportoiko hän myös ko. lehdessä.

Toinenkin kommentti, Henryn viimeisin linkki naisen logiikkaan, kommunikaatioon ja hormonien varassa elämiseen, mikä meille miehille on niin rakas myytti. Myytti se varmaan kumminkin on, onhan!

Radion vanhat parrat

oli piinallista kuultavaa, mutta onneksi mukana oli yksi järjen ääni, entinen Suomen Akatemian johtaja, Reijo Vihko. Paloheimo, Linkola ja Haavikko ovat liian viisaita.

Muut syyllistyivät esimerkiksi islamin mytologisoimiseen ja paholaistamiseen aivan samoin kuin tekevät fundamentalistit kaikkialla, myös islamin piirissä länttä kohtaan. Islam ei ole monoliittinen maailma kuten ei ole ns. kristillinenkään. Se nyt olisi vähitellen jo pitänyt oppia.

Vaikka on helppoa paholaistaa myös George W. Bush, asiat ovat aina vähän monimutkaisempia kuin uskomme. USA:n demokratia ja media toimii kuitenkin. Minun ei tarvitse kuin lukea Newsweekiäni ja saan tietää taustoja. USA:ssa järjestetään kuitenkin taas pian vaalit ja myös demokraattisella suosikillamme on hyvät mahdollisuudet voittaa.

USA:ssa on toki paljon kritisoitavaa ja naureskeltavaa eikä sen presidentti taida olla älyn jättiläinen, mutta silti sen demokratia toimii.

Uskon Reijo Vihkon tapaan, että useimmat maailman ongelmat ovat pääpiirteissään ratkaistavissa. Monet ikävät kansallisuusongelmat tulevat myös laukeamaan globalisaation, tieteen, integraation ja kaupankäynnin avulla, eivät varmasti vielä minun elinaikanani mutta ainakin siihen mennessä, kun maapalloon osuu iso lentävä kappale.

Tule siksi mikä olet

Oikean hiihtäjän elämää:

"Teltta Ounasjoella lähellä Kuusajärveä, Kittilään linnuntietä 11 km, Nuorgamiin 301 km. Kokeilen nukkua pelkässä sisäteltassa ilmanvaihdon tähden."

Jotkut ovat matkalla Nuorgamiin. Toisten ei tarvitse, koska he ovat siellä jo olleet kuten muuan maalainen.

Nuorgam olisi ollut hyvä paikka elää, jos olisi ollut kyyhkyläinen kainalossa ja toimeentulo. Ei ahistanu, kun nousi Tenojokilaaksosta tunturilakeudelle. Moottorikelkan omistaminen olisi ollut must. Oli mukavan tuntuista, kun ihmiset pitivät pyytöjään Tenossa. Vieläköhän herrojen soutaja, Kauton Eino on ja porskuttaa? Hän jäi silloin 7 v. sitten eläkkeelle koulun talonmiehen virasta. Sanoi sepelvaltimoiden tukkeutuneen lohen mädin syönnistä.

Eino esiintyi serkkuni Martti Annebergin sinänsä aika vaatimattomissa kirjoissa. Ne kirjat julkaisi muistaakseni Karisto. Sinänsä Martti taisi olla toinen Sodankylässä syntynyt kirjailija. Ensimmäinen oli Santeri Ivalo, jonka muistolaattaa olen ollut laittamassa Pappilan pihakiveen. Martti kasvoi saman pienen peltoaukeaman toisessa päässä, missä kotini oli toisessa. Hän oli minua vanhempi emmekä olleet paljoa tekemisissä. Nyt kylä on levinnyt ja entisen kotini ympärillä on kerrostaloja. Joskus vielä käyn nostalgiamatkalla siellä katsomassa, mitä on jäljellä.

Meidän isistämme kerrottiin, että he nuorina perheenisinä olivat korttia pelatessaan joutuneet riitaan väärinpelaamisesta. Eeli kuristi isääni ja tämä sai veljensä kädet irti tappavasta otteesta puremalla. Eelin perhe seurasi veljesten tappelusta vierestä. Isä-Kallella oli loppuelämänsä rustottunut kurkku siitä ottelusta, eivätkä veljekset olleet parhaita kavereita koskaan. Kummallakin oli iso perhe ja viinaongelma.

Eelillä ja hänen vanhimmalla pojallaan Erkillä oli legendaarinen Hyry-ori, joka siihen aikaan teki Pohjois-Suomessa raviennätyksiä.

Lahjakkaitakin he toki olivat molemmat veljekset. Minun isäni oli metsänhoitajajäsenenä siinä lautakunnassa, joka sodan jälkeen erotti pitäjässä veteraaneille metsäpalstoja. Vaikka olikin jäävi, kyllä hän Pikku-Penkko veljelleen ja itselleen hommasi erinomaiset palstat.

Eino ja keittäjätär eivät tulleet toimeen keskenään tai ainakin aina torailivat. Opettajatoverit jäivät etäisimmiksi. Johtaja-opettajalla, Arjalla, oli oma kiireinen elämänsä rassaavassa liitossa, kahden pienen tytön äitinä, kunnanvaltuutettuna, aikuisopiskelijana. Hän on toiminut myöhemmin lehtitietojen mukaan pienen kunnan koulutoimen johtajanakin. Pätevä hän olikin sekä muodollisesti että esiintymiskyvyltään. Olihan hän kahden aika tunnetun Ranttilan taiteilija-tyttären sisar ja hänen isänsä oli legendaarisia kullankaivajia kaiken muun ohessa. Itse asiassa hän oli yksi Lemmenjoen kultaesiintymän löytäneistä saamelaisista koulupojista.

Olen näistä veteraaneista kirjoittanutkin, mutta juttuni ovat jossakin kultamuseon arkistoissa. Yhden heistä, Pelle Kankaisen, tapasin kerran junassa. Hän hukkui sittemmin ja häneltä jäi nuori, kaunis leski.

Pienessä Utsjoen kunnassa on vahvoja sukuja ja vahvoja ristiriitoja vaikka myös epäsuomalaista kansainvälisyyttä ja laveaa ja suuripiirteistä elämisen meininkiä. Saamelainen identiteetti eli myöskin vahvana.

Koululapseni ovat nyt jo isoja yläastelaisia. Miten kävi pienelle Marketalle, jonka oppiminen oli vaikeaa? Miten kesyttömälle Paavolle, joka viihtyi koulussa, kun minä olin opettajana. Sitä hänen äitinsä arvosti.

Ne olivat viimeisiä opettaja-aikojani. Meillä oli oikein hauskaa. Muistan kuinka kerran hautasimme pikkulinnun ja lauloimme haudalla. Leikimme paljon ja minä luin heille. Tietokone oli käytössä. Opetin perustaitoja, missä olen hyvä.

Pääsin hyvin ja rauhassa sisään yhteisöön, vaikka en käynytkään kapakassa ja Skippagurrassa, Norjan puolella venäläisten ilotalossa, josta minun hyvä ystäväni, koulun keittäjätär minua varoitti.

Asuminen kauppiaitten talossa oli tuhottoman kallista. Muutin sanoin kuvaamattoman, edellisen asukkaan jättämän, sotkun keskelle. Kaksio oli sinänsä hyvä, oma saunakin oli. Miehet joivat paljon ja jotkut naisetkin, mutta naiset pitivät yhteisöä kuitenkin pystyssä. Tapasin kylässä asuvan entisen luokkatoverinikin, joka oli elänyt välillä rappioalkoholistina ja menettänyt jalkateränsä. Nyt hän vietti kuitenkin aika mukavaa elämää; nainen siinäkin oli takana.

Kylä eli kaupasta. Norjalaiset kävivät ostoksilla ja ostivat suuria määriä lihaa varsinkin. Suomenrinteen kauppa oli kuin paraskin marketti ja toinen kauppa, jonka nimeä en juuri nyt muista, laajensi silloin. Keittäjättären veljillä oli suuri puutavaraliike - puuttomalla seudulla. Rahaa oli paljon liikenteessä, mutta myös alkoholia ja perhedraamoja, joista en oikeastaan paljoa päässyt perille.

Elämys oli käydä Kaldoaivin paliskunnan poroerotuksessa Skalluvaarassa, tulipalopakkasessa. Nuorgamin koululla oli hieno poroerotuskämppä, missä pidettiin kouluakin. Muistan poronpääkasat, joita oli tullut yksityisteurastuksissa. Vieraanani ollut hollantilainen lehtimies niitä kauhisteli. Suurin osa poroista vietiin elävinä Norjaan.

Ostin pakkaseen koko poron (paloiteltuna), mutta ei se maistunut yhtä hyvältä kuin lapsuudessa. Poroja ruokitaan nykyään rehulla talvisin.

Silti pellon poikki hiihtäjälläkin on joka-aamuisia elämyksiä. Aina uusi loistava aamu, hanki ja joutsenet on lahja. Vieläköhän sitä pääsiäisenä riittää. Asetin joskus yhden päämäärän: asunto, jonka ovelta pääsen suoraan luontoon.

Ajattelin seuraavan aforismin, jonka varmaan joku toinenkin on keksinyt:

Sinulle on varattu vain statistin rooleja, jos niitäkään. Oman elämäsi draamassa sinä näyttelet pääosaa. Ota se!

Aiheita

Että minä olisin kirjoittanut mm. seuraavista aiheista on täyttä kukkua:

haiden kasvatus, hiiren häntä sairaudet, siskon nainti, piirretty ruis, suomalaista nuorten poikien pornoa, myydään kesyrottia..., vaikka niin hauissa väitetään.

Haluttaisi nähdä mitä näkyisi rakkaan Krisin kävijälaskurissa, koska hän kirjoittaa huomattavasti railakkaammin kuin minä ja hakukoneet lukevat tekstejä pahemmin kuin Piru Raamattua. Sopii muuten tähän yhteyteen erikoisen hyvin...

Esitän suuren ihailuni Krisin tyyliä ja persoonaa kohtaan. Ja minä kun olin ensimmäisiä häntä puolustamassa. Hänestä on kehittynyt suuren luokan tyyliniekka. Tämä on tosiaan sitä suunsa puhumista puhtaaksi, jota olen kaivannut blogimaailmaan ja nettijulkaisemiseen. Mitä hienoja mahdollisuuksia tämä media antaakaan! Ihailen ihan oikeasti Krisiä, vaikka en välttämättä kaikkia hänen mielipiteitään ja fundamentaalisuuttaan joissakin asioissa.

Hän ansaitsisi päästä julkisuuteen, jotta blogin pitäminen pääsisi lopultakin siihen valtavirtaan, mitä esteetikot ehkä tosin kammoavat. Kris voisi antaa nettikolumnin kirjoittamiselle kasvot. Ajattelin joskus, että Panussa olisi ollut samanlaisia mahdollisuuksia samaan, koska hän räväkkyyden lisäksi oli ja on huippuälykkö ja kirjoittaa nimellään. Mediat taitavat olla auttamattoman tyhmiä, kun eivät tee oikeita juttuja.

Kris ikään kuin kiroaa kirkossa, tanssii ripaskaa torilla, pyllistää hameet korvissa, laulaa Iitin Tiltua kovalla äänellä. Ken sellaista uskaltaa ei tarvitse tulla asiakkakseni. Minä laittaisin, vastoin vakaumustani, hänet sahaamaan pokasahalla risuja, lakaisemaan pihamaata jne. Hän olisi lääketokkurassa ja omissa maailmoissaan ja laulaisi kuitenkin sitä Tiltua.

En sano, että Kris suorapuheisuudessaan olisi mikään normi, johon kaikkien olisi pyrittävä. On hienoa, että kaikki kukat saavat kukkia; tilaa on vaikka mille. Olisi kauheaa, jos pitäisi olla hauska esimerkiksi. Hauskuuden taakka voisi olla vielä raskaampi kantaa kuin räväkkyyden. Tunnen myötätuntoa Kysyn Vaania kohtaan, joka joutuu keksimään ylimaalliset hauskuutensa. Onko siinä kaivossa pohjaa ollenkaan, kysyn vaan!

Kris kirjoittaa tietenkin varsin yksipuolisesti seksistä. Se ei varmaankaan ole pelkästään sitä, että hevoset nai ja tanner tömisee, vaan siinä on myös herkkiä ja subtiileja sävyjä. Sen ympärillehän kulttuurimme pitkälti rakentuu. Se ei ole kuin paskalla käymistä, jokapäiväistä ja helpottavaa, vaan siihen onneksi liittyy myös Sonetteja Lauralle, kaihoa ja kaipuuta.

Mitä murhenäytelmiä juuri nämä orgasmit ja niiden puutteet ovatkaan tuoneet ihmisten salattuihin elämiin. Asioista ei ole puhuttu tai on puhuttu kiertoteitse. Tässäkin Kris on tärkeällä asialla puhuessaan suoraan ja railakkaasti.

Itsekin olen luovalla tuulella herätessäni varhain. Sorvasin eilen hakemusta Egual- yhteisöaloite ohjelmaan asiantuntijaksi. Miten siinä käy on eri juttu, mutta huomasin olevani syrjäytymisen todellinen asiantuntija. Keski-ikäinen mies, huonoista lähtökohdista, suomalaisen yhteiskunnan suurin potentiaalinen vaara. Olen menettänyt ammatin, johon olin kouluttautunut. Epäonnistuin surkeasti (ja epäoikeudenmukaisesti) jatkokoulutuksessa. Ja naisenpuute sitten! Silti olen säilyttänyt mielenterveyteni ja vireyteni, enkä ole yksi niistä, joita arkisin yritän ohjata.

Olen elänyt siirtolaiselämän, eron, yksinhuoltajuuden, seksuaalisen puutteen ujouden takia ja uuden, osittaisen kukoistuksen, yhteisöelämää viimeiset 7 vuotta. Kaikki työpaikat tietenkin. Tämä viimeisin vaihe, jossa olen joutunut kohtaamaan paitsi keski-ikäisten deprivaatiota ja loppuun palamista myös nuorten syrjäytymistendenssejä ja uskomatonta huuhaata ja hörhöilyä, pakoa maailmasta (sanottu kaikella rakkaudella tietenkin).

Mitä muutakaan kuin syrjäytymisen problematiikkaa on kohtaamiseni 6-lapsen äidin kanssa ja elämykseni siitä, kuinka erilaiset lähtökohdat lapsilla ja lapsilla voivat olla. Omalla lapsellani ja lapsenlapsilla ja näillä, jotka saavat omanlaisensa kuvansa itsestään ja yhteiskunnasta, ovat alttiina epäsosiaalisuudelle ja sairauksille.

Onhan minulla tietenkin myös tieteellinen koulutus, vanhaan hyvään aikaan saatu. Mikä sai minut ottamaan 30 vuotta sitten gradun aiheen, josta on tullut poppis vasta nyt. Sitä se ei ollut talouden nousukautena.

Ja mukaan meno tällaiseen kansalaisvaikuttamiseen, nettikolumnin pitoon, josta Kris on hyvänä esimerkkinä (ehkä minäkin), ei suinkaan huononna asiantuntijuuttani. Jos vaikka minua ei otettaisikaan mukaan asiantuntijaryhmään arvioimaan hankehakemuksia, (olen myös johtanut muuten ESR:n tukemaa miljoonahanketta) alan kirjoittaa kirjaa omista kokemuksistani syrjäytymisteeman valossa. Aion olla myös esimerkkinä kuinka tuotteistaa elämäänsä ja kokemuksiaan, koska aiheesta olen, sattuneesta syystä, niin paljon paasannut. Tässä se on.

Kävelin

lenkkini, vaikka aamulla tein myös hiihtoretken. Kävin juttelemassa kengittäjän kanssa, kun hän oli kotiutunut hetkeksi matkoiltaan ja vaihtoi kesärenkaita.

Hän oli ollut kurssilla, missä koulutettiin käyttämään henkisiä energioita, minä taas kerroin kirjoittaneeni paljon näistä tavallisista. Kerroin, että ilmoitustaulun mukaan ensi viikolla täällä meditoidaan päivittäin hyviä energioita. Toivottavasti niin, ettei ihanteena ole eläköityminen parikymppisenä.

Kysymykseeni, oliko kurssilla ollut hyviä naisia, hän vastasi myöntävästi. Rassaa se meitä karskeja miehiäkin, kun kumppanit katoaa, mikä hänelle tapahtui viime viikolla lopullisesti.

Soitin tyttärelleni Ruotsiin ja hän kertoi uskovansa odottavansa kaksosia, niin iso hän tuntee olevansa. Olisihan se paukku. Ensi viikolla näkee sitten tilanteen mustana valkoisella, kun hän menee ultraäänikokeeseen. Olivat olleet juuri Vallen kanssa uimahallilla ja poika kuulemma hyppelee reunalta veteen - alle kaksivuotiaana siis. Kirjoistakin hän on kiinnostunut ja puhuu mukamas, sanoen sanan alun. Ymmärtää hän jo tietysti vielä enemmän. Puupinonikin siellä ovat pysyneet pystyssä vaikka rakensin ne lumen päälle.

Tyttö ei viihdy suuremmin opettajana. Hänellä ei ole pedagogista pätevyyttä, joidenkin aineiden vain. Hän opiskeli ainakin ruotsia, englantia ja historiaa ihan uudessa Mälardalenin korkeakoulussa, joka toimii kahdella paikkakunnalla, Västeråsissa ja Eskilstunassa. Nyt hän opettaa ranskaa, vain lukiopohjalta. Sanoin hänelle, että kyllä opetustyönkin voi ottaa luovasti, mutta ymmärrän kyllä nuoren kärsimättömyyden junnaavaan työhön, joka pitkälti on sosiaalista työtä.

Tyttö haluaisikin käsityöläiseksi. Hän haluaisi neuloa nahkaisia moottoripyörän satulan päällyksiä ja autojen penkkien päällyksiä. Erikoistua siis. Hänellä oli nuorena tietty lahjakkuus piirtämiseen ja käsillä tekemiseen, mutta hän ei ollut mielestään tarpeeksi hyvä ryhtyäkseen taideopintoihin. Nyt hän on vähän katkera, kun ei ole valinnut käsityöläisen ammattia jo ennen kuin lähti lukemaan korkeakouluun. Minä en tietenkään vaikuttanut hänen valintoihinsa muuten kuin välillisesti. Silti vaikutukseni on ollut suuri. En tiedä onnistuuko hän perheenäitinä toteuttamaan unelmansa.

Hangella,

keskellä peltoa, istui yksinäinen joutsen ja klonkkui minulle varottavasti, kun äsken hiihtelin varmaankin sesongin viimeisillä lumilla. Peltoja riitti vain pari kilometriä eikä lenkistä tullut pitkä. Joutsenen lähellä oli minulle aikaisemmin tuntematon lava, joka oli naamioitu maaston värisellä verkolla. Siitä sadan metrin päässä oli telineellä tynnyri, jossa oli jyviä ja tynnyrin alla hirven pää. Miksi?

Olen kuullut, että siellä pitäisi olla K:n myrkkysyöttejä ketuille. Onko tuo jonkun luonnonystävän vai metsästäjän kyttäyspaikka?

Paska juttu

Kirjoitinhan jo aikaisemmin jotakin häkäpönttöautoista ja palavien aineiden kaasuttamisesta. Hakusanalla gasifier, google löytää kokonaisen leegion toinen toistaan relevantimpia sivuja ympäri maailmaa. Monet sivut vievät Kiinaan ja Intiaan. (Vielä yhdistettynä stirling-moottoriin, joka tarvitsee vain lämmönlähteen.) Tässä luulisi olevan mitä varteenotettavimman hajautetun, uusiutuvia energioita käyttävän energian tuotantojärjestelmän. En vain tiedä onko näitä järjestelmiä kaupallisina tuotteina.

Lähimmäksi Suomessa on päässyt tervolalainen Entimos, joka on Saareksen perheen luomus. On jo rakennettu keskisuuri laitoskin, mutta Olavilta saamieni tietojen mukaan, ongelmia on kaasujen pesussa. Kaasut tarvitsee pestä ja terva poistaa, jotta prosessit toimisivat kunnolla. O:n tietojen mukaan tarvittaisiin vain suhteellisen vähän lisärahoitusta, jotta ongelma saataisiin ratkaistua. Tässäkin on Tekesillä ilmeisesti sormensa pelissä, syitä en tiedä. Laitokseen on satsattu miljoonia ja se on kuulemma esitetty muutettavaksi normaaliksi lämpövoimalaitokseksi. Surullinen sankaritarina yrittäjäperheen kamppailusta, surullinen kertomus suomalaisesta valtapolitiikasta, jos salaliittoteoria pitää paikkansa!

Koska maailmalla on paljon kaasutukseen perustuvaa tutkimustoimintaa, luulisi, että sieltäkin voisi saada apua. Hienot nettisivut ovat olemassa, mutta näistä taustaongelmista siellä tuskin puhutaan. Tervemenoa myös Pallo Hallussa - ja Suomi Puhuu – ohjelmille Tervolaan. Myös A-piste, Mot – ja mitä niitä ns. tutkivia ohjelmia onkaan.

Kaasutusta on tutkittu myös Suomessa. Olen aikaisemmin kertonut Lehtimäen projektista ja ekoautoilijoista. Lahdessakin on netin mukaan ollut projekti, josta kertoo mm. seuraava sivu.

Lämpöpumput ovat yksi käsittelemättömiäni aiheita. Nyt Pinserin presidentti Sami Köykkä kertoo hankkineensa ilmalämpöpumpun, joka on jo niin pitkälle viety tuote, että sitä mainostetaan televisiossakin. Seuraamme mielenkiinnolla käyttäjän kokemuksia. Netissä on mm. seuraavia sivuja, jotka kertovat lämpöpumpuista.1 2 3

Ilmalämpöpumppu on siitä hieno, että ei tarvitse kaivaa putkia minnekään. Porakaivosta, vesistöstä ja maahan kaivetuista putkista saadaan vielä tehokkaammin lämpöä. Olen Olavin kautta taas tavannut erään keksijän, joka eristämällä maahan kaivetut putket styroksilevyillä päältä, ja keksimällään uudenlaisella lämmönvaihtimella saa mielestään vielä suuremmat tehot. Lämmönvaihtimia on kuulemma muitakin, jotka ovat nykyisiä tehokkaampia.

Minulla ei riitä ruutia jatkaa tästä energia-asiasta loputtomiin. Varmaan kehitys kehittyy aikaa myöten. Kun raakaöljyn hinta nousee, muut energialähteet tulevat edullisemmiksi. Näennäisesti edullinen ydinvoima vain sotkee hintamekanismeja. Ydinvoimassa vain on liian suuret riskitekijät, jos ei meillä, niin jo lähialueilla.

Uskon, että valtion politiikalla ja sen tekeseillä, TEE-keskuksilla, sitroilla ja maaseutupolitiikalla voitaisiin kehitystä nopeuttaa ja luoda Suomeen uusia nokioita. Mutta kehitystä jarruttamassa näyttää olevan vahvoja voimia. Asiantuntijoiden, virkamiesten, valtapuolueiden, valtamedian ja suuryhtiöiden monopolistiset tendenssit näyttävät olevan niskan päällä. Hyvää tahtoa tosin on kansassa ja sen edustajissa mutta hyvä tahto ei näytä riittävän. Puhutaan kyllä hajautetusta ja uusiutuviin energialähteisiin perustuvasta tuotannosta, mutta paljon ei tapahdu.

Voisi kuvitella, että viime vuosisadan alussa tapahtunut osuustoiminnallinen liike voisi toistua. Että kansa voisi huomattavalla potentiaalillaan kerätä pääomaa ja nopeuttaa kehitystä. Maaseudullakin on paljon fyysistä ja psyykkistä pääomaa, osaamista ja resursseja. Mutta ihme kyllä ne eivät pääse yhdistymään. Kerroin joskus pellavaprojektista, johon MTK antoi tukeansa, mutta joka epäonnistui surkeasti. Kuinka paljon keskeisempää olisivatkaan energiaprojektit. Tiloja täytyy lämmittää ja sähköä käyttää. Paljon on jo olemassa mutta auttamattomasti hajallaan. Markkinataloudessa pitäisi aloitteen tulla firmoilta. Aloite ei lähde Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmästä ei Suomen Kylät ry:stä, eikä TEE-keskuksista. Mutta eivätkö ne voisi yrittää kuitenkin jotakin.

Muutama vuosi sitten Olavin ajatusten innostamana, kun hetken elänyt Yhteisvastuun Suomi – kansalaisjärjestö yritti päästä toimintaan, puhuin sen kokouksessa säätiömahdollisuudesta. Alun perin pessimistinen ja muitten vihreitten tavoin valtioon luottava, vanha sotaratsu Eero Taivalsaari innostui asiaan ja yritti saada muita kansalaisjärjestöjä liittymään mukaan. Turha yritys! Eero on jo vanha hänkin. Hän oli ilmeisesti väärä henkilö kokoon kutsujaksi. Jokin Maan Ystävät olisi ollut parempi, mutta se vouhottaa näennäisradikaalisten suurten linjojensa kanssa kuten tekevät Vihreä Puolue ja muut vihreyttä liputtavatkin. Paska juttu!

PS Joskus tuntuu turhalta kirjoitella muka oikeista energia-asioista, kun Pinserin foorumilla tämä ei ole mikään populaari juttu. Mieluummin ihmissuhteista ja parinmuodostuksen volatiilisuudesta! Osa mahdollisista lukijoistani eksyy sivuilleni hakusanoilla kuten mummon pylly! Tämän jälkeen niitä pyllyjä tulee varmaan lisää. Mutta parempi tämä on kuin ei mikään ja on sentään muutamia muuten kiinnostavia kirjoittajia, joita on hauska lukea. Sitäpaitsi olen aina ollut utelias ja halukas laajentamaan horisonttiani.

Joskus taas tuntuu, että olen lähtenyt mukaan turhautuneiden oikeustaistelijoiden harhoihin. Maailmamme on varmaan sittenkin paras mahdollinen. Meistä kyllä pitävät huolta viisaat poliitikot , tiedeyhteisö, nerokkaat yritysjohtajat, terävä ja kesyttämätön intelligentsia, lahjomattomat virkamiehet, vapaa media ja kirkko, jolla on toimivat suhteet Kaikkivaltiaaseen ja työmarkkina-osapuoliin. Kiitos Herra kaikesta!

Sana viikonvaihteeksi

Tärkein ensin eli seksi.

Isosisko kirjoittaa hyvin naisen seksuaalisesta tyydytyksestä. Näin sen uskon olevan, miten hän sanoo. Kuinka vaginaorgasmia promotoidaan elokuvissa ja muualla ja mikä pettymys on sekä naiselle että miehelle, kun se ei olekaan niin itsestään selvää. Siinä on yksi aikamme suurimpia petoksia.

Kirjoitin muistaakseni asiasta joskus viime kesän aikoihin, kun muistelin surkeaa mennyttä elämääni. Kuinka miehuutta pienentääkään, kun miehenä peniksinesi et välttämättä olekaan mikään namipala. Puolihullu, lesbo, ruma saksatar, jolta tuli ihanasti, oli seksikumppanina mitä parhain. Tietenkään mikään muu ei matschannut ja pian se ihanuus loppui. Siihen loppukoon myös muistelmani tältä erää ja päästään itse asiaan:

Onko kyseessä salaliitto, kun metsäteknikko Sauli Takalon kehittelemä siirrettävä pelletöintijärjestelmä ei päässyt tuotantoon?

Pallo hallussa ohjelman eräässä nettiosassa kirjoitetaan seuraavaa:

Suurteollisuuden taustalla saattaa piillä yksinkertainen selitys. Bioenergiaa käyttävä teollisuus haluaa varmistaa metsien massavirrat itselleen. Yksityisen omistama pellettilinja vie raaka-ainetta teollisuudelta.

- Heidän etuihinsa ei voi kuulua metsänomistajien aseman ajaminen. On parempi pitää omistajat nöyrinä, ja maksaa heille 100 markkaa hakkuujätekuutiolta, kuin antaa heille mahdollisuus myydä tuota jätettä paremmalla hinnalla yksityiselle pellettiyrittäjälle, lataa Takalo.

Teollisuuden reagointia tajuaa paremmin, kun katsoo lukuja. Öljyllä lämmitettävän talon kilowattitunnin hinnaksi tulee nykyisillä hinnoilla 22 penniä. Pelleteillä päästään parhaimmillaan 15 penniin kilowattitunnilta.

Kysymys kuuluukin: kaatuuko tämä hanke teollisuuden voitontavoitteluun vai löytyykö Suomesta pienteollisuutta pelastamaan pioneeritoimintaa?

Ensiksi hatunnosto ohjelmalle!

Tekniikan edistämiskeskus, Tekes, laittoi siis stopin laitteen kehittelylle kieltämällä jatkorahoituksen, vaikka rahasta ei ole kiinni. Oliko se suurteollisuuden asialla? Mitä sanoo kilpailuvirasto?

Uusi sitaatti:

Metlan tutkimusjohtaja Kari Mielikäinen myöntää, että hankkeen rahoitus on lopetettu. Syynä on se, että Metla voi kehittää laitetta vain tutkimusmielessä. Laitteen saattaminen markkinoille bisnesmielessä vaatii Mielikäisen mukaan teollisuuden omaa panostusta.

Kyseessä olisi ollut maaseutua mitä suurimmassa määrin kehittävä keksintö, jolla olisi voinut olla suuret vientinäkymät. En tiedä mitä kehitettävää laitteessa olisi ollut. Muistaakseni Takalon mukaan kuivaus olisi voinut olla ei-öljyä käyttävää, eli se olisi käyttänyt samaa raaka-ainetta mistä se tekee pellettejä. Ohjelmassa sanotaan, että nyt olisi teollisuuden vuoro tarttua asiaan. Näin Suomessa muuten taitaa käydä usein. Tuki loppuu, kun tulee tuotteistamisen aika. Takalo on nyt eläkeläinen mutta hänen asiantuntemustaan voitaisiin käyttää ja kehittää tuote valmiiksi.

En tiedä, onko tästä samasta tuotteesta kyse, josta maatilan pirkka kirjoittaa isäntälinjan ihmeenä. Miksi ihme muuttui tarpeettomaksi?

Uusi sitaatti:

Me olemme laskeneet, että jos näitä laitteita olisi Suomessa toiminnassa noin 700 - 800 kappaletta, niin ne tuottaisivat polttoainetta suunnilleen ydinvoimalan verran, paljastaa Takalo.

Elämmekö tosiaan parhaassa mahdollisessa maailmassa, jossa suurteollisuutemme huolehtii meidän eduistamme parhaalla mahdollisella tavalla vai onko kyse, ei-sotilaallisteollisesta kompleksista (presid, Eisenhower), vaan asiantuntijoiden ja suurteollisuuden salaliitosta, jota avustavat tahdottomat ja tietämättömät poliitikot ja virkamiehet.

Hajautettu energiantuotanto voisi auttaa pääsemään Kioton sopimuksen tavoitteisiin.

Jos sivuilleni sattuu energia-asioista kiinnostuneita kävijöitä, tietoa pellettiasioista löytyy lisää tästä linkistä.

Pellettiasiat ovat vain yksi uusista energian tuotannon muodoista. Maalämpö, aurinkokeräimet, aurinkopaneelit, tuulienergia, biokaasu, polttokennotekniikka, energian säästö jatkavat listaa, jonka loppupuolen asioista olen kirjoittanut ennen.

Olen töissä (?!) lukemassa erästä ehdotonta klassikkoa, Rachel Carsonin Hiljaista kevättä. En tiedä miten myrkkyasiat ovat nykyään, ne tulevat kyllä listallenikin aikanaan. Luomutilalla on turvallista elää, vaikka ympärillä asuvat maanviljelijät ruiskuttavat peltojaan ns.kasvinsuojeluaineilla.

Hiljainen kevät on paitsi hyvin kirjoitettu myös osoitus siitä, että kirjoittamalla voi vaikuttaa. Se on dramaattinen kuvaus kloorattujen hiilivetyjen esiinmarssista, joka toi ja tuo edelleen tuhoaan maailman kaikille kulmille. Mutta se kertoo myös muusta kuin DDT:stä, se kertoo prosessista, missä ihmisiä voidaan pettää viranomaisten ja firmojen yhteisillä rikoksilla. Jos Microsoft maailmalla syyllistyy kartellirikoksiin ja asfalttifirmat omassa maassamme, myös energiajätit ja ns. asiantuntijat valtion myötävaikutuksella voivat tehdä saman energia-asioissa.

Jatkoa seuraa...

Pyllistää torilla

Sain lenkillä idean, että ryhdyn kirjoittamaan kirjeitä päättäjille ja julkisuuden henkilöille, jotka sitten julkaisen blogissani. En kirjoita hävyttömyyksiä, mutta puhun suorasukaisesti. Samaa ideaa on tietenkin ollut tiedotusvälineissä, mutta sellainen on nyt mahdollista peräkylän elviksellekin. Minulla on sitä paitsi oivallinen agenda tai oikeastaan Olavilta oppimani energia-asia.

Työviikko lopussa

ja mieli on hyvä. Aktiivista työtä vain vajaat pari tuntia. Raaputimme auringossa, maalattavia puistonpenkkejä. Puhutin hyväkuntoisia potilaita, minkä ehdin. Se nosti mielestäni kivasti tunnelmaa. Jokainen ihminen ansaitsee tulla kohdelluksi ajattelevana olentona. Juttelin myös työtovereiden kanssa heidän työnsä perspektiiveistä. Heissä ei ole mitään vikaa, mutta systeemi on rautakourainen.

Aion lähettää linkkejä viimeaikaisista kirjoituksistani eri osoitteisiin, millä tuskin on mitään vaikutusta. Mutta kiusa se on pienikin kiusa.

Nyt kuitenkin odottaa suloinen päivittäinen lenkki. Täällä metsäperällä on tapaus, jos kohtaa ketään 8 km:n matkalla. Siinä on oma viehätyksensä. Huomenna menen hiihtämään pelloille ja kuvittelen itseni urheaksi Suomen hiihtäjäksi. Tässä yksi sitaatti eilisestä mielen kohotukseksi meille vähän vähempään pystyville:

Iltapäivällä ajattelin, että mitä suotta valittamaan, onhan minulla neljä tervettä jalkaa. Uni tulee selvästi tarpeeseen.

Kävin taas ihailemassa

paikalleen asettuvaa pellettikattilaa. Maestro Timo oli juottamassa käyttöveden lämmitys-putkia paikalleen. Pieni ja matala pannuhuone oli täynnä tuttuja ukkoja. Nurkassa seisoi vaatimaton vallankumouksellinen, Olavi, jonka herooista, Jukolan Juhani vastaan Jumala - kamppailua, aikoinaan alkeellisen pellettipolttimen kanssa, muistelin muutamalla sanalla.

Hän on hommannut taas tämän laitteen, ties millä rahoituksella. Hänen ideansa (nappaamansa) on, että rahoitus tulee uuden tekniikan säästöistä, on myös vallankumouksellinen. Sillä keinoin saadaan kattilat yleistymään ja kysyntää lisääntymään.

Laite on pienempi kuin aikaisempi öljykattila ja teholtaan kuulemma 15 kW, öljykattila oli 10 kW. Lämpöä tulee siis piisaamaan.

Mikä oivallinen sauma pystyä näyttämään ja kurssittamaan. Missä on Suomen kylät ry? Keuruu on sitäpaitsi pellettikattiloiden ja pellettien tuotannon eräänlainen mekka, kun molempaa löytyy. Tässä kunnassa on menossa myös pellettiprojekti. Keurak-rakennusliike valmistaa sahaus ja höyläysjätteestään pellettejä ja Haapamäen pellettikylässä tehdään erinomaisia lämmityskattiloita. Pelletit ovat vielä tyyriitä, mutta jos kysyntä kasvaa, hinta halpuu varmasti.

Kaikkein parasta olisi, että pusikot ja metsät kasvavat raaka-ainetta väärällään, pelloilla olisi potentiaalia peltoenergian tuottamiseen aivan melkein rajattomasti. Avainkasveina voisivat olla energiapaju ja ruokohelpi, mutta myös viljelyskasvien korret. Kiistaa voi tulla hakkuujätteen käytöstä, kun Biowatti ja muut haluavat imuroida metsät ja ovat mustasukkaisia tästä raaka-aineesta, jonka nyt vievät ilmaiseksi tai maksavat naurettavan pienen korvauksen.

Pahinta vai parastako, mutta Suomessa on jo kehitetty Metsäntutkimuslaitoksen Kannuksen toimipisteessä, Sauli Takalo- nimisen metsäteknikon toimesta, siirrettävä, kuorma-auton lavetilla oleva metsäpelletin tuotantolaitoksen täysin toimiva proto. Takalo on jo eläköitynyt ja hieman katkeroitunutkin, koska herrat ovat pistäneet kehitystyölle pisteen. Kone on käyttämättä ja kehitystyö on mennyt hukkaan. Projektiin on uhrattu rahaa ja kone toimii hyvin Takalon mukaan. Tietenkin sitä pitää kehittää edelleen. Siirrettävällä pelletöintilaitteella me tavalliset jyväjemmarit voisimme omatoimisesti tuottaa oman energiamme pellettimuotoon, joka vie vähän tilaa ja säilyy hyvin.

Tässäkin on aineksia siihen salaliittoteoriaan, jota olen yrittänyt yksinkertaisuudessani valaista, sen mitä siis olen ymmärtänyt. Olen puhunut omituisista kartellimaisista tendensseistä Suomen energiapolitiikassa, en tiedä jutun todenperäisyyttä, mutta pahalta näyttää. Tarjoan taas aineksia tutkivalle journalismille.

Eikö tilaa riittäisi kaikille! Suomi nousuun yhteistyöllä!

Olen liian fiksussa seurassa

täällä eetterissä. Päivätyössä olen paremminkin vertaisteni parissa. En edes lukenut AT-blogia loppuun. Lämpimät muistosanat kuitenkin sanoin, otan heti takaisin.

Suomalainen kävijälaskuri oli kokenut kasvojen kohotusleikkauksen. Se on maksullinen, mutta taidan maksaa edelleen. Sieltä hakujen joukosta löytyivät naisvitsit, sekä keski-ikäisistä että muista kertovat.

Koska en taatusti osaa yhtään vitsiä ja korvaukseksi kivusta ja särystä palstani lukijoille pari muuta vitsisivustoa 1 ja 2. Joukossa saattaa olla joku, jolle nämä ovat uutta, esimerkiksi sille joka tulee Takahikiän maamiesseuran serverin kautta.

Aprillia

oli onneksi hiihtäjän heitto sankarimatkansa lopettamisesta. Outoa Taigaa välitti tämän sydämentykytystä aiheuttaneen pilan.

Mihin olisi enää voinut luottaa, jos se olisi ollut totta. Tämä on todellista:

Korppi osaa muuten laulaa ihmeen kauniisti, hempeästi suorastaan. Vastarannalta vastasi toinen, varmaan mielitietty sydänkäpynen.

Mikä on tämä lopettamismeemi? Älkää nyt leikistä suuttuko! Pitäisikö minun tuntea syyllisyyttä, jos AT on tosissaan. Lohdutan itseäni sananlaskulla: Joka leikkiin ryhtyy, se...

AT on joka tapauksessa kokenut yleistä arvostusta. Hänellä on ilmeisesti blogien ulkopuolista elämää, eikä hän ehtinyt päivittämään niin usein kuin olisin toivonut. Parhaimmillaan hän oli loistava. Minua kyllä kutkuttaisi tietää, kuka hän oli. Ammattilaiskirjoittaja jossakin muodossa ainakin.

Laittaisiko muuten kirjoittamisen lopettava samalla Pinserin aprilli-merkin blogiinsa? Ei tai joo. Asettihan kaverikin, joka hyppäsi Silja laivan keulasta mereen, kenkänsä siististi vierekkäin kannelle.

Ajatella, että tällainen tyhjäntoimittaja kuten minä, menestyy (toistaiseksi) siellä top 100:n porukassa, jossa on monia ammattikirjoittajia ja uraa tekeviä, tulevaisuuden toivoja. Tunnen itseni täysin luuseriksi, kun ajattelen vaikka miten työura on mennyt. Naisonnesta ei edes kannata puhua.

Oli hetken toiveita,
että olisin voinut ruveta kirjoittamaan ryhmäblogia erään maailmanmatkalle lähtevän ekoyhteisöveteraanin kanssa. Hän aikoo kuitenkin kirjoittaa matkakirjeitä, ja pystyin ehkä neuvomaan hieman blogin pystyttämisessä.

Nämä keski-ikäiset naiset, joita näissä ympyröissä tapaa, ovat useimmiten hajamielisiä, loppuun palaneita, eksistenssiään aprikoivia. En tunne kiinnostusta heitä kohtaan mutta se ei johdu iästä vaan heidän asenteistaan.

Minusta läsnäolo on paras ominaisuus, mitä voi toivoa itselleen tai muille. Ei läsnäolo ole iästä kiinni. Läsnäolo on sukua uteliaisuudelle. Syntyykö uteliaisuus sitten vuorostaan osattomuudesta?

Aprillipäivän aamuna

Joudun hieman odottelemaan suihkuveden lämpiämistä, kun ajastinkello joka kytkee sen päälle, on vielä talviajassa. Siinäkin on yksi aikaan saamamme säästö. Yön aikana ei tarvitse olla lämmintä vettä ja isot pumputkin vievät hieman sähköä ollessaan käynnissä.

Ylätalolla oli eilen pellettilämmitys jo käynnissä ja kaksi kaverusta oli innoissaan repinyt entisen öljykattilan kokonaan pois. Ehkä liian innoissaan, kun varajärjestelmä olisi ollut hyvä olemassa ja ehkä kesäisin öljyllä veden lämmittäminen on vaivattomampaa. Eikä koskaan tiedä kuinka uusi lämmitysjärjestelmä toimii.

Pelletti on kuitenkin uutta tekniikkaa ja aika vaivatonta sekin. Ehkä vähitellen saadaan Olavin unelma toteutettua ja tästä tulee uusiutuvien ja hajautettujen energioiden koulutuspaikka kaiken muun hyvän lisäksi, mihin meillä on mahdollisuuksia. Siihen tarvitaan myös, että saadaan työnteosta kiinnostuneita asukkaita. Vastuu pääsiäisen aikaan kokoontuvalla vuosikokouksella on suuri, kun aikuisten pitää olla rakastavia mutta myös asettaa vaatimuksia. Näin Ruokalan oven pielessä jonkin aforismin, ilmeisesti minulle osoitetun, jossa sanottiin siihen suuntaan, että kukaan ei saa esittää toiselle vaatimuksia ja pitää hoitaa vain omat asiansa. – Ehkä siinä kuitenkin on vähän muitakin reunaehtoja! On olemassa yhteiskunta vaatimuksineen ja kasvatuspäämäärineen ja tämä paikka, josta en luullut tulevan työttömien nuorten turvakotia, jossa vaatimuksia ei saa olla.