Pieni persoonallisuus

Olin jo unohtanut kuinka aikaisessa vaiheessa persoonallisuus alkaa näkyä. Vaipoissa kulkeva ja tyttipulloa imevä Valle on jo oma itsensä. Kuinka helpolla sitä pitää hänen ikäisiään vain vaivalloisina ja itsekkäinä otuksina.

Mutta hän ymmärtää jo älyttömän paljon ja sanoo asioita äänensävyllään. Hän osaa kiusoitella ja pelleillä.

Lohdutusta

Minun läsnäoloni on hyväksi. Vaikka oma elämäni onkin yhä täynnä eksistentiaalisia ongelmia, pystyin silti auttamaan lastani.

Hänen ongelmansa on tasa-arvoisuus omassa liitossaan. Kuka tekee ja mitä ja mihin rooliin sitä itsensä asettaa ja mihin joutuu.

En ole kasvattanut tytärtäni perinteiseksi äidiksi ja uhrautujaksi. Vaikka löytyy yksityisiä syitä ja päähän potkittuja miehiä, tilanne ei ole hyvä, jos naiset joutuvat kantamaan perhe-elämän raskainta taakkaa ja työelämässä he saavat alhaisempia asemia ja pienempää palkkaa. Tiedän, että syitä löytyy, mutta kuitenkin olen naisen puolella, jos hän tuntee olevansa loukussa.

Tietenkin tilanteet ja liitot ovat kaikki ainutlaatuisia enkä voi esiintyä tuomarina ja vielä vähemmän neuvonantajana.

Mysteeri omakotialueella

Viimeisimmät postaukseni ovat kuitenkin olemassa, mutta kaikkien päiväykset ovat samat ja postit ovat epäjärjestyksessä.

Juuri tällä harjulla on kuulemma sodanaikaisen pääministerin, Per Albinin kansankodin mukaan ristittyjä omakotitaloja, vaikka en tiedä mitkä niitä ovat. Ehkä juuri tämä missä tyttäreni perhe asuu.

Tällä tienpätkälle on ilmaantunut mysteeri. Useana yönä naapurin kanssa yhteinen roskapönttö on kaadettu. Kaataminen alkoi samoihin aikoihin, kun tulin tänne, sanoo tytär. Hän jopa sanoi epäilevänsä, että kaataja olen voinut olla minä - unissani ehkä. Minulla on perhehistorian mukaan ainakin sellainen tapaus kontollani, että olen kuulemma pissannut silloisen anoppilan matolle usean todistajan läsnäollessa. Muistan sen aamun, kun siitä minulle kerrottiin, mutta en itse tapausta tietenkään.

Sanoin, että tapauksesta on kulunut jo 30 vuotta ja olen nykyään aivan oireeton. Vaikka mistä sitä tietää, mitä unissaan tekee. Nuorena tiedän kävelleeni unissani, mutta en vuosikymmeniin.

Miten voisin pimeässä ja kylmässä käydä potkimassa roskapönttöjä heräämättä siihen? Viime yönä, kun vävy tuli vuorotöistä, hän oli havainnut mystistä liikettä tienpätkällä, kuullut juoksuaskelia, kaatumisen, kiroilua. Minä en taida olla enää epäiltyjen listalla.

Naapurina on oikein mukava pariskunta ja heillä vähän kehitysvammainen tytär, världens bästa grannflicka, omien sanojensa mukaan. Niin hän onkin, suuri persoonallisuus ja ilopilleri. Mies on suomalaista lähtöä. Tunsin jopa hänen edesmenneen isänsäkin. Naapuri on varhaiseläkkeellä, tekee pimeitä töitä ja on hänkin persoonallisuus. Kaikki kutsuvat häntä Tubeniksi. Sen nimen hän sai kouluajan liimanhaistelujen jälkeen. Hänellä on kuulemma menneisyys huumeiden käyttäjänä ja pikkurikollisena Tukholman alamaailmassa, mutta hän on muuttanut elämäänsä käytyään pohjalla. Hänen vaimonsa on sosiaalityöntekijä, ruotsalaisen sosionomin perikuva. Hänkin mitä mukavin. Mies ei käytä enää edes alkoholia, mutta rouva kyllä tissuttelee. Miehelle on jäänyt entisestä hurjasta elämästä vain kiroilu. Kun hän puhuu toisten suomalaisten kanssa, joka toinen sana on kirosana.

Minulle hän sanoi ruotsiksi, että nuo puut eivät tule ikinä kuivumaan, kun pienin märkiä runkoja tienposkessa. Samat sanat hän sanoi viime vuonnakin ja niin ne puut vai kesä kuivatti.

Ina -tyttö puhuu nyt eniten heidän tulevasta koirastaan. Meillä oli yhtenä päivänä oikein pitkä keskustelu. Hän on äidin kanssa tutkinut tulevalle koiranomistajalle tarkoitettua videota ja hankkinut kaikki tavarat jo valmiiksi. Hän oli huolissaan koiran ruoan riittävyydestä, mutta äiti sanoi, että kyllä sen ehtii hankkia, kun koirakin tulee vasta muutaman viikon kuluttua.

Toinen naapuri tällä tienpätkällä ei puhu kenenkään kanssa. Hänellä on tapana ostaa vanhoja autonrämiä, poistaa niistä äänenvaimentaja ja nostaa peltit ylös ja jättää auto siihen tilaan. Aikaisemmin hän oli kuuluisa siitä, että keräsi vuoden roskat taloonsa, mutta siihen puuttuivat terveysviranomaiset. Silti hänelläkin on tyttöystävä ja vasta syntynyt lapsi. Itse epäilin, että hän on voinut olla se roskalaatikon kumoaja, ehkä hänelle on tullut ahdistus, kun olen sanonut hänelle hej jo parikin kertaa. Liikaa puhetta ja muutoksia yhtäkkiä. Tyttäreni perhe on asunut tässä kolme vuotta, eikä vielä ole päässyt puheväleihin. Tätä minä kutsuisin oikeaksi maalaiseksi ja olen suorastaan kateellinen tuollaisesta tyylipuhtaasta junttiudesta. Minä sentään olen puhunut ihmisten kanssa jo kahden vuoden tuttavuuden jälkeen, siis kotosuomessa.

Lehdestä sain tietää, että nyt ihminen sitten voi elää ekologisena kehdosta hautaan, paino jälkimmäisellä sanalla.

Uusi ekologinen, kompostoiva hautaustapa on saamassa kansainvälisen patentin. Suuri tuhlaus, jossa ihmisen tärkeät ravinteet kätketään syvälle mullan alle, kerrokseen missä kompostoituminen on vaikeata tai tuhka sirotellaan hyödyttömään muistolehtoon, on tullut tiensä päähän.

Ihmisen kokoisen lihanpalasen kompostoituminen on ongelmallista. Isoäidin kääntäminen kompostissa tai hienoksi jauhaminen on turhan vaivalloista.

Menetelmä toimii seuraavasti: Ruumis jäädytetään nestemäisessä typessä kalikaksi ja käsin koskematta. Säiliötä ravistellaan koneella, jonka seurauksena kalikka hajoaa pieniksi palasiksi. Siitä haihdutetaan liiat nesteet, jonka jälkeen tomumaja painaa vain parisenkymmentä kiloa. Jäännöksestä erotellaan amalgaamit ja muut haitalliset jäänteet automaattisessa prosessissa, minkä jälkeen jäännös pakataan perunatärkkelyksestä tehtyyn laatikkoon, mikä haudataan matalaan multakerrokseen, missä se saa kompostoitua. Etelän maissa käytetään tietenkin maissitärkkelystä. Maassa maan ntavalla tietenkin. Päälle istutetaan kukkia tai puu. Tulevaisuuden haustausmaat voivat täten tuottaa myös konkreettisia tuotteita.

Mikäli tämä ei jää flopiksi ja siitä tulee kaupallisesti onnistunut, olen täysin ajatuksen kannalla. Lopultakin jotakin järkevää tässä murheen alhossa.

Tämä maa saa päivittäin lukea kauhukertomuksia mielisairaalasta karanneista lapsenmurhaajista, metsästä löytyneistä irtopäistä, raiskaajista ja omanvoitonpyyteisistä yhteiskunnan tukipylväistä. Yhdyn new age- henkisen Thomas di Levan laulun säkeeseen: Vem kan man lita på...

Veden muisti

Ruokapöytään vettä laittaessani muistui mieleeni vastaava episodi, vuosi,pari sitten rakkassa Ekokylässäni. Laskin raanasta kannuun Keuruun hyvää vesijohtovettä ja joku rouvista kehotti minua pyöräyttämään vettä siihen tarkoitukseen tehdyllä pienellä sauvalla. Sanoin, etten aio ja sain vastaukseksi: Jukka, etkö halua siunata vettä...

Tietenkin haluan siunata vettä ja syömääni ruokaa. Minun ei tarvitse levittää käsiäni ruoan ylle demonstratiivisesti, kuten yhteen aikaan joillakin syöjillä oli tapana, saattaa olla vieläkin. Toivottavasti ihme tapahtuu ja arkinen puppu muuttuu herkuiksi. Sitä tarvittaisiin ja siksi rupesinkin omiin ruokiin jo ainakin pari vuotta sitten enkä ole sitä katunut.

Tämä sama ilmiö on kyseessä, kun mietitään onko rukouksella vaikutusta nopeampaan tervehtymiseen. Siitä oli äskettäin olevinaan tiedotusvälineissä jotain muka tieteellistä tietoakin, että on positiivinen riippuvuussuhde. En tiedä tutkimusasetelman tieteellisyydestä, sillä tuohon sanaan on liitettävä tiukat kriteerit.

Periaatteessa varmaan uskolla on myönteisiä vaikutuksia, jos se on lisäämässä harmoniaa ja tyytyväisyyttä elämään. Mutta markkinoilla on niin paljon puolivillaista soopaa, etten mielelläni ole tekemisissä koko jutun kanssa muuta kuin kriittisessä mielessä.

Meidän henkinen gurumme M. oli kutsunut Ekokylään käymään hyvän tuttavansa Kalevi Riikosen, joka on huuhaa-piireissä varsin tunnettu henkilö. Hänkin osoittautui ihmisenä ihan miellyttäväksi kuten useat heistä muistakin.

Hän markkinoi mm. veden muistiin liittyvää vedenpuhdistusjärjestelmää, jota M.:kin mainosti tieteellisesti tunnustetuksi. Muistan sen olleen ehkä saksalainen. Laitteiden ulkonäkö oli siisti, oli ruostumattomasta teräksestä valmistettu laatikko. Mitä sen sisällä on, emme tiedä. Laite oli kallis, eikä meillä ollut onneksi siihen varaa, mutta taloon hankittiin tuo sauva, josta kerroin ja jolla veden haitallisia muistoja saatiin eliminoitua. M. teki tieteellisiä kokeita sauvan vaikutuksista käsittelemällä sillä erilaisia nesteitä, jotka sitten säilyivät kuukausikaupalla ikkunalaudalla.

Vävyni oli kuullut myös veden muisti-asiasta ja kertoi jonkun luvanneen miljoonia sille, joka pystyy todistamaan, että vedellä on muisti. Hänenkin tietolähteensä saattaa olla erinomainen Discovery - kanava.

Myös Tameran vedenpuhdistussuunnitelmissa puhuttiin veden muistista ja steinerilaisilla taitaa olla samansuuntaisia ajatuksia veden ominaisuuksista ja pyörteistä.

Tuolla Riikosella oli myös magneetteihin perustuva parannussysteemi ja muuan syöpää sairastava tuttava kävikin heillä hoidossa. Sytostaattihoitoa hän on kuitenkin saanut myös. Ymmärrän kyllä, että vakavasti sairas tarttuu jokaiseen oljenkorteen ja en sitä kiellä, että positiivisella mielenlaadulla ja halulla parantua, voi olla vaikutusta. Mutta kyseessä on kuitenkin puoskarointi ja olen samaa mieltä toisen keuruulaisen, kansanedustaja - pastorimme kanssa, että hädänalaisten hyväksikäyttäminen on tuomittavaa.

Turha vaiva

Tyttären tietokone on onneton, mutta varmaan bloggerissakin on vikaa, kun monen päivän postaukset tuntuvat hävinneen. Ja niin kun minä kirjoitin innostuneena.

Sinänsä ei ole kiva olla toisten nurkissa, vaikka minulla onkin erillinen mökki.

Paikallista demokratiaa

Näin kirjastossa ovella lapun, että Västmanlannin läänin maaherra oli tulossa eilen tapaamaan kansalaisia iltapäivällä ja menin mukaan.

Maaherrana on Mats Svegfors- niminen henkilö. Muistelen hänen tuleen tutuksi Svenska Dagbladetin päätoimittajana, joka oli usein tv:ssä. Hän on selväsanainen, hauska ja sympaattinen.

Ruotsissa on muistaakseni 24 lääniä valtion aluehallintoa varten. Jokaisessa läänissä on erikseen vaaleilla valitut luottamusmiesedustajat maakäräjille eli landstingetiin. Sen aluetta on muistaakseni etupäässä terveydenhoito ja se on eräänlainen kuntayhtymä. Lääninhallinto ja landstinget ovat aivan erillisiä asioita, mutta tietenkin monin tavoin yhteistoiminnassa.

Suomessa lääninhallinto on onnistuttu häivyttämään. En ole edes varma mihin lääniin Keuruu kuuluu. Veikkaan Länsi-Suomen lääniä, keskuspaikkana Turku. Aikaisemmin maaherrana oli ET:tä muistuttava mies, nyt muistaakseni Rauno Saari-niminen ministeriöstä tullut kansliapäällikkö. TEE-keskukset ovat ottaneet käsittääkseni lääninhallituksen tehtävät hoitaakseen. Mitä lääninhallitukset sitten enää puuhaavat, sitä en tiedä.

Ei tähän tapaamiseen kovin monta kansalaista tullut. Mukana oli lääninhallituksen virkamiehiä ja kunnanneuvos arvatakseni. Ruotsissa ammattijohtajaksi palkattua Suomen kunnanjohtajaa, vastaa kummunalråd, joka on kunnan valtapuolueen riveistä palkattu luottamusmies. Mukana oli pieni, vanha mies, jota arvelin edellistä edelliseksi kunnanneuvokseksi. Hän tuntui nauttivan suurta arvostusta ja suosiota. Kaikki tuntuivat tuntevan toisensa. Häiritseviä kansalaisia ei ollut mukana kuin ehkä yksi, mutta ei hänkään mikään häirikkö ollut. Edellinen kunnanneuvos oli hetken työtoverini, entinen opettaja, jonka mieskin oli ollut kollegani. Heitä ei näkynyt. Lienevätkö enää maisemissakaan. Kunnanjohtajat saavat kovaa kritiikkiä narisemaan ja valittamaan tottuneilta kuntalaisilta. Ruotsalainen narina on nimittäin oma lukunsa.

Maaherran kanssa puhuttiin vähän liikenteestä, rakentamisesta, laajakaistasta, ympäristöohjelmista ja Kolbäcksån säännöstelystä mutta ei syvällisesti mistään. Liikenne puhutti eniten. Tämä kapea ja vilkkaasti liikennöity tie, joka kulkee tämän talon ja järven välistä, lyhentää matkaa teollisuuspaikkakuntien välillä parikymmentä kilometriä ja on raskaan liikenteen suosima. Se kulkee aivan sen soraharjun päällä, mitä kunnan vesilaitos käyttää vesijohtoveden suodattamiseen. Vesi on erinomaisen makuista, mutta sen suolapitoisuus on alkanut lisääntyä tiesuolojen takia. Tarvittaisiin yksi kunnon kemikaalilastissa olevan rekan metsäänajo, niin vedenotto olisi kaputt. Se huolestuttaa kuntalaisia, mutta liikennettä ei raatsita kieltää. Olisi kyllä leveä tie, mutta vähän pitempi.

Meitä tällä harjulla asuvia huolestuttaa myös liikenteen vauhti. Kukaan ei noudata 70 km:n nopeusrajoitusta. Onneksi Valle on vielä pitkään vanhempiensa helmoissa, mutta tie kulkee kuitenkin ihan tontin vierestä. Polkupyörätietä ei ole ihan tänne asti, mutta se on luvassa. Lapset kuljetetaan kyllä kouluun takseilla ja bussilla. Liikenteen ääneen kyllä tottuu, ja pakokaasutkaan eivät juuri haittaa. Tontti sinänsä on hieno. On näkymä kahdelle järvelle ja vieressä on historiallinen muinaislinna, jonka toisella puolella tosin on joskus löyhkäävä sikala. Järven takana on hienosti iltavalaistu laitos, missä ilmaa muutetaan nestemäiseksi, jota sitten suuret rekat kuljettavat muualle. Siellä lienee myös ankeriasviljelmä, mikä hyödyntää jätelämpöä. Konsumissa en tosin koskaan ole nähnyt myytävän ankeriaita; kalat menevät varmaan suoraan herkkusuille muualle.

Laajakaistaneuvottelut ovat loppusuoralla. Riippuu kunnan toimeliaisuudesta koska kuntalaiset saavat sen käyttöönsä. Tarvittavat valokaapelit ovat maassa jo ennestään. Uudella tekniikalla laajakaista toimii myös kuparijohtimissä, kuulin. Taajamassa tosin on jo nopeat nettiyhteydet kaapelikanavan ansiosta, mutta ei sitä ole ainakaan täällä asti.

Kuka ne fyysiset työt sitten tekee tulevaisuudessa, ihmetteli tilaisuuden ainoa tavallinen kansalainen, jos kaikki tapahtuu netissä. Koulussa paljon käytetty AV-materiaali ainakin voidaan sitten ladata sähköisinä paketteina ja fyysinen postitus jää. Yrittäjät voivat siirtää tilaustoimintaansa entistä enemmän verkkoon ympärivuorokautisesti toimivaksi. Valvonta ja hälyytystoiminta myös tehostuu, kunhan nettiä opitaan hyödyntämään. Maaherran mukaan netillä on suuri aluepoliittinen merkitys ja olen samaa mieltä.

Ainoa kansalainen puhui pikkupaikkakuntien omista liikennekummallisuuksista, omista säännöistä jne. Oikealta tulevia pitää väistää, ei kuulemma ole paikallisesti voimassa täällä, vaikka minusta yleensäkin Ruotsi on kohteliaisuuden ja liikennekulttuurin mallimaa verrattuna esim. villiin itään, Suomeen. Täällä pyöräillään jalkakäytävillä, se on paikkakunnan tapa ja minusta ihan hyvä.

Jotain mainittiin myös entisen kouluni opettajattarien loppuun palamisesta, mutta mitään uutta se ei ole ja ymmärtäähän sen, että heidän on ollut vaikeata ilman minua. Tilaisuuden alussa esiintyi, niin hauska opettaja, Peter Håkansson vitsaillen ja laulaen kitarallaan säestäen. En tunne häntä kuin ulkonäöltä. Hän oli yläasteen opettajana silloin ennen, nyt hänellä on eräänlainen ongelmanratkaisijan toimi.

Kovin suuri menestys kansalaistapaaminen ei ollut, eikä siinä myöskään esitetty tai kaivattu suuria visioita. Kaikki oli sileää, hyvin kasvatettua ruotsalaisuutta. Mikä ikävyyden luvattu maa tämä olisikaan ilman riiteleviä ja hankalia siirtolaisiaan. Työvoimapula on täälläkin uhkaamassa kuten sanotaan kotosuomessakin olevan, vaikka suuri osa väestöstä onkin edelleen työttömänä ja syrjäytynyttä. Ammattilaiset ovat tervetulleita ja heitä onkin jo tullut entisestä Itä-Saksasta. Surahammarista ovat muuten mutakuonot/svartskallar käyneet vähiin, kun pakolaiskeskus on lopetettu ja vuokra-asunnoissa asuneet kotoutetutkin ovat hävinneet jonnekin. Suomaiset ovat tietenkin jäljellä. Heidän lapsensa ja lapsenlapset ovat jo ruotsalaistuneet. Monet makaavat jo mullan alla, mutta vähän kaivamalla löytyisi varmaan paljon tuttuja. Tien toisella puolella, ruotsalaisen vaimon ja lasten kanssa asuva, iso komea mies on ilmeisesti Paanasen Mikko, joka oli ensimmäisiä oppilaitani. He ovat ystävällisissä väleissä tyttäreni perheen kanssa. Muistan Mikosta sen, että hän oli sympaattinen ja hyvä piirtäjä.

Kun naapurin poika on kasvattamaton kakara, joka ei anna nappuloiden olla rauhassa, niin oma pieni Valleni on fiksu ja tiedonhaluinen, tuleva ties mitä, jonka kanssa vietän tuntikausia nappuloita ja valokatkaisijoita räpsytellen. Minä kannattelen häntä. Ja kuinka etevä hän olikaan ollut tänä aamuna, kun oli avannut tämän tietokoneen rakkineen ja kymmenittäin ikkunoita, olimme yhtä mieltä hänen isänsä kanssa. Olemme kolmistaan kotona, kun tyttäreni on opintpäivillä Taalainmaalla lomakodissa, jossa opettajat opettelevat portfolioitten tekemistä. En enää aio mennä suolle ja aloitin eilen puitten pienimisen vähän heikolla sahalla tosin. Minun piti lähteä ostamaan viiloja, mutta terästä ei sittenkään tullut hyvä, koska osa piikeistä puuttui. Vävyni on kyllä hyvä ja hoitaa työnsä ja osallistuu mallikelpoisesti lapsen hoitoon, mutta hänessäkin on vikoja, jotka parantuvat vasta vuosien mittaan, jos ovat parantuakseen.

Ero Ekokylän nuoriin on onneksi suuri, ja olen siitä erosta onnellinen. (Tulihan se potku sieltä viimeinkin) Jos nyt lempityttären on välttämättä oltava poikien kanssa ja hankittava lapsia, mikä kyllä on hieno juttu, niin tämä on kyllä varsin hyvä ja luotettava poika. He ovat kummatkin toisilleen ensimmäiset intiimit ystävät ja ovat olleet yhdessä jo varmaankin yli kymmenen vuotta. Poika ei lue kirjoja, vaikka ne kaksi, jotka hän on lukenut olivat elämyksiä. Hän lukee autolehtiä ja myös englanniksi ja puhuu myös englantia. Työpaikalla hän on usein tekemisissä ulkomaisten vieraitten kanssa kielitaitonsa ansiosta. Pariskunta tuntuu tulevan hyvin toimeen, vaikka tyttäreni näyttää olevan se johtaja, minkä poika hyväksyy.

Muistan kuinka joskus murrosiässä, kun seksuaalisuus tuntui tulevan mukaan heidän suhteeseensa liian aikaisin, karaisin joskus kurkkuni ja yritin antaa neuvoja aiheesta minulle osoitettiin heti, että asia ei kuulu minulle. Eikä kuulunutkaan. Tyttö hoiti kaiken mallikelpoisesti ja oman päänsä mukaan, niinkuin oli hoitanut kouluhommansakin. Tässä tapauksessa vastuun antaminen ja luottamus toimi. Ei tarvittu kieltoja eikä kotiin tuloaikoja.

Ilmaisia neuvoja

Vapaaehtoistyöstä on povattu tulevan yksi suurista sektoreista, varsinkin kun sosiaaliturvaa ja ihmisiä passivoivaa hyvinvointiyhteiskuntaa joudutaan purkamaan ja rakentamaan uudelleen. Toivon sitä ja huomaan tulleeni ainakin ruotsalaisittain kokoomuslaiseksi.

Kun uutta keskustaan päin kallellaan oleva kokoomusjohtaja -Reinfeld:iä haastatellaan, minulla ei ole juuri vastaväitteitä, vaikka hän tietenkin pystyy pukemaan kovat ja epäinhimilliset mielipiteensä sellaiseen muotoon, että ne eivät pelota samalla lailla kuin häntä edeltäneiden puoluejohtajien puheet systeeminmuutoksesta.

Vaikka arvaan, että siirtolaisilla ei ole ollut hirveän suurta kysyntää työmarkkinoilla ja korkeastikin koulutetut saavat tyytyä huonompiin töihin, hänen väittämänsä, että siirtolaisnaisen ei kannata mennä töihin alle 20 000 kruunun kuukausipalkalla, kolahtaa ainakin minuun. Keskimääräinen teollisuuden kuukausipalkka on n.18 000 kr.

Omassa pienessä päässäni tajuan, että vero- ja avustuspolitiikka on juuri se ase, jolla yhteiskunta voi ohjata esimerkiksi yritteliäisyyteen. Mutta taloustiede on kovin vaikeaa maalaisjärjellä käsitettäväksi.

Lehdissä pääkaupunkiseutu valittaa kuinka se joutuu tukemaan kohtuuttomasti heikompia kuntia ja haja-asutettuja seutuja. Niinhän se valittaa Suomessakin. Samalla kuitenkin on arvo sinänsä, että maa säilyy asutettuna. Ruotsissakin aluepolitiikka on helvetillinen ongelma, pääministeri Perssonin sanoin. Samalla kuitenkin haja-asutuskunnista huomautetaan, että sieltä viedään monesti moninkertaisesti enemmän niitä rikkauksia, joita siellä tuotetaan kuten vesivoimaa, kuin sinne tulee avustuksia.

Uuden kokoomusjohtajan kolmas painotus, rikosten ehkäisy, ei myöskään ole vastenmielinen ajatus vaikka sekään ei niin yksiselitteistä ole, että mitä kovemmat rangaistukset, sitä parempi yhteiskunnalle.

Niin, niihin neuvoihin ja vapaaehtoistyöhön. Minusta oli loistavaa, kun DN:ssä kerrottiin, että pääkaupunkiseudulla on Internetissä toimiva vapaaehtoistyöntekijöiden pooli, jota sosiaalitoimi muistaakseni hallinnoi. Lehdessä oli aurinkoisia tarinoita vanhusten auttamisesta. Minullakin oli ennen avoperhettäni muuan keuruulainen yksinhuoltajan pikkupoika muutaman kuukauden, jonka hain ekokylään leikkimään n. joka toinen viikko.

Ei siitä tullut pitkäaikaista suhdetta. Poju olisi halunnut leikkiä vain minun kanssani eikä osannut hakeutua muitten kylän lasten seuraan, vaikka yritin edesauttaa sitä. Tuleva avoperheeni asui jo silloin siellä. Sitten pojan halu tulla hiipui ja luovuin suosiolla ja eteen tuli suhde kuuden lapsen äidin kanssa. Vilinää riitti muutamat vuodet eteenpäin ja nytkin pidämme vielä yhteyttä ja lapset tulevat lomillaan luokseni. Olen siis vapaaehtoistyöntekijä mitä suurimmassa määrin.

Punaisella Ristillähän on ns. Ystävätoimintaa koko maassa. En tiedä miten se on organisoitu, mutta joas siinä olisi kehittämisen varaa, niin tässä tulee se neuvo:

Ottakaa toiminta Internettiin. Koko maan kattavan portaalin rakentaminen olisi rutiinityö ammattilaiselle. Maassa on varmasti paljon halua vapaaehtoistyöhön, siis koko kolmannella sektorilla eikä vain ystävätoiminnassa. Aion kirjoittaa kirjeen SPR:lle, mutta kuka tai mikä hyvänsä voi napata ilmaiseksi tämän loistavan neuvon, joka tulee hyvästä sydämestäni. SPR voisi olla myös se organisaatio, joka valvoo, että vapaaehtoistyöntekijät ja työt täyttävät asialliset vaatimukset, sillähän on jo koko maan kattava organisaatio. Mutta mikä muu lafka tahansa voisi myös tähän ryhtyä. Minä itsekin olisin valmis lähtemään innolla mukaan.

Vapautta suolla

Saattoi olla viimeinen kerta tänä syksynä jäisellä suolla. Alkoi jo muistuttaa kertomusta isoäidistäni, joka poimi suolla karpaloita kirkonkylän herroille näpit jäässä, mutta tämä jäi kuitenkin nautinnon puolelle.

Tänä bittisuhteiden aikakautena on aivan luonnollista, että tutustuu kurssikaverinsa ulkomuotoon ensimmäistä kertaa vaikkapa median välityksellä, kuten juuri tein, kun olin kuvaruudun edessä katsomassa M:n ohjelmaa. Kyllä mielikuvat ovat erilaisia kuin todellisuus.

Minulta tuo kurssi on toistaiseksi kesken enkä oikein tiedä, koska löytyy tarmoa sitä jatkaakaan. Jäljellä ei ole tosin kuin pari harjoitustehtävää. Meille tuli Luovan kirjoittamisen kirjoitusporukan kanssa oikein hyvä yhteishenki ja tytöt ovat ehdottaneet jatkamista vapaamuotoisesti. En ole vielä edes vastannut ehdotukseen. Periaatteessa olen myönteinen, mutta en usko, että meistä löytyy kaiken kiireitten keskellä puhtia. Aion ehdottaa vaikkapa yhteisen blogin aloittamista. Ei sitä tarvitse edes julkistaa; se voisi olla vain omassa tiedossamme. Mutta vallan erinomaista olisi, jos tuollainen vapaa kansalaistoiminta voisi tapahtua julkisessa blogissa, jossa kirjoitukset ja arvostelut olisivat kaikkien luettavissa. Se voisi olla esikuvana muillekin kursseille ja kouluille. En tiedä lukeeko kukaan kurssilaisista tätä minun tuotostani, mutta idea on vapaasti käytettävissä.

Siinä on se haittapuoli, että rahaa ei tarvitsisi käyttää muuta kuin nettiyhteyksiin. Jos jokin ryhmä olisi tarpeeksi puoleensa vetävä, se voisi ehkä ottaa myös liittymismaksun ja käyttää rahat vaikka fyysisen tapaamisen järjestelyihin.

Tytöt olivat mahtavia kirjoittajia; olin enimmäkseen täynnä ihailua. He olivat myös kilttejä, mutta samalla kriittisen rakentavia arvostelijoita. Minulle jäi kaiken kaikkiaan oikein hyvä kuva tällaisesta opiskelusta ja ehkä jatkankin KVS:n nettikursseja välivuoden jälkeen. Jotkut arvostelivat opettajan osuutta liian vähäiseksi, mutta olen sitä mieltä, että kurssin tarkoitus olikin interaktio, olimme osittain toistemme opettajia. Opettaja oli ihan hyvä, enkä hänestäkään tiedä muuta kuin mitä luin Keski-Suomalaisesta hänestä ja hänen hyvät arvostelut saaneesta esikoisrunokokoelmastaan. Eräs tytöistä vietti kesällä varmaankin seurapiirihäät tunnetun suomalaisen urheilijan kanssa. Nykyinen nuori rouva kirjoitti varsin hyviä tekstejä ja nättikin hän on kaiken lisäksi.

Vaikutteita tulee tänne erakon tupaanikin aivan riittävästi. Minulla on televisiokin ja sen kyllä huomaa, sillä ehdin lukemaan vain vähän ja silloinkin Dagens Nyheteriä.

Tällaisilla jalasmökin kokoisilla lisärakennuksilla tonteilla on kiva nimi: friggebo. Tällaiseen ei tarvita rakennuslupaa, yksi pieni yksityiskohta porvaripuolueitten vapausteemassa vuosien takaa. Nimi tulee liberaalisen kansanpuolueen silloisen asuntoministerin Birgit Friggebod:in nimestä.

Telkasta tulee paljon hyviä yhteiskuntakriittisiä ohjelmia, joita ei tietenkään ehdi kaikkia kommentoimaan. Yksi oli vanha tuttu Uppdrag granskning, jossa tällä kertaa paljastettiin puolaisten tivolityöntekijöitten heikko asema erään kiertävän tivoliyrittäjän kourissa. Hän antoi viranomaisille väärät tiedot työoloista ja palkoista ja sai laillisen luvan tuoda työvoimaa. Palkat olivat ruotsalaisiin oloihin nähden alapuolella kaiken säädyllisen eikä niitäkään maksettu. Työntekijöille annettiin homeista ruokaa ja he joutuivat tekemään ylipitkiä vuoroja, nukkumaan surkeissa kopperoissa; yksikin nukkui karusellissa. He olivat liikenteessä vaarallisia, väsyneinä ja laukeamistilassa olevine kuorma-autoineen. Tietyn ajan kuluttua heidät potkittiin brutaalisti pois ja omistaja palkkasi kaapinkokoisia miehiä hakkaamaan, jos uskalsi urputtaa vastaan. Heille jäi tästäkin kehnosta palkasta palkkasaatavia. En ihmettelisi yhtään, jos työntekijät kutsuisivat vuorostaan puolalaismafian kostamaan.

Silloin varmaan poliisi ja syyttäjät ryhtyisivät toimintaan. Sitä vastoin, kun puolalaiset tekivät rikosilmoituksen, syyttäjä jätti sen huomiotta.

Toinen yhtä alttiina oleva joukko ovat ulkomaalaiset poimijat. Maassa on tuhansia, ilman oikeuksia olevia, usein entisestä itäblokista kotoisin olevia työntekijöitä, joiden olemassaolo muistuttaa John Steinbeckin Vihan hedelmien siirtolaisten oloja. Nyt USA:ssa nämä ovat laittomia etelä-amerikkalaisia siirtolaisia, joita ilman talous ei enää toimisi.

Ohjelman jälkeen tietenkin keskusteltiin tilanteesta. Timbro-nimisen oikeistolaisen think-tankin,(vastannee EVAa) edustaja huomautti, että työvoiman vapaa liikkuvuus ja palkkaerot ovat ihan oikein, kunhan ne eivät mene suoranaisen riiston ja rikollisuuden puolelle, kuten ohjelmassa kerrotussa tivoliyrityksessä. Olen taipuvainen olemaan osittain samaa mieltä. Minuakin kiehtoo romanttinen vapauden ajatus, vapaus yrittää ja saada yrittämisestä palkintoa. Vapaus ei mielestäni ole pelkästään vapautta loisia ja elää toisten kustannuksella kuten se on tullut käsitettyä meillä pohjoismaisissa kansankodeissamme, eikä vähiten omassa tutussa ympäristössäni Keuruulla.

Vapaudesta puhuttaessa ei voi olla sivuuttamatta Vapaan Maailman vapaata kehtoa USA:ta, joka usein käsitetään vapauden vastakohdaksi varsinkin monissa huuhapiireissä, mutta niissähän minä en liiku.

Voi olla, että sen synnit ovat veriruskeat, mutta kaikesta huolimatta me kaikki olemme vähän tuonkin maan kansalaisia, pidämme siitä tahi emme. Kulttuurimme on aika pitkälle jo jenkkiläistä.

DN:ssä oli taas erinomainen artikkeli Joan Didionin Where I Was from - kirjan pohjalta. Kirjan oli kirjoittanut kalifornialaisesta vapauskäsitteestä, suoraan alenevassa polvessa sinne härkävankkureilla myyttisellä matkalla muuttaneiden siirtolaisten jälkeläinen. Kaliforniassa vapaus on johtotähti. Siellä on vapaus rikastua mutta myös tulla bag ladyksi. Kirjailija oli onnistuneesti ja mukaansatempaavasti päässyt myyttien taakse ja tehnyt sen johtopäätöksen, että koko lännen valloitus ei ollutkaan vapaitten sielujen matkaa vapauteen, vaan sen teki mahdolliseksi liittovaltion varoilla suoritettu rautatien rakentaminen. Siis yhteiskunnan näkymätön käsi.

Tästä on helppoa vetää paralleeleja nuoriin, ylöspäin liikkuviin, ammattilaisiin, joita Pinserinkin listalla taitaa olla valtaosa kirjoittajista. Kun itse on älykäs, nuori, hyvässä kunnossa ja ammatissa on helppoa joutua hybriksen valtaan ja tuntea: Minä sen tein itse. Voitin vaikeudet omilla voimillani ja olen itse saavuttanut tämän kaiken.

Mutta ei sovi unohtaa, että me kaikki olemme myös demokraattisen ja perusoikeudet opiskeluun ja säälliseen elämään verovaroilla tarjoavan yhteiskunnan tuotteita. Yhteiskunta on satsannut meihin kaikkiin ja paljon. Olkoon tässä myös huomautus myös Ilkka K:laiselle elitismille, vaikka minä vähiten olen sopiva heittelemään kiviä. Olen paljon tuhlannut mahdollisuuksia. Ja olen itsekin äärimmäisen kiinnostunut tuosta veteen piirretystä viivasta, vapauden rajasta, enkä tunne siitä tietäväni mitään.

Tuntuu, että kohta kaikki aiheeni liittyvät vapauteen jollakin tapaa. Yksi tätä maata puhuttavista kysymyksistä on ollut viime aikoina vapaus pukeutua miten haluaa. Pari göteborgilaisen lukion tyttöoppilasta on halunnut pitää burkaa, vain silmät näkyviin jättävää muslimilaisten fundamentalistien huntua. Kouluhallitus on tutkinut asiaa ja antanut kouluille oikeuden kieltää liian peittävä vaatetus.

Tässäkin kysymyksessä on mahdollista olla puolesta ja vastaan. Mikä taakka, kun ei osaa ottaa yksiselitteisiä kantoja! Tietenkin pidän kaikenlaista fundamentalismia mauttomana kiihkoiluna. Muslimimaailman maallistunein osa on ihan yhtä ok kuin maallistunut kristinoppimmekin. Hunnut ja burkat ovat tietenkin naisen alistamista ja tyytymistä vanhoihin kaksinaismoralistisiin asenteisiin ja kaikkea tuota. Islami ei tietenkään vaadi naisen hunnuttamista, se on kulttuurillista, samoin kuin on tyttöjen ympärileikkauskin.

Ympärileikkausta en tietenkään puolusta, mutta mitä seuraa kaikesta moraalista vapautumisesta muuta kuin pahuutta. Kun kulttuurin tabut ovat hellittäneet, seurauksena ovat olleet hivit ja aidsit, kaiken kokemisen tylsyys. Viattomuudella, pidättyvyydellä ja kohtuudella ovat suuret ansiot. Ketkä kohta puhuvat näiden hyveiden puolesta muut kuin fundamentalistit?

Itse olen myös hedonisti, mutta edellä mainitut asiat ovat korkealla nautintojen listallani. Stoalaisuus kunniaan.

Tosi teevee

Jos ei ole omaa elämää, sitä voi aivan hyvin elää kuitenkin toisten.

Televisiossa näytettiin dokumentti Venezuelan taannoisesta vallankaappauksesta ja sen takaisin ottamisesta. Taas superlatiiveja, mutta ohjelma oli ainutlaatuinen pelkkänä ohjelmana. Dokumenttitiimi oli paikalla, kun kaikki tapahtui ja toimijat olivat itse näyttelijöitä. Täydellistä televisiota.

Tummaksi paahtunut, työtätekevä kansa ja sen vastapoolina hienostunut yläluokka ja ylempi keskiluokka, jotka kummatkin mobilisoituivat barrikaadeille.

Ohjelma antoi uuden kuvan täällä meilläkin mielisairaaksi kuvatusta populistista, presidentti Hugo Chavezista. Dokumentissa näytettiin raakaa valtapeliä, mihin eliitti syyllistyi pysyttääkseen etuoikeutensa itsellään. Media on pääosin yksityisissä käsissä ja juuri media oli vallankaappausyrityksen tärkein liikkeellepanija.

Vallankaappausyritys lähti siitä, kun median provosoima jättimielenosoitus muutti suuntaansa presidentin palatsille, jossa oli odottamassa presidentille uskollisia väkijoukkoja. Sala-ampujat ryhtyivät ampumaan tätä joukkoa, josta vastattiin tuleen. Media vääristeli, että nämä olivat niitä kahakan aloittajia, jotka ampuvat tässä mielenosoittajajia. Toisesta kuvakulmasta katsottuna olisi näkynyt, että kyseinen katu olikin tyhjä. Tämä episodi on kyllä näytetty Suomenkin tv:ssä.

Dokumentin vahvuus oli, että se näytti tätä seuraavan vallankaappauksen livenä. Sellaista ei ole ehkä koskaan ennen näytetty. Kuinka laillinen hallitus ja valtiokoneisto syrjäytettiin, vangittiin ja vietiin pois. Kuinka uusi hallinto yritti kaikin keinoin luoda itselleen laillisuuden ja demokratian manttelin ja kieltämättä onnistuikin aluksi hyvin. Dokumentti näytti uusien vallanpitäjien riemun ja kuinka se avoimesti omilla kanavillaan kertoi kaappauksen toteuttamisesta.

Chavezille uskollinen ala- ja keskiluokka mobilisoitui ja kokoontui valtavana massana presidentin palatsin ympärille. Armeijalla ja poliisilla ei ollut tällä kertaa rohkeutta ryhtyä kukistamaan kansannousua väkivalloin. Lailliselle presidentille uskollisena säilynyt palatsin vartiokaarti ryhmittyi tässä vaiheessa ja ehti vangita osan kaappaajista, osan ehtiessä paeta, rauta-aidan takana odottava ihmismassan vihan muuttuessa riemuksi.

Armeijan miehistö ja alipäällystö oli säilynyt lailliselle vallalle myötämielisenä ja se ratkaisi tietenkin tilanteen. Presidentti haettiin eristyksestä vankisaarelta.

Äsken uusina vallanpitäjinä kukkoilleet olivat nyt vankeja. Syyttäjä, joka oli erottanut äsken entiset lakia toteuttavan ja säätävän valtiokoneiston oli nyt pälyilevä vanki. Laillisen vallan äsken hajotettu eliitti oli taas asemissaan. Parasta dokumentissa olivat ilmeet ja eleet, äänet ja hallittu kaaos, mihin aitouteen ei näytelmässä ikinä päästäisi. Äskeinen vallankaapannut presidentti pakeni USA:han, samoin kuin muutamat korkeat kenraalit.

Bushin hallinnon kommentit ja jauhojen puhtaus pussissa ei vakuuttanut.

Chavezin suhtautuminen voittamiinsa sen sijaan sen teki ja herätti kunnioitusta ja uudenlaista kiinnostusta tämän maan asioihin.

Taustojahan minulla ei ole hallinnassa. En tiedä onko ja millaisiin laittomuuksiin Chavezin hallinto oli ja on syyllistynyt. Mitkä ovat taloudellisen valtaeliitin argumentit. Oliko Chavez syöksemässä maata Chilen Allienden aikaiseen kaaokseen, missä retoriikka paljolti johti taloutta. Epäilen, että mustavalko-ajattelu ei Venezuelassakaan anna koko totuutta. Takana on tietenkin kysymys öljyrikkauksista ja niitten jakamisesta.

Dokumentin vaikutuksesta olen kyllä paljon enemmän vasemmiston puolella kuin ennen.

Sama oikeisto-vasemmisto -vapauskeskustelu on ajankohtaista aina kaikkialla muuallakin. Se on sitä samaa teemaa, jota olen yrittänyt viedä eteenpäin, kun olen kertonut yhteisöelämän karusta ja vähemmän karusta arkipäivästä Keuruulla.

Se on samaa keskustelua mitä käydään myös Suomen ja Ruotsin hallitustasolla. Suomen tilanne on ollut pervertoitunut jo vuosia Lipposen hallitusten ja nykyisenkin keskusta-vasemmiston aikana, kun selviä vaihtoehtoja ei ole ollut tarjolla. Olemme olleet pakotettuja samaan aikaan sekä syömään kakkua että olemaan syömättä. Ajamaan yhtä aikaa sekä oikeistolaista että vasemmistolaista politiikkaa. Nyt tilanne on ehkä hieman selkiytymässä, kun kokoomus saa oppositiossa kerätä voimia. Mutta silti on vaikea äänestää, kun ei tiedä mitä lipullaan saa aikaan ja mitä kannattaa ja vastustaa.

Tilanne Ruotsissa on osittain toinen, mutta vain osittain. Täällä on selvä oppositio ja valtaa pitävät. Mutta käytännössä täälläkin retoriikka on se joka näyttää mitä muka tehdään. Sosiaalidemokraattien hallitus on vähemmistöhallitus ja se on hallinnut ennen vasemmistopuolueen tuella, nyt äänettömänä yhtiömiehenä ovat enemmänkin vihreät.

Oikeisto on saanut muistaakseni kahteen otteeseen hallitusvallan täällä asuessani. Kyseessä oli useamman puolueen koaliitiot eikä käytännössä tuntunut suurtakaan eroa. Taloudelliset konjunktuurit olivat porvarihallituksille lisäksi epäedulliset.

Ruotsin kokoomuspuolue on puhunut systeeminmuutoksesta ja keskittynyt paljolti vapauskäsitteessään veropolitiikkaan. Se on pelottanut äänestäjiä ja entistä, eilen vaihtunutta kokoomusjohtajaa oli kielletty pelottelemasta eikä hän uskaltanut sanoa vaaleissa vuosi sitten juuri mitään.

Tänään aloittava uuden polven kokoomusjohtaja on lähtenyt maljon maltillisemmalle linjalle. Lähes koko puoluejohto on vaihtunut, vaikka vieläkin edellistä edellinen puoluejohtaja Carl Bildt näyttää poikamaisemmalta kuin nykyinen.

En oikeastaan tiedä Ruotsin politiikasta juuri mitään sen enempää kuin Suomenkaan. Minä olen enemmänkin karpalosuon poika.

Vierastan Ruotsin vaalisysteemiä, jossa puoluekoneisto pystyy tekemään listan, jolla se pystyy ohjailemaan kansan valintoja. Kyllä Suomi on tässäkin parempi, vaikka Ruotsi saattaa olla tehokkaampi. Suomessa kansanedustajat ovat sentään jonkinmoisia julkkiksia, jota he eivät ole Ruotsissa.

Sylissäistumispäivä

Tämä viimeinen aamupäivä, jona minua tarvittiin välttämättä poikaa hoitamaan, on mennyt myös hyvin. Tänään hän ei ole puuhaillut itsekseen paljoakaan, vaan tullut aina syliin. Olen saanut pitää häntä räpsyttelemässä valoja ja leikkimässä jääkaappimagneeteilla. Hän heräsi hieman liian aikaisin, siitä tämä riippuvuus.

Poika menee kiltisti päiväunille. Hän haki kyllä Nalle Puhin Tiikerin viereensä. Se kuten kaikki muutkin saivat haleja aivan riittämiin.

Eilenkin iltapäivällä olin jäätyneellä suolla, josta ei saanut irti rahkasammaleen sekaan jäätyneitä marjoja, mutta löytyi sellaisia, jotka olivat ylempänä varvuissa ja sain taas tavanomaisen hinkillisen. Sinne lähden nytkin pian. Rannikolla on ollut jo liikennekaaoksia ja pohjoisessa -18 asteen pakkasia, mutta ei täällä sisämaassa.

Tämän jälkeen aina toinen vanhemmista on kotona ja jos sattuu jokin viikko epäsopivasti niin ex. vaimoni on valmis tulemaan auttamaan nuoria. Hän on jo sairauseläkkeellä ajettuaan rajun kolarin metsätyövaunulla ja sai liiton asianajajan avustamana suuren eläkkeen ja tuntuu melkein kylpevän rahoissa. Lupasin tyttärelle, että ostan heille vaikka puoliksi uuden tietokoneen tämän rakkineen tilalle, mutta mieluummin vain puoliksi, jos eksä maksaa sen toisen puolen. Minä en ole enää rahakas, vaikka en suinkaan vielä puilla paljailla vaikka olenkin tuhlannut rahani Ekokylän sponsorointiin ja Olavinkin juttuihin.

Ruotsissa on suuri uutisaihe Skandia-vakuutusyhtiöön liittyvät optio- ja asuntoskandaalit. Oli onni etten koskaan lähtenyt eläkesäästämiseen; olisi keljuttanut nähdä rahojensa katoavan. Myin osakkeeni ennen pörssin suurta laskua.

Joulun jälkeen pojalla saattaa kuitenkin olla edessä päiväkoti. Ei sen tarvitse välttämättä olla huono asia. Lapsen on hyvä oppia olemaan toisten kanssa. Hänellä voi olla hyviä virikkeitä saatavilla. Toinen vaihtoehto on, että tyttäreni on suunnitellut alkavansa perhepäivähoitajana parille naapurin lapselle ja omalleen.

Hän itse meni päiväkotiin kolmivuotiaana ja sai hyviä kokemuksia ja oppi tulemaan toimeen joukossa ja oppi tietenkin ruotsia: ah min mage, hän sanoi jo ensimmäisenä päivänä kotona. Kun olo on jotenkin turvallinen, sitä uskaltaa ottaa haasteita, mutta pelokkaana kaikki on vuoren korkuista.

Minä ryhdyn ensi viikolla tietysti - puitten tekoon, mihinpä muuhunkaan. Minulla on mukana Fiskarsin halkomakirveeni. Nyt talossa lämmitetään minun viime vuonna tekemilläni puilla, jotka ovat saaneet kuivua kesän yli.

Vävyn isä, hän joka on uusissa naimisissa bolivialaisen intiaaninaisen kanssa ja elää kaaosmaisessa taloudessa, on töissä kaupungilla ja tuo puisto-osaston kaatamia puita pojalleen ilmaiseksi. Se on ikäänkuin teknisen puolen perinteinen nautintaoikeus.

Aion myös tutustua puhdistuslaitoksen teknisiin ratkaisuihin, josta tiesin jo kahdeksan vuotta sitten, kun ne olivat suunnitteilla. Haluan nähdä mitä on toteutunut. Harmi, etten ole teoreettisesti tekniikasta perillä, vaikka kävin kyllä matikkalinjan. Kilowatit ja megawatit eivät ole oikein hanskassa, kun enemmän olin kuitenkin kiinnostunut lukemaan romaaneita kouluaikanani ja tietenkin piti hoitaa kotitöitä. Laitoksella pitäisi olla viemärijätteen kaasutusta, stirling-moottori ja vaikka mitä, jos suunnitelmat onnistuivat.

Voisin nyt kuolla onnellisena...

Tämä Valle-poika on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Tietenkin elämässä on täytynyt olla muitakin kohokohtia, mutta ne painuvat taka-alalle nykyisyyden edestä.

Poika on täydellinen. Hänellä on huumoria ja arvokkuutta. Tänäänkin yhdessäolomme on ollut täydellistä, vaikka sanat eivät vielä olekaan mukana kommunikaatiossa. Kaipaan sinänsä jo saada lukea hänelle, kuten hänen äitinsäkin, mutta sen aika tulee, jos on tullakseen ja nautimme tästä hetkestä.

Poika on meneväinen ja varsinkin isänsä kanssa varsinainen hulivili. Hän tanssii musiikin tahdissa usein.

Tyttäreni teki poimimistamme karpaloista höyrymehua, osasta mehua hyytelöä hillosokerilla. Kummatkin onnistuivat hyvin. Kypsissä marjoissa on syvä aromi. Hyytelö ja mehu ovat kultaavat mukavasti arkipäivänkin ruokia. Elämässä pitää olla kultakantteja.

Toin Keuruun kirppikseltä ostamani Mehu-Matin, joka on ruostumattomasta teräksestä. Viime vuonna vävyn äiti lainasi meille suomalaista Mehu-Maijaansa, joka osoittautui alumiiniseksi. Sellaisella ei sovi käsitellä happamia marjoja, koska alumiinia irtoaa. Nainen ei ota tuollaista kuuleviin korviinsa, mutta me emme maijaa käyttäneet. Oli suuri ero, kun nyt ei tarvinnut keitellä ja siilata ja samalla sotkea koko keittiötä. Minulla oli kyllä ennakkoluuloja höyrymehua kohtaan, mutta ne osoittautuivat perusteettomiksi. Ja minä kun en tehnyt itselleni yhtään säilykkeitä kotiin Keuruulle.

Erakkomajassa ja ihmisten parissa

Olemme selviytyneet vaipanvaihdoista ja kaikesta yhtä elegantisti kuin eilenkin, ilman yhtään huutoa.

Liitän blogiini muutaman päivän osallistuvan havainnointini raportoinnin. Lukija syyttäköön itseään.
Olen asettunut erakkomajaani, joka sijaitsee pronssikautisen muinaislinnan vuoren rinteellä. Näkymä on kahdelle järvelle. Paikkakunta ei ole agraarinen idylli vaan osa vuosisataista, keskelle maaseutua rakennettua ruukkiteollisuuden kehtoa, Bergslagenia, josta Ruotsi ammensi rikkauttaan voidakseen muovautua takapajulasta suoraan sotia vierailla mailla käyväksi suurvallaksi, mistä Peter Englund viimeksi on niin mukaansatempaavasti kertonut kirjoissaan. Vaikka malmiakin on paikoittain, nyt jo kauan sitten lakkautetuissa kaivoksissa, sen esiintyminen ei ollut oleellisinta, vaan tärkeintä olivat metsät, joista saatiin prosessissa tarvittava puuhiili ja joet, jotka kykenivät liikuttamaan valtavia väkivasaroita, joilla raaka-aineesta taottiin erinomaiset ominaisuudet omaavaa sen aikaista huipputuotetta, jolla oli kysyntää vielä 1900-luvun puoliväliin saakka. Siinä on syy -hammar –loppuisiin paikannimiin.

Vaikka uudet ajat ovat muovanneetkin teollisuutta, eikä se enää ole samassa vedossa kuin toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, on se kuitenkin vieläkin hyvässä iskussa, rationalisoitunut ja ryhmittynyt uudelleen. Kansanäänestyksessä rahaliittoon liittymisessä eivät suinkaan olleet yksiselitteisesti vastakkain kansa ja suurteollisuus ja sen apurit, valtapoliitikot, vaan kyseessä oli tiukka kansallisten etujen valvonta epävarmassa tilanteessa, missä köyhät pikkuserkut ovat pian vaatimassa omaa osaansa eurooppalaisen pöydän herkuista. Aikaisempi pikkuveli, Norja ei lähtenyt sekään jakamaan öljyllä hankkimiaan varoja köyhempien kanssa.

Mistä muuten tulee nimitys Tre Kronor uusimman tutkimnuksen mukaan, luen rakkaasta DN:stä kaikkea triviaalia ja turhaa sisältävältä Namn och Nytt-sivulta. Se ei olekaan kuningas Valdemar Atterdagin tuoma nimitys vaan sen on ottanut käyttöön kuningas Magnus joskus 1300-luvulla ja se tarkoitti Norjaa, Skoonea ja Ruotsia. Valtakunta oli sitten taas koossa 1800-luvun valtaosan, kun Norja kuului Ruotsille personaaliunionin osana.

Vietin muutaman tunnin entisen avoperheeni kanssa, matkatessani laivalle. Yhteiskunta tuntuu tällä kertaa toimineen aivan kiitettävästi. Lääkärit ja sosiaalitantat ovat saaneet aikaan, että 11 vuotias J. saa nyt asianmukaista hoitoa. Samalla reissulla lähikaupungissa hän oli ihotesteissä, joissa katsottiin miten hän reagoi useisiin allergeeneihin. Olen tulkkina ollut mukana tällaisessakin tilanteessa ennen. Reippaana, tosin horjuen ja kalpeana hän sitten tuli verikokeesta, missä pienestä, hennosta pojasta oli valutettu monta pullollista verta.

Tulkin ajoiltani muistan jonkun tilanteen, kun lääkäri teki sormella potilaalle peräaukon tutkimusta ja minua hävetti ja katsoin tietenkin muualle, mutta hoidin tehtäväni. Tulkinetiikan mukaisesti on toistettava kaikki, myös tunteeseen perustuvat reaktiot ja minä muodossa. Kun osapuoli suuttuu, tulkin on toistettava reaktiot, hieman miedonnettuna tosin. Ajattelin usein, että mahtaa olla alentavaa kielitaidottomalle, ehkä vuosikymmeniä maassa asuneelle, olla ikään kuin vieraalle osapuolelle paljastettuna. Toisaalta, jos tulkki on ammattitaitoinen, hänen olemassaolonsa häipyy sivuun; hän on vain aavistuksen omainen viive kommunikaatiossa.

Pojat kertoivat ylpeinä, että he nyt saavat syödä myös makkaraa. Itse en ole mikään suuri makkarafani, mutta ymmärrän, että se on pojille suuri askel, ja makkaraa on helpompaa tottumattoman syödä kuin jotakin lihanpalaa. Lääkärin on täytynyt sanoa äidille, että lapset tarvitsevat myös proteiineja. Ei riitä, että kasvisproteiineja on ollut saatavilla, jos lapset eivät niitä ole syöneet. Kalaa ja kalapuikkoja he tosin ovat saaneet, joten tilanne ei ole ollut ehkä aivan mahdoton.

Olen aina suhtautunut hieman säälien ympärilläni oleviin ihmisiin, jotka puhuvat energioista, jotka ikään kuin lentelevät ilmassa ja pitänyt sitä pahimpana huuhaana. Samaa mieltä olen edelleenkin; nämä kuvitellut energiat ovat psykologiaa, omia reaktiotamme. Mutta oli miten oli. Kun pienet poikani (eivät oikeasti minun) ryntäsivät syliini ja kiehnäsivät ympärilläni, siinä oli kieltämättä energioita liikkeellä. Tunsin ikään kuin sirinää rinnassani. Kuukausien ero ei ole muuttanut mitenkään entistä läheisyyden kokemustamme.

Pienempi toivoi äidilleen astmakohtausta, että olisi päässyt minun hoitooni. Sanoimme, että ei se niin yksinkertaista olisi, vaan heidät luultavasti vietäisiin lastenkotiin. He olisivat mielellään lähteneet mukaani Ruotsiin, mutta selitin, ettei se käy, ei niin pitkäksi aikaa. Nuorempi juoksi lähtiessäni auton perässä ja vanhempi meni suremaan jonnekin nurkkaan.

11-vuotias oli suhteellisen levänneen tuntuinen, koska hänen ei tarvitse käydä toistaiseksi koulua, vaan hän on kotiopetuksessa samoin kuin murrosiän ongelmissa painiskeleva isoveli. Avoimesta ja rauhallisesta pojusta tuli tupakkaa vetävä ja alkoholia käyttävä näpistelijä. Hänen lähdettyään Ekokylän kolikkokassat ovat pysyneet kunnossa eikä herkkuja katoa kylmätiloista. Uudella paikkakunnalla koulunkäynti tyssäsi heti alkuunsa. Toivon kovasti, ettei tämä minulle läheisin lapsista, 11-vuotias, joudu samalle kaltevalle pinnalle. Jos voin vain auttaa häntä, vaikka etäältäkin: jag vill ställa upp. Vapautukseen koulunkäynnistä oli vaikuttanut luokan opettajan vaihdos, pojan mielestä mahdoton uusi opettaja. Mieleeni tulee, että myös allergialääkkeet ovat voineet vaikuttaa asiaan. Niiden sivuvaikutus oli juuri väsymys. Mahdoton kotiopetuskaan ei ole, sillä äiti on koulutukseltaan peruskoulunopettaja, vaikka onkin huomannut satsanneensa väärälle alalle. Ei hänen oppisopimuskoulutuksensa puutarhuriksi ole myöskään onnistunut vaan keskeytynyt.

Perheellä on odotettavissa taas muutoksia, ehkä paikkakunnan vaihdoskin, kun he joutunevat muuttamaan vuokratusta omakotitalosta. Nuorin pojista oli ehtinyt kokeilla käydä Steiner-koulua, mutta tullut takaisin entiseen kouluunsa. Eihän siellä mitään opi, oli hänen pikainen kokemuksensa. Keskittymisvaikeuksia on näilläkin kavereilla.

Huuhaahörhöjen mielestä yhä lisääntyvä keskittymisvaikeuksia omaavien lasten määrä, johtuu siitä, että he ovat uuden ajan indigolapsia. Tyttäreni, joka on myös opettaja kertoi, että muuan hänen oppilaistaan oli eräänä päivänä ollut täysin tolaltaan ja tavoittamattomissa. Hän oli sitten kuullut luokanvalvojalta selityksen: vanhemmat olivat unohtaneet antaa lääkityksen. Amfetamiinia sisältävän pillerin. Siis tässäkin maassa on ryhdytty lääkitsemään lapsia Amerikan malliin. Sinänsä ehkä oikein olemassa olevassa tilanteessa. Lääkitys on helpoin ratkaisu. Ongelmat ja syyt ovat jossakin syvällä sellaisissa kerrostumissa, mihin ei ole pääsyä kovin helpolla. Nyt on helpompaa kaikille, kun ongelmaan on saatu nimitys ja diagnoosi. Sitä on helpompi sitten lääkitä. Varmaan omassa maassammekin on tuhansittain lapsia, jotka saavat pillereitä kestääkseen päivänsä.

Matkustin Viking Isabellalla pohjan säästöhytissä, joka oli makuuni. Ei edes pientä kylpyhuonetta vaan käytävässä isompi. Hytti ja vuodevaatteet olivat siistit, vaikka pedata saikin itse. Laivalla matkustaminen Estonian ja Titanic–elokuvan jälkeen ei ole enää entisensä. Mielessä välähtää aina kuvia käytävissä kamppailevista ihmisistä ja hyiseen mereen joutumisesta. Ennen lähtöä jostakin konehuoneesta kuului pahaa ennustavaa, helvetillistä jyskimistä ja varmaankin peräportti oli unohdettu raolleen...

Minua ei reaktioineni ole luotu suurkaupungin liikenteeseen. Vain vaivoin selvisin taas pohjoiseen päin vievälle E 4:lle ja sieltä E 18:lle. Loppu olikin sitten lastenleikkiä.

Suomen säitten vaalentama Volvoni löysi, ikään kuin vanha heppa, kotiin. Västeråsissa se yritti sitten vanhasta muistista kääntyä mielisairaalaan johtavalle tielle, mutta olin valppaana. No se ei ollut tämä auto, kun olin siellä töissä. Tyttäreni laskikin leikkiä kaverinsa kanssa vanhaa autoamme katsellessaan. Kuinka monta autoa sinulla on ollut tällä aikaa, hän kysyi toverilta. Monta autoa, koulutuksia, suhteita, ammattiura. Tässä autossa he ehtivät tehdä muutamia aikuiselämään liittyviä asioita heti ajokortin hankkimisen jälkeen. Minä olen vain ehtinyt käydä kääntymässä Suomessa sillä aikaa Volvoni kanssa.

Omasta lapsenlapsestani on tullut hieman varautunut nuori herra, joka osaa kävellä ja juosta. Minä en koskaan hyökkää ottamaan lasta syliini vaan annan se tunnustella tilannetta kuten tekevät eläimetkin. Poika on normaalisti kehittynyt, valoisa miehenalku. Miten hänestä olisi muunlainen voinut tullakaan.

Näin vain on pärjätty jo pari vuorokautta ilman Pinserin listaa ja kummallista virtuaaliyhteisöä.

En ole paljon jaksanut muuta kuin nukkua, mutta olen huomannut, että suurin mediatapaus on suosittu dokusoopa, nimeltä Farmen ja se kuka joutuu seuraavana lähtemään pois. Idylliseen erämaassa sijaitsevaan torppaan, ei kovinkaan kaukana täältä, on jo muutamana vuonna kerätty eräänlaiselle selviytymisleirille väkeä samalla konseptilla kuin amerikkalaisissakin ohjelmissa, mitä niitä nyt onkaan. Tänä vuonna on erityisen kiinnostavaa, kun mukana on kelteisillään oleva nudisti, jota koko kansa on yhdistynyt vihaamaan. Anna Lindhin murha oli pieni mediatapaus tämän rinnalla.

Lauantaina 17.10.03

Kadun, kun en heti lähtenyt karpalosoilleni. Ajattelin, etten taas ryhdy uuteen urakkaan ja raadantaan, mutta nämä ajatukset haihtuivat, kun menimme tyttären kanssa jäätyneelle karpalosuolle kirkkaana aamuna. Siellä oli vielä höyryäviä hirvien makuupaikkoja. Hirvikärpäsistä ja muista ötököistä ei ole tietoakaan näitten pakkasöitten jälkeen. Ruotsissakin oli edellisenä syksynä hirvikärpäsiä, mutta ei samassa määrin kuin Suomessa.

Kukaan ei tietenkään ole osannut poimia näitä herkkuja. Suo on niitä punaisenaan ja isoja ne ovat. Ajattelen, että tässä on meidän oliiveitamme. Man tager hvad man haver, Kajsa Warghia mukaillakseni. Oliivinpoiminta Portugalissa vuosi sitten oli hienoa, mutta kyllä tämäkin on.

Ryömimme suolla nelinkontin ja selkäni saa taas tarvittavia taivutuksia. Parin päivän työttömyyden jälkeen se alkoikin olla jo huonossa kunnossa. Poimimme lähes kaksi hinkillistä ja se on paljon, kun tämä on käsityötä.

Tänään saattaa tulla lunta, mutta huomiseksi on luvassa lämmintä. Puut pudottavat vasta lehtiään. Keuruulla se tapahtui jo viikkoja sitten.

Saan käteni kipeäksi poimimisesta. Olen kehittänyt tekniikan, jolla poimin molemmin käsin. Poimin paljon joutuisammin kuin tytär. Pötypuhetta se, että miehet voivat tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan.


Ajamme suolle tyttäreni autolla. Se on Wolkswagenin urheilumallia, joka on aikoinaan maksanut maltaita, kuulemma 600 000 kr, mutta he ovat ostaneet sen tietenkin käytettynä. He ovat tavallinen keskiluokkais- työläispariskunta, jolla on varaa kolmeen autoon, omakotitaloon ja hyvään elintasoon, vaikka tyttäreni on osa-aikatyössä. Tulojen riittävyys on tarkkaan laskettu, kun lainat on otettu. Tiedetään mitä kuukaudessa menee ja tulee.

Tyttäreni vaikuttaa tyytyväiseltä elämäänsä, vaikka se on tavallista Svensson-elämää. Hän sanoo, että jos voisi valita, hän olisi opiskellut oikean ammatin. Hän tietää olevansa hyvä ja pidetty opettaja, mutta sanoo, että ei oikein haluaisi olla koko ikäänsä opettajana. Edessä olisi pedagogisen pätevyyden hankkiminen, mikä kävisi työn ohella. Aineopinnot hänellä jo on. Nykyinen työ ranskankielen opettajana, vaikka lukioranskalla, on kuulemma hienoa, kun on pieniä ryhmiä ja motivoituneita oppilaita. Ikäluokkien paras aines valitsee perinteisesti ranskan.

Hän oli ennen pojan syntymää normaali yläasteen opettaja. Virsbon koululla oli menossa kokeilu, jossa oppilaat saivat tehdä valtaosan töistään itsekseen. Sellaista muistan olleen jo minun aikanani paljon ja eri asteilla, enkä koskaan pitänyt siitä erityisemmin. Se on yritystä vastata alati kasvaviin keskittymis- ja motivaatio-ongelmiin, samoihin joihin olen törmännyt Ekokylän asukkaiden kanssa.
Opettajan on yhä vaikeampaa saada kuria ja järjestystä säilymään, ellei hän turvaudu johonkin uuteen. Kokonaisvaltainen lähestyminen, jossa oppimisesta tehdään eräänlainen taiteellinen kokemus on tietenkin se ehdoton menetelmä. Samaa mitä tehtiin Tameran oliivilehdossa ja mihin emme juuri koskaan yltäneet arkisemmassa Ekokylässä.

Opettajakouluttajina on jo varmaan vuosikymmeniä ollut Suomessakin loistavia persoonallisuuksia, jotka ovat yrittäneet opettaa uusille opettajaikäluokille kokonaisvaltaisia metodeja. Mutta opettajiksi hakeutuvat ovat monesti ikäluokkansa konformisteja, jokamiehiä ja naisia, ja he ovat sitten ammatissaan vajonneet kirja-työkirja-moniste- opettamiseen. Ammatin käytäntö on eri kuin hienot teoriat. Kontakti oppilaaseen ja motivaatio on joka tapauksessa saatava aikaan. Tämä on mielenkiintoinen filosofinen kysymys, mutta en lähde siihen tässä enempää.

Muistan kuinka meitä Surahammarissa kävi kouluttamassa Alli Kantola –niminen jyväskyläläinen opettaja-kouluttaja, jonka näytetunti oli kuin herätyskokouksesta. Itse en sellaiseen koskaan lähtenyt, mutta yritin tehdä tunneistani vaihtelevia ja keskustelevia. Pelasimme paljon ja ennen kaikkea valmistimme pelejä, jossa oppilaat oppivat ikään kuin vahingossa. Myöhemmin hukkaan menneessä täydennyskoulutuksessani huomasin kieltenopetuksen teorian, joka muistutti sitä mitä olin tehnyt vuosia. Palaan tähän teoriaan ehkä joskus.

En ole tutustunut paljonkaan Suomen koululaitoksen nykytilanteeseen. Varmaan osa opettajista onnistuu työssään luontaisen auktoriteetin avulla, suurin osa menee yli siitä mistä aita on matalin ja osa kokee suoranaista helvettiä, kestää tai sortuu aikaa myöten. Lehtitietojen mukaan kurinpito-ongelmat ovat Suomessakin räjähtäneet. Vanha auktoriteettiin perustuva systeemi ei enää toimi; näkeehän sen ekokylän nuoristakin, joille itseohjautuvuus, minä itse, on tärkeintä, ei mikään altruismi eikä yhteisöllisten päämäärien edistäminen.

Tyttäreni kertoi, että Virsbon koulussa on kiinalaissyntyinen kieltenopettaja, joka on aivan helisemässä ruotsalaisnuorten kanssa, som visar ingen respekt, kun kuulemma hänen opettaessaan Pekingin eliittikoulussa, hän pitämänsä tunnin jälkeen sai aplodit!

Tämän pienen ruukkipaikkakunnan yläasteen kokeilu opetusmenetelmillä ja itsenäisellä työtavalla ei kuulemma onnistunut ja on siirrytty taas enemmän opettajajohtoiseen tyyliin.

Vaikka tämä tyyli, missä yksilö on kahdestaan työtehtäviensä kanssa, sinänsä oli päin seinää ja vastoin kaikkea, mitä itse pidän koulun tehtävänä, se ei suinkaan ollut ainutlaatuinen kokeilu, vaan enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Ja kieltämättä se muistuttaa paljon sitä, mitä konetta prosessiteollisuudessa valvova työntekijä joutuu tekemään. Palkitsevuus, gratifikaatio, ei tule työstä vaan palkasta ja sen suomasta kulutuksesta ja vapaa-ajasta. Varsin hyvin elävään elämään soveltuva salainen opetussuunnitelma siis. Opettajan aika meni kuitenkin käytännössä turhautuneiden oppilaiden keskinäisten konfliktien selvittämiseen. Se oli enemmänkin kuraattorin kuin opettajan työtä. Tehokasta oppimisaikaa tuli päivässä vain muutama kymmenen minuuttia parhaassakin tapauksessa.

Koulu on ristiriitaisten odotusten ja vaihtuvien työelämän paradigmojen temmellyskenttä. Minä uskon kuitenkin lujasti luovuuteen ja miksei kokonaisvaisvaltaisuuteen, kunhan se ei lähentele aivopesua ja yhden totuuden hyväksymistä. Jouduin omassa kouluympäristössäni näkemään kuinka yksi uutta luova opetusmenetelmä LTG, Läsning på talets grund, jonka luonut Ulrika Leimar – niminen opettaja ja tutkija loi, perversoitui formaaliksi ja ikäväksi urakkatyöksi.

Siinä oli kysymys nimenomaan kokonaismenetelmästä, joka sopisi hyvin ruotsinkielen rakenteeseen. Vasta kokonaisuudesta lähdettiin sanojen ja lauseiden analyysiin ja äänteiden ja kirjainten lukemiseen. Englannin kielessähän tällainen on varsin luontevaa. Suomenkielessä synteettinen menetelmä on varsin luontevaa ja lähes 100 %:sti käytössä. Äänteet, tavut, sanat ja kirjainten vastaavuus. Silti käytännössä mukaan tulee kokonaisuuksien hahmottaminen. Ymmärtäminen on varsin vaikeaa pelkän mekaniikan pohjalta. Silti ruotsinkielessäkin on täysin synteettinen erityisopetuksen menetelmä, jolla kuuluttiin hankitun varsin hyviä tuloksia. Synteettisyys oli ennen peruskoulua ruotsinkielenkin vallitseva käytäntö, mutta se muuttui peruskoulun myötä. Samalla mukaan tulivat idioottimaiset lyhyet sanat aapisiin: Far ror. Mor är rar.

LTG ei mielestäni onnistunut, vaikka se meni läpi parissa vuodessa koko Ruotsin koululaitoksen. Myös matematiikan opetuksessa omassa koulussani siirryttiin lähes täysin perverssiin urakkamenetelmään, jota uskalsin vastustaa jo epäpätevänä siirtolaisopettajana. Sanoin, että se on täysin ulalla ja se olikin, vaikka voimakastahtoinen erityisopettaja, joka oli onnistunut julkaisemaankin ikäviä harjoituskirjojaan. Hänen menetelmillään opiskelleet oppilaat olivat fiasko, todistivat yläasteen matematiikan opettajat myöhemmin.

Ruotsissa oli mielestäni varsin erinomaisia opetuskokeiluja myös matematiikan alalla, mutta epäilen, että ne eivät koskaan lyöneet itseään läpi valtavirtaan. Jan Unänge oli yksi suuri nimi ja hänen työnsä, joka perustui oppilaiden ajattelukyvyn kehittämiseen mekaniikan sijasta, oli uraa uurtavaa. Toinen, josta olin aikoinani kovasti innostunut oli nainen, joka tutki erityisesti hitaasti oppivien oppilaiden lukukäsityksen kehittymistä. Normaali oppilas oppii tavallisesti kymmenten ylitykset aritmetiikassa luonnostaan. Tavallinen perusopettaja ei oikeastaan tiedäkään mitä siinä tapahtuu. Mutta osa lapsista takertuu siihen, eikä koskaan pääse pidemmälle. Hänelle päässä laskeminen tulee liian työlääksi, kun päässä on toimitettava liian monta operaatiota. Eikä opettajalla ole keinoja viedä poikkeavaa tästä eteenpäin. Tämä ei ole osoitus välttämättä lahjattomuudesta. Esimerkiksi Armi Ratia ei osannut päässälaskua, silti hän oli menestyvä liikenainen.

Tämä tutkija, jonka nimeä en nyt muista, suositteli 10-perusteisen lukujärjestelmän sijaan 5-perusteisen, joka on käytössä edelleenkin mm. niissä maissa missä lasketaan helmillä, laskukoneitten sijasta. Tämä oli varsinainen ahaa-elämys enkä tiedä onko koko Suomenmaassa vastaavaa tietämystä vieläkään. Minulla oli monta hitaasti myös matematiikassa oppivaa koulunaloittajaa ja käytin menestyksekkäästi viitosen voimaa heidän kanssaan monen vuoden ajan. Useimmat koulun alkajat ovat jo aloittaessaan ohi tästä pullonkaulasta ja ymmärtävät kymmenjärjestelmän, mutta aina oli osa, joille lukualue kolmesta eteenpäin oli epäselvä. Oli käytettävä sormia, mutta oikealla tavalla. Kehitin monia, omasta mielestäni nerokkaita, muitakin apuvälineitä: helmistä ja pyöränpinnoista, seteleistä, lautaan lyödyistä nauloista, metallisista prikoista ja vaikka mistä, jotka kaikki tukeutuivat 5-järjestelmään. Vaikka ne olivat ihan hyviä, aina mukana kulkevat sormet olivat kuitenkin parhaat.
Sormia lukuun ottamatta kaikki apuvälineet ovat jota kuinkin jäljellä, vaikka käyttämättä, verkkovarastossani Ekokylässä.

Koulualokkaiden kehitysiän ero voi olla viisikin vuotta. Jotkut suomalaislapset olivat ehkä kolmivuotiaan tasolla koulua aloittaessaan, niin deprivoitunut oli heidän tilanteensa. Olisin kovasti kiinnostunut tietämään miten heidän on sitten käynyt aikuiselämässän. Jonkun kohtalosta olen sentään kuullut, mutta onneksi huumeisiin ja alkoholia käyttämään ryhtynyt ei ollut kuin satunnainen oppilas – vaaravyöhykkeessä olevia voi kyllä olla useitakin.

Nyt tyttäreni kertoman mukaan koulussa on suurta huutoa portfolio-ajattelu, siis jo esikoulusta alkaen. Se on ollut muotia jo pitkään Suomen työllisyyskoulutuksessa esimerkiksi. Varmaankin se on hyvä korkean markkina-arvon omaaville nuorille, mutta tuskin auttaa syrjäytymisuhan alaista. Minäkin tein eräällä kurssilla itselleni portfolion, mutta käyttöön se ei ole tullut.
Ajatus on ihan hyvä, kuten on ollut monessa muussakin pedagogisessa muodissa. Portfolioon voisi kerätä kaikkea oppilaan kehitykseen tärkeänä liittyvää. Ajatus olisi, että oppilas olisi mukana valitsemassa sitä, mikä on säilyttämisen arvoista. Portfolion kerääminen alkaisi jo esikoulun ensimmäisistä piirustuksista, joista minäkuvan kehittyminen on sinänsä selvästi näkyvissä.

Jos Suomen kouluissa ei vielä harrasteta portfolioita, niin varmasti jo ihan lähivuosina.

Vähän tuntuu haikealta ja samalla vapaalta, että en enää ole mukana näissä kunnianhimoisissa koulutusliikkeissä ja reformeissa, joiden piti vähintäänkin muuttaa koulu ja sitä tietä koko yhteiskunta. Ensimmäinen suurisuuntainen reformi oli ns. SIA-koulu, jossa härkäsestä taisi korkeintaan kärpänen. Sitten oli pari peruskoulun opintosuunnitelmaa, jotka kaikki sisälsivät opintosuunnitelma-runoutta, joka kaikki taisivat päätyä hyllytavaraksi. Suomi seurasi perässä toistaen kaikki Ruotsin erehdykset. Viimeisin taisi olla paikalliset opintosuunnitelmat, joista en loppujen lopuksi tiedä miten ne toteutuivat kummassakaan maassa. Satsaukset olivat joka tapauksessa suuria. Opettajien sisäinen muutosvastarinta, latteus ja konservatiivisuus on onnistunut torpedoimaan kaikki reformit, aina peruskoulu-uudistuksesta alkaen ja muuttanut hyvät ajatukset joksikin iljettäväksi ja formaaliksi, joksikin epämääräiseksi, jonka kissa on raahannut sisään ja jättänyt matolle. Saattaa olla, että jopa tietokoneitten tulo kouluihin epäonnistui samoin kuin kaikki muutkin tekniset uudistukset enemmän tai vähemmän. Epäonnistuminen kuuluu sinänsä reformien elämänkaareen. Aina kuitenkin jotakin jää jäljelle teesien ja antiteesien jälkeen.

Ryhmätyön opettaminen ei sekään ole ollut yksiselitteisesti onnistunutta. Muistan itse kuinka mukavaa ja uutta oli, kun oman koulunkäyntini loppupuolella saimme joskus vetää pulpetteja yhteen ja keskustella. Mutta peruskoulussa sekin on ollut perversoitunut menetelmä. Oma tyttäreni muistelee kauhulla kuinka ryhmän pätevimmät joutuivat aina tekemään työt ja heikoimmat luistivat. On mielestäni oikein mukavaa, kun hänellä on tällaista tervettä kriittisyyttä. Tietenkin ryhmätyö on toisinaan antoisaakin.

Kaiken virallisen opintosuunnitelma-runouden ohella on kaiken ajan toiminut salainen opintosuunnitelma, hieman sukua salaliittoteoria-ajattelulle. Se on opettanut vielä tärkeämpiä valmiuksia kuin virallinen suunnitelma. Se on kertonut lahjakkuuksien ja taustojen eroista tasa-arvoideologia hömpötyksestä huolimatta. Se on kertonut, että on tärkeää oppia jonottamaan, tekemään mielettömältä tuntuvia urakoita, onhan odottamassa kuitenkin kulutuksen ja vapaa-ajan ihanuus. Se on opettanut olemaan tekemättä mitään yksilöllistä ja aloitteellista. Se on vain häiritsevää. Ehkä se on opettanut myös jotakin seksuaalisuudesta, ainakin yhdyntäkeskeisyyttä ja sitä kuinka siitä ja parisuhteesta tulee lopullinen korvaus kaikelle pahalle ja ikävälle, jota joutuu muuten kokemaan.

Jotain tällaista vilahteli mielessäni marjaretkellä eilen ja tänään, kun olimme tyttären ja pienen Valter-pojan kanssa shoppailemassa Västeråsissa. Poika on tyylikäs nuoriherra. Ainoana lapsena hän on aina saanut uutta ja laadukasta tavaraa. Perheen tulot riittävät hyvin siihen. Samalla poika oppii käyttäytymään maailmalla, kun häntä kuljetetaan eri paikoissa. Hän on hyväntuulinen ja hyvin kehittynyt lapsi. Olen onnellinen, ettei hän ole oravanpyörästä poisastuneen perheen vesa kuten ovat olleet monet Ekokylän lapset. Samalla mukaan on tullut lapsiinkin muita vähemmän sympaattisia piirteitä. Äidit ovat usein yksinhuoltajia, masentuneita ja ahdistuneita ja heijastuu joskus lapsiinkin.

Minun lapsenlapseni ei ole käyttänyt tuttia eikä turvarättiä. Hänellä on turvallinen olo muutenkin. Hän saa monipuolista hengen ja ruumiin ravintoa kehittyäkseen kunnolla. Tyttäreni ei paljoa silmiään räpäyttänyt, kun osti tänään pojalle hienot gore tex/ecco talvikengät. Hän näytti myös äsken ostettua kevyttä vastaavaa haalaria, suomalaista rasavil-laatutuotetta.

Vaikka itse kuljen joskus kirpputorilta ostetuissa takeissa enkä käytä hirveästi kulutukseen, olisin kuitenkin aivan kauhuissani, jos tyttäreni olisi ns. henkisellä tiellä kuten Ekokylän nuoret. Hän hoitaa työnsä ja perheensä ja on kasvattamassa uutta ikäluokkaa eikä heittäydy toisten taakaksi.

Sunnuntai 18.10.2003
Television ja lehtien kautta minä kohtaan tätäkin yhteiskuntaa. On mukavaa tavata muutamia vuosia ikääntyneitä, harmaantuneita televisiohahmoja. Paljon on myös uutta verta. En ole Suomessa joutunut tekemisiin digi-tv:n kanssa. Opin täällä, että pienen pöytäantennin ja digiboxin avulla pystyy vastaanottamaan heikkojakin signaaleja. Harkitsen hankkivani kotiin boxin, tilaan taas Hesarin jne. Lehdessä kerrotaan, että loppuosa suuresta haja-asutusta maasta saadaan digilähetysten piiriin rakentamalla kerralla tavalliset analogiset lähettimet, mutta silloin menetetään mahdollisuus katsoa analogi-tv:tä. Sama kävisi varmaan Suomessakin.

Illalla katsoin uudentyyppistä tietokilpaohjelmaa, jota vetää kansan rakastama Sven Melander. Siinä kaksi kahden hengen joukkuetta koettaa arvata 9 henkilön ammattia. Pisteitä tulee yleisön reaktioista ja äänestyksistä. Ammatti-ihmiset joisi joutuvat kokeisiin, missä koetetaan arvata ovatko he oikeassa ammatissa, kun he yrittävät suoriutua tulikokeista. Tämä oli mielestäni melkein täydellistä tv-viihdettä, vuorovaikutteista monessa tasossa. Ohjelma esittelee myös konseptin, jota olisi mahdollista käyttää myös opetuksessa, sitä varmaan tehdäänkin. Olen sisäistänyt minäkin uuden ajan vaatimukset, että hauskaa siellä pitää olla. En suinkaan ole vanhan luentomallin kannattaja, vaikka silläkin voisi olla vahva osansa. Hyvä luento on performanssi siinä kuin mikä tahansa muukin.

Yöllä on ollut pakkasta. Käteni ei ole enää kipeä. Olen lähdössä suolle hakemaan karpaloita. Ne ovat mehevimmillään ja pahin kirpeys on kadonnut. Kuinka paljon herkkuja tännekin suolle jää, niin kuin jäi Ekokylänkin metsiin. Puolukoiden ollessa parhaimmillaan, enää niitä ehtinyt poimimaan.

Kerron vielä yhdestä DN:n jutusta, joka mielestäni kuvastaa aikaamme. Tukholmassa oli aikanaan ns. saunaklubeja homoseksuaaleille, missä vallitsi hillitön promiskuiteetti. Ne ovat kielletyt nyt, samoin kuin taitaa olla bordellitoiminta ja moni muu kaupallinen seksuaalisuus. Toimittaja oli käynyt kuitenkin yhdessä klubissa, mihin tulevat parit rakastelemaan julkisesti tai parinvaihtoon. Seksuaalisuus taitaa olla viimeinen territorio, missä on mahdollisuus tutkia tuntemattomia alueita, muuten kaikki on koettu. Mitä sitten, kun sekään ei jaksa enää kiinnostaa?

Toinen hälyä nostattanut juttu viime päivinä, lukuunottamatta sitä, että Alaston-Janne on murtunut ja joutunut lähtemään farmilta, on ollut oikeudenkäynti missä muutama nuorimies on törkeästi käyttänyt hyväkseen humaltunutta kahden lapsen äitiä, kutsunut kavereitaan ja väkeä kadulta juhliin. Raastuvanoikeus vapautti miehet, kun ei voitu todistaa heidän käyttäneen väkivaltaa, kun nainen oli liikkunut vapaasti huoneistossa sperman tahrimana. Olen naisen puolella vaikka miesten puolustus käyttää argumenttia, että nainen oli mukana vapaaehtoisesti ja vasta jälkeenpäin katuessaan muuttanut itsensä uhriksi. Näinkin voi tietysti käydä. Vaikea näihin on ottaa kantaa ja hyvä on kun ei tarvitse olla lautamiehenä.

Vietin taas päivän karpalosuolla. Suon pinta oli jo jäätynyt niin, että se kesti kävellä, mutta päivän aikana se suli ja marjoja pystyi poimimaan. Sain normaalin annoksen, ämpärillisen.

Iltapäivällä hoidin kokeeksi tyttärenpoikaani, kun hänen vanhempansa olivat ajelulla. Poika oli aivan rauhallinen. Ensin hän pläträsi koiran kipoilla, annoin hänen puuhata, kuivasin vain välillä pahimmat lammikot. Sitten tein vaivatonta puuroa kuumaan veteen. Poika söi reippaasti ja ajoi samaan aikaan puuroa lattialle ja päällensä toisella lusikalla.

Olen samaa mieltä kuin tyttäreni, että lapsen tulee saada tutkia asioita ja olla aktiivinen. Minultakohan hän nämä asiat on oppinut. Lapsen kanssa ei kannata haastaa riitaa. Tässä pätee kyllä erinomaisesti viisaus: Sitä saa, mitä tilaa. Syöttäminen meni hienosti ja sen jälkeen poju sai käsiinsä rikkalapion ja harjan ja työskenteli niiden kanssa intensiivisesti pitkään. Näkee kyllä, kehen tulee. Välillä hän soitti jollakin kännykkää muistuttavalla ja puhui pitkään. Hän varmaan jutteli äitinsä kanssa ja sanoi odottavansa tätä jo kotiin. Puhelin ehti soimaan ja ovikello monesti. Huomista varten ovat pullat hyvästi uunissa, kun huomenna hoidan poikaa aamupäivän, kun molemmat vanhemmat ovat töissä.

Tyttäreni sanoi, että kyllä lapsi laittaa suhteen koetukselle ja siihen tulee uusia, ikäviä piirteitä. Sanoin, että sinun maailmaan tulosi rikkoi koko äitisi ja minun avioliittoni. Tyttö ei siitä järkyttynyt; onhan hän kuullut sen ennenkin.

Olen huomannut pojan isässä pienen tendenssin pojalle huutamiseen. Hän ei kestä esimerkiksi ruoan kanssa suttaamista samoin kuin tyttäreni, joka on oivallisesti osannut muuttaa tiptop-asumistaan sallivampaan suuntaan. Voin sieluni silmillä nähdä keskenään kinaavat murrosikäisen tyttärenpoikani ja hänen keski-ikäisen isänsä. Minä tietenkin tulen olemaan sellainen ihana, jännittävä, ikinuori ukki. Meillä tulee olemaan varmasti hyvät välit ja teemme yhdessä kaikkea kivaa. Poika saa äidiltään nytkin leikkiä tavaroilla, mutta hän ei niitä riko tahallaan, kuten naapurin kaksivuotias kotona Keuruulla. Hän poimii kyllä kirjat hyllystä, mutta ne pysyvät ehjinä. Olen täynnä ihailua fiksua tytärtäni kohtaan.

Meillä oli minun Ruotsissa asuessani yhteinen tv-suosikki Oprah Winfrey, joka on miljoonien keskiluokkaisten ja muidenkin suosikki. Hän laihduttaa ja treenaa, hänellä on hyvä maku. Kun Oprah piti kirjakerhoa, kyseiset kirjat saivat heti miljoonalevikin. O. on tummaihoinen, etelävaltioista muuttanut näyttelijä. Hänestä on sanottu, että hän voisi vaikka tulla valituksi presidentiksi, jos hän haluaisi mennä politiikkaan, niin suosittu hän on yli sukupuoli- ja roturajojen. Olen Suomessa ollessani kaivannut kovasti Oprahia, koska minulla ei ole ollut hänen ohjelmaansa näyttäviä kanavia. Oprahin jälkeen ja rinnalle tuli kaikenlaisia dokusoopia näyttäviä keskusteluohjelmia, joitten yleisö oli alempitasoista ns. roskaväkeä. Kyllä heidänkin elämänsä voi olla kiinnostavaa melodramaattisuudessaan, mutta Oprahin aiheissa oli aina laatua.

Tyttäreni on puhelimessa kertonut, että areenalle on tullut vielä Oprahiakin etevämpi ihmissuhteiden asiantuntija Dr Phil. Täällä olen saanut sitten nähdä hänetkin. Hän on O:ta autoritaarisempi ja isokokoinen valkoinen mies. Hänen shownsa ovat ehdottomasti hyviä nekin.

19.10.03 maanantai

Tänään olen ensin aamupäivän tehnyt sitä mitä varten varsinaisesti tänne tulin, hoitanut Vallea. Yhdessäolo oli täydellistä. Poika ei itkenyt kertaakaan ja yhdessä välissä hän jopa halasi minua. Teimme asioita aika lailla rauhassa. Varmaan tunti meni valonappuloiden kimpussa. Jotenkin hän muistaa ehkä minut vauva-ajaltaan vuosi sitten, jolloin kanniskelin häntä ympäriinsä talossa ja viime kesältä, jolloin kontaktimme oli myös hyvä. Tällä välin hän on oppinut kävelemään, sanoa hän osaa ainakin där. Hänellä on muutamia eleitä ja ääniä, joilla hän kertoo paljon. Juomiselle on omansa ja eläimille eritoten koiralle omansa. Äänensävyt ovat myös kertovia. Syötin häntä, vaihdoin vaipat. Kuinka helppoja modernit vaipat ovatkaan ja housut jotka voi napittaa haarojen alta. Menimme päiväunille vaivatta ja poika nukkui pitkään. Päiväunien aikana surffasin surkeassa tilassa olevalla tietokoneella ja pääsin kuin pääsinkin Pinserin listalle ja katsomaan, mitä tuossa avaruudessa on tapahtunut. Olinkin jo kaivannut ihan oikeasti vireätä joukkoa. Tämä riippuvuus ei ainakaan ole pahasta.

Luin vasta nyt ystävän jo viikko sitten lähettämää viestiä ja sen tarkkanäköistä huomautusta. Oliko minussa punastuminen näkynyt?
Päivä oli taas kaunis ja aurinkoinen, mutta suo ei ehtinyt sulaa. Menin taas muutamaksi tunniksi karpaloon. Hieman suo siinä pehmeni, jotta siitä sai marjat irti, mutta alkoi uudestaan jäätyä minun siellä ollessani. En koskaan ole ollut marjassa näin myöhään.

Olen koko miehuusikäni viettänyt tuon suon ympärillä. Ensin nuorena perheenisänä ja leivän ansaitsijana, välillä kymmenisen vuotta muualla, ei koko aikaa, eikä kaukana. Sitten palasin taas, jo keski-ikäisenä, eronneena yksinhuoltajana, ammattilaisena. Lapsi muutti kotoa ja minäkin muutin Suomeen. Koko ekokyläaika ja ne kolme suhdetta. Olen taas täällä, jo edellisenä kesänä ensimmäistä kertaa. Nyt olen jo vaari ja pitkäaikaistyötön. Kävin palatessani kahdella hautausmaalla katsomassa onko sinne tullut lisää tuttavia ja olihan niitä. Ensimmäinen oli Ramnäsin hautausmaa. Ramnäs on pieni ruukkiyhteisö, jossa on valtava tehdas, jonka osa on tosin nyt konkurssissa. Se on Ruotsin vanhin samaa tuotetta valmistanut tehdas, jonka historia on vuosisatojen mittainen. Tehtaassa on tehty kettinkiä, kaiken kokoista. Suurimmalla sidotaan valtavia porauslauttoja merenpohjaan ja nyt ei tilauksia ole tarpeeksi. Kokonainen tavarajuna tarvittiin yhden kettingin kuljettamiseen. Täällä seudulla on itse asiassa asunut jo metsäsuomalaisia, ei niitä ollut pelkästään Värmlannin suomalaismetsissä. Tänne tuli sodan jälkeen paljon kaikenmaalaisia, mutta eniten suomalaisia. Täällä he, aktiiviset ihmiset, saivat työtä ja asunnon ja pystyivät hankkimaan ihmisarvoisen elämän. Minä olin yksi heistä, vaikka en työskennellytkään tehtaassa. Tämä on se osa Ruotsia, joka piirtyi parhaiten mieleeni, olin nuori ja utelias.Asuimme täällä viisi ensimmäistä vuottamme Ruotsissa.

Hautausmaalla makaa jo monia tuttavia, ei ehkä hyviä ystäviä. On oppilaiden vanhempia ja työtovereita. Ihmisiä joiden pienet omituisuudet muistan ihan hyvin, heidän naurunsa ja jokaisen ihmisen arvokkuuden, integriteetin. On vanhoja pappoja, jotka istuivat keskellä kylää juttelemassa ja juoruamassa. Mukava naapurin pariskunta, jonka miehen kanssa puhuin uimahallilla niin että seinät soi, kun hänen kuulolaitteensa ei ollut päällä. On kylän valokuvaaja, parturi, kirjastonhoitaja. Ihmiset ovat vaihtuneet, paikka on lähes entisellään. Tyttäreni käy opettamassa yhtä ryhmää samalla koululla, missä aloitin opettajana. Siellä on muuan harmaantunut mummo töissä, joka muistaa minut. Sen täytyy olla Sirpa, joka silloin oli nuori nainen, kouluikäisine lapsineen.

Kyllä ihmiset ovat hupenevaa tavaraa, ovat täällä hetken, harmaantuvat ja kuolevat pois. Tunnen itseni Viktor Rydbergin joulutontuksi, joka ihmettelee ihmissukua, joka tulee ja menee, mutta minne. Tontun päähän ei oikein mahdu niin suuret ajatukset.

Toinen paikkakunta, Surahammar, joka on kunnan keskus ja jonka laitamilla tätäkin kirjoitan, ei koskaan tullut samalla lailla tutuksi. Paikkakunta ehkä mutta eivät ihmiset. Sen hautausmaalla on vanhasta pyromaanin polttamasta kirkosta rakennettu aistikas hartauspaikka. Se näyttää olleen siinä aina. Pyromaania ei ole saatu kiinni ja hän jatkaa edelleen toimintaansa kuulemma. Surankin kirkkomaalla on ainakin yksi entinen työtoveri ja monia tuttuja nimiä. Siellä on myös Tukholmassa murhatun nuoren suomalaisnimisen tytön hauta.
Molemmat hautausmaat ovat erittäin kauniilla paikalla. Kummatkin kirkot ovat sivussa kylän keskustasta. Surassa on viihtyisä seurakuntatalo, jossa Vallekin on kastettu vuosi sitten. Luin DN:stä artikkelin, jossa ikään kuin kehoitettiin eroamaan kirkosta. Säästö on useita tuhansia kruunuja vuodessa normaalituloin.

Se asuinalue, missä asuimme Surassa on muuttunut huumausaineen käyttäjien ja alkoholistien asuinpaikaksi. Ne ihan hyväkuntoiset talot, missä asuimme, rakennettu 70-luvulla, purettiin, koska sen tyyppisellä asumisella ei ollut enää kysyntää. Siellä ehti olemaan pakolaisten vastaanottokeskus ja paljon ihmisiä eri puolilta maailmaa. Emme olleet heidän kanssaan paljoa tekemisissä. Pakolaislapset olivat omissa luokissaan, heitä karkotettiin perheittensä mukana ja siirrettiin eri puolille Ruotsia. Yksi pakolaislapsista pääsi hukkumaan uima-altaaseen keskelle opettajia, valvojia ja toisia lapsia. Minäkin olin luokkani kanssa uimassa, mutta jo noussut silloin altaasta. Naapurin eritrealainen nainen paahtoi kahvinpapuja sähköliedellä. en tiennyt sitä ja soitin taloyhtiöön, kun käytävä oli täynnä savua. Yritin soittaa hänen ovikelloaan, mutta kukaan ei tullut vastaamaan. Sanoin taloyhtiön edustajalle, että tulkaa tarkistamaan. He olivat hälyyttäneet palokunnan. Savusukeltajat hyökkäsivät tosin vielä väärään rappukäytävään ensin.

Huoneistosta tuli valkoiseen juhlapukuun pukeutunut nainen. Selvisi, että hän oli viettänyt jotain koptilaisen uskontonsa juhlapäivää ja paahtanut kahvia.
Vieläkin Riksväg 66:lle näkyy yhden säilyneen talon pääty, missä on suuri seinämaalaus, joka esittää asetta kantavaa sissiä. Yksi taloista on rakennettu uudelleen vanhusten palvelutaloksi. Asuma-aluetta kutsuttiin lempinimellä Vällingby, koska kuulemma alkuajan vuokrat olivat niin korkeat, että asukkailla oli varaa vain velliin. Liioittelua varmasti. Kukaan itseään kunnioittava ei jäänyt asumaan kerrostaloon vaan hankki omakotitalon. Minä jäin, koska minulla ei ollut takeita jatkuvasta työstä, eikä kumppania jakamaan asumiskustannuksia. Minusta ei koskaan tullut omakotiasujaa. Vasta Ekokylässä olen asunut muutaman vuoden pienessä rivitaloyksiössä, että onhan siinä sosiaalista nousua, vaikka vasta työttömänä.

Tytär ja avomies asuvat viehättävässä, vanhassa omakotitalossa, josta on näkymä kahdelle järvelle. Heillä on kaikki mitä tarvitaan elämiseen ja sen he ovat ansainneetkin. Kaiken kukkuraksi viehättävä lapsi.

Paikkakuntien läpi kulkee kunnossa oleva kanava, Strömsholms kanal, joka nykyään on vain huviveneilijöitten käytössä, mutta silläkin on pitkä historia ruukkien välisenä valtasuonena. Sulut ovat entisöityjä upeita. Silti Västmanlanti on unohdettu turismin suhteen. Täällä olisi paljon nähtävää ja koettavaa, mutta Ruotsi tarjoaa vielä hienompiakin paikkoja matkailijalle. Tässä ja naapurimaakunnissa on raudan valmistukseen teemoittuva ainutlaatuinen Ekomuseum Bergslagen ja kymmenittäin toinen toistaan hienompia käyntikohteita.

Koko seudulla on monia ristiriitaisia juonteita. Se pitää sisällään mahtavan historian, johon liittyy useita rakennemuutoksia. Emme vielä tiedä olemmeko uuden ruukkien kuoleman aallon edellä, vai pystyykö seutu taas muuttumaan ja sopeutumaan uuteen muutokseen uusissa haasteissa.

Tätä kirjoittaessani, minulla on tunne, että olen kertonut näistä asioista ennenkin. Mutta ehkä juttu oli kadonneissa arkistoissa.

Ystäväni, blogiyhteisön lemmikiksi aiheesta kasvanut Scilla, mairittelee minua ja sanoo kaipaavansa juttujani. Kiitos siitäkin, se lämmitti. Ajattelin, että kuka tällaista raporttia jaksaisi lukea ja niin kaukaisesta maasta kuin Ruotsi. Sitten ajattelin, että olenhan vienyt lukijani kasvimaalle ja vuohen astutukseen, miksen veisi heitä myös kaukaiseen lähinaapuriin.

Ehkä saan aikaiseksi soittaa yhdelle entiselle kollegalle kolmannella paikkakunnalla, jonka kanssa olimme kavereita perheenäkin. Ystäviä en ehkä uskalla sanoa. Olenko oikeastaan ollut kenenkään ystävä koskaan. Olen liian näkymätön, enkä kiinny helposti, tai kiinnyn ja pelkään kiintymistä. Tytär on pysyvin ystävä. Sisaret ja veljet eivät enää merkitse paljoa. Eivät ex-vaimot ja -tyttöystävät.

Erakkomajassa ja ihmisten parissa

Matkakuumetta

Olen laittanut paikkoja lähtökuntoon ja tehnyt taas puita. Niitä tuli paljon ja olen aivan naatti. Silti vielä on paljon tekemistä. Tein tikusta asiaa ja käyn mennessäni katsomassa entistä avoperhettäni. Naiset ovat outoa sukua. Vaikka olen tehnyt lastensuojeluilmoituksen ja toitottanut asiasta netissä, olen silti tervetullut. Ehkä eksä ei tiedä ollenkaan tästä nettipuolesta tai ei ole kiinnostunut. Kyllä sillä vaikutusta on ollut, koska poika puhui allergiatestiin menosta huomenna.

Pikkupojat innostuivat valtavasti saadessaan tietää tapaavansa minut, eikä se ole pelkästään omanvoitonpyyntiä. Puhelin on soinut kuumana ja olen saanut soittopyyntöjä Ekokylän toimistoonkin, kun heillä on ollut mielestään tärkeää asiaa. tavallisesti olen tavoittamattomissa, piuha tietokoneessa kiinni.

J. kertoi olleensa eilen halaamassa äiti ämmää, koska se antoi karkkia. Pojalla kyllä leikkaa.

Kaksi täkäläistä pikkupoikaa hääräsi apunani puutöissä. He jemmasivat ison kasan pölkkyjä johonkin tarkoitukseen muka, innoissaan kuin koiranpennut luun kimpussa.

Innovatiivinen, maaseutupoliittinen hanke alkuun?

Energiaseminaari jatkui keskusteluilla. Vanha jengi oli suurin piirtein koossa, tosin vuosien merkitsemänä. Pyysin, että kävisimme kierroksen tuttuun malliin ja lyhyesti summeeraisimme ajatukset eiliseltä. Ilmeni, että Joutsiniemen esitys oli innostanut muitakin ja se innostus tarttui. Päätimme lähteä keräämään rahaa, jotta saamme kokoon sen 100 000 €, jonka J. sanoi kaasutus ja sähkön-&lämmöntuotannon laitteiden tulevan maksamaan.

Toivon kovasti, että hanke käynnistyy, vaikka en jaksa sitä uskoa. Ekoyhteisöllisyys muistuttaa hippiyhteisöä, joissa innolla aloitettiin yhä uusia projekteja ja vanhat jäivät toteuttamatta ja keskeneräiseksi. Meillä on menossa paljon rahaa vaativa saneeraustyömaa. Maanviljelys pitäisi ottaa omiin käsiin, mutta M:n voimat taitavat sittenkin olla liian heikot, nyt kun minä olen luopumassa. Lainoja pitäisi lyhentää ja liiketoimintaa hoitaa. Kesän puutarhatyöt ovat heikoissa kantimissa vanhan kokemuksen perusteella ja nyt en itse ole siinä mukana keskeisellä työpanoksellani.

Tässä olisi kyse kuitenkin niin suuresta innovatiivisesta hankkeesta, jolla olisi maaseutupoliittistakin merkitystä, että se kyllä kannattaisi. Silloin olisin minäkin innolla mukana. Minusta vain jokin tämänkaltainen, suuri päämäärä saa valaa porukkaan intoa ja motivaatiota. Sillä voi olla arvaamattomia dynaamisia efektejä. Se tuo kiinnostusta, julkista rahoitusta, uusia toimijoita...

Vaikka ystäväni Olavi yritti viimeiseen asti viedä eteenpäin kuningasideaansa, jonka ilmeisesti vain minä porukasta jotenkin ymmärrän. Jouduin sanomaan, että vanhan miehen ajatukset perustuvat liian ruusuisille odotuksille; ne ovat kupla. Tällä porukalla emme jaksa ja osaa lähteä toimimaan ja myymään O:n omistamia osakkeita. Emme pysty rakentamaan sellaista O:n toivomaa verkostoa, joka siihen kykenee. Olisi mahdollista, että saamalla osakkeet myytyä, niistä irtoaisi sen verran rahaa, että O:n firma voisi ruveta liiketoimintaan. Mutta ei ole mitään takuuta, että liiketoiminta olisi kannattavaa, rahat voisivat hävitä sen siliän tien. Meidän tehtävämme on jo kylliksi suuri, jos keskitymme tähän omaan projektiimme.

Minä jouduin olemaan se käsi, joka piteli kirvestä ja sanoi tämän karvaan asian ystävälle, joka sai huomata, että myös kaverit pettävät. Mutta mikäli tunnen O, jo huomenna hän on puuhaamassa uuden kohteen kimpussa.

Vieras mies kertoi...

että pankkikriisiin johtaneista tapahtumista olisi tulossa tietoa julkisuuteen, mustaa valkoisella, pöytäkirjoja ym., joka valottaa mm. presidentti Mauno Koiviston osuutta ja kuinka pankit alkoivat sen jälkeen muokata maata eurokuntoon ja kaataa yrityksiä korkoaseella. Jos näin käy, siitä voi tulla kova haloo.

Ikinuori, huuhaata, innovaatioita, salaliittoteorioita, muistoja...

Opettavainen päivä on tämä sateinen lauantai ollut. Aamulla sain käsiini oman lehtemme, Ekokylän Aviisin. Se oli täynnä herkästi ja luottavaisesti kirjoitettuja, positiivisia artikkeleita etupäässä uusilta asukkailtamme. Olen tyytyväinen, etten itse kirjoittanut. Siitä olisi tullut linjasta kovasti poikkeava. En tosin pidä itseäni negatiivisena vaan enemmänkin analyyttisena. Huuhaan piirissä on niin kovin paljon toiveajattelua. Kaikkeen en voi enää innostua. Joku arviointi täytyy joskus tehdä onnistuneen ja mahdollisen välillä. Miettiä keinoja ja seistä niiden takana. Kuinka jatkuva epäonnistuminen tai vajaasuoritus syökään henkisiä voimia. Miten jaksaisi aina toivoa, että paistaa se päivä vielä risukasaankin? Missä on jaksamisen raja?

Koko päivä meni sitten Olavin luentoja seuratessa. 80-vuotias visionääri, jonka esitystä kuulemassa oli ehkä kolmannes asukkaista. Minulle kaikki oli tuttua, mutta ei tylsää, sillä olenhan koko ajan ollut tämän herran lumoissa. Rahoittanutkin hänen toimintaansa monella tapaa. Hän kertoi mukaansa tempaavasti taipaleestaan hajautettujen energiamuotojen puolesta puhujana. Allegoriana oli Matikannahka-niminen runo. Se ei ole ollut mikään suora tie; helposti hankittuja voittoja ei ole tullut, lähinnä epäonnistumisia epäonnistumisien jälkeen. Sadat asiantuntijat ja päättäjät, kylätasolta valtakunnan portaaseen, on läpikäyty ja O. on tutkinut mahdollisuuksia lukuisissa kohteissa.

Virallinen tukijärjestelmä ei ole koskaan lähtenyt mukaan, pienin poikkeuksin tosin. O. on saanut ideapalkinnon ja TEE-keskus on maksanut hänelle eräästä selonteosta.

Henkilönä O. on ehkä hajottanut kiinnostustaan liiaksi eikä hän ole onnistunut oikein tuotteistamaan ideoitaan aikaisemmin. Nyt hänellä on pyrkimys siihen ja systeemi pääomien keräämiseksi, mutta en oikein jaksa uskoa sen toteutumiseen. Sitä hän on yrittänyt niin usein ennenkin.

Meillä oli pari vuotta sitten uuden ja aloittavan kansalaisliikkeen, Yhteisvastuun Suomen kokous ja kesäjuhla, joka oli kerääntynyt vanhan sotaratsun, Eero Taivalsaaren ympärille. Runoilija Anna-Maija Raittila oli innostunut ajatuksesta uudenlaisesta kansanliikkeestä, mutta hän halvaantui ja jäi pois.

Olen kuullut sisäpiirin tietoa Raittilan ympärille kerääntyneestä yhteisöstä, nimeltä Omenapuukylä, joka oli varsin tunnettu joskus silloin 70-luvulla, koska ex. naisystäväni oli siellä mukana ennen kuutta lasta, hurjaa aviopuolisoa, ja kokemuksia Norjassa ja tietenkin tätä Jukkaa, nykyistä maalaisen-brändin haltijaa. Raittilan Omenapuukylän päiväkirjassa hän esiintyy täytekakkuja usein pyöräyttävänä vaaleana körttityttönä. Täytekakut hän hallitsi myöhemminkin.

Myös Omenapuukylä veti itsensä etsijöitä puoleensa, jotka käyttivät hyväkseen Raittilan rahapussia ja hyväntahtoisuutta. Hänen nykyinen yhteisönsä, Hiljaisuuden retriitti Kaarinassa lähtee aivan toisenlaiselta pohjalta.

Pidin kansanliikkeen kokouksessa varsin kaunopuheisen esityksen siitä kuinka on lähdettävä tekemään jotain konkreettista. Se on toistaiseksi ainoa esiintymiseni demagogina.

Olavi ei enää silloin ollut edes mukana kokouksessa, mutta toimin hänen ajatustensa innoittamana. Olen kovasti vaikuttunut hänen kertomuksissaan siitä, kuinka viime vuosisadan alussa esimerkiksi paikalliset sähköyhtiöt, säästö- ja osuuskassat lähtivät liikkeelle juuri ruohonjuuritasolta, muurareitten, maalareitten, suutareitten, opettajien ja työmiesten yhteen kerätyistä pennosista. Kansan karttuisasta kädestä. Sama oli kaava muunkin osuustoiminnan kanssa.

Se on unohtunut sen jälkeen, kun maamme on modernisoitunut ja korporatisoitunut. Enää eivät aloitteet lähde kansan parista vaan asiantuntijoilta, jotka tosin tällä hetkellä joutuvat ottamaan huomioon EU:n säännöt ja ohjeet. Suomi on ollut pitkään Euroopan stalinistisin, keskusjohtoisin maa ja siitä on jälkiä edelleenkin.

Eero Taivalsaari ensin nikotteli, hänen mielestään kansan on joukkovoimallaan pakoitettava päättäjiä ja ratkaisujen on ensi sijaisesti poliittisia. Tyypillinen hampaattoman radikaalin asenne, joka ei ole valmis panemaan mitään likoon, mutta vaatii yhteiskunnalta. Mutta hän lähti mukaan ja oli hetken aikaa varsin optimistinen. Yritimme saada aikaan säätiötä, joka olisi lähtenyt tukemaan hajautetun energiantuotannon hankkeita. Hänellä on tietenkin paljon tuttavia kansalaisjärjestöissä. Monista hän on myös lähtenyt ovet paukkuen. Hän on varsin särmikäs herra. Olen kuullut esimerkiksi selonteot molemmilta puolilta, kun hän joutui lähtemään linkolalaisesta Elonkehästä. Hän yritti saada nyt kansalaisjärjestöjä mukaan, mutta turhaan. Se oli aikaa ennen viimeistä ydinvoimaäänestystä.

Kansalaisjärjestöillä oli yhteistyöelin nimeltä Valtavirta. Sieltä ei lähdetty, ei myöskään Maan Ystävistä, ei Atacista, ei Green Peacesta, ei mistään muualtakaan. Mukaan olisi tullut vain joku merkityksetön yhdistys. En ollut kertaakaan mukana niissä kokouksissa, joita Helsingissä yritettiin järjestää. Ei minusta ole suurten tilaisuuksien puhujaksi ja olisin sitäpaitsi masentunut epäonnistumisesta, ajattelin jo etukäteen.

Loppupäätelmäni on, että kansalaisjärjestöt haluavat toimia vain korkeissa sfääreissään. Niillä ei ole kykyä eikä halua ryhtyä tekemään jotakin itse. Ne ovat harmittomia, samanlaista tyhjäntoimittajaporukkaa kaikki, varsin tuttuja ekoyhteyksistä, jotka ovat puhetta tulvillaan. Paljon porua, vähän villoja.

Uusi kansalaisjärjestökin kuivui sittemmin kokoon; siitä ei ole kuulunut mitään. Menetin myös kontaktin Eero Taivalsaareen. Hänkin alkaa olla iäkäs ja ehkä haluaa vetäytyä yksityiselämään. Hän kävi kuitenkin tekemässä hienon radiojutun Olavista kuin kunnianosoituksena, hieno ele. Jäljelle jäivät hyvät muistot mukavasta kesäjuhlasta, jossa oli kivaa yhdessäoloa, hyvää ruokaa, minulla vähän viininjuontia kolmen 60-lukulaisen radikaalin kanssa. Tutustuin kirjailija Pirkko Lindgreniin ja ent. toimittaja Raini Lehtoseen, legendaarisen radion työmiehen tunnin pitäjään, joka kertoi myös radioajoistaan. Oli mukavaa kun saman pitäjän poika kuin minäkin, Jouni Mykkänen, Sodankylästä lähtöisin, oli ollut, vaikka kokoomuslainen, kuitenkin inhimillinen ja yhteistyökykyinen radiojohtaja.

Lindgren kertoi kirjoistaan ja pidin tietenkin ainakin Maailmanmatkasta, jota sitten myöhemmin luimme toisen vanhan ystäväni, 83 vuotiaan Helvin kanssa samaan aikaan. Matkustimme ikään kuin mekin Lindgrenin jalanjäljissä.

Mukana kesäjuhlilla oli myös kirjailija Heikki Turunen, toinen maalainen, jonka kirjoista olen aina pitänyt kovasti. Hänen perheensä tarina, Hupeli-sarja on suuri kertomus. En oikein uskaltanut mennä jututtamaan kuuluisuutta. Hän oli vähän maistissa, mutta sitä ei juuri huomannut. Hän piti paatoksellisen esityksen maalaisuudesta, mutta en hirveästi juuri sellaisesta pidä.

Iltamat oli charmikas päätös. Eero esitti tyylikkäästi Alfred Tannerin kupletteja, oli muita hyviä esiintyjiä ja lopuksi tanssia. Eero on hyvä ja kriittinen tietokirjailija.

Hänen tyylisensä blogaajat olisivat tervetulleita. Lisä ei haittaisi, vaikka mukana onkin muutama politiikkaan erikoistunut kirjoittaja ja Kysyn vaan käsittelee poliittisiakin asioita omaan jäljittelemättömään tyyliinsä. Politiikkaa käsittelevistä on mielestäni paras hieman äreä Ihmelammas.

Iltapäivällä mukaan tuli sitten Olavin hyvä kaveri, keksijä ja Suomen ainoa tuulimyllytehtailija Risto Joutsiniemi, Windsiden, pystysuorassa toimivan, erilaisen tuulimyllyn luoja. Hän olikin sitten varsinainen päivän elämys ja kohokohta ja varasti shown itselleen.

Minullakin on muutama windsiden osake; työttömän on paha mennä ostamaan osakkeita vaikka niitten nimellisarvo onkin ainakin satakertaistunut muutamassa vuodessa. Olavilla niitä on enemmän ja hän on periaatteessa miljonääri. Monet asiantuntijat todistavat, että windside ei voi toimia, se on hyötysuhteeltaan tuuliroottoreita heikompi ja kallis jne. Itse asiassa sitä on kymmenissä maissa, rajuissa oloissa Antarktiksessa ja meripoijuissa. Se ei jäädy kuten perinteiset mallit, se vaatii vain vähän huoltoa. Sitä ei tarvitse kääntää eikä jarrutella kuten perinteisiä myllyjä. Se on sitäpaitsi kaunis eikä tapa lintuja. Japanilaiset ovat rakentaneet niistä upeita taideteoksia ja se sopisi hyvin rakennettuun maisemaan. Raisiossa, kauppakeskuksessa on kaksi tähänastisista suurinta windsideä. Uutiset näyttivät tätä suurta suomalaista keksintöä kokonaista kaksi sekuntia.

H. tietenkin heti kehumaan mediataidoillaan, että hänen Helsingin kaduilla järjestämänsä kahlemielenosoitus löi itsensä läpi 16 uutuslähetykseen. Kielelläni pyöri huomautus, että se on median tyyli. Ottaa loppujen lopuksi harmittomia, spektakuläärejä pseudotapauksia lemmikeikseen.

Virallinen asiantuntija-Suomi ja heidän mukanansa poliitikot uskovat vain yhteen totuuteen.

Joutsiniemi on aivan uskomaton tyyppi. Hän ei ole lähtenyt mukaan lainarahoilla pelaamiseen, koska silloin hänen firmansa olisi ollut jo alta aikayksikön nurin ja patentit suurten hallussa, aivan kuten nyt on käymässä siinä, oliko se nyt Turussa olevassa huippu -biotekniikkaan pyrkivässä firmassa, josta kerrottiin viime viikolla tiedotusvälineissä ja joka on nyt menossa konkkaan ja patentit alennusmyyntiin ulkomaisille suuryrityksille. Tässä maassa taitaa olla paljon mälsää...

Joutsiniemi on hankkinut pääomaa osakeannilla. Vähän keljuttaa, etten pistänyt viimeisiä säästöjäni osakkeisiin, joita tarjottiin edullisesti entisten osakkeiden omistajille. Hänellä on pitkä pinna, paljasjalkamiehen asenne tekniikkaan.

Hänen ulkoinen olemuksensa ei ole mikään rasvanahan. Olavin synttäreiden kunniaksi hän oli tummassa puvussa, tulossa tekniikan opettajille luennoimasta.

Muistan kuinka meillä oli 50 000 Smk käytettävissä energiaselvityksen tekemiseen. Olavi kokosi oman ryhmänsä, jossa Joutsiniemikin oli mukana. He olisivat lähteneet tekemään näilläkin rahoilla jotain konkreettista, mutta me maksoimme rahat mieluummin helsinkiläisille konsulteille, jotka tekivät tosi pätevän selvityksen, paksun luntan mutta yhtään käytännön hyötyä siitä ei ole ollut meille.

Nyt Joutsiniemi kehotti, että ryhtykää tekemään jotakin käytännöllistä ja konkreettista. Hän ehdotti, että ryhtyisimme tuottamaan itse oman energiamme. Vetytekniikka, johon Olavi on vallan ihastunut, on J:n mielestä vielä epävarmaa ja vaikeaa. Hän kehotti: Hankkikaa kaasutinlaitteisto, jonka tuottama polttoaine käytetään tavallisessa dieselmoottorissa, joka pyörittää generaattoria, joka tuottaa sähköä omiksi tarpeiksi. Lisänä tulee lämpöä, joka voidaan käyttää lämmitykseen.

Ylijäämäsähkö on uusien eu-direktiivien mukaan pakko ostaa valtakunnan verkkoon . Tosin suomalainen sähkön siirtojärjestelmä on työntämässä kiviä rattaisiin hinnoittelussa. Kyse ei ole ollenkaan samasta pientuottajalle edullisesta systeemistä kuin esimerkiksi Saksassa.

Syntyi paljonkin innostunutta keskustelua. Huomasin, että E., jonka ote elämään on motivaation puutteessa heltiämässä, tuntui terästyneeltä. M:n, joka on salaliittoteorioista ja puhumisesta innostunut piti tietenkin käyttää useita puheenvuoroja, puhumaan kärkäs H:n myös, jonka pulputusta ja new age-syvällisyyksiä ja besserwisser-tyyliä, on joskus vaikea kuunnella.

Paikalle oli tullut myös Ekokylän kätilö L., joka toimii korkeassa virassa ja on tottunut byrokratiaan. En usko hänen kuitenkaan sisäistävän näitä juttuja . Hänellä olisi mahdollisuus todella vaikuttaa ja hänen miehellään nykyisessä virassaan myös, mutta sitä askelta he eivät ota. Huuhaa ja näennäisvaikuttaminen kyllä kiinnostaa. Mies on esimerkiksi toiminut kirkon nälkätyöryhmän sihteerinä piispojen ja filosofien kumppanina. Se on sitä humanistipelleilyä, jota Ilkka K. aivan aiheellisesti kritisoi. L:n piti tietenkin puhua syvästi kaunopuheisia juttujaan.

Minäkin kysyin. Kerroin, että muutama vuosi sitten otimme netistä Olavin kanssa tietoja ympäri maailmaa kehitteillä olevista kaasutinlaitteistoista. Silloin kerrottiin, että niitä on olemassa jo ja monet olivat jo silloin kaupallisen lanseerauksen kynnyksellä. Siis silloin muutama vuosi sitten. Muistan esimerkiksi yhden norjalaisen lupaavan tuntuisen projektin.

Kaasuttaminen on itse asiassa samaa kuin sodanaikaiset häkäpöntöt. Jo silloin ajeltiin takseilla ja kuorma-autoilla, klapeja ja hiiliä polttoaineena, ja auton perässä oli tummanpuhuva häkäpönttö. Se oli sen aikaista tekniikkaa, monesti tuskallista käyttäjilleen, mutta toimi jo silloin. Kerrotaan, että joskus, kun polttoaine loppui, niin ei muuta kuin kirves käteen ja klapeja tekemään, niin auto kohta taas liikkui.

Olen nähnyt nykyaikaisia aiva toimivia, kromilta loistavia häkäpönttöautoja. Esim. Lehtimäen kunnassa oli muutama vuosi sitten julkisin varoin rahoitettu kehitysprojekti. Eri puolilla Suomea on pellepelottomia, joilla on ihan toimivia laitteistoja, jotka ovat kuitenkin lähinnä kuriositeetteja.

Tervolassa, Lapissa oli keksijäperhe, jonka isä jatkoi sodanaikaisen häkäpöntön kehittämistä. Nyt en muista perheen nimeä, mutta kyllä se tulee, Saares se on. Hänen poikansa jatkoi isän työtä. He tekivät toimivan voimalaitoksen prototyypin ja olen ymmästänyt, että Tervolaan on kohonnut, oikea voimalaitos, joka kuitenkin on suurissa taloudellisissa vaikeuksissa ja konkurssiuhassa, koska siinä kokoluokassa tarvitaan jo paljon pääomia. Ongelmana on kaasujen puhdistus, jota ei ole Tervolan laitoksessa kuulemma kunnolla ratkaistu. Onko kyse pääomien puutteesta, heittävätkö viranomaiset, Tekesit ynnä muut, mitä niitä nyt onkaan keppejä rattaisiin, kuten tuntuvat tekevän varsinkin silloin kun keksintö on kaupallisen menestyksen kynnyksellä, Turun tuore esimerkki muistissa.

Joutsiniemi sanoi, että kaasun peseminen ei ole ylitsepääsemätön ongelma. Hän oli tavannut esim. USA:ssa sen ratkaisseen keksijän.

Toinen mistä Risto puhui olivat Stirling-moottorit. Minun ei tarvinnut kysyä, kysymys tuli toiselta ja se kuului: Onko niitä stirlingejä saatavissa. Stirling on toista sataa vuotta vanha keksintö, joka salaliittoteorioihin suuntautuneen on helppo uskoa öljyyn perustuvan maailmanmahdin torpedoimaksi. Stirlingin rakenne on kuulemma yksinkertainen ja nerokas. Ei tarvita monimutkaisia räjähdysmoottoreita vaan mikä tahansa lämmönlähde käy. Intiassa niitä on kuulemma käytössä laajalla maaseudulla. Olen Tanskassa nähnytkin ruosteisessa vajassa itsekin ruostuneen laitteen, joka oli aikaisemmin tuottanut sähköä jossakin Intian peräkylässä.

Intenetissäkin on paljon linkkejä stirlingeihin. Niitä on ainakin leikkikalutyyppisinä kaupallisestikin saatavilla. Sotateollisuudessa niitä kuulemma on Joutsiniemen mukaan. Sukellusveneissä esimerkiksi; ne tarvitsevat äänettömyyttä, mutta ilmeisestikin ne ovat sotasalaisuus. J. sanoi kyllä tuntevansa yhden suomalaisen, jokaa hallitsee tekniikan ja rakentamisenkin. Se vaatii kuulemma pitkän perehtymisen. Muistaakseni ongelmana on korkean lämpötilan kestävän tiivisteen valmistus. Mitä se on ei kannata kysyä minulta, koska hallitsen vain vähän polkupyörätekniikkaa.

Paljon on siis aineksia salaliittoteorioihin. Huuhaan puolellahan nämä menevät vallan ulalle, kylmäfuusioihin ja mihin lie Tesla-teorioihin perustuviin koneisiin. Mutta Joutsiniemi ei ole ehdottomasti huuhaata. Hänen oma lapsensa, Windside, on uskoakseni todella kokonaisuutena katsoen parempi kuin perinteiset roottorimallit. Hakekaa vaikka hakusanalla Windside. Hänen lähtökohtansa oli terve: ei lainoja mutta tarvitaan tietenkin kunnolla rahaa. Sama on tietenkin ystävämme Olavin ajatus, mutta hänen ideansa ovat kuitenkin niin fantastisia, että on vaikea saada toimijoita innostumaan. Täytyy yksinkertaistaa ja rajata, oli oivallinen neuvo. Täytyy asettaa päämääriä ja toimia määrätietoisesti. Se terästäisi myös toimintaamme, joka on luvattoman höllää ja idealistista tunnelmointia ja johon olen sydänjuuriani myöten kyllästynyt.

Minun pitäisi nyt olla positiivinen ja uskoa, mutta oikeasti en sitä tee. En usko, että tästä joukosta on mihinkään. Minä en sitä pysty innostamaan toimimaan, mutta jo muutaman lähteminen määrätietoisesti mukaan saisi minutkin uskomaan. Olen kuin Panu H., jonka viha nuorten naisten fasistista pahuutta kohtaan on vähän kuin ehdollista. Näyttäkää, että ette ei ole niin pahoja, niin...

Jostakin syystä kävijämääräni ovat romahtaneet. Se voinee myös johtua siitä, että laskurin linkki katosi templaten muutoksessa. Se tulee näkymään kohta listasijoituksissa. Mutta väliäkö sillä. On mukavaa kun ei tarvitse tarkistaa vähän väliä, onko maalainen pudonnut. Entinen template oli niin ruma, että se oli kaunis. Erotuin suuresta massasta.