Blogigaala

Fabulan idea blogien palkinnoista on hauska. Samalla kertaa, kun palkinnot jaetaan, voisi pitää myös naamiaiset, joissa naamioita ei riisuta. Ei, kyllä sen on oltava virtuaalikisa.

Tottahan pitää jakaa myös sarjapalkintoja. Kukahan palkitaan, kun jaetaan syrjäytyneiden, yli-ikäisten, ahkerasti kirjoittavien, provinssissa asuvien pysti?

Lisäys: Tästä on syntynyt jo heti asiaa. Kultainen kuukkeli.

Näkymä rannalta antoi vinkin ääkkösten kanssa bloggerissa kamppaileville. Kopioida vain leikekirjaan tekstinsä, niin se ei mene hukkaan, jos ääkköset eivät toimi. Sama käy myös, jos kirjoittaa off line eikä muista poistaa ruksia, kuten minulla myös joskus tapahtuu.

Muuten, jos haluaa kätevän pienen ohjelman, jossa leikkauspöydässä on useita osastoja, hakee sen täältä ilmaiseksi. Windowsin leikkauspöydän voi käydä tyhjentämässä johonkin leikekirjan osastoista. Samassa paikassa on useita muitakin kivoja pieniä apuohjelmia.

Kun on itse joutunut opettelemaan tietokoneen käyttöä, tekee varmaan monet asiat kömpelösti ja turhan monimutkaisesti. Kuinka kiitollinen olisinkaan, vaikka vain muutaman tunnin opastuksesta, jos se muutamassa tunnissa onnistuu, kuinka voisi helposti muutella bloginsa ulkonäköä, jotain pientä vain. Nyt joutuu tyytymään standardeista standardeimpaan pohjaan. Mahdollisuuksien rajoissa olisi opiskella, mutta jollekin velholle voisi olla työkenttää vaikkapa neuvoa virtuaalisesti.

Tajunnanvirtaa

Olen juuri kokenut jonkin asteisen ihmissuhdesidonnaisen pettymyksen. Koska olen kypsä aikuinen(juuri nousin työhuoneen lattialta itkemästä ja potkimasta) aion suhtautua tilanteeseen kypsästi. Menen illalla herra ja rouva A:n bileisiin, juon pääni täyteen ja väitän kaikille siellä oletettavasti parveileville likiteineille, että olen 20-vuotias. Juuri ennen sammumistani aion laulaa kovaan ääneen ystäväni minulle hiljattain opettaman, lääkisläisten takavuosina lanseeraaman biisin, joka menee näin: "Sukuelimet/parhaat elimet, sukuelimet/parhaat elimet, sukuelimet/parhaat elimet, sukuelimet/parhaat elimet jne"

Tapasin Laurin, kun työsuhdeautostani, joka on valkoinen ja joka on merkkiä Suzuki ja mallia Samurai, loppui bensa erään talon kohdalla. Lähdin kysymään apua talosta. Koputukseen ei vastattu, menin reippaasti sisään lukitsemattomasta ovesta, kun se on meillä täällä maalla tapana. Peräkammarissa tapasin n. 29,5 vuotiaan. hyvännäköisen nuorenmiehen lapparin äärestä. Meillä alkoi hetkessä synkata ja äkkäsin tutustuneeni aitoon peräkammarin poikaan vastoin kaikkia aikomuksiani. Huomasin, että meillä on ihmeen paljon yhteistä. Kumpikin harrastamme matkailua, sisällöntuotantoa ja autoja. Lauri matkailee Thaimaassa, digikuvaa ja surfailee ja hänen hobbynaan ovat veteraaniautot. Sovimme treffit meille seuraavaksi päiväksi. Päätimme vertailla nokialaisiamme. Lauri lupasi ottaa mukaan omansa, joka kuulemma on viimeistä mallia.

Kauhistukseni oli suuri, kun pihaan tuli savuava Anglia, jota ajoi lippalakkipäinen vanhapoika. Hän haiskahti selvästi navetalle ja vanhalle viinalle. Selvisi, että Thaimaan matkat ovat seksimatkoja ja nettiharrastus on pornokuvien hakua. Hän sai äkkilähdön, kun selvisi, että nokialaisilla hän oli tarkoittanut lantaisia saappaitaan, jotka kuulemma ovat hyvät, kun niihin voi pistää lampaan takajalat kun ryhtyy hommiin. Enempää en halunnut kuulla. Näin loppui fraternisoitumiseni paikallisen väestön kanssa. Ei koskaan enää alempitasoisia miehiä. Makaan tässä itkien lattialla ja sain juuri kirjoitettua tämän entryn uuteen blogiini, joka sentään on noussut kivasti listoilla. Kävi työlääksi lukea kaikkia surkeita vuodatuksia, jotka hetkellisesti olivat edelläni. Lupaus on lupaus ja pidän aina sanani.

Kotona

Minttu: Mude, miksi pojat puhuu aina rumia? Ne huutelee perään ja pyrkii aina kurkkiin hameen alle. Ne sanoo, että mullon siellä semmonen. Ja ne haluu tehä sitä.

Äiti: Älä välitä niistä mottipäistä. Leikkisit naapurin Panun kanssa. Hän on kunnon poika ja kiltti.

Minttu: Ku en mä haluu. Se on aina joko nenä kirjassa kii tai haluu keskustella.

Äiti: Leikkisit sitten alakerran Krisin kanssa. Hän tahtoisi olla kaverisi.

Minttu: En mä haluu. Se haluu aina puhuu siitä Jeesuksesta ja se on niin läski. Mä haluisin olla Mitvitin kaa. Se on jännittävä ja se on makee. Mutta se haluu olla poikien kaa. Seki huutelee mulle rumia. Sekin sano, että mullon semmonen.

Äiti: Mikä semmonen. Se mitä sinulla siellä on, on maailman kaunein asia. Ja sinun on pidettävä siitä hyvää huolta. Et saa taas antaa poikien katsoa sitä. On upea asia olla tyttö. Mitä ne pojat oikein pyysivät?

Minttu: Mut ko mullon finni pyllyssä ja ne haluu koklaa ja puristella sitä.

Lovelacen testi

Minä kun luulin, että ko. testi, Lindan ei Adan mukaan nimetty on seuraavankaltainen:

On kaksi alastonta koehenkilöä ATM ja ATN. Aikaa 1 minuutti. Koe on läpäisty, jos tuomaristo ei pysty päättelemään minne 30 cm salamimakkaraa on piilotettu muuten paljaassa koetilassa. Ajattelun kriteerinä ei saa olla Wal Martista hankittu, korkeampaa sivistystä saamattoman kassanneidon kaupitsema tavara.

Tahtoo saada teollisuushallin

Vaikka olisi mukava, että meillä olisi alueen sisällä oleva halli omistuksessamme ja pankki olisi valmis ostoa luotottamaan, vakuukset riittäisivät kohtuulliseen tarjoukseen, onneksi järki tuntuu kuitenkin voittavan.

Lainataakka nousisi taas samalle asteelle kuin mitä se oli silloin seitsemän vuotta sitten, kun tätä aloitimme.

Tästä on muotoutunut yhteiskunnan välillisillä tuilla elävä asuinyhteisö ilman suurempaa tuotantoa. Tuet jopa ehkäisevät yrittäjyyttä kun mukavuus voittaa. Asukit vaihtuvat usein, kun vähäinen sitoutuminen ei kiinnitä asukkaita tähän ympäristöön. Tällainen miljöö kyllä kertoo paljon yhteiskuntamme tilasta juuri nyt eikä siitä ole juuri tehty analyysi tai edes reportaasia. Ehkä ei muuta kuin mitä minä teen. Mediajutut vain raapaisevat pintaa.

Jossakin luin jutun aktiivista äidistä, joka toimi huumenuorten auttamiseksi. Hänen omat poikansa olivat joutuneet koukkuun. Hän huokaili idealistisesti kuinka maassa on tyhjillään laitoksia, joihin huumenuoria voisi sijoittaa viljelemään ruokaansa jne. Kammoksun ajatusta sellaisenaan. Mitä huumepesiä niist tulisikaan helpolla. Niillä voisi olla toimintaedellytyksiä, jos niillä olisi luja organisaatio, mutta sellainen vaatisi silloin myös taas yhteiskunnan varoja. Mitkä kunnat olisivat innostuneita saamaan Nousevan auringon taloja rajojensa sisään? Meillä päihdeongelma ei ole päässyt pintaan mitenkään, vaikka viime talvena kuollut ystäväni naapuristossa epäili, että täällä on sellaista touhua. Huumeiden entisiä käyttäjiä on kyllä ollut ja täälläkin on varmaan poltettu maria, mutta jos se tulee tietoon, lähtö on edessä. Alkoholin käyttö on yksityisasia eikä se saa näkyä, mikä minusta on ihan oikein.

Katsoin muutamaa nuorta, jotka ovat mukana yhdistyksen hallituksessa. He olisivat valmiit siihen, että yhdistyksemme ottaa lisää lainaa, ei tosin enempää kuin mitä loistoauto maksaa ja sillä saattaisi saada ison ja hyväkuntoisen teollisuushallin. Vanhemmat olivat vastaan. Tänään asiasta varmaan keskustellaan lisää.

Itse ajattelen, että jo nyt meillä on hallussamme upeat mahdollisuudet tuotantoon, emmekä osaa ja viitsi niitä käyttää. Miten uusi tuotantotila toisi muutoksen?

Nuoren kaupunkilaiskulttuurin melkein täydellinen blogimaailman hallussapito vain jatkuu. Mikä pelottaa valtavirtaa tulemasta mukaan? Kirjoitustaitoisia on toki reservissä. Kirjoittajien ykkösketju kirjoittaa työkseen ja leipänsä eteen.

Suurin osa ainakin 200 top-listan kirjoittajista on taidoiltaan lähellä ammattikirjoittajia, parempiakin kuin monet tusinajournalistit. Monet muutkin osanottajat ovat oikein hyviä, mutta mahtaa olla turhauttavaa, kun edes kohtuullista menestystä ei tule. Minusta se on jonkinlainen ongelma. Voisiko sille tehdä jotain? Yleinen heikko päivitystiheys listan loppupäässä kertoo mielestäni pettymyksestä. Sijoittuminen listan loppupäähän ei ehk innostuta uusia yrittäjiä harjoittelemaan julkaisemista.

Jos vaikka koululaisia tulisi mukaan, ei olisi soveliasta päästää heitä haiden sekaan uimaan. Tiedän entisenä opettajana, että kirjoittaminen on vaikeaa. Se ei ole samaa kuin puhe. Lasten sepustukset voivat olla tylsiä, mutta niissä voi myös olla yllättävää omaperäisyyttä. En kuvittele, että hektinen kouluelämä voisi edistää lasten nettikirjoittamista. Mahdollisuuksia siihen olisi, mutta kuviteltu suorituspakko säätelee koulun elämää. Opettajat ovat avainasemassa ja onhan käsittääkseni olemassa iltapäiväkerhotoimintaa ja on myös pieniä opetusryhmiä. Lapsia pitäisi muutenkin suojata anonyymiteetillä. Omalla sukunimellä ei sovi esiintyä.

Miten sitten joku kirjoitushaluinen iäkkäämpi kirjoittaja uskaltautuisi mukaan? Varmaan pitäisi olla heillekin jokin oma ryhmänsä. Itselläni on kuitenkin koulutusta ja elämänkokemusta eikä varsinkaan kirjallisesti sivistynyt nuori älymystö ole aivan vierasta, kun kosketuskohtia kuitenkin on. Tietenkin tunnen itseni monesti kelkasta pudonneeksi, kuten nyt kun huomasin maksaneeni ainakin 100 €, kun en osannut lopettaa suljettuna olleeseen kännykkään tulleita tekstiviestejä, jotka raksuttivat laskua kaiken aikaa. Tulee tuttu tunne maalaisesta, joka ei tiedä miten ratikassa käyttäydytään tai on eksynyt antiikkiautoineen keskelle suurkaupungin liikennettä.

Erilaisia muita merkintöjä:
Aamu-tv.ssä kuulin puolella korvaa, että käsittääkseni uudessa Koti-nimisessä aikakauslehdessä oli käsitelty bloggamista. Siellä oli totutusti puhuttu julkkisbloggaajista, jotka eivät kuitenkaan ole erityisemmin profiloituneet Pinserin maailmassa: Panu Rajala, Anita Konkka, Erkki Tuomioja. Kutri ja Roosa Meriläinen ovat tutumpia, mutta he eivät koskaan harjoita interblogismia.

Kuinka paljon hienompia hahmoja haastateltavaksi olisi olemassa, joista eilinen Janne T. oli vain yksi esimerkki. Suosikkilistastani tulisi pitkähkö.

Miten hallita bloggerin ääkkösongelmaa? Ensimmäisellä kerralla editori ei tunnista, mutta jo toisella. Pitääköhän kirjoittaa ensin ääkkösiä sisältävä lyhyt lause ja vasta sitten jatkaa, ettei joudu käsin erikseen korjaamaan jokaista skandia, kuten teen tyhmän luottavaisena joka aamu.

Minä en osaa sepittää, mielikuvitus on kuihtunut. Haluaisin silti saada luovan kirjoittamisen kurssiin loppuun ja se tuntuu tervanjuonnilta. Yksi tehtävä on, että pitää luoda ihmissuhdeverkosto ja konfrontaatio parin henkilön välille. Ehkä käytän mallina omaa, hautaan päin matkalla olevaa sisarussarjaani, joka koskaan ei ole osannut puhua keskenään muuta kuin arkipäiväisyyksiä. Sisäistä elämää epäilen kuitenkin olevan siellä sun täällä, kun itsellänikin on yhä tunteita. Mietin olisiko meillä mahdollisuuksia, tarvetta tai edes syytä puhumiseen, kun kohta multaa varistellaan itse kunkin arkulle. Salaisuudet ovat niin monen lukon takana, että tuskin niihin on pääsyä muuten kuin mielikuvituksessa. Pinnalla on läpipääsemätön normaalius, tavallisuus ja näennäinen sosiaalisuus, vaikka alla olisikin vereslihalla oleva minuus. Ja nyt puhun myös muistakin kuin meidän perheestä.

DNA

on petkuttanut maalaista jo pitkään jollakin ihmeen sisältöpalvelulla, jota en koskaan tietoisesti ole tilannut. Minua on yleensä helppo petkuttaa. Lasku kuukaudessa on ollut toistakymmentä euroa. Epäilen, että 11-vuotias kaverini puhelimellani leikkiessään saattoi aktivoida jonkin palvelun joskus aikoja sitten. Silloin sieltä tuli joitakin uutispätkiä. Saan maksaa kiltteydestä ja lepsuudestani. Jos on niin, että jonkin kirjainyhdistelmän muodostaman palvelun voi aktivoida vahingossa painamalla, se on jo liikaa!

Kaverini M -kengitysseppä antoi eilen näytöksen ja kengitti naapurin tyttöjen lainahevosen navetassa. Kuinka huolettoman taitavasti kaikki kävi, olihan menossa jo n.30 000. hevonen. Liikkeet olivat suuripiirteisiä mutta täsmällisiä. Verenvuoto ja eläimen tuska ovat muutaman millin päässä, mutta kengittäjä on varmakätinen.

Lampaitten ja vuohien sorkkia aikoinani leikatessa sain itse aikaan verenvuotoja. Silloin tulee hätä viattoman luontokappaleen puolesta.

Joskus suunnittelimme ex.avovaimon kanssa eläinpihaa ja kaikenlaisia perinnetaitoja ja -näytöksiä koululaisille, mutta siitä ei ole tullut tapaa emmekä ole osanneet tehdä siitä tuotetta. M:lla olisi sama halu ja kykyä myös kertoa mielenkiintoisesti ja nostattaa henkeä. Aineksia ja edellytyksiä moneen lähtöön olisi mutta niitten kokoaminen kangertaa.

Ennakkoluuloni

joutuivat häpeään. Hieno suoritus Jannelta televisiossa. SKS:n Anna Makkonen täydensi kokonaisuutta ja loi laajempaa perspektiiviä. Hyvä, että Janne toi esille Pinserin ja sanoi vielä osoitteen. Huumoria kivasti ja asiallisuutta.

Jos hakemalla hakee vikaa, olisi ehkä voinut painottaa aloittamisen ja julkaisemisen helppoutta ja huokeutta. Se tulee varmaan ennen pitkää muissa haastatteluissa. Haastattelijat vetävät mielellään kaiken henkilökohtaiselle tasolle ja laittavat kirjoittajan pulputtamaan vain omiaan. Tässä se oli kuta kuinkin vältetty.

Tietenkin Jannen valinta painotti bloggaamisen älykkö-tyyppisyyttä. Ikäryhmiä pitäisi voida laajentaa sekä alaspäin että ylöspäin. Koululaisilla voisi olla myös bloggaamista ja karheat, elämän kovettamat keski-ikäiset ehkä kavahtavat intellektuelli-leimaa. Eihän se ole tietenkään Jannen vika.

Yhteisöllisyyttä

pitkästä aikaa, kun kävin viikoittaisessa työkokouksessa. Hirveän, kauhean epärealistisia tuulentupia oli taas rakennettu. Muka ostaa nyt uusi kiinteistö, puusepänverstas, Ekokylän Kauniainen, kiinteistö keskellä tonttiamme. Ei helevetti, velkarahallako, kun tuotannosta ei ole tietoakaan.

Puhuttiin myös isosta rumpukompostorista, joka irtoaisi halvalla, mutta se on kuitenkin meille paljon. Kuka ne paskat sieltä lappaisi puhdistuslaitokselta, kun nytkin tekee tiukkaa roska-astioiden tyhjennys edes.

Kolmas tuulentupa on moninkerroin suurempi, mutta siinä minä olen mukana, koska ei ole kyse velkarahoituksesta vaan keräyksestä. Ehkä olemme naiivia porukkaa, kun uskomme kansan karttuisaan käteen, mutta asia on siksi hieno, että olen mukana. Saada aikaan vihreää sähköä ja lämpöä tuottava laitos olisi sellainen sankarityö, että paremmasta ei ole väliä. Olen valmis lähtemään kerjuupussi olalla tien päälle.

Tulevaisuus energia-alalla on sitä, että energiaa tuotetaan myös hajautetusti. Jos fuusioenergiaa ei sittenkään tule, energiaa on tuotettava myös auringosta, tuulimyllyin, vetytekniikalla polttokennoin ja kaasutustekniikalla ja mahdollisesti käyttämällä vielä stirling-moottoria. Kaasutus olisi sopiva tänne. Siinä on kysymys melkein elämää suuremmista suunnitelmista. Tulevaisuudessa jopa omakotitaloissa on muiden kodinkoneiden lisäksi musta laatikko, luultavasti vetytekniikan mukainen, joka tuottaa talouden tarvitsevan sähkön. Tähän palataan!

Blogimaailma on tällä hetkellä aika vähän antavaa. Ihmisiä painavat työt ja muut velvoitteet. Onneksi Panu ei petä. Hän tuottaa laatua. En voi olla pärskähtämättä usein nauruun häntä lukiessani. Se mies osaa. Kukaan ei osaa solvata hienommin; se on jo taidetta. En usko, että solvatullekaan jää välttämättä paha maku. Sehän nostaa myös mainetta. Hän on aivan oikein nähnyt läpi kristillisen, varsinkin luterilaisen synkän ihmiskuvan, vaikkei se välttämättä tulekaan näkyviin kristityn kirjoituksista. Sitäpaitsi hän on raudanluja intellektuelli, ei kompromisseja mihinkään suuntaan. Veikkaan, että Panu on tulevaisuuden kulttihahmo.

Ihan totta, miksi me hyväksymme sanomatta vastaan uskonnollisen, saatanallisen ihmiskuvan. Sehän se on meitä kaikkia pahoinpidellyt ja väärinkäyttänyt ja me muka humanismin nimissä annamme sille yhä suunvuoron. Itsekin olen melkein kyynisyyden tuhoama.

Miksi ihmeessä mediat ottavat haastateltavakseen helppoja tapauksia, kuten huomenaamulla Schizo-Jannen, arvaan. Miksei koskaan the real thingiä kuten Panua. Janne on juuri sitä porukkaa: kynsi sinä minua, niin minä raapsutan sinua. Voi kun me ollaan älykköjä.

Minä, rouvat ja luopuminen

Päivittäisellä lenkilläni tapaan iloisia vanhoja rouvia ja moikkaamme sekä vaihdamme pari sanaa. Toiset ekokyläläiset eivät juuri tunne ympäristön väkeä. Käveleminenkin on luopumista, kun vielä viime talvena huuhkin metsässä puita kaataen ja raahaten. Nyt herrastelen työtä tekemättä. Pahaa tekee nähdä jäljelle jäänyt osa räätsikkömännikköä, joka voisi hyvin harvennuksesta. Vielä muutama vuosi sitten vielä juoksin, nyt en enää uskalla. Kunto on vielä hyvä ja kilometrit vilahtavat ohitse.

Hiihtäminen olisi mukavampaa, mutta kunnon ladulle pääsemiseksi pitäisi ajaa ensin autolla 8 km. Jostain syystä urheiluliikkeen myyjää nauratti, kun kävin kysymässä pitotarraa. Huomasin pyytää varaamaan tuotteen ja vihkossa oli jo pitkä lista. Tällä tuotteella on kysyntää.

Sanoin myös Tuulikille, että ensi kesänä en ole katetta tekemässä. Sanoin, etten voi katsoa, kun hän joutuu liian koville ja nuoret laiskottelevat. Hän huomautti aivan oikein joutuvansa vielä kovemmalle, mutta sanoin, että puutarha pitää mitoittaa huomattavasti vaatimattomammaksi. Kaalit menevät omasta edestään, kun toiset ruoanlaittajat eivät edes käytä niitä parhaan sesongin aikana. Keräämäni puolukat ovat pilaantuneet, kuten arvelinkin. Syksyyn sattui kylmiön ja pakastinhuoneen rikkoutuminen. Olin tyypilliseen tapaani innoissani sadosta ja keräsin marjoja liikaa. Sanoin parillekin naisihmiselle, että laittaisivat marjat hilloksi, mutta kun juuri Tuulikki ei sokeroidusta hillosta pidä, toinen ei viitsinyt, toinen ei uskaltanut. Murskatut puolukat säilyvät vain viileässä.

Itse olin päättänyt, etten sentään kaikkea tee toisten eteen, olisinhan itsekin voinut hillota. Ei toiminut, kuten ei toimi moni muukaan asia täällä. Luovun myös marjastuksesta (yli oman tarpeen), josta pidän kovasti. Katesilpun teko oli myös mielusta, raskasta tosin, mutta maanläheistä, aistillista ja rationaalista. Mitä ensi kesänä teen, ei ole varmaa. Yksi mahdollisuuksista olisi lähteä nostalgiamatkalle lapsuuden maisemiin, Lappiin.

Muuan lukija kommentoi ja moitti hieman synkkyydestä pakinaharjoitelmassani. Tiedänhän toki itsekin, että puolet liitoista pitää eikä Suomen kansa koskaan ole ollut onnellisempi kuin nyt. Hänen mukaansa blogimaailmaa on saastuttanut eräänlainen tuhoisa meemivirus. Sukupuolten sota on harhanäköä:

"(Kärki-)bloggaajat ovat nykytodellisuudesta
valikoitunut otos, koska huomattavan monen
samansisältöisen blogin tausta lienee uutisryhmän
sfnet.keskustelu.ihmissuhteet aiemmissa (ei
nykyisissä) keskusteluissa ja samaa keskustelua ei
oikeastaan ole tullut vastaan juuri missään muualla.

Todellisuudessa sellaista kuin ATM ja ATN ei ole -
koko ATM-diskurssi on fiktiivinen ja eksytystä, kun
ihmisen elämänkaaren eräästä ajallisesta vaiheesta
koetetan harhaanjohdetulla tavalla selittämällä tehdä
ihmisyksilön tai ryhmän laadullinen ominaisuus.
Viimeistään internet osoittaa tämän.

Yksi toisensa jälkeen tämän ideologian vahvimmat
propagoijat osoittavat tämän omalla elämällään (vrt.
tommipommi, kokkarinen,jantunen).

Sillä kuka nyt esim. käskee "ATM":ää roikkumaan
baareissa: siellä liikkuvat vain seksihurjastelijat
sen jälkeen kun teinihelvetti-iästä on päästy. Ja
chatit ja deittikään eivät ole vastaus, kun ne ovat
internetin karvalakkiosasto, päivätanssien ja -kahvien
vastine netissä. Todellisuus on muualla.

Vaikka tietysti eräillä ko. diskurssiin sitoutuneilla
kirjoittajilla on myös arvokkaita ja tärkeitä
aiheeseen liittyviä huomioita. Mutta sitoutuminen
MA/ATM-teoriaan ei aina tee niille niin suurta
oikeutta kuin ne muuten ehkä ansaitsisivat."

Olen itse huomaavinani, että uudet blogaajat ovat huomattavasti laajentaneet aihepiirejä. Ihmissuhteet ja plökisti ovat niin tuotteliaita, laadukkaita ja näkyviä, että ne peittävät näkyvistä sen, ettei markkina-arvoteoria/ATM keskustelu ole enää samalla tavalla ainoa aihe.

Elämä on paradokseja täynnä. Vaikka itse kuinka tiedän kuinka esimerkiksi lapset ovat lyhytjännitteisiä, meluisia ja hankalia, olen silti lähdössä pian taas tapaamaan lapsenlastani Ruotsiin hiihtolomalla. En millään halua menettää hänen arvokkaita vuosiaan ja kehitysvaiheitaan. Yksinkertaisuus ja aitous ovat kuitenkin puhuttelevia ja antavat laatua elämään.

Tänään tuleekin tavaraa

Luin Keskisuomalaisesta artikkelin, joka kertoi että Salus-säätiön hoitokoti Saarijärvellä on nyt käynnissä. Se lähtee kaupalliselta pohjalta. Entinen keskustan omistama hotelli, missä Paavo Väyrynen on tanhunnut, on kunnostettu rahalla tosi hienoksi. Oli jo toista vuotta sitten, kun siellä kävimme. Se on aivan muuta kuin nämä nuhjuiset entiset vanhainkodit ja muut laitokset.

Vanhan, viisaan ja särmikkään naisen, Ulla Tiilikaisen johdolla laitos on saanut yhteiskunnallista arvoa, kun se on hyväksytty yhteiskunnan tuella hoitoa antavaksi paikaksi. Hänellä on nimeä ja kokemusta Miina Sillanpään säätiön ja Siuntion kylpylän vetämisestä.

Sympaattinen (ja hajamielinen) Teemu Kassila on ikäänkuin paikan keulakuva. Hän herättää varmaan äidillisiä vaistoja lukemattomissa naisissa. Teemu ei sano kärsineensä siitä, että häntä on aina verrattu kuuluisampaan kaksoisveljeen Taaviin, puhumattakaan Matti-isään, joka näihin aikoihin on Keuruulla usein mainittu nimi.

Teemu on ollut Four Winds -tapahtuman järjestäjä ja hänkin varmaan gurun asemassa vaihtoehtopiireissä. Hän ei ole millään tavoin höyrähtänyt, vaikka onkin puuhaillut "henkisten" asioiden parissa varmaan ikänsä.

Kovaa tulee yrittäjän elämä kuitenkin olemaan, jos kaiken aikaa tulee olla vähintään 15 maksavaa asiakasta. Laitos vie paljon öljyä ja palkkoja pitää maksaa. Toivon menestystä paikalle, josta voi olla iloa myös meille paljon vaatimattomimmille yrittäjille kulttuurin ja muunkin yhteistyön merkeissä. Tällä paikalla on aivan toinen mahdollisuus kuin Viitasaaren enkeliasemalla, joka päätyi konkurssiin.

Menestystä myös Ullalle, joka niin lahjakkaasti pompotti meitä yhteen aikaan!

ATN antaa oikein

äidin kädestä ATM- miehille. Joka sana totta, mutta siinä ei kuitenkaan ole koko totuus, niinkuin ei missään.

2. tehtävä: pakina- tai kannanottoharjoitelma

Kirjoita pakina tai kannanotto. Tekstin pituus maksimissaan kaksi liuskaa.

Ikuinen taistelu

Suursotaa Euroopassa ei ole käyty yli viiteenkymmeneen vuoteen. Luulisi, mutta ei pidä paikkaansa. Käynnissä on jatkuva asemasota – sukupuolten välillä. Sitä käydään makuuhuoneissa, olohuoneissa ja keittiöissä, autoissa ja työpaikoilla. Siinä ei armoa anneta vaikka panttivankeja otetaankin. Kumpi puoli sen sodan voittaa, on epäselvää. Vaikka ensimmäinen ihmisen kloonaus onnistuisikin ja uusi nainen syntyisi vaikkapa äidin kyynärpäästä otetusta solusta munasoluun istutettuna, sota ei vielä silloin ole loppu.

Kouluissa tytöt ovat voittamassa mitä koulutöihin tulee. He suoriutuvat kaikesta poikia paremmin. Sama jatkuu jatko-opinnoissa. Pojat eivät jaksa jatkaa yliopistoihin samassa laajuudessa kuin tytöt.

Kuitenkin hokkus-pokkus käänne tapahtuu ja pian miehet ovat kuitenkin johtajia ja päättäjien enemmistöä. Naiset tekevät työt ja miehet johtavat. Miehillä on paremmat palkat ja naiset ottavat päävastuun kotitöistä, miehet vain parhaimmillaankin auttavat, jos eivät pakene harrastuksiin ja kapakkaan. Naiset hallitsevat kodeissa.

Sittenhän tietenkin erotaan ja mies joutuu viikonloppuisäksi. Hän solmii uusia liittoja, mutta kierre vain jatkuu. Siinä kuluu miehuus.

Keski-ikäiset naiset ovat perinteen kulttuurin kantajia. He kansoittavat ja rahoittavat taidelaitokset, lukevat kirjoja, osaavat puhua. Mies osaa vaieta monella kielellään.

Miehet kuolevat nuorempina. He eivät osaa pitää kunnostaan huolta kuten naiset. Vanhat naiset ovat vahvoja ja viisaita. Miehet saavat mahan ja kaljun ja sydäninfarktin, naiset vartioivat painoaan, käyvät hoidoissa ja kauneusleikkauksissa. Mies on ehkä lihasvoimiltaan vahvempi, mutta ukottuu varhain ja tulee uudelleen kiukuttelevaksi lapseksi.

Kotona äiti on kuitenkin äiti ja päävastuunottaja, mies on jonkinlainen lisäke, bihang. Miehelle ei ole löytynyt roolia ainakaan kerrostaloasunnoissa. Omakotitalossa on sentään autotalli, ruohonleikkuu ja lumityöt. Ja kun mies pakenee kaikkea lähiökapakkaan, arvaahan sen mitä siitä seuraa.

Parisuhteitten luomisessa nainen on se, joka valitsee. Mies asettuu tyrkylle korkeintaan, mutta nainen tekee päätöksen. Nainen valitsee ikiaikaisten vaistojensa mukaan mieluiten varakkaan, komean ja suositun. Vähän karismaa omaavat miehet jäävät helposti syrjään ja katkeroituvat ja jäävät jupisemaan markkina-arvoteorioista, nuorten naisten fasistisesta pahuudesta ja muusta yhtä typerästä ja todesta.

Nörteille jäävät jäljelle korkeintaan suulaimmat, rumimmat ja katkerimmat naiset, jotka sitten kostavat kiltille miehille kaiken mitä kukaan miessukupuolen edustaja on mennyt koskaan tekemään naisille ja lapsille ja sen, että he eivät ole kelvanneet alfauroksille. Koston kierre on tosiasia.

Osa nörteistä jää ilman naista ja luulee menettäneensä jotakin olennaista. Heitä ovat peräkammarien - ja muut aikamiespojat. Heistä raukoista olisi parempi naida kuin palaa. Aviossa olevat isät pystyvät vaivoin peittämään kateutensa lapsettomia kohtaan. He ovat joutuneet hirveään kierteeseen, joka vie heidän miehuutensa parhaat vuodet. He joutuvat luopumaan kaikesta arvokkaasta: menoista kaverien kanssa, harrastuksista ja rauhallisista koti-illoista tietokoneen, television, kirjan tai levysoittimen ääressä, -jos he ovat vähääkään vastuunsa tuntevia. Tilalle ovat tulleet seksiongelmat vaimon kanssa, kun nainen on ryhtynyt etsimään identiteettiään ja g-pistettään. Kuumeilevat ja ripuloivat lapset, joiden kanssa pitäisi jaksaa olla ja kuskata heitä loputtomiin harrastuksiin ja olla heidän ikuinen rahasamponsa. Mikään ei ole tarpeeksi. Ylitöitä on tehtävä kaiken keskiluokkaisen elämän rahoittamiseksi eikä aikaa jää itselle, jos aikoo olla kunnon mies.

Kunnon miehestä nainen ei tykkää. Hän ei ole jännittävä. Hän on aina väsynyt ja tylsä. Nainen haluaisi seikkailua ja arvaahan sen mitä siitä seuraa. Ero ja uusia ihmissuhteita ja haasteita.

Poikamieheksi jäänyt ei pysty olemaan tyytyväinen kohtaloonsa. Hän luulee menettäneensä elämänsä. Hän ei voi täysin sydämin nauttia elintasostaan, jonka saamiseksi ei välttämättä tarvitse ponnistella niin paljon kuin naineen veljensä. Hän hakee jatkuvasti kumppania, mutta jäljelle ovat jääneet ikuiset riivinraudat ja katkeroituneet ylijäämänaiset tai sitten elämän kolhimat, hajamieliset keski-ikäiset. Ikääntynytkin poikamies haluaisi nuoria ja sileitä tyttöjä, ei kyynisiä akkoja. Hänkin tuntee itsensä vielä nuoreksi ja herkäksi. Mutta nuoret tytöt nauravat hänelle. He etsivät nuoria ja viriilejä miehiä tai sitten vanhoja, charmikkaita herroja, joilla on rahaa ja valtaa.

Vanhat herrat kokeilevat nuoria tyttöjä. Huomaavat kuinka sileä iho tuntuu ihanalta, mutta kaikki muu mikä siihen liittyy, on kamalaa: epäkypsyys, uskottomuus ja naisen ailahtelevuus. Pahinta, jos herra vanhalla iällä joutuu taas uuteen perhekierteeseen ja hän ei olekaan tarpeeksi varakas. Ei vanha herrakaan pidä ikäisistään kypsistä, viisaista naisista. He ovat miesten pilaamia.

Sukupuolten sota jatkuu loputtomiin. Siinä on välirauhoja ja rauhansopimuksia, mutta kuten oikeassa elämässäkin mikään ei ole pysyväistä vaan kierre käynnistyy yhä uudelleen.

Taloustieteestä

haluaisin tietää enemmän. Varsinkin kansantaloustieteilijöillä tuntuu olevan varmaa tietoa yhteiskunnasta. He ovat uusia pappeja.

Minua nakertaa kuitenkin epäily, etteivät hekään ole yhtä mieltä, mitä pitäisi tehdä kuten eivät ole muutkaan asiantuntijat ja papit. Epäilen, että heiltä on jäänyt jotain ottamatta huomioon tätä kaaosta selittävinä druideina. Yhtä varmoja he ovat asiastaan kuin olivat jäniksen sisälmyksistä ennustavat edeltäjänsä.

Ja kun minusta tuntuu, että mikään ei ole varmaa!

Uskon, että työmies on palkkansa ansainnut, samoin liikemies. Mutta mikä on heidän oikea osuutensa, kun aina epäilee heidän ja heidän etujärjestöjensä bluffaavan ja liioittelevan.

Katselin minäkin euroviisukarsintoja

ja seurasin niistä käytyä keskustelua ykkösellä ja luin blogikommentaareja äsken. Halutaan erilaista mutta mitä se erilaisuus on, siitä ei ole yksimielisyyttä. Hyviä kappaleita ja esittäjiä kaikki. Itse pidin kuitenkin Toariesta ja sen etnotyylistä ja esittäjän karismasta. Siitä ei ehkä kuitenkaan olisi ollut rallateltavaksi iskusävelmäksi. Jos ajattelee sanojen sisältöä, sitä ei paljon ollut.

Minusta järkevän kommentaarin ikuiseen parisuhdeväittelyyn antaa Impo. Uskaltaisinko ottaa pitkän lainauksen:

Ja vielä itsekriittisyydestä. Joskus on ollut aika, jolloin olen kuvitellut naisettomuuteni johtuvan siitä, että naiset eivät ymmärrä hyvän päälle. Sittemmin olen tajunnut, että vika on vain ja ainoastaan itsessäni. Naiset - kuten miehetkin - tietysti noudattavat pariutumiskäyttäytymisessään marionettien tavoin kaksinaismoraalisia roolejaan, jotka tuntuvat kiltin miehen (tai ruman naisen) näkökulmasta epäoikeudenmukaisilta. En kuitenkaan syyttäisi tästä Panun tavoin nuorten naisten fasistista pahuutta, koska nuoret naiset vain toteuttavat sitä ohjelmaa, joka on kirjoitettu kulttuuriseen koodistoomme. Antakaamme heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.

Tuohon ei ole muuta lisättävää kuin sanan kulttuurisen lisäksi: ja biologiseen.

Myöhemmin hän kieltää edes enää haluavansakaan parisuhdetta, mutta kaikesta kuultaa kitkeryys. Hän on muutenkin kertonut ihailtavan rehellisesti ja avoimesti elämästään, tosin nimimerkin suojissa. Samalla tavalla kuin ATN:ksi itseään nimittävä nainen.

Iskupaikat eivät välttämättä ole parhaimpia mestoja suhteitten luomiseksi, jos haluaa aikaa ja rauhaa. Suorituspaineet lamaannuttavat kenet tahansa. Tässä ollaan siinä dilemmassa, josta olen kirjoittanut. Jos hyväksyy sellaisen kumppanin, joka ei ole omaa tasoa, omilla mittareilla mitattuna, suorituspaineet ehkä höltyvät, mutta elämisen taso madaltuu. Ihannekumppani taas tuntuu liian tavoittamattomalta ja se laittaa jäitä suoniin. Ikuinen ongelma.

Opintopiirit, deittipalstat, mitä niitä nyt onkaan foorumeita toisen löytämiseksi. Myös blogimaailma voisi olla varteenotettava kanava. Siinä on mahdollisuus tutustua ihmisen ajatuksiin ennen fyysisyyttä, mikä kuitenkin on kaikkein tärkeintä. Sähköpostiosoitteita on käsittääkseni mahdollista hankkia aivan nimettömänäkin. Liittäkää vain rohkeasti sellaiset blogeihinne! Rupesin nyt neuvomaan, kun olen opettaja taustaltani ja kokenut pesänrakentamisen, joka toisaalta oli ylimainostettua, mutta toisaalta antoi myös paljon.

Itsekin olen toivonut itsekkäistä syistä, että nettikirjoittajia olisi enemmän keski-ikäisiä, jotta joku kokelas olisi ruvennut ajattelemaan: Tuo maalainenhan kuulostaa ihan ok:lta, vaikka se elää kummallisessa yhteisössään ja on työtön ja iäkäs. Siitä on vielä pitkä matka siihen, että minä innostuisin. Parisuhteen rakentaminen vielä kerran on kuitenkin vain sivujuonne elämässäni, eikä täytä koko tajuntaani. Olen joutunut tyytymään siihen, mitä minulla on, kuten impokin, ja rakentamaan siitä mielekkyyttä.

Birdy

käsittelee hauskasti hienolla ironialla surkeiksi väärinymmärretyiksi kultakimpaleiksi itsensä tuntevien pseudo-ATM- miesten valituksia: Nyt on näytön paikka. Sitähän se varmaan on, kun hyvää ei saa, ei huonokaan kelpaa! Läskit, vanhat, tyhmät ja rumat eivät passaa. Mielenkiintoinen on tosiaan kysymys siitä kaunistaako sisäinen hehku ja karisma ihmisen. Luulen kyllä niin.

Todelliseksi rumaksi itseään väittävä ATN-blogisti ei ehkä olekaan ruma, hän vain tuntee itsensä sellaiseksi. Kommenttipalstalla on ehdotettu meikkaamista ja pukeutumista. Samaa kuin ehdottaa syvästi masentuneelle: ryhdistäydy, tule iloiseksi. En tiedä taikasanaa. Jos tietäisin, olisin auttanut jo itseänikin.

Tätä samaa problematiikkaa käsittelee Ihmissuhteet-blogi useinkin ja nyt viimeisimmässä päivityksessään. Mihin tyytyä ja millaisia kompromisseja on valmis tekemään.

Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa Marimekon Kirsti Paakkanen, joka on ruma kuin noita-akka, mutta samalla niin viehättävä ja viisas.

Assistenttini kyllä pyrkii seuraani, mutta yritän sitä säännöstellä. Minullakaan ei ole määrättömästi aikaa. Lähdemme ehkä taas pienelle hiihtolenkille, vaikka lauhtunut ilma ei enää olekaan yhtä kirkas kuin vielä eilen.

Kävellessäni

päätin lieventää läskikommenttiani. Oikeastaan ei mirrin värillä ole väliä, kunhan se pyytää hiiriä. Vähistä naisistani muistelen kaipauksella saksalaista lesbonaista, joka oli ruma, tyhmä ja likainen, mutta jolla tuli ihanasti ilman kommervenkkejä. Ah, wie gross und schwullen es ist!

Samalla käytän mielentilaani sanoa suoraan vaikkapa Absolute Truthin takana olevalle nimimerkille, ties mitä Eila Roinetta kutittelemassa hän onkaan. On törkeää huolenpitoa lukijoista, kun päivityksiä ei kuulu. Kohta sanon tilaajasopimuksen irti. Muitakin menneellä maineella ratsastavia on!

Kevät

kirkkaudessaan tuo myös ahdistusta. Ulkona on niin puhdasta ja myöhemmin kun luonto herää aktiivisuuteen, sekin ahdistaa, jos oma elämä on pölyistä ja tunkkaista eikä mitään tunnu tapahtuvan.

Sain itseni tietokoneen ääreen yrittämään vaikeasti eteneviä kirjoittajakurssin rästitehtäviä. Minussa on paljon anomalioita. Yksi niistä on surkastunut mielikuvitus. Siitä kertoo unimaailman muistojen vähäisyys. Viilettäisin mielelläni kiusoitellen Scillan ohi moottorikelkalla unessa tai oikeasti, mutta kun ei.

Uskon muuten tekniikkaan ja olen kymmeniä kertoja irtisanoutunut köyhäilystä ja askeettisesta elämäntyylistä. Minulla on auto, kolme tietokonetta, kännyköitä - yhdestä on mobiili nettiyhteys. Asun modernisti ja syön hyvin ja monipuolisesti ja juon päivittäin viiniä. Olen matkustanutkin suhteellisen paljon. Pitäisin vaimoa ja rakastajatarta, jos osaisin. Asuisin mielelläni kaupungissa, vaikka Helsingissä, jos olisi varaa. Kannatan yritteliäisyyttä ja tervettä liiketoimintaa.

Kun ei ole rahaa, maalla asuminenkin menettelee ja siinä on huomattavia etuja. Pidän fyysisestä työstäkin mutta en järjettömästä raadannasta vaan käytän tekniikkaa siinä missä se on järkevää. Olen pakosta osittain yhteiskunnallisten tulonsiirtojen varassa elävä.

Olen nähnyt niin monien haihattelijoiden väsyvän ennenkuin he ovat edes ehtineet kääriä hihojaan. En luota tippaakaan ekoilijoiden voimaan, ainakaan näiden joita tänne on tippunut. Ekotekoja tehdään muualla kuin ns, ekoyhteisöissä. Silti niilläkin olisi oikeutuksensa mutta voimaa ei ole koota yhteen päähänpotkittuja ja syrjäytyneitä.

Yritin käyttää viimeistä aivokapasiteettiani, kun kerran aloitettu kurssi olisi mukava saada loppuun. Elokuvansynopsiksen teossa yritän harsia kokoon romanssia kahden blogaajan välille. Nuoret yrittävät astua ulos rooleistaan ja kivettyneistä asenteistaan. En uskalla sanoa ketkä ovat vähän kuin virikkeinä ja esikuvina. Minä en ole mukana toisena!

Tarinasuunnitelmassa yritin keksiä tilanteen, vähän scifi-tyyppisen, jossa new agen ja maya-kalenterin ennustama laadullinen muutos onkin tapahtunut joskus 2012. He olivatkin oikeassa. Hyvät on temmattu toiseen todellisuuteen ja fysiikkaan ja me epäilijät olemme tuomitut kiirastulen kaltaiseen olemassaoloon levottomiksi sieluiksi kertaamaan surkean elämämme surkeita tapahtumia. Sielut tulevat kertomaan tarinansa ikäänkuin Spoon River Antologiassa, yhteisörunoelmassa. En kadehdi KVS:n Petriä, jos hän joutuu joskus lukemaan tämänkaltaista soopaa.

Tarkoitin aggressiivisuudella hyvää, kun luonnehdin Kristittyä. Jotakin samaa kuin se tarkoittaa amerikankielessä, eteenpäinmenevää, ekspansiivista jne. Kärjistetysti sanottuna blogimaailmassa on joko vähän yltiöpäisiä feministityyppejä tai sitten hyvinkäyttäytyviä ihannenaisia. Kris on jotakin siltä väliltä ja pirteä poikkeus, kun ei ole nuorten miesten peloteltavissa kiltteyteen.

Yritän olla kumartelematta kuvia, en omianikaan. Osallistun tässä omalta osaltani lihavuuskeskusteluun tavanomaisen surkealla panoksellani. Panu joskus kehui, että lihavuuskaan ei olisi periaatteessa hänelle este naisessa. Minulle se valitettavasti on. Käsin tästäkin anomaliastani. Olen tavannut kivoja läskejä naisia, mutta minulle ajatuskin läskien lotinasta on liikaa intiimissä suhteessa. Pyöreys ja pehmeä pylly on tietenkin ok, mutta selvä ylipaino pelottaa ainakin tätä poikaa.

Jossakin kerrottiin, että Microsoft aikoo päivittää käyttöjärjestelmiä kiusalliset popupit estävällä ohjelmalla. Hyvä uutinen, kun vähääkään surfaamaan uskaltautuvaa vainoaa kuin herhiläislauma kaikenlaiset mainostajat, uhkaajat, huijarit ja maanittelijat!

Vaaka

Luin loppuun toivoakseni pitkään aikaan viimeiseksi jäävän kirjaston kirjan, Prostituutio -nimisen ja Liken kustantaman. Se oli suhtautui mielestäni tieteellisesti ongelmaan. Tieteellinen katsomus ei lähde tunteitten vietäväksi. Blogien prostituutio-keskustelussa pohjataan paljolti tunteeseen. Joko hyvää tai huonoa. Prostituoidut ovat joko uhreja tai tietoisesti valitsevia. Totuus on siltä väliltä. Kirjassa perustellaan sitä, että läheskään aina kyse ei ole uhreista vaan taloudellisista valinnoista.

Suomessa ja Ruotsissa on virallisesti kannatettu feminististä uhriajattelu viime vuosina vaikka todellisuus on paljon vivahteikkaampi. Prostituution antama leima johtuu suureksi osaksi ympäristön reaktioista kuten johtuu myös lievempien huumeidenkin stigma. Liitoissa joudutaan aivan yhtä paljon hyväksikäytetyiksi kuin maksetussa seksissä. Siinä mielessä se on rehellisempää. Lievistä huumeista ei välttämättä ole ihan yhtä suuria haittavaikutuksia kuin moralistit kuvittelevat. Haittaahan niistä on paljonkin, kun ne samalla liittyvät muuhun syrjäytymiseen. Maailmalla pystytään pitämään huumeiden käyttö aisoissa, jos asiat muuten ovat kunnossa.

En kuitenkaan huumeita kannata vaan niitä pitää vastustaa.

Minulle tällä hetkellä on suurin huolestumisen aihe pääomien heikko investointiaste kotimaahan ja Kiina-ilmiö. Innovoiva työskentely tietotekniikassa ei ole kaikkien heiniä.

Mielipide

Tämän ensimmäisen sivun blogaajat pitävät suhteellisen hyvin huolta lukijoistaan. Suhteellinenkin menestys innoittaa. Blogien viehätys on mielestäni päivittäisyydessä. Mutta se ei vaikuta paljoakaan laskukaavaan, jolla sijoitutaan, olen ymmärtänyt Samikin mailista, jos kaikki jonkun Päivän Pamauksessa olevat uusiutuvat yhdellä klikkauksella. Se on minusta hieman väärin! Kerran korkealle päässyt ja sympatioita nauttinut saa laiminlyödä lukijoitaan paljon, ennenkuin hän putoaa. Samin mukaan on mukava nähdä, kun vähäksi aikaa vaiennut taas jatkaa, onhan se niinkin, mutta eikö se olisi järjestettävissä muulla tavoin. Huomatkaa, en ole katkera vaan päinvastoin ihmettelen, että lukijoita löytyy päivästä päivään vaikka en olekaan mielipide-automaatti vaan ärsyttävä toisaalta-toisaalta - vaaka.

Joku Kysyn Vaan, Ihmissuhteet, Panu ovat erinomaisia paitsi sisältönsä puolesta myös siitä, että lukijasta pidetään huolta. Olen tyytyväinen, ettei uutta ja "aggressiivista" yrittäjää Kristittyä niputeta pelkäksi fundamentalistiksi vaan hänestä näkyy myös henkilö.

Antiikkia, antikkia

ohjelmassa näytettiin mm. liitupiippuja. Kaveri kertoi kuinka niitä on Suomenkin satamissa laivaväylän varrella kasoittain. Itse löysin Thamesista, melkein ainoasta kohdasta missä oli pääsy joelle, läjittäin kummallisia putkia , jotka tulkitsin liitupiipun varsiksi.

Pieni assistenttini

halusi taas hiihtämään järven jäälle. Tällä kertaa sukkiakin oli tarpeeksi. Kävin vielä jälkeenpäin kävelylenkillä, koska hiihtäminen ei suju ilman pitoa ja urheiluliikkeessä tilanne oli pitoteipin suhteen: tuli ja meni.

Ostin kylällä kamerakännykän, jota voi käyttää nettiyhteyksiin, jos tässä äidytään liikkuviksi. Osasyynä oli, että päätin kieltäytyä olla mukana kustantamassa kolmatta kännykkää vuoden sisällä parhaalle kaverilleni J:lle. Jotakin vikaa täytyy olla, kun iskunkestäväkään ei kestä. Hän saa sensijaan räplätä minun hienoa Siemensiäni sen viikon aikana, kun olemme ruotsinmatkalla. Ei hän tuntunut siitä masentuvan vaan uudet vinkeet olivat jo mielessä. Muistutin vielä, että joka päivä saan kokea epämukavuutta, kun joudun käsin manipuloimaan tv:täni, kun nuorimies suvaitsi heittää kapulan seinään joskus aikoinaan.

Miksei nuorisoa ja lapsia pidetä kurissa ja herran nuhteessa, voisi kysyä kuten kysyi joskus Tommi P. Missä on se taho joka sen tekee, kysyn minä vuorostani. Vain neuvotteleva kasvatus on kasvatusta. Ehdottomia sääntöjä ei voi olla. Sama tulin mieleen, kun luin Kari Uotin vankilakirjaa. Rikokset ja seuraamukset eivät voi olla yksi yhteen, valitettavasti. On pakko antaa anteeksi ja katsoa läpi sormien, muuten seuraamukset voivat olla aivan suhteettomia ja kääntyvät uutta rikollisuutta luoviksi. Silmä silmästä, hammas hampaasta ei enää päde. Antaa anteeksi ja taas anteeksi on humanismin tehtävä. Mutta ei tietenkään läpi sormien katseleminen. Seuraamukset ovat useimmiten lähes symbolisia, mutta silti niitä on oltava.

The sad srory of my life

Olen riippuvainen, nettiriippuvainen - nyt se on myönnettävä. Puhelinyhteys oli katkaistu. Luulin, että lasku oli asianmukaisesti hoidettu ja olin huoleton. Kun nettiyhteys katkesi, tulin melkein paniikkiin. Toimiston kone on aivan avuton, vaikka siinä onkin ISDN-yhteys. Oma rakas potenssikoneeni! Onneksi yhteys tuli heti kuntoon, kun pääsin Soneralle sisään.

Modeemista kuului vaimea puheenpajatus, kuin luudusta tai paistinpannusta Lahden radiomaston juurella joskus muinoin tai kun paikka hampaassa alkaa soittaa toivottuja levyjä.

Minulla ei ole oikeastaan sosiaalista elämää. Se on erakon dilemma. Halveksii kömpelöä ja aikaa vievää seurustelua vajavaisten ihmisten kanssa, mutta kuitenkin kaipaa jotakin. Siksi olen valmis lähtemään mukaan siihen iskuryhmään, josta olen kryptisesti kirjoittanut.

Vielä eilen illalla hiihdimme pienen assistenttini kanssa järven jäällä. Hän ei ollut osannut laittaa tarpeeksi sukkia monoihin, ehkä niihin ei mahtunutkaan ja oli paleltua. Ajattelin, että mitä tuollainen monotoninen hiihto voi antaa nykykakaralle, joka on tottunut välittömään viihdytykseen. Aikuinen katselee lumista maisemaa ja iloitsee tilanteesta, lapselle se on eri asia.

Hiihtämistä

Elämä on ihanaa, jos viitsii lähteä ulos auringonpaisteeseen hiihtämään. Vaikka joki on nimeltään Kupanjoki, se ei viittaa tautiin vaan kuppaamiseen. Kuppatautisiakin täällä on varmaan hoidettu laitosaikana, kun tänne kerättiin alkoholisteja, irtolaisia ja elatusvelvollisuutensa laiminlyöneitä tekemään pakkotyötä.

Olen lukenut, että joen nimi on ollut joskus Lapinjoki, joka todella kertoo mistä on kysymys. Teen päivittäisen lapinmatkan jokikurua myöten jokaisena kevään päivänä. Uskomatonta, että joki on ollut joskus uittoväylä; siitä kertoo vielä jäljellä oleva uittoränni myllykoskessa. Naapurin vielä aktiivinen setämies muistaa sen ajan, jolloin vielä uitettiin.

Joki pysyi avonaisena, nyt se on umpeenkasvanut ja paikoittain niin ryteikköinen, ettei siitä edes pääse kulkemaan, veneestä tai kanootista puhumattakaan. Ponneton kylätoimikunta on jo vuosia pitänyt joen perkaamista toimintasuunnitelmissaan, mutta eihän siitä mitään ole tullut.

Jokea myöten menee huomattava lintujen muuttoreitti. Joutsenet ovat linnuista näkyvimmät majesteetillisuudessaan. Reilun kilometrin päässä yläjuoksulla on vuosi vuodelta kasvava majavapato. Viime vuonna näkyi paljon saukon jälkiä. Joessa on paljon pieniä koskia ja koskikarakin vierailee niissä.

Vesi tulee jään päälle, mutta tästedes pääsee hyvin hiihtämään suksien jäätymättä. Pidän jokireitista enemmän kuin epävirallisesta ladusta metsässä. Sitäkin on mukava hiihtää joskus. Olen alkanut käydä myös virallisilla Keuruun ja Multian välisillä laduilla ja osallistunut kolme kertaa vuotuiseen 50 kilometrin laturetkeen. Kunnon latu on sentään toista ja varsinkin nyt jos se suksitarra toimii pitona.

Aamuinen muutaman kilometrin hiihtoretkeni aurinkoisessa pakkassäässä, lumisessa, graafisessa jokikanjonissa oli täysiosuma.

Meille saa muuten tulla maksavana vieraana vaikka hiihtämään näinä kuukausina. Suksiakin on talon puolesta, hinnat kohtuulliset, ruoka ja majoitus vaatimattomia. Samalla pääsee tutustumaan ekoyhteisön ohdakkeiseen mutta mielenkiintoiseen arkeen. Jos tilaa minut esittelemään saa myös asiantuntevan ja kriittisen opastuksen, muista en mene takuuseen. Kesällä tänne voisi tulla vaikka pyöräilemään tai marjastamaan, puhumattakaan siitä mitä elämyksiä koko tämä seutu tarjoaa. Minulla on pyöriä lainattavana ja myös opastusmahdollisuuksia, vaikka saattaa olla, että uudet haasteet kutsuvat. Ekokylän sivuilla on ehkä alustavia hintatietoja, kysymällä saa tietää lisää.

Meillä on mahdollista järjestää kursseja mielenkiintoisessa ympäristössä! Voisi kuvitella, että meiltä käsin voisi tutustua keskisen Suomen muutamaan yhteisöön. Yksi niistä on intellektuellien Katajamäki, jossa ent.Sorsamattikin joskus käy vierailulla. En oikeastaan tunne sen keskeistä henkilöä Kai Vaaraa, vaikka olemmekin törmänneet toisiimme näiden seitsemän vuoden aikana. Hän on mm. Koijärven veteraaneja ja varsin tunnettu yhteisöpiireissä. Kuitenkin minulle oli yllätys, kun näin viime vuonna lehdessä tanssitaiteilija Roy Vaaran 50-vuotishaastattelun. Miesten täytyy olla samasta perheestä, koska ulkonäkö oli melkein identtinen. En oikeastaan tunne ns. yhteisöihmisiä, koska mukana on paljon huuhaa-ajattelua ja mielestäni sanallista masturbointia, paljon suuria suunnitelmia ja vähän todellisia tekoja.

Kirjanarkkarin kamppailu

Kirjojen lukeminen on nyt kohta loppu. Vein ison kasan lukemattomaksi jääneitä opuksia kirjastoon. Paljon niitä olen ehtinyt lukemaankin. Jos ryhdymme siihen rajakaupungin puhdistamisoperaatioon, aikaa ei riitä lukemiseen. Kotona riittäisi kyllä luettavaa tuhansittain.

Tommi P. oli myös blogissaan propagoinut digitaalikirjojen puolesta, ei ollut ehkä lukenut omaa inslagiani asiasta, katsoi ehkä olevansa liian korkea hahmo ottaakseen minun juttuni puheeksi, kuten ei kukaan muukaan blogimaailmassa, mikä on valittaen todettava. Minun ideani olisi ylittämätön! Kustantajilla on käsittääkseni koko viimeisten vuosikymmenien kirjasato jo digitalisoituna. Sen saamiseksi ihan rehellisen kaupallisesti käyttöön olisi kansallinen kulttuuriponnistus, jos mikä, eikä maksaisi välttämättä mahdottoman paljon.

Luin loppuun Kari Uotin kirjan Oikeudet ja vankilat. Se oli oikein hyvä ja sosiologinen kuvaus vankilamiljööstä ja oikeuden toteutumisesta. Siellä täällä vilahti myös empaattisuuttakin. Siinä oli sellaista mahdollisuutta eläytyä vankilaympäristöön, joka on hyvän tarinan laatumerkki.

Vain yksi kirja odottaa vielä ja sitten on parasta olla menemättä kirjastoon, joka Keuruulla ainakin on liian houkutteleva paikka. En pysty pysymään lujana. Sitä paitsi kohta olisi alkanut sakkokirjeiden tulva. Viimeinen kirja kertoo prostituutiosta, on samanniminen ja Liken kustantama. En ole koskaan käynyt huorissa, kerran tunsin houkutusta Lontoossa, ajattelin lähinnä seksihierontaa, mutta onneksi jätin menemättä.

Muistan kuinka kerran kouluaikoina luokkani pojat kotona Sodankylässä kehuskelivat olleensa porukalla ammattilaisen kanssa. En tiedä oliko se vain leuhkimista vaiko totta. Saattoi olla totta. En voi pitää asiaa hyväksyttävänä, vaikka siinäkin kuten kaikessa muussakin on valööreja. Suurin osa pornosta, se mitä olen nähnyt on aika alkeellista, mutta eroottinen taide, jota pornokin joskus voi olla, on sensijaan hyväksyttävää korvikkeena. Tietenkin siihenkin saattaa liittyä hyväksikäyttöä, jota tietenkin vastustan.

Onko kiväärini

jo ruosteessa, toimiiko Colt? Onko minusta vielä mukaan putsaamaan kaupunki roistoista. Tällaista mahdollisuutta minulle väläytettiin. Olen jo liian vanha ja mukavuutta rakastava, en ole ollut niissä hommissa pitkiin aikoihin. Tiedän, että taitoni ovat tallella ja voimaakin vielä, mutta viitsinkö enää!

Sanoin, että ok. Jos saan muutamankin luotettavan kumppanin voimme yrittää luoda lakia ensin naapurikylään ja sitten ehkä myös tähän uinuvaan meksikolaiseen rajakaupunkiin.

Tuohon blogin oikeaan yläreunaan on ilmestynyt Päivän Pamauksen osoite. En osaa sitä koodata valmiina hyperlinkkinä, mutta pystyyhän sen kopioimaan ja liittämään osoiteriville myöhemminkin. Hyvä lukija, jos et ole mukana tällä Pinserin listalla, pamauta itsesi mukaan ja ruksaa maalainen, jos aiot edelleen käydä sivuillani. Pinserin listoilla käydään keskusteluja monista mielenkiintoisista teemoista. Tutustu niihin. Maalainen on ollut mukana jo kohta vuoden, (ainakin lukijana). Koska tekstimassaa on jo paljon, sivuille eksyy jo aika moni hauskoilla hauilla, joista ennenaikainen siemensyöksy on suosituin. Valitan, annettavaa ei ole. Neuvoja en voi antaa julkisesti.

Henkilökuvat

olivat mielestäni Kalevi Sorsan muistelmien parasta antia, eivät niinkään uuvuttavat lainaukset varmaankin sinänsä tärkeistä toimista hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa. Hän oli yllättävän kriittinen esimerkiksi Mauno Koivistoa kohtaan. Erkki Tuomiojakaan ei saanut paljoa armoa.

Vaikka Kekkonenkin sai armotonta kritiikkiä, Sorsa kuitenkin arvosti häntä. Virolainen ja Sorsa tietenkin tulivat tunnetusti hyvin toimeen hallituksissa. Vahvimmaksi kritiikiksi jäi Ahti Karjalaiseen kohdistuva. Hän oli melkein yksinomaan paha ja hänen tarkoitusperänsä aina epäilyttäviä. Siksi henkilökuva Karjalaisesta jäi eniten mieleen.

Hänen muistelmansa viimeisiltä ajoilta, jolloin hän itsekin oli presidenttiehdokas, jäivät ehkä kirjoittamatta, jos ne eivät tule postuumisti. Sivullinen Ahtisaari tuli ja vei viran Sorsan nenän edestä.

Vielä vähän lisää

muistoja matkailu-ja elämysteollisuusaiheesta, kun näin Suomen maakuntia käsittelevän ohjelman Lapin osuuden. Osa jaksosta olikin tehty Kukkolankoskella Ruotsin puolella, jota ei kylläkään kerrottu. Ruotsin puolella on matkailukeskus, Suomen puolella ei juuri mitään. Tunnen Kukkolankosken matkailukeskuksen varsin hyvin, kun vietin siellä harjoittelukuukauden.

Perkasin kilokaupalla siikaa, savustinkin sitä ja olin jopa laittamassa kerran varrassiikaa turisteille. Kokeilin lippoamista, saamatta mitään, tein vähän työtä kalastusmuseossa ja tein paljon puita ja muuta, ahkera kun olen. Hotellissa oli homo kokki, joka yritti lähestyä lemmenaikein.

Ohjelmassa varrassiikaa tehnyt Tage Keskitalo tuli hyväksi kaveriksini. Nyt hän näytti simpseteissä kymmenen vuotta nuoremmalta kuin silloin kymmenen vuotta sitten. Asuin talossa, jonka oli omistanut naimattomana kuollut lääkärinainen. Häneltä oli jäänyt upea kirjasto, jossa oli paljon numeroituja, nahkaselkäisiä ensipainoksia. Hänen isänsä oli omistanut sahan, joka oli nyt museoitu. Ihan kirjanaihe tämä lääkäri ja hänen elämänsä, niin paljon juttuja kuuli.

Nähdä jääkellarit ja keskiajalta jatkuva kalastusperinne oli elämys. Se oli sitä aitoutta. Matkailukeskuksen vetonaula olivat kuitenkin ateriat, savusiika, ympäristö mutta ennenkaikkea saunat. Savusauna lämmitettiin taatusti niin, ettei häkää jäänyt. Minäkin lämmitin joskus. Hiilet vedettiin pois ja jopa uuni suihkutettiin vesiletkulla. Löylyt olivat tosi makeat, kitkua ei ollut. Vieressä oli tavallinen sauna ja höyrysauna, mutta ehdottomasti paras oli ns. saavisauna, setripuusta rakennettu iso saavinmallinen allas ulkosalla, katoksen alla. Amme lämmmitettiin altaassa olevalla uppouunilla. Kävin altaassa joskus yöllä tilauksen jälkeen, savusaunassa oli vielä löylyä ja vesi saavissa lämmintä. Se oli paras saunakokemukseni koskaan. Voin kuvitella kuinka mukavaa oli istua lämpimässä saavissa pakkasella ja kuunnella Kukkolankosken ääntä.

Jos olisi rahaa ja sopiva ympäristö, tuollainen kalifornialaistyyppinen lämmitetty allas olisi aivan ehdoton. En oikeastaan pidä hirveästi saunasta enkä ole nytkään käynyt kuivassa sähkösaunassa kuukausiin. Jos meillä olisi sopiva yrittäjähenki täällä voisi hyvinkin vetää myös saunabisnestä.

Täällä asunut pariskunta rakensi Keuruun leirintäalueen vieressä sijaitsevan talonsa rantaan pyöreän savipölkkysaunan ja on lähtenyt matkailu- ja luontaishoitobisnekseen mukaan. Menestyksestä en tiedä, mutta ainakin sauna on katsomisen arvoinen. Löylyt olivat tosin tikkuiset, kun niitä saimme kokeilla pari vuotta sitten.

Toinen tämänpäiväisessä ohjelmassa oleva tuttu oli Tankavaaran kultamuseon ja matkailukeskuksen toinen luojista, Kauko Launonen. Olen viettänyt aikaani myös Tankavaarassa yli kaksi kuukautta. Olin tekemisissä enemmänkin museopuolen johtajan Inkeri Syrjäsen kanssa. Tunnen historiaa ja taustoja varsin hyvin, mutta en nyt rupea niistä kertomaan.

Kultakylä on ihmeellistä kyllä, vaikka niin lähellä Saariselkää, kuitenkin oudon syrjässä eikä ehkä mikään rahasampo. Vieressä on myös kansallispuiston opastuskeskus, joka on rakennettu suurella rahalla ja jota vetää valtion palkkaama henkilökunta. Olen ymmärtänyt, että museo kärsii rahapulaa ja olisi kohentamisen tarpeessa. Kovasti Kultakylässä kyllä yritetään ja tehdään tuotekehittelyä.

Vaikka olisin ollut valmis tekemään matkailubisnestä, suhtaudun matkailuun suurin varauksin. Lukemalla ja katsomalla ja kuuntelemalla ohjelmia saa useinkin saman ja paljon enemmän kuin menemällä itse paikalle fyysisesti. Suurin osa matkailusta on turhaa, kuluttavaa ja pinnallista. Silti olen kiitollinen niistä matkoista, joita lopultakin kypsällä iällä olen saanut tehdä. Matkailussa taitaa olla niin, että ihminen epäilee laillani toisten matkoja pinnallisiksi seivästelyiksi, mutta omat kokemukset ovat aitoja ja erilaisia.

Aurinko laskee

kevättalven tyylisesti. Sisämaan talvi ei ole pettänyt. Lunta on jo melkoisesti, tosin vähemmän kuin tavallisesti. Metsä on satuisen lumisena melkein kauneimmillaan. Kirjoitin kaihoisena aamulla vuodestani seikkailijana. Muistan lisää asioita: Kuinka kiipeilimme jääseinää köysien varassa. Minäkin uskalsin siinä missä muutkin, en ihan pahimmista paikoista. Kesällä kiipesimme kallioseinää. Karvalakkini on esiintynyt Dagens Nyheterin etusivulla nuoren tytön päässä. Pohjois-Jämtlannista löytyi upeita vesiputouksia ja koskia. Siellä oli myös suhteellisen tuntemattomaksi jäänyt luolasto, useita kilometrejä pitkä. Se on löytynyt vasta 50-luvulla. Retkeilimme kilometrejä maan alla kontaten, ryömien ja kävellen karbidilamput otsassamme. Kun kaasun tulo loppui, lisäsimme luolasta vettä ja sytytimme uudestaan. Nyt vasta ymmärsin, mitä tarkoittaa paha karbidikuonan lemu, jota vanhoissa kirjoissa on kuvattu.

Tunturivaellus parhaaseen alkukesän aikaan Jämtlannin tuntureilla oli kuin unennäköä. Maisemat olivat kerrassaan upeita. Kävimme myös Ruotsin Lapissa ja laskimme vuolaan joen kumiveneillä ja kävimme kivikautisilla asuinsijoilla paistamassa majavaa tuohikäppyrän sisällä maakuopassa. Se oli melkein liian väkevää emmekä pystyneet sitä syömään. Sain käsityksen, mitä olisi olla varakas ja viettää aktiivilomia.

Kalevi Sorsa on kuollut. Hän oli syntynyt Keuruulla ja asui lapsuutensa Haapamäellä. Hän olikin viimeisimmissä kuvissaan niin muuttunut, että kuoleman merkit näki. Luin juuri Sorsan viimeisimmän muistelmakirjan. Se oli välähdyksettäin oikein hyvä ja kertoi siitä kansankodin rakentamisesta, jossa minäkin olen ollut mukana. Tärkeää historiaa, joka on vaarassa jäädä katveeseen. Ehkä sen aika tulee muutaman vuosikymmenen kuluttua.

Itse ajattelin omaa sammakkoperspektiiviäni. Ei ollut aikaa, kun perhe oli nuori. Olimme puutteenalaisia, toipumassa vaikeista lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistamme. Piti hankkia toimeentuloa pienenpienillä palkoilla kovassa kaupunkilaismaailmassa. Piti yrittää älyllisestikin siirtyä kaukaa kehitysalueilta tulleena uuteen yhteiskuntaluokkaan, mikä ei sitten täysin onnistunutkaan.

Nauhuri ja sukset

Jos joku lukijoistani on kiinnostunut hankkimaan ilmaisen nauhurin netistä, tässä se on. Siinä on 10 minuutin nauhoitusaika ja samaan tiedostoon voi äänittää kymmenenkin eri osaa. Tietokoneen nauhuri äänittää kerrallaan vain 1 minuutin ja jollakin tempulla vielä toisen perään, mutta en muista millä. Tämä ohjelma annetaan omaksi ilman ehtoja. Se sopii nauhurilla leikkimiseen vaikkapa lasten kanssa, mutta voisi kuvitella, että sillä voi tehdä vaivattomia muistiinpanoja. Se on oikein helppokäyttöinen. Äänityksen voi heti kuunnella eikä tarvitse kelata tiedoston alkuun.

Toinen pieni yksityiskohta, joka liittyy eilisiin kirjoituksiini: Eilen kirjoitin suksien pitoteipistä, joka tuntuu lupaavalta. Telkkarissa näytettiin norjalaisesta, joka on tehnyt keksinnön, jolla suksien reunaan istutetaan eräänlainen piikikäs tarra. Se näytti toimivan hyvin lipsumisen ehkäisijänä. Valmistajat eivät kuulemma ole olleet kiinnostuneita. Käsityönä suksen käsittely on kallista, mutta tehtaassa suoraan sukseen istutettuna, se olisi halvempaa. Tunturihiihtoaikoinani kuulin, että tunturisuksiin oli saatavilla ”nousukarvoja”, jotka helpottavat ylöskipuamista.

Vaikka olen Lapista kotoisin, tunturit olivat uusi elementti vielä vajaat kymmenen vuotta sitten, kunnes menin yhdeksi talvikaudeksi Jämtlannin tuntureille eräopaskurssille. Ohjelmaan kuului monenlaisia seikkailuja. Vasta siellä pääsin pc-tietokoneittenkin maailmaan mukaan. Teimme kaikenlaisia retkiä, yövyimme teltoissa ja lumiluolissa talvellakin. Minulla on jopa moottorikelkan vapaaehtoinen ajokorttikin. Ajoimme muutaman päivän intensiivisesti tunturien laella. Vapauden tunne oli sanoinkuvaamaton. Opimme pyytämään metsälintuja rihmoilla, ajoimme koiravaljakoilla ja poroilla. Olimme tutkimassa myskihärkien elämää Härjedalenissa, jäljitimme susia, karhuja, ilveksiä ja muita eläimiä. Kalastimme sekä jään alta verkoilla että opettelimme perhokalastusta kesäaikaan. Mukana oli vaikka mitä Susi-Larsenin touhuja, mutta myös teoreettisia kursseja monissa matkailuun liittyvissä aiheissa. Vaikka olin ainoa ulkomaalainen, minua kohdeltiin hyvin ja arvostavasti, toverihenki oli hyvä.

Valitettavasti en ole osannut hyödyntää näitä taitojani ekokylän matkailun kehittämiseksi. Täällä olisi edelleenkin mahdollisuuksia, mutta en yksin jaksa niitä ryhtyä hyödyntämään. Yrittäjyyden esteet ovat suuret enkä tietenkään voi syyttää muita kuin itseäni. Vuosi sitten ajattelin ottaa yhteyttä ripeään paikkakunnalle ilmestyneeseen kuuluisaan yrittäjään, Martti Vainioon, joka järjestää moottorikelkkasafareja. Ajattelin, että voisimme olla jonkun reitin varrella ehkä hieman kiinnostavana ilmiönä. Ajatuskin moottorikelkoista oli liikaa ekokylän syvänvihreille jäärille, joilla on kummallisia symbolikysymyksiä ja päähänpinttymiä. Itsellä ei ole enää ruutia tehdä mitään, mutta sitä ei sallita toisillekaan. He ovat maalanneet itsensä nurkkaan.

Ilmainen syntti

löytyy osoitteesta: http://www.earpower.com/download.htm . Vaikka nämä lapset naapurustossa eivät olekaan luovuuden mallikappaleita, sain heidät kokeilemaan eri ääniä, joita syntillä voi tuottaa ja äänittää samalla tietokoneen ääninauhurilla. Ääniä on erittäin paljon. Tulos kuulostaa ihan mukavalta. Itse en osaa soittaa; varmaan syntillä voi pimputellakin (hiirellä), mutta sillä voisi tehdä kaikenlaisia tehoste- ja trikkiääniä, jos saa lapset tekemään pieniä äänitettyjä tarinoita. Ajattelen vaikkapa koulukäyttöä. Toinen poika sai tallentaa äänityksiään ja sai samalla käyttää ehkä ensi kertaa elämässään parhaillaan opettelemaansa kirjoitustaitoa. Tietokoneella värkkäämällä voi ikään kuin varkain saada lapsi käyttämään kirjoitus- ja lukutaitoaan kommunikaation välineenä.

En ollenkaan pyri tämän assistenttini seuraan, oikeastaan päinvastoin, mutta en ole häntä viitsinyt poiskaan ajaa, kun hän niin tohkeissaan tulee huoneeseeni. Kysyin aamulla, että vieläkö isäsi on täällä. Se lähtee huomenna, onneksi, oli vastaus. Miksi onneksi, kysyin. Kun se yrittää aina tehä minun kanssani asioita. Tasan ei käy onnen lahjat. Isäparka, joka asuu Italiassa ja yrittää pitää kontaktia poikaansa ja poika hakeutuu minun seuraani, joka en seurasta erityisemmin välitä. Samoin oli joulun aikaan, kun isovanhemmat olivat täällä, poju pyrki aina tänne.

Jospa naisetkin pyrkisivät seuraani yhtä innokkaasti kuin pienet lapset, jotka näkevät karhean charmini. Minulla olisi kosolti annettavaa, enkä ole mielestäni vielä saanut kiintiötäni täyteen parisuhdemarkkinoilla. Ongelma vain on, että ovikelloa he eivät tule soittamaan ja tarjoutumaan kovin usein, vaikka on sellaistakin sattunut.

Suksien voitelu

on ratkaistu ongelma, mikäli uskoo Keskisuomalaista, jossa kerrottiin teipistä, joka kiinnitetään suksien pohjaan lipsumista estämään. Paras keksintö aikoihin. Hiihtävä kansa on vieraantunut vanhasta hyvästä liikuntamuodosta juuri pito-ongelman takia. Varsinkin lasten suksissa pito on käsittääkseni ongelma, kun he ovat kovin keveitä.

Minä kuulun siihen sukupolveen, joka häpeäkseni hiihti vielä alakoulussa isän tekemillä mäystinsuksilla, joita paahdettiin ja joita laitettiin ties mihin paininpuihin ja nurkkiin jalkavuuden ja nokan saamiseksi. Minun sukseni olivat vielä selvästi eripariakin. Hävetti huonommuuteni kylän lapsien rinnalla. Kohta sain onneksi oikeat sälesukset, joissa oli metallisiteet, mutta voi häpeää taas, Voitto-lukot, joita yleisesti pidettiin huonoina.

Olin kova poika hiihtämään, mutta omalta tyttäreltäni pilasin hiihtämisen ilon, kun nauroin hänen kaatuilemiselleen, nauroin ja kirosin, kun hän oli niin kömpelö, vaikka se oli ilmeisesti liikaa luistavien muovisuksien vika. Sen jälkeen hän ei suksiin koskenut ja uudet varusteet jäivät käyttämättä. Nyt hän aikuisena on uudestaan kiinnostunut ja tässä voi pitoteippi tulla apuun, ettei kokemuksesta tule yhtä traumaattinen kuin lapsuudessa. Hiihtäminen on hauskaa.

Vankilassa

istuva Kari Uoti on kirjoittanut muistelmiaan. Talousrikolliseksi tuomittu juppi ei välttämättä herätä sympatioita, mutta hän kirjoittaa hyvin ja sympaattisesti.

Saa vaikutelman, että nuori juppi ei oikeastaan tehnyt muuta virhettä kuin, että astui vakiintuneiden saalistajien varpaille ja suututti heidät.

Uotilla on sekä oikeustieteellinen että kauppatieteellinen koulutus. Hän antaa raadollisen kuvan tuomareista ja oikeuksista. Tuomareiksi jäävät hänen mukaansa pääsääntöisesti vähemmän pystyvät keskinkertaisuudet, jotka virkaiän myötä pääsevät merkittäviin asemiin.

Olen vasta kirjan alussa. Uoti kirjoittaa kuinka hän työuransa alussa pankin lakimiehenä oli tuhoamassa maksunsa hoitanutta ja niska limassa töitä paiskovaa kaivinkoneyrittäjää, kun pankinjohtaja halusi saada asiakkaan kaluston tuttavalleen. Varmaan vain yksi sadoista vastaavista esimerkeistä.

Hän kertoi kuinka pankki oli lainoja myöntäessään tehnyt sellaisen sopimuksen pienellä painettuna tietenkin, että kaikki sakkokorot menivät aivan kohtuuttomuuksiin. Hänen esimerkkinsä pienen ja ahkeran yrittäjän toivottomasta kamppailusta oli tunteita herättävää. Oikeus ei millään tavalla auttanut kohtuullisuuteen vaan noudatti sopimusta. Talousrikollinen saattaa olla tärkeällä asialla. Vanha sananlasku, laki on kuin se luetaan, pitänee paikkansa.

Muistan omalta osaltani yhden tapauksen, joka liittyi kohtuullisiin vuokriin ja asunto-oikeuteen. Se tapahtui joskus 73. Asuimme Tampereella Koulukadun varrella yksiössä, jossa oli kiskurivuokra, jota omistaja aikoi vielä korottaa. Vein korotuksen asunto-oikeuteen, mutta en osannut hakea näyttöä, että vuokra olisi kohtuuton, kun muutkin vuokranantajat perivät korkeita vuokria.

Muutimme Helsingin seudulle. Joskus vuoden päästä tuli muistaakseni eräänlainen vuokrasäännöstely ja määritettiin kohtuuvuokrat. Muistan nähneeni, että Tampereella maksamamme vuokra meni reilusti yli rajan. Olin ollut oikeassa, mutta en ollut pystynyt sitä osoittamaan. Sen jälkeen asunto-oikeudet pystyivät hakemaan tukea taulukoista. Sanottiin, että sinänsä tämä vuokrasäännöstely aiheutti paljon hallaa, mutta se on jo toinen juttu. Asuminen muutenkin Suomessa on se järjestelmä, jonka avulla ihmiset pidetään kurissa ja nuhteessa, eräänlaisessa velkaorjuudessa. Kun nyt olen astunut vähän kuin systeemin ulkopuolelle ja asuminen ei juuri maksa, pärjään mainiosti tekemättä ansiotyöt?. Elintasoni on varmaankin yhtä hyvä, jos ei parempikin kuin jos olisin siinä kuuluisassa oravanpyörässä.

Olen juuri lukemassa Uotin Salon Seudun Sanomien valtauksesta, joka kertoo kulissien takaa kuinka perinteinen maaseutukaupungin valtaeliitti sumutti ja petkutti pieniä osakkeenomistajia. Olen oikeastaan yhtiönvaltaajan puolella.

Saatanan bloggeri, joka edelleen temppuilee ääkkösten kanssa. Tuntuu, että se tunnistaa ne vasta kun niitä on kerran korjattu, outoa.

Kivi

Jos olisimme astuneet likan eteen mustassa verkatakissa ja olisi kello pullistanut liivimme taskua kuin pulski huhtanauris, avain vielä kilkahdellut ketjuissa ja hopeahelainen piippu ryöhännyt hampaissamme, niin olisipa koira vie! tullut asiastamme sekä munia että poikasia.”

Albina oli Aleksis Kiven suuri rakkaus, todistelee vakuuttavasti Anja Kauppala kirjassaan. Kivi on pseudo - AT –miehen prototyyppi, jolla on puutteita, mutta joka sisältä on puhdasta kultaa. Kirjassa esitetään uskottava teoria suuresta, onnettomasta rakkaustarinasta ja väärinkäsityksistä. Aleksis oletti, että tyttö oli upporikkaasta perheestä ja että hän loppujen lopuksi ylenkatsoi köyhää runoilijaa, vaikka olikin uskotellut olevansa tämän muusa vuosien ajan.

Albinan kautta, Kauppalan teorian mukaan, Kivi oli päässyt maistamaan yläluokan kulttuuria, omaksumaan maailmankirjallisuuden helmiä. Hän oli kuvitellut löytäneensä hiljaisessa tytössä sielun kumppanin. Kumpikin oli hermostolliselta rakenteeltaan heikko. Albina kärsi 1800-luvun naisten ”neuralgiasta”, mikä ilmeni kipuina, ei niinkään hysteriana. Hänestä tuli morfinista ja opiumista riippuvainen, koska niitä oli saatavilla ainoina tehokkaina kipulääkkeinä. Aleksis oli masentunut ja laiminlöi itseään jo ennen läpimurtoaan. Hänessä heräsi toivo uudestaan ja hänestä tuli huoliteltu maailmanmies, mutta kosintaan ei tullut myöntävää vastausta. Hän olisi halunnut perustaa normaalin parisuhteen, rakentaa pesän, mihin kihlattu ei uskaltautunut. Albinan perhe- ja henkilöhistoria oli heikolla pohjalla, hän ei uskaltautunut mahdolliseen kurjuuteen runoilijan puolisona, mutta ei kertonut itsestään ja taustastaan kihlatulle. Nuorten rakkauden tiellä olivat esiteollisen yhteiskunnan jännitteet ja taloudellinen turvattomuus.

Tämän aamun uutisaiheita:

Bushin esittämä uusi avaruusohjelma on jotakin muuta kuin Clintonin hallinnon yritys rukata terveydenhoitoa. Ihmiset ovat turhia kohteita kansallisille projekteille. He pysyttelevät täällä kovin lyhyen ajan, eivät osaa hoitaa itseään. Parempi on, että he kuolevat pois ajoissa.

Avaruus on jotakin ylevää, ajatonta ja pysyvää. Sodassakin joudutaan tekemisiin likaisten pienten ihmisten kanssa, se on epämukavaa eikä siitä ole suureksi ohjelmaksi kansan innostamiseksi.

Hiilidioksin vähentämisessä ei ole tarpeeksi hohtoa. Sairauksia vastaan taistelemisessa ei myöskään. Vaihtoehtoisten ja hajautettujen energiamuotojen kehittäminen on liian epämääräistä ja turhaa, kun fuusioenergia kuitenkin tulee tuottamaan ylenpalttisesti, kun öljy joskus loppuu.

Kilpavarustelussakaan ei ole mieltä tänä aikana, kun ei löydy vastustajaa. On löydettävä jotakin tarpeeksi tuhlaavaa ja suurta. Ratkaisu on uusi avaruusohjelma.

Muita uutisaiheita: Valtion työpaikkojen hajasijoitussuunnitelmat, D-vitamiinien mahdolliset puutokset, veden kovuus sydäntautien synnyssä. Odotetaan vielä seksiaddiktioaihetta kunhan nostalginen Käytöskukka on saatu lähetettyä.

Luin Juuso Hyvärisen

kirjoituksia tietotekniikasta ja kirjoittamisesta. Suhtaudun pelonsekaisella kunnioituksella perinteisiin ohjelmointitaitoisiin nörtteihin, joiden osuus mielestäni on huomattavasti vähentynyt blogiyhteisössä tänä aikana, kun olen ollut mukana. Päiväkirjamainen yleiskirjoittaminen on lisääntynyt ja tekninen testaaminen ja siitä tiedottaminen vähentynyt. Hyväristähän minäkin voin ymmärtää vaikka hän käsitteleekin joskus tietotekniikkaa.

Itse edustan näkemystä, että jokaisella on asiaa nettiin, vaikka ei asiaa juuri olisikaan. Olen tottunut aina olemaan keskinkertaisuus lahjoiltani. Minulle on tärkeää kirjoittaa joka päivä, vaikka se saattaakin ärsyttää. Pyrin kuitenkin, että subjektiivisuudessani olisi aina jotakin yleistettävää, vaikka sormitunnusta on aina kyse.

Yksi suurimpia voittojani kirjoittajanurallani, vaikka täysin ansaitsematon, on että tämä blogi on linkitettynä Matin uudessa blogissa Taantumuksen Torvi kaikkien filosofisten linkkien ja Tommin kera. Vaikka se sieltä kohta häipyisikin, se on siellä ollut! Kylläpä arvostus maistuu makealle.

Keskustelevuus on yleinen ongelma. Epäilen, että Pinserin uusi keskustelufoorumi ei taida innostuttaa. Keskustelua on ollut mahdollista käydä monien blogien kommenttiosastoilla, mutta se on aika lailla jäässä useimmiten. Jotkut ovat tyytyneet kohtaloonsa, toiset vielä jaksavat ihmetellä. Minusta keskustelua on paljon vaikka sitä on rivien välissä. On paljon teemoja joihin törmää ja ne jäävät ainakin hetkeksi soimaan päähän, keskustelua sekin.

Teen havaintoja niistä vähistä kontakteista, joita minulla tällä hetkellä on. Yhteisössä asuva pikkupoika käy edelleen päivittäin vierailemassa. Hänellä oli eilen mukanaan Pikku-G:n cd, jossa oli muutama kappale videollakin. Poika järjesti esityksen, jossa hän tanssi videon tahdissa, huoneessa oli vilkkuvia valojakin. Se oli selvästi hänelle mieluista toimintaa, joka varmaan erosi päivittäisestä kirjainten ja numeroitten kanssa puuhailusta, johon hän ei tunnu tuntevan minkäänlaista mielenkiintoa. Hänellä on lisäksi paha puhevika, änkytys, vaikka hän saa itseänsi ilmaistuksi oikein hyvin. En tiedä hänen päivittäisestä elämästään juuri mitään, koulusta hän sanoo kuitenkin tykkäävänsä.

Soitin myös kysyäkseni oman lapsenlapseni menestyksestä koulu-uransa alussa. Tänään on ensimmäinen pitkä jakso vieraitten parissa. Nyrkit eivät olleet puhuneet alkuviikosta, helpotus sinänsä. Hän oli jopa kävellyt käsikädessä toisen ikäisensä kanssa. Liikuttavaa.

En mennyt neuvomaan tytärtäni pojan kasvatuksessa, vaikka olin aikonut. Kiinnitin huomiota, että poikaa neuvottiin lyömään elotonta esinettä, jos hän oli vaikka kompastunut johonkin. Sillä sai huomion johonkin muuhun ja itkun lakkaamaan mutta se on Pyrrhoksen voitto, koska se opettaa suhtautumaan agressiivisesti ja pitämään kompastumista jonkun toisen syynä. Juttelin asiasta eilen yhden pienen lapsen äidin kanssa ja hänellä oli aivan sama kokemus omassa parisuhteessaan. Minä en tuollaista lyömistä ole opettanut tyttärelleni, en ainakaan muista, epäilen kyllä ex. vaimoani. Pieni juttu sinänsä, mutta olisi voinut olla edesauttamassa, jos pojasta olisi tullut nyrkkisankari, ...koputan puuta.

Ideoita saa kävellessä

Tämä on ollut mielessäni ennenkin. Se koskee kirjoja verkossa.

Jo varmaan kymmeniä vuosia kirjoja on ladottu tietokoneladontana. Kirjojen täytyy olla jonkinlaisina tekstitiedostoina kustantajilla. Tuskin he niin pöljiä ovat, että nämä sitten hävittävät. Muistan kuinka Jan Myrdal oli edelläkävijä jo kauan sitten. Tuskin oli vielä edes pc-koneita, kun hän kirjoitti kirjansa tiedostoon ja lähetti ne sähköisessä muodossa kustantajalle. Hän oli aikansa legenda.


Myrdal on muutenkin tekniikasta kiinnostunut ja on varmaan Ruotsin, jos ei maailmankin kuuluisimpia mekano-poikia. Hänellä oli kellarikerroksessaan hienoja mekano-rakennelmia.

Asiaan palatakseni: Luulisi, että näistä kustantajien kirjatiedostoista voisi kukin kustantaja perustaa sähköisen arkiston. Se voisi olla jopa lakisääteinenkin. Sieltä voisivat kaikki tiettyä aikaa vanhemmat (esim. 10 v.) kirjat olla ladattavissa pienellä rahalla, nuoremmat vähän isommalla, kuitenkin niin, että paperiversio pysyy hengissä. Keskimääräinen kirja on kuollut jo muutaman vuoden jälkeen eikä varmaankaan tuota kenellekään. Näin ne tuottaisivat varmaan enemmänkin ja pysyisivät hengissä.

En ole perehtynyt Amazon-kirjakaupan toimintaan. Luulisi, ettei systeemin tarvitsisi olla hirveän kallis ja kaupallinen. Käyttö-tai kuukausimaksut ainakin peittäisivät kulut. Eihän kirjaa ole välttämättä kovin mukava lukea näytöltä, onhan tietysti niitä lukulaitteitakin. Toisaalta ei se kovin epämukavaakaan ole, fonttia voi suurentaa, jos on huononäköinen. Entä jos sen kirjan saisi vaikka tv-ruutuun tai laserheittimellä seinälle ja voisi lukea nojatuolissa, sohvalla tai sängyssä. Minusta jo tuollainen lukulaite, johon linkkasin jokin aika sitten on mukava.

Kun ajattelee mitä bittimääriä jo nyt liikutellaan netissä kuvien ja musiikin siirrossa, tekstitiedostot ovat pikkuperunoita niitten rinnalla. Varmaan kuvia sisältävät kirjatkin liikkuisivat verkoissa, mutta tavallinen kirja olisi helppoa kamaa.

Vanhojen kirjojen tarjonta jossakin Projekti Runebergissa tai Projekti-Gutenbergissa ei ole päätähuimaava. Niitten digitalisoiminen on kallista.

Tämän ei tarvitsisi olla kirjastojen kuolemaksi. Niillä on varmasti tehtäväkenttää silti. Sähköiset kirjat toisivat painetun sanan vammaisille, vanhuksille ja etäällä asuville.

Ajattelen näitä asioita samalla kun luen, kuinka palvelut maaseudulla heikentyvät. En paljoa kulje junalla, mutta silti tieto kirvelee, että Haapamäelläkään ei enää kohta ole miehitystä asemalla. Lipunmyynti lakkaa sielläkin. Haapamäen kansanedustaja Oinonen yrittää taistella kotiasemansa puolesta samoin kuin hän yrittää pitää kylässä lukiota, jolla on pitkät ja arvokkaat perinteet. Hän on järjestänyt lukion kehittämisseminaarin. Paikallislehdessä tätä lukion lakkauttamista on paljon puitu.

Haapamäeltä kotoisin oleva elokuvaohjaaja Kassila olisi halukas avittamaan ja hän on myös esiintynyt lehdissä. Kassila on mukana puuhaamassa lukiosta elokuvaan erikoistunutta ja paikkakunnalle elokuvajuhlia. Kunnan päättäjien on samalla pidettävä rahapussi tiukasti nyöritettynä ja tuki on ollut niukkaa. Syntymäpäivähaastatteluissaan Kassila on kertonut, että esimerkiksi hänen kotikuntaansa Vantaalle elokuvajuhlat otettaisiin ilomielin.

En voi

mennä mukaan koko viikon kestävään keskusteluun ekokylän tulevaisuudesta. Olen ollut mukana niin monessa vastaavassa ja joutunut pettymään tuloksiin. Pientä kehitystä tietenkin tapahtuu, mutta minun on tällä hetkellä vaikeaa kuvitella, että mitään uutta syntyy näillä eväillä tai, että edes vanhoja toimintoja ylläpidettäisiin kunnolla.

Meidän ihmisillämme ei ole näkemyksiä, ei tietoa eikä tarmoa tarpeeksi. Olemme tuomittuja kitkuttamaan tällä tavalla eteenpäin. Yhteiskunta takaa minimitoimeentulon, elämä on suhteellisen mukavaa, on toveruutta ja "henkisyyttä" ainakin jonkin verran. Ihan sama se on minullakin. En ole pakotettu hakemaan mitä tahansa työtä. Tämän paikan kehittäminen olisi vain loputonta raadantaa, ilman valopilkkuja, jos siihen ryhtyisin taas. En näe täällä mahdollisuuksia yrittäjyyteen, vaikka se on vain ihmisistä kiinni. Toisenlaisella asenteella ja kapasiteetilla tilanne voisi olla ihan toinen. Masentavaa. Yritän pärjätä liikkumalla, lukemalla ja tekemällä kuitenkin aina jotakin itseni eteen.

Luen Ruokalan ovelta, että Väentuvassa on puhdistamisseremonia. Siinä puhuttiin Savan menetelmistä. Se vielä tästä puuttuu! Sava oli venäläistä alkua oleva, Virossa asuva shamaani, joka kävi täälläkin puolitoista vuotta sitten. Hänellä oli tuikea katse, hänen silmäkulmiinsa oli tatuoitu tummennokset, mikä vielä lisäsi vaikutelmaa. M. ja muutamat muutkin ihastuivat häneen, itse tunsin sääliä ja vaivautuneisuutta, kun kuuntelin hänen mekastamistaan. Jotkut ovat opiskelleet hänen menetelmiään, mutta itse en menisi mukaan mistään hinnasta. Se on tyypillistä new age- kamaa. Kyllähän ihminen saattaa tarvita rituaaleja ja minusta ne ovat ihan ok, niille jotka niistä jotakin saavat. Eihän ne periaatteessa eroa oman uskontomme rituaaleista, jotka ulkoa päin katsottuina ovat ihan yhtä hassuja: Syödään Jeesuksen ruumista ja juodaan hänen vertansa esimerkiksi...

Lapsellista

Seuraan puhelimitse kuinka lapsenlapseni on ottamassa suurta askelta toisten lasten joukkoon. Ruotsihan on perinteisesti ryhmään sosiaalistamisen kärkimaa. Myllyt jauhavat. Minulle ryhmän ensisijaisuutta korostava käsitys on vierasta ja vähän pelottavaa, kun omat sosiaaliset taitoni ovat jääneet heikoille.

Ensimmäisellä viikolla vanhemmat eivät vielä jättäneet poikaa, mutta tällä viikolla se on edessä. Hän on kyllä tottunut siihen eikä huuda heidän peräänsä. Mutta kovasti hän oli tapellut leluista. Poika on vanttera, kyllä hän puolensa pitää. Minua nauratti, kun kuulin tappelusta, vaikka hänen äitinsä mielestä se ei ole naurun asia.

Tilaan kohta liput hiihtolomaa varten laivalle, koska haluan taas nähdä pienen nyrkkisankarin. Otan mukaan toisen misfit -pojan Etelä-Suomesta. Hän soittelee minulle usein ja kähisee puhelimeen: Tule hakemaan minut täältä. En kyllä jaksaisi olla pitkää aikaa toiveitten ja pyyntöjen toteuttajana, potemassa huonoa omaatuntoa, jos ei jaksa ja viitsi loputtomiin.

Aion halkoa siellä taas ison määrän puita, nyt on käytettävissä hydraulinen laite, joka voi kyllä olla liian hidas kärsimättömälle luonteelleni. Käymme katsomassa ja kokemassa pojalle sopivia elämyksiä Keski-Ruotsissa, mikroautorataa, seikkailu-uimalaa, leikkikalumuseota, tiedekeskusta.

Itse tyttäreni meni päiväkotiin vasta kolmivuotiaana ummikkona, mutta oppi puhumaan ruotsia vaivatta. Ensimmäisenä päivänä hän sanoi minulle, kun tulin häntä hakemaan:pappa kommer snart. Rumat sanat hän oppi heti ja pärjäsi ryhmässä, vaikka oli ainoa lapsi. Ei hän kyllä ryhmätöitä koskaan rakastanut sitten koulussa.

Valterilla on pitkät kiharat ja hän on kovasti söpön näköinen. Täällä vaaleakiharainen seitsenvuotias on menettänyt enkelikiharansa ja näyttää nyt tavalliselta pojalta. Kysyin aikaisemmin miten hän kiharoihinsa suhtautuu. Silloin ne olivat ok. Mutta nyt niistä eroon pääseminen oli helpotus, poika myönsi, kun ei tarvitse kuunnella puheita siitä, onko hän tyttö vai poika.

Hän innostui kovasti jatsilta kuulostavaan räppäämiseen ja äänitti esityksiään tietokoneen nauhurilla. Hän haluaa, että laittaisin hänen kappaleitaan cd:lle, kuten olen kertonut tehneeni ex. avoperheen nuorimmalle, joka myös kuusivuotiaana kuvitteli olevansa tähti ja teki monia kappaleita räp-tyyliin.

Olen seurannut mielenkiinnolla kuinka vastenmielisiä koulutyyppiset opiskeluohjelmat ovat näille pienille pojille, joilla tietenkin on henkilökohtaisia eroja. Jotakin puuduttavaa on koulun tyylissä keskittyä kirjaimiin ja numeroihin kohteina sen sijaan, että ne olisivat kommunikaation välineitä.

Kuuntelin eilen illalla radiota, missä kolme vanhaa partaa keskustelivat maailmasta: Linkola, Paloheimo ja Haavikko. Oli se valitusta ja maailmanlopun varmuutta. Varmaankin, kun tulemme vanhoiksi ja tajuamme oman loppumme lähestyvän, haluamme alitajuisesti, että tätä maailmaa ei jäisi muillekaan. Eivät konservatiivit olleet tietenkään yksimielisiä. Jokaisella oli omat keppihevosensa. Haavikko puhui median ydinryhmien hegemonia-vallasta, Paloheimo uskoi tekniikan mahdollisuuksiin ja Linkola oli itsensä. Laitoin edellisen postauksen alkuun Pol-Pot-lisäyksen hänen nimeensä sen kunniaksi.

Maailmantilaa voi myös katsoa myönteisin silmin. Vaikka paljon ikävyyksiä tapahtuukin ja uhkakuvia on riittämiin, on paljon hyvääkin. Yksinkertaisia totuuksia ei ole. Globaalissa maailmassa tunne kaikesta dramaatikasta tiivistyy ja ahdistaa.

Tuosta Pol-Potista tulee mieleen ruotsalainen Jan Myrdal, joka varmaan vieläkin puolustaa tämän hirmuhallintoa ja yritystä muuttaa väkivalloin kaikki yhdellä kertaa, kuten Linkolakin propagoi. Myrdal kirjoitti vielä vuosia palstallaan Folket i Bild -Kulturfronten kuinka erinomainen oli punakhmerien hallinto, vaikka hyvin jo hyvin tiedettiin, mitä se todellisuudessa oli. Kirjoittaa varmaan vielä yhäkin. Hän oli juuttunut nuoruutensa ihanteisiin, kuvaansa kommunistisesta Kiinasta ja siitä kuinka siellä kaikki tuntui olevan järjestyksessä ja järkevää.

Pol-Pot - Linkola

oli Mauno Saaren haastateltavana uskonasioissa. Ohjelma on ollut paitsi kiinnostava myös lattea. Muistan aika vähän antaneen näyttelijä Esko Salmisen haastattelun ja jonkun muunkin vaikutelman. Linkola on niin pelätty ikoni, että Saaresta ei ollut kampoihin pistäjäksi vaan hän oli pelkkä nyökyttelijä. Onhan L. ollut minunkin idolini ja on yhä edelleen, mutta jumalansanaa hän ei puhu.

Luonto on tietenkin suurenmoinen taideteos, josta maallikko pystyy aistimaan ja tietämään vain pienen osan. Mutta luontoon kuuluu lajien häviäminen, on aina kuulunut. En tietenkään ihannoi tuhoa, mutta en osaa olla tuomiopäivän tunnelmissa. Edelleen jokaiselle maailman ihmiselle löytyisi sänkypaikka Uudenmaan läänistä. Kovin mukavaa heillä ei tosin olisi, eikä Uudenmaan luonnosta kovin paljon jäisi jäljelle. Ihmisiä ei oikeastaan ole liikaa ja ihminen on kaiken mitta kuten jo antiikin kreikkalaiset sanoivat. Vaikea minun olisi harkita itsemurhaa jonkin ötökän vuoksi!

Mikä vain on vaihtoehto, loputon raadantako, kulkutaudit, nälänhädät. Minun käsittääkseni elämä on ollut turvatonta ja kurjaa enemmistölle kautta historian. Mikä on se aika, jota Linkola ja muut syvänvihreät ihannoivat? Aina on ollut tietenkin idyllejä siellä täällä, hyvinvoinnin taskuja, mutta muut ovat joutuneet sen maksamaan ja idyllit ovat osoittautuneet lyhyiksi. Linkola leuhkii syystäkin kalastajuudellaan, mutta paljon hänkin saa kiittää sukunsa hänelle antamaa henkistä ja aineellista pääomaa, jonka varassa hän on saanut olla se vaihtoehtohenkilö. Kaikki eivät olisi voineet olla kalastajia toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa, Euroopasta puhumattakaan. Kirjoittihan Linkola kirjaidylliinsä saparopäisistä pikkutytöistään ja uhrautuvasta vaimosta, mutta perhe ei sitä jaksanut.

Itse olen muutaman vuoden ajan tehnyt kohtuullisesti ruumiillista työtä. Mutta en ole sitä koskaan tehnyt pakosta enkä henkeni pitimiksi. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu raataa itsensä loppuun, kun nytkin selkä antaa merkkejään . Kyllähän nämä vaihtoehtoihmiset puhuvat omavaraisuudesta, mutta se on löperyyttä, niin kauan kun on äiti-yhteiskunta joka maksaa. Ei Linkolakaan saa älyllistä tyydytystä pelkästä puolukanpoimimisesta ja kalastuksesta, vaan pitää olla muutakin. Ihminen on sitäpaitsi niin kovin mukavuutta ja nautintoja rakastava, että kuokkaviljelyyn tuskin on vapaaehtoisia, kun siitä kerran on eroon päästy.

Kalastaja oli synkkä ja masentunut. Hymy vilahti vain muutaman kerran, parhaiten kun puhuttiin kuolemasta, toisen kerran kun hän ivasi "demokratiaa". Silti hän on edelleenkin jollakin tavalla romanttinen hahmo, asuu punaista tupaansa kuten alkuperäisen suomalaisen kuuluu. Hän on jonkinlainen jumalhahmo tai myytti, joka kärsii puolestamme. Huomenna hän on keskustelemassa radiossa puoli kuudelta alkaen. Olisi ihan kiva joskus, että globaalin markkinatalouden puolustaja, oikea vakavasti otettava taloustieteilijä vaivautuisi tai uskaltaisi keskustelemaan hänen kanssaan ihan asiapohjalta. Minä en pystyisi, koska sydämeni alkaisi tykyttää jännityksestä.

Sitten tämä toinen keskustelu fundamentalismista, jossa suuresti arvostamani Panu H. on vastapuolellani. Kyllä minusta fundamentalismi on jotakin muuta mitä kristitty edustaa. Se on kovia asenteita, Raamatun (ja muitten pyhien kirjojen) kirjaimellista tulkintaa. Tämä nuori nainenhan on kuin rippikoulun valistunut ja mukava isoinen.

Se, että olisin samaa mieltä hänen kanssaan useimmista asioista, on toinen juttu. Jo sata vuotta vaikuttaneiden radikaalien teologien ja uskontotieteilijöiden löydöksistä ei rippikoulussa juuri kerrota. Ei niistä paljoa saarnoissakaan puhuta vaan se on sitä valtavirtaa, jota tämä tyttökin mielestäni edustaa. Tietenkin sellainen julistus on kliseistä ulkopuolisesta, mutta varmaankin kun siihen pääsee sisälle, asia on toinen. Kyllä minuakin monet fraasit ärsyttävät uskonnollisessa kielenkäytössä.

Mutta tämä tyttö kirjoittaa pirteästi ja vähän kärjekkäästi. Hän tuntuu rehelliseltä. Minusta on hienoa tapa millä hän kertoo ajatuksistaan esimerkiksi lihavuudesta ja lihallisuudesta ja monista tunteista, joita niihin liittyy. Kyllä siihen on mahdollista samaistua minunkin. Ihan hienoa, että blogaajien joukkoon tulee lisää naisia, jotka osaavat tunnelman nostattamisen taidon, sen aristotelisen tarinan kertomisen ikeen, josta Menopaussin Meakin niin kauniisti kirjoitti.

Mielenkiintoista muuten, vähän tuntuu siltä, että Panu paljastaa partiopoikamaisen ihanteellisuutensa. "Ei normaalikristitty niin pimeä ole". Minä taas olen kyynikko, jonka mielestä hän on paha, oikeastaan aivan luterilaisessa mielessä, kaikkeen pahaan pystyvä, oikea paskasäkki.

Runebergista

puhutaan aamuohjelmassa. En ole aikomuksistani huolimatta perehtynyt hänen runouteensa, mutta tein saman havainnon kuin MA Numminen, että hänen ruotsinkielisiä runojaan on jopa helpompi ymmärtää kuin erikoisia suomennoksia. Hirvenhiihtäjät on teos johon aion tutustua joskus paremmin, kun kirjahyllyssäni ovat hänen kootut teoksensa ruotsinkielisinä. Siinä on kuulemma moniakin kiinnostavia teemoja.

Mannerheimin elämänkerta, Tsaarin upseeri antoi selvityksen siihen, miten kirjailija tuntui tietävän tarkkaan mitä sanottiin ja tunnettiin sata vuotta sitten. Ihan niin tarkkoja eivät muut lähteet totutusti ole. Tämä olikin kirjailijan vapaudella tehty ja oikein onnistunut. Historialliset faktat olivat varmaankin kohdallaan. Siinä oli human interestiä, jota joku tietysti pitää juoruiluna ja ihmissuhdetöhkänä, mutta tuollainen historiankirjoitus on ainakin minun makuuni. Kirja ei kertonut pelkästään Mannerheimistä vaan koko ajasta, Suomesta Venäjän osana, sortokaudesta ja kaikesta muusta tavalla, joka teki historian eläväksi.

Katsoin kristityn viimeisimmänkin postauksen. Sehän on ihan tavallista (korkeakirkollista?) kristillistä ajattelua, ei mitenkään radikaalia mihinkään suuntaan. Fundamentalistit ovat ihan erikseen. Tämä tyttö ei ole mitenkään erityisen julmakaan. Hänellä on oikeus uskoa konkreettiseen taivaaseen, vaikka varmaan jo sadan vuoden aikana on esiintynyt teologeja, jotka pitävät näitä asioita enemmän symbolisina. Jos ne ovat kuvainnollisia, ne ovat samanlaisia myyttejä ja arkkityyppejä kuin lukemattomat muut.

Olemme varmaan kaikki joutuneet keskimääräisen luterilaisen indoktrinoinnin kohteiksi jo koulussa, ja se tekee meidät vähän yliherkiksi, kun aikuisina joudumme uudelleen tekemisiin saman kanssa. Asiat ovat aina vähän monimutkaisempia kuten hyvyys ja pahuuskin. Siinä taitaa olla selitys muutamien blogaajien hyökkäyksiin nuorta naista kohtaan.

Sinänsä mukavaa,

että blogimaailmassa debatoidaan, mutta eihän tämä kristitty ole edes fundamentalisti vaan suhteellisen normaalin vireä nuori nainen. Enkä usko ollenkaan, että kyseessä on feikkaus. Ainakin se olisi äärimmäisen taitavasti tehty.

Kristityillä on useinkin omahyväinen asenne, mutta kuka ei joskus syyllisty itsensä paremmaksi tuntemiseen, heittäköön ensimmäisen kiven.

Jotenkin on kovin ahdasmielistä ryhtyä hyökkäämään jokaista naisenpuolta vastaan, joka uskaltaa olla kärkevä. Sovinismia se taitaa olla ja feministit oikeassa. Vaikka joku Hapuli joskus saarnaa ja niputtaa, hän on kuitenkin varsin taitava kirjoittaja asialtaan ja tyyliltään ja jutut ovat nautittavia. Sinänsä kyllä kärhämät ovat mukavia ja toivon niitä lisää. Jos nyt toiselle tyyliniekalle, Panulle sallitaan örveltämiset, miksei sitten muille.

Mannerheim, Tsaarin upseeri

on nyt lukuvuorossa. Kirjailija on Robert Brantberg. Oikein mielenkiintoinen elämänkerta, joka kertoo M:n lapsuudesta ja virkaurasta, mutta myös hänen henkilökohtaisesta elämästään ja Venäjästä, Suomesta ja Euroopasta tuona aikana, jonka tapahtumat sitten vaikuttivat maailmansotiin ja koko meidän aikaammekin.

Elämänkerrat ovat olleet mielilukemistani jo pitkään ja voittavat romaanit. Löysin jätepaperilaatikosta Eeva-lehden viime vuodelta. Siellä oli parikin kiinnostavaa juttua. Toinen oli lääkäri Antti Heikkilän haastattelu, jossa hän esitti omalaatuisia mielipiteitä rasvoista ruokavaliossa, perunan ja hiilihydraattipitoisten ruokien haitallisuudesta. Toisessa jutussa, joka paremmin sopii tähän teemaan haastateltiin, minulle tähänasti tuntematonta kirjailijaa, Pepi Reinikaista, joka on lanseerannut elämänkaarikirjoittamisen idean. Se on tosi mielenkiintoinen juttu. Itsekin uskon kirjoittamisen terapeuttisuuteen; olen harrastanut sitä jo monta vuotta ja mielestäni sitä pitäisi edistää. Blogit olisivat oiva kanava. Miksei esim. kansalaisopistoissa voisi olla blogikirjoittamisen kursseja?

Ajattelin asiaa, kun pitkästä aikaa kävin torstaisessa yhteisökokouksessa, jossa oli vain muutama osanottaja. Kuulin kaikuja konflikteista. Meillä on paljon nuoria ihmisiä, joilla on vaikeita olemassaolon kysymyksiä ratkaistavana. Miten auttaa heitä, kun todellista luottamusta uskoutua, ei oikein ole. Ongelmat näkyvät sitten päättämättämyytenä, vegetoimisena ja arvojen kieltämisenä. Kirjoittaminen olisi yksi mahdollisuus terapiaan.

Yhteisöllistä elämää

näytettiin eilen illalla tv-dokumentissa. Eräs "harmaista panttereista", Arja oli samalla tavalla ilahtuen nähnyt ohjelman.

Oli mukavaa nähdä kuinka käsivaralta filmatusta videosta oli tullut varteenotettavaa dokumenttia, aivan samoin kuin verkkopäiväkirjoistakin. Ihmiset olivat perussuomalaisia. Tuntuu kuin me olisimme hyvää vauhtia kansainvälistymässä. Vaikka kotikutoisuus näkyy edelleen, tuntuu kuin yhteisöllisyydestä olisi tulossa entistä tärkeämpää, eikä se välttämättä ole enää tukahduttavaa ja yhtenäiskulttuurillista. Ei se ole sitä enää maallakaan.

Transhumanismi

on lopultakin selvinnyt minulle Hesarin artikkelin ansiosta. Nyt voin vähän ymmärtää tätäkin keskustelua. Kyse on ehkä vanhasta kunnon koneromantiikasta.

Kun ajattelee taaksepäin, mitä silloin ennustettiin tapahtuvan vaikka vuosituhannen vaihteeseen mennessä, paljon meni vikaan. Elämä ei tullut onneksi samalla tavalla koneiden varassa olemiseksi kuin uskottiin. Periaatteessa elämä ei muuttunut. Sensijaan tietokonetekniikkaa ei oikein osattu ennakoida.

Jotenkin tuntuu, että taaskin villeimmät unelmat saattavat mennä vikaan, mutta kiehtovaa on kuitenkin lukea populaarisia esityksiä tulevaisuuden mahdollisuuksista. Yritän ymmärtää maalaisen Jukolan Timon järjellä monimutkaisia asioita.

En ole koskaan ollut oikein matemaattisesti enkä loogisesti lahjakas. Opiskellessani yhteiskuntatieteiden alkeita 60-luvun lopulla, oli vallalla amerikkalaistyyppinen tilastotieteeseen ja tilastoanalyyseihin perustuva tiede. Oliko se nyt sitten sitä positivismia. Joku J-P Roos kirjoitti vaikeasti käsitettäviä polkuanalyyseihin perustuvia kirjoja. Miehestä tuli sitten melkein päinvastaista. Hän on kiinnostunut elämänkerroista ja päiväkirjoistakin.

Yritin osallistua sen ajan tietokoneohjelmointikursseihin, aika laihoin tuloksin. Vasta paljon myöhemmin, joskus 80-luvulla opin tekemään toimivia, yksinkertaisia basic-ohjelmia.

Graafiset käyttöliittymät olivat muittenkin kuin Jukolan Timon pelastus. Olisi ollut vaikea oppia käyttämään ohjelmia ilman niitä. Vielä pc-tietokoneitten alkuajan dos oli meikäläiselle liian monimutkaista. Tosin silloin ei niihin tietokoneisiin ollut edes varaa. Ennen pc:itä puhuttiin jo kotitietokoneista ja silloin niitten ohjelmointi oli tärkeää. Nyt ohjelmointi on painunut taustalle asiantuntijoitten puuhaksi. Samalla tavalla jokin nettisivujen koodaus on edelleen jonkinlainen munkkilatinaan vihkiytyneen aatelismerkki, vaikka editoreillakin pärjää pitkälle. Blogitekniikka on vielä askel tästä pidemmälle, kun ei tarvitse osata edes siirtää tiedostoja ja osata niitä sijoitella. Kunpa tulisi vielä kehittyneempiä blogipohjia.

Sama analogia pätee varmaan myös pelien tekemiseen. Olen yrittänyt ladata game-maker -nimisen pelinteko-ohjelman parikin kertaa, mutta se on jotenkin kadonnut. Minussa näissä anglosaksisissa opetuskäyttöön soveltuvissa ohjelmissa muutenkin on mukavasti mallinnettu erilaisten harjoitusten laatimista. Luulisi, että niistä olisi suuri apu kenelle tahansa opettajalle. Keskustelin sähköpostitse lexia-nimisen ohjelman ruotsalaisen tekijän kanssa ja hän oli sitä mieltä, että "seikkailutyyppisillä", avoimilla opetusohjelmilla ei ole kysyntää. Ehkä ei olekaan Suomessa ja Ruotsissa, mutta näyttää niitä maailmalla olevan jo ilmaisohjelminakin.

Kuusikymmentäluvulla Tampereen yliopistossa oltiin vielä reikäkortti- ja reikänauha-ajassa. Opiskelijan ammattitaitoon kuului osata käyttää isoja IBM:n laskevia lajittelijoita, joita ohjelmoitiin laittamalla piuhoja tiettyyn järjestykseen. Olin joskus jopa neuvomassa pientä opiskelijaryhmää niitten käytössä. Siinä kohtasin (valitettavasti) ex. vaimonikin.

Tehtiin survey-tutkimuksia ja opittiin tekemään kyselylomakkeita ja tilastoimaan tietoja. Opiskelija saattoi saada käsityksen, että kun hän osasi tehdä faktorianalyysin, hän oli täysinoppinut yhteiskuntatieteilijä. Ja varmasti monesta tulikin. Itse en ollut kovin hyvä sellaisessa. Tilastotiede oli liian vaikeaa. Toisaalta en ollut kiinnostunutkaan.

Muistan kuinka opettajissa ja opiskelijoissa herätti suuren innostuksen, kun tuli kirjoituskoneen kokoisia tieteislaskinta muistuttavia vehkeitä, jotka laskivat tilastollisia tunnuslukuja hujauksessa. Nyt niitä paljon kehittyneempiä ohjelmia jaetaan ilmaistavarana netissä ja joka tietokoneessa on sellainen, eikä elämä ole paljon helpottunut. Laskimien, sähkökirjoituskoneitten ja tekstinkäsittelykoneitten aika jäi lyhyeksi. Laskentakeskuksessa oli muistaakseni Elliot-niminen tietokone, joka pian kannettiin pois uusien jättiläisten tieltä. Ehkä kaikkia rumiluksia ei ole romutettu. Toivottavasti niitä on jäljellä joissain tekniikan museoissa.

Luin lehdestä kuinka vielä tuli uusia, suuria keskustietokoneita, muistaakseni UNIVAC-niminen, joita myyvän firman Suomen toimitusjohtajana oli serkkuni. Siihen liittyi käsittääkseni myös jokin miljoonaskandaali, jonka sisältöä en muista. Olen tavannut serkkuni vain kerran aikuisena. Muistan kysyneeni häneltä, että mitä nyt kun on tullut sellaisia pöytämallisia pieniä tietokoneita kuten Nokian Mikro-Mikko, miten käy suurten koneitten. On kyse aivan eri asioista, niistä ei voi puhuakaan samana päivänä, serkkuni vastasi. Hän oli vielä mukana jossakin asiantuntijoiden ryhmässä joka yritti pelastaa monikansallisen firman.

Rankkoja juttuja

ja omalla nimellä löytyy jo Pinserin listoilta. Käymälä on varmaan yksi rohkeimista. Kirjoittaja vaikuttaa nuorelta runoilija-älyköltä.

Käymme useasti kylällä Tuulikin kanssa. Käyn kysymässä kyytiläisiä, kun hän tietää parhaiten kuka on menossa ja milloin. Siitä saa vähän kyytirahaakin. Hän halusi mennä luovuttamaan verta, kun seurakuntakeskuksessa oli SPR:n ryhmä. Meillä molemmilla oli kulunut kolmisen kymmentä vuotta edellisestä luovutuksesta. Tuulikki oli pitänyt verikorttia lompakossaan koko sen väliajan. Minun korttini on kadonnut.

Luovutus oli aika helppo toimitus. Palkinnoksi tuli pinssi ja kutsu kahvipöytään. Hoitajat juttelivat mukavasti ja pitivät hyvää huolta. Aion taas jatkaa tällaista nyt vähän useammin, varsinkin, kun oma lapsuusperhe alkaa olla kohta kuolemaiässä. Sisaret saivat kymmeniä pusseja, kun he kuolivat maksan toiminnan vajavuuteen vuosikymmeniä sitten. Jos nyt voisi vähän korvata. Tuntui mahtavalta, kun aulassa oli ihan keuruulaisten vilinää. Ehkä sekin on sitä yhteisöllisyyttä.

Yritän tehdä jonkinlaista artikkelia netin ilmaisten opettavaisten ohjelmien tarjonnasta, eri asia saako sitä mihinkään myytyä. Huomasin, että olisin säästänyt aikaa, jos olisin kopioinut ohjelmien latausosoitteet vaikka erilliseen word-dokumenttiin, niin ei tarvitsisi taas avata kyseisiä ositteita. Olen löytänyt jo monta hupaisaa ja opettavaistakin ilmaisohjelmaa. Pari on shareware-ohjelmaakin. Mutta en tosin ole ratkaissut miten maksaa. En ole koskaan maksanut kortilla netissä ja se arveluttaa. Petteri Järvinen tipsasi jossakin, että kannattaa avata erilllinen maksutili ja kortti nettiä varten ja pitää tilillä vain vähän rahaa. Yksi ohjelmista on nimeltään game-maker ja se tuntuu tosi mukavalta. Toinen on ristisanojen laatimisohjelma. Olen löytänyt ilmaisen puhuvan kellon ja -laskimen, joihin saa minkälaiset äänet haluaa. Kellon saa antamaan hälyytyksen, millä tahansa äänitiedostolla. Se edellyttää käsittääkseni, että tietokone on päällä. Tosin monitori voi olla poissammutettuna. Vielä parempi olisi, että kone voisi olla valmiustilassa ja hälyytys laittaisi koneen päälle. Tietokoneella ja netillä on mukava leikkiä.

Hesarissa 2.1. oli ilmoitus tiedonjulkistamisen kohdeapurahoista yksityisille ja ryhmille. Minusta sellainen sopisi Pinserin taustahahmoille tai uuden blogit.fi -sivuston tekijöille. Onhan tässä kyse mielestäni arvokkaasta tiedonjulkistamisesta, tällaisen foorumin luomisessa. Ilmoituksessa sanottiin, että apurahoja myönnetään tietoa popularisoiviin hankkeisiin, tiedonjulkistamista palvelevan työsuunnitelman toteuttamiseen. Hakulomakkeita on osoitteessa www.minedu.fi/tiedonjulkistaminen .

Juoruilua

Luonto oli satumainen, kun pehmeää lunta oli satanut. Tapasin kävelylläni lähellä asuvan pariskunnan, jonka kanssa olemme tuttuja vuosien takaa. Varsinkin rouvan kanssa olemme jutelleet luottamuksellisesti ja nytkin kerroin hauskoja ja liikuttavia tapahtumia pienestä elämästäni ja yhteisistä tuttavista.

Pieneksi on elämä mennyt. Tähän tunnelmaan sopi hyvin toisen kerran näkemäni dokumentti Hugo o Rosa, joka kertoi satavuotiaan sisarusparin elämästä kymmenen vuoden ajalta heidän kuolemaansa asti. He olivat yksinkertaisen puhdassydämisiä ja uskovaisia ja rakastivat syvästi toisiaan. Tällaiset dokumentit vanhuksista kuuluvat jostakin syystä vuodenvaihteen traditioihin.

He olivat eläneet yksinkertaisen ja työntäyteisen elämän, saivat sähkövalonkin vähän ennen kuin joutuivat muuttamaan palvelukotiin. Heillä oli kaunis loppu verrattuna pitkäaikaissairaiden elämään, josta myöskin tuli äsken uusintaohjelma.

Jotakin koskettavaa on ajatella ihmisen elämää, joka sisältä on vahvojen viettien ja halujen riivaamaa ja kuinka jossakin vaiheessa on tehtävä rauha ja myönnettävä tappionsa.

Ihan mukava sattuma omassa pienessä elämässäni sattui eilen, kun ajattelin, että Hesari olisi taas mukava, kun puhelin soi ja siellä oli Hesarin puhelinmyyjä, joka tarjosi aloituspakettia, neljä kuukautta kahden hinnalla.