On se surkiaa, kun kaikkia pitää miellyttää. Pallo hallussa-ohjelman toimitus oli saanut aikaan ohjelman, jolle annan korkeintaan arvosanan seitsemän. Erityinen plussa tuli, että kodanrakentajalle ei annettu tilaa. Mutta missä oli pihvi. Taas uusi toimittajien yhdentekevä pläjäys. Ikävää kuin kohteensa. Seksikkyys ja sähäkkyys puuttuivat.
Missä on kriittisyys, joka tekisi näistä keskiverto-ohjelmista edes katsottavia? Missä on yhteiskunnallinen näkemys? Vain sijoittamalla asiat eri yhteyksiin ja kehyksiin, niistä tulee jotakin, joka panee ajatukset liikkeelle. Tässä ohjelmassa ei ollut yhtikäs mitään. Se kyllä toimi ihan hyvänä matkailumainoksena meille. Jos tuollaisen mainoksen olisi ostanut, olisi saanut maksaa maltaita.
Minä yritän sijoittaa yhteisöasumista konteksteihinsa ja suomalaiseen yhteiskuntaan. On kyse osallisuudesta, aktiivisuudesta ja syrjäytymisestä. Mitä näissä yhteisöyhteyksissä kukoistava huuhaa kertoo yhteiskunnan tämänhetkisestä tilasta! Mutta jos haluaa olla loukkaamatta ketään, eihän sellaisista asioista voi puhua, kun tuo huuhaa on niin laajalle levinnyt, melkeinpä jokaiseen perheeseen.
Impulsiivinen maalainen
30.11.03
Helpotuksen huokaus ja samalla haikeus
täyttää mieleni, kun stilettiä heiluttava pieni, vilkas kaverini lähti äitinsä ja pikkuveljensä kanssa kohti Uuttamaata.
Vaikka kuinka kiinni ripustautuva, lyhytjänteinen hyväksikäyttäjä, jonka välillä epäilen olevan enemmän kiinnostunut rahapussistani kuin minusta itsestäni, samalla hän toi elämääni hurjuutta, yllätyksellisyyttä, fyysisyyttä ja huumoria. Hän ei antanut minun olla hetkeäkään rauhassa. Nyt minulla on oma tilani ja kaikki aika maailmassa, mutta samalla siinä on haikeutta ja kaipuuta yhteisyyteen, jota hänen kanssaan oleminen niin roppakaupalla toi.
Vietimme vuorokauden yhdessä myös nuoremman veljen kanssa. Hänen elämäänsä on astunut säännöllisyys sokeritaudin hahmossa. Se ei ole välttämättä ollenkaan pahasta.
Minua nauratti, kun kuulin myös koulunkäynnistä vapautetun yläasteikäisen isonveljen tuomisista Thaimaasta. Hän oli ollut biologisen isänsä mukana Thaimaassa samalla aikaa, kun toverit puurtavat koulussa. Hän oli ostanut laatikollisen stilettejä, joita hän myy kavereilleen pienellä voitolla. Pikkuveljetkin olivat saaneet omansa ja varsinkin minun lempilapselleni tämä oli erityisen suosittu tuliainen. Hän käytti koko vuorokauden sen kanssa värkkäämiseen. Tappelimme leikisti tuntikausia ja hän piti minua stiletillä aisoissa. Niin hauskaa minullakaan on ollut harvoin.
Isoveli oli jo täällä asuessaan aseisiin fiksautunut. Ollessaan minun kanssani Tukholmassa, hän osti upean viikinkiaseen. Kepin päässä oli kettingillä kiinni oleva piikkipäinen nuija. Hänellä oli ilmakivääri ja jo silloin stiletti ja muita teräaseita. Kerran toisen rantasaunan ikkunat olivat ilmakiväärillä rikkiammutut. Poika vakuutti vakavana, ettei ampuja ollut hän. Tiedän, että hän pystyi vakuuttamaan hyvin aidosti, mutta en silti ole varma ampujasta. Saattoivat ne olla kylän poikiakin. Täältä katosi kolikkokassoista rahaa, pakastimista herkkuja ja lopulta toimistoon murtauduttiin, mutta en vieläkään tiedä pojan osuutta jälkimmäiseen. Isolle veljelle on murrosikäisenä tullut katseeseen ja olemukseen pälyilevyyttä ja tympeyttä. Hän alkoi käyttää tupakkaa ja alkoholia. Hän muuttui kuin yhdessä yössä kiltistä pojasta epärehelliseksi retkuksi. Minäkin ehkä petin, koska en jaksanut enää olla hänen tukenaan. Ratkeaminen tapahtui samoihin aikoihin, kun kielsin häntä tulemasta asuntooni, mutta toisaalta samoihin aikoihin tulivat kaikki murrosiän myrskyt ja koulussa menestymättömyys, enkä ole valmis syyllistämään itseäni. Tein minkä jaksoin tehdä. Minäkin olen vain ihminen.
Toivon, ettei nuoremmille käy samalla tavalla ja yritän parhaani mukaan olla vaikuttamassa positiiviseen suuntaan tulevina vuosina. Lukeminen ja muu keskiluokkainen meno ei ole tämän perheen poikien luontaista toimintaa. Jos pystyn auttamaan, olen tehnyt aika merkittävän panoksen. Jo nyt olen ollut huomaavinani, että alunperin sulkeutuneesta pojasta on tullut paljon avoimempi ja kaikessa hurjuudessaan suorastaan hellä ja epäilen minulla olleen vaikutusta.
Vaikka kuinka kiinni ripustautuva, lyhytjänteinen hyväksikäyttäjä, jonka välillä epäilen olevan enemmän kiinnostunut rahapussistani kuin minusta itsestäni, samalla hän toi elämääni hurjuutta, yllätyksellisyyttä, fyysisyyttä ja huumoria. Hän ei antanut minun olla hetkeäkään rauhassa. Nyt minulla on oma tilani ja kaikki aika maailmassa, mutta samalla siinä on haikeutta ja kaipuuta yhteisyyteen, jota hänen kanssaan oleminen niin roppakaupalla toi.
Vietimme vuorokauden yhdessä myös nuoremman veljen kanssa. Hänen elämäänsä on astunut säännöllisyys sokeritaudin hahmossa. Se ei ole välttämättä ollenkaan pahasta.
Minua nauratti, kun kuulin myös koulunkäynnistä vapautetun yläasteikäisen isonveljen tuomisista Thaimaasta. Hän oli ollut biologisen isänsä mukana Thaimaassa samalla aikaa, kun toverit puurtavat koulussa. Hän oli ostanut laatikollisen stilettejä, joita hän myy kavereilleen pienellä voitolla. Pikkuveljetkin olivat saaneet omansa ja varsinkin minun lempilapselleni tämä oli erityisen suosittu tuliainen. Hän käytti koko vuorokauden sen kanssa värkkäämiseen. Tappelimme leikisti tuntikausia ja hän piti minua stiletillä aisoissa. Niin hauskaa minullakaan on ollut harvoin.
Isoveli oli jo täällä asuessaan aseisiin fiksautunut. Ollessaan minun kanssani Tukholmassa, hän osti upean viikinkiaseen. Kepin päässä oli kettingillä kiinni oleva piikkipäinen nuija. Hänellä oli ilmakivääri ja jo silloin stiletti ja muita teräaseita. Kerran toisen rantasaunan ikkunat olivat ilmakiväärillä rikkiammutut. Poika vakuutti vakavana, ettei ampuja ollut hän. Tiedän, että hän pystyi vakuuttamaan hyvin aidosti, mutta en silti ole varma ampujasta. Saattoivat ne olla kylän poikiakin. Täältä katosi kolikkokassoista rahaa, pakastimista herkkuja ja lopulta toimistoon murtauduttiin, mutta en vieläkään tiedä pojan osuutta jälkimmäiseen. Isolle veljelle on murrosikäisenä tullut katseeseen ja olemukseen pälyilevyyttä ja tympeyttä. Hän alkoi käyttää tupakkaa ja alkoholia. Hän muuttui kuin yhdessä yössä kiltistä pojasta epärehelliseksi retkuksi. Minäkin ehkä petin, koska en jaksanut enää olla hänen tukenaan. Ratkeaminen tapahtui samoihin aikoihin, kun kielsin häntä tulemasta asuntooni, mutta toisaalta samoihin aikoihin tulivat kaikki murrosiän myrskyt ja koulussa menestymättömyys, enkä ole valmis syyllistämään itseäni. Tein minkä jaksoin tehdä. Minäkin olen vain ihminen.
Toivon, ettei nuoremmille käy samalla tavalla ja yritän parhaani mukaan olla vaikuttamassa positiiviseen suuntaan tulevina vuosina. Lukeminen ja muu keskiluokkainen meno ei ole tämän perheen poikien luontaista toimintaa. Jos pystyn auttamaan, olen tehnyt aika merkittävän panoksen. Jo nyt olen ollut huomaavinani, että alunperin sulkeutuneesta pojasta on tullut paljon avoimempi ja kaikessa hurjuudessaan suorastaan hellä ja epäilen minulla olleen vaikutusta.
Yksi maailman merkittävimmistä henkisistä keskuksista on lopullisessa konkurssissa
Keski-Suomalaisen pikku-uutisen mukaan. Vielä pari vuotta sitten maininta maailman merkittävimmästä henkisestä keskuksesta oli luettavissa Viitasaaren Pyhämaan Eeston Centerin vetäjien omana arviona heidän omassa lehdykässään.
Suuria olivat suunnitelmat ja liikkeelle lähdettiin amerikkalaisin konseptein, mutta tässä on tulos bisneksen teosta. Suomalainen maaseutu oli liian pientä näille tuloksen tekijöille, vaikka tukijoiksi mukaan oli värvätty sankat enkelijoukot ja Suuri Valkoinen Veljeskunta.
Onneksi pääsin livahtamaan toisen vetäjän henkilökohtaisen lainan takaajana, jota varmaan kolme entistä ystävääni nyt pienistä varoistaan makselee. Katson, että olen muuten laittanut niin paljon omia varojani tähän kokonaisuuteen, etten tunne tippaakaan huonoa omaatuntoa, vain ärtymystä toisia ihmisiä manipuloimaan valmiin T:n tempuista. Mutta olen tyytyväinen, että olen kuitenkin rökittänyt häntä melkein koko rahan edestä eikä se ole suinkaan lopussa.
Meidän konseptimme turvautua yhteiskunnan kapeaan mutta pitkään leipään on elättänyt Keuruun Ekokylää pidempään. Tänään iltapäivällä tulee telkkarista Pallo hallussa ohjelma, jossa ehkä vielä kerran onnistutaan luomaan illuusio oravanpyörästä syrjään astuneiden paratiisista, mikä sitten taas ehkä onnistuu houkuttelemaan muutaman uuden syrjäytyneen tänne muutamaksi kuukaudeksi. Näin päivästä päivään elämme mekin ja pystymme maksamaan laskut, pitämään valot palamassa ja keittiön käynnissä.
Ihmiset tulemaan hakemaan täältä jotakin romanttista yhteyttä luontoon ja itseensä, hengähdysaikaa. Näillä eväillä ei mitään sen kummempaa tapahdu. Itse näen, että vain ihme voi pelastaa tämän paikan hitaalta näivettymiseltä. Jokin tunteisiin perustuva mystinen ja karismaattinen persoona voisi luoda uutta kukoistusta, mutta sellaista ei ole näkyvissä eikä ainakaan minä sellaista edes toivokaan.
Mielenkiintoista tulee kuitenkin nähdä tämänpäiväinen ohjelma, jota varmasti tulen sitten kritisoimaan, mikäli siihen on aihetta. Kuvausryhmä haastatteli kodan rakentajaa H:iä, josta ei ole guruksi vaikka hän puhuukin runollisia sekavuuksiaan kuin ainakin sellainen. Kota on ihan hieno ja hän osoitti sitkeyttä sitä rakentaessaan ja vetäessään vaihtuvia avustajiaan. Pitkäjänteisyys ei muuten ole mikään ekokyläläinen piirre, jos jähmeyttä ei siksi lasketa.
Suuria olivat suunnitelmat ja liikkeelle lähdettiin amerikkalaisin konseptein, mutta tässä on tulos bisneksen teosta. Suomalainen maaseutu oli liian pientä näille tuloksen tekijöille, vaikka tukijoiksi mukaan oli värvätty sankat enkelijoukot ja Suuri Valkoinen Veljeskunta.
Onneksi pääsin livahtamaan toisen vetäjän henkilökohtaisen lainan takaajana, jota varmaan kolme entistä ystävääni nyt pienistä varoistaan makselee. Katson, että olen muuten laittanut niin paljon omia varojani tähän kokonaisuuteen, etten tunne tippaakaan huonoa omaatuntoa, vain ärtymystä toisia ihmisiä manipuloimaan valmiin T:n tempuista. Mutta olen tyytyväinen, että olen kuitenkin rökittänyt häntä melkein koko rahan edestä eikä se ole suinkaan lopussa.
Meidän konseptimme turvautua yhteiskunnan kapeaan mutta pitkään leipään on elättänyt Keuruun Ekokylää pidempään. Tänään iltapäivällä tulee telkkarista Pallo hallussa ohjelma, jossa ehkä vielä kerran onnistutaan luomaan illuusio oravanpyörästä syrjään astuneiden paratiisista, mikä sitten taas ehkä onnistuu houkuttelemaan muutaman uuden syrjäytyneen tänne muutamaksi kuukaudeksi. Näin päivästä päivään elämme mekin ja pystymme maksamaan laskut, pitämään valot palamassa ja keittiön käynnissä.
Ihmiset tulemaan hakemaan täältä jotakin romanttista yhteyttä luontoon ja itseensä, hengähdysaikaa. Näillä eväillä ei mitään sen kummempaa tapahdu. Itse näen, että vain ihme voi pelastaa tämän paikan hitaalta näivettymiseltä. Jokin tunteisiin perustuva mystinen ja karismaattinen persoona voisi luoda uutta kukoistusta, mutta sellaista ei ole näkyvissä eikä ainakaan minä sellaista edes toivokaan.
Mielenkiintoista tulee kuitenkin nähdä tämänpäiväinen ohjelma, jota varmasti tulen sitten kritisoimaan, mikäli siihen on aihetta. Kuvausryhmä haastatteli kodan rakentajaa H:iä, josta ei ole guruksi vaikka hän puhuukin runollisia sekavuuksiaan kuin ainakin sellainen. Kota on ihan hieno ja hän osoitti sitkeyttä sitä rakentaessaan ja vetäessään vaihtuvia avustajiaan. Pitkäjänteisyys ei muuten ole mikään ekokyläläinen piirre, jos jähmeyttä ei siksi lasketa.
28.11.03
Huuhaata
Jossain kaukana, kaukana toisiaan vartioivasta top-listan kärjestä on blogi, nimeltä plokkaa, joka on varsin lähellä encyklopedistista Internet-ihannettani. Se ansaitsisi olla paljon enemmän esillä. Tässä blogissa nettiä on teemoitettu aivan toisella tapaa kuin useimmissa muissa nettilingoissa. Joku päivä sitten siellä käsiteltiin huuhaata, josta minäkin olen kiinnostunut, mutta en niin paljon, että siitä tulisi minulle keskeinen sisältö. Plokkaa- blogin tekijä on varttunut , päättelen useistakin asioista.
Koko inhimillinen kulttuuri yhdessä vuodessa
Katselin päiväuniaan nukkuvan pojan repusta löytämiäni viidennen luokan oppikirjoja, joita hän ei terveenä yksilönä ole suostunut juuri edes avaamaan täällä ollessaan. Tämä yhteiskunta on sairas, jos se asettaa normikseen, että tietyssä iässä on hallittava tietyt oppisisällöt. Kaikki vaan samaan Prokrusten vuoteeseen ja yhtä pitkiksi joko typistämällä tai venyttämällä.
Yksi vuosi sisältää koko inhimillisen kehityksen, tieteen, kielen... Ja tämä on se mitä normaalin yksitoistavuotiaan pitäisi hallita. Tämä on sairas yhteiskunta, joka ei ole mitään oppinut, ei mitään. Mitä olemme oppineet oppimisteorioista, pitkästä pedagogian tradititiosta, kovin vähän, jos se on sitä mikä näkyy koulun oppikirjoissa. Ei oppiminen ole ulkolukua. Ei ihme, että koulu tuottaa valmiiksi sairaita yksilöitä sairaaseen yhteiskuntaan, jos koulu on sitä mitä tämä yksitoistavuotias repussaan kantaa. Tämä yksitoistavuotias on ainoa terve, kun on halunnut astua tästä syrjään. Syrjäytynyt on terve.
Oppiminen on jotakin muuta, mitä hän repussaan kantaa. Oppimisen olisi oltava valloitus eikä pakkopullaa.
Yritän sanoa ajatukseni vielä mahdollisimman selväkielisesti:
Tässä ei ole kysymys harvinaisen typerästä lapsesta vaan pikemminkin keskiverrosta. Hänen koulunkäyntinsä on ollut lapsen pahoinpitelyä, jos se on sitä mitä hänen repussaan kantamat koulukirjat sisältävät.
Kirjat ovat kauniisti taitettuja, kuvitettuja ja hyvin kirjoitettuja, mutta ne eivät ole sitä mitä tämä keskiverto lapsi pystyy vastaanottamaan. Minä luen mielelläni näitä kirjoja. Minulle ne kyllä aukeavat, 55-vuotiaalle, akateemisesti sivistyneelle, ikänsä kirjoitettua tekstiä harrastaneelle kansalaisille. Mutta ne ovat myrkkyä lapselle, jonka vastaanottoaparaatti ei ole vielä tällä tasolla. Ne kehittävät hänessä vastareaktion, ne ovat rakenteellista väkivaltaa, ne kehottavat väkivaltaan mielettömyyden edessä.
Katson samalla millaista oppiminen voisi olla. Samaan aikaan tilaamme erään ladattavan pelin tucows-sivustosta. Katson aivan noiduttuna, mikä voisi olla vaihtoehtoinen lähestymistapa oppimiseen. Sama tapahtui Giants-nimisen pelin kanssa. Lähtökohtana on kaaos. Lapsi ei oikeastaan ollut kiinnostunut vinkeistä ja vihjeistä, vaan hän halusi itse löytää kaaosta säätelevät säännöt. Sitä tehdessään hän ei ole pieni ja hento surkimus vaan demiurgi, luoja.
Valmiisiin kaavoihin perustuvat pelit eivät häntä jaksa kauan kiinnostaa, mutta tällainen lähestymistapa, missä säännöt on löydettävä itse, on jotakin vallan muuta. Sellaista pitäisi minun mielestäni olla kaiken oppimisen eikä valmiin syöttöä.
Koulun oppisisällöt voisivat olla vaikkapa netissä ja niinhän ne ovatkin. Oppikirjabisnes ja oppikirjojen orjallinen käyttö kertoo opettajakoulutuksen huonosta tasosta ja yhteiskunnan epävarmuudesta ja konformistisuudesta.
Vasta kun jokainen oppija saa luoda itse maailmansa ja löytää sitä hallitsevat säännöt, hän oppii jotakin. Maailman ja tietojen haltuunotto lähtee avainkäsitteistä, jotka voivat periaatteessa mitä vain, kunhan niissä on koukkuja, jotka tarttuvat jotenkin oppijaan.
Jollakin steinerilaisella pedagogiigalla on periaatteessa oikea lähtökohta oppimiseen, vaikka en tiedäkään miten se käytännössä toimii. Siellä ei kuitenkaan käytetä oppikirjoja vaan ne luodaan itse. Mikä mahdollisuus olisi viime vuosikymmenenä esiin putkahtaneella tietotekniikalla, mutta pelkäänpä, ettei sitä käytetä.
Kaikki pedagogiikan asiantuntijat tietävät oppikirjoihin perustuvan opiskelun vahingollisuuden ja ovat opettaneet toisenlaisia menetelmiä opettajainkoulutuslaitoksissa jo vuosikymmeniä, mutta ilman suurempia tuloksia.
Opettajat lyövät rintoihinsa muka hienojen kansainvälisten vertailutulosten takia vaikka todellisuudessa koululla ei ole suurta osaa vaan salainen opetussuunnitelma hoitaa valtaosan työstä. Salaisen opetusssuunitelman päätekijöitä ovat media, populaarikulttuuri, perhe ja toveripiirit, jotka tarjoavat edes pienen mahdollisuuden luovuuteen. Myös koulukin on mukana, kun se kokoaa väestön samaan fyysiseen tilaan.
Yksi vuosi sisältää koko inhimillisen kehityksen, tieteen, kielen... Ja tämä on se mitä normaalin yksitoistavuotiaan pitäisi hallita. Tämä on sairas yhteiskunta, joka ei ole mitään oppinut, ei mitään. Mitä olemme oppineet oppimisteorioista, pitkästä pedagogian tradititiosta, kovin vähän, jos se on sitä mikä näkyy koulun oppikirjoissa. Ei oppiminen ole ulkolukua. Ei ihme, että koulu tuottaa valmiiksi sairaita yksilöitä sairaaseen yhteiskuntaan, jos koulu on sitä mitä tämä yksitoistavuotias repussaan kantaa. Tämä yksitoistavuotias on ainoa terve, kun on halunnut astua tästä syrjään. Syrjäytynyt on terve.
Oppiminen on jotakin muuta, mitä hän repussaan kantaa. Oppimisen olisi oltava valloitus eikä pakkopullaa.
Yritän sanoa ajatukseni vielä mahdollisimman selväkielisesti:
Tässä ei ole kysymys harvinaisen typerästä lapsesta vaan pikemminkin keskiverrosta. Hänen koulunkäyntinsä on ollut lapsen pahoinpitelyä, jos se on sitä mitä hänen repussaan kantamat koulukirjat sisältävät.
Kirjat ovat kauniisti taitettuja, kuvitettuja ja hyvin kirjoitettuja, mutta ne eivät ole sitä mitä tämä keskiverto lapsi pystyy vastaanottamaan. Minä luen mielelläni näitä kirjoja. Minulle ne kyllä aukeavat, 55-vuotiaalle, akateemisesti sivistyneelle, ikänsä kirjoitettua tekstiä harrastaneelle kansalaisille. Mutta ne ovat myrkkyä lapselle, jonka vastaanottoaparaatti ei ole vielä tällä tasolla. Ne kehittävät hänessä vastareaktion, ne ovat rakenteellista väkivaltaa, ne kehottavat väkivaltaan mielettömyyden edessä.
Katson samalla millaista oppiminen voisi olla. Samaan aikaan tilaamme erään ladattavan pelin tucows-sivustosta. Katson aivan noiduttuna, mikä voisi olla vaihtoehtoinen lähestymistapa oppimiseen. Sama tapahtui Giants-nimisen pelin kanssa. Lähtökohtana on kaaos. Lapsi ei oikeastaan ollut kiinnostunut vinkeistä ja vihjeistä, vaan hän halusi itse löytää kaaosta säätelevät säännöt. Sitä tehdessään hän ei ole pieni ja hento surkimus vaan demiurgi, luoja.
Valmiisiin kaavoihin perustuvat pelit eivät häntä jaksa kauan kiinnostaa, mutta tällainen lähestymistapa, missä säännöt on löydettävä itse, on jotakin vallan muuta. Sellaista pitäisi minun mielestäni olla kaiken oppimisen eikä valmiin syöttöä.
Koulun oppisisällöt voisivat olla vaikkapa netissä ja niinhän ne ovatkin. Oppikirjabisnes ja oppikirjojen orjallinen käyttö kertoo opettajakoulutuksen huonosta tasosta ja yhteiskunnan epävarmuudesta ja konformistisuudesta.
Vasta kun jokainen oppija saa luoda itse maailmansa ja löytää sitä hallitsevat säännöt, hän oppii jotakin. Maailman ja tietojen haltuunotto lähtee avainkäsitteistä, jotka voivat periaatteessa mitä vain, kunhan niissä on koukkuja, jotka tarttuvat jotenkin oppijaan.
Jollakin steinerilaisella pedagogiigalla on periaatteessa oikea lähtökohta oppimiseen, vaikka en tiedäkään miten se käytännössä toimii. Siellä ei kuitenkaan käytetä oppikirjoja vaan ne luodaan itse. Mikä mahdollisuus olisi viime vuosikymmenenä esiin putkahtaneella tietotekniikalla, mutta pelkäänpä, ettei sitä käytetä.
Kaikki pedagogiikan asiantuntijat tietävät oppikirjoihin perustuvan opiskelun vahingollisuuden ja ovat opettaneet toisenlaisia menetelmiä opettajainkoulutuslaitoksissa jo vuosikymmeniä, mutta ilman suurempia tuloksia.
Opettajat lyövät rintoihinsa muka hienojen kansainvälisten vertailutulosten takia vaikka todellisuudessa koululla ei ole suurta osaa vaan salainen opetussuunnitelma hoitaa valtaosan työstä. Salaisen opetusssuunitelman päätekijöitä ovat media, populaarikulttuuri, perhe ja toveripiirit, jotka tarjoavat edes pienen mahdollisuuden luovuuteen. Myös koulukin on mukana, kun se kokoaa väestön samaan fyysiseen tilaan.
26.11.03
Ahistaa...
Saatana, Jukka, kuului nukkuvan pojan suusta eilen illalla, kun lopultakin olin omaa aikaa saatuani päässyt tietokoneen ääreen. Tulkitsin, että pientä takertujaa harmitti, että tein jotakin itsenäistä. En ole luotu olemaan toisten seurassa ainakaan pitkää aikaa, enkä ainakaan viihdyttämään ketään. Jo viikko varavanhempana on liikaa, minua ahdisti tänään.
Olen aina ylpeillyt tervejärkisyydelläni, mutta taitaakin olla niin, että olen vain muutaman päivän etäisyydellä Juurikkaniemestä, jollen pidä varaani. Aivan samoin kuin pystyn pitämään sydänkohtauksen loitolla aspiriinilla, fyysinen työ tai liikunta pitää minut erossa depressiivisyydestä. Ratkaisin tämänpäiväkisen ahdistuksen kävelylenkillä lumisessa maastossa.
Minä taidan olla tämän maan viimeisiä aitoja erakkoja. Vetäkööt Linkolat ja peräkammarien pojat ylleen vanhan täkin ja hävetköön. Minuun verrattuna he ovat noviiseja. Aikamiespojilla on vilkas seuraelämä paikallisen kaljakuppilan seurapiirissä ja Linkola seurustelee tunnetusti teollisuusjohtajien kanssa. Minä en edes kaipaa toisten seuraan. Olisi minulla juuri ollut mahdollisuus suhteen aloittamiseen, ikäiseni kanssa, mutta minäpä en mennyt lankaan. Riippuvuus ja toisten huomioon ottaminen on pahinta mitä tiedän.
Sanoin pojalle, että olen väsynyt. Tämä on ollut liian pitkä aika. En tiedä 11-vuotiaan empaattisuudesta, hän ratkaisi moitteen nukkumalla ja loppupäivä meni joten kuten. Ajoimme kilpaa tietokonerallipeliä ja hän hakkaa minut mennen tullen. Minusta ei ole haastajaksi. Paljon paremmin pärjäsin taas pallosodassa.
Luen aika paljon blogeja ja esitän taas ihailuni Ihmelampaan viimeisimmästä postauksesta. Hän kirjoittaa ihan liian harvoin. Hänen juttunsa osuvat useimmiten nappiin, mutta hänen periaatteensa kirjoittaa harvaan on ehdottomasti väärä. Nyt ei ehdi oikein tulla linjaa, kun päivityksiä ei tule usein. Hänen tavallaan ukkoutuneita tarvittaisiin enemmän, ei vähiten blogimaailmassa. Tommi P. ja muut erektuslaiset ja sympatisöörit ovat tosin hyvällä alulla.
Olen aina ylpeillyt tervejärkisyydelläni, mutta taitaakin olla niin, että olen vain muutaman päivän etäisyydellä Juurikkaniemestä, jollen pidä varaani. Aivan samoin kuin pystyn pitämään sydänkohtauksen loitolla aspiriinilla, fyysinen työ tai liikunta pitää minut erossa depressiivisyydestä. Ratkaisin tämänpäiväkisen ahdistuksen kävelylenkillä lumisessa maastossa.
Minä taidan olla tämän maan viimeisiä aitoja erakkoja. Vetäkööt Linkolat ja peräkammarien pojat ylleen vanhan täkin ja hävetköön. Minuun verrattuna he ovat noviiseja. Aikamiespojilla on vilkas seuraelämä paikallisen kaljakuppilan seurapiirissä ja Linkola seurustelee tunnetusti teollisuusjohtajien kanssa. Minä en edes kaipaa toisten seuraan. Olisi minulla juuri ollut mahdollisuus suhteen aloittamiseen, ikäiseni kanssa, mutta minäpä en mennyt lankaan. Riippuvuus ja toisten huomioon ottaminen on pahinta mitä tiedän.
Sanoin pojalle, että olen väsynyt. Tämä on ollut liian pitkä aika. En tiedä 11-vuotiaan empaattisuudesta, hän ratkaisi moitteen nukkumalla ja loppupäivä meni joten kuten. Ajoimme kilpaa tietokonerallipeliä ja hän hakkaa minut mennen tullen. Minusta ei ole haastajaksi. Paljon paremmin pärjäsin taas pallosodassa.
Luen aika paljon blogeja ja esitän taas ihailuni Ihmelampaan viimeisimmästä postauksesta. Hän kirjoittaa ihan liian harvoin. Hänen juttunsa osuvat useimmiten nappiin, mutta hänen periaatteensa kirjoittaa harvaan on ehdottomasti väärä. Nyt ei ehdi oikein tulla linjaa, kun päivityksiä ei tule usein. Hänen tavallaan ukkoutuneita tarvittaisiin enemmän, ei vähiten blogimaailmassa. Tommi P. ja muut erektuslaiset ja sympatisöörit ovat tosin hyvällä alulla.
25.11.03
Eka hampurilainen
ei ollut mikään maata järisyttävä kokemus pienelle miehelle, kun hän ennakkoluuloisuuttaan jätti pois kaikki lisukkeet. Tämän roskaruoan viehätys on makujen sekoituksessa.
Päivä oli kuitenkin mukava hänelle, koska ostimme kirpparilta rallipelin, joka asentui koneelle. Poika ajaa kuin ammattilainen, osaahan hän ajaa oikeaa autoakin, käyttää polkimia ja ohjata sylissäni, vaikka tuskin näkee tielle. Minun on vain luottaminen pojan taitoihin. En anna vauhdin kohota kovin suureksi ja yritän hillitä impulsseja.
Samat tutut kaverit, joiden kanssa olimme sunnuntainakin yhdessä tulivat meille koulun jälkeen. Pojat pelasivat, laitoin heille purtavaa ja kävimme lopuksi pommittamassa toisiamme tennispalloilla, mikä oli yhtä hillittömän hauskaa kuin aikaisemminkin.
Erinomaiseksi luulemani Pallo hallussa-ohjelman tekijät ovat kuvanneet ensi sunnuntain ohjelmaa täällä. En voi muuta kuin toivoa heiltä kriittisyyttä, etteivät he mene lankaan ja tee sadannetta ensimmäistä samanlaista juttua Ekokylästä, kuin muutkin toimittajat. On niin mukava hyristä romanttisia hyrinöitä yhteisöelämästä, yhdessä vietetystä vapaa-ajasta ja mukavista työhetkistä, kun ei tarvitse mennä pintaa syvemmälle. En kuitenkaan tuomitse ohjelmaa ennen aikojaan. Minua ei tulla kuvissa näkemään, koska en ole tottunut petkuttamaan itseäni ja muita.
Päivä oli kuitenkin mukava hänelle, koska ostimme kirpparilta rallipelin, joka asentui koneelle. Poika ajaa kuin ammattilainen, osaahan hän ajaa oikeaa autoakin, käyttää polkimia ja ohjata sylissäni, vaikka tuskin näkee tielle. Minun on vain luottaminen pojan taitoihin. En anna vauhdin kohota kovin suureksi ja yritän hillitä impulsseja.
Samat tutut kaverit, joiden kanssa olimme sunnuntainakin yhdessä tulivat meille koulun jälkeen. Pojat pelasivat, laitoin heille purtavaa ja kävimme lopuksi pommittamassa toisiamme tennispalloilla, mikä oli yhtä hillittömän hauskaa kuin aikaisemminkin.
Erinomaiseksi luulemani Pallo hallussa-ohjelman tekijät ovat kuvanneet ensi sunnuntain ohjelmaa täällä. En voi muuta kuin toivoa heiltä kriittisyyttä, etteivät he mene lankaan ja tee sadannetta ensimmäistä samanlaista juttua Ekokylästä, kuin muutkin toimittajat. On niin mukava hyristä romanttisia hyrinöitä yhteisöelämästä, yhdessä vietetystä vapaa-ajasta ja mukavista työhetkistä, kun ei tarvitse mennä pintaa syvemmälle. En kuitenkaan tuomitse ohjelmaa ennen aikojaan. Minua ei tulla kuvissa näkemään, koska en ole tottunut petkuttamaan itseäni ja muita.
Hedonistista pikkupoikaelämää päivästä päivään
Ystäväni pakotti minut 40 vuotta nuoremmaksi. Olin tuonut purettavan talon kellarista poimimani kassillisen tennispalloja mukanani tänne. Oli hauska leikkiä sotaa yksinkertaisesti pommittamalla toista isossa jumppasalissamme palloilla, jotka osuessaan koskivat, mutta eivät aiheuttaneet vammoja. Kentällä oli rajat, jota lähemmäksi ei saanut tulla, mutta juuri rajojen ylittäminen aiheutti eniten iloa. Nauroimme kumpikin hereästi kuin samanikäiset pikkupojat, joita oikeasti olemmekin.
Toinen yhtä hauska leikki olisi valmistaa keskiaikaharrastajien bofferi-ase. Sillä mätkiminen on tosi mukavaa. Se on erikoismuovilla päällystetty putki. Naapurilla sellaiset on, koska he ovat alan ihmisiä. Minulla on linkki paikkaan, missä on ohjeet, mutta niitä katsoessani olen päättänyt, että tarvitsen rauhaa tehdäkseni asian kunnolla. Tarvikkeetkin maksavat putkiliikkeestä ostettuina n.9 €, mutta tässä on kysymyksessä todellinen löytö, joka koulun välituntileikeissä pelastaisi monen opettajaparan hermot, kun ylivilkkaat pojat saisivat mätkiä itsestään liian puhdin.
Ruotsissa luin DN:stä, että psyyken lääkkeitä on sielläkin jo ruvettu käyttämään lapsilla ihan Amerikan malliin. Kun keskittymisvaivoille on saatu diagnoosi, lääkkeitä voidaan kirjoittaa hyvällä omallatunnolla, vaikka tämän tyyppisiä liikunnallisia ja luontaisia parannuskeinoja olisi olemassa. Opettajattarien moraali ei anna periksi "agressiiviselle" käytökselle, vaikka tässä olisi juuri kyse aristotelisesta katharsiksesta, puhdistavasta kokemuksesta eikä suinkaan mallista väkivaltaiselle käytökselle.
Mietin tätä poikuuden dilemmaa oman lapsenlapseni kanssa, josta myös huomasi, että jokainen valveillaolon hetki on aktiviteetin täyttämää. Hän ei pystynyt istumaan hetkeäkään tekemättä jotakin. Ehkä niin kuuluukin olla. Odotamme ehkä turhaan hänen äitinsä kanssa hiljentyneitä lukuhetkiä joskus tulevaisuudessa. Tälläkään kaverilla, joka on kanssani täällä, ei ole käytössään lukemisen menetelmää, jossa voi löytää ajankulua ja viihtymistä. Yhä vähempi osa lapsista, ainakaan pojista, lukee. Tämä kaveri on kaiken valveillaolonsa joko kimpussani tai sähköisten pelien maailmassa. Jos hän jää hetkeksi itsekseen, hän nukahtaa.
Eilen seurasin ihmeissäni, kun hän ei halunnut syödä mitään koko aamuna ja istui tietokoneen ääressä pitkälle iltapäivään. Keskittymisvaikeuksien takia koulunkäynnistä (toistaiseksi) vapautetusta pojasta ei näkynyt häivääkään.
Minulle on outoa, kun en oikeastaan tee mitään hyödyllistä. Tietenkään en minäkään ole tekemättä mitään, ainakaan pitkiä aikoja, mutta aikaisempi mallini tehdä ekokylän töitä on nyt ohitsejäänyttä elämää.
Harmi, kun emme tavanneet nettiystävä Scillan & knin kanssa. Minua ei yleensä pysty tavoittamaan puhelimitse; kännykkä on kiinni ja verkkopuhelimen piuhat tietokoneessa. Mutta toivottavasti tulee uusia mahdollisuuksia. Ekokylän kotisivulla on tänne muuten ajo-ohje muillekin lukijoille, jotka haluaisivat joskus käydä täällä katsomassa paikkaa ja miksei myös minua niin kauan kuin täällä olen. Kuitenkin tässä on kyse rakennuspuista johonkin uudenlaiseen elämäntyyliin, kovin puutteellisesti ja vajavaisesti yhteen kyhätyistä rakennelmista. Mahdollisuus tehdä näistä aineksista jotakin parempaa on edelleen olemassa piilevänä.
Kaverini pärisyttää jo kärsimättömänä Nikko-autoaan. Olen luvannut lähteä kylälle hänen kanssaan aamupäivällä. Hän haluaa ensimmäistä kertaa elämässään syödä kunnon hampurilaisen jauhelihapihvillä. Hänen entinen elämänsä ns. kasvissyöjänä on ohi (äidin suostumuksella). Ja olen saamarin tyytyväinen, että olen ollut vaikuttamassa asiaan.
Toinen yhtä hauska leikki olisi valmistaa keskiaikaharrastajien bofferi-ase. Sillä mätkiminen on tosi mukavaa. Se on erikoismuovilla päällystetty putki. Naapurilla sellaiset on, koska he ovat alan ihmisiä. Minulla on linkki paikkaan, missä on ohjeet, mutta niitä katsoessani olen päättänyt, että tarvitsen rauhaa tehdäkseni asian kunnolla. Tarvikkeetkin maksavat putkiliikkeestä ostettuina n.9 €, mutta tässä on kysymyksessä todellinen löytö, joka koulun välituntileikeissä pelastaisi monen opettajaparan hermot, kun ylivilkkaat pojat saisivat mätkiä itsestään liian puhdin.
Ruotsissa luin DN:stä, että psyyken lääkkeitä on sielläkin jo ruvettu käyttämään lapsilla ihan Amerikan malliin. Kun keskittymisvaivoille on saatu diagnoosi, lääkkeitä voidaan kirjoittaa hyvällä omallatunnolla, vaikka tämän tyyppisiä liikunnallisia ja luontaisia parannuskeinoja olisi olemassa. Opettajattarien moraali ei anna periksi "agressiiviselle" käytökselle, vaikka tässä olisi juuri kyse aristotelisesta katharsiksesta, puhdistavasta kokemuksesta eikä suinkaan mallista väkivaltaiselle käytökselle.
Mietin tätä poikuuden dilemmaa oman lapsenlapseni kanssa, josta myös huomasi, että jokainen valveillaolon hetki on aktiviteetin täyttämää. Hän ei pystynyt istumaan hetkeäkään tekemättä jotakin. Ehkä niin kuuluukin olla. Odotamme ehkä turhaan hänen äitinsä kanssa hiljentyneitä lukuhetkiä joskus tulevaisuudessa. Tälläkään kaverilla, joka on kanssani täällä, ei ole käytössään lukemisen menetelmää, jossa voi löytää ajankulua ja viihtymistä. Yhä vähempi osa lapsista, ainakaan pojista, lukee. Tämä kaveri on kaiken valveillaolonsa joko kimpussani tai sähköisten pelien maailmassa. Jos hän jää hetkeksi itsekseen, hän nukahtaa.
Eilen seurasin ihmeissäni, kun hän ei halunnut syödä mitään koko aamuna ja istui tietokoneen ääressä pitkälle iltapäivään. Keskittymisvaikeuksien takia koulunkäynnistä (toistaiseksi) vapautetusta pojasta ei näkynyt häivääkään.
Minulle on outoa, kun en oikeastaan tee mitään hyödyllistä. Tietenkään en minäkään ole tekemättä mitään, ainakaan pitkiä aikoja, mutta aikaisempi mallini tehdä ekokylän töitä on nyt ohitsejäänyttä elämää.
Harmi, kun emme tavanneet nettiystävä Scillan & knin kanssa. Minua ei yleensä pysty tavoittamaan puhelimitse; kännykkä on kiinni ja verkkopuhelimen piuhat tietokoneessa. Mutta toivottavasti tulee uusia mahdollisuuksia. Ekokylän kotisivulla on tänne muuten ajo-ohje muillekin lukijoille, jotka haluaisivat joskus käydä täällä katsomassa paikkaa ja miksei myös minua niin kauan kuin täällä olen. Kuitenkin tässä on kyse rakennuspuista johonkin uudenlaiseen elämäntyyliin, kovin puutteellisesti ja vajavaisesti yhteen kyhätyistä rakennelmista. Mahdollisuus tehdä näistä aineksista jotakin parempaa on edelleen olemassa piilevänä.
Kaverini pärisyttää jo kärsimättömänä Nikko-autoaan. Olen luvannut lähteä kylälle hänen kanssaan aamupäivällä. Hän haluaa ensimmäistä kertaa elämässään syödä kunnon hampurilaisen jauhelihapihvillä. Hänen entinen elämänsä ns. kasvissyöjänä on ohi (äidin suostumuksella). Ja olen saamarin tyytyväinen, että olen ollut vaikuttamassa asiaan.
24.11.03
Lumiaamu kodassa
Illalla oli kodassa liian kuumaa. En saanut unta kuumuudessa ja tulta valvoessa ennen kuin aamun tunteina. Sitten heräsimmekin kylmästä hytisten. Kaveri oli kuin suuren urotyön tehnyt vaikka ei se niin kauheaa ollut. Voisin kyllä asustaan tällaisessa luksusmajassa, vaikka puitten lisääminen ja herääminen rasittaakin unta. Mieluummin asun kuitenkin omassa, keskuslämmitetyssä asunnossani.
Eilen iltapäivällä Pallo hallussa-ohjelmassa tuli jätteiden polttamistrendistä mielenkiintoista tietoa. Olen käsitellyt sitä asiaa Ruotsin matkani yhteydessä. Siellä näki jo tätä käytäntöä ruohonjuuritasolla. Kaikki palava meni polttoon ja mieleen hiipi kammotuksen väristyksiä: Onko tämä nyt ihan oikein. Dioksiineja syntyy kuitenkin pieniä määriä. Samalla tuntuu hyvältä, että jäte muuttuu arvokkaaksi raaka-aineeksi ja hyödynnetään. Tämä on eettinen kysymys.
Syvän vihreät ratkaisisivat tämän jätteiden lajittelulla ja uudelleen käytöllä. Koska lukijoilleni on varmaan selvinnyt, etten ole syvänvihreä, tohdin pohdiskella muitakin puolia.
Olen skeptikko myös vihreydessä. En usko ihmisen moraaliin lajitella. Haja-asutetussa maassamme, entropian lain mukaan, jäte hajaantuu niin laajalle, että sen lajittelu ja kuskaaminen saattaa kuluttaa enemmän luonnonvaroja kuin jakaminen muutamaan kategoriaan tai vaikka vain kolmeen metallit, kaatopaikalle menevät ja poltettavat saattaa olla pragmaattisinta, kunhan vain savukaasut saataisiin suodatettua pahoista myrkyistä. Saattaa olla, että olen taas liian hyväuskoinen.
Uskon, että olemme liian kiinni markkinataloudessa ja kulutusyhteiskunnassa, oppineet tälle hyvälle, että emme pysty enää palaamaan aitoon kierrätysyhteiskuntaan. Kyllähän tämän alan moralisteja aina on, mutta olen ekokyläaikana oppinut näkemään heidän moraalinsa onttouden, etten paljon perusta tuollaisesta teeskentelystä. Jos kaikki olisivat Linkoloita, ei jäisi jaettavaksi yhteiskunnan nameja oravanpyörästä heittäytyville.
Muuten Pallo hallussa ohjelmassa sanottiin, että seuraava ohjelma tulee ekokylästä. Toivottavasti vain ei täältä, mutta jos, niin Maalaisen blogi kertoo sitten totuuden.
Eilen iltapäivällä Pallo hallussa-ohjelmassa tuli jätteiden polttamistrendistä mielenkiintoista tietoa. Olen käsitellyt sitä asiaa Ruotsin matkani yhteydessä. Siellä näki jo tätä käytäntöä ruohonjuuritasolla. Kaikki palava meni polttoon ja mieleen hiipi kammotuksen väristyksiä: Onko tämä nyt ihan oikein. Dioksiineja syntyy kuitenkin pieniä määriä. Samalla tuntuu hyvältä, että jäte muuttuu arvokkaaksi raaka-aineeksi ja hyödynnetään. Tämä on eettinen kysymys.
Syvän vihreät ratkaisisivat tämän jätteiden lajittelulla ja uudelleen käytöllä. Koska lukijoilleni on varmaan selvinnyt, etten ole syvänvihreä, tohdin pohdiskella muitakin puolia.
Olen skeptikko myös vihreydessä. En usko ihmisen moraaliin lajitella. Haja-asutetussa maassamme, entropian lain mukaan, jäte hajaantuu niin laajalle, että sen lajittelu ja kuskaaminen saattaa kuluttaa enemmän luonnonvaroja kuin jakaminen muutamaan kategoriaan tai vaikka vain kolmeen metallit, kaatopaikalle menevät ja poltettavat saattaa olla pragmaattisinta, kunhan vain savukaasut saataisiin suodatettua pahoista myrkyistä. Saattaa olla, että olen taas liian hyväuskoinen.
Uskon, että olemme liian kiinni markkinataloudessa ja kulutusyhteiskunnassa, oppineet tälle hyvälle, että emme pysty enää palaamaan aitoon kierrätysyhteiskuntaan. Kyllähän tämän alan moralisteja aina on, mutta olen ekokyläaikana oppinut näkemään heidän moraalinsa onttouden, etten paljon perusta tuollaisesta teeskentelystä. Jos kaikki olisivat Linkoloita, ei jäisi jaettavaksi yhteiskunnan nameja oravanpyörästä heittäytyville.
Muuten Pallo hallussa ohjelmassa sanottiin, että seuraava ohjelma tulee ekokylästä. Toivottavasti vain ei täältä, mutta jos, niin Maalaisen blogi kertoo sitten totuuden.
23.11.03
Poikamaisia leikkejä
Vielä pitää jaksaa viikko kaveerata parhaan kaverin kanssa. Olen todella erakoitunut ja kaipaan yksinoloa samalla, kun on mukavaa, kun on seurana joku toinen. Onneksi viikonloppuna kaveria ovat olleet viihdyttämässä samanikäiset toverit ja olen saanut hieman hengähdysaikaa.
Nämä kaverit ovat entisiä ekokyläläisiä, jotka ovat muuttaneet täältä Keuruun kylälle yksinhuoltajaäitinsä kanssa. He jäivät kuitenkin käymään koulua pieneen, metsän keskellä sijaitsevaan Lavikon kyläkouluun, jossa he ovat kokeneet sellaista toveruutta ja hyväksyntää, että he eivät halua täältä pois, vaikka kaikki muut sukulaiset asuvat Etelässä, isäkin, afrikkalainen maahanmuuttaja.
Pojilla on ollut varmaan kestämistä suomalaisen rasismin kanssa, mutta täällä he eivät ole sitä joutuneet kokemaan maalaisten landepaukkujen kanssa. Minun pieni kaverini on kyllä kutsunut tovereitaan paskanruskeiksi, mutta käsittääkseni kaikessa ystävyydessä. Pojilla on aina synkannut hyvin. Täällä kerran asuneesta poikaporukasta puuttuu nyt pari jäsentä. Paria uutta ja nuorempaa ei ole kelpuutettu mukaan, mikä on sinänsä julmaa, mutta minä en siihen voi väkivalloin puuttua.
Naapurin tyttäret saivat elämäänsä vähän vipinää poikaporukan lähentelyistä ja hiipimisistä. Kaikilla tuntui olevan oikein mukavaa.
Valmistuneeseen, talvilämpimään kotaan on arvottu meille asukkaille öitä ennenkuin siihen muuttaa vakituinen asukas. Me taidamme mennä sinne yöksi pienen kaverini kanssa, koska meidän vuoromme on tänään. Koska siellä ei ole mitään, tuskin poika siellä viihtyy muuta kuin nukkuen. Mutta elämys se varmaan tulee olemaan. Yläosa on tehty plexistä ja kodassa on kunnon ikkunat ja uusi kamina. Kaikki pinnat ovat höyläpuuta. Tässä on kyse luksuskodasta eikä mistään pintalaudasta tehdystä kömmistä.
Aikuiselle se on oivallinen meditaation paikka, mutta lapselle sillä ei ole paljoa tarjottavaa.
Yritän täyttää takkiani lukemalla ja kaipaisin hiljaisuutta pidemmäksi aikaa. Kaverillani on myös olemassaolon ongelmia. Hän ei suostu harjaamaan hampaitaan eikä lukemaan koulukirjojaan. Hänen mielestään ei ole väliä, vaikka jäisikin luokalle ja olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Hän on pienikokoinen eikä ole ollenkaan valmis vielä ottamaan vastaan lähestyvää yläastetta ja murrosiän ongelmia. Hän tietää vaistomaisesti mikä on hänelle oikein. Oppikirjojen tekstit ovat hänelle aivan liian abstrakteja niinkuin ne ovat pojille yleensäkin. Toinen on oikeastaan vasta juuri oppimassa lukemaan ja hänen pitäisi pystyä hahmottamaan aivan liian vaikeita asioita.
Pojalla on edelleen vaivanaan allergia, vaikka se tällä hetkellä ei olekaan väkivaltaisessa vaiheessa. Hänen ruokavaliossaan ja elinympäristössään ei oteta huomioon allergiatestin tuloksia enkä minäkään sitä voi näin lyhyenä aikana ja ulkopuolisena tehdä. Kutinasta on hänelle tullut ikäänkuin toinen luonto samoin kuin nyysäysrätistä, josta hän käy ottamassa aina energiaa ja voimaa. Poika ei voi edes käydä suihkussa, koska iho on sen jälkeen ärsytystilassa. Lasten äidillä on nyt akuutimpana hoidettavana sokeritautiin sairastunut nuorin lapsi.
Nämä kaverit ovat entisiä ekokyläläisiä, jotka ovat muuttaneet täältä Keuruun kylälle yksinhuoltajaäitinsä kanssa. He jäivät kuitenkin käymään koulua pieneen, metsän keskellä sijaitsevaan Lavikon kyläkouluun, jossa he ovat kokeneet sellaista toveruutta ja hyväksyntää, että he eivät halua täältä pois, vaikka kaikki muut sukulaiset asuvat Etelässä, isäkin, afrikkalainen maahanmuuttaja.
Pojilla on ollut varmaan kestämistä suomalaisen rasismin kanssa, mutta täällä he eivät ole sitä joutuneet kokemaan maalaisten landepaukkujen kanssa. Minun pieni kaverini on kyllä kutsunut tovereitaan paskanruskeiksi, mutta käsittääkseni kaikessa ystävyydessä. Pojilla on aina synkannut hyvin. Täällä kerran asuneesta poikaporukasta puuttuu nyt pari jäsentä. Paria uutta ja nuorempaa ei ole kelpuutettu mukaan, mikä on sinänsä julmaa, mutta minä en siihen voi väkivalloin puuttua.
Naapurin tyttäret saivat elämäänsä vähän vipinää poikaporukan lähentelyistä ja hiipimisistä. Kaikilla tuntui olevan oikein mukavaa.
Valmistuneeseen, talvilämpimään kotaan on arvottu meille asukkaille öitä ennenkuin siihen muuttaa vakituinen asukas. Me taidamme mennä sinne yöksi pienen kaverini kanssa, koska meidän vuoromme on tänään. Koska siellä ei ole mitään, tuskin poika siellä viihtyy muuta kuin nukkuen. Mutta elämys se varmaan tulee olemaan. Yläosa on tehty plexistä ja kodassa on kunnon ikkunat ja uusi kamina. Kaikki pinnat ovat höyläpuuta. Tässä on kyse luksuskodasta eikä mistään pintalaudasta tehdystä kömmistä.
Aikuiselle se on oivallinen meditaation paikka, mutta lapselle sillä ei ole paljoa tarjottavaa.
Yritän täyttää takkiani lukemalla ja kaipaisin hiljaisuutta pidemmäksi aikaa. Kaverillani on myös olemassaolon ongelmia. Hän ei suostu harjaamaan hampaitaan eikä lukemaan koulukirjojaan. Hänen mielestään ei ole väliä, vaikka jäisikin luokalle ja olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Hän on pienikokoinen eikä ole ollenkaan valmis vielä ottamaan vastaan lähestyvää yläastetta ja murrosiän ongelmia. Hän tietää vaistomaisesti mikä on hänelle oikein. Oppikirjojen tekstit ovat hänelle aivan liian abstrakteja niinkuin ne ovat pojille yleensäkin. Toinen on oikeastaan vasta juuri oppimassa lukemaan ja hänen pitäisi pystyä hahmottamaan aivan liian vaikeita asioita.
Pojalla on edelleen vaivanaan allergia, vaikka se tällä hetkellä ei olekaan väkivaltaisessa vaiheessa. Hänen ruokavaliossaan ja elinympäristössään ei oteta huomioon allergiatestin tuloksia enkä minäkään sitä voi näin lyhyenä aikana ja ulkopuolisena tehdä. Kutinasta on hänelle tullut ikäänkuin toinen luonto samoin kuin nyysäysrätistä, josta hän käy ottamassa aina energiaa ja voimaa. Poika ei voi edes käydä suihkussa, koska iho on sen jälkeen ärsytystilassa. Lasten äidillä on nyt akuutimpana hoidettavana sokeritautiin sairastunut nuorin lapsi.
20.11.03
Olemassaolon mielekkyydestä
Vielä minun ei ole mahdollista tunnustella hiljaisuutta ja yksinäisyyttä ja ajatella, miten tästä eteenpäin, kun ympärilläni kyhnää pieni mies, joka tarvitsee seuraa, ruokaa ja viihdyttämistä. Jo pelkällä olemassaolollaan hän asettaa vaatimuksia. Sama tilanne on varmaan monilla vanhemmilla. Lapset luovat eräänlaisen näennäistarkoituksen elämään. On helpompi elää päivästä päivään, kun elämällä tuntuu olevan merkitystä, vaikka se olisikin itsepetosta.
Itse en kyllä tiedä, mikä minun elämäni tarkoitus on, vaikka se ei olekaan minulle suuri ongelma. Suurta suunnitelmaa ei taida olla. Ehkäpä se mielekkyys onkin juuri siinä, mielettömyydessä.
On aina mielenkiintoista kulkea kaupungeissa ja nähdä tuhansien ihmisten elämän vilahtavan ohitse kuin lasikaapissa. Mietin aina lukemattomien pikkuliikkeiden, ravintoloiden mieletöntä mielekkyyttä. Mistä löytyy kaikille asiakkaita. Ainakin syksyisenä arkipäivinä paikat tuntuivat tyhjiltä Tukholmassakin saatikka sitten pienemmillä paikkakunnilla. Aika tyhjää ja kovaa tuntuisi olevan tuollainen asiakkaiden turha odottelu. Yrittäjän elämä ei ole helppoa ja pettymyksiä täynnä, vaikka yrittäjyydestä olenkin hieman ihannoiden kirjoittanut.
Kävin myös Ruotsin valtiopäivien katsojalehtereillä. Paikassa oli menossa keskustelu jostakin asiasta. Keskustelijoita oli yksi ministeri ja kansanedustaja. Pulpeteissa istui ehkä pari muuta edustajaa. Salin etuosassa oli varapuhemies ja muutama virkailija. Katsojia oli yksi nuori tyttö, yläastelainen työelämään tutustuva ja minä, muutaman minuutin ajan. Katsojalehterin ovella oli tiukka turvatarkastus kuin lentoasemalla. Nämä virkailijat oli rekrytoitu nuorten, tummien maahanmuuttajien reservistä. Jotensakin tämä tuntui aika ontolta ja absurdilta näytelmältä tyhjille katsomoille, tämä arkidemokratian käytäntö. Parempaakaan ei sitten varmaan ole keksitty.
Itse en kyllä tiedä, mikä minun elämäni tarkoitus on, vaikka se ei olekaan minulle suuri ongelma. Suurta suunnitelmaa ei taida olla. Ehkäpä se mielekkyys onkin juuri siinä, mielettömyydessä.
On aina mielenkiintoista kulkea kaupungeissa ja nähdä tuhansien ihmisten elämän vilahtavan ohitse kuin lasikaapissa. Mietin aina lukemattomien pikkuliikkeiden, ravintoloiden mieletöntä mielekkyyttä. Mistä löytyy kaikille asiakkaita. Ainakin syksyisenä arkipäivinä paikat tuntuivat tyhjiltä Tukholmassakin saatikka sitten pienemmillä paikkakunnilla. Aika tyhjää ja kovaa tuntuisi olevan tuollainen asiakkaiden turha odottelu. Yrittäjän elämä ei ole helppoa ja pettymyksiä täynnä, vaikka yrittäjyydestä olenkin hieman ihannoiden kirjoittanut.
Kävin myös Ruotsin valtiopäivien katsojalehtereillä. Paikassa oli menossa keskustelu jostakin asiasta. Keskustelijoita oli yksi ministeri ja kansanedustaja. Pulpeteissa istui ehkä pari muuta edustajaa. Salin etuosassa oli varapuhemies ja muutama virkailija. Katsojia oli yksi nuori tyttö, yläastelainen työelämään tutustuva ja minä, muutaman minuutin ajan. Katsojalehterin ovella oli tiukka turvatarkastus kuin lentoasemalla. Nämä virkailijat oli rekrytoitu nuorten, tummien maahanmuuttajien reservistä. Jotensakin tämä tuntui aika ontolta ja absurdilta näytelmältä tyhjille katsomoille, tämä arkidemokratian käytäntö. Parempaakaan ei sitten varmaan ole keksitty.
19.11.03
Kotona taas
En ole päässyt blogaamaan pitkään aikaan. Tulin eilen Ruotsista ja hain mukaani lempilapseni, ex. naisystävän pojan, jonka kanssa olemme ehtineet kokemaan paljon asioita ja olemme hyviä ystäviä. Hänet on vapautettu toistaiseksi koulunkäynnistä.
Kysyin miten se tapahtui ja poika kertoi muuttuneensa vaikeaksi opettajan sijaiselle, joka oli varmaan tyytyväinen päästessään kiusankappaleesta. Kaverit olivat kuulemma valitelleet, että he kyllä kaipaavat J:n aikaan saamaa äksöniä. Hän oli kuulemma ammuskellut opettajaa esineillä, käyttäytynyt yleensä huonosti ja jäänyt tulematta tunneille. Pojalla ei ole päässä vikaa ja hän on saanut hyviä numeroita kokeissa. Tehollinen työaika pahimmillaan koulussa on aika vähäistä, ainakin yksinumeroinen prosenttiluku.
Hän otti mukaan kirjoja, mutta tähän asti opintomateriaalina on ollut Giants-niminen tietokonepeli ja uusi kolmipyöräinen Nikko-auto, jonka hänelle ostin. Elämä on lyhyt ja hauras ja siitä on yritettävä ottaa irti kaikki mahdollinen hauskuus, siipiä silti polttamatta.
Tällä kertaa allergia ei vaivaa niin kovasti kuin kesällä. Hänellä ei ole lääkitystäkään eikä hän juuri ajattele allergiatestien tuloksia, vaikka allergeeneja löytyikin. Mutta paratiisillinen tämä tilanne on kesäiseen verrattuna. Hänen ja pikkuveljen elämäntilanne on sikäli muuttunut, että äiti sallii nyt lihansyöntiä - varmaan lääkärin kehotuksesta.
En tiedä, mikä osuus on lihaasyömättömyydellä pikkuveljen puhjenneeseen diabetekseen. Onko liiallinen hiilihydraattien käyttö ollut vaikuttamassa, olen liikaa maallikko tietämään näitä asioita. Mutta kova vastuu vanhemmilla kyllä on näitten hauraitten astioiden kanssa. Ajattelin tätä kiitollisena, kun katsoin kuinka huolellisesti tytär ja miesystävä hoitivat Valter-poikaansa. Kaikki tehdään viimeisimpien ohjeitten mukaan eikä ruveta puoskaroimaan kuten nämä new age-henkiset, myös ravintoasioissa hurahtaneet, tekevät. Itse muistan häpeillen kuinka isänä minä yhteen aikaan otin vauvan velliveden suoraan lämminvesijohdosta!
Silti ihmettelen eksääni, kun hän tarjosi poikaansa. tämän pyynnöstä tosin, mukaani entisten kokemusten valossa. Harva on kurittanut toista niin paljon julkisuudessa kuin minä häntä, eipä edes Panu rakkaita femakoitaan enemmän. Poika on tyytyväinen, kun saa elää hillitöntä, nautiskelevaa elämää tovin. Hänen mukaansa kotona on tyytyminen joskus pelkkään näkkileipään. Olemme kyllä myös todellisia kavereita ja onhan minullakin pikkumiehestä myös iloa, vaikka on rasitustakin.
Toin auton täyteen lastattuna kaikenlaista kamaa, osa oli purettavan talon kellarista löytämiäni. Itse talon kohtalo on epäselvä. Tyttärellen toimeliaisuuden varaan jäi selvittää, saako hän neuvoteltua kunnan kanssa; itse en ruotsia murtavana ja iäkkäänä rupea edes yrittämään. Luulen kaivinkoneiden olevan talon kohtalona, sääli sinänsä. Pakkaset murtavat ennen pitkää vesijohdot; lämpö ja vedet on katkaistu, vaikka ne olisi vielä mahdollista kytkeä.
Sain aloitettua vielä toisenkin varaston tyhjennyksen, mutta en ehtinyt kaikkea, koska oli lauantai. En voi kylmästi heittää kaikkea mennyttä elämää poiskaan vaan jonkinlainen lajittelu oli tarpeen. Ex. vaimolla on ollut enkelin kärsivällisyys, kun on antanut varastonsa käyttööni. Mitä muutakaan hän tosin olisi voinut tehdä. Jo kirjakokoelmani on valtava enkä voinut heittää polttouuniin kuin koulukirjat ja huonompia muita.
Oli mielenkiintoista seurata Taalainmaan vanhimman kaupungin, Hedemoran jätteiden lajittelua. Luulen, että siellä työtä tekevät ukkelit syyllistyivät samalla ympäristörikokseen, koska poltettavaksi menivät surutta kaikki muovituotteet ja kaikki muukin mihin tuli pystyy. Eikö juuri PVC-muoveista tule poltettaessa niitä surullisen kuuluisia dioksiinimyrkkyjä. Vai tapahtuuko poltto niin korkeissa lämpötiloissa, että myös myrkyt palavat. Aion ottaa yhteyttä paikkakunnan viranomaisiin ja kysyä. Tätä ne varmaan tarkoittavat vihreät, kun vastustavat jätteiden polttoa. Sitäpaitsi polttaminen on liian helppo tapa selvitä kulutusyhteiskunnan jätekasoista.
Sinänsä on helppoa ja mukavaa päästä eroon kaikesta vanhasta painolastista. Alueella oli valtavan tehokas laitos, joka puristi poltettavat pieneen tilaan, toisin kuin Surahammarissa, jossa kaikki heitettiin lavoille, jotka kuorma-autoilijat tyhjensivät isoihin kasoihin.
Jäi taas ottamatta yhteyttä entisiin tuttaviin Ruotsissa, jäi tutustumatta Surahammarin edistykselliseen jätevesipuhdistamoon ja jäi tekemättä monta muutakin asiaa. Mutta onhan Internet olemassa ja sen avulla etäisyydet ovat kutistuneet.
Sain hyvän ja realistisen suhteen tyttärenpoikaan. Minusta on mukavaa, kun poju on niin aito. Ei tule kulumaan montakaan kuukautta, kun hänen kehityksen vaihe pitää taas käydä tarkastamassa, muuten jään paljosta paitsi.
Ensimmäistä kertaa osasin ajaa suoraan Stadsgårdeniin, Viking-linjan satamaan. Matka lyheni huomattavasti, eikä tarvinnut poiketa hektisille ohitusteille. Ajoin Vällingbyn kautta suoraan Södra Mälarstrandia Slussenin ohi satamaan. Vällingbyllä on mielessäni tuttu kaiku, koska Surahammarissa asuntoaluettamme kutsuttiin epävirallisesti samalla nimellä. Olof Palme asui vuosia Vällingbyssä. Lähiöllä on hyvä maine, kuten jollakin Tapiolalla Suomessa. Samalla suunnalla on muita paljon huonomaineisempia lähiöitä kuten Tensta ja Rinkeby, jonne sijoitettiin asumaan maahanmuuttajaväestöä odottamaan yhteiskuntaan integroitumista, jota ei sitten oikeastaan tullutkaan koskaan, vaikka Perssoninkin hallitus sitä edelleen lupailee. Muutamia panttivankeja tosin sieltä ja muista siirtolaisghetoista on otettu ruotsalaisten yhteiskuntaan ihan näkyvillekin paikoille.
Ruotsi on kollektiivisessa sekavuuden tilassa, jäi mieleeni päällimmäiseksi vaikutelmaksi. Yhteiskuntamoraalia ovat sekoittaneet lukuisat korruptioskandaalit. Yhteiskunta ikäänkuin odottaa jotakin tuuliajoilla vanhojen menetelmiensä vankina. Ihmiset elävät päivästä päivään viihde-elämän pseudotapahtumia seuraten ja kuluttaen. Muutosvoimia on silti paljonkin, niitä jotka asettavat perinnäiset arvot armottoman luupin alle, kuten on myös meillä täällä Ruotsin sisarmaassa, jossa tilanne on aivan vastaava.
Näin aamu-tv:ssä vilahduksen Jari Sarasvuosta, joka puhui antaumuksella yrittäjyyden asiasta. Vaikka en erikoisemmin ole hänen faninsa, mielestäni toisia työllistävien, innovatiivisten yrittäjien on saatava rikastua kohtuullisesti, vaikka tiedänkin että mikään ei ole kovin yksinkertaista.
Lukukokemukset olivat matkan parhanta satoa. Joyce Carol Oatesin, Marilyn Monroen elämästä kertova kirja oli uuvuttavan paksu, mutta kyllä se oli vahvaa kerrontaa. Olkoon vaikka kuinka kliseistä sanoa, että hän oli onnistunut menemään kohteensa sisään todella hyvin. Seksuaalisuus ja ihmisuhteiden osuus elämässä ja menestyksessä ei ollut kliseistä vaan paljasta ja raakaa todellisuutta, kuin itse elettyä. Sinä et lue parhaita kirjoja vaan ne lukevat sinua!
Lähdin kuitenkin kotiin liian aikaisin. Tytär kertoi, että nyt he saavat puita todella paljon, minua olisi tarvittu. Mutta minun piti ehtiä työkkäriin, koska oli aika tälle päivälle. Virkailija puhui tulevasta työttömyyseläkkeestä, mutta minä haaveilen vielä työstä, jota rupean nyt todella etsimään. Jossakin saattaa minua odottaa jokin sopiva sijaisuus.
Ekokylässä oli tapahtunut paljon ihmissuhderintamalla, vaikka olen kuullut vain kaikuja. Tämäkin paikka olisi oivallinen saippuasarjan näyttämö, jos nyt luuserit olisivat kiinnostavia.
Naapurissa asunutta vähän kinkkistä yksinhuoltajaäitiä ei oltu huolittu asukkaaksi kuuden kuukauden koejakson jälkeen. Pettymys varmaan hänelle.
Kota on valmis ja todella upea, vaikka vähän kolkko. Se on talviasuttava ja lämpiää uudella, hienolla kaminalla. Meille asukkaille on arvottu yöpymisöitä. Sen jälkeen sinne muuttaa asumaan erikoisyksilö, joka kokee kaikkialla muualla pahoja viboja ja sähköallergioita.
Paikan lapset ovat eläneet ongelmia ihmissuhteissaan, jotka ovat aivan peilikuvia siitä mitä me aikuisetkin voimme kokea. Hylkäämisen tuntemuksia ja kysymyksiä siitä, kuka pompottaa ketä. Miten saan ystäviä, tarvitsenko ystäviä, mitä minä ystävilläni teen ovat universaaleja olemassaolon kysymyksiä.
Kysyin miten se tapahtui ja poika kertoi muuttuneensa vaikeaksi opettajan sijaiselle, joka oli varmaan tyytyväinen päästessään kiusankappaleesta. Kaverit olivat kuulemma valitelleet, että he kyllä kaipaavat J:n aikaan saamaa äksöniä. Hän oli kuulemma ammuskellut opettajaa esineillä, käyttäytynyt yleensä huonosti ja jäänyt tulematta tunneille. Pojalla ei ole päässä vikaa ja hän on saanut hyviä numeroita kokeissa. Tehollinen työaika pahimmillaan koulussa on aika vähäistä, ainakin yksinumeroinen prosenttiluku.
Hän otti mukaan kirjoja, mutta tähän asti opintomateriaalina on ollut Giants-niminen tietokonepeli ja uusi kolmipyöräinen Nikko-auto, jonka hänelle ostin. Elämä on lyhyt ja hauras ja siitä on yritettävä ottaa irti kaikki mahdollinen hauskuus, siipiä silti polttamatta.
Tällä kertaa allergia ei vaivaa niin kovasti kuin kesällä. Hänellä ei ole lääkitystäkään eikä hän juuri ajattele allergiatestien tuloksia, vaikka allergeeneja löytyikin. Mutta paratiisillinen tämä tilanne on kesäiseen verrattuna. Hänen ja pikkuveljen elämäntilanne on sikäli muuttunut, että äiti sallii nyt lihansyöntiä - varmaan lääkärin kehotuksesta.
En tiedä, mikä osuus on lihaasyömättömyydellä pikkuveljen puhjenneeseen diabetekseen. Onko liiallinen hiilihydraattien käyttö ollut vaikuttamassa, olen liikaa maallikko tietämään näitä asioita. Mutta kova vastuu vanhemmilla kyllä on näitten hauraitten astioiden kanssa. Ajattelin tätä kiitollisena, kun katsoin kuinka huolellisesti tytär ja miesystävä hoitivat Valter-poikaansa. Kaikki tehdään viimeisimpien ohjeitten mukaan eikä ruveta puoskaroimaan kuten nämä new age-henkiset, myös ravintoasioissa hurahtaneet, tekevät. Itse muistan häpeillen kuinka isänä minä yhteen aikaan otin vauvan velliveden suoraan lämminvesijohdosta!
Silti ihmettelen eksääni, kun hän tarjosi poikaansa. tämän pyynnöstä tosin, mukaani entisten kokemusten valossa. Harva on kurittanut toista niin paljon julkisuudessa kuin minä häntä, eipä edes Panu rakkaita femakoitaan enemmän. Poika on tyytyväinen, kun saa elää hillitöntä, nautiskelevaa elämää tovin. Hänen mukaansa kotona on tyytyminen joskus pelkkään näkkileipään. Olemme kyllä myös todellisia kavereita ja onhan minullakin pikkumiehestä myös iloa, vaikka on rasitustakin.
Toin auton täyteen lastattuna kaikenlaista kamaa, osa oli purettavan talon kellarista löytämiäni. Itse talon kohtalo on epäselvä. Tyttärellen toimeliaisuuden varaan jäi selvittää, saako hän neuvoteltua kunnan kanssa; itse en ruotsia murtavana ja iäkkäänä rupea edes yrittämään. Luulen kaivinkoneiden olevan talon kohtalona, sääli sinänsä. Pakkaset murtavat ennen pitkää vesijohdot; lämpö ja vedet on katkaistu, vaikka ne olisi vielä mahdollista kytkeä.
Sain aloitettua vielä toisenkin varaston tyhjennyksen, mutta en ehtinyt kaikkea, koska oli lauantai. En voi kylmästi heittää kaikkea mennyttä elämää poiskaan vaan jonkinlainen lajittelu oli tarpeen. Ex. vaimolla on ollut enkelin kärsivällisyys, kun on antanut varastonsa käyttööni. Mitä muutakaan hän tosin olisi voinut tehdä. Jo kirjakokoelmani on valtava enkä voinut heittää polttouuniin kuin koulukirjat ja huonompia muita.
Oli mielenkiintoista seurata Taalainmaan vanhimman kaupungin, Hedemoran jätteiden lajittelua. Luulen, että siellä työtä tekevät ukkelit syyllistyivät samalla ympäristörikokseen, koska poltettavaksi menivät surutta kaikki muovituotteet ja kaikki muukin mihin tuli pystyy. Eikö juuri PVC-muoveista tule poltettaessa niitä surullisen kuuluisia dioksiinimyrkkyjä. Vai tapahtuuko poltto niin korkeissa lämpötiloissa, että myös myrkyt palavat. Aion ottaa yhteyttä paikkakunnan viranomaisiin ja kysyä. Tätä ne varmaan tarkoittavat vihreät, kun vastustavat jätteiden polttoa. Sitäpaitsi polttaminen on liian helppo tapa selvitä kulutusyhteiskunnan jätekasoista.
Sinänsä on helppoa ja mukavaa päästä eroon kaikesta vanhasta painolastista. Alueella oli valtavan tehokas laitos, joka puristi poltettavat pieneen tilaan, toisin kuin Surahammarissa, jossa kaikki heitettiin lavoille, jotka kuorma-autoilijat tyhjensivät isoihin kasoihin.
Jäi taas ottamatta yhteyttä entisiin tuttaviin Ruotsissa, jäi tutustumatta Surahammarin edistykselliseen jätevesipuhdistamoon ja jäi tekemättä monta muutakin asiaa. Mutta onhan Internet olemassa ja sen avulla etäisyydet ovat kutistuneet.
Sain hyvän ja realistisen suhteen tyttärenpoikaan. Minusta on mukavaa, kun poju on niin aito. Ei tule kulumaan montakaan kuukautta, kun hänen kehityksen vaihe pitää taas käydä tarkastamassa, muuten jään paljosta paitsi.
Ensimmäistä kertaa osasin ajaa suoraan Stadsgårdeniin, Viking-linjan satamaan. Matka lyheni huomattavasti, eikä tarvinnut poiketa hektisille ohitusteille. Ajoin Vällingbyn kautta suoraan Södra Mälarstrandia Slussenin ohi satamaan. Vällingbyllä on mielessäni tuttu kaiku, koska Surahammarissa asuntoaluettamme kutsuttiin epävirallisesti samalla nimellä. Olof Palme asui vuosia Vällingbyssä. Lähiöllä on hyvä maine, kuten jollakin Tapiolalla Suomessa. Samalla suunnalla on muita paljon huonomaineisempia lähiöitä kuten Tensta ja Rinkeby, jonne sijoitettiin asumaan maahanmuuttajaväestöä odottamaan yhteiskuntaan integroitumista, jota ei sitten oikeastaan tullutkaan koskaan, vaikka Perssoninkin hallitus sitä edelleen lupailee. Muutamia panttivankeja tosin sieltä ja muista siirtolaisghetoista on otettu ruotsalaisten yhteiskuntaan ihan näkyvillekin paikoille.
Ruotsi on kollektiivisessa sekavuuden tilassa, jäi mieleeni päällimmäiseksi vaikutelmaksi. Yhteiskuntamoraalia ovat sekoittaneet lukuisat korruptioskandaalit. Yhteiskunta ikäänkuin odottaa jotakin tuuliajoilla vanhojen menetelmiensä vankina. Ihmiset elävät päivästä päivään viihde-elämän pseudotapahtumia seuraten ja kuluttaen. Muutosvoimia on silti paljonkin, niitä jotka asettavat perinnäiset arvot armottoman luupin alle, kuten on myös meillä täällä Ruotsin sisarmaassa, jossa tilanne on aivan vastaava.
Näin aamu-tv:ssä vilahduksen Jari Sarasvuosta, joka puhui antaumuksella yrittäjyyden asiasta. Vaikka en erikoisemmin ole hänen faninsa, mielestäni toisia työllistävien, innovatiivisten yrittäjien on saatava rikastua kohtuullisesti, vaikka tiedänkin että mikään ei ole kovin yksinkertaista.
Lukukokemukset olivat matkan parhanta satoa. Joyce Carol Oatesin, Marilyn Monroen elämästä kertova kirja oli uuvuttavan paksu, mutta kyllä se oli vahvaa kerrontaa. Olkoon vaikka kuinka kliseistä sanoa, että hän oli onnistunut menemään kohteensa sisään todella hyvin. Seksuaalisuus ja ihmisuhteiden osuus elämässä ja menestyksessä ei ollut kliseistä vaan paljasta ja raakaa todellisuutta, kuin itse elettyä. Sinä et lue parhaita kirjoja vaan ne lukevat sinua!
Lähdin kuitenkin kotiin liian aikaisin. Tytär kertoi, että nyt he saavat puita todella paljon, minua olisi tarvittu. Mutta minun piti ehtiä työkkäriin, koska oli aika tälle päivälle. Virkailija puhui tulevasta työttömyyseläkkeestä, mutta minä haaveilen vielä työstä, jota rupean nyt todella etsimään. Jossakin saattaa minua odottaa jokin sopiva sijaisuus.
Ekokylässä oli tapahtunut paljon ihmissuhderintamalla, vaikka olen kuullut vain kaikuja. Tämäkin paikka olisi oivallinen saippuasarjan näyttämö, jos nyt luuserit olisivat kiinnostavia.
Naapurissa asunutta vähän kinkkistä yksinhuoltajaäitiä ei oltu huolittu asukkaaksi kuuden kuukauden koejakson jälkeen. Pettymys varmaan hänelle.
Kota on valmis ja todella upea, vaikka vähän kolkko. Se on talviasuttava ja lämpiää uudella, hienolla kaminalla. Meille asukkaille on arvottu yöpymisöitä. Sen jälkeen sinne muuttaa asumaan erikoisyksilö, joka kokee kaikkialla muualla pahoja viboja ja sähköallergioita.
Paikan lapset ovat eläneet ongelmia ihmissuhteissaan, jotka ovat aivan peilikuvia siitä mitä me aikuisetkin voimme kokea. Hylkäämisen tuntemuksia ja kysymyksiä siitä, kuka pompottaa ketä. Miten saan ystäviä, tarvitsenko ystäviä, mitä minä ystävilläni teen ovat universaaleja olemassaolon kysymyksiä.
6.11.03
Arkea
Kaikki ylisanat, mitä olen lapsenlapsestani sanonut pitävät edelleen paikkansa, mutta olen kuitenkin tyytyväinen, etten enää ole rintamapalveluksessa vanhempana vaan saan pukea ylleni ukin vaatteet.
Olisi kauheaa olla taas pienen lapsen isä. Jospa poika ei ikinä hiljenekään samanlaiseksi kirjojen ystäväksi kuin äitinsä vaan haluaa mennä ja touhuta kuten nyt. Kyllä vanhemmankin olisi saatava jotakin, edes yhteisiä kokemuksia. Olla aina antamassa, on vaativaa. Tietysti on hetkiä, jotka korvaavat kaiken: Kylpypuhdas lapsi, joka on menossa nukkumaan. Yhteinen ilo ja nauru.
Olin tänään aivan poikki, kun päiväunet eivät löytynetkään ja lapsi halusi jotakin, mitä hän ei itsekään tiennyt, mutta jotakin muuta. Se osoittaa sormellaan paikkoja ja minun pitäisi jaksaa häntä viedä räpsyttelemään valoja ja kaikkia muita nappuloita, mikä on harvinaisen tylsää minun 55 vuotiaan makuuni.
Ulkona oleminenkaan ei ollut menestys. Pienet jalantylleröt eivät oikein kuljettaneet epätasaisessa maastossa, jouduin samalla kantamaan lasta ja työntämään vaunuja.
Vanhemmat ovat tehneet virheen, kun hakivat uuden tietokoneen juuri tähän vaiheeseen. Poika ei kerta kaikkiaan voi antaa sormiensa ja tiedonhalunsa olla rauhassa. Tytär pitää kiinni lupauksestani auttaa tietokoneen hankinnassa, hänen mielestään on niin mukavaa päästä taas isin lompakolle.
Olisi kauheaa olla taas pienen lapsen isä. Jospa poika ei ikinä hiljenekään samanlaiseksi kirjojen ystäväksi kuin äitinsä vaan haluaa mennä ja touhuta kuten nyt. Kyllä vanhemmankin olisi saatava jotakin, edes yhteisiä kokemuksia. Olla aina antamassa, on vaativaa. Tietysti on hetkiä, jotka korvaavat kaiken: Kylpypuhdas lapsi, joka on menossa nukkumaan. Yhteinen ilo ja nauru.
Olin tänään aivan poikki, kun päiväunet eivät löytynetkään ja lapsi halusi jotakin, mitä hän ei itsekään tiennyt, mutta jotakin muuta. Se osoittaa sormellaan paikkoja ja minun pitäisi jaksaa häntä viedä räpsyttelemään valoja ja kaikkia muita nappuloita, mikä on harvinaisen tylsää minun 55 vuotiaan makuuni.
Ulkona oleminenkaan ei ollut menestys. Pienet jalantylleröt eivät oikein kuljettaneet epätasaisessa maastossa, jouduin samalla kantamaan lasta ja työntämään vaunuja.
Vanhemmat ovat tehneet virheen, kun hakivat uuden tietokoneen juuri tähän vaiheeseen. Poika ei kerta kaikkiaan voi antaa sormiensa ja tiedonhalunsa olla rauhassa. Tytär pitää kiinni lupauksestani auttaa tietokoneen hankinnassa, hänen mielestään on niin mukavaa päästä taas isin lompakolle.
Kotiinlähdön aika lähestyy
Matkakuume siltä osin, että Kungsholmenilla on ikuisia tietöitä ja kyltitys miten sattuu. Jos taas eksyn tieltä enkä löydä Tegelvikin satamaan. Muuten on mukava taas päästä tien päälle, kun tuuletinkin on nyt kunnossa.
Aion viikonloppuna käydä vielä tyhjentämässä ja järjestämässä sitä varastoa, jossa myös on osa tavaroistamme, kun purin elämämme täällä ennen Suomeen muuttoani. Siitäkin tulee parin sadan kilometrin keikka. Miten ex. naiseni osoittavatkaan pitkämielisyyttä minua kohtaan
Tänään pikkupoika heräsi liian varhain ja oli kränäinen. Yritin viihdyttää häntä koko taidollani. Olimme ulkona ja tein pienen nuotion tuohista. Hän nukahti päiväunille, toivottavasti niistä tulee pitkät. En oikein jaksaisi kanniskella häntä loputtomiin valonappuloille. Pojalle ei vielä voi valitettavasti lukea; odotamme jännittyneinä tuleeko hänestä lukemisesta kiinnostunut tyyppi. Lukeminen oli hänen äidilleen melkein parasta lapsuudessa ja myös minulle. Itselleni ei koskaan luettu. Elin toisenlaisessa ympäristössä ja toisenlaisen sosiaaliryhmän lapsena. Ei se silti ehkä ollut deprivaatiota, jotakin muuta oli lukemisen tilalla, en vain tiedä mitä.
Muistan ainakin penkoneeni tavaroita. Kysyin äidiltä: mitä minä tekisin ja toivoin, että hän olisi vastannut: rupea penkomhan. Olisinpa huomannut ruveta vaikka arkeologiksi.
Huonoja uutisia Suomesta. Ex. naisystäväni kirjoittaa, että pienimmällä on todettu sokeritauti. Varmaankin on parempi, että tauti on todettu ja se pystytään pitämään kurissa. Nyt hänen ei toivottavasti tarvitse enää potea mahakipuja. Vielä viime kesänä hän sanoi, että tuntuu kuin mahassa olisi särki piikkeineen.
Toiseksi vanhin haluaisi mukaan Ekokylään lomalle. Olin ajatellut ensin poiketa ja sitten huomasin, että ei ole ehkä aikaa ja nyt taas aion, jos lempipoikani niin kovasti haluaa. Hän pääsee mukaan lomalle kotiini ja saa pelata tietokonepelejä ja soitella SIM-kortillani halunsa mukaan. Makselin kesäisiä, korkeita puhelinlaskuja vielä aika pitkään, mutta jos se antaa lohtua pienelle pojalle, se on sen arvoista.
Kirjoitin eilen hetkeen tarttumisesta ja ajatellen hänen vakavaa allergiaansa ja nuoremman veljen sokeritautia, teema on tullut entistä tärkeämmäksi. Olemme täällä niin lyhyen ajan...
Sähköpostikirje tietää myös sitä, että eksäni on todennäköisesti lukenut myös blogiani, missä olen aika kovalla kädellä arvostellut myös häntä. En pysty itse arvioimaan, olenko ollut kostonhimoinen ja tuomitseva taiko jotain muuta. Itse olen pyrkinyt ennenkaikkea rehellisyyteen. Siis pyrkinyt ja tietänyt, että kysymys on vain minun näkökulmastani.
Aion viikonloppuna käydä vielä tyhjentämässä ja järjestämässä sitä varastoa, jossa myös on osa tavaroistamme, kun purin elämämme täällä ennen Suomeen muuttoani. Siitäkin tulee parin sadan kilometrin keikka. Miten ex. naiseni osoittavatkaan pitkämielisyyttä minua kohtaan
Tänään pikkupoika heräsi liian varhain ja oli kränäinen. Yritin viihdyttää häntä koko taidollani. Olimme ulkona ja tein pienen nuotion tuohista. Hän nukahti päiväunille, toivottavasti niistä tulee pitkät. En oikein jaksaisi kanniskella häntä loputtomiin valonappuloille. Pojalle ei vielä voi valitettavasti lukea; odotamme jännittyneinä tuleeko hänestä lukemisesta kiinnostunut tyyppi. Lukeminen oli hänen äidilleen melkein parasta lapsuudessa ja myös minulle. Itselleni ei koskaan luettu. Elin toisenlaisessa ympäristössä ja toisenlaisen sosiaaliryhmän lapsena. Ei se silti ehkä ollut deprivaatiota, jotakin muuta oli lukemisen tilalla, en vain tiedä mitä.
Muistan ainakin penkoneeni tavaroita. Kysyin äidiltä: mitä minä tekisin ja toivoin, että hän olisi vastannut: rupea penkomhan. Olisinpa huomannut ruveta vaikka arkeologiksi.
Huonoja uutisia Suomesta. Ex. naisystäväni kirjoittaa, että pienimmällä on todettu sokeritauti. Varmaankin on parempi, että tauti on todettu ja se pystytään pitämään kurissa. Nyt hänen ei toivottavasti tarvitse enää potea mahakipuja. Vielä viime kesänä hän sanoi, että tuntuu kuin mahassa olisi särki piikkeineen.
Toiseksi vanhin haluaisi mukaan Ekokylään lomalle. Olin ajatellut ensin poiketa ja sitten huomasin, että ei ole ehkä aikaa ja nyt taas aion, jos lempipoikani niin kovasti haluaa. Hän pääsee mukaan lomalle kotiini ja saa pelata tietokonepelejä ja soitella SIM-kortillani halunsa mukaan. Makselin kesäisiä, korkeita puhelinlaskuja vielä aika pitkään, mutta jos se antaa lohtua pienelle pojalle, se on sen arvoista.
Kirjoitin eilen hetkeen tarttumisesta ja ajatellen hänen vakavaa allergiaansa ja nuoremman veljen sokeritautia, teema on tullut entistä tärkeämmäksi. Olemme täällä niin lyhyen ajan...
Sähköpostikirje tietää myös sitä, että eksäni on todennäköisesti lukenut myös blogiani, missä olen aika kovalla kädellä arvostellut myös häntä. En pysty itse arvioimaan, olenko ollut kostonhimoinen ja tuomitseva taiko jotain muuta. Itse olen pyrkinyt ennenkaikkea rehellisyyteen. Siis pyrkinyt ja tietänyt, että kysymys on vain minun näkökulmastani.
Nämä hauraat esineet
Heidät on uskottu haltuumme ohikiitäväksi hetkeksi. Onni on hiuskarvan varassa. Vain metri erottaa meidät katastrofista joka päivä, kun ajamme autoa. Tartu hetkeen on paras elämänohje. Se ei tarkoita vain: nauti ja kuluta vaan myös sitä, että ole tietoinen kaiken katoavaisuudesta.
Valle leikki aivan villisti isänsä kanssa eilen illalla, kiipesi sohvapöydälle ja tipahti päälleen lattialle. Itkusta kuuli, ettei siinä kuitenkaan käynyt pahasti, vaikka näitä katoavaisuuden ajatuksia ehtikin käydä minun ja varmasti myös vanhempien mielessä. Tytär aiheutti tahtomattaan tämän moksauksen aivan samalla lailla, kun muistan kuinka otteeni lipesi ja hän kaatui suoraan asfalttiin, kun hän oli pieni ja istui pyöräni lastenistuimella. Muistan ne itsesyytökset ja kauhun tunteet, vaikka siinäkään ei käynyt kuinkaan.
Hoidan taas poikaa tämän viikon aamupäivät. Hän on kiltti, mutta kyllä se työstä käy, kun hän haluaa tutkia kaikkia paikkoja ja kannatuttaa loputtomiin minua kaikenlaisille nappuloille. Olisi väärin kieltää tutkiminen, sillä sitähän se on. Tiedonhalu katoaa ja tilalle tulee negatiivisia ja agressiivisia tunteita, jos lapsen luontaista uteliaisuutta väkisin tukahdutetaan. Jossakin on tietysti raja, mutta ennen kaikkea tulee olla ovela eikä kannata haastaa riitaa turhan takia.
Pojalle on varmasti hyvä, jos hän pääsee tarhaan vuoden vaihteen jälkeen, vaikka hän on vasta puolitoistavuotias. Mutta hän on sosiaalinen, tiedonhaluinen ja itsenäinen. Hän ei huuda vanhempien perään vaikka he lähtevät töihin. Hän ei ole koskaan tarvinnut tuttia eikä rättiä. Hän pystyy ilmaisemaan tunteitaan ja tahtoaan ja on kovin huumorintajuinen. Hänellä on luonnetta ja voimaa ja hän pärjää varmasti joukossa myös fyysisesti. Jos en olisi täällä, olisi hänellä väliaikainen hoitaja ex. vaimossani, joka asuu reilun 100 km:n päässä, mutta nyt häntä ei tarvita vielä.
Lähden kotiin ensi viikolla. Vävy osti tuulettimen romuttamosta Volvooni. Jos se sopii, hän on säästänyt minulle paljon rahaa. Keuruun O.K.-auto osaa kyllä laskuttaa. On mukava mennä taas kotiinkin pieneen asuntooni ja ryhtyä elämään omaa elämää, miksi se sitten muotoutuukin. Aion ruveta katselemaan opettajan sijaisuuksia vaikka mistä maanäärestä. En usko jaksavani enää lasten kanssa vaan yritän opistoihin ja kurssikeskuksiin. Tytär ei tavoittanut sosiaalitoimen johtajaa. Meidän haaveemme suomalaisten vanhusten palvelutalosta on jo kutistunut oikeaan kokoonsa. Toivottavasti hän kuitenkin soittaa tänään uudelleen.
Aion ruveta nikkaroimaan työtä odottaessani. Minulla on oivallinen tuote, jota saattaisi saada vaikka myytyä, kokoontaitettava sahapukki.
On mukava nähdä mitä Ekokylässä on tapahtunut tänä aikana. Miten etenee Puutalon remontti. Keitä on lähtenyt ja tullut? Miten kaikesta huolimatta dynaaminen yhteisöelämä toimii tällä hetkellä.
Olen lukenut yhden Joyce Carol Oatesin jännitysromaanin. Olen lukemassa hänen paksua oopustaan Marilyn Monroen elämästä. Täytyy ihmetellä kuinka tähän pieneen ja hauraaseen naisen ruumiiseen mahtuu kaikki tuo vahva epiikka ja väkivalta. Pidän kovasti hänen tyylistään.
Olen lukenut toisen osan Kerstin Ekmanin Jämtlanti-trilogiasta ja aloittanut kolmatta. Minulla sattuu olemaan siteitä Jämtlantiin, koska sisareni on asunut siellä jo kymmeniä vuosia ja olen viettänyt siellä kuukausia eräopaskurssilla yhdessä tunturihotellissa. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa on paljon norjaa ja jämtlanninmurretta ja paljon jää arvaamisen varaan, mutta Ekman on myös yksi suuria suosikkejani. Hän osaa Oatesin lailla yhdistää historiaa, yhteiskuntaa ja yksittäistä elämää ja kohtaloja taiteelliseksi kokemukseksi. Varmaankin tämäkin trilogia käännetään, mutta ihmettelen miten se on mahdollista, koska murre on niin merkittävässä osassa.
En ole lukenut kovinkaan paljon ruotsalaisia vanhempia kirjailijoita ja klassikkoja. Eräs uusi viime vuosina esille noussut naiskirjailija myöskin, josta pidin kovasti, on Majgull Axelsson.
Valle leikki aivan villisti isänsä kanssa eilen illalla, kiipesi sohvapöydälle ja tipahti päälleen lattialle. Itkusta kuuli, ettei siinä kuitenkaan käynyt pahasti, vaikka näitä katoavaisuuden ajatuksia ehtikin käydä minun ja varmasti myös vanhempien mielessä. Tytär aiheutti tahtomattaan tämän moksauksen aivan samalla lailla, kun muistan kuinka otteeni lipesi ja hän kaatui suoraan asfalttiin, kun hän oli pieni ja istui pyöräni lastenistuimella. Muistan ne itsesyytökset ja kauhun tunteet, vaikka siinäkään ei käynyt kuinkaan.
Hoidan taas poikaa tämän viikon aamupäivät. Hän on kiltti, mutta kyllä se työstä käy, kun hän haluaa tutkia kaikkia paikkoja ja kannatuttaa loputtomiin minua kaikenlaisille nappuloille. Olisi väärin kieltää tutkiminen, sillä sitähän se on. Tiedonhalu katoaa ja tilalle tulee negatiivisia ja agressiivisia tunteita, jos lapsen luontaista uteliaisuutta väkisin tukahdutetaan. Jossakin on tietysti raja, mutta ennen kaikkea tulee olla ovela eikä kannata haastaa riitaa turhan takia.
Pojalle on varmasti hyvä, jos hän pääsee tarhaan vuoden vaihteen jälkeen, vaikka hän on vasta puolitoistavuotias. Mutta hän on sosiaalinen, tiedonhaluinen ja itsenäinen. Hän ei huuda vanhempien perään vaikka he lähtevät töihin. Hän ei ole koskaan tarvinnut tuttia eikä rättiä. Hän pystyy ilmaisemaan tunteitaan ja tahtoaan ja on kovin huumorintajuinen. Hänellä on luonnetta ja voimaa ja hän pärjää varmasti joukossa myös fyysisesti. Jos en olisi täällä, olisi hänellä väliaikainen hoitaja ex. vaimossani, joka asuu reilun 100 km:n päässä, mutta nyt häntä ei tarvita vielä.
Lähden kotiin ensi viikolla. Vävy osti tuulettimen romuttamosta Volvooni. Jos se sopii, hän on säästänyt minulle paljon rahaa. Keuruun O.K.-auto osaa kyllä laskuttaa. On mukava mennä taas kotiinkin pieneen asuntooni ja ryhtyä elämään omaa elämää, miksi se sitten muotoutuukin. Aion ruveta katselemaan opettajan sijaisuuksia vaikka mistä maanäärestä. En usko jaksavani enää lasten kanssa vaan yritän opistoihin ja kurssikeskuksiin. Tytär ei tavoittanut sosiaalitoimen johtajaa. Meidän haaveemme suomalaisten vanhusten palvelutalosta on jo kutistunut oikeaan kokoonsa. Toivottavasti hän kuitenkin soittaa tänään uudelleen.
Aion ruveta nikkaroimaan työtä odottaessani. Minulla on oivallinen tuote, jota saattaisi saada vaikka myytyä, kokoontaitettava sahapukki.
On mukava nähdä mitä Ekokylässä on tapahtunut tänä aikana. Miten etenee Puutalon remontti. Keitä on lähtenyt ja tullut? Miten kaikesta huolimatta dynaaminen yhteisöelämä toimii tällä hetkellä.
Olen lukenut yhden Joyce Carol Oatesin jännitysromaanin. Olen lukemassa hänen paksua oopustaan Marilyn Monroen elämästä. Täytyy ihmetellä kuinka tähän pieneen ja hauraaseen naisen ruumiiseen mahtuu kaikki tuo vahva epiikka ja väkivalta. Pidän kovasti hänen tyylistään.
Olen lukenut toisen osan Kerstin Ekmanin Jämtlanti-trilogiasta ja aloittanut kolmatta. Minulla sattuu olemaan siteitä Jämtlantiin, koska sisareni on asunut siellä jo kymmeniä vuosia ja olen viettänyt siellä kuukausia eräopaskurssilla yhdessä tunturihotellissa. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa on paljon norjaa ja jämtlanninmurretta ja paljon jää arvaamisen varaan, mutta Ekman on myös yksi suuria suosikkejani. Hän osaa Oatesin lailla yhdistää historiaa, yhteiskuntaa ja yksittäistä elämää ja kohtaloja taiteelliseksi kokemukseksi. Varmaankin tämäkin trilogia käännetään, mutta ihmettelen miten se on mahdollista, koska murre on niin merkittävässä osassa.
En ole lukenut kovinkaan paljon ruotsalaisia vanhempia kirjailijoita ja klassikkoja. Eräs uusi viime vuosina esille noussut naiskirjailija myöskin, josta pidin kovasti, on Majgull Axelsson.
Yrittäjäksi?
Eilen automatkalla jatkoin jauhamista, kuinka typerää on purkaa karille ajettu taloni. Puhuin kuinka näillä seuduilla bruukki on ollut se perinteinen leivänantaja ja yrittämisellä on vuoren korkuisia esteitä. Miksei ole pyydetty kuntalaisten apua, julistettu vaikka ideakilpailu erinomaisen talon käytöstä?
Tytär on kyllä kieltämättä saanut vaikutteita saarnoistani vuosien takaa ja hänellä on ideoita ja unelmia yrittämisen suuntaan. Hän sanoi ajatelleensa jo monta vuotta, että suomalaisten vanhainkodilla/palvelutalolla voisi olla sosiaalista tilausta. Tästä talosta voisi aika vähin korjauksin tehdä suomalaisten palvelutalon. Sytyin ideaan ja olemme hellineet ajatusta jo vuorokauden vaikka yön yli nukuttua onkin tullut jo epäilyjä, ei asiasta sinänsä vaan siitä onko meillä voimia sitä toteuttaa. Rahaa ei ainakaan ole. Ei kunta tule syttymään suomalaisten asialle, se ei usko nuoren naisen voimiin. Tonttimaa tullaan varmaan tarvitsemaan laajeneville omakotialueille...
Mutta siitä huolimatta A. aikoo kysyä asiasta kunnan sosiaalitoimen johtajalta, joka on samalla myös koulutoimen pomo. Meni syteen tai saveen kannattaa ainakin kysyä jo huomenna ennenkuin kaivinkoneet lähtevät liikkeelle. Talo on kuitenkin hieno, ei liian pieni eikä iso. Lähtisin itsekin mukaan jäljellä oleviksi aktiivisiksi vuosiksi ja sitten asukkaaksi, kun voimat loppuvat. Meillä olisi paljon hienoja ideoita, kielitaitoa ja pohjoismaisen yhteiskunnan ja kulttuurin tuntemusta, jotta voisimme tehdä yhteisöstä hienon paikan ja nyt eri pohjalla kuin Ekokylän yhteisö. Tästä tulisi liikeyritys, eikä mitään idealistista haihattelua. Ja kun tulisi rahaa se toisi myös toimintaa.
Totuus on se, että suomalaiset ikäihmiset kaipaavat omakielisiä palveluja. He eivät ole oikein päässeet sisälle tähän yhteiskuntaan ja samalla ovat kuitenkin vieraantuneet suomalaisesta. Kielitaito on jäänyt vajavaiseksi.
Emme kuitenkaan ole valmiita lähtemään täyden palvelun vanhainkotiin. Se saa kasvaa ajan mittaan. Satsaisimme vielä aktiivisiin ihmisiin siten, että heidän omaaktiivisuutensa säilyisi mahdollisimman pitkään. Palkattua henkilökuntaa ei tulisi paljoa, palvelut ostettaisiin muilta palvelun tarjoajilta.
Mutta perusjuttu, onko koko ajatus tämän talon hankkimisesta edes mahdollista, on selvittämättä. Emme tiedä mitä talo pitää sisällään. Talouspuoli ja markkinat on vain arvausten varassa. Mutta jos tämä ajatus ei nyt lyö tulta, siinä voi kuitenkin olla tyttärelle hyvä idea muutaman vuoden kuluttua. Minä en kylläkään ole sitten enää leikissä mukana.
Kuinka mielelläni olisin ollut muuttamassa Ekokylää enemmän liikeyrityksen suuntaan, mutta sen rakenteet ovat liian raskaat, ihmiset eivät ole yrittäjähenkisiä. Minulla ei ole ollut taitoa saada heitä mukaan, kun muutenkin pärjää, ponnistelematta. Yhteiskunnan tarjoama leipä on tosin kapea, mutta pitkä ja taattu.
Tytär on kyllä kieltämättä saanut vaikutteita saarnoistani vuosien takaa ja hänellä on ideoita ja unelmia yrittämisen suuntaan. Hän sanoi ajatelleensa jo monta vuotta, että suomalaisten vanhainkodilla/palvelutalolla voisi olla sosiaalista tilausta. Tästä talosta voisi aika vähin korjauksin tehdä suomalaisten palvelutalon. Sytyin ideaan ja olemme hellineet ajatusta jo vuorokauden vaikka yön yli nukuttua onkin tullut jo epäilyjä, ei asiasta sinänsä vaan siitä onko meillä voimia sitä toteuttaa. Rahaa ei ainakaan ole. Ei kunta tule syttymään suomalaisten asialle, se ei usko nuoren naisen voimiin. Tonttimaa tullaan varmaan tarvitsemaan laajeneville omakotialueille...
Mutta siitä huolimatta A. aikoo kysyä asiasta kunnan sosiaalitoimen johtajalta, joka on samalla myös koulutoimen pomo. Meni syteen tai saveen kannattaa ainakin kysyä jo huomenna ennenkuin kaivinkoneet lähtevät liikkeelle. Talo on kuitenkin hieno, ei liian pieni eikä iso. Lähtisin itsekin mukaan jäljellä oleviksi aktiivisiksi vuosiksi ja sitten asukkaaksi, kun voimat loppuvat. Meillä olisi paljon hienoja ideoita, kielitaitoa ja pohjoismaisen yhteiskunnan ja kulttuurin tuntemusta, jotta voisimme tehdä yhteisöstä hienon paikan ja nyt eri pohjalla kuin Ekokylän yhteisö. Tästä tulisi liikeyritys, eikä mitään idealistista haihattelua. Ja kun tulisi rahaa se toisi myös toimintaa.
Totuus on se, että suomalaiset ikäihmiset kaipaavat omakielisiä palveluja. He eivät ole oikein päässeet sisälle tähän yhteiskuntaan ja samalla ovat kuitenkin vieraantuneet suomalaisesta. Kielitaito on jäänyt vajavaiseksi.
Emme kuitenkaan ole valmiita lähtemään täyden palvelun vanhainkotiin. Se saa kasvaa ajan mittaan. Satsaisimme vielä aktiivisiin ihmisiin siten, että heidän omaaktiivisuutensa säilyisi mahdollisimman pitkään. Palkattua henkilökuntaa ei tulisi paljoa, palvelut ostettaisiin muilta palvelun tarjoajilta.
Mutta perusjuttu, onko koko ajatus tämän talon hankkimisesta edes mahdollista, on selvittämättä. Emme tiedä mitä talo pitää sisällään. Talouspuoli ja markkinat on vain arvausten varassa. Mutta jos tämä ajatus ei nyt lyö tulta, siinä voi kuitenkin olla tyttärelle hyvä idea muutaman vuoden kuluttua. Minä en kylläkään ole sitten enää leikissä mukana.
Kuinka mielelläni olisin ollut muuttamassa Ekokylää enemmän liikeyrityksen suuntaan, mutta sen rakenteet ovat liian raskaat, ihmiset eivät ole yrittäjähenkisiä. Minulla ei ole ollut taitoa saada heitä mukaan, kun muutenkin pärjää, ponnistelematta. Yhteiskunnan tarjoama leipä on tosin kapea, mutta pitkä ja taattu.
Karille ajanut talo
Hälytys ujeltaa talossa, porraskäytävissä on valot, ristinsielua ei ole näkyvissä. Talo on kuin karille ajanut laiva, josta miehistö on poistunut.
Olen puuhaillut karille ajetun talon kellarissa jo kolmatta päivää, rannikon merirosvoasukas. Olen johtanut laivan karille, jotta pääsisin sitä ryöstelemään. Me ovelat rannikkolaiset osaamme yhä tämän tempun.
No leikki leikkinä. Talo on kalliisti remontoitu, siihen on rakennettu toiselle puolelle luhtikäytävät ja hissit ja toisella puolella on tilavia parvekkeita. Talossa on tukeva kellari. Se on tuskin 30 vuotta vanha. Siinä on kolme rappukäytävää ja se on kolmikerroksinen.
Olen vapautunut kuin jostakin taakasta, kun sain ajettua vanhat paperit ja painolastin roskien lajittelupaikalle. Tavaraa tuli kolme peräkärryllistä, mutta ne hävisivät lajittelupaikan suuriin mittoihin. Varsinkin aamulla siellä oli vilkasta. Tavarat heitettiin suuriin kontainereihin, mutta kontit tyhjennettiin isoihin kasoihin romupaikan lähistölle. Poltettavat roskat tuskin pysyvät kovinkaan kuivina taivasalla. Tällainen lajittelu on kuitenkin suuri edistysaskel, vaikka paljon meneekin kaatopaikalle vietäviin kontteihin.
Minulla ei ollut jaksamista kovinkaan tarkkaan lajitteluun, olen vilustunut, kun jouduin ajamaan auton ikkuna auki, kun lämminilmapuhaltaja on lakannut toimimasta. Eivät toisetkaan näyttäneet olevan kovin tarkkoja. Poltettavien konttiin näyttää joutuvan myös monenlaista muovia, varmasti sellaista joka ei sinne kuuluisi. Toiminta näytti yllättävän suurelta, kun kyse on sentään pienestä Keuruun kokoisesta taajamasta. Kaatopaikka on kulutusyhteiskunnan kääntöpuoli. Kaikki tavara joutuu sinne ennemmin tai myöhemmin, kysymys on vain ajasta.
Ruotsalaiset pitävät varmaan nurkkansa puhtaampina kuin me suomalaiset, koska jätteiden vieminen ei maksa mitään. Tietysti se maksaa, mutta verot eivät tunnu roskia jätettäessä.
Viimeisellä kuormalla sain tietää mitä talolle tehdään. Kellariin tuli pari nuorta miestä. Kysyin tarvitsevatko he selityksen minun siellä olooni. Vastaus oli kyllä ja selitin miten asia oli. He saivat avaimeni ja tyytyivät selitykseen ja vastasivat kysymykseeni, mitä talolle on tapahtumassa, että se revitään.
Revitään tuollainen hieno rakennus! En tiedä onko kunta tutkinut, olisiko rakennukselle käyttöä tai ostajaa. Ei sitä slummiutumaankaan kannata päästää, se on totta. Onko se asiain tila, jolle ei ole mitään tehtävissä, vai onko se vain mielikuvituksen köyhyyttä.
Revitty on alueelta jo useita muitakin samanikäisiä taloja, sekin missä me asuimme. Katsoin tyhjää tilaa, missä nyt levisi vain nurmikenttä. Siinä jossakin kolmannessa kerroksessa oli meidän asuntomme ja parvekkeemme. Jonakin kesänä kasvatin parvekkeella mm. tomaatteja. Parveke oli hieman varjossa ja tomaatit jäivät vihreiksi. Mutta istuin siellä mielelläni, koska se oli kuin lehtevä keidas. Minulla oli parvekelaatikkoja kaiteilla enkä oikein muista mitä kaikkea kasvatinkaan.
Muistan, että joskus parvekkeelle mäsähti kurtturuusun kiulukka. Arvelin, että sen olivat heittäneet pari pihalla olevaa poikaa ja lähdin heitä tavoittamaan aivan vaistomaisesti. Pojat lähtivät pakoon henkensä hädässä ja ajatin heitä kotvan. Kävin kyllä toisen pojan kotonakin kertomassa, että olin ajattanut poikia, eikä siitä sen kummempaa.
Myöhemmin selvisi, että toinen pojista oli tulevan vävyni serkku. Hänelle tuli jo koulupoikana luusyöpä jalkaan ja hän on maannut jo vuosia mullan alla. Hänen valokuvansa on hautakivessä. Valokuva hautakivessä on myös Tukholmassa murhatulla suomalaisnimisellä tytöllä.
Maaseudulla on varmaan paljon tällaisia funktionsa menettäneitä asuma-alueita ja taloja, niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Ekokylän yhtenä ajatuksena oli näyttää, että syrjäytyneet voivat ottaa sellaisia haltuunsa ja elää hyvää elämää. Samaa ajaa keväällä perustettu kestävän elämäntapaa eistävä yhdistys, mutta kovin vaisusti.
Se mitä Keuruun Ekokylä on pystynyt näyttämään on jäänyt kovin vaatimattomaksi. Maallemuuttajat eivät ole olleet valmiita tekemään työtä vaan he ovat tulleet nauttimaan maaseudun rauhasta, pois oravanpyörästä, ongelmiansa pakoon, vaihtoehtoiseen elämäntapaan, mikä käytännössä on tarkoittanut elämistä toisten, -yhteiskunnan, kustannuksella - ja se ei ole oikein. Keuruun Ekokylän laiva on jos ei karille ajanut, niin ainakin ajamassa ja minä ainakin olen valmis sen upottamaan, jos kurssin muutosta ei tule.
Olen puuhaillut karille ajetun talon kellarissa jo kolmatta päivää, rannikon merirosvoasukas. Olen johtanut laivan karille, jotta pääsisin sitä ryöstelemään. Me ovelat rannikkolaiset osaamme yhä tämän tempun.
No leikki leikkinä. Talo on kalliisti remontoitu, siihen on rakennettu toiselle puolelle luhtikäytävät ja hissit ja toisella puolella on tilavia parvekkeita. Talossa on tukeva kellari. Se on tuskin 30 vuotta vanha. Siinä on kolme rappukäytävää ja se on kolmikerroksinen.
Olen vapautunut kuin jostakin taakasta, kun sain ajettua vanhat paperit ja painolastin roskien lajittelupaikalle. Tavaraa tuli kolme peräkärryllistä, mutta ne hävisivät lajittelupaikan suuriin mittoihin. Varsinkin aamulla siellä oli vilkasta. Tavarat heitettiin suuriin kontainereihin, mutta kontit tyhjennettiin isoihin kasoihin romupaikan lähistölle. Poltettavat roskat tuskin pysyvät kovinkaan kuivina taivasalla. Tällainen lajittelu on kuitenkin suuri edistysaskel, vaikka paljon meneekin kaatopaikalle vietäviin kontteihin.
Minulla ei ollut jaksamista kovinkaan tarkkaan lajitteluun, olen vilustunut, kun jouduin ajamaan auton ikkuna auki, kun lämminilmapuhaltaja on lakannut toimimasta. Eivät toisetkaan näyttäneet olevan kovin tarkkoja. Poltettavien konttiin näyttää joutuvan myös monenlaista muovia, varmasti sellaista joka ei sinne kuuluisi. Toiminta näytti yllättävän suurelta, kun kyse on sentään pienestä Keuruun kokoisesta taajamasta. Kaatopaikka on kulutusyhteiskunnan kääntöpuoli. Kaikki tavara joutuu sinne ennemmin tai myöhemmin, kysymys on vain ajasta.
Ruotsalaiset pitävät varmaan nurkkansa puhtaampina kuin me suomalaiset, koska jätteiden vieminen ei maksa mitään. Tietysti se maksaa, mutta verot eivät tunnu roskia jätettäessä.
Viimeisellä kuormalla sain tietää mitä talolle tehdään. Kellariin tuli pari nuorta miestä. Kysyin tarvitsevatko he selityksen minun siellä olooni. Vastaus oli kyllä ja selitin miten asia oli. He saivat avaimeni ja tyytyivät selitykseen ja vastasivat kysymykseeni, mitä talolle on tapahtumassa, että se revitään.
Revitään tuollainen hieno rakennus! En tiedä onko kunta tutkinut, olisiko rakennukselle käyttöä tai ostajaa. Ei sitä slummiutumaankaan kannata päästää, se on totta. Onko se asiain tila, jolle ei ole mitään tehtävissä, vai onko se vain mielikuvituksen köyhyyttä.
Revitty on alueelta jo useita muitakin samanikäisiä taloja, sekin missä me asuimme. Katsoin tyhjää tilaa, missä nyt levisi vain nurmikenttä. Siinä jossakin kolmannessa kerroksessa oli meidän asuntomme ja parvekkeemme. Jonakin kesänä kasvatin parvekkeella mm. tomaatteja. Parveke oli hieman varjossa ja tomaatit jäivät vihreiksi. Mutta istuin siellä mielelläni, koska se oli kuin lehtevä keidas. Minulla oli parvekelaatikkoja kaiteilla enkä oikein muista mitä kaikkea kasvatinkaan.
Muistan, että joskus parvekkeelle mäsähti kurtturuusun kiulukka. Arvelin, että sen olivat heittäneet pari pihalla olevaa poikaa ja lähdin heitä tavoittamaan aivan vaistomaisesti. Pojat lähtivät pakoon henkensä hädässä ja ajatin heitä kotvan. Kävin kyllä toisen pojan kotonakin kertomassa, että olin ajattanut poikia, eikä siitä sen kummempaa.
Myöhemmin selvisi, että toinen pojista oli tulevan vävyni serkku. Hänelle tuli jo koulupoikana luusyöpä jalkaan ja hän on maannut jo vuosia mullan alla. Hänen valokuvansa on hautakivessä. Valokuva hautakivessä on myös Tukholmassa murhatulla suomalaisnimisellä tytöllä.
Maaseudulla on varmaan paljon tällaisia funktionsa menettäneitä asuma-alueita ja taloja, niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Ekokylän yhtenä ajatuksena oli näyttää, että syrjäytyneet voivat ottaa sellaisia haltuunsa ja elää hyvää elämää. Samaa ajaa keväällä perustettu kestävän elämäntapaa eistävä yhdistys, mutta kovin vaisusti.
Se mitä Keuruun Ekokylä on pystynyt näyttämään on jäänyt kovin vaatimattomaksi. Maallemuuttajat eivät ole olleet valmiita tekemään työtä vaan he ovat tulleet nauttimaan maaseudun rauhasta, pois oravanpyörästä, ongelmiansa pakoon, vaihtoehtoiseen elämäntapaan, mikä käytännössä on tarkoittanut elämistä toisten, -yhteiskunnan, kustannuksella - ja se ei ole oikein. Keuruun Ekokylän laiva on jos ei karille ajanut, niin ainakin ajamassa ja minä ainakin olen valmis sen upottamaan, jos kurssin muutosta ei tule.
Jälkien peittämistä
En voinut jättää entisen elämämme muistoja toisten niskoille, vaan olen ollut parina päivänä lajittelemassa romuja. Löytyihän sieltä yhtä ja toista tunnearvon omaavaa kuten Hesari vuodelta 1976, samalta päivältä kuin tytär syntyi. Kannessa oli ainakin jokin uutinen Portugalin neilikkavallankumouksesta, mutta en ehtinyt tarkemmin katsoa. Löytyi valokuvia, mutta ennenkaikkea siellä oli papereita. Olen ollut ahkera opettaja, A4-saastetta oli paljon. Kuinka monta kuukautta tehtävien valmistamista olisikaan, jos kaikki pistäisi yhteen pötköön.
Miksi minun pitää tehdä kaikki vaikeimman kautta, olisin tyytynyt vain valmiisiin materiaaleihin. Hukkaan heitettyä sekin aika taisi olla.
Kaikki opiskelupaperit ja muistiinpanot, kaikki lähtevät huomenna polttouuniin. Samoin muutkin romut sorteeraukseen, kun lainaan peräkärryn.
Ruotsissa tai ainakin täällä on hienosti järjestetty roskien hyödyntäminen. Eikä roskien jättäminen maksa mitään, kuten se maksaa Suomessa. Paljon menee poltettavaksi jonnekin suureen laitokseen. Parempi ainakin, että ne jotenkin hyödynnetään. Kylällä on useita keräyspaikkoja ja lajittelua on jos jonkinlaista. Tosin lajittelumoraali on huono. Huono se pakkasi olemaan Ekokylässäkin. Ihmisiä tuli aina uusia ja he heittivät roskia vähän miten sattuu. Sinne hakautuvat ihmiset eivät ole oikeastaan tippaakaan ekotietoisia. En ollut mukana, kun viranomaiset kouluttivat uusiin määräyksiin. Lajittelu tulee huomattavasti tehostumaan Keuruullakin lähiaikoina.
Vihreäthän vastustavat periaatteessa jätteiden polttoa, koska se totuttaa meidät slit o släng mentaliteettiin. Olen tässäkin pragmaattinen ja parkkiintunut. Ihminen on niin mukavuudenhaluinen ja piloille mennyt eikä aikaakaan ole muka. Maalla varsinkin lajittelu voi tulla liian kalliiksi ja kuljetusten ja huonon moraalin takia ympäristötase voi olla huonompi jos lajitellaan ihan äärimmäisyyteen asti kuin, että poltettaisiin roskia isoissa laitoksissa.
Vaikka pakkaaminen onkin monesti aivan järjetöntä ja kallista, siinä kuten kaikessa muussakin on toinenkin puolensa. Pakaten tavara säilyy ja sen käsittely helpottuu ja mukaan tulee kaikkea muutakin markkinatalousjärjestelmän, erikoistumisen ja työnjaon siunauksia.
Miksi minun pitää tehdä kaikki vaikeimman kautta, olisin tyytynyt vain valmiisiin materiaaleihin. Hukkaan heitettyä sekin aika taisi olla.
Kaikki opiskelupaperit ja muistiinpanot, kaikki lähtevät huomenna polttouuniin. Samoin muutkin romut sorteeraukseen, kun lainaan peräkärryn.
Ruotsissa tai ainakin täällä on hienosti järjestetty roskien hyödyntäminen. Eikä roskien jättäminen maksa mitään, kuten se maksaa Suomessa. Paljon menee poltettavaksi jonnekin suureen laitokseen. Parempi ainakin, että ne jotenkin hyödynnetään. Kylällä on useita keräyspaikkoja ja lajittelua on jos jonkinlaista. Tosin lajittelumoraali on huono. Huono se pakkasi olemaan Ekokylässäkin. Ihmisiä tuli aina uusia ja he heittivät roskia vähän miten sattuu. Sinne hakautuvat ihmiset eivät ole oikeastaan tippaakaan ekotietoisia. En ollut mukana, kun viranomaiset kouluttivat uusiin määräyksiin. Lajittelu tulee huomattavasti tehostumaan Keuruullakin lähiaikoina.
Vihreäthän vastustavat periaatteessa jätteiden polttoa, koska se totuttaa meidät slit o släng mentaliteettiin. Olen tässäkin pragmaattinen ja parkkiintunut. Ihminen on niin mukavuudenhaluinen ja piloille mennyt eikä aikaakaan ole muka. Maalla varsinkin lajittelu voi tulla liian kalliiksi ja kuljetusten ja huonon moraalin takia ympäristötase voi olla huonompi jos lajitellaan ihan äärimmäisyyteen asti kuin, että poltettaisiin roskia isoissa laitoksissa.
Vaikka pakkaaminen onkin monesti aivan järjetöntä ja kallista, siinä kuten kaikessa muussakin on toinenkin puolensa. Pakaten tavara säilyy ja sen käsittely helpottuu ja mukaan tulee kaikkea muutakin markkinatalousjärjestelmän, erikoistumisen ja työnjaon siunauksia.
4.11.03
Kanavan vartta
Sää oli päivällä keväisen leuto. Koska puutkin on tehty, minulla oli hyvää aikaa ulkoilla. Liikkua pitää, muuten kangistun sängyn pohjalle selkävaivaiseksi. Tyttären pyörä on kuin unelma, vaihteet täsmälliset, mikään ei kilise eikä lenkkaa kuten romupyörissäni kotona.
Ajoin Strömsholmin kanavan/ Kolbecksån toista rantaa Hallstahammariin ja toista takaisin. Matkaa tuli nelisen kymmentä kilometriä. Hallsta on Suraa isompi tehdaspaikkakunta, molemmissa paljon suomalaisia. Toisella rannalla kohisi vilkas liikenne, toinen oli maalaisidylliä. Kanava on kuin pienoiskuva tästä maakunnasta ja koko maasta. Suurin osa maasta on ihmisistä autiota luontoa. Ihmiset ovat asettuneet joihinkin paikkoihin ja asuvat tiiviisti hakien kuin tukea toisistaan.
Kävin katsomassa varastoa, jota olen pitänyt maksamatta mitään jo kymmenisen vuotta. Talo missä asuimme, on purettu, mutta verkkovarastot olivat toisen talon kellarissa. Se talo toimi vanhusten palvelutalona, mutta nyt vaikuttaa, että jotain tapahtuu, kun talossa ei ole enää vanhuksia. Kellaria on alettu myös tyhjentää. Minun varastoni oli vielä jäljellä, mutta ovi auki murrettuna kuten kaikissa muissakin hylätyissä kopperoissa. Mitään arvokasta ei ole enää jäljellä, mutta paljon romua kylläkin. Olen syyllistynyt siis laiminlyöntiin, kun en ole toimittanut tavaroitani pois, mutta niin on moni muukin.
Tutkin monta tuntia ihmisten tavaroita ja lastasin auton takaosan niitä täyteen, en edes ehtinyt omien romujeni pariin. Etupäässä otin pyöränvanteita, mutta valitettavasti ne olivat kaikki etupyörän ja niitä on ennestäänkin vaikka kuinka paljon. Tiedän noitten vanteitten kerääjän. Hän oli etelä-amerikkalainen Alex, nuori poika, joka keräsi pyöriä ja möi niitä toisille pakolaisille. Sinänsä kannatettavaa yritteliäisyyttä, vaikka taisi mennä vähän lain väärälle puolelle. Mutta en voinut jättää hyviä esineitä kaatopaikalle vietäväksi, vaikka minäkin olin vähän harmaalla alueeella. Olen auttamaton sakletare kuten Peppi Pitkätossu.
Ihmettelen vain minne vanhukset on viety. Tässä kunnassa on tapahtunut kummallisia muuttoja. Virastot muuttavat paikasta toiseen. Hyvissä tiloissa toiminut terveyskeskuskin on muuttanut. Ruotsissa koulut ja päiväkodit ovat nykyään useasti saman hallinnon alaisia. Monesta päiväkotitädistä tuli rehtori ja koulut sekä päiväkodit toimivat usein samoissa tiloissa, joskus jopa niinkin, että iltapäivätoiminta tapahtuu samoissa luokissa, missä oppilaat ovat käyneet aamupäivän koulua. Sinänsä hienoa rationalisointia.
Ajoin Strömsholmin kanavan/ Kolbecksån toista rantaa Hallstahammariin ja toista takaisin. Matkaa tuli nelisen kymmentä kilometriä. Hallsta on Suraa isompi tehdaspaikkakunta, molemmissa paljon suomalaisia. Toisella rannalla kohisi vilkas liikenne, toinen oli maalaisidylliä. Kanava on kuin pienoiskuva tästä maakunnasta ja koko maasta. Suurin osa maasta on ihmisistä autiota luontoa. Ihmiset ovat asettuneet joihinkin paikkoihin ja asuvat tiiviisti hakien kuin tukea toisistaan.
Kävin katsomassa varastoa, jota olen pitänyt maksamatta mitään jo kymmenisen vuotta. Talo missä asuimme, on purettu, mutta verkkovarastot olivat toisen talon kellarissa. Se talo toimi vanhusten palvelutalona, mutta nyt vaikuttaa, että jotain tapahtuu, kun talossa ei ole enää vanhuksia. Kellaria on alettu myös tyhjentää. Minun varastoni oli vielä jäljellä, mutta ovi auki murrettuna kuten kaikissa muissakin hylätyissä kopperoissa. Mitään arvokasta ei ole enää jäljellä, mutta paljon romua kylläkin. Olen syyllistynyt siis laiminlyöntiin, kun en ole toimittanut tavaroitani pois, mutta niin on moni muukin.
Tutkin monta tuntia ihmisten tavaroita ja lastasin auton takaosan niitä täyteen, en edes ehtinyt omien romujeni pariin. Etupäässä otin pyöränvanteita, mutta valitettavasti ne olivat kaikki etupyörän ja niitä on ennestäänkin vaikka kuinka paljon. Tiedän noitten vanteitten kerääjän. Hän oli etelä-amerikkalainen Alex, nuori poika, joka keräsi pyöriä ja möi niitä toisille pakolaisille. Sinänsä kannatettavaa yritteliäisyyttä, vaikka taisi mennä vähän lain väärälle puolelle. Mutta en voinut jättää hyviä esineitä kaatopaikalle vietäväksi, vaikka minäkin olin vähän harmaalla alueeella. Olen auttamaton sakletare kuten Peppi Pitkätossu.
Ihmettelen vain minne vanhukset on viety. Tässä kunnassa on tapahtunut kummallisia muuttoja. Virastot muuttavat paikasta toiseen. Hyvissä tiloissa toiminut terveyskeskuskin on muuttanut. Ruotsissa koulut ja päiväkodit ovat nykyään useasti saman hallinnon alaisia. Monesta päiväkotitädistä tuli rehtori ja koulut sekä päiväkodit toimivat usein samoissa tiloissa, joskus jopa niinkin, että iltapäivätoiminta tapahtuu samoissa luokissa, missä oppilaat ovat käyneet aamupäivän koulua. Sinänsä hienoa rationalisointia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)