Päättää olla hiljaa

Miltähän tuntuisi yht´äkkiä vaieta kirjoittajana. Jos ei olisi asiaa. Itse asiassa asiaa ei ole, se täytyy keksiä. Kukaan ei oikeastaan ole kiinnostunut toisesta, ehkä joittenkin itsekkäitten pyyteiden tähden, eipä juuri muuten. Vanhemmuuden - lapseuden riippuvuuden aikana luulee löytäneensä sen todella aidon suhteen. Kun lapsi aikuistuu, sen suhteen tuleekin muuttua, muuten kyse on sairaalloisesta takertumisesta, läheisriippuvuudesta. Et omista ketään, et ole kenenkään oma, siinä on ihmisen olemassaolon peruskysymys. Suhteet häipyvät ja niitten palo unohtuu ja laimentuu.

Voit tietenkin olla kiinnostunut asioista ja fyysisistä objekteista, mutta jonain hetkenä nekään eivät paljoa merkitse. Jollekin uskonto tuo lohdutuksen ja paon tuosta olemisen sietämättömyydestä. Minä haluan katsoa tuskaa silmiin.

Olen ajatellut päivittäin tapaamiani hiljaisia ihmisiä, potilaiksi kutsuttuja. Monet heistä ovat päättäneet vaieta. Ei ole mitään sanomista, ei minkäänlaista intohimon paloa. Ei hyvää eikä pahaa mieltä. Ehkä sairastuminen on juuri sitä, että on tajunnut kaiken merkityksettömyyden. On tajunnut, etteivät ihmisryhmät periaatteessa ole kalliolla oleskelevaa apinalaumaa kummempia. Yksilöt keksivät sananmukaisesti tikusta asiaa. Jokin puukappale voi yhtäkkiä olla monen kiinnostuksen kohde. Sen omistuksesta taistellaan, syntyy ryhmittymiä ja puolueita, jotka voivat vaikka verissäpäin nujakoida keskenään. Mutta pian asia unohtuu, tikku heitetään syrjään. Kukaan ei kiinnitä siihen mitään huomiota.

Masentunut on hetken aikaa tajuavinaan kaiken turhuuden. Hän näkee läpi ihmisen rakentamien sosiaalisten suhteiden verkoston. Kaiken katoavuuden ja korvattavuuden. Hän tietää, osallistuakseen leikkiin hänen on laskettava tasoaan, lörpöteltävä tyhjästä, raavittava toisen turkista täitä ja hilseenpalasia. Hänen on pelattava mukana, näyteltävä ikivanhassa, alati toistuvassa roolipelissä. Jos hän ei päätä poistua vapaaehtoisesti, hän laittaa sulut itsensä ja maailman välille. Seis maailma tahdon ulos. Normaalina hänen on helppo syrjäytyä, vaipua unohdukseen, sairaana päätökset tehdään hänen puolestaan, hänen ei tarvitse kuin olla.

Olen kirjoittanut päivittäin nyt ehkä kolmen vuoden ajan. Se on auttanut minua kestämään ja jäsentämään maailmaani. Pelkään sitä hetkeä, kun kirjoittaminen ei enää innosta.

Koira

ahdisti minut ensin nurkkaan. Puhelin sille minuutteja ja yhtäkkiä se päätti hyväksyä minut ja muuttui todella sympaattiseksi otukseksi. Ajattelin, että olisin voinut olla kuka tahansa varas, ottaa avaimen maton alta ja ryhtyä koiran liehittelemänä pimeyden töihin, vähän kuin Pilli-Hermannin innoittamana.

Töissä ei mitään erikoista. Juttelin toisen ohjaajan kanssa ihanteista ja vääristä valinnoista, joiden mestari itse olen. Pistin hösseliksi ja sahasin rankakasan loppuun aamulla ja puolelta päivin, työrupeamien välissä. Sainpahan tehtyä jotakin.

Suosikkipotilaani, jota useimmat lukijani pelkäisivät, puhui urheilutuloksista ja ennätyksistä muutama vuosikymmen sitten. Meillä oli monia kosketuskohtia ja yhteisiä tuttuja nimiä. Nauroin hänen omalaatuiselle vitsailulleen, kun ohjaaja kysyi kumman hän luulee voittavan Suomen ja Ruotsin matsissa. USA, sanoi tämä kaveri. Se oli hänen vitsinsä. Häntä nauratti, kun minä nauroin ja muutkin yhtyivät. Kun mies onnistuu lohkaisemaan naurut, hän on voittaja, oli se juttu sitten mikä tahansa.

Jääkiekon kisat ovat mukava yhteisen jutun aihe, vaikka en niitä seuraakaan.
Juttelimme parin muunkin potilaan kanssa. Toisen kanssa Keuruu-aiheisia muistoja.

Arkkiveisu

Perhelaulu eli Maamiehen laulu

Tarkka talon haltija, ottaa vaarin ajasta.
Tammikuunkin pakkasella, rientää ulos majasta.
Laittaa rengit aamul´metsään, jossa talvitöitä tehdään:
halkoja hakataan, hakoja karsitaan, talossa mitä vain tarvitaan.

Aamusella kiljaseepi kotilintu kukkonen.
Kellohonsa vilkaseepi talon vanha ukkonen.
Ajaa ylös renkilöitä, käskee tehdä käsitöitä:
uusia laittakaa, vanhoja korjatkaa, rekiä, ämpäreitä, saaveja.

Nyt tuo laiska renkijuntta, hiljaa ulos kähniipi.
Istuallaan näkee unta, kaiken puhteen kenkiipi.
Hakee sukkaa, saapastansa, löytää yhden paikastansa:
Illalla viskannut, penkin alle paiskannut, märkänä sieltä sen löytääpi.

Renki kun on uskollinen, isäntä kutsuu kamariin:
ottaa napsin oivallisen itsellensä ensinkin.
Kaataa sitten yhtähaavaa, kaksi ryyppyä rengin naamaan:
toimekas, joutukas, vilpas ja valpas, renki on vahva ja voimakas.

Siitäpä nyt renki tykkää, lähtee syömään einettään.
Juoksujalkaa ulos hyppää, työtä kysyy mennessään.
Hakkaa aamusta iltaan asti halkoja hän hartahasti:
mieli on iloinen, toivo on totinen, isäntä antaa vielä kiitoksen.

Emäntä toi työnsä antaa tyttärille ja piioille.
Hamput, harjat edes kantaa, käskee istua rukille.
Itse akka astuu aittaan, kalat, leivät pöytään laittaa:
toimi se taloissa, komento se kodoissa, kansan kaunihin kasvattaa.

Tulee kevät, loppuu talvi, alkaa toukoin kylvökin.
Lähtee ulos piikaparvi, seuraa kalan pyyntikin.
Piiat sekä renkipoiat siivoilee noin pellonoijat:
pyörtänöt on hyvät, ojat syvät, siementä puuttuvi pelloista.

Isäntä itse tietää parhain, koska kylvöns alottaapi.
Aamulla nousee sangen varhain, siementä peltoon hajottaapi.
Herneet ensin maahan heittää, joista jo syksyllä saadaan keittää.
Pavut ja potaatit, syötävät on suloiset Suomessa ensinkin.

Kun noi touvot kauniist´kasvaa, viherjöitsee viljamaat.
Ellei kuivuus, märkyys haaskaa, tarpeheksi viljaa saat.
Eikä myöskään hallat näihin, rajuilmat kultapäihin.
Maamies se astelee, hymysuin katselee, pelto vaivas palkitsee.

Aika on nyt leikatakin, käypi tähkä terähän. Hankitseepi talkootakin, laittaa viinan perähän,
kahveeta ja sokeria, tarpeheksi molempia.
Kun ei ole kahvia kuumaa pannussa, vaimoväen puoli on vihoissaan.

Emäntä toi leivät leipoo, sekä prykää olvenkin.
Tytär muorin kanssa keiton, on he touhussa kolminkin.
Isännällä onkin vanha tapa, kohtuudella viinaa jakaa:
ryyppy se alle, punssi toi päälle, loppu saa jäädä jälelle.

Pelimanni vaikka mistä, laittaa illan vietoksi,
että he saisi polskan pistää, anna heille tiedoksi.
Ilotkaa nyt tällä lailla, viljaa on jo riihtä vailla:
pellosta satonsa, korjata aittaan, siitä saa maamies palkkansa.

Kuuleppas poikain neuvoni, ole vain ahkera peltomies.
Viljaa on nyt täynnä laarit, kaikki annan sinulle.
Ei ole tielläsi vanhat vaarot, maksa kaasi minulle:
hevoset, lehmät, vuohet ja lampaat, siihen villat, hamput ja kankaat.

Jos nyt isä poikinensa, ei sovi tällä tavalla,
ottaa vävyn kotihin, maksaa pojat rahalla.
Kun ei ole talossa velkaa, kyllä vävyn tulla kelpaa,
tytär kun on vireä, kaunis ja sievä, tavat ovat hyvät hänellä.

Ja nyt mä hyppään sekä laulan, ruvetaanpas hankkimaan.
Katsokaapa vanha kansa: iloisena nuoret tanssii:
polskat ja valssit, purppuritanssit ja marssi on viimeinen.

Tammikuunkin pakkasella, rientää ulos majastaan.
Laittaa rengit aamul´metsään, jossa talvitöitä tehdään:
halkoja hakataan, hakoja karsitaan, talossa mitä vain tarvitaan.

Ylellisyysruno

Huomatkaa nyt tätä tillaa, kuinka ylellisyys pillaa
miesten sekä naisten puolisot, erittäinkin nuorisot.

Ilettää tuo vaateparsi, talonpojan päällä varsin
Harvat verhot olkapäillä, kun he kulkee kirkonmäillä
Kangaskengät kiiltokuonot, tavoiltansa aivan huonot
korkeet korot kallellansa, pitämättä irrallansa.

Miksi tukkipuita tahdotaan nyt kolotuita?
Ettei revi isäntien rintaluita,
ei kosket ole lientä vailla
tukit luistaa aika lailla.

Pojat parhaat tukkijoilla, kankahilla että soilla
vetää lykkää keksillänsä, vääntelevät mielellänsä
kasoistansa tukkipuita, likemmäksi ojansuita.

Koskille he konttinensa, laputtavat laukkuinensa
kun he tapaa ystävänsä, puhuvat he keskenänsä
olis punssi pullistettu, kahvikuppi kallistettu
maistuishan tuo makialle, annettais myös hakijalle.

Ei nyt auttais ahnehtia, kun vaan löytäis puhvettia
kun palkan saavat lauantaina, suuhun menee sunnuntaina.

Näin on käynyt miesten juomareitten, mikä keinoks tulee sitten
akka heille tästä haukkuu, kun ei ole leipää laukkuun
Kohmelo on kova taksa, vieressä vielä torruu akka.

Kuuleppas nyt Tintti-Maija, jos sulla on vähän viinan laija
annahan nyt punssikuppi, ei nyt ilman luista tukki
Maija tulee tuliseksi, käypi viimein vihaseksi
empä anna ainoasta, pienestäkään pisarasta.

Mokoma hupanen Runo-laulu Wiinasta, Oluesta ja Kahweesta

Vuonna kuuskymmentä kuus tuli Suomeen laki uus,
viinaa kiellettihin keittämästä ja juomapäiviä viettämästä.

Semmonen tahto tuli keisarilta, että viina loppuis juomarilta.
Että leipä piisais Suomessa jokahitten huoneessa.

Tiinussa rankki happanee, vaikk on tammipakkanen,
metsäss kuusen juurella talvella ja suvella.

Kaksi hankki kauroja, kolmas mallasjauhoja,
neljäs pannuhuttua ja viides viinanappua.

Kun on saatu kaikki oorninkiin, pannaan pannuun loorninki.
Yksi valkian pesään virittää, niin viina se juosta lirittää.

Nyt vallemannit vanhatkin ja lautamiehet laiskatkin,
kulkee pitkin metsiä viinateoksia etsien.

Kun he löytää viimeinkin viinaprännin pienenkin,
niin mukanaan he raksivat pannut, napot kattilat.

Mutta jos sattuu poikia, parahia kossia,
niin alkavat he tapella ja vallesmannia nakella.

Kun pojat tulee humalaan, niin eivät he herroja kumarra,
puukko heillä on kädessä, kun he istuvat pannun ääressä.

Vielä nuo maan kauppiaat, kaljaa pottuhun laittavat,
jota sitten oluena ostetaan ja markat kannusta maksetaan.

Vielä piikaflikat pikkuiset juomaan ovat kiukkuiset.
Kun he juomaan oppivat, niin markat heiltä loppuvat.

Kun he saavat pestiä, pitävät he kestiä,
kahvia he tuottavat, jota he poijilla juottavat.

En kirjoita minä ahneista, jotka ei henno ostaa kahveita,
vaan kyllä kupposensa korjaavat, kun jotkut heille tarjoovat.

Krinuliinit hännissä, maito myöskin nännissä.
Kahvikupit kalisee ja lapset näljässä marisee.

Ne, jotka asuvat saunassa, niillä on pussit naulassa,
joista he keittää kesässä leivisköitten pesässä.

Jos heiltä puuttuu myllyä, hakee pitkin hyllyä.
Löytää pienen kuppoisen, johon saa jauhaa pussoisen.

Laulu on koottu kolmesta, kahvista, viinasta oluesta
nuorten laulettavaksi ja vanhojen kuunneltavaksi.

Ken vaivainen nyt maksuksi, tämän laulun tekopalkaksi
mulle viinaryypyn tarjoisi, niin kahvia en kaipaisi.

Keuruulta olen kotoisin, kun tämän laulun kokosi,
Pohjanmaan likeltä Hermanni Saxberi nimeltä.


Olen kirjoittanut tiedostoon nämä katkelmalliset Helena Kukkamon jättämät monisteet. Minusta tuntuu, että alku puuttuu viina-, olut- ja kahvilaulusta.

Lainaus:

Keuruun ensimmäinen runoniekka ja kansansoittaja Herman Saxberg eli Pilli-Hermanni syntyi Kivijärven tilalla talollinen Henrik Abrahaminpoika Saxbergin ja piika Leena Kustaantyttären aviottomaksi lapseksi 3.4.1830.

Hänen sosiaalisen asemansa vuoksi hänen elämänsä muodostui hyvin poikkeukselliseksi: iloton lapsuus, juoppoutta, murhia, vankilaa ja köyhyyttä. Hänen tekemikseen väitettyjä murhia ei tosin koskaan pystytty näyttämään toteen. Pilli-Hermanni elätti itsensä pilliään soittaen ja pitäjää kiertäen. Hän oli ilmeisen lahjakas, mikä näkyy hänen pilkkalauluistaan ja arkkiveisuistaan, joita hän kierteli esittämässä.


Lihaa luitten päälle. Olen kirjoittanut Pilli-Hermannista ennenkin, mutta kuka arkistoja jaksaa lukea!

Täällä on Pilli-Hermannin musiikkia MySpacessa

Pilli-Hermanni oli rikkaan talollisen piialleen tekemä poika. Veljiä syntyi kolme muutakin. He olivat isän tunnustamia, mutta isä ei nainut heidän äitiään, vaan kaksikymmentä vuotta itseään nuoremman talontyttären. Laiskoille pojille ja äidille tuli lähtö. Hermanni sai hänkin hankittua puolisokseen rikkaan talontyttären, mutta se oli kai pelkkä naimakauppa, koska puolisot eivät asuneet edes yhdessä. Nuorikko löydettiin surmattuna metsästä ja teosta epäiltiin hyvällä syyllä Hermannia, hänen veljeään ja äitiä. He olivat olleet houkuttelemassa vaimoa metsätaipaleelle.

Hermanni tuomittiin kuolemaan ja istui yli kymmenen vuotta Vaasan läänillä. Hän ei tunnustanut ja tuomiota ei voitu panna siksi täytäntöön. Kun hän vapautui vankilasta, hänen vankitoverinsa saapui paikkakunnalle ja Hoskarin kestikievari-isäntä löytyi nyt ryöstömurhattuna. Pilli-Hermannia, miksi häntä jo varmaan kutsuttiin epäiltiin, hänpä teki murhasta laulun.

Pilli-Hermanni avioitui uudestaan. Hänen torpanpaikkansa on n. 8 km:n päässä Ekokylästä, Keuruulta vielä kauemmas metsään. Torpasta ei ole jäljellä kuin vähäinen kohouma. Kotiseutuyhdistys on pystyttänyt paikalle muistolaatan. Torpan nimi oli Laiskala. Ajattelin heti laiskaa, kiertelevää klarinetin soittajaa, joka antoi perheensä nähdä nälkää ja kierteli itse maailmalla. Häntä epäiltiin myöhemminkin, näpistyksistä ja ryöstöistä. Mutta siinä lähellä on Laiskalan koski, jossa puut ilmeisesti kulkivat laiskasti, sanoi Pihlaisen Jouko ja särki minun romanttisen kuvitelmani.

Hänen klarinettinsa on ihme kyllä säilynyt ja Kansallismuseossa. Hänen mukaansa oli aiemmin nimetty kahvila Keuruulla. Hänestä on tietääkseni tehty ja esitetty näytelmäkin. Hänen mukaansa nimettyä kulttuuripalkintoa jaettiin ainakin aiemmin.

Kovin uljas merkkimies hän ei Keuruulle ehkä ole. Ei ihme, että henkinen guru, M. häntä vierastaa.

Ylläolevat arkkiveisut eivät tunnu kovin sujuvilta, mutta niistä huokuu historiaa. Viisuihin voi kuvitella klanetin säestyksen ja vanhanmiehen kiekaisut. Varmaan tunnelma on ollut vahva. Eiväthän Aleksis Kivenkään jotkut runot kovin sujuvilta tunnu pelkkinä runoina.

Hän muka joskus paheksuu remuavaa, makeaa elämää. Mutta selvästi Pilli-Hermanni on antanut pahalle pikkusormensa. Toisaalla on lapsuus mahtimiehen poikana, ihanne hyvästä talonpoikaisesta, patriarkaalisesta elämästä – toisaalla taas on antaa mennä elämä, ihana elämä, jossa on nautintoja, hurjuutta ja elämän raskauden ja tylsyyden unohtamista. Sielussa taistelee yks Jumala ja yks Perkele. Siis ihan moderni ihminen.

Olen itse restauroinut taloa, missä hän asui tilanomistajan aviottomana poikana. Katon välipohjasta löytyi kaikenlaista vaatekulua ja roskaa, jotka ajettiin maantäytöksi. Joitain esineitä otimme kuten alkeellisia puumiekkoja ja vitsaksesta taivutettuja sonninlänkiä. Minulla on yksi kippurakärkinen, paikattu kenkäraja. Painettua tai kirjoitettua materiaalia ei löytynyt.

Paikallishistorioitsija ja kotiseutuyhdistyksen pj. Helena Kukkamo tietää Pilli-Hermannista paljon enemmän. Olkoon tämä minun kirjoitukseni samanlainen rääpäisy, joita muutenkin harrastan. Tuokiokuva ja episodi.

Jotakin itsekin elettyä minulla maamies-runossa tuntui olevan ja vielä samalla paikalla, missä runoniekka vaikutti. Ekokylän aikana ei laiskuudesta ole enää sakotettu. Minä olin se ahkera isäntä muutaman vuoden ja yritin saada laiskaa renkijunttaa liikkeelle, mutta en saanut, kun en huomannut tarjota wiinaryyppyä:

Nyt tuo laiska renkijuntta, hiljaa ulos kähniipi.
Istuallaan näkee unta, kaiken puhteen kenkiipi.
Hakee sukkaa, saapastansa, löytää yhden paikastansa:
illalla viskannut, penkin alle paiskannut, märkänä sieltä sen löytääpi.

Ei sovi ollenkaan, mutta ehkä paremmin sopii runon hengen yhtäläisyys Ekokylän haaveiltuun, omavaraiseen, idylliseen elämään, mikä ei myöskään koskaan toteutunut, ei vielä…Kuten idylli ei välttämättä toteutunut myöskään Pilli-Hermannin ilottomassa maankiertäjä-elämässä. Vaikka mistä me sen tarkkaan tiedämme? Hän oli viihdepuolella, tuon ajan kiertävä artisti, performanssitaiteilija.

Pilli-Hermanni oli ekokyläajan taivaanrannan maalareiden eräänlainen edeltäjä. Mutta hän ei ollut yhteiskunnan elätti, vaan hankki leipänsä arkkiveisujen myynnillä, häissä ja hautajaisissa soittamisella ja laulamisella – ja myös hieman kyseenalaisin keinoin, korjaamalla talteensa omin luvin. Hän oli ja ei ollut syrjäytynyt, aivan samalla tavalla kuin ei myöskään ole aktiivinen nykyajan työtönkään, joka tekee pimeää tai harmaata työtä ja saattaa hankkia hyvänkin elintason ja on oma herransa ja maailmansa liikuttaja. Siinä mielessä työtön voi olla luova tyyppi. Osa hänen harmaasta taloudestaan hyödyttää yhteiskuntaa, vaikka hän ei välttämättä veroja maksakaan. Hän kuluttaa ja siten hyödyttää yhteiskuntaa ja pitää sen pyöriä liikkeessä. Ja jos hän ei jaksakaan hankkia lisäelantoa, hän käyttää yhteiskunnan tarjoamia porsaanreikiä taitavasti hyväkseen, harrastaa asioita ja viettää hyvää elämää, kansalaispalkalla, kuten Ekokylän nykyiset asukkaat minulle huomauttavat. Tietysti on aitoja syrjäytyjiäkin, jotka passivoituvat ja piirtävät elämästään todellisen huonompiosaisen muotokuvan, johon kasaantuu kaikki ikävä, köyhyys, sairaudet ja epäsosiaalisuus.

Minun oma visioni Ekokylästä on sekoitus liberalistista talousteoriaa, osin liitettynä järkevään omavaraisuuteen. Astumalla jossakin kohdin pois kulutuksen oravanpyörästä ja avustusriippuvuudesta on mahdollista vapauttaa resursseja. Ei ehkä tarvitse tuottaa niin mahdottomasti kuin normaalissa teollistuneessa kaupunkiyhteiskunnassa tai ainakaan laittaa aikaansa palkkaorjuuteen.

Omavarainen energiantuotanto on tärkeää. Osan elintarvikkeista voi kasvattaa itse ja se on hauskaakin. Mutta tuotteet tulisi pystyä vaihtamaan tai myymään. Ahkeruudesta tulee saada palkkaa eikä vapaamatkustajia tarvitse elättää. Vapaamatkustajat joutavat kaupunkiyhteiskunnan niskoille. En tietenkään ole ratkaissut kaikkia ongelmia. Minä en luota ns. henkisyyteen kaikkea ohjaavana voimana. Se ei ratkaise mitään. Jos joku haluaa kokea luonnon jumalana, kuvitella sekaan luonnonhenkiä, tonttuja, keijukaisia ja maahisia, se ei minua haittaa.

Tätä uutta aikaa on myös kutsuttu tarinayhteiskunnaksi. Mitä muutakaan ovat totuus-tv, new age, musiikki, viikkolehdet julkkisjuttuineen ja- nettipäiväkirjat eli blogit kuin tarinoiden kertomista. Tarinoiden kertomisella voi myös elää, kunhan osaa tuotteistaa ja markkinoida.

Ihanne taitavasta taloudenpidosta ja omavaraisuudesta kohosi sitten huippuunsa työlaitoksen tultua. Vuonna 1927 valmistuivat uljas, linnamainen päärakennus ja hulppeat varastotilat. Tilan vanhat päärakennukset ja varastot korjattiin. Ympärille kohosi pientaloja henkilökunnan asunnoiksi. Komea navetta oli Serlachius-suvun rakennuttama ja täyttyi suuresta karjasta. Metsää oli parhaimmillaan 700 ha ja peltoa 90. Lypsylehmiä n.30, sikoja ja lampaita paljon. Tila oli paitsi omavarainen, myös tuottava, kun tuotteita riitti myyntiin. Laitos kannatti itse itsensä! Vielä sodan jälkeen kuri oli kova, oli kalterillisia karssereita ja putkia, joista yksi on säilynyt nykyaikaankin, piikkilanka-aita, vartijoita. Työvelvollisia marssitettiin muodossa.

Sitten tuli nykyaika ja humaanimmat otteet uuden johtajan, Kauko Saaren hahmossa. Laitos oli silti kannattava vielä pitkään, kunnes tulivat työaikalait, terapia ja muut kotkotukset. Lukemattomat keuruulaiset, vielä keski-ikäisetkin muistavat asioita laitoksen historiasta. Oli yhteisöllisyyttä, yhteisiä kokemuksia, työn iloa. Vasta 1970-luvulla työlaitos hävisi ja sijalle tuli päihdehuoltola, kuntoutuskeskusohjaajineen, psykologeineen, hoitajineen. Sen jälkeen laitos hoidettiin historiaan. Se organisoitiin liian isoksi ja kaiken kattavaksi ja kalliiksi järjestelmäksi, joka laman tultua oli pakko lopettaa. Muistuttaa ihan muuatta laitosta, jonka loppuvaiheita minä ehkä olen juuri todistamassa. Henkilökuntaa paljon enemmän kuin potilaita!

Mielisairaalassa svengaa

Kuntoutus järjesti vapputanssit. Meno ja meininki oli ihan hyvä. Oli mukavaa tanssia. Minullakin kävi flaksi. Munkkeja ja simaa tarjottiin ja sain esittää pari ns. taikatemppua.

Aamupäivällä olin taas potilaiden kanssa yksin, kun toinen ohjaaja oli bändiryhmässä. Juttelimme elämänkatsomusasioista. Muuan sympaattinen, minua vuoden vanhempi vanhus sanoi, että olisipa tylsää, jos saisi elää loputtomiin. Voiko sen paremmin sanoa. Toinen pistäväkatseinen, mutta aina fiksusti esiintynyt kaveri, sanoi olevansa panteisti. Niin minäkin, sanoin. Minä nyt en kutsu sitä jumaluudeksi, mutta jotakin vastaavaa suurta ja kaunista on luonnon suuressa järjestelmässä ja tieteen yrityksissä sitä ymmärtää. Nämä ovat niitä huonoimmassa kunnossa olevia, jotka saatetaan töihin ja töistä suljetulle osastolle. Silti heidänkin kanssaan saa hyviä juttuja puheeksi. Tuimakatseisen kanssa kertaamme yleensä viimeiset maailman tapahtumat. Hän on puheissaan lyhyt ja ytimekäs. Paljon ei spekuloida.

Kirjoitan seuraavan kerran joskus huomenna iltapäivällä. Koetan saada mukaan aidon arkkiveisun, ruots. shillingtryck. Ruotsalainen termi on mielestäni kuvaavampi. Jonkun (shillingin) kolikon maksanut arkki, eripainos, joita ennen kaupiteltiin turuilla ja toreilla. Olisipa mukavaa, jos tapa olisi vieläkin olemassa. Omakustanteet niitä jollakin tavalla ovatkin.

Viljelijäksi

tulee EL, joka antaa korkeimman tarjouksen eli ei mitään. Ei vuokraa, mutta tuet pysyvät meillä. Toivottavasti pellot pysyvät jotenkin kunnossa; hän on luvannut pientä parannusta. Hän on hankkinut isot koneet heinän käsittelyyn.

M:sta ei puheista huolimatta ollut maanviljelijäunelman toteuttajaksi. Tuli pupu pöksyyn, kun elämäntilannekin muuttui. Mies tekee asioita monesti naiselle ja perheelle. Nyt ei hänen lapsuutensa maalaisidyllin toteuttaminen enää houkuta, kun perhe lähti. Rakennustyömaa jäi kesken, rahaa paloi unelman toteuttamisyrityksessä. Olisin ollut mielelläni apulaisena hänellä maanviljelyssä, mutta en ilmaiseksi.

Löysin kansiostani pari Pilli-Hermannin arkkiveisua, joita olen kirjoittamassa tiedostoon ja julkaisen ne palstallani lähiaikoina. Olen kertonut tuosta omalaatuisesta Keuruun historian hahmosta, mutta kertaan myös hänen elämänvaiheensa samalla. Hänen elämäänsä liittyi rikollisuutta. Yli sata vuotta sitten tapahtuneena, asiat eivät herätä minussa ollenkaan pahoja fiiliksiä. Toisin on ehkä herkissä henkisissä kuten M:lla. On ehkä kyse yleensäkin kahdesta erityyppisestä elämänkatsomuksesta. Minusta elämässä tulee olla valoja ja varjoja, jotta se on elämisen arvoista, ainakin jälkikäteen katsottuna. Minun on ehkä siksi vaikeaa ymmärtää pelkkään hyvyyteen uskovia, joita M omien sanojensakin mukaan edustaa. Maailma on heidän mielestään hyvän ja pahan taistelua. Joko tai.

Maailmanmatkaajan blogi on parantunut ulkomuodollisesti. Marketta H. jaksaa paremmin keskittyä tuottamaan virheettömämpää kieltä. Nyt tapahtumien autenttisuus alkaa kiehtoa. Blogi on parhaimmillaan. Ehkä nettikahviloiden koneissa olisi mahdollisuus tuottaa myös ääkkösellistä tekstiä asetuksia muuttamalla, mutta se voi olla liikaa vaadittu. Rohkea juttu, lähteä suojattomana naisena maailmalle!

Aggraarisen lapsuuteni mennyt maailma

Haisuoja oli nimensä mukainen, kilometrien mittainen veto-oja, jossa kulki humuspitoista, ruosteista vettä. Se oli minun lapsuuteni Mississippi. Isä oli kaikki maansa, yli 250 ha, itse hankkinut. Hänen perintönsä olivat menneet, kun hän oli saanut kouluttautua metsäteknikoksi. Konkurssia ei tullut, vaikka Hietasen pojat sanoivatkin kerran, että Anneperin Kalle on hankkinut konkurssiparran, kun hän huutokaupassa huusi maita. Hän joutui virkamiehen uralta maanviljelijäksi juopottelun takia, jos suoraan sanotaan, vaikka hän oli mahti-isännän maineessa, itsekin luottamustehtävissä ja usein juomassa kylän herrojen ja narrien kanssa. Sitä hän ei hallinnut vaan joi itsensä patologiseen humalaan joka kerta. Hänen emäntänsä oli kunnan ensimmäinen naispoliitikko, joka kuoli verensyöksyyn Helsingin asemalla. Leukemia surmasi auto-onnettomuudessa jäsenensä katkaisseen ja kuin ihmeen kaupalla toipuneen äitini. Sädehoitoja osattiin jo antaa silloin, mutta ne eivät auttaneet.

Haisuojan maailma

Meidän peltomme sijaitsivat metsän takana. Lehmiä piti kuljettaa kilometri ennen kuin ne pääsivät laitumelle. Pienenä poikana jouduin niitä ajamaan laitumelle ja sieltä pois. Minuakin siihen työhön pakotettiin joskus vitsan voimalla, minä puolestani kuljin piiska kädessä lehmien takana. Ihailin kaunista ayrshire-lehmää – Kieloa, joka oli paljon minua vanhempi ja viisaampi. Kielo oli ostettu Kannuksesta, muut lehmät oli viety Ruotsiin evakkoon ja hävinneet matkalla, vain yksi hieho oli tullut takaisin. Minä en siellä ehtinyt olla Kannuksessa kuten muu perhe, minua 4 vuotta vanhempi isovelikin. En tiennyt mitään evakon jälkeisistä oloista, kun piti aloittaa tyhjästä. Meille rakennettiin ensin navetta, jossa perhe asui ja vasta sitten talo.

Kielo oli lehmien pomo. Toiset seurasivat sitä ja tekivät niin kuin se käski. Lehmien polut olivat omalaatuiset ja kiertelevät. Kaikkien piti seurata Kieloa. Se piti siitä huolen. Tavallisesti ne käyttäytyivät kunnolla mutta äityivät joskus paarmojen tai räkän takia juoksemaan utareet heiluen. Se oli menoa se.

Haisuojan viljelyaukea tuntui suunnattoman suurelta. Siellä oli kolme taloa ja monen tilan peltoja. Yksi mökeistä oli Leinosen Olkan. Se oli oikeastaan mökkikylä. Hänellä oli vain yksi poika ja mies, Jussi, joita hän piti kurissa ja nuhteessa. Tuosta lapsuuteni suurhahmosta olen kertonut ennenkin. Olkan sisar asui perheineen toisessa uudistalossa. Perheessä olikin sitten lapsia, ja uusia tuli kaiken aikaa, ainakin 14 yhteensä. Olka ja sisar eivät olleet väleissä. Sisar olikin lämminverinen. Hän teki vielä lapsia ollessaan savottaemäntänä, vieraille sanottiin. Joku lapsista oli kehitysvammainen. Minä en näiden naapurien kanssa koskaan puhunut paljoa, vaikka huomasin ylioppilaaksi tullessani, että olimme kasvaneet minua alempaa luokkaa käyvän naapurin runotytön kanssa ihan lähekkäin, jokin kummallinen häveliäisyys välillämme. Siinäkin niitä menetettyjä mahdollisuuksia.

Kolmas, harmaa mökki oli aukealla vielä. Isäntä oli Olkan veli ja hän kuoli keuhkotautiin. Muistan sisarusten äidin, mustiin pukeutuneen, noita-akkaa muistuttavan hahmon. Ehkä hän oli ollut se kerrallinen pääsiäistrulli. Ojalaan jäi leski ja kaksi kaunista tytärtä, Enni ja Emmi, mutta heidänkään kanssaan en puhunut koskaan. Siihen aikaan maalla mentiin monesti ohi tervehtimättä.

Meillä viljeltiin pääasiassa heinää mutta ohrakin kasvoi joskus oikein hyvin, perunaa tietenkin myös. Heinätyö oli kesän suururakka. Meillä tehtiin kaikki hevostyökaluilla ja käsin, vaikka 60-luvulla jo luokoa kaatamaan palkattiin joskus traktorimies. Ajoin isopyöräistä hevosharavakonetta ja tietenkin ohjasin hevosta korkean kuorman päältä, kun olin kuormaa polkemassa heikoimpana. Joskus kuorma kaatui, useimmiten ei. Hevosen peruuttaminenkin oli kova juttu. Hepo oli arvaamaton, saattoi liikahtaa, kun moottori tarvitsi heinää kaiken aikaa. Kun suitset heitettiin alhaalta, se oli menoksi.

Seurasimme toisten palstojen työntouhua ja vertailimme ja pohdimme toisten elämää. Kahvit ja teet haettiin kotoa villasukkaan pujotetuissa lasipulloissa. Se kävi nopeammin kuin nuotiolla keittäminen, vaikka se olisikin ollut tunnelmallisempaa. Olin nuorin veljeksistä. Pakko oli olla mukana, vaikka en saanutkaan kovin korkeaa arvostusta. Päivällä sai ehkä käydä kipin kapin uimassa Kitisessä. Toivoin sadetta ja vapaa-aikaa. Kuivat heinät suolattiin ladossa. Karkeat heinät raapivat ihon verille, suola ja hiki kirvelivät ja Lapin räkkä, hyönteismaailma kiusasi miljardein verenhimoisin otuksin. Ladon pärekattonaulat lävistivät päänahan useasti.

Me olimme parhaina aikoinamme aikaansaapa velisarja. Seipäitä täynnä olevat pellot aukenivat Haisuojalla melkein rannattomana merenä. Meillä oli vielä kauempana, Raivioksi kutsuttu lisämaa, joka oli raivattu sodan jälkeen. Isä käytti apulantaa ja pellot kasvoivat hyvin, toisin kuin naapureilla. Heinää käytettiin karjan rehuksi, mutta kun karja hävitettiin, se paalattiin talvella ja myytiin savotoille. Paalauskin oli käsityötä. Paalit sidottiin rautalangalla ja lanka pujotettiin metrin pituisella neulalla. Paalit olivat 50-kiloisia ja isoja. Tulot olivat naurettavan pieniä, mutta ne piti ottaa, kun muutakaan ei ollut.

Meidät ja monet muutkin pelasti varuskunnan tulo Sodankylään Vaasasta. Meiltäkin meni arvotonta luonnonniittyä ja metsätila ja saimme korvausta, jolla pärjäsimme. Isä rupesi käräjöimään Vesivaltiota vastaan ja voitti. Haisuojan takana oli Sodankylän lentokenttä, saksalaisten tekemä ja sodan aikana käyttämä. Lentokenttä oli tehty laajan hiekka- ja soraesiintymän päälle. Sen toisessa reunassa oli meidän maille tehty sorakuoppa, josta Sodankylää oli paljon rakennettu. Osoittautui myöhemmin, että sora oli hapanta ja murentui betonina. Sodankylän pohjoisosiin rakennettiin Porttipahdan ja Vuotson tekoaltaat. Niitten alta muutti allasevakkoja, isot rahatukut taskuissaan. Rahat kuluivat joskus traagisella tavalla taksilla huruuttamiseen ja pahaan elämään. Mutta ne olivat myös monen pelastus.

Tätini mies, Tapion sukua, noita Akhmelin jälkeläinen, mistä Paulaharju on Sompiossaan kertonut, oli nahjus. Aina naurava mutta saamaton. Hekin omistivat jänkiä ja saivat rahaa ja ostivat meidän karjamme ja kohensivat elämäänsä. Vilkas – Tapio, sanoi Leinosen Olka sattuvan ivallisesti. He vuokrasivat myöhemmin heinämaitamme. Rahat olivat jo menneet eivätkä he koskaan pystyneet maksamaan vuokria. Tätini oli silti sisartensa lailla arvokas naisihminen. Hänen lapsistaan ei tullut koulunkäyneitä. Sisarten lapsista kyllä.

Sanni-täti oli ollut naimisissa Sodankylän mahtikauppiaan, K-kauppiaan Mannermaan kanssa. Mies kaatui sodassa, mutta täti oli kunnan kirjanpitäjä ja pärjäsi hyvin. Hänellä oli avosuhde, mitä salaa paheksuttiin. Arvokas tätini, jonka kanssa meillä ei myöskään ollut ollut enää paljoa tekemistä, koska äitini oli kuollut eikä tätini pitänyt juoposta isästäni, auttoi minua ylioppilasvuotenani rahallisesti ja muutenkin sponsoroi suurenmoisesti. Hänellä oli iso talo keskellä kylää. Hänen pojastaan tuli monikansallisen UNIVAC-tietokoneyhtiön Suomen johtaja ja paljon muuta. Herraksi herrojen joukkoon. Hän oli naimissa Keskon pääjohtajan tyttären kanssa.

Väkivahva jättikokoinen setä, joka ajoi tulisella oriilla ja joka oli sodan tappamisen lisäksi surmannut miehen sodan jälkeen ja istunut, oli naimisissa hihhulihelluntailaisen naisen kanssa. Pojasta tuli kuitenkin kasvatustieteen professori, joka nyt on eläköitymisiässä Jyväskylässä. Hän on kouluttanut sukupolvia Suomen erityisopettajia. Hyvässä tai pahassa, hän on ollut ajamassa erityisopetusta muuhun opetukseen integroitavaksi. Me kaksi emme tunne toisiamme. Isä ajoi mustalla oriilla, poika on tyytynyt isoihin amerikanrautoihin, olen kuullut.

Isäni rupesi käräjöimään TVH:ta vastaan, koska hän keksi jonkin porsaanreiän sopimuksissa. Hän voitti ja saimme korvauksia. Isä oli työkyvytön eikä meillä ollut kuin isoveljen satunnaisia sekatyömiehen ansioita. Isosta veljestä piti tulla isäntä, mutta hän lähti aikuisena harjoittamaan maatalousopintoja ja menestyi. Hänestä tuli monen säästöpankin konttorinjohtaja ihan säästöpankkikriisiin asti. Hampaaton sekatyömies muuttui muutamassa vuodessa kovalla työllä sujuvakäytöksiseksi pankkimieheksi, löysi kunnon tytön ja eli toisenlaisen elämän, mihin hänet oli ennalta määrätty.

Lentokentälle laskeutui vain muutama pienkone vuodessa kunnes purjelentäjät rupesivat siellä lentelemään. Siinä vaiheessa minäkin jo muutin pois. Lentokentällä kokoontui kirkonkyläläisiä korttisakkeja, taksi- ja kylänmiehiä, huoriakin mukanaan joskus. Lankomies, aatelista sukua, rakensi kentän reunaan savikiekkoradan. Hän itse oli paras ampuja. Kylän herrat ja narrit siellä paukuttelivat ja olin usein katsomassa. Kentällä pesi kuoveja ja juoksenteli jäniksenpoikasia, joita itse poikasena yritin turhaan juosta kiinni. Siellä oli joskus villejä poikajoukkoja, minäkin joskus mukana tekemässä raketteja Kitisestä sukelletusta tykin ruudista. Kranaatteja löytyi saksalaisten jäljiltä. Jollakin kaverilla, joka yhtenä keväänä räjäytti vahingossa itsensä, oli ollut toimiva konepistooli. Hänellä oli rikollisia taipumuksia ilkivaltaan ja vahingon tekoon, mitä kerran itsekin todistin.

Kun parikymmentä vuotta sitten pikaisesti kävin unieni Haisuojalla, se oli kummasti pienentynyt. Osa pelloistamme oli kaavittu ruokamullasta kasvavan kyläkeskuksen puistotarpeisiin. Raivio oli soistunut entiselleen surkeaksi rämeeksi. Ladot lahonneet tai hävinneet. Aukean taloissa ei asunut enää tuttuja ihmisiä tai en ainakaan kysynyt. Silti haluan vielä kerran kävellä metsän läpi Haisuojalle. Metsääkään ei tosin ole enää. Talomme ei ole enää edes suvulla. Siihen kasvoi elintasosiipi ja se kohentui muutenkin jo veljeni aikana aivan liian komeaksi. Navetta purettiin. Luonnonheinäinen kaunis piha muuttui luonnottoman vihannaksi niittonurmeksi. Pihan kivet, valkoapila ja muurahaiset ovat varmaan kadonneet. Talon ympärille ovat ryömineet kerrostalot. Tiet menevät eri paikoista. Minä haluan löytää vielä joskus jälkiä tutuista leikkikivistä, tehdä nostalgiamatkan menneeseen.

Kyllä Breshnevin miehet tietää

Olin iltapäivän yksin vastuussa ryhmästä. Oli ihan mukavaa. Töitä on puitteni ansiosta tarjolla. Haravoimme myös pihaa ja sen semmoista. Vakituinen ja ahkera ulkotyötyttö sanoi taas minua mukavaksi. Sanoin hänelle, että tuntuupa hyvältä, kun joku levittää tuolla lailla iloa. Hän halailee väliin meitä yksinäisiä vanhojapoikia ja poikamiehiä niin, että suu menee messingille yhdeltä sun toiselta. Yhden tytön kanssa keskustelin kirjoittamisesta.

Kehitimme tehokkaan tiimityöskentelyn V:n kanssa roskien poisajamisessa, vaikka hänen pitikin mennä usein kyykkyyn. Meillä alkaa vähitellen löytyä puhenaihetta. Emme kyllä ymmärrä paljoakaan toistemme puheesta, mutta eikö se olekin silloin normaalia kommunikaatiota. Hän muistaa vuosikymmenien takaisia urheilutuloksia kuten Pentti Nikulan ME-korkeuden seipäässä. Muistin ja kysyin, eikö toinen hyvä suomalainen hyppääjä samaan aikaan ollutkin Risto Ankio ja sain nyökkäyksen. Olimme hyvässä yhteisymmärryksessä ja kaveriani nauratti, kun pääsin samalle aaltopituudelle ja sanoin nuo kuolemattomat sanat: Kyllä Breshnevin miehet tietää. Samanlaisia aforismeja hänkin kylvää.

Sain purettua kuumeista toimintatarmoani ja sahasin väliajat vasta huolletulla moottorisahalla, joka upposi puuhun kuin kuuma veitsi voihin. Ryyppykin pelasi. Husqvarna on meidän ammattilaisten mielestä paras sahamerkki, vaikka itselläni on Stihlejä.

Solenoidi ja muuta interblogismia

Solenoidin kanssa jouduin minäkin joskus tekemisiin. Varmaan niitä voi olla useammassakin paikassa. Tämä oli Saab 96:n laturissa. Tämäkin solenoidi oikkuili. Luulen sen olevan jonkinlainen säädin tai vipu, Herra tietää Kris, muttei kerro! Kaunis sana sinänsä.

TSalo kirjoittaa minua paremmin asioista, joita minäkin eilen mietin väsyneessä päässäni, otsikolla Pyyteetön mielipidetykki. Samoin hän viittaa samaan Kasan käsittelemään artikkeliin, josta minäkin ilahduin.

Iltapäivän kirjoitus on luullakseni taas maalaisnostalgiaa ja Sodankylän muistelmia. Urbaanien kannattaa hypätä sen yli. Aion kirjoittaa Haisuojan maailmasta.

Ainoa oikea rehtori

on minulle Sodankylän kunnallisen keskikoulun pitkäaikainen rehtori, Eero Maunu.

Hän piti kovaa kuria. Veljeni, Markku sai jopa maistaa hänen nyrkkejään. Mutta en muista häntä hänen nyrkeistään vaan opetuksestaan.

Muistan kuinka Markku Mykkänen, poliitikon ja radiomiehen Jouni Mykkäsen pikkuveli, jäi lunttauksesta kiinni. Hän oli vangittuna karttakomerossa ja pakeni sieltä dramaattisesti. Luulen Eeron myös hakanneen poikaa.

Eero opetti historiaa ja varmaan ainoana silloin, koko maassa yleensä ja Lapissa erityisesti, maakuntatietoa. Minulle hänen maakuntatiedon tuntinsa olivat aarreaitta. Elin paljon omissa maailmoissani, en kuullut enkä kuunnellut, mutta Eeron jutuista osa meni perille. Hän kertoi kiehtovasti maakunnan historiasta, maantiedosta, perinteestä. Hän oli syvästi oppinut mutta elävän kansantajuinen, vaikka olikin vain fil.maist. Hänen väitöskirjansa oli jäänyt kesken. Varsinaista syytä siihen en tiedä. Se saattoi olla myös tragedia.

Hänen kerrottiin olleen sodan aikana venäjän kielen tulkkina sotavankeja kuulusteltaessa, mikä voi olla tarua. Hän itse oli paikkakunnan legenda. Oikeistolainen hän varmaankin oli, mutta humanistisella tavalla.

Me B-luokkalaiset saimme erinomaista historian opetusta Eeron tunneilla. Mutta yhtään huonompaa eivät saaneet A-luokkalaisetkaan. Heitä opetti Ohto Manninen, myöhemmin historian professori, joka vieläkin esiintyy asiantuntijana tiedotusvälineissä. Kuvaamataitoa opetti parina vuonna Oiva Toikka, tuleva lasitaiteilija, professori ja ties mitä. Hän osasi löytää kehuttavaa surkeimmankin syrjäkylän kasvatin töissä. Me saimme tietää värillisestä lasista jo paljon ennen kuin Toikka tuli niillä tunnetuksi.

Eerolla oli huono näkö. Hän laittoi nenänsä kirjaan kiinni, jos halusi lukea tai kirjoittaa, vaikka hänellä olikin paksut lasit. Aivan samoin kuin minun nyt pitää tehdä, jos en käytä laseja. Me oppilaat vitsailimmekin, että Eero kirjoittaa räällään Päiväkirjaa. Ääneen emme sitä uskaltaneet sanoa. Ei hänen tarvinnut juuri lyödä, mutta sitäkin hän tarvittaessa teki. Ei siihen kukaan pienessä maalaiskylässä uskaltanutkaan puuttua eikä olisi ollut tarviskaan, sillä hän oli oikeudenmukainen. Ruumillinen rangaistus oli kielletty kouluissa jo v.1921.

Hän oli ikivanha mielestämme ja lapsettomassa avioliitossa Ellin kanssa. Elli oli tyttönimeltään Väljä ja siitä me pojat myös yritimme viisastella mutta salaa. Elli oli matemaatikko ja kaikki matematiikan säännöt kirjoitettiin sääntövihkoon. Ja hyötyä niistä on vielä tänäkin päivänä. Geometriassa kaikki meni tiukasti Eukliden periaatteiden mukaan. Vain harppia ja viivotinta käytettiin. Geometria oli rituaaleja, täydellisyyttä, kauneutta. Ja todistelun loppuun me halusimme aina sanoa M.O.T. Mikä oli todistettava.

Algebra oli ihme. Että kirjaimillakin pystyi laskemaan! Asioita pystyi käsitteellistämään. Elli opetti myös käytännöllistä filosofiaa. Hän selitti mm. mitä on altruismi.

Elli oli minun luokanvalvojani keskikoulussa. Minä jouduin syrjäkyläläisten luokkaan. Me saimme pitkän englannin. Kirkonkyläläiset lukivat saksaa. Meidän luokastamme eivät normaalissa ajassa päässeet ylioppilaiksi kuin Raasakan Tapio ja minä. Me saimme Maunuilta kumpikin 40 mk:n tunnustuspalkinnon. Kiitin siitä pariskuntaa, kun näin heidät kirjastossa. Mitäs tyhjää, tuntui Elli tarkoittavan.

Elli opetti myös kansalaistaitoa. Muistan kunnostautuneeni, kun osasin kertoa miten perunoita keitetään energiaa säästävästi. Minä en ollut erityisen ahkera läksyjen lukija. Aikani meni kotona perunoita keittäessä ja romaaneja lukiessa . Minun piti käydä kaupassa, hoitaa taloutta, tehdä puita. Mutta kirjastoon oli sentään aikaa. Lukemistyylini oli erikoinen. En lukenut sanoja vaan asioita.

Olin lukenut suomalaisia klassikkoja. Muistan kuinka Eero laittoi minut kertomaan kirjojen juonen. Jollekin toiselle, joka sanoi lukeneensa, mutta ei muistanut, hän keljuili ilkeästi.

Siihen aikaan vastattiin nousten seisomaan pulpetin viereen asentoon. Jotkut opettajat vaativat sitä vielä lukiossakin.

Eeron kansatieteen tarinat ja historia ja Ellin matematiikka ovat kantaneet minua läpi elämäni. He olivat karuja, ankaria, rakkaudettoman tuntuisia ihmisiä.

Joskus, kun Eero oli hoidettavana tuberkuloosinsa takia Muurolan parantolassa, hänen huonetoverinsa kertoi myöhemmin tämän olleen mitä hauskin ja sydämellisin kaveri, joka luki nauraa hihitellen Salingerin Siepparia Ruispellossa.

60-luvun alkupuoli

Kouluaikaan kuului julma karsinta. Lahjattomat jäivät ja ajettiin kansakouluun. En ollut lahjaton, mutta en lahjakaskaan. Koin oppikoulun ekalla muodonmuutoksen: Kauniista, rakkaudella kasvatetusta pikkupojasta, tuli finninen, likainen, rääsyinen, syrjäänvetäytyjä.

Käsialani muuttui rumaksi. Kynänterät katkesivat napsahtaen, mikä nauratti luokkatovereita. Naurettiin minulle monesti muutenkin, olin pikkuvanha lukutoukka, ei tästä maailmasta. Tosin massakulttuuria ja nuoria yhdistäviä asioita oli vähän. Ei ollut telkkaria siellä pohjoisessa. Musiikki tuli radiosta.Vain harvoilla oli äänentoistolaitteita. Sävelradio tuli 60-luvun alkupuolella. Rautalankamusiikki, beatles-kengät, muoti tekivät varovaista tuloaan, mutta ei minun maailmaani. Elokuvateatteri oli tosin. Sama missä nykyään tapahtuu Sodankylän elokuvajuhla. En sielläkään juuri käynyt. Konventeissa tanssittiin piirileikkejä, jotka tuntuivat piinallisilta. Silti sydämeni täytti usein ihastus ja himo, kauniit kasvot, siro olemus.

Yksi niitä loputtomia kokouksia

Työpaikkakokoukseksiko sitä kutsutaan. Se on lakisääteisiä asioita. Ihmiset, joita olen ruokalassa nähnyt, hahmottuvat kuka miksikin: ylilääkärin viransijaiseksi, ylihoitajaksi, lääkäriksi, psykologiksi. Ammattiyhdistysaktiivin kanssa olen puhunut ruokapöydässä. Paljon henkilökunnan ruokalassa ei olekaan yleensä väkeä. Jossakin ihmiset nauttivat ateriansa.

Puhuttiin palautteesta, mikä oli koottu kevättalvella aiheena organisaation muutos viime syksynä, kun osastoja yhdistettiin ja akuuttivastaanotto jäi pois. Tuntuu, että vastauksia on siloteltu paljonkin. Lääkäripula on ilmeisesti ollut muutoksen syynä, mutta myös kustannusten säästö ja lopettamisuhka.

Minulla on sellainen näppituntuma, että työ sinänsä ei ole kovinkaan antoisaa. Henkilökunta tuntuu kuitenkin muodostavan elävän yhteisön, joka on muodostunut vuosien mittaan. Henkilökunnalla on jonkin verran yhteistä vapaa-ajan toimintaa, mikä tuo paljon puheenaihetta ja sisältöä. Viikonloppuna oli sulkapalloturnaus, samalla naamiaiset ja yhteinen illanvietto henkilökunnan rantasaunalla. Minua ei ulkopuolisena ollut pyydetty mukaan enkä usko, että olisin jaksanutkaan.

Minua kammottaa näin rutinoitunut, kaavoittunut ja säännelty työyhteisö. Olen varmaan työttömyysvuosieni aikana oppinut erakkoelämän viehätykseen enkä enää olisi kelvollinenkaan sosiaalisiin kuvioihin. Organisaatio on liian suuri. Ehkä viihtyisin jatkuvassa kaaoksessa ja haasteissa, mutta tuskin pääsen niihin käsiksi ainakaan palkkatyössä.

Luin Hesarin Vieraskynä-palstalta Tuomo Kuosan artikkelin Onko pelätty Kiina-ilmiö kaiken loppu vai uuden alku.

Hänen mukaansa kehitys on ollut ylenemistä tarvehierarkian tasoilta toiselle. Uusi talous on tarinayhteiskunnan korkeampien tarpeiden täyttämistä. En muista kenen termi tuo Tarinayhteiskunta on, mutta lohduttaa, jos ymmärrän vaikkapa blogikirjoittamisen olevan Tarinayhteiskunnan toimintoja. Neliskanttinen palikka pyöreässä reiässä voi ainakin kuvitella olevansa mukana jossakin suuremmassa kehityskulussa.

P.S. Kiinnostuin tuosta tarinayhteiskunta termistä ja löysin netistä käsitteitä selvittävän ja perin innostavan esitelmän:

Organisaation @-olosuhteet - viestinnän uusi pelikenttä?

Tekisi mieli siteerata melkein joka toista lausetta!

Työviikko aukeaa edessä

Kevät tekee työtään väsymättä. Seuraan ikkunasta jäitten vähittäistä häipymistä järvestä. Loppuvaiheessa ne muuttuvat mustiksi ja virta ajaa ne lahden pohjukkaan.

Toivon, että saamme puut kasaan savotassani alkuviikosta, kun on parempikuntoisten ryhmiä. Heillä saattaa olla kysyntää terassin rakennustyömaallakin, mutta luulen, että vakituiset ohjaajat tekevät varsinaisen rakennustyön.

Kovin pitkiä työrupeamat eivät ole. Useimmat potilaat tupakoivat. Heille jaetaan sätkiä alussa, keskellä ja lopussa. Välillä on mehutauko, jonne vaeltaminen vie aikansa. Mehutauko pidetään takapihalla olevalla nuotiopaikalla, missä tähän asti on palanut, usein kitkerä tulikin. Osa kitkeryydestä on johtunut, että poltetaan pilkottuja kuormalavoja, joissa on lastulevypalikoita. Minä en yleensäkään polttaisi lastulevyä ympäristön vuoksi, mutta siitä tuntuu olevan eriäviä mielipiteitä. Yleensä vanhemmat miehet jääräpäisesti niitä polttavat, olen huomannut. He tekevät myös muita ympäristörikkomuksia.

Työvuoron jaksottaminen tuttuihin rutiineihin on varmaankin turvallista. Potilaat saavat myös pienen ahkeruusrahan, kun jaksavat osallistua johonkin ns.kuntoutustoimintaan. Monet ovat kärsimättömiä eivätkä oikein jaksa keskittyä. Usein työ on rituaalimaista, eikä siitä juuri tule näkyvää jälkeä. Ainakaan ulkotyö ei ole kovin palkitsevaa, hieman vaikeaa siitä on tuntea työn iloa. Työ on rutiinimaista, ositettua, kaavamaista ja toisten suunnittelemaa, mutta vaikeata sen on olisi toisenlaistakaan olla.

Minun mielestäni työn pitäisi olla jotenkin luovaa ennen kuin se on palkitsevaa. Luovuus tarkoittaa ehkä sitä, että saa tehdä omia ratkaisuja ja sovellutuksia. Minulle itselleni ohjaajan työ on hyvin vähän luovaa. Ainoa mihin olen itse vähän pystynyt vaikuttamaan, on tuohon savottaan pääseminen, ne rankapuut ja moottorisaha. Ne ovat pelastaneet kesäni.

Ei näytä siltä, että pääsisin mukaan Ekokylän maataloustiimiin. Juttelin L:n kanssa asiasta ja olimme yhtä mieltä, että mieluummin kuin antaa maataloustuet toisille, käyttää niitä oman porukan vaatimattomaan palkkaan. Ilmaiseksi en enää lähde tähän toimintaan. Tarvitsisin palkkaa asuntoedun verran. Maanviljelijäksi aiemmin kovasti aikonut M. oli hajamielinen enkä viitsinyt jututtaa häntä hetkeä kauempaa. Avovaimo lähti, hänellä on uusi haku päällä ja hän on mukana jollakin huuhaa-kurssilla. Olimme yhtä mieltä, että asiat menevät niin kuin ne menevät.

Kevättalvella nuoret purkivat kovalla tohinalla ihan hyvässä kunnossa olevan kirpparin. Tiloista piti tulla käsityöläisten työtila. Nyt ei kuulemma tulekaan. Ilmeisesti huonot energiat, L. sanoi ironisesti. Yksi näistä nuorista asuu jo kuulemma muualla, vaikka vielä pari viikkoa sitten oli kovasti vastustamassa ehdotustani avustuksista luopumista ja puhui kauniisti henkisyyden ensisijaisuudesta. Niin sitoutunutta touhua se on. Projekteja aloitetaan, mutta ne jäävät kesken. Se muistuttaa hippiaikaa, jolle tällainen impulsiivisuus oli tyypillistä. Itsekin olen impulsiivinen, mutta pyrin viemään projektit loppuun.

Keskiviikkotoimintana on kuulemma tanssit. Minuakin pyydettiin jäämään ylitöihin. Sanoin, että jos käveleminen kelpaa, mikä ettei. Yritän taas kovasti muistella niitä foxin perusaskeleita, joita E. minulle opetti muutama vuosi sitten. Kävin silloisella taidollani myös kerran lavatansseissa, mutta en nauttinut erityisesti.

Loppuviikosta olen pari yötä tuttavan koiravahtina kylällä, mutta kotonakin pitänee käydä postin hakemassa ja kirjoittamassa palstalle. En aio jättää tätä kesken. Otan tämän haasteena, kuntokirjoittamisena ja luotan, että aiheita löytyy vastedeskin.

Itsensä naurunalaiseksi tekeminen

on ilmeisesti tunnustusmeemin teema.

Olkoon nyt sitten yksi tunnustus:

Minä kattelen joskus tyttöjen kuvia.

Naurunalaiseksi itsensä tekeminen

Mutta minähän teen sitä kaiken aikaa. Mitä eroa sillä sitten olisi!

Yhä enemmän ihailen Krisiä, en tietenkään uskonasioita enkä konservatiivisia ennakkoluuloja , mutta että hän on rehellinen. Kertoo tavallisen ylipainoisen ihmisen arkipäivästä jättämättä häveliäisyyden takia asioita sanomatta. No jotakin olisi voinut.

Hän on niin perin erilainen bloginkirjoittaja.

Ei vain salaisuuksien luolassa vaan kevään kunniaksi

Haastan Tuulikannel-Arjan tunnustamaan jotakin häpeällistä tai haukkumaan jonkun pataluhaksi eikä aina olemaan niin saamarin korrekti. Scillan tulemaan taas tunnustelemaan & herkistelemään muitten kevätsipulien sekaan. Liian pitkä tauko!

Lipposilla

ei ole asiaa Joensuonkankaalle, sain kokea ja pyöräillä 70 km. Tiet olivat asfalttia ja aurinko alkoi lämmittää aamun aikana. Tie luontoreservaattiin muuttui lumiseksi ja luovuin. Päämäärä ei olekaan tärkeä vaan matka.

Pyöräilystä vielä puoliammattilaisen korjaajan ohje. Pyörä ei ole lopussa, jos ketju katkeaa, laakeri rikkoutuu, poljin jumittuu. Ne on aivan helppo korjata ja vaihtaa, kun esimerkiksi muistaa, että toisessa polkimessa on päinvastaiset kierteet. Ammattilaisen korjaus tulee kyllä kalliiksi.

Multian pieni, sievä kirkonkylä on järvien keskellä. Keuruukin on itse asiassa saarella. Multialla olivat kaikki kolme kauppaa auki, kilpailu on kova, sentit täytyy saada talteen.

Multialla on muutama hieno luonnonnähtävyys. Aika lähellä Joensuonkankaan tienhaaraa on Karhunahas, niminen jyrkänne, jonka läpi tuo joki virtaa. Sieltä jostakin on jotenkin kotoisin Suomen ilmailun pioneerisuku, Karhumäen veljekset, jotka perustivat Karairin, joka muistaakseni sulautui Finnairiin tai sen edeltäjään Aeroon. Nämä veljekset lennättivät väkeä Suomen paikkakunnilla vuosisadan alkupuoliskolla. Multialla sattui muuten joku vuosi sitten yksi harvoja tapauksia, että karhu tappoi ihmisen. Aasinsiltoja kerrakseen.

Vielä yksi interblogaus, joka liittyy jotenkin huuhaa -teemaani. Muistui mieleen kuinka minua on ärsyttänyt näitten henkisten kanssa tämä kvanttimekaniikkaan vetoaminen. Se on muka selvittänyt jumalan olemassaolon, olemisen kahdessa paikkaa yhtä aikaa, ufot ja toisen todellisuuden, ja vaikka mitä muutakin.

Sunnuntai-lahjaksi lapsenmielisille, sivuilleni tullut tällä haulla:uskovaisvitsit.

Maanviljelijä

Oikea maanviljelijäperhe olisi tarjolla meille maanvuokraajaksi. Nuori lapsiperhe, jossa rouva harvinaisen tuhti. Hänellä oli sama sukunimi kuin kunnasta kotoisin olevalla potentaatilla, joka aivan äsken oli MTK:n valtuuskunnan (mikä on oikea termi?) puheenjohtaja. Siis merkittävä luottamustehtävä, vaikka oikeasta vallasta en tiedä. Se varmaan oli ekonomisteilla.

Minunkin etäinen sukulaiseni oli ehkä parikymmentä vuotta sitten samassa tehtävässä. Hänen nimensä oli Paavo Onnela. Hän oli muistaakseni perhettä, josta useat lapset lähtivät opintielle, Sodankylän Siurunmaasta samaa Onnelan sukua, josta kerroin Jaakko Fellmanin Lapin klassikon, Poimintoja muistiinpanoista siteerauksen yhteydessä. Muistan kuinka vanhat tädit sanoivat väheksyen noitten fiksujen lasten isästä, ettei se Nestori ollut mikään aikaan saapa mies.

Tässä maanviljelijä-asiassa meillä on oikea dilemma. Nyt kun nykyisen viljelijän kanssa on sopimus, että osuuskunta nostaa tuet, hän korjaa vain sadon, eikä maksa vuokraa, hänen ei ole kannattanut satsata peltojen hoitoon. Ne ovat päässeet rikkaruohottumaan aika pahoin. Viime vuosina hän on korjannut vain säilörehua, tehnyt niitä dinosauruksen munia.

Uusi vuokraajaperhe nostaisi tilan ehkä kuntoon, maksaisi vain seudulla käypää peltovuokraa ja ottaisi itse tuet, jotka tosin lähivuosina vähenevät EU:n laajenemisen tähden. Tällä hetkellä ero saatavan vuokran ja tukien välillä on ehkä 8000 €. Se on iso raha. Se voi olla niin iso raha, että oli ehkä väärin pyytää maanviljelijäkokelas tänne hukkaamaan aikaansa. Nykyinen viljelijä on valmis jatkamaan samoilla ehdoilla, luvaten ehkä vähän parempaa. Maanviljelyksestä periaatteessa kiinnostunut M. on tutustunut E:iin ja haluaisi toimia tämän kanssa. Kaksi vanhempaa maailmaa kokenutta miestä ja nuori maanviljelijäperhe eri vaakakupeissa. Kumpi painaa enemmän?

Blogaamisasiaa

Seurasin ohimennen kävijämittaria. Se kohosi hiljaisena lauantaina lähelle 200:aa. Suuri saavutus minulle. Yritän leikkiä tiedotusvälinettä. Hiljaisena päivänä lukijoita kuitenkin kertyi. Yritin pienoiskoossa ihan iltalehtimäisiä asioita, kuten hyökkäys nimimerkki Kuhla Kaania vastaan. Minusta levikkityö ei ole hävettävää, mutta tietenkin pyrin olemaan osallistumatta moraalittomuuteen.

Oli ilahduttavaa kuulla TSalon linkistä, joka lupaa menestystä blogimedialle. Hän on muutenkin ollut selvillä jo pitkään blogien merkityksestä ja mahdollisuuksista. Mieleen tulee toinen, jolla on samantyyppinen näkemys, on blogistien lemmikkipoika, Skitso-Janne, ei millään kateudella, ei ei.

Klingen päiväkirja

Pääsin melkein loppuun Klingen. Ihailen hänen kulttuurillisuuttaan ja eurooppalaisuuttaan. Mieleen jää eurooppalaisten kielten puolustaminen ja haikeus, kun itsekin tuntee vain hieman anglo-saksisuutta alkukielellä ja ruotsalaisuutta. Olen aina ihaillut kalvinististen amerikkalaisten ahkeruutta, dynaamisuutta ja aikaansaavuutta, mutta toisaalta minua puhuttelevassa amerikkalaisuudessa on koko ajan eurooppalaisuus mukana. Hieman Klingekin tosin piirtää karikatyyriä rumasta amerikkalaisuudesta. Maahan mahtuu paljon muutakin kuin Hollywood ja viihde.

Menin lankaan, osittain, kun kannatin Saddam Husseinin diktatuurin hävittämistä. Viime aikain tapahtumien valossa sota alkaa näyttää toivottomalta, vaikka paljon virheitä on ollut amerikkalaisten asenteissa ja sotilasjohdon historiattomuudessa, mikä ehkä olisi ollut vältettävissä paremmalla taustatyöllä ja uskomalla älymystöä.

Klinge opettaa, että syitä tapahtumiin on aina monia. Yhtä totuutta ei ole. Sen verran minäkin muistan, että Neuvostoliiton epäkohdat eivät tulleet yllätyksenä muille kuin ehkä taistolaisille.

Minä vain vähän tappasen

On siinä nuorten naisten ritari, oikea ritari Siniparta, jonka mieli askartelee salanimen suojissa erilaisissa perversioissa, ihmissyönnissä, rivoudessa ja tappamisessa. Nyt hän on hetkeksi pakoitettu kiltteyteen, kun nuori neito niin kiittelee suojelemisesta. Paraskin ritari! Oikeastaan hän haluaisi ryöstää, raiskata ja raivota mongoliruhtinaan hahmonsa mukaisesti.

Panu H. on myös syyllistynyt ikäviin asioihin. Hänen raivoisat kirjeensä ovat oman tyylilajinsa huippua eikä varmasti kukaan ole ansainnut sellaista. Samalla kuitenkin: Hän esiintyy nimellään, yrittää tehdä esiintymisensä psykologiset syyt uskottaviksi ja samassa hahmossa on ihailtu kirjoittaja ja älykkö. Tiramisun naiset ovat jopa koettaneet flirttailla hänen kanssaan. Minä kyllä olisin sulanut jo aikoja sitten.

Tuo otsikko on muistuma veljentyttärestäni, joka kerran pienenä istui mahani päällä leikkuuveitsi kädessään ja sanoi nuo sanat.

Pientä elämää

Ikääntyneen poikamiehen surkeassa elämässä on myös joitakin valopilkkuja. Yksi niistä on oma rauha ja oma päätäntävalta. Saa olla juuri niin boheemi, pedantti tai molempia vuorotellen kuin kyvyt antavat mahdollisuuden. Siivoamisen ajankohta oli parisuhteiden yksi suurimpia koetinkiviä. Nytkin olen viikkoja myöhässä.

Jos olisin asiakkaani, minut ehkä laitettaisiin valvontaan, mikä opettaisi minut pitämään asioistani huolta. Tuntuu, että monet potilaat eivät vain selviä kylmässä maailmassa ja se on syynä kalliiseen erikoissairaanhoitoon. Muutaman päiväpaikan hinnalla monet pystyisivät elämään koko kuukauden, jos vain jaksaisivat ja osaisivat huolehtia itsestään. Uskon, että sairaalahoitoa yliarvostetaan. Kaikki tehtävät on eriytetty ja henkilökuntaa onkin enemmän kuin potilaita. Sairasta.

Tänä kylmänä viikonloppuna aion Multialle päin pyörälläni. Siellä on muuan ikimetsä, jossa en ole käynyt. Olen yrittänyt jutella pyöräilystä eräälle potilaalle, jonka omat suoritukset ovat aivan eri luokkaa. Hän pyöräilee kesäisin pohjoiseen, teltta mukanaan. Minä olen siinäkin harrastelija. On mukava yrittää viljellä small talkia, koska toiset siitä kuitenkin ilahtuvat. Mielessä on joskus, että olenko tunkeileva, jos yritän rikkoa hiljaisuutta.

Suvaitsevaisempia nämä mielisairaalan potilaat ainakin ovat kuin keskiverto-suomalainen. He eivät vähästä hätkähdä. Heille ei sallita ärhäkkyyttä ja se lääkitään helpolla piiloon. Meno on suurin piirtein yhtä flegmaattista kuin suurkaupungin metrovaunussa. Mukaan sattuu joskus pulputtavia erikoisuuksia, joihin kukaan ei kiinnitä mitään huomiota. Vihaisuus sinänsä on yksi kaupunkilaisen elämänmenon ominaisuuksia. Ärhäkkyys itsessään on piristävää, jos siihen ei liity pelottavaa kaunaa.

Uusi harrastus?

Ruokapornon parhaita perinteitä edustava norjalaiskokki opetti snapsien valmistusta. Nyt kun viinan hinta on halvennut ja Virosta pystyy sitä hakemaan vielä halvemmalla, tässä on varteenotettava harrastus nettikirjoittamisen ohella tai sijasta. Akvaviitin teko vaikutti helpolta. Mustikkaviina näytti hyvältä. Muistan kyllä kuinka muuan ruotsalainen kaveri kehotti joskus mausteviinojen tekoon, mutta liitin sen niin paljon vaivalloiseen kotipolttoiseen, etten silloin havahtunut.

Päiväkirjailua

Lueskelen Matti Klingen Päiväkirjastani 2002-2003 syvästi ihaillen. Omistaisipa edes pienen osan hänen sivistyneisyydestään. Lukemalla voikin sen tehdä. Mikä taivaan lahja blogikirjailemiselle olisi hänen kaltaisensa tai edes puoletkaan.

Amerikkalaistyyppinen viihteellistyminen pilaa loputkin Suomen kansasta mikä koululaitokselta jäi tekemättä. Viihteessä on aina tarjolla kevytkenkäistä ajantappoa eivätkä julkisen tv:n kansansivistysohjelmat, hienot dokumentit ja keskustelut tehoa niihin, jotka sitä tarvitsisivat. On aina yllätys, kun joutuu kansan pariin, kuinka latteaa arkipäivän elämä on. Puheenaiheet ovat mielenkiinnottomia, kahvi laihaa. Kohu kiinnostaa kansaa, mutta siitäkin otetaan vain se pinta.

Rr...Rr...Rr...

Iso mies lähetti keväthuutonsa kaiken muun kohinan sekaan. Autoimme ensin muutossa ja sitten olimme rantasaunan maastossa valmistelemassa kesäprojektia. Taitavat, artesaanikouluja käyneet ohjaajat ovat rakennelleet terasseja ja laitureita ja entistäneet upeaa rantaa viime vuosina. Eihän se ihan ole vallitsevan hoitoideologian mukaista, kun ohjaajat itse tekevät ammattityön, mutta mielestäni näitä rajoja tuleekin taivuttaa.

Potilaat eivät jaksaneet kantaa sivuun poistettavia laattoja. Siinä sain päivän annoksen fyysistä työtä. Olisin vielä sahannut moottorisahalla, kun työpaikalla on oltava, vaikka toimettomana, mutta saha on liikkeessä korjattavana. Blogia saa kirjoittaa talon ajalla. Ystävällinen kaupungin teknikko antoi eilen luvan varastoida rangat metsän keskelle odottamaan sinne tulevan tien. Uudesta savotasta meille on luvattu kaikki hukkapuu. Siinä on oikeastaan minun muistomerkkini tästä lyhyestä ajasta töissä täällä, iso puukasa.

Kasasta mieleen. Lukiessani Kasablogia, huomasin poikien maalanneen itsensä nurkkaan. Kunnian vuoksi on nyt poistuttava foorumilta ainakin vähäksi aikaa. Toivottavasti siitä tulee yleisempääkin, ja hienoa ja dynaamista instrumenttia rukataan entistäkin toimivammaksi, jotta kaikki olisivat tyytyväisempiä. Tulisi kaikki voittavat - tilanne.

Hirveitä harhoja

ja ääniä sanoi nuotiolla istuva mies kuulleensa taas. Potilaat, aivan kuin muutkin suomalaiset, tunsivat kauhua Helsingin kirveshyökkäyksestä. En voinut siinä tilanteessa kysyä äänien laadusta. Mies halusi niistä ilmeisesti kertoa, mutta ympärillä oli liian monta kuulijaa, jotka samalla tunsivat puistatuksen ajatellessaan selittämätöntä väkivaltaa. Jokainen kuvitteli ehkä itsensä hetkeksi sekä hyökkääjän että uhrin asemaan.

En voinut sanoa miehelle, että ehkä äänien kanssa voi tottua elämään joutumatta lääkkeitten avulla tököksi ja tunteettomaksi. Voi olla, että moni taiteilija käyttää niitä luovuuden lähteenään. Riippuu tietenkin äänien laadusta. Luulen, että ne tulevat samasta lähteestä kuin unet. Unet voivat olla painajaisia tai sitten mitä ihanampia. Minulla ei jää muistikuvia juuri kummastakaan.

Varmaankaan tinnituksessa ei ole mitään hyvää. Niin kuin ei migreenissäkään. Itse en uskoisi kestäväni kumpaakaan. Nuorena sairastettu aivokalvon tulehdus ja kova pääkipu oli aivan sietämätöntä. Kahvinkaan vierotusoireitten kanssa en jaksaisi elää monta päivää pitempää aikaa. Huumausaineitten vierotusoireet mahtavat olla vielä paljon pahempaa. Onni tuntuu nykyään olevan herätä terveenä ja suhteellisen kivuttomana. Se onni on ohuen langan varassa. Vain se lanka erottaa minut niistä hävinneen arvan saaneista, joitten seuraan olen muutamiksi kuukausiksi päässyt.

Liikunta on tärkeää. Nyt kun ajan työmatkat pyörällä, se melkein riittää eikä tarvitse lähteä enää lenkille. Kirjoittaminen tuntuu melkein yhtä tärkeältä kuin liikunta. Ajattelin eilisen listamenestyksen aikana sitä onko mieltä vaatimattomilla lahjoilla ja sanottavallaan yrittää muka leikkiä jotain nettikolumnistia. Mutta jos en itse pitäisi itseäni edes sen arvoisena, olisin todella oikeasti syrjäytynyt.

Tärkeätä se oman arvon kokeminen tuntuu olevan muillekin. Esimerkiksi To pohtii jossakin keskustelupalstalla, että ei olisi hyvä, jos joutuisi päivittämään useammin kuin mikä tuntuu hyvältä. Laatuhan siinä kärsisi. Miten niin joutuu? Onko listamenestys niin tärkeää? Bloggaaminenhan on vapaata kansalaistoimintaa kuten minullekin eilen huomautettiin.

Motivaatiosta sitten Juuso Hyväriselle. Listan jälkipäässä ei ainakaan päivitystiheys ole yhtä suuri kuin alkupäässä. En tiedä kertooko se motivaatiosta. Minusta blogi on kuin päivän lehti. Se on parhaimmillaan, kun otsikossa lukee 100 %. Ihan selvästi vähemmän tunnetuissa blogeissakin on paljon ainesta, mutta monen into lopahtaa ja osa syystä voi olla vaikeudessa päästä esille.

Minulle huomautettiin myös epäkohteliaisuudesta ja nälvimisestä. Itse pidän asennettani enemmän kriittisenä ja analyyttisenä. Jotkut kommentit ovat kuvanneet omia turhautumisen tunteitani eikä toisten laatua. Silti rajoja hipovat rimanalituksetkin ovat ihan ok. Kuinka hienosti esim. Kris otti häneen kohdistuvan parodian, nauramalla iloisesti. En minäkään yöuntani menettänyt hurjan mongolin hyökkäyksestä. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Työmatkallakin voi joutua eettisiin ongelmiin. Eilen aamulla lähistöllä asuva maanviljelijä, miellyttävä kaveri, joka on tehnyt tienvarrella sijaitsevassa metsissään uuden ajan hakkuun, kun kannotkin on kerätty kasoihin poisvietäviksi ja maapohja pahoin myllerretty, oli pysähtynyt tien sivuun. Hän ehti kertomaan tilanteen minulle, mutta en itse pysähtynyt. Hän oli tarkastelemassa suurehkoa lintua, joka oli lentänyt autoa päin. Sen silmät olivat rikkoutuneet. En tiedä minkä ratkaisun hän teki, lopettiko linnun. Raukkamaiselta olisi varmaan tuntunut jättää se kitumaan. Luulisin itse toimineeni niin, mutta onneksi en joutunut nyt päättämään.

Onnistuinpas

Kotiin tultuani huomasin blogin kävijämittarin raksuttavan täysillä. Saattaa olla, että tulee oma henkilökohtainen ennätykseni. Eikö bloginpidon yhtenä tarkoituksena ole räksyttää kunnes saa jonkun kimpaantumaan. Vaikeaa se on, sillä linkkaaminen on samalla toisen promotoimista.

Samik on vastannut asiallisesti ja kunnolla. Kuten kirjoitin jollekin hän on tullut luoneeksi jotakin "elämää suurempaa". Huvittavaa on sitä vastoin joidenkin luutnanttien hännystelevä asenne. On majeesteettirikos jos uskaltaa arvostella ja hakea keskustelua. Me suomalaiset emme oikein tiedä, mitä on kriittisyys. Sitten tulevat tietenkin solvaukset aseiksi, kun argumentit eivät riitä.

Onhan myös Kasan Jussin ja T0:n asenteessa myös jotakin pientä itsekästä kukkulan kunkun tuntua. Lyön vetoa, että Jussi ja knit eivät poista Kasaa top-listalta. He eivät tunnusta turhamaisuuttaan, minkä T0 taannoin teki, kun aikoi poistua narsistien areenalta. Narsismi on ihan legitiimiä, sehän on kansalaishyve suorastaan.

Odotan muita, jotka Samikin lailla tunnustavat kiihkotta Listan muuttamistarpeen: On tarve tukea ja kannustaa aloittavia kirjoittajia ja houkutella mukaan uusia.

Ja vaikka ei olisikaan mitään tarvetta muuttaa, kysellä aina voi ja pitää. Mielisairaalassa osallistuin tänään puolinukuksissa kuntoutustoiminnan kyselylomakkeen laatimisistuntoon. Vaikka pidänkin tarjontaa konservatiivisena ja kesynä, asenne on silti oikea. Käyttäjillä, heikoista heikoimmillakin, on oltava mahdollisuus arvioida palveluja. Tässä blogiasiassa on tietenkin kyse ilmaisesta palvelusta ja erittäin suuresta kulttuuriteosta sinänsä, mutta senkään ei mielestäni pidä estää kriittisyyttä ja mahdollisuutta vaikuttaa. Demokratialla on ehkä 60-lukulainen kaiku, mutta silti se on vahva voima.

Se mitä motiiveja meillä kaikilla on kirjoittaa tai olla kirjoittamatta, seurata nettiä ja top-listaa, taitaa olla meidän jokaisen yksityisasia. Hanki itsellesi elämä, on kipeä eksistentiaalinen kysymys, joka meidän on ratkaistava ihan itse.

Millaista on yhteisöllinen uudistaminen

Esitän näitä ajatuksiani omassa blogissani näin laajasti enkä keskustelufoorumilla, joihin en ole tottunut ja jotka eivät toimi mielestäni kunnolla.

Puhun Pinserin blogiyhteisön kehittämisestä.

Yhteisössä voidaan yrittää harjoittaa todellista demokratiaa toisin kuin valtiossa. Tai ainakin pyrkiä siihen. Avain muutokseen on keskustelu.

Se, että olen kiitollinen Pinserin pitäjälle foorumin luomisesta, ei tarkoita sitä, että hänen tulisi itsevaltiaasti yksin päättää mahdollisista muutoksista ja kehittämisestä.

Yleensäkin käyttäjiltä monessa paikassa kysytään mielipiteitä asiakastyytyväisyydestä ja kysytään muutosehdotuksia. Sellainen kysely voisi olla paikallaan Pinserissäkin. Vai pelätäänkö ketsuppiefektiä ja sitä, että ketsuppia eli muutosvaatimuksia tulee liikaa, jos korkin avaa ja hakkaa pulloa? Voisi puhua myös pullon hengestä.

Voihan myös olla, että järjestelmä on nyt paras mahdollinen kaikista mahdollisista, eikä muutoksia tarvita.

Sellainen avoin kysely tuntuisi parhaimmalta aluksi. Ei niin, että joku esittää jonkin muutosvaatimuksen ja pitäjä kuin paniikissa tekee jonkin toimenpiteen. Heittää kuin luun koirille.

Jos tulee muutosvaatimuksia niin niitten pohjalta voisi sitten tehdä jäsennellymmän kyselyn tai vaikkapa äänestyksen. Sitten kun tulee kyselyjen tulkinnan ja päätöksen aika, listan pitäjä on edelleen avainasemassa.

Nyt tämä top-listan poistomahdollisuus vaikuttaa vähän hätäiseltä eikä riitä kehittämiseksi. On ihan kiva ollut seurata päivityksiä. Blogien viehätys on ajankohtaisuudessa ja on ihan mukavaa nähdä, kun kauan hiljaisena ollut herää eloon ja hänellä on ehkä tuoretta sanottavaa. On ihan mukava saada olla näkyvillä.

Sijoittumislista sinänsä on dynaaminen, mutta tuntuu väärältä, että viikkojakin vaiennut sijoittuu hyvin, vaikka hänellä ei ole ollut mitään sanottavaa. Ehkä voi sanoa, että hänen sanansa painaa kuitenkin niin paljon enemmän kuin jonkun toisen, en tiedä.

Se, että listan loppupäässä olevat eivät päivitä/kiinnosta voi johtua osittain turhautuneisuudesta. Voisi kuvitella, että yrittämistä palkittaisiin. Siis että päivittämättömyys pudottaa nopeammin kuin nyt. Voisi olla myös, että kokonaislukijamäärät voisivat vaikuttaa sijoitukseen. Luulisi, että sivuilleen voisi sijoittaa pienen käyntimittarin, jonka top-lista käy lukemassa.

Se saisi huipulla olevat myös terästymään. Määrä ei tietenkään korvaa laatua.
Sijoittumisen laskukaavoista voisi siis keskustella.

Avoimella asenteella voisi tulla sellaisia näkökohtia, joita kukaan ei ole tullut ajatelleeksi.

On hienoa, että on Pinserin listaa pidetään pystyssä vapaaehtoistyönä. Miksi jokin blogit.fi päästetään näivettymään? Miksi samoin tapahtui blogi-wikille? Miksei Koirapuistossa ole kiinnostavaa keskustelua? Miksi Pinserin listakin välillä tuntuu kuivahtavan? Miksi suurin osa uusista yrittäjistä lopahtaa? Miksi Pinserin lista antaa edelleen kapean kuvan suomalaisista kirjoittajista. Media sinänsä on erinomainen ja voisi toimia kansalaisvaikuttamisen merkittävänä kanavana. Nyt se on aivan marginaalinen.

Onko vika avoimuudessa tai paremminkin sen puutteessa? Olisiko yhteisöllisellä keskustelulla, keskustelun hakemisella ja rohkaisemisella eväitä tilanteen parantamiseksi.

Ääniä päässä

Muuan ulkotyöläinen valitti päässään kuuluvista äänistä. Muuten hän oli mitä parhain empaattinen keskustelija. Sanoin, että on aivan mahdollista kuulla päässään radiolähetyksiä hampaitten amalgaamipaikoista. Lahdessa jopa luutut ja paistinpannut soittelivat ennen vanhaan lauantain toivottuja. En saanut vielä sanottua rehellistä mielipidettäni.

Äänet päässä pitäisi ottaa rikkautena. Ei tule aikakaan pitkäksi. Minun lyhytaikaisella asuinkumppanillani päässä kuului mitä erilaisempia sanomia, silti hän on nykyään ihan hyvin menestyvä lääkisläinen. Sairaanhoitojärjestelmä tekee ihan väärin, kun yrittää lääkitä ääniä pois. Ihminen menee ihan tönköksi, tropit ovat vaarallisempia kuin itse tauti.

Odotan päivää, jolloin voimme leimautumatta keskustella erilaisista päässämme kuuluvista äänistä. Esimerkiksi arvostetulla blogistikollegalla, Kuhla Kaanilla kuulunee päässä monenlaisia ääniä ja aina on yhtä kiva, kun toisetkin saavat ottaa niihin osaa. Hänet on blogistanissa rankattu arvostetuksi humoristiksi. Blogistanissa vallitsevan myötäelämisen syvyydestä kertoo, että hän saa ilmaista itseään vaikka kerran kuussa, eikä rakkautemme siitä vähene. Ei haittaa vaikka sanottavaa ei juuri ole silloinkaan. Tätä on todellinen empatia.

Diagnoosi

Näin vähällä psykoalan koulutuksella ja työkokemuksella pystyin näköjään tekemään oikean diagnoosin hurjasta Kuhla Kaanista jo alkuvaiheissa. Siis vakavia mielenterveyden ongelmia.

Töissä muuan vakiulkotyöläinen, nuorehko naisihminen lohdutti, kun kerroin, että moottorisahasta meni käynnistysnaru poikki: "Rohkaise itsesi, sano vain rohkeasti mitä on tapahtunut ja kerro pannuhuoneen miehille asiasi". Tällä tytöllä on lempeä ja rakastava luonne ja hieno asenne. Yksi ja toinen saa halauksia ja suukkoja.

"Minä olen iso poika", vastasin. Olisin voinut itsekin tuoda uuden narun, mutta ukot aikoivat hoitaa homman.

En jaksa lakata ihmettelemästä byrokratian määrää sairaalan organisaatiossa, kun kaikki vaatimattomatkin jutut pitää sovitella yhteen. Liian kuolettavaa minun makuuni. Spontaanisuudella ja rajoja ylittämällä toimintaa voisi olla paljon enemmän. Mutta potilaat tarvitsevat ilmeisesti enemmän rutiineja.

Uskallanko enää kehuakaan ketään, en edes poikaystävääni Panua. Olen minä tosin antanut risuakin. Ei, pelot leimautua homoeroottiseksi eivät kuulu fobioitteni listalle. Edes listaa ei taida olla. Ehkä sänkypaketiksi joutuminen korkeintaan, mutta se taitaa olla vielä kaukana.

Hiihtäjälle

Erkki Lampén

Seurasin päivittäin hiihtoretkeäsi Suomen halki siitä lähtien, kun matkapäiväkirjasi ilmestyi Pinserin blogilistalle. Kirjoitin usein matkastasi omassa blogissani ja siteerasin merkintöjäsi. Toivottavasti en ole syyllistynyt copy-right rikokseen. Huomasin kauhukseni c-merkin. En voinut kysyä lupaa, kun ajattelin, että tuskin otat vastaan sähköposteja kännykkään. Miten muuten kännykän lataus onnistui?

Ihmettelin, kun tietooni tuli vain kolme lehtijuttua matkastasi. Minusta Lapin Kansa olisi voinut mainita, että kirjoitat matkaraporttia. Onkohan nuivuuteen syynä se, että sinua pidetään Kodin Kuvalehden edustajana eikä media halua edistää kilpailijoita?

Näissä blogisteissakin oli mielestäni aika vähän niitä, jotka kommentoivat matkaasi, vaikka sinua luettiin paljon. Tämä on sinulle itsellesi varmaankin jäänyt ihan pimeään.

Matkasi puhutteli keski-ikäistä, kuolemanpelkoista miestä. Tuli ajatuksia siitä, pystyykö enää itse urotekoihin ja erinäisiin suorituksiin. Se oli lukijallekin mielen matka, vaikka se oli fyysinen huippusuoritus mitä suurimmassa määrin.

En tiedä kuinka olit perehtynyt blogimediaan. Mielestäni siinä olisi suuri mahdollisuus kansalaisvaikuttamiselle ja monelle muulle hienolle asialle. Vaikka blogismi on vuodessa kasvanut paljon ja jos kasvu jatkuu ja tilanne on pian hyvä, en pidä kuitenkaan sitä kypsyneenä täyteen kukkaansa. Kuitenkin tämä on ennen kaikkea nuorten kaupunkilaisten väline. Kaipaan mukaan suuria ikäluokkia ja heidän muistojaan ja muistelmiaan. Tietenkin pitää olla edes jonkinlainen ilmaisukyky, jotta saa lukijoita. Blogilistan takapäässä saattaa olla varsin turhauttava olla. Jotkut, ihan hyvätkin kirjoittajat saavat olla syrjässä. Miten sitten kävisi, jos suuri yleisö todella löytäisi blogit?

Sinä olet ammattikirjoittaja ja sinulla on kirjoituskanava, voisitko kuitenkin ajatella jatkaa blogikirjoittajana kaiken ohessa? Tai nyt ainakin tuntuu siltä, että matkoista kertovat blogit ja Lampénin Erkki kuuluvat yhteen.

Tyylikäs lopetus ja poistuminen, vaikka lukijaa jää kismittämään. Mitä sitten? Miten onnistuu sopeutuminen normaalielämään? Miltä matka tuntuu jälkeenpäin? Mitä jäi mieleen? Eiköhän lisälehti matkapäiväkirjaan olisi lukijoiden huomioon ottamista.

Puutarhassa iloisesti puuhailevia,

vapaita ihmisiä näkyy täällä ensi kesänä, jos yhteisön suunnitelmat toteutuvat. Meillä on muutama romanttinen vanha rouva, joka muistelee yhteisön alkuaikoja nostalgian armahtavassa valossa. Minä en sitä tee.

Ennustan, että maat kasvavat rikkaruohoja ja tuotosta ei oikein tule. Mukava puutarhassa on puuhailla ja laittaa siemenet ja taimetkin maahan kun aurinko paistaa, mutta siihen se sitten loppuu, sanoo kyyninen ennustaja. Minä muistan kuinka niitä palstoja kokeiltiin ja kuinka ne kasvoivat rikkaruohoja. Viimeiset vuodet, kun olemme Tuulikin kanssa hoitaneet asioita suht. rationaalisesti, satoa on tullut. Mutta se ei ole sitouttanut ihmisiä puutarhatöihin.

Minä luulen, että kasvimaa syntyy vain jos siitä on kasvattajalleen jotain konkreettista hyötyä ruokapöytään, kuten Karjalassa, Venäjällä ja Virossa tai Suomessakin ennen vanhaan.

Lupaan syödä vanhat saappaani, jos erehdyn ennustuksessani. Tietenkin voi olla muutamia hyviä palstoja, joista yksi on Tuulikin. Itse en taida palstaa ottaa. Ehdinpähän vaikka sieneen paremmin.

Onpa puheliasta porukkaa

Huomaan yhtäkkiä olevani joukon sosiaalisemmasta ja puheliaammasta päästä. Eivät nämä muuten potilaita olisikaan, jos ei heitä jokin vaivaisi. He eivät juuri puhu keskenäänkään. Aina kuitenkin löytyy kyllä joku, jolta juttu käy edes vähän.

Työ ei heille oikein maista, mutta se ei olekaan tarkoitus. Minun kaimani, nuori poika oli kyllä oikein ripeä. Hän vastasi tykkäävänsä metsässä olemisesta, kun kysyin. En tiedä heidän taustojaan. Voisin ehkä käydä raporteilla osastoilla, mutta se tuntuisi liian uteliaalta. Sinänsä kyllä askarruttaa, mikä on tehnyt kunkin sellaiseksi, mitä hän on.

Vieroitusongelmia

Mikä nyt eteen, kun yhtäkkiä:

Irtain ahkio syöksyi kuruun kylpemään, aisan kiinnike katkesi, olen liian väsynyt ajatellakseni mutta ei se mitään, sillä tämä on Nuorgam.

Hiihtäjä on saapunut maaliinsa ja se on: LOPPU

Enkä tiedä onko pieni ponnistukseni tuoda hiihtäjälle näkyvän arvostuksen kohteessaan, tuottanut mitään tulosta. Kuvittelen varmaan turhaan hurraavia koululapsia kuin ennen, kun hurrattiin kansakoulun hiihtokilpailuissa maaliin tulevaa.

Täytynee itse lähteä seikkailemaan jossakin vaiheessa. Tämä on karua, omaan napaansa tuijottavaa kansaa.

Aamun auetessa

hiihtäjä on matkannut koko yön. Harmi, kun matka on käytännöllisesti katsoen lopussa. Toivottavasti hän vielä summeeraa matkaansa tai jopa muistaa lukijoitaan ihan uudella blogilla. Pelkäänpä kuitenkin, että Kodin Kuvalehti saa hänen tuotoksensa; täytyyhän hiihtäjänkin elää.

Vilahti mielessä, kun näin hänen copyright -merkkinsä, että olen siteerannut lupaa kysymättä, mutta eikös se ole maan tapa. En usko utsjokisten olevan tarpeeksi ei-provinsiaalisia jaksaakseen toimia tai sitten he ovat liikaa tottuneet kaikenlaisiin friikkeihin ja mahtimiehiin, joita siellä lappaa.

Vien aamusella yleensä edellisen päivän Hesarin Olaville. Hän ei huonokuuloisena käännä edes päätään. Monesti hän istuu tietokoneen ääressä ja katsoo kaukaisuuteen. Hän on yli 8-kymppisenä opetellut tietokoneen peruskäyttöä. Aikaisemmin hän ei koneeseen koskenut, mutta kun on joustava ja hetkeen tarttuva nuorukainen, mikään ei ole mahdotonta.

Illalla autoa ei näkynyt pihalla. Minulla olisi ollut hänelle parikin positiivista uutista. Kaksi mahdollista ostajaa hänen aurinkopaneeleilleen ja tieto Internetistä, että irlantilainen pieni kaasutukseen perustuva sähkön- ja lämmön tuotantoyksikkö puksuttaa ja voi hyvin. Se toimii energiapajulla. Jos olisi rahaa ja valtaa saada asioita liikkeelle, siinä olisi maatilakokoinen ratkaisu. Harmittaa, kun rahaa maassa on syytää vaikka mihin turhuuteen, mutta todelliset asiat jäävät toteuttamatta. Eri puolilla maailmaa sijaitsevilla, kaasutukseen perustuvista voimaloista on oma luettelosivunsa.

Onneksi tänä murheellisena kevätaamuna on valopilkkuja, joista aamu-tv kertoo:

- Maailman suurimmassa demokratiassa, Intiassa, järjestetään vapaat vaalit tietenkin. Intian vegetaarinen ja rauhanomainen (liittyvät yhteen) väestö hoitaa tyynesti demokraattiset velvollisuutensa turvautumatta väkivaltaan.

- Palestiinan syytön kansa ja etenkin Hamas- järjestö, jota israelilainen väkivaltakoneisto aiheetta vainoaa, katsoo eteenpäin ja vetoaa YK:n, jotta tämä tuomitsisi Israelin agressiot.

Osaavatko ne Utsjoella

hoitaa korttinsa kunnolla ja järjestää hiihtäjälle mukavan tulon maaliin? Sain ainakin sähköposti-kontaktin sivistystoimen johtajaan, joka on entinen työkaveri ja jonka lapset opetin lukemaan. Ekaluokkalainen ainakin tykkäsi minusta, kun minulla oli aikaa - ja minä tietenkin hänestä. Meillä oli ihanteellisen pieni ryhmä. Yleensäkin minulla on aina ollut pieniä luokkia enkä ehtinyt väsähtää ja käsitellä oppilaita massana, mikä muuten on ihan pakko. Nyt hän on jo iso neiti.

Olin päivällä uupua metsätöihin, selkä oli kipeä ja askarrutti miten saamme rangat pois metsän keskeltä. Kantomatkaa on melkoisesti ja potilaitten pinna lyhyt. Reunoilta kyllä on ollut helppo hakea, mutta emme viitsi turhan takia kaataa laitoksen maataloustraktoria.

Miksi kirjoitan,

olen joskus miettinyt. No, en ainakaan sen tähden, että maailma sitä tarvitsee. Ainoastaan itseni takia. Tiedän hyvin, että kaikessa mitä olen tehnyt, olen aina ollut hieman keskitasoa alempana. Itselleni on tärkeää kirjoittaa paljon, joka päivä ja parikin kertaa päivässä. Kirjoittamiseni on selvästi itseterapiaa. En koskaan ollut voinut kirjoittaa vahakantiseen vihkoon. Tietokone oli se väline, joka mahdollisti kirjoittamisen. Se on tarpeeksi neutraali, viileä. Aloin kirjoittaa joskus ehkä kolme vuotta sitten omaa privaattia päiväkirjaa, jonka sitten jätin, kun ryhdyin tähän nettitouhuun. Minulle on ihme, että lukijoita käy. Martinin mielestä syy on tirkistelyn halu. Itse yritän kirjoittaa yleisistä asioista yksityisyyden välityksellä. Kaikesta en tietenkään voi enkä osaa kirjoittaa. Lukijoiden kannalta olisi tietenkin parempi, että tekstini olisi hiotumpaa, punnitumpaa, tiiviimpää. Koska lukijoita kuitenkin käy, he saavat syyttää itseään.

En voi lakata ihmettelemästä Suomen kansan mieltymyksiä, kun viimeisiä hakuja on mm: risua paljaalle pyllylle, leskiäidin tyttäret, alasti hieronnassa, possujen pano, peruna+victoria, rakastelu eläinten kanssa...Mitä he oikein puuhailevat kaksioissaan?

Kysyin eilen kuuluisaa kolportööriä eli kiertävää valistajaa. Hän oli Kalle Väänänen, luullakseni suomenkielen lehtori, joka kirjoitti aikoinaan paitsi mehevää savoa ja hauskoja runoja myös kielipakinoita. Hän oli oikeakielisyyden kannattaja ja kävi monia vääriksi kokemiaan ilmaisuja vastaan taisteluihin, jotka aika on osoittanut hänen hävinneen. Kieli on kehittynyt vapaaseen suuntaan, puhekielessä melkein mikä tahansa käy. En itse ymmärrä, miksi "alkaa tekemään" edelleen särähtää korvaani. Se on jonkun kielipoliisin päätös, ei siinä pitäisi olla kielen kauneusarvoista kyse.

Hauskaa arkikieltä ja kovin tuttua, vaikka täytyyhän sen olla kovasti tyyliteltyä, oli Panun viimeisin suomenkielinen anti, joka sai Juuso H:n kaipaamaan takaisin toisella kotimaisella kirjoitettuja, vaikka kohta koko blogimaailma oli ollut kuvainnollisesti polvillaan pyytämässä: Panu, kiltti, kirjoita suomeksi.

Odotan töitä ihan mielenkiinnolla, kun voin täyttää luppoajat moottorisahaamisella. Pelkään, että pian joku ylihoitaja tarttuu asiaan ja sanoo, että eihän tuo ole terapiatoimintaa, sehän muistuttaa työtä.

Pyörälenkille

tuli pituutta n. 40 km. Kylälle ensin 8 km ja sieltä taas Mäntän suuntaan. Jossakin siellä välillä on mielikuvitusta virittävä kyltti: Isohiekka. Kävin katsomassa kuinka iso se on. Keurusselän rannassa oli hiekkaranta seurakunnan leirikeskus, jossa tällä hetkellä oli partiotyttöjä. En jäänyt heitä katselemaan. Ranta oli oikein kutsuvan näköinen. Siellä on lapsiperheen varmasti mukava käydä retkellä. Jos joskus taas saan tyttärenpoikani kylään, niin tänne. Tänä kesänä se ei käy, kun hänen äitinsä on viimeisillään ja odottaa toista lastaan.

Kävin katsomassa millainen on kuuluisa Lintusyrjän harju. Siellä oli valtava sorakuoppa, jossa oli soran seulaustoimintaa. Rinnettä alas vyöryvät erikokoiset pitivät konserttiaan. Paikasta saisi hankittua vaikka kuinka hienon kivipuutarhan ainekset. Jokin haukka lensi lepattaen kivierämaan yllä.

Kävimme itse asiassa Lintusyrjässä nuoren tyttöystäväni kanssa, kun joskus 7 vuotta sitten oli virityksenä perustaa Ekokylään juustola. Meillä olisi ollut sopiva rakennus. Hommasta ei tullut mitään. Vetäjäksi oli tarkoitus tulla eräs maanviljelijä, peräti agronomi, joka siihen aikaan piti tilajuustolaa, joka ei olisi enää saanut olla kiinni navetassa. Hänen Tilsit-juustonsa kelpasivat kuulemma presidentti Ahtisaarenkin pöytään.

Pappilan navettaan, hienosti rakennettuun Kamana-keskukseen perustettuun juustolaan tuli sitten toisen perheen yritys, joka nyt on lopettanut toimintansa, muistan lukeneeni paikallislehdestä.

Sille meidän kanssamme yhteistyötä suunnitelleelle viljelijälle tapahtui pakkastalvena ikävä asia, kun hänen navetassaan kuoli eläimiä eikä hän päässyt pakkasen vuoksi niitä hakemaan ulos (isoja ovia ei voinut aukaista). Tuli eläinsuojelullinen syyte. En tiedä miten hänelle sitten kävi.

Ajoin Pohjoislahden kylän kautta. Se on Keuruun ehkä virein kylä. Paljon uusia taloja ja nuoria perheitä. Se ei ole samanlainen kuin oma kuollut kylämme. Siellä laaksossa on ponitila, jonka pitäjä viljelee peltojamme, vähän toisella kädellä tosin, haluan kritisoida kaveriani.

Samassa kylässä on helluntailaisten raamattuopisto. Siellä on kesällä tuhansittain juhlavieraita jeesus-huumettaan nauttimassa. Kondomien, siiderin ja keskioluen menekki kaupungissa räjähtää kesäisin. Raamattuopisto on perustettu Heikkilä-nimisen Keuruun entisen vanhainkodin tiloihin ja kiinteistöön. Kymmenyksillä on rakennettu komea uudisrakennnuskin.

Ajoin Keuruun Pioneerivarikon kautta. Täällä on kaksi armeijan yksikköä. Toinen on varsinainen varuskunta Lomahotellin lähellä, Vilppulan tien suunnalla ja varikko. Molemmat ovat pioneeri-aselajia. Viimetalvisessa kohutussa hajasijoitussuunnitelmassa puhuttiin, että Keuruu voisi saada jonkin puolustusvoimain keskusviraston.

R:llä selailin lehtiä odotellessani pizzerian avautumista. Kodin Kuvalehdessä kirjoitti Erkki Lampén vanhasta äidistään oikein empaattisesti. Mutta eikä hänen pitänyt olla hiihtämässä Nuorgamia kohti? No, hän on kirjoittanut varastoon. Tuollaisesta työstä minäkin tykkäisin, mutta lahjat eivät taida riittää. En mennytkään pizzeriaan, kun eivät avanneet ajoissa; sisältä kuului riitelyä. Kotonakin on ruoan aineksia ja saan helpolla aikaan maukkaamman ja terveellisemmän aterian kuin on rasvainen pizza.

Nautin autottoman vapaudestani, vaikka sitä oli heti uhkaamassa Olavi. Hän ehdotti, että muuttaisimme hänen Golfinsa yhteisautoksi, kun hän on minulle velkaa rahaa. Golf on täynnä lommoja ja reikiä Olavin hajautetun energiatuotannon kolportöörin toimen johdosta. Auto oli uusi neljä vuotta sitten, nyt sen arvo on vain 4000€. Olavi ajoi reilut 250 000 km, mutta ei aja enää, kun rahat ovat menneet. En suostunut auton omistajaksi.

Tiedättekö muuten kuka oli korsukolportööri? Sen saa selville vaikka googlettamalla. Mutta jos et halua helppoa vastausta tässä on vinkki:

BIG IITA (ISO-IITA)
(Finnish wartime song c.1940)


Minun armaani ei ole Orvokki,
ei Liisa eikä Tellervo.
Ei kooltansa ole kovin pikkuinen,
ei hento eikä hontelo,
vaan se Iso Iita on,
vaan se Iso Iita on.
Ja sen Ison Iitan rinnalla
elo pojan onpi huoleton.

Minun armaani painavi paljaaltaan
satakolmetoista kiloa.
Ja tarpeeksi aivan hän tarjoaa
mulle onnea ja iloa,
kun se Iso Iita on,
kun se Iso Iita on.
Ja sen Ison Iitan rinnalla
elo pojan onpi huoleton.

Meidän porukkamme poikia harmittaa
niin haikiasti tosiaan.
Sillä harvoilla miehillä hallussaan
on morsioita moisia,
kuin se Iso Iita on,
kuin se Iso Iita on,
sillä Ison Iitan rinnalla
elo pojan onpi huoleton.

Kun linjoilta pääsen mä lähtemään
sen Iitan luokse lomalle,
niin sydämeni haluja mä haastelen
sille Iitalleni omalle.
Kovin isohan se Iita on,
hieman isohan se Iita on.
Mutta Ison Iitan rinnalla
elo pojan onpi huoleton.

Ja kun vuosia jatkaa me jaksamme
tätä toveruutta totista,
niin pirttimme täyttyvi pienistä
sotapojista ja lotista.
Kovin isohan se Iita on,
hieman isohan se Iita on.
Mutta sittenpä Iitan torpassa
ilo lepattavi loputon.

Kovin isohan se Iita on,
hieman isohan se Iita on.
Mutta sittenpä Iitan torpassa
ilo lepattavi loputon.

Matkailu

ei ole ollut minun heiniäni, vaikka kypsällä iällä olenkin sitä vähän tehnyt. Kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät luomaan kontakteja helposti ja saamaan siten aivan toisenlaisen kuvan kohdemaasta. Osa on tietenkin seksuaalikontakteja ja siinä on vaaransa kuten tiedämme.

Newsweekissä oli innostunut artikkeli Internetin luomista uusista mahdollisuuksista suunnitella matkaansa paremmin ja päästä kosketuksiin paikallisten kanssa jo etukäteen. Kirjoittauduin jopa suurimpaan matkailusivustoon Virtualtourist.com:iin ja kävin katsastamassa hieman, mitä siellä on. Kaupallisuus on mukana, mikä on ihan oikein. Löytyy paljon jännittäviä matkakohteita ja foorumeita, joita voisi käyttää oman matkansa suunnitteluun ja sitä paitsi tätä kanavaa voisivat matkatoimistot ja matkailuyrittäjät yrittää hyödyntää omassa liiketoiminnassaan. Netti on ihmeellinen.

Itse yritin hiihtäjämatkailijan viime kilometrillä saada hänelle vähän julkisuutta matkansa päämäärässä ja kirjoitin Nuorgamin koululle, että yrittäisivät napata Erkin kertomaan matkastaan. Harva sentään on niin pitkäjännitteinen, että on matkalla Suomessa Nuorgamiin yli kaksi kuukautta! Voi olla, että viestini ei ehdi ajoissa, kun hiihtäjä on varmaan pian Pulmankijärvellä ja laskee ylätasangolta Tenon laaksossa sijaitsevaan kylään. Voi olla, että ehdotukseni ei sovi koulun opetusohjelmaan - siellähän on niin paljon tärkeämpää!

Jan-Erik Enestam

ei vaikuttanut läpeensä järkyttyneeltä tv 1:n Lauantaiseurassa, kun häneltä kysyttiin ruotsin pakollisuuden poistamisesta yo-kirjoituksissa. Tyylikäs puoluejohtaja selvisi muutenkin hyvin tentistä. Entisenä kielivähemmistön jäsenenä tunsin kateuden piston, kun ajattelin kuinka hyvin suomenruotsalaisten asiat kuitenkin ovat ja kuinka he aina ovat keskeisinä päättämässä maan asioista. Ihan oikeinhan se onkin. Jos pelaa korttinsa hyvin, saa siitä myös nauttia.

Ruotsinsuomalaisten kulttuuria ei päästetty kehittymään Ruotsissa. Jos sitä on edelleen, pysyvää en sen usko olevan. Ruotsin puolueet ajoivat alas suomenkielen opetuksen. Tunsin samanlaista valkohehkuista vihaa kuin Panu H. tuntee nyt. Vihasin itsevaltiaita ja -tyytyväisiä ruotsalaisia päättäjiä, jotka "jyräsivät meitin". Vihasin suomalaisia politiikkoja, jotka eivät pistäneet kovaa kovaa vastaan ja vaatineet puolestamme oikeuksiamme.

Samalla kuitenkin tunsin, että ruotsinsuomalainen kulttuuri oli liian heikoissa kantimissa, että se kainaloista tukemallakaan olisi koskaan pystynyt seisomaan omilla jaloillaan. Se olisi tarvinnut kaikki historian kuluessa kasvaneet instituutiot, joita suomenruotsalaisilla on, jotta olisi voinut hyvällä mielellä suositella suomenkieleen satsaamista nuorille. Parempi oli sulautua. Oma tytärkin pääsi ruotsalaiseksi ruotsalaisten joukkoon eikä häntä ole sorsittu koskaan vähemmistötaustan takia, koska sellainen alkaa olla jo melkein kaikilla.

Jos jotakin ruotsinsuomalaisuudesta vielä kasvaa, olkoon se sitten omaehtoista. Suurimmilla paikkakunnilla suomalaisuus ei kokonaan ehkä kuole.

Mutta Suomen oloissa kannattaa kahden kulttuurin rikkauden takia taistella ruotsinkielen puolesta. Vaikka tappio kirvelee, ei tilanne ollut paras mahdollinen, jos siitä niin valitettiin. Enestamin pragmaattinen asenne on viisas.

Om den förträfflige skribenten Panu läser detta, vill jag förneka all inblandning i Omenapuukyläs öden. Jag har bara umgåtts med en tjej, som nämns i Anna-Maija Ranttilas Omenapuukylän Päiväkirja som blond flicka som ofta bakade goda tårtor. Den egenskapen förvarade hon förresten i sitt vuxna liv också. -Så gärnä som jag skulle hade velat känna till Panu och hans syster. Ingen större glädje skulle det knappast hade varit för dem. Jag har varit för tystlåten och nästan osynlig hela mitt liv. Bara i mina senare år har jag börjat göra något väsen av mig. Jag bara läste om Omenapuukylä i Suomen Kuvalehti och skötte samtidigt min fru, mitt arbete och barn och inte drömde om det meditativa livet.

Jag har träffat Anna-Maija Raittila men inte fört något samtal. Hon var en skör gammal kvinna, som strax därefter blev förlamad utan att kunna delta i Yhteisvastuun Suomi, (tilltänkta) -folkrörelsen. Raittila är en betydande poet. Hennes namn syns i flertalet psalmer i den nya Psalmboken. Hon hade en översättare till man, som gjorde självmord. Mycket bakgrund kunde inte min ex.sambo ge. Hon var inte särskillt intellektuellt observant.

Detta var var en hyllning till Panu och det svenska språket, som det fortvarande är obekvämt att skriva på för mig. Att läsa och lyssna är det däremot inte.

Muita muistelmia,

jotka liittyvät vähemmistöihin: Luin viime viikolla tulevan EU-jäsenen, Puolan kielen ortografisista ongelmista. Saa olla iloinen, ettei tarvitse opetella kaikkia niitä konsonantteja ja suhuäänteitä.

Puolalaisilla taitaa edelleenkin olla antisemiittisyys-ongelma. Se lienee niin syvällä kansansielussa (jos sellaista on), ettei se sieltä hevillä huuhtoudu pois. Meidän pohjoismaalaisten ennakkoluulomme keskenämme ovat sisarellista kinaa sen rinnalla.

Puolalainen kaverini, joka oli ihan älyllinen ja muuten miellyttävä, kantoi Svenska Dagbladetia kainalossaan ja selitti, ettei hän lue juutalaisen Bonnierin suvun omistamaa Dagens Nyheteriä, joka sentään on Ruotsin Hesari. Sano siihen nyt mitään. Hänen mielestään juutalaiset edelleenkin pilasivat puolalaisten elämää.

Muutenkin katoliset pojat ihmettelivät meidän luterilaisten ankaraa moraalia syntiasioissa. Katoliset kuulemma tekevät iloisesti syntiä eivätkä ole luterilaisten kaltaisia moraalitätejä. Katolinen voi aina tunnustaa syntinsä ja se on sillä selvä. Puolalainen kaverini kuvaili ihania Kuuban ja Vietnamin neitoja, jotka ovat toisenlaisia kuin kylmän pohjolan daamit. Ruveta nyt tällaiselle luennoimaan sukupuolisesta riistosta ja muusta.

Taantumuksen Torvi on viisaasti kirjoittanut välittömän kokemuksen ja suodatuksen eroista kirjoittamisessa, mikä sai aiheensa Marketta Hornin matkapäiväkirjan teilauksestani. Marketta antaa nyt liian huonon kuvan itsestään, kun kirjoittaa niin huolimattomasti ja hätäisesti. Parempaan hän varmaan pystyisi.

Jätän historian huomaan ja hautumaan omat ajatukseni verkkojulkaisemisen tietoisemmasta kehittämisestä. Kyllä ne varmaan myöhemmin tulevat esille jossakin muodossa. Muutospaineita ja -tarpeita varmasti on. Uskon, että blogikirjoittaminen olisi kansalaisvaikuttamisen eräs mahdollisuus, jota pitäisi voida edistää monella tapaa. Verkkokeskustelun mahdollisuus keskustelupalstoilla ei riitä. Mielipiteet katoavat verkon mutkiin, josta niitä on aika vaikea poimia. On aivan eri asia pystyä rakentamaan omaa foorumiaan, mihin blogeissa on kuitenkin teoreettinen mahdollisuus.

Sanoja viikonvaihteeksi

Ikkunani alla oleva pelto on vapautunut lumipeitteestään yllättävän nopeasti. Se on aurinkoinen ja viettää lounaaseen. Siinä lentelee suuri määrä erilaisia lintuja, joista en valitettavasti tiedä mitään. Tuulikki tuntee linnut, kasvit ja ötökät. Vähän aikaa sitten oli pulmusia, jotka tunnistin niiden vaalean värityksen takia. Ne ovat runollisia, tuovat mieleen jostakin syystä Raamatun ja uskonnollisuuden. Se että ne matkaavat pian jonnekin syrjäseudulle, Lapin tuntureille varmaankin, tuo niihin romantiikkaa.

Kannattaako lähteä maailmalle, kun nojatuolimatkat ja televisio ja omakin ympäristö tarjoaa ylivoimaisen paketin mysteereitä. Ajattelin tätä, kun luen Marketta Hornin matkapäiväkirjaa, josta odotin jotakin. Olenhan odottanut kuin kuuta nousevaa, että suuret ikäluokat alkavat avata sanaisia arkkujaan ja kertoa kokemuksistaan vaikkapa nettipäiväkirjojen muodossa. Marketan kyhäelmä ei vakuuta. Jo ulkoinen muoto antaa kuvan hätäilystä ja huolimattomuudesta. Tietenkin kieliopista piittaamattomuus voi olla tyylikeino, mutta tuskin tässä tapauksessa. Hän on valtiotieteen tohtori. Luulisi, että siihen mennessä olisi oppinut kirjoittamaan välttävää suomea.

En ole koskaan paljon perustanut hänen kaltaisistaan syvänvihreistä. Taisi olla onni, että hän oli lähtenyt täältä, kun minä saavuin. Olen ainakin saanut olla palelematta. Ähtärin yhteisössä oli ja on yhä edelleenkin kylmä. Itsekin pidän pattereita viileällä, mutta se on oma valintani. Minusta symboliteot ovat turhia. Samanlaisesta symbolivihreydestä ovat esimerkkinä pari vanhempaa, masentuneisuudesta kärsivää naisihmistä täällä. En jaksa olla pitkään tekemisissä heidän kanssaan.

Marketan matkaseurana oleva käly kirjoittaa ihan käsin kosketeltavan aidosti tapahtumista, mutta sitäkin tekstiä leimaavat huolimattomuus ja se, että teksti on yhtenä pötkönä, ilman kappalejakoa. Ääkkösettömyys haittaa myös, vaikka se on ymmärrettävää ulkomailla, kun on nettikahviloiden varassa.

Luvatusta pyörämatkasta onkin tullut junamatka. Ehkä pyöräily alkaa sitten joskus myöhemmin. Jos urhea Marketta aikoo kiertää koko maapallon, onhan se suoritus.

Televisiostani näkyy vain kaksi valtion kanavaa. Tulee katsottua vain melkein asiaohjelmia. Eilisessä A-pisteessä kerrottiin puolalaisten kommunistiajoilta suorittamasta vakoilusta, minkä kohteeksi joutuivat myös suomalaisdiplomaatit. Presidentin kaksoispojan, Taneli Kekkosen, traagisesta elämästä kerrottiin sivulauseessa hänen alkoholisminsa aikaan saamista alennustiloista. Hän otti viinaa, kävi maksettujen naisten luona, sammuili hotellien auloihin ja laski alleen.

Samalla hän kuitenkin selvänä oli kuulemma armoitettu tyyliniekka ja hänen raporttinsa asemamaista olivat kuulemma diplomatian helmiä. Tulee mieleen, että oliko hänen isänsä liian kiireinen, vanhempien avioliitto liian rakkaudeton. Hänen vanhempiensa avioelämä kuoli jo kaksoispoikien syntyessä. Mikä siinä oli takana, sitä ei loppujen lopuksi ole selvitetty, vaikka siitä on toki kerrottu elämänkerroissa. Kokiko Taneli liian suuret vaatimukset tulla lähellekään isänsä tasoa. Hän oli naimisissa K.A.Fagerholmin tyttären, Britan kanssa ja avioliitto oli myrskyisä ja onneton. En tiedä sanooko nimi, Fagerholm, enää mitään nykypolville. Luulen, että sekä isä- että poika – Kekkosen elämä on esimerkki suomalaisen miehen suuresta tragediasta, mikä liittyy tunteisiin, vaatimuksiin, seksuaalisuuteen, tabuihin, rooleihin…Näen myös naisen roolin aivan yhtä suurena tragediana.

Muistan kuinka aikoinaan ajattelin joskus, että mitä mahtaakaan kätkeytyä presidentti Kekkosen jylhän ilmeen taakse. Paljonhan sinne kätkeytyikin. Se inhimillinen puoli on minua kiinnostavampaa kuin pelkkä poliittinen. Mutta substanssia täytyy olla mukana. On masentavaa lukea ilmiöstä, nimeltä hengailu. Se kertoo siitä kuinka pinta on ajallemme tärkeämpää kuin sisältö.

Toinen seikkailija lähestyy määränpäätään. Kirjoituspohjalle on ilmestynyt lisäviikko. Olisiko hiihtäjältä mukavaa sitaattia? Vaikkapa tämä:

Kiesvaaranjänkä. Riekot käkättävät hämärässä. Miten onkaan Herramme viisaudessaan antanut metsäkanaselle noin sointuvan äänen.