Tiedemies oli sivunnut aihetta ekokylät eilen. Oli meilläkin pyrkimystä päästä varteenotettavaksi tekijäksi, mutta pääomia ei noin vain tullut ja syrjäytyneet, maailmanmurjomat tulivat joka ovesta ja tekivät tämän paikan kaltaisekseen. Meillä oli alunperin tarkoitus ottaa tänne vain pääomaa sijoittavia, aktiivisia ihmisiä, mutta muutaman vuoden kuluessa havaitsimme, ettei niitä tule ja entisetkin haluavat rahansa pois. Olin siinä vaiheessa yhdistyksen puheenjohtajana aikamoisessa käpälälaudassa.

Nyt on tietenkin mahdollista hitaan kasvun tie, uhrauksia ja kieltäymyksiä, mutta minulle se ei enää käy. Olla kuin Neukkulassa ja odottaa tulevaa Paratiisia, yhtä onttoa. Olemme ehkä liian kaukana maalla, asunnot ovat liian vaatimattomia. Tietenkin sisäistä hehkua ja intoa voisi hankkia aatteen palolla. Jossakin vaiheessa olin jopa valmis hyväksymään new agenkin siksi aatteeksi, mutta paskaa sekin tuntuu olevan.

Järkevät ja toimintakykyiset vihreät pysyttelevät viisaasti kaupungeissa, tänne he eivät lähde.

Ilman pääomia on vaikea osoittaa tuloksia. Pääomia ei tule, kun ei ole päämäärätietoista toimijajoukkoa. Yleisvihreys, mikä meillä on ainoana virallisena ideologiana, ei ole tarpeeksi sytyttävä kuten jokin uskonto ja huuhaa-henkisyys. Kristosofeilla Vilppulassa pyyhkii ilmeisesti hyvin, mutta minä en kuitenkaan vaihtaisi.

Viikin ekokaupunginosa saa pääomavirtansa pääkaupunkiseudusta, Kangasalla on myös työssä käyviä ihmisiä.

Kyllä meillä silti on saatu paljonkin aikaan ja koko ajan saadaan. Nytkin on alkanut yksityisen asukkaan lainaamilla varoilla rahoitettava asuinrakennuksen korjaaminen. Siihen on palkattu ripeä ammattimies, joka muutamassa päivässä on saanut näkyvää aikaan. Hänellä on tänne siteitä, mutta hän ei ole hyväksynyt alkuunkaan konseptia, että tekisi vapaaehtoistyötä kuten minä olen tehnyt. Se tuntuukin olevan ainoa oikea tapa, koska Suomessa ei tunnu olevan tarpeeksi yksinkertaisia höynäytettäviä, kuten minä ja Tuulikki, jotka lähtevät vapaaehtoisesti jotakin tekemään oikeasti. En tarkoita tunnin talkoita silloin tällöin.

Minä olen saanut runsaasti vastauksia kontakti-ilmoitukseeni. Markkina-arvosta siinä on tietenkin kysymys, kun ajattelee jatkoa. Kyllä keski-ikäisetkin sitä ajattelevat.

Paljon onnea !Absolute Truthin hyvälle yritykselle. Ivamukaelmista voi tietenkin sanoa, että he tekevät sen parhaiten itse.

Yritin selvittää, onko Ruotsissa Pinseriä vastaavaa blogiyhteisöä. Löysin kyllä ainakin yhden ryhmän, mutta siinä ei ollut ollenkaan samaa draivia kun tässä.

Löysin reissulla hauskan linkin Samuel Pepysin päiväkirjaan, kaikkien bloggaajien varhaiseen edeltäjään. Pepys muistaakseni vaeltaa 1600-luvun Lontoossa, ottaa piikoja rinnoista ja taputtelee pyllylle ja tekee kaikkea muuta kivaa.

Uusi, hauska blogiparodia nousee kovasti listalla. Mielenkiintoista nähdä löytyykö ruutia pidemmäksi aikaa. Parodia ei ole ollenkaan helppo laji: Jotakin Kokkarista, Tommipommia, Tiramisua, Panua, Henryä, Birdyä on helppo ivata ja matkia, mutta ryhdypä laskemaan leikkiä hieman vähemmän eksentrisistä, huomaavaisista, kohteliaista yksilöistä. Silloin ollaan jo melkein koulukiusaamisessa ja se vaatii molemmilta osapuolilta turskia luonnetta. Yllämainitut ja muutamat muut ovat melkein jo blogistanin instituutioita ja tuskin edes suuttuvat parodioista. Ilmiö on jotain saman sukuista kuin Itsevaltiaissa. Itse kyllä parodioin itseäni päivittäin, mutta jos joku toinen sen tekisi, odotettavissa olisi ainakin henkinen mustasilmä.

Tein myös huolella ja tositarkoituksella deitti-ilmoituksen, mutta en kerro mille saitille, koska olen kaiken lisäksi ujo enkä oikeastaan kerro asioistani, mitä nyt puolelle Suomea. Jos eivät lehmät vastaa kutsuuni Ruotsissa, ehkä joku emäntä sitten koto-Suomessa. Olen kyllä kerran ennenkin tehnyt deitti-ilmoituksen ja sain hienoja vastauksia, mutta silti niistä yksikään ei johtanut edes tapaamiseen.

Julistankin tässä vakavamielisen kilpailun: Maalaisen kisan. Sähköpostilla minulle oikean vastauksen jättäneiden kesken arvotaan palkinnoksi vaikka yksi tai useampia 10 laatukirjan pakettia divaristamme postin kautta lähetettynä Suomessa tai miesten, naisten tai nuorten käytetty, romusta koottu, 1-vaihteinen polkupyörä Matkahuollon kautta lähetettynä tai miksei noudettunakin, jolloin voin luvata Ekokylän esittelyn kaupan päälle.

Vaikka yritän valmistella itselleni elämänmuutosta, ei se silti ole pakollista, koska täällä olonkin voin täyttää mielekkäällä tekemisellä, vaikka Ekokylän työt jäisivätkin vähemmälle. Netti on ehtymätön harrastuspohja, kirjallisuus toinen. Myös tv-tarjoaa vielä enemmän helmiä, kun en ole koko aikaa puuhastelemassa itseäni väsyksiin.

Aikoihin en ole nähnyt pitkiin aikoihin hauskempaa ohjelmaa ja nauranut niin paljon kun ykköseltä tuli kreikkalais-puerto-ricolaisen Julia Migeneksen henkilökohtainen kertomus oopperan maailmasta diivan näkökulmasta. Hän esitti kappaleita omalta uraltaan, suurten oopperoitten parista, parodioi ja opetti. Se oli samalla erinomaista viihdettä, dokumenttia ja myös oopperaa. Ooppera oopperasta. Pidin kovasti hänen siinä ohessa kertomastaan omasta tarinastaan, köyhästä siirtolaistaustasta.

Sain rustatuksi kovalla vaivalla Ruotsin työnvälityksen kautta netissä hakemuksen lehmien hoitajaksi tuttuun Västmanlantiin. Oikeinkirjoitus oli vaikeaa, mutta AMS:lla oli hieno oikeinkirjoitusohjelma ja muutenkin portaali oli tosi hyvin toimiva.


Painotin kykyäni tehdä töitä ja ottaa vastuuta, mikä on aivan totta. Minulla ei tosin ole juuri kokemusta lehmien kanssa, mutta kaikkea voi oppia. Pidän peukkuja itselleni. It is time to go on, kuten minua viisaammat sanovat. Ja elämä on vain laiffia, kuten eräs vielä viisaampi on ilmaissut.

Syynä vetoon lehmiä kohtaan ei ole Miina Äkkijyrkästä tehty Persona Non-Grata -ohjelma. Olen tavannut hänet ja muutenkin olen saanut tarpeekseni hysteerisistä ämmistä. Tämä ei halveeraa häntä ollenkaan taiteilijana eikä ihmisenä. Hänen romulehmänsä ovat hienoja ja hänen kakofoninen elämänsä tosiaan ehkä taideteos kuten joku ohjelmassa sanoi.

Syynä on pikemminkin alhainen markkina-arvoni. Haluan tehdä vielä palkkatyötä, mutta en kelpaa juuri mihinkään. Mutta voisin silti kuvitella viihtyväni tässäkin työssä, hoitamassa lehmiä. Tietenkin mukana päässäni on paljon kirjallista kamaa ja ehkä romantiikkaa ja muonamies- ja työläisromaaneja Ivar Lo-Johanssonin ja Sven Delblancin tapaan.

Ekokylän periaatteissa on alkuperäisrotujen ja -lajien säilyttäminen. No, käytännössä meillä ei ole ollut taitoa eikä resursseja siihen, mikä muuten muistuttaa hieman rotuhygieniasta ja viime vuosisadan alkupuoliskosta. Geenejä on kyllä tärkeää säilyttää. Muistaakseni jonkun vankilan karja on alkuperäisrotua. Kuten Äkkijyrkkä sanoi, alkuperäiskarja voisi toimia hakamaisemien säilyttäjänä, mutta diletanteilta idealisteilta on turha odottaa mitään pitkäjänteistä. Suurimmat vouhkaajat väsyivät ensimmäisinä tähän alkuperäisasioiden säilyttämiseen ja pakenivat viisaasti takaisin kaupunkeihin Ekokylämme historiassa.

Interblogismia: Ainakin minulle tulee kummallisia sympatian tuntemuksia useihin bloggaajiin, osittain varmaan siksi, että vaarana ei ole koskaan tavata.

Sorsamatti saa anteeksi monet syvämietteisyydet, joita minulla ei taida olla enää mahdollisuuksia juuri ymmärtää, mutta kun hän kirjoittaa suosta ja karpaloista...Meitä on ainakin kaksi karpalomiestä urbaanissa blogimaailmassa.

Kaipaan kyllä mm. ilmaisua "Jumalan totuutta" Panun blogista. Se oli niin mukavan arkaistinen ja humoristinen. Tuntematon blogiystävä, jbu- blogisivujen pitäjä kirjoitti hyvin miehen hellyydentarpeesta ja halukkuudesta. Emme välttämättä ole potentiaalisia ja tunteettomia hyväksikäyttäjiä, muistan ainakin parisuhdeajoiltani.

Katsoin aamupäivän aikana puitten rahtaamisen ohessa ohjelman kosketushoidoista. Teilaajana oli terveyssosiologian kuopiolainen dosentti Markku Myllykangas ja osittaisena ymmärtäjänä ortopedi Antti Heikkilä (?). Dosentti oli oikeassa siinä, että alaan liittyy niin paljon rahastusta, uskomuksia ja huijausta, mutta olen samaa mieltä lääkärin kanssa, että hellyysvaje on niin suuri, että kosketushoidoilla voi olla vaikutusta. En tiedä ovatko maksulliset hoidot paras ratkaisu; suhde on nähdäkseni sama kuin prostituution rakkauteen.

Ohjelmassa esiintyi jyväskyläläinen reiki-parantaja, tunnettu ja paljon kehuttu nainen, jonka olen nähnyt ja jonka miehen vastaanotolla väki täältä jossakin vaiheessa melkein juoksi, myös minun naisystäväni ja hänen allerginen poikansa. Itsekin kävin siellä saadakseni kokemuksen. Sinänsä humpuukia periaatteessa, vaikka pariskunta ei ole ollenkaan vastenmielinen.

Toinen oli aikaisemmin Ben Furmanin ohjelmassa esiintynyt kiinalaislääketieteen edustaja, jonka nimi, Elina Hytönen, kuulosti 60-lukulaiselta. Ehkä hänkin on lähtenyt radikalismista pois hakemaan pehmeitä arvoja kuten eräs toinen ja meillä asuva nainen, joka oli mukana valtaamassa asemia nykyisen valta-eliitin mukana mutta, joka itse luopui varsin hyvästä virasta. Tausta oli kuitenkin niin rankka, että rauhaa ei ole löytynyt, vaikka vaikutelma voi olla pettävä.

Liikutin traktoria vähän kuin nimeksi saadakseni jäähdytinnesteen kiertämään. Lisäsin eilen pakkasnestettä, sillä kesällä saatoin laittaa laiskuuksissani pelkkää vettä. Nyt se kostautui ja sain puuhata hyvän tovin. Minulla on mittari, jolla näkee pakkasnesteen kylmänkestävyyden. Traktoria ei noin vain käytä 8 km:n päässä huoltoasemalla kuten autoa.

Tuntui kuin veri olisi ikään kuin vetänyt kuljettamaan sitä sinne ja tätä tänne, kohentamaan paikkoja, mutta muistuttelin itseäni, että minähän olen lähdössä ja toivotan kohta Ekokylän työt huut hemmettiin. Kovapäinen olen, kun en ole kuudessa vuodessa oppinut, ettei kannata potkia tutkainta vastaan, mutta ehkä lopultakin uskon. Olin kyllä lukenut ihanneyhteisöjen paskasesta lopusta, Sointuloista ja muista ja miksei viime vuosisadan suuresta utopioiden kuolemasta, reaalisosialismin vararikosta.

Sinänsä en kyllä ole koskaan innostunutkaan hörhöekologiaan vaan olen ennemminkin vanhakantainen maalainen, se mitä olin jo lapsena. En tiedä onko se häpeän vai ylpeyden aihe, mutta minä en ole koskaan muuttunut.

Näin lapun, että illalla kokoontui piiri, joka on ehkä jonkinlainen yritys samaan suuntaan kuin ehdottamani masentuneiden vertaistukiryhmä. Mutta jos siellä on M. jatkuvasti äänessä esittämässä puolivillaista musta-valkoajatteluaan, turha mennä. Hyvä on hyvä ja pahaa on paha on niin yksinkertaista, etten viitsi.

Taustalla kuuluvassa Prisma-ohjelman uusinnassa kerrotaan myyrä-ekinokokki -taudista, jota ei Suomessa toistaiseksi esiinny, mutta Keski-Euroopassa se estää mm. metsämarjojen käytön. Hirvi-ekinokokkia sen sijaan esiintyy harvinaisena.

Runoraati oli mukava uutuus telkkarin kulttuuritorstaissa. Vaikka siinä puhuttiin runoista, samat kirjoittamisen kysymykset ne ovat myös näissä blogeissa. Omille teksteilleen sitä on niin pohjattoman sokea, mutta toisten tekstit avautuvat paljon helpommin. Blogien lukeminen on minulle ainakin yhtä tärkeää kuin oma kirjoittaminen. On mukava tehdä oletuksia ja kuvitella asioita.

Päivittäinen kävijämäärä ja Päivän pamauksen kautta tulijoiden luku tuntuvat sinänsä pieniltä, mutta jo vajaan kolmen kuukauden kävijät tallentanut laskuri väittää eri kävijöitä olleen n.6000. Uskomaton määrä, epäilen virhettä. Eihän se voi olla mahdollista. Rekisteröityjä kävijöitä ei ole huippublogisteillakaan kovin montaa eikä ero meikäläisen keskitason sijoittujan ja suuren massan välillä ole suuri.

Kuulin muutama päivä sitten kaupassa ehkä osan Yle-x:n nettipäiväkirjoja käsittelevästä aivan tyhjänpäiväisestä jutustelusta. Mikä näitä juttujen tekijöitä vaivaa, sensuuri, itsesensuuri vaiko kateus, kun tuntuu, että tarkoituksella kierretään mielenkiintoisimmat teemat. Onko se sitä yksityisyyden suojaa. Eivätkö bloggajat ole luopuneet siitä osasta yksityisyyttä, mistä he kertovat enemmän tai vähemmän avomielisesti.

Eräs teema on mielestäni eliitin ja suuren tyhmän massan suhde, johon varsinkin Ilkka Kokkarinen toistuvasti palaa. Juuso Hyvärinen keskusteli blogissaan asiasta. Hän referoi mm. erään ammattiyhdistysliikkeen edustajan mielipidettä, että meidän on turha haaveilla alhaisen palkkatason työntekijäryhmän syntymisestä. Mene ja tiedä, ei asia ole sillä selvä. Hyvärisen blogi on muuten mielestäni varsin hyvä ja monipuolinen. Se kertoo tekijästään ja hänen elinympäristöstään tavalla, josta pidän.

Ärhäkkäillä eliittibloggajilla on muuten mielestäni yhteistä, että he ovat kertoneet olleensa jossakin vaiheessa koulukiusattuja niiden taholta, jotka minun aikanani olivat segregoituja kansakoulupoikia, työmiehiksi predestinoituja. Itse olin opettajan urani alussa, vielä niinkin myöhään kuin 1976, Espoon Matinkylässä viemässä yhtä Suomen viimeisistä kansakoulupoikien luokista kohti kansalaiskoulua . Kaikki mahdolliset oli yritetty viedä oppikouluun ja muutamia lähti vielä minunkin 6. luokaltani. Nämä olivat niitä, jotka eivät osanneet keskittyä, ymmärtäneet lukemaansa, eivätkä laskea jakokulman avulla.

Minä en voi juuri muistaa tulleeni koulukiusatuksi, en ainakaan pitempää aikaa. Muutaman episodin muistan kyllä näitten kansakoulupoikien kanssa. Keskikoulun ensimmäiset luokat olimme vielä suuressa Sodankylän Kitisen rannan keskuskoulussa, joka oli niin suuri, ettei suurempaa ole koskaan ollut. Nyt rakennus on sinänsä ihmeesti kutistunut. Joskus kansakoulupoikien joukko kuritti meitä jumpasta tulevia keskikoululaisia, mutta minä säästyin, kun yksi pahimpia hakkaajia oli kaverini, joka sanoi tähän ei kosketa. Hänen kanssaan olimme tehneet selvää jälkeä suuresta määrästä varastetuilla rahoilla ostetuista karkeista.

Arvostan kovasti sitä aitoutta millä eliittibloggajat pystyvät kertomaan myös näistä koulukiusausjutuista. Viimeisin näkemäni muistelija oli Väärien ajatusten katalogin Jari Vaarma.

Kävin poimimassa kasvimaalta komeita lehtikaalin oksia. Kuinka komeita eriväriset ja muotoiset kaalit ovatkaan. Ne pitävät syksystä. Kuulin eilen Tuulikilta, että pakastehuonekin oli sammahtanut ja sen tilalle oli ostettu muutamia arkkuja. Jonkin verran tämän kesän säilömyksiä oli päässyt sulamaan, mikä lisää epäilyksiäni näin suurimuotoisen omatarveviljelyn suhteen. Siinä on niin monia pullonkauloja, vaikka sitten rationaalisuus ja suurimittaisuus painaakin toisessa vaakakupissa.

Ehkäpä rustaan minäkin deitti-ilmoituksen ja lyöttäydyn (toiveissa) yhteen jonkun toisen maalla asuvan sukulaissielun kanssa, jos Ruotsiin muuttoa ei tule.

Naapuri kertoi, että tänne oli tarjottu teosofista kirjastoa jostakin. Joku oli sanonut, että laitetaan nykyiset kirjat pois kirjastosta ja nämä uudet tilalle. Siitä vaan, vaikka aikomuksissani oli joskus sukeltaa siihen aarreaittaan, mikä on kirjaston hyllyillä, mutta tuntuu, että siihen ei ole koskaan aikaa. Kykyni ovat rajalliset.

Lammas-kasvispata on valmistumassa liedellä. Suosikkiviiniäni ei ollut saatavilla, mutta onpahan edes jotakin.

Kovin tuttua ja itse elettyä on keskustelu miesten ja naisten eroista rakkaudessa. Kokemukseni ovat vain muutamasta suhteesta. Tietenkin miehenä on aina valmis seksiin, ainakin periaatteessa ja se värjää ja ehkä kierouttaa suhdetta aivan kuten Siiveniskuja- blogissa sanottiin. Omissa suhteissani ei ollut oikeastaan koskaan sellaista molemminpuolista arvostusta ja sielun kumppanuutta, joka olisi nostanut suhteet joksikin muuksi.

Tämä on niitä päiviä, jolloin maalla on hyvä elää. Päivä on korkea ja kirkas. Syysvärit, ruska on koristellut maiseman. Eilen olisi haluttanut pitää katosta kiinni, kun tuuli kävi niin kovana. Jännitin metsänkin puolesta. Syysmyrskyt ovat useaan otteeseen kaadelleet kymmenittäin puita, kun ympärillä on tilaa tuulen temmeltää, avohakkuita. Nyt en ole enää niin itsestään selvä niistä pitämään huolta, kun suunnittelen lähtöä.

Vihoviimeinen pyöränrakkine tältä kesältä on nyt koossa ja tuntuu toimivan. Kävin vääntämässä äsken viimeiset mutterit ja tekemässä säädöt. Tuntuu mukavalta, kun jotakin osaa tehdä käsillään, vaikka vasta tänä kesänä ymmärsin tavallisen Torpedo-takanavan toimintaperiaatteen. Silti olen niitä koonnut satoja. Pidän tavallisen polkupyörän yksinkertaisuudesta. Siinä ei ole mitään liikaa, ei piuhan piuhaa. Vaihdepyörät ovat kertakäyttökamaa, mutta tavallisen mummon pyörän mekaniikka on ollut olemassa tällaisenaan jo varmaan sata vuotta. Ja nyt vasta minäkin sen ymmärrän. Teen tikusta asiaa ja lähden kylälle pyörällä testaamaan sitä ja nauttimaan syyssäästä. Lausun vielä viimeiseksi syvän paheksumiseni sellaisista pyöristä missä täytyy olla etukumarassa. Ne ovat vieneet pyöräilystä nautinnon.

Kävin jututtamassa taas hetkeksi tänne pyrähtänyttä kaveriani O:ia, joka parin viikon sisällä täyttää 80 vuotta. Siinä on vierivä kivi, joka ei sammaloidu. Hän puuhailee edelleen suurten unelmiansa parissa, tekee pitkäjänteistä työtä, jututtaa kunnanisiä ja muita päättäjiä aina uusilla paikkakunnilla. Tosin hän puhuu myös luopumisesta.

O. on ollut edelläkävijä hajautettujen ja uusiutuvien energioiden käytön ja kehittämisen propagoijana, mutta edellä aikaansa ja tuli amatöörinä liian suuriin ympyröihin. Tänä vuonna on käynnistetty suuri uusiutuvien energioiden tutkimusohjelma, joka on aivan samankaltainen, jota O. on ajanut jo toista kymmentä vuotta. Ohjelma tuntuu lyövän korville ajatusta suurten yksikköjen valtaan perustuvista salaliitoista, mikä muuten helpolla tulee mieleen O:n juttuja kuunnellessa. Uskon, että yksinkertaisesti aika ei ole ollut kypsä; vaihtoehtoiset ratkaisut ovat olleet vielä liian kalliita. Pienen maan päättäjät eivät ole uskaltaneet lähteä riskialttiiseen yrittämiseen. Yksityiset hörhöt ovat koettaneet, mutta ovat saaneet kokea lyövänsä päätään seinään.

En kuitenkaan periaatteessa kannata konspiraatioteorioita. En ole Salaisten kansioiden kasvattama nuorehko henkilö kuten esimerkiksi ystävämme M., viljakuvioiden mestari, jolle salaliitot ja varsinkin USA:n ja Bushin pahuus on rakas asia. Salaliitot, toinen todellisuus ja kaikenlainen mystiikka rationaalisessa kaavussa. Salaliittoja on varmasti olemassa, mutta niiden varaan ei kannata maailmankuvaansa rakentaa kuten Claes Anderssonkin sanoi perjantain aamu-tv:ssä.

O. uskoo salaliiton kaataneen ulkoministeri Anna Lindhin. USA:n juonia, kuten Palmen murhakin tietty. Minä uskon tällä hetkellä, että tekijä on häiriintynyt psykopaatti, jonka toimista ennen pidätystä kävin lukemassa Aftonbladetin verkkolehdessä eilen illalla. Niinkin banaali syy kuin, että nuoren miehen seurapiirin kukkasten, prinsessojen isän kuva oli vaarassa kadota kruunun kolikosta saattoi olla laukaiseva tekijä.

Vähän kerrallaan valmistelen elämänmuutosta tai ainakin hetken poissaoloa Ekokylän ahtaista ympyröistä. Aloin raivata aikaan saamaani kaaosta pajalla. Kannoin pyöränraadot kasaan muualle. Jos tänään ahkeroin, tilanne on jo hyvä. Ryhdyin kuitenkin kokoamaan vihoviimeistä kappaletta tältä erää ja siihen kuluu tunteja. Olen levittäytynyt, kun pajalla ei ole ollut kesällä juuri muita käyttäjiä. Periaatteessa pidän mielelläni järjestyksestä, mutta käytäntö on aina eri asia.

Tänään yritetään vielä perunoita maasta lainakoneella. Ei siellä paljoa mukuloita voi olla. Perunanostoon on kyllä tulossa väkeä, kun se kestää vain pari tuntia. Pitkäjänteiseen ja oma-aloitteeseen työhön ei retusakista valitettavasti ole. Aina olisi korjattavia ja hoidettavia asioita, mutta se ei pälkähdä heille päähän. Jossakin on vika, mutta missä.

Kävin pikkulammin rannalla karpaloita katsomassa ja poimimassa vähän. Siellä niitä oli vielä vaikka joku oli jo käynytkin. En jaksanut keskittyä itaraan yksittäispoimintaan, kun olen tottunut vauhtiin puolukoitten kanssa. Hirvikärpäsetkin lensivät iholle. En ole koettanut SuurKeuruussa ollutta vihjettä käyttää kamferia karkotteena. Sitä on toistuvasti kehuttu. Puolukkamaani ovat olleet tuulisella mäellä eikä kärpäsistä ole ollut vaivaa. Karpaloita poimiessa olen mielelläni polvillani ja sekin olisi vaatinut sopivia varusteita hyllyvän suolammin maastoon. Nämä paikat ovat muuten aika surkeita verrattuna Keski-Ruotsin karpalomaihini, joissa olen ainoa kunkku. Ne jäävät nyt ehkä tältä vuodelta.

Minua on petetty kannettavan tietokoneen kaupassa reilu vuosi sitten. Sain viallisen koneen, joka katkoili jo silloin. Epäilin ohjelmistovirhettä, mutta tietokoneyrittäjä epäilee ukkosta. En tiedä viitsinkö mennä valittamaan näin pitkän ajan jälkeen. Onneksi pöytäkone toimii taivaallisen hyvin.

Syksyn tullen blogosfäärissä on mielestäni uusia trendejä. Viikonloput ovat hiljaisia, mutta työviikon alkaessa kaikki päivittävät ahkerasti, ehkä työnantajan ajalla. Pidin kovasti Portti naisten maahan -bloginpitäjän matkakertomuksesta. Juuri tällaisissa persoonallisissa reportaaseissa tosielämästä, blogit ovat parhaimmillaan. Pidin myös loppupuolen henkilökohtaisesta kehityskertomuksesta mm. kiloja vastaan. Yleisyys ja älykkönä toimiminen on arvokasta, mutta se ei mielestäni vielä riitä. Vasta kun persoonallisuuden esirippu värähtää ja aukenee hieman, tulee lukijalle jonkinlainen taiteellinen elämys. Arvostan kovasti, kun huippuälykäs ja -informoituneena itsensä pitävä Ilkka K. kertoo yhtäkkiä vähemmän mukavia muistoja kouluajoilta. Samoin arkielämän kuvaukset pohjois-amerikkalaisesta suurkaupungista ovat minusta arvokkaita.

Vallan viehättävä ohjelma työelämässä viihtyvistä vanhuksista tuli sunnuntai-iltana ykköseltä. Vanhukset olivat charmikkaita ja tyytyväisen tuntuisia. Tämä firma kokosi neuloja ja liittimiä mm. sairaalatarkoituksiin. Vanhukset olivat eläkeläisiä ja heillä oli eläkkeensä ja tästä työstä saatu pienehkö palkka. Kunkin elintaso oli varmasti ihan hyvä. Heillä oli fantastinen yhteishenki ja toveruus. Vanhukset olivat kovia tekemään töitä kaiken hauskanpidon ohessa.

Nämä vanhukset viettivät siis aivan toisenlaista elämää kuin kanssasisarensa ja veljensä, ylipainoisuus, yksinäisyys ja eristyneisyys tärkeimpinä piirteinään samassa maassa. USA:stahan tulee päällimmäisinä mieleen kuvaukset etelän vanhusghetoista ja kaikkialla matkustelevista ja maleksivista varakkaista ja pinnallisista vanhuksista.

Tämä oli jotakin uutta ja antoi varmasti ajattelemisen aihetta meille ikääntyville, jotka kammoksuen ajattelevat toimettomuutta ja tarpeettomuutta ja pelkäävät hoitopaketeiksi joutumista.

Aivan samoin kuin toimettomuus on nuorillekin monen pahuuden alku ja juuri, se on varmasti vanhemmillekin. Kaikki eivät osaa hankkia itselleen sellaisia harrastuksia, että ne kantavat eläkeläiskauden. Monet, varsinkin miehet, ovat omasta halustaan ja perinteestä vieraita kotonaan ja lähiöpubista on tullut toinen koti. Se on onttoa lumemaailmaa, jossa toveruus ei ole aitoa. Miten tällaisille voisi olla antoisa vanhuus! He tekevät ympäristölleen ja itselleen palveluksen kuolemalla pois.

En tiedä millaiset ovat rakenteet, jotta tv-ohjelmassa kuvatun kaltaista voisi ajatella Suomessa. Miten työnteko vaikuttaa eläkkeisiin. Mutta jos työvoimapula tulee ja muutenkin, en halua viettää vanhuuttani vanhainkodin askarteluhuoneessa vaan tehdä oikeita töitä ja kaatua oikean työn ääreen, kun lähdön aika tulee.

Yritän muistella Max Weberin juttuja kapitalismista. Nykyisinhän kysymys, missä vietät iäisyytesi, ole mitenkään relevantti. Mutta toisin oli vielä muutamia vuosikymmeniä sitten ja saattaa vieläkin olla jossakin siellä syrjäseuduilla, missä punaniskat käyvät tyttäriensä ja lehmien kimppuun yön pimeydessä. Kuka pelastuu oli se kysymys.

Muistelen, että katolilainen voi tunnustamalla pahat tekonsa, katumalla ja yrittämällä tehdä hyviä tekoja vaikuttaa siihen mihin osastoon joutuu iäisyydessä.

Käytännössä tämä on johtanut suloiseen synnintekoon ja kaksinaismoraalisuuteen katolisissa maissa, kun pahat teot saa anteeksi, kun edes yrittää jotakin.

Alkuperäinen kalvinilainen puritaani, joka Weberin mukaan oli se varsinainen kapitalistisen USA:n luoja tiesi, että pelastuminen oli ennalta määrätty, siihen ei voinut itse vaikuttaa mutta teorian mukaan valittujen joukkoon kuuluminen näkyi teoissa ja menestyksessä. Siitä seurasi kova yritysinto, kun piti näyttää, että kuului valittujen joukkoon.

Meikäläinen luterilaisuus taas painottaa, että armo tulee kaikille, vaikka synnit olisivat miten veriruskeita tahansa, kunhan katuu. Mitään muuta ei voi tehdä menestyäkseen. Hyvät teot eivät siis ole pelastumisen tae. Mutta armon seuraukset kyllä sitten heijastuvat siunauksellisuutena, mutta eivät välttämättä.

Protestanttinen työmoraali, jota olemme tottuneet paheksumaan ei siis ole oikeastaan luterilainen hyve vaan kalvinistinen.

Luterilaisuus liittyy mielestäni kiinteästi pohjoismaiseen demokratiakäsitykseen. Ehkä ei ole sattumaa, että näissä kansankodeissa painotetaan, että sosiaaliturva kuuluu kaikille. Se on perusoikeus. Kenenkään ei periaatteessa enää tarvitse kuolla kadulle. Työnteko ei ole välttämätöntä, koska armo kuuluu kaikille. On unohdettu, että luterilaisuus painottaa myös katumista ja itsensä huonoksi tuntemista, synnintuntoa. Vain uskomalla pääsee armosta osalliseksi. Mitä se katuminen ja usko jumalaan ja hänen armoonsa on nykykielellä, on eri asia.

Siitä on niin pitkä aika, kun olen näitä asioita opiskellut, etten tiedä muistinko oikein. Olen miettinyt sitä, mitä me nykyään tarkoitamme, kun kaiken pitää olla hauskaa. Kun työ on hauskaa, se maistuu, kuuluu konventionaalinen viisaus. Niinhän se tietenkin on. Mutta olen myös sitä mieltä, että vasta kokemuksesta ja perehtyneisyydestä tulee hauskuus. Se mikä voi olla hauskaa, on nimittäin suhteellista. Ihminen ei välttämättä tiedä kykyjään eikä aina ole valmis vastaanottamaan kaikkea. Lapsi, jonka kanssa ei ole puhuttu ja jolle ei ole luettu, pitää lukemista ikävänä. Moni muukin asia, mihin hän ei ole tottunut, on ikävää. Sama ilmeisesti jatkunee myöhemmälläkin iällä.

Vanhukset eilisen tv-ohjelmassa, joukossa oli myös entinen fyysikko ja tutkija, joka oli osallistunut ensimmäisen tietokoneen kovalevyn kehittämiseen, eivät olleet sitä mieltä, että ruiskuneulojen hiominen, kokoaminen ja pakkaaminen on tylsää.

Outo luonnonilmiö, sade, pakottaa hiljentämään paljosta kesäajan puuhailusta. Se on tarpeellista. Luulen, että monen monet kanssaihmiset laillani eivät tohdi katsoa uhkaavaa tyhjyyttä vaan se on helpointa täyttää puuhastelulla. Suomalainen työhulluus saattaa olla paljolti sitä. Teema tulee mieleen parista Kalle Päätaloa käsittelevästä blogitekstistä. Toinen on Kasan Jussin ja toinen Panun. Varsin rohkeita puheenvuoroja tässä ympäristössä, jonka luulisi olevan valovuosien päässä tuosta päällepäin ankeasta työn kuvaajasta ja jossa Päätalon diggaaja on vaarassa leimautua eläimiä raiskaavaksi peräkammarin pojaksi.

Vuosiin en minäkään voinut sietää yksinkertaiseksi ja yksitoikkoiseksi kokemaani kirjailijaa kunnes sitten Iijoki-sarja pakotti muuttamaan käsityksiä. En oikein osaa sanoa miksi, koska syitä on paljon. Hän on kirjannut ylös paljon viime vuosisadan alkupuoliskon sosiaalihistoriaa, kadonnutta aikaa. Hänen työmoraalinsa on innoittajani, koska ja vaikka siinä ei koskaan aseteta kysymystä, miksi. Pidän ajatuksella leikittelystä, että työllä on itseisarvonsa, vaikka tiedän ettei se välttämättä pidä paikkaansa.

Ehkä eniten pidän hänen rehellisyydestään ja hänen kyvystään nostaa tavallinen ihminen sankariksi. Samasta syystä pidän myös tästä blogimaailmasta, jossa minun sankarini ovat niitä, jotka ovat nostaneet itsensä sankareiksi, niin tärkeiksi, että heistä kannattaa kirjoittaa. Se on pitkä askel Janten laista, joka sanoo: Älä luule, että olet jotakin. Monet jotka nyrpistävät nenäänsä Päätalolle: kirjoittaa nyt vulgaareista, alempitasoisista ihmisistä, ikävystyttävällä tavalla, ikävistä asioista, sanovat varmaan samaa blogosfäärin paljastelijoista.

Minulla on Keski-Suomen lääninkirjailija, Keskisuomalaisessa kirjoittavan, Irja Ranen tapaan taipumus paljastaa pääni nöyränä tiedon ja taiteen valtavan määrän edessä. Mediaa jätepaperilaatikon kautta hyvin seuraavana saan helpolla alemmuuden tunteita. Toisaalta vakuutan itselleni, että paljon on kyse pinnasta, teatterista ja esitystavasta. Varsinaista uutta tulee loppujen lopuksi vähän. Onneksi mainen kunnia on katoovaista ja lopullinen tasaaja ja demokratisoija, kuolema tulee meille kaikille.

Ei siitä perunannostosta tullut mitään kuten arvelinkin. Katastrofi ei ole vaikka ne vähät mukulat peltoon jäisivätkin. Saatavilla on kyllä luomuviljelijöiltä perunoita halvallakin. Kato johtuu useistakin syistä; emme yleensä ole näin tumpeloita. M. istutti perunat kokemattomuuttaan liian syvälle eikä mullannut niitä. Osa rikkaruohoista olisi edes vähän toennut. E. oli vienyt auran ja äkeen syksyllä eikä toimittanut niitä pyynnöstä takaisin. Peltoa ei päästy edes yrittämään pitää kurissa.

Luomuaikana ja vähät peltojen kunnosta piittaamattoman E:n aikana pellot ovat päässeet epäilyttävästi rikkaruohojen, varsinkin juolavehnän valtaan. Näin sen, kun olin ottamassa viljavuusnäytteitä. Apilaa oli kyllä paikoittain paljonkin. Kyllä rikkaruohoihin olisi muitakin konsteja kuin myrkyttäminen, mikä luomutilalla ei käy, mutta kovasti ne ovat ammattitaitoa ja vaivaa vaativia.

Edellisenä kesänä olin minä perunanviljelijänä ja satoa tuli kuitenkin. Ensi kesäksi on nyt valmistettuna uusi perunamaan paikka, jota on koko kesä äestetty ja näyttää siltä, että juolavehnä voi huonosti. Perunamaata pitää siirtää useasti, jos perunaa vaivaa taudit. Perunan makukin huononee, kun se on pitkään samassa maassa. Viime vuonna nostamassa oli naapuri koneineen. Meidän konettamme ei M:kaan saanut toimimaan kunnolla. Ongelman analysointi oli hyvinkin kiinnostavaa.

Olisin mielelläni ison talon isäntä. Maaseudun tulevaisuuden koneilmoitukset ja jutut maaseudun menestystarinoista ovat kiehtovia. Olisin kovasti innostunut myös tämän pientilan viljelijäksi, nyt kun mukana on konetaitoinen M. Mutta se konsepti, että tekisin kesäkauden töitä aamusta iltaan, kun samalla on kesää viettävä kaupunkilaisjoukko suureksi osaksi toimettomana, se ei enää käy.

Ilkka K. oli kirjoittanut avoimesti roskajoukkoja halveksivan kappaleen, jossa hän kehottaa loppujakin kunnon ihmisiä muuttamaan pois Suomesta. No, matka ei kylläkään käy Kanadaan ja USA:han vaan entisiin Itä-blokin maihin ja Kauko-Itään myös Pohjois-Amerikasta. Huoltosuhteen ongelmat ovat sielläkin varmaan olemassa, vaikka Wal-Martin kassaksi onkin pakotetta. Suomessa kassaksi taidetaan edelleen päästä. Työttömyys antaa edelleen kuin moraalisen oikeutuksen loisivaan elämäntyyliin, vaikka työhön menoyritykset eivät olisikaan olleet kovin vaikuttavia.

Eilisen Keskisuomalaisessa kirjoittaa kansantaloustieteen professori Jaakko Pehkonen otsikolla: Väki vähenee mutta pidot eivät parane. Hänkin on monien muiden asiantuntijoiden kanssa samaa mieltä, että keinoja on edelleen olemassa, kunhan poliittiset päätöksentekijät ja ammattiyhdistysliike vain niihin suostuvat.

Kyllä hyvinvointivaltion ontuvakin humanismi on edelleenkin puolustettava asia. Vaikka koulutus on aika hyvä vakuutus, vedenpitävä se ei ole. Saattaa sattua onnettomuuksia ja sairauksia. Uskon, että koviin rangaistuksiin perustuva pakkovalta ei kuitenkaan toimi pitemmän päälle. Mutta reformeihin näissä pohjoismaisissa kansankodeissa on edelleen tarvetta, mutta sellaisiin jotka eivät pelkästään jaa hyvää vaan myös kasvattavat vastuullisuutta.

Jos saisin aikaiseksi vakavaksi tarkoitetun kontakti-ilmoituksen, hauskuus olisi viimeinen asia, mitä kumppaniltani toivoisin. Mikään ei ole niin rasittavaa kuin liika iloisuus ja positiivisuus.

Tässä bloggaamisessakin alkaa rasittaa ja aiheuttaa kateutta, kun mukana on liian monia oikeasti hauskoja ja nokkelia kirjoittajia, kun itse on tosikko. Saa nähdä tuleeko siitä pidempiaikainen ongelma. Jos joskus keksin mukavan repliikin, se tulee tuntien, jopa vuorokauden viiveellä.

Tänään surullinen puoleni sai hengenravintoa Anna Lindhin muistotilaisuudesta. Luulen kyllä, että suru on ainakin suomalaiselle läheisempää: Itkemistä on helpompi näytellä kuin naurua, koetapa vaikka.

Vasta nyt alkaa jutusta muotoutua suuri, kun aletaan pohtia syyllisyyttä. Ajatuksia herättävää on, kuinka tuo epäilty on viettänyt makeaa elämää yläluokan lasten liepeillä.

Ymmärrän kyllä jotenkin huumoria, vaikka en itse sitä harrastakaan. Näin sattumalta jonkin sketsiohjelman uusinnan (Lapinlahden linnut) ja aika hauskaa oli, kun miehet olivat missiehdokkaita naisten sijasta. Kuinka alentavaa tällaiset kisat itse asiassa ovat naisillekin, mutta olemme siihen tottuneita emmekä osaa reagoida.

Mielestäni hauskuus on parhaimmillaan itku kurkussa. Kuinka hienosti idolini Panu osaa käyttää tragikomiikkaa ja sekoittaa mukaan älyllisyyttä. Olet löytänyt tyylisi: Kuinka löylyttämäsi Tiramisun pari on Sinuun jo kiintyneitä, Birdy samoin. Teit valloituksen myös Matka naisten maahan- bloginpitäjän kanssa. Viimeksi rökittämäsi, varsin sympaattisen tuntuinen nuori nainen ei myöskään tunnu olevan kovin siipi maassa. Minusta tuntuu, että olet jo jättämässä alempitasoisten miesten porukat.

Onko kuitenkin niin kuten Nietsche sanoi, että kun menet naisen luo, ota mukaasi ruoska. Ehkä he ovat kyllästyneitä kiltteihin miehiin. Ensin naiset väkisellä kasvattavat villeistä pojista nössöjä miehiä ja sitten kyllästyvät siihen kauheaan lempeyteen. Vaarallisuus kiinnostaa.

Panun tekstit ovat mielestäni loistavaa parodiaa. Ei tarvitse olla poissuljettu, että asiat tuohtumuksien takana voivat olla todellisia, mutta oman elämän tapaukset ovat monesti kirjoittajalle tärkeitä innoituksen lähteitä, uskon että häveliäisyys laittaa useimmiten muuttamaan todellisuutta ja sepittämään. Joku Strindberg esimerkiksi helli itsessään kiihkoaan ja suuttumustaan.

Laitoimme illalla M:n kanssa elevaattorikoneen traktorin perään. Emme ole saaneet sitä koskaan toimimaan kunnolla ja odotan jännittyneenä saako M. koneen pelittämään pellossa, joka on irvikuva siitä, millainen perunapellon pitäisi olla, täynnä rikkaruohoja. Vanhojen koneitten kanssa saa runsaasti tilaisuuksia luovaan ongelman ratkaisuun, vaikka ajan kuluminen kuin hukkaan joskus raivostuttaa.

Otimme Tuulikin kanssa eilen viimeiset maanäytteet ja laitoin laboratorioon lähtevän paketin valmiiksi. Joku lähtee täältä viikoiksi Kreikkaan, jotkut ovat suunnitelleet matkaa Etelä-Italiaan, minullekin vähän tuttuun Calabriaan, mutta näyttää, että siitä matkasta ei tule mitään. Siellä pari vuotta asunut uusi asukas näytti kuvia tutuista paikoista. Lämmössä on tietenkin ihanaa, mutta minua ei pakeneminen nyt houkuta. Nuorilla ja vanhemmillakin tuntuu kuitenkin matkustusinto polttavan, vaikka suosittelen todellisuuden kohtaamista ensi sijassa.

Tv-uutisissa kerrotaan otsikkona, että puolukkakauppa käy juuri kuumimmillaan, mutta se koskee lähinnä Pohjois-Suomea. Ostetaan sitä Keski-Suomessakin, mutta niin kaukana, että ei kannata lähteä viemään. Omani on jo kohta survottu, mutta säilyminen on tilojen takia vähän epävarmaa. En ole saanut tehtyä aikomaani hilloa. Suurta motivaatiota ei ole, koska saatan muuttaa ja tavaraa on muutenkin liikaa.

Uutisissa kerrottiin, että puolukan poiminta ei kiinnosta työttömiä nuoria. Mielestäni se ei olisi ihmisarvoa alentavaa, mutta ymmärrän hyvin, että kynnys lähteä metsään on korkea. Siihen pitäisi ehkä olla kursseja pohjoisen metsälääneissä. Maalla on mahdollista ja mielekästä elää ja hankkia toimeentulonsa eri lähteistä. Se on ainakin toiveeni. Uutisissa kerrotaan kuinka teolliset työpaikat Suomessa vähenevät vauhdilla kaiken aikaa. Maaseudulla on myös hirveän paljon innovatiivista yrittämistä. Kaikki jäljelle jääneet eivät ole peräkamarissa hetekalla makaavia aikamiespoikia. Ehkä sellaisia on eniten kaupunkien luukuissa. Meidän asukkaamme eivät ole maalta vaan kaupungeista.

Ruotsinkielisessä tv:ssä on ruokaohjelma, jota vetää, en muista nyt nimeä, oikein viehättävä etelä-ruotsalainen nuori nainen, joka on Ruotsissa saanut tosi suuren suosion. Ruokaohjelmat ovat muutenkin yleensä mukavia. Ruotsista olen oppinut lisäämään ruokaan joskus vähän sokeria. Se kohottaa yleensä makua huomattavasti vaikkapa keitetyissä vihanneksissa. Viimeisten päivien herkuttelua on ollut perisuomalainen lappapuuro, joka syntyy sähkövatkaimella helposti verrattuna lapsuuden urakkaan. Se on hienoista hienoin jälkiruoka kerman tai vaikka jäätelön kanssa.

Emma olikin kuttu-vuohi, enkä nimestäkään tiedä, mutta yksityisyyden suojan takia on hyvä puhua aliaksesta. Paikka missä käytiin oli kyllä ennestään tuttu. Kiivastahtinen puuha oli ohi hetkessä. Touhussa oli komeasarvisen kuusivuotiaan Gideonin sijasta vuoden ikäinen pukkinuorukainen, jolle tämä oli ensimmäisiä kertoja. Emmalle se oli taatusti eka kerta. Kovin valistumaton sovinisti tämä nuorukainen oli; ei siinä esileikkejä harrastettu. Vanha herra sai seurata vierestä huuliaan nuoleskellen nuorta lempeä, tarkoitan tietenkin Gideonia.

Aamujen pimeyden jo huomaa. Menen edelleen jo kuuden maissa pannuhuoneelle sytyttämään päiväksi puukattilan, vaikka yöllä lämpö tuleekin öljystä. Jonkinmoista säästöä pystyn yhä aikaansaamaan. Auringon nousu on huumaavaa. Säteet jotka tulevat metsän läpi ovat aivan konkreettisia. Edessä on loppujen maanäytteiden ottaminen, mutta minua pyydettiin astuttamaan Emmaa. Päättelin hyvällä logiikallani, että kyse on lampaasta ja ryhdyin suojaamaan autoni takakonttia. Siinä on kuljetettu ennenkin vuohia, kananpoikia, lampaita, sianporsaita ja ties mitä.

Eilen lammashaassa näytteitä ottaessani huomasin, että sievät lampaamme olivat pysyneet kesyinä ja tulivat siliteltäviksi. Näin suloisia lemmikkejä ei minunkaan paatunut luonteeni enää voisi teurastaa, vaikka olenkin ihmetellyt minne lampaat katoavat, kun en ole saanut niitä lautaselleni. Äsken M. kertoi, että vuohista yritetään luopua ainakin talveksi, koska hoitajia ei ole. Vesijohtokin navetassa on perinteellisesti jäätynyt pakkaskuukausiksi. Lampaat ja kanat jäävät.

Vaikka olenkin ahkera, en halua siitä pääominaisuuttani. Siitä on tullut hieman maaninen piirre. Haluaisin taas kyvyn keskittyä kirjaan. Paljon hyvää lukemista odottaa hyllyssäni, myös The man without qualities. Toisaalta, jos jään paikalleni, paino alkaa nousta ja sydäntä puristaa. Minun on pakko liikkua.

Tiedän omituisuuteni, että jos tyttäreni saa hankittua minulle tehtaasta työtä, alan kohta ihmetellä työväen laiskuutta ja passiivisuutta. Haluaisin wallraftata ainakin yhden talven tehtaassa ja miettiä kannattaako palata tänne takaisin. Näitä maisemia ainakin tulee kyllä ikävä. Minulla ei ole illuusioita elämästä Ruotsissa. Siellä ovat samat eksistentiaaliset kysymykset edessä kuin täälläkin, mutta jotka on helppo sysätä syrjään tyypillisellä suomalaisella tavalla - työnteolla. Niistä ei tunnu pääsevän iän mukana. Täytän luullakseni 55 vuotta parin viikon kuluttua.

Jos nyt blogimaailma olisi otollinen aihe tv-sarjalle: Olen siitä aivan vakuuttunut, niin kyllä tällainen yhteisökin: Se mikä on ollut ja mitä on kaiken aikaa. Olen tosin viimeksimainitusta hieman syrjässä.

Blogosfäärin top-listan ensimmäisen sadan joukossa ei ole monta, jonka en soisi siellä olevan. Siitä eteenpäin on vastaavasti monia, jotka ansaitsisivat paremman sijoituksen ja enemmän lukijoita hienoille teksteilleen.

Mielipiteet ja kommentit, tieteestä, politiikasta ja tietotekniikasta jäävät mielestäni aika valjuiksi, jos ei ikään kuin opi tuntemaan ihmistä siellä takana. Pelkkä haircut on myös tylsää.

Itseäni ihmetyttää ja ehkä luo vastuuta sadan molemmin puolin heilahteleva päivittäinen kävijäluku, vaikka en oikeastaan tiedä mitä minulta odotetaan. Ehkä ei tarvitsekaan kirjoittaa lukijoita ajatellen vaan itselleen.

Blogit ovat samalla myös viihdettä, sellaista saippuaoopperaa, jota odottaa myös televisiolta, mutta jota ei sieltä koskaan saa. Ihmettelen kovasti, kun muu media ei juurikaan noteeraa bloginpitäjiä. Se ehkä pelkää itsensä lyöjäksi ennustetun ilmiön edessä. Aina kuulee, että siellä ja siellä on tehty juttuja lehtiin ja radioon, mutta eihän niitä koskaan sitten näe eikä kuule. Epäilen, että ne voivat olla samanlaisia kuin Ekokylästä kirjoitetut, sama juttu, yhä uudestaan ja uudestaan.

Miten blogosfääriä voisi tuotteistaa? Minä satsaisin Panuun. Hän on tarpeeksi värikäs tyyppi, dostojevskiläinen hahmo, monessa liemessä keitetty, älykäs ja huumorintajuinen ja hänessä on substanssia yllin kyllin. Voisin kuvitella iltalehtien otsikoita Panun viimeisimmistä hyökkäyksistä. Panun avulla me muutkin pääsisimme lopullisesti Suomen kansan tietoisuuteen ja ennen kaikkea kirjoittava ja kokeva kansa saisi arvoisansa foorumin.

Mitä hienoja muitakin tyyppejä siellä onkaan: Hillityt herrasmiehet listan johdossa. Nuorten aikuisten arkkityyppistä kaupunkilaiselämää viettävät tirat ja misut. Muut viehättävät kirjoitustaitoiset feministit: birdyt, lumikit ja monet muut. Aivan yhtä älykkäät ja iskukykyiset erektuslaiset ja heitä muistuttavat kirjoittajat. Valtaapitävien suurten ikäluokkien edustajat vain eivät ole innostuneet mukaan kuin äärimmäisen ohuesti. Luulisi, että elämänkokemuksesta riittäisi ammennettavaa.

Aloin työn, jota olen viivyttänyt, mutta joka on tehtävä syksyn aikana viimeistään. Luomutilalta on otettava maanäyte viiden vuoden välein. Ilma on kaunis ja sen houkuttelemana ryhdyin puuhaan. Se olikin työläämpää kuin olin uskonut. Minulla on ollut koko kesän maataloustoimistosta lainaamani maakaira, jolle nyt tuli käyttöä. Yhtä rasiallista varten on otettava yhdeltä lohkolta n.8 näytettä, sekoitettava ämpärissä ja täytettävä yksi flora-rasiaa muistuttava astia. Rasiat lähtevät sitten laboratorioon tutkittavaksi. Käytännön hyötyä edellisestäkään näytteestä ei juuri ole ollut, koska emme ole lisänneet peltoon hivenaineita. Onko luomuviljelyn ansiosta tapahtunut jotakin muutosta, on tietenkin mukava nähdä.

Tutuntuntuista hommaa sinänsä, sillä otin kolmena talvena luminäytteitä Ympäristökeskukselle, mutta lopetin sen viime vuonna hieman epäröiden. Jos korvaus olisi ollut vähän parempi, se olisi ollut mukavaa touhua. Samanlaista tapin lyömistä maaäitiin molemmat työt. Mitähän Freud olisi siitäkin meinannut. Viljely on ainakin hänen mielestään perin miehistä ja symbolista.

Suomi on vielä varsin kaksinaismoraalinen, yhtenäiskulttuurin maa. Sen huomaa siitä yksisilmäisestä käsittelystä minkä uskonnollisten yhteisöjen seksuaalisuuskysymys on saanut. Siinä ei ole puhuttu siitä kuinka lapsetkin ovat seksuaalisia olentoja ja kuinka koko yhteiskunta on yliseksualisoitunut.

Minun mielestäni on aivan eri asia seksuaaliset mielikuvat ja teot. Jo tavallisilla vanhemmilla voi olla seksuaalisia mielikuvia lapsistaankin ja toisin päin mutta vain hyvin harvoin ne muuttuvat hyväksikäytöksi. Raja on veteen piirretty viiva. On kovin paljon asioita mistä ei vieläkään puhuta.

Esi- ja varhaispuberttisissa lapsissa voi vielä olla paljon sellaista viatonta suloa, joka saattaa olla jo lopullisesti hävinnyttä seksuaalisesti yliaktiiveissa, lähes promiskuiteettia, amerikkalaista deittikulttuuria harjoittavissa misuissa.

Nabokovin Lolita kuvasi jo sairauskertomuksen puolelle menevää tarinaa, mutta ymmärtäen. Se on tunnustettua kaunokirjallisuutta.

En tiedä millaisia ohjeita kirkko ja muut uskonnolliset yhteisöt papeilleen ja työntekijöilleen antavat. Niiden kannattaisi auttaa aikuistyöntekijöitään kertomalla, että seksuaaliset tunteet ja mielikuvat eivät ole rikollisia, mutta teot eivät ole sallittuja. Papit ja opettajatkin ovat vain ihmisiä. Heidän parisuhteensa eivät ehkä aina toimi ja ole tyydyttäviä ja se kuvastuu myös heidän olemisessaan.

Olen päättänyt luopua yrittämästä myydä puolukoitani. Raha ei ole koskaan merkinnytkään mitään, vaan periaatteet: Työmies on palkkansa ansainnut jne. Että meilläkin pitäisi luoda palkitsevuutta, koska tämä muistuttaa liikaa kolhoosia, jossa muka-sääntöjen mukaan tehdään muka-työtä muka-palkasta. Sanoin, että Ekokylä saa ottaa ne parisataa kiloa, jotka olen poiminut, ilmaiseksi, mutta en rupea loppukäsittelyä tekemään, loppuperkausta survomista, hilloamista, pakastamista. Ahkeruus ei taaskaan saa palkkaansa.

Yritin soitella paikallisiin suurkeittiöihin, kysyin torimyyjältä ja jopa martoilta. Elän eri aikaa kuin muut ja haikailen jopa sen perään, kun nuorena kouluun mennessäni myin Lapinmaan osuusliikkeeseen poimimiani käpyjä ja sitten joskus hilloja. Pohjoisen maakunnissa on internetin mukaan luonnonvarojen keräilytoimintaa, mutta ei täällä Keski-Suomessa.

Sesonki ei ole vielä ohi kasvimaallakaan. Purjot ja kaalit seisovat edelleen terhakkaina ja juurekset odottavat korjaamistaan. Minusta tuntuu, että paljon vaivalla kasvatettua pääsee pilaantumaan, koska emme ehdi säilömään. Osa pilaantuu sitten kellariin ja kylmiöihin. Puutarhaviljelystämme on siis aika suuri osa ritualistista ja toiveajattelua vähän kuin hölmöläisten hommaa. Yksi kertaa yksi metriä kasvimaata voisi olla minulle sopiva pläntti.

Ihan kryptisiä juttuja kertoo nettiystävämme Scilla. Mistä on kysymys? On ihan ymmärrettävää, että nuoren ihmisen pitää olla varovainen. Maailma on täynnä kahjoja. Itse alan olla jo niin ikäloppu, ettei minun tarvitse välittää kenestäkään. Minulla ei ole enää uraa edessäni, kukaan ei korvaansa lotkauta. Saatan silti olla väärässä.

Olen syvästi pettynyt siihen, että Ekokylästä ei ainakaan minun aikanani tule sellaista aktiivista paikkaa, jossa voi yhteistyössä toisten kanssa hankkia toimeentulonsa kehittämällä monipuolisesti näitä hienoja resursseja, jotka oikeastaan puoli-ilmaiseksi olemme saaneet käyttöömme. Itse olen mielestäni yrittänyt ja ollut ahkera, mutta se ei riitä. Eivät toverini ole sinänsä mitenkään luonnevikaisia ja mahdottomia, mutta en voi olla syyttämättä systeemiä kokonaisen kansanosan passivoimisesta. Jotain olisi tehtävä, jotta yrittäminen kiinnostaisi enemmän kuin eläminen niukkojen avustusten varassa.

Silti en edelleenkään usko pelkkään keppiin vaan myös porkkanaan. Olisi luotava sellaiset rakenteet, että ne edistävät aktiivista elämää, vastuun ottamista elämästään. Yhteiskunnassa on varmasti paljon sellaista rakenteellista väkivaltaa, joka panee lyömään lössiksi. Tämä on tietenkin kovin yleistä puhetta enkä pysty esittämään muuta kuin hurskaita toivomuksia.

Ilkka Kokkarinen kaipaa USA:n tyylisiä kovia rangaistuksia. Mutta ovatko ne vähentäneet rikollisuutta? Tuntuu, että päinvastoin. Hyvin suuri osa väestöstä ja varsinkin alaluokasta istuu vankiloissa keräämässä uutta katkeruutta. Meritokraattinen keskiluokan valta tuntuu olevan utopiaa. Suutari ei pysy lestissään, ole nöyrä ja tottele viisaampiaan.

Vaikka olenkin räksyttänyt hyvinvointivaltion kuristavaa otetta vastaan, jossa taas toiset, paremmin tietävät pitävät valtaa, vaikea sille on löytää parempaa vaihtoehtoa. Mutta uskon, että sitä voi silti muuttaa. Se mitä olen ymmärtänyt esimerkiksi Osmo Soininvaaran puheista ja kirjoituksista, tuntuu erittäin järkevältä. Ei ilmaisia aterioita, mutta ei myöskään kovaa ja kylmää markkinataloutta. Hän on kirjoittanut perustulosta. Samasta asiasta blogeissa ovat kirjoittaneet mielenkiintoisesti mm. Poliittisesti epäkorrekti, Markku Jantunen ja Monoblogi. (myöhempi lisäys).

Biodiversiteettiä

Petoja puolustava mielipidekirjoitus, jonka myös julkaisin tällä palstalla, on herättänyt kiivaita kirjoituksia paikallislehdissä. Länsi-Keuruulla sijaitsevalla Vehkomäen lammastilalla sudet ovat raadelleet lampaita ainakin pariin otteeseen. On ehdotettu laitumen aitaamista sähköaidalla. Naapuri ja tuttava, paikallispoliitikko P. Pihlajamies kirjoittaa aivan oikein siitä kuinka vaikeaa ja kallista kunnon aitaaminen olisi.

Hän fantiseeraa susien sieppaamista lapsista, vaikka sellaista on ehkä tapahtunut viimeksi 1800-luvulla. Kuinka suhteellista kaikki onkaan. Hirvet tappavat ihmisiä, mutta niiden olemassaoloon olemme tottuneet. Liikenne muutenkin. Elämäntapamme ja väkivalta korjaavat satoaan. On kovin helppoa ja konkreettista vastustaa suurpetoja. Ne on suhteellisen helppo poistaa ja vaikuttaa ongelmaan.

Kyllähän me pärjäämme pienentyvälläkin lajimäärällä. Nisäkäsmaailmassa vähentyminen ei ole yhtä dramaattista kuin pikkuötököiden, kasvien ja lintujen parissa. Me tavalliset ihmiset emme muutosta ehkä edes huomaakaan.

Tarvitseeko biodiversiteettiä edes perustella. Se ainakin tuntuu oikealta. Joku Linkola on jopa valmis kehottamaan jopa terroritekoihin asian puolesta ja ihmisen ylivaltaa vastaan. Yksi syy biodiversiteetin puolustamisessa on hyötynäkökohdat. Tasapaino on tärkeää myös ihmiselle ja kuka tietää mitä tulevia resursseja ötököissä ja kasveissa piileekään. Esteettiset syyt ovat ainakin minulle tärkeät. Monimuotoisuudessa on kauneutta.

Minusta tuntuu, että feministiparin Misu ärsyttää tahallaan, kun hänestä näätäeläimiä on esimerkiksi liikaa. Et voi olla tosissasi. Jos olet, olet tosi tyhmä. Kun vuosia kuluu, kiloja karttuu ja koettuja ihmissuhteita kertyy, tulet ehkä toisiin ajatuksiin. Jostakin täytyy löytyä jotain pysyvämpääkin. Sinulla on täysi oikeus elää elämääsi. Mutta elämän kauneus on sen monimuotoisuudessa. Eivät edes metsästäjät halua hävittää kotimaisia eläimiä sukupuuttoon, vaan olla yhtenä linkkinä luonnon osana.

Mitä ne linnut siellä pellossa puuhaavat. En ole sitä ennen tiennyt, enkä oikeastaan ajatellutkaan. Nyt tiedän vähän enemmän.

Meillä on ollut muutamia viikkoja, miellyttävän oloinen, venäläinen nainen, jonka olen tavannut pannuhuoneella kääntelemässä kuivumassa olevia sieniä. Kuka hän on ja mikä on hänen taustansa, sitä en ole kysynyt.

Hän on ollut työlomalla ja on väitöskirjaansa valmisteleva tutkija, jonka erikoisalaa tuntuvat olevan pellossa asustavat linnut. Hän on niitä laskenut Baltian maissa ja muuallakin. Hänen kertomansa oli vallan mielenkiintoista.

Hän mainitsi muutamia lintuja ja kertoi viimeisen puolen vuosisadan ajan näiden määrän vähentyneen Länsi-Euroopassa 20-80 %. Syy ei voi olla ympäristömyrkkyjen, koska poliittisen rajan takana ei vähenemistä ole tapahtunut.

Syy on liian tehokkaan maatalouden. Ei enää jää riittävästi alueita pesiä ja kasvattaa poikasia. Viljellään samaa kasvia liian suurella alalla ja poikueet eivät pääse pakenemaan toiselle alueelle, kun entinen korjataan. Kasvinsuojeluaineilla, haraamalla ja jopa polttamalla tuhotaan rikkakasvillisuus, josta poikaslinnut muuten poimivat ruokansa, hyönteiset. Yläosissa on edelleen runsaasti kirvoja, joihin ehkä emolinnut ylettyvät. Pelkkä kirvaravinto on kuin roskaruokaa, sinänsä hyvää ja ravitsevaa, mutta se ei riitä. Sitäpaitsi mikroilmasto viljelyskasvien seassa muuttuu kosteammaksi ja kylmemmäksi.

Minulle oli ihan uutta, että poikaset heti kuoriuduttuaan itse poimivat ruokansa. Samahan se on tietenkin kanoillakin.

Onneksi on vähemmän tuottavia alueita yhäkin olemassa, jossa kanta joten kuten säilyy. I. kertoi myös kuinka viljelijä sadon korjauskuviollaan, joka alkaa reunoilta ja menee pellon keskustaan ajaa poikaset keskustaa kohti, missä sitten tapahtuu verilöyly esim. säilörehua tehtäessä. Poikaset eivät pakene avoimelle alueelle, se istuu niillä miltei geeneissä.

Tämä oli ajatuksia herättävää. Jos ryhdyn todella viljelijäksi, aion pitää huolta tuosta ajokuviosta, oli siellä sitten lintuja tai ei. Tällä hetkellä, nykyinen sadonkorjaaja tekee korjaustyön myöhään ja se auttanee poikueita. Samoin meillä on pientareita ja pakopaikkoja. Sen huomaa myös ruisrääkän lisääntymisestä. Tänne tulee jopa ihmisiä kuuntelemaan ruisrääkän ääntä.

Luomussa viljellään aina, ainakin meillä apilaa viljan aluskasvillisuutena ja rikkakasvit ovat lisääntyneet liiankin paljon. Ekokylän pelloilla ovat ihanteelliset oltavat peltolinnuilla. Jos me ryhdymme M:n kanssa viljelijöiksi, säilörehun tekeminen myös lakkaa. M:n suunnitelmaan kuuluu latokuivurin tekeminen ja hyvälaatuisen heinän kauppaaminen hevostiloille, jonne hänellä on hyvät kontaktit ammattinsa vuoksi. Sinänsä teholuomu voi olla aivan yhtä tuhoisaa monimuotoisuudelle kuin perinteinen tehoviljelykin.

Baltian maissa on säilynyt paljon pienviljelyä ja lohkot ovat biodiversiteetin mosaikkeja. Mitä nyt tapahtuu, kun sielläkin ryhdytään rationalisoimaan EU:n liittymisen mukana? Kysyin uudesta suunnitellusta maatalouden tukipolitiikasta, mutta I. ei oikein tiennyt. Luulisi, että jos ja kun painopistettä siirretään tuotannon tukemisesta ympäristön tukemiseen esim. pinta-alan mukaan, sillä voi olla positiivisia vaikutuksia. Toisaalta, heitin kysymyksen ilmaan, pakottaako tämä viljelijän sitten repimään tulonsa jostakin nostattamalla tuotantoaan entisestään.

Harmi kun mahdoton kapasiteettini puolukoitten poiminnassa lepää nyt käyttämättömänä. Minulla ei ole oikein säilytystilaa ja pystyn käyttämään kuitenkin vain vähän. Ekokylässä olisi käyttäjiä, mutta taas toteutus on vanhan tutun Tuulikin harteilla. Marjat pitäisi ehkä putsata vielä käsin, koska terttuihin jää pieniä lehtiä senkin jälkeen, kun olen ajanut ne koneesta läpi, mutta ei välttämättä. Siihen ei löydy porukkaa. Tuulikilla on samaan aikaan sadonkorjuun ja monen muun projektin kanssa tekemistä, ettei hän ehdi määrättömiä. Hänkään ei ole erityisen rationaalinen, mutta hän saa kyllä minun puolestani olla sellainen omalaatuinen vanha nainen kuin on. Nainen, joka suunnittelee ruumisarkun hankkimista huonekaluksi ei voi muuta kuin herättää positiivisia tunteita.

Muusta porukasta ei ole taaskaan juuri mihinkään tosipaikan tullen. Marjojen käsittelyyn ei ole väkeä, vaikka sitä periaatteessa tässä pyöriikin. Käsittelynä olisi vain survominen, pakastaminen, keittäminen hilloksi (Tuulikki vastustaa, koska siinä käytetään sokeria) tai mehustaminen.

Jotkut istuvat tupakalla yhtenään. Sätkän vetäminen kertoo paljon hermostuneisuudesta. Se tuo aina mieleeni mielisairaalan potilaat, joille se oli melkein keskeisin puuha. Olin yhden kesän hoitajana mielisairaalassa Ruotsissa asuessani.

Itse en halua enää tehdä sitä toisten hyväksi. Autan vain niitä, jotka auttavat itse itseään. Olen käyttänyt viime päivät muuhun, vaikka mieli vetäisi metsään. Laitoin esim. naapurin nuorelle naiselle vanhan tyyliset pyörän vanteet kuntoon. Hän on kunnostamassa itselleen tai miehelleen jääkärimallista pyörää. Muutaman omankin pyörän olen säätänyt lopulliseen kuntoon. Olen lopultakin oppinut kiristämään laakerit kunnolla M:n ansiosta.

Veisin tietenkin kauppaan, mutta Keuruulla ei oteta. En ole ottanut selvää missä on lähin keräyspiste. Aionkin tehdä sen tänään. Pystyisin keräämään vielä satoja litroja.

En pysty tuntemaan syvää surua Anna Lindhin poismenon johdosta. Osaksi se varmaan johtuu siitä, etten ole toisten mukana tuntemassa. Osaksi siitä, että Lindh ei nostattanut minussa mitään erikoista. Hon var en genomhederlig svensk kvinna, en kvinna med höga humanistiska principer, en av såna, som jag mötte tiotals som arbetskamrater under min tid i Sverige.

Hän oli varmasti hyvä ulkoministeri, hyvä esimies, hyvä ihminen, kaikkea hyvää mutta samalla myös kansankodin tyypillinen kasvatti, substralilla kasvatettu. Nainen ilman todellista hajua, makua ja väriä. Nainen korkealla ja tuleva pääministeri, ihan hyvä.

Surua on surua ja surua. Kestämme ihan hyvin, että tuhansia ihmisiä nuijitaan kuoliaaksi ja heitetään veteen. Edellinen vuosisata oli kansanmurhien vuosata, mutta me eloonjääneet kestimme sen ihan hyvin. Hyvin olemme kestäneet myös uuden vuosituhannen alun koettelemukset.

Kuoleman suremisessa on aina myös vähän nautintoa. Eipäs osunut vielä minun kohdalleni. Olemme niin hauraita ja katoavaisia. Kun tuuli käy heidän ylitseen ei heitä enää ole. Nämä ovat myös surujuhlat, kuten oli Palmenkin murha ja sen selvittelyt: Että edes jotakin tapahtuu. Sitä tuntee ihan elävänsä. Elämä on parhaimmillaankin vain hurskastelua ja teennäisiä tunteita. Ainoa mistä minä enää välittää on oma itse, eikä silläkään ole kovin väliä.

Olen nähnyt liian monta jaksoa poliisisarjoja, jotta todellisen elämän tragedia voisi vielä koskettaa. Tämä sarja on vasta alussa. Tietenkin suru on omaisten ja ystävien kohdalla todellinen ja aito ja kunnioitan sitä.

Vasta koko murhan selvittelyprosessi tekee tapahtumasta suuren. Muistan Palmen murhan selvittelyä. Amatööri käytännön poliisina, Tukholman läänin poliisipäällikkö Hans Holmer astui parrasvaloihin ja murhan tutkimukset hoidettiin huonosti. Palmen lähipiiriä ei pieteettisyistä tutkittu kunnolla, kuten murhatutkimuksissa kuuluu. Holmerin ystävä, sosiaalidemokraattinen taustavaikuttaja,homoseksuaalinen, aidsiin sittemmin menehtynyt kirjankustantaja Ebbe Carlsson oli mukana hääräämässä kaverinsa kanssa. He keskittyivät kurdiepäilyyn, mutta eivät päässeet pidemmälle.

Kaksikko oli muuten (muka) selvittämässä aikaisemmassa elämässään sosiaalidemokraattien epäiltyä toisinajattelijoiden vakoilua. Se oli ehkä pimennysoperaatio ja se liittyi muistaakseni jotenkin samaan IB-juttuun, josta Jan Gillou istui tiilenpäitä lukemassa yritettyään sitä paljastaa. Siis paljon aineksia aina niin kiinnostaviin salaliittoteorioihin.

Entäpä, jos jossakin on päätetty: Hei me olemme häviämässä kansanäänestyksen. Isot asiat ovat pelissä. Mitäs jos... An...

Ruotsissa, samoin kuin Norjassa kansalaisten vakoilupyykkiä kylmän sodan ajoilta on yritetty pestä, mutta puhtaaksi sitä ei ole saatu.

Sitten pääepäillyksi tuli rappiolle joutunut vankilakundi ja väkivallantekijä, entinen näyttelijäoppilas muuten. Hänen nimensä on Christer Petterson, (en muista oikeinkirjoitusta). Hän oli pidätettynä ja syytettynä. Lisbeth Palmekin tunnisti hänet, mutta silti hänet vapautettiin todistusten puutteessa.

Palmen murha on ollut suuri medianäytelmä ja tietenkin tästäkin voi sellainen tulla. Palme oli henkilönä paljon Lindhiä rosoisempi. Silti hänen luonteensa lopullista analyysiä ei ole vielä käsittääkseni tehty.

Julkkisten jumalointi tällaisissa tapahtumissa on jotain ihmeellistä. Psykopaattisia luonteenpiirteitä omannut prinsessa Diana nostettiin enkeliksi. Nyt Anna Lindh on muka korvaamaton ja aivan ylimaallisen mukava ja pätevä.

Kuulen juuri taustalta kuuluvissa uutisissa, että tämän kuuma epäilty on Christer Pettersson tyylinen underdog-mies, johon on helppo keskittää kaikki raivo. Ruotsissa osoitetaan tänään jossakin muodossa mieltä väkivaltaa vastaan. On helppo löytää pinnallisia syitä, mutta rakenteellinen väkivalta on kuitenkin ratkaiseva. Rakenteellisesta väkivallasta puhutaan myös käsittääkseni blogimaailman ihmissuhdekeskustelussa.

En saanut matkaradiostani kuuluville Tampereen radiota, jotta olisin kuullut Pinserin haastatelun. Samalla kuuntelin hieman radion tarjontaa. Sitä on yksinkertaisesti liikaa, kuten on liikaa musiikkia, lehtiä, televisio-ohjelmia, puhetta, harrastus- ja opiskelumahdollisuuksia, ruokaa, matkoja, kirjoja. Kaikkea valuu kuin ripulipaskaa. Seis maailma, tahdon ulos.

Blogeja ei tunnu olevan liikaa eikä varmaankaan mitään muutakaan, jos olet siinä tilassa, että olet subjekti etkä objekti.

Ihmissuhde-blogin pitäjä on myös Anna Lindhin murhasta vähän samoilla linjoilla kanssani surusta ja sen kokemisesta.

Sunnuntaina oli jo toinen vanhempien itsensä vetämä nimenantotilaisuus. Se mitä juhlallisuudessa menetetään, intiimiydessä voitetaan. Tietenkin on vaikea olla juhlallinen ja ylevä aivan tutussa seurassa, mutta kannatan ehdottomasti, että vanhemmat ottavat tämänkin asian omiin käsiinsä. Juhlallinen julkinen uskonnollisuus on muuttunut yksityiseksi ja privaatiksi.

Aivan samoin kuin hautajaisissa melkein kiroilee, kuinka vähän pappi tietää haudattavasta ja puhuu pintaa, sama on laita kasteen kanssa. Yleensä tieto on pinnallista ja viime hetkessä napattua, jos ei satu olemaan papin perhetuttu.

Eilen en päässyt vieraitten takia mukaan, vaikka olin saanut kutsukortinkin. Mitkä juhlat ne ovat, kysyin. Sain kuulla, että sekin on nimenantotilaisuus. 7-vuotias I. oli saanut ison pehmo-oravan ja tämän oli myös saatava nimi. En tiedä miten tämä seremonia oli mennyt, aika maallisesti kai.

Katselin blogeja pitkältä top-listalta, lähinnä sellaisia joita on jaksettu päivittää. En ole toistaiseksi lukenut englanninkielisiä, koska suomenkielisiäkin on paljon. Yllätyksekseni huomasin, että Just between us kirjoittaa selvää suomea ja siitä oli Maalaiseen jopa pysyvä linkki. Selvästi sielun veli, koska kirjoitusten tyyli ja aiheet tuntuvat sympaattisilta. Katsoin myös hänen bloginaapurustoaan, jotka kaikki ovat sellaisia, joista pidän tai ainakin ihailen heidän tyyliään. Vaikka bloggaaja on nimetön ja ilman sähköpostiosoitetta, uskon tuntevani hänet. Oletko joskus lähettänyt minulle sähköpostia?

Muutenkin listalla alkaa olla hurjasti valinnanvaraa, jota ei mielestäni vielä ollut muutama kuukausi sitten, jolloin aloin itsekin kirjoittaa. Kohta alkaa olla mahdollista päästä suoraan kohtaamaan monia ihmisiä median välityksellä ilman toimittajien, usein asiantuntematonta ja pinnallista suodatusta. Muutenhan vielä toistaiseksi populaarilehdistö on ehkä tärkein yhteiskunnan koheesiota muodostava ja ylläpitävä kanava. Siellä määritellään ja vakiinnutetaan mitä on suomalaisuus, mikä meitä yhdistää. Poimin juuri jätepaperilaatikosta nipun uudehkoja Seuroja ja Apuja, jotka aion kyllä lukea, jotta pysyn mukana. Enhän minä niitä sentään itse osta, mitä nyt korkeintaan parturilla selailen, kuten eräitä muitakin lehtiä.

Meikäläinen on varmasti säälittävä vanhus, kun uutinen Simonin ja Garfunkelin uudesta yhteistyöstä säväyttää. En tosiaankaan ole seurannut musiikkia enkä juuri sitä kuuntelekaan. En ole tosin voinut pudota kelkasta, koska en ole siinä koskaan ollutkaan. Minulla on vain muutama levy. Pidän kuitenkin suunnattomasti J. Karjalaisesta ja Sir Ellwoodin hiljaisista väreistä.

On mukava olla oma herransa, kun ulkona on raikas syyspäivä. Kesä jatkuu, kesä. Keksin mielestäni hyvän ilmaisun ja kävin ujuttamassa sen aikaisempaan postaukseeni samalla kun nuohosin pannua ja rupesin kuljettamaan uutta latausta puita pannuhuoneeseen.

Kunnioitukseni Panua kohtaan nousi entisestään, kun luin hänen myöntäneen kirjoittaneensa ajattemattomasti. Siitä huolimatta ihailen myös Minttu H:n kirjoitustaitoa. Puhutaan ehkä asioitten eri puolista. Yleistykset eivät aina kerro kaikkea. On varmasti sekä kusipäitä miehiä että naisia. Kieltäydyn kuitenkin uskomasta nuorten naisten fasistiseen pahuuteen.

Bloggerissa oli uusi, ikävä piirre. Kun kirjoitin off-line - tilassa, se ei muistuttanut asiasta vaan hävitti postauksen.

Toissapäivänä katsoin Ben Furmanin ohjelman. Hänellä oli vieraanaan kolme vaihtoehtolääketieteen edustajaa. Hän kohteli vieraitaan kunnioituksella ja sievästi, ehkä liiankin.

Vaikka jollakin traditiolla voikin olla pitkät perinteet, silti se voi olla uskomuksiin perustuvaa. En tiedä mitä tiede ja skeptikot sanoisivat kiinalaisen ja intialaisen lääketieteen monikerroksisista pulsseista, jotka tuntuivat olevan keskeistä kummassakin. Varmaan kummassakin perinteessä on edelleen kunniassa samanlaista samanlaiselle-periaate, jota länsimaissakin pidettiin totuutena. Esimerkiksi kasvi, minkä lehti on munuaisen muotoinen, auttaa myös munuaisvaivoihin.
Jauhettu sarvikuonon sarvi auttaa tietysti potenssiongelmiin, sehän on selvä.

Meilläkin on joskus asunut ayurvedahoitaja, jonka koulutuksen joku sanoi kestäneen kokonaisen päivän. Hoito on ilmeisesti paljolti hajustettujen öljyjen kanssa läträämistä ja erilaisten yrttien käyttöä. Varmaan siinäkin se huomio ja huolenpito, minkä hoitaja kohdistaa potilaaseensa ja mahdolliset hormonien erittymiset, kuten oksitosiinin, josta joskus kirjoitin, on se mikä auttaa.

Toinen parantajista oli kiinalaisen lääketieteen edustaja. Luulen, että on kyse samasta, Espanjassa asuvan gurun johtamasta ryhmästä, jossa ent.suhteeni on toiminut ennen lääketieteen opintojensa alkua ja toimii ilmeisesti edelleen. Se on hänen kertomansa mukaan hänen uusi kotinsa. En tiedä miten tieteellisyyteen perustuva lääketieteen lukeminen ja uskomuksiin perustuvat energiahoidot sopivat yhteen. Kiinalaisella lääketieteellä on akupunktionsa valttikorttinaan. Jos ne vaikuttavat, vaikuttaa ilmeisesti muutkin hoidot. Suhteemme aikana hän oli mukana reiki-ryhmässä. Meillä on asunut vuoden toinenkin kiinalaisen lääketieteen ryhmässä mukana oleva nainen, joka on jo eläkeläinen. Hän on jo lähdössä.

Rauhaa ja rakkautta, valoa, värähtelyjä ja energioita tulee hänenkin suustaan. Mutta kaiken new age-hössön takaa löytyy juureva, järkevä isoäiti, joka sitäpaitsi ahersi ajoittain menestyksekkäästi kasvimaalla. Joka siihen pystyy, ei voi minun silmissäni olla täysin paha. Hän luki työn ohessa sitäpaitsi varatuomariksi, ilman että siitä oli mitään hyötyä.

Kolmas parantaja oli ensin tavanomaisen lääkärinkoulutuksen saanut steinerilainen lääkäri. Hän toimii täysin lääkärinetiikan mukaisesti, mutta lisää tietenkin mukaan sen päälle omaa ideologiaansa kokonaisvaltaisuudesta ja muusta. Steinerilaisuus on käsittääkseni varsin hämärää, mutta tämän lääkärin toiminnassa ei varmaankaan ole huomautettavaa. Hän saattaa olla sama henkilö, jolle eksäni aikoi joskus viedä allergiasta kärsivän poikansa. Hänestä tein kesällä lastensuojeluilmoituksen, koska poika sai kärsiä äitinsä fanaattisuudesta. En tiedä ovatko he nyt käyneet; toivon että ovat.

En voi ymmärtää vanhempia, jotka saattavat lapsensa krooniseen puutostilaan, jossa esimerkiksi kasvu kärsii.

Nyky-Suomihan on täynnä näitten sinänsä edustavien parantajien lisäksi kaiken maailman parantajia. He kaikki ovat pyrkimässä hellyys- ja läheisyysvajeesta kärsivien suomalaisten kukkarolle. Heissä on oma ylä- ja alaluokkansa. Toisten taidot ja tulot ovat suuret, toisten olemattomat. Kaikki he sanovat olevansa kokonaisvaltaisia. Uskon, että tuloksiakin syntyy siinä ohessa. Mutta mistä se johtuu, sitä emme tiedä.

Mukava kirjoittaa viruksettomalla ja tilttaamattomalla koneella. Nopea kone, hyvä näyttö. Olen viettänyt päivän sukulaisten kanssa. Ensin aamulla siivoamista, jotta tähän läävään pääsee edes sisään. Sisareni mukana oli hänen tyttärensä, joka oli sisartensa kanssa ensimmäisiä lapsia, joihin tutustuin ja huomasin, että tulemme hyvin toimeen. Siitä tuli ajatus lähteä opettajan uralle. Siitä tuntuu olevan jo iäisyys, kun nyt tämä jo suomalaisen naisen elämänuran kokenut pikku-M. tuli veikistelemään ja sanoi, meinasit karata, kun olimme nuorikkoni kanssa käyneet vihillä Sodankylän vanhan lapinkirkon alttarilla.

Elämä ei ole kohdellut aina silkkihansikkain minunkaan sukuani. Yksi sisareni tytöistä kuoli liikenneonnettomuudessa puolikymmentä vuotta sitten. Laaja sukuni on kokenut kaikkea, just name it. Alkoholismia, itsemurhia ja niiden yrityksiä, väkivaltaa, rikkoutuneita avioliittoja, hulluutta ja psykopatiaa lähentyvää käyttäytymista, rikkautta ja rakkautta - siis tyypillinen suomalainen suku.

Olimme tietenkin poimimassa puolukoita ja vieraani olivat myös ihmeissään, miten paljon niitä on. Meillä oli loistava päivä. Sisarentyttäreni ihastui Ekokylään ja jos tämä olisi lähempänä Tamperetta, voisimme saada varmasti hänestä hyvän yrittäjän vetämään kurssikeskusta. Meidän fasiliteettimme ovat erinomaiset, mutta valitettavan vähäisessä käytössä.

Turhaan meitä käy preppaamassa joku projektinvetäjä. Kyläsuunnitelma. Olen nähnyt vastaavaa jo liikaa. Se on vähän kuin itsetyydytystä. Ei kannata rakentaa tuulentupia ennenkuin on siihen kykenevää väkeä. Tässä porukassa ei ole vaadittavaa kipinää. Ensin olisi lähdettävä parannuksen tekoon.

Meidän ihmisemme haluavat vain olla, parannella horjuvaa minuuttaan, leikkiä new age- leikkejään ja pelata rituaalejaan. Eivät he halua ottaa vastuuta olemisestaan. Kenenkään ei anneta enää nyky-Suomessa kuolla nälkään. Kyllä äiti-valtio hoitaa. Eivät ne riethaat etes halua muuta, ajattelen entisellä kielelläni.

Sisareni on myös entinen opettaja, jo eläkkeellä, avantouinnin harrastaja. Hyväkuntoinen, mutta hänellä on leikkausta odottava jalka. Hän on harrastajamaalari, tekee realistisia, näköisiä kuvia. Niillä taidoilla, jos tekisi kuvia, jossa on myös jokin juju ja ristiriita, muuta kuin kaunis todellisuuden jäljennös. Näistä kuvista olisi vain askel todelliseen taiteeseen mielestäni, mutta se askel ei ole helppo. Hän on peräisin samasta dysfunktionaalisesta perheestä kuin minä ja hän on elänyt vaikean avioliiton. Jostain sieltä omien kokemusten käsittelystä ja suodattamisesta voisi lähteä jotakin aitoa ja omaperäistä - taidetta.

Kerroin sisarelleni jutun naapurin pojasta, jolta kysyin muutama viikko sitten miten koulussa menee:
- Jukka tunnetko koulua?
-Olenhan minä sinunkin koulussasi käynyt ja ollut muutenkin opettajana vuosia.
-Miten se on mahdollista, kun olet niin mukava?

Puhuimme kuinka jokaisen lapsen oikeus olisi rakastaa koulua, oppimista ja opettajaansa.

Näytin sukulaisilleni ekokylää. Kävimme tapaamassa kodantekijää ja ihastelimme juuri tervattua ihmettä. Kodantekijä esitti onneksi bravuurinsa. Sisareni kysymykseen, mistä hän on kotoisin, hän vastasi: Taivaasta. Pitkä, laiha, kokopartainen mies, jonka omaperäisyyteen euroopalaiset yleensä ihastuvat, kun hän kulkee sanansaattaja Hermeksen lailla ekoyhteisöstä toiseen. Hän on käynyt myös Siperiassa uudellen keskuuteemme tulleen Jeesuksen yhteisössä, jossa lienee pari tuhatta asukasta. Minulle kodantekijä on truismi, mutta kodasta on tulossa jotakin ainutlaatuista.

Ruotsissa on kaikkialla saatavissa käteviä telineitä, joihin voi laittaa sitä varten suunnitellun sideharsopussin. Sillä on helppo siivilöidä. Ruotsissa harrastetaan paljon pontikan kotipolttoa. Mieleeni välähti, että onkohan laitteella käyttöä myös siinä. Suomessa niitä ei näy. Alkeellinen maa. Jouduin ostamaan sideharsoa ja kladdaamaan sen kanssa. Joka tapauksessa epäilyttävän näköisestä sörjasta tuli kuin tulikin jumalten juomaa. Sokeri sen tekee. Parasta juomaa, mitä he ovat koskaan saaneet, sanoivat sukulaiseni. Tunne on kuin joisi alkoholia, mutta ei tule jälkeenpäin krapulaa. En lisännyt vettä, vain jääpalan.

Vaikka olen ylistänyt ystävääni Tuulikkia maasta taivaaseen tämänkin kesän aikana, mikään gourmet-kokki hän ei kylläkään ole. Joskus tietysti jokin onnistuukin, kuten onnistuivat viipaloidut maustekurkut. Kehotin keittiöllä naisia tekemään myös sokeroitua puolukkahilloa, nyt kun siihen on tilaisuus, sanoin, että olen ymmärtänyt, ettei Tuulikkimme halua käyttää sokeria. Se osui aivan oikeaan ja nauroimme kaikessa ystävyydessä.

Meiltä puuttuu kulinarististen ruokien laittaja. Italialaiset ystävämme tämän taidon osasivat ja se toi kosolti elämäniloa paikkaan.

Miten voi luottaa ihmisiin, jotka eivät arvosta pohjoismaista perusruokaa, lihapullia, kastiketta ja puolukkahilloa. Hieman farisealaista tämä oikeaoppisuus kuitenkin on. Yksi ja toinen näistä naisista ja miehistäkin ostaa kylällä käydessään karkkia ja suklaata ja ahtaa itsensä täyteen. Jo leveä pyllykin saattaa kertoa, että kaloreita tulee jossakin muodossa. Paheitten summa on vakio.

Minussa taitaa olla vähän salapoliisin vikaa. Kysyin täällä vuoden asuneelta J-tytöltä, joka on lähdössä opiskelemaan, tunteeko hän ketään muuta Pinserin blogiyhteisössä mukana olijaa. Jaa, kyllä hän tuntee sen Antti-Juhani Kaijanahon tuli lopulta vastaus. Niin arvelinkin, sanoin. Miten ihmeessä tiesit, tyttö kysyi. Laskin vain 1+1, vastasin tyytyväisenä.

Olisit moikannut, kun näimme Ruokalarakennuksessa ohimennen. Olisit ollut ensimmäinen bloginkirjoittaja, jonka kanssa olisin jutellut kasvokkain. Olisit sanonut, vaikka Terve. Oletko sinä se Maalainen. Kyllä sinä mielestäni mollaat vähän liikaa nuoria ihmisiä, tai jotakin muuta. Se on sitä small-talkia, jota meidän varmaan pitää kaikkien vielä opetella. En kyllä oikein tiedä olisinko itse rohjennut puhutella joitain blogikirjoittamisen suuruuksia kuten Tommi Perkolaa, Ilkka Kokkarista tai itse Panu Höglundia, en ainakaan missään suuressa tilaisuudessa, mutta varmaan pienemmässä.

Sinulla on tosiaan paino-ongelma. Mutta niin on minullakin. Hillittömän vihannesten syönnin ja fyysisen työkauden jälkeen olen tyytyväinen, kun viimevuotiset housut mahtuvat taas. Pian vyötärönmitta taas kasvaa, kun pääsen Ruotsin makeanleivän ääreen. Tyttäreni ja hänen miesystävänsäkin ovat ylipainoisia.

Kyllä se ylipainokin on korvien välissä osittain vaikka taipumus onkin geeneissä. Se on egoismia, narsismia. Itsensä hemmottelua, lapsenomaisuutta ja vaikka mitä vielä.

Pidän kyllä periaatteessa hurjuudestasi, Panu, ja taidostasi käyttää sanaa, suuresta oppineisuudestasi, mutta menee jo liian pitkälle, jos nostat tuntematta taustoja, meille tuntemattoman voimanostajan miesasian marttyyriksi ja esikuvaksi. Hän on saattanut jo syntymässä saada lirauksen väärää nestettä aivoihinsa ja pahentanut oloaan pumppaamalla itsensä täyteen mömmöjä, jotka ovat sekoittaneet loputkin siitä vähästä, mitä on jäljellä.

Muutenkin tuollainen kiihko ei sytytä. Ei se sytytä palestiinalaisten puolellekaan eikä muuhunkaan väärinymmärretyn islamin jihadeihin. Nelson Mandela ja Etelä-Afrikan vapautusliike pysyi kuitenkin pääasiassa väkivallattomuudessa eikä ryhtynyt silmittömyyksiin. Heidän kollektiivisen ja yksilöllisen katumuksen ja anteeksiannon politiikka oli myös jotakin esikuvallista vaikka vaikeampaa kuin silmitön koston kierre.

Saattaa olla, että parisuhteiden muodostumisessa ei toimi oikeudenmukaisuus ja järki vaan jokin muu, ikiaikaisempi hormonien ja biologian määräämä luonto. Naiset ovat julmia ja itsekkäitä, mutta niin olemme me miehetkin.

Tietenkin räjäyttäjä on joskus ollut pieni, viaton lapsi, jota on varmasti kohdeltu väärin, kuten meitä kaikkia. Mutta aikuisena hän on saattanut olla sietämätön, itserakas väkivallantekijä, mistä me tiedämme. Lopeta jo hyvä mies tuollainen. Sinussa, Panu, on kuin kaksi olentoa. Ensimmäinen on viehättävä, huumorintajuinen oppinut ja tasaisin väliajoin toinen, raaka sivupersoona, joka kylläkin sanoo, että on valmis pyörtämään äärimmäisyytensä yhdestäkin positiivisesta kokemuksesta. Blogiyhteisön Hyde ja Jekyll.

Laske rimaa. Kaupunkiseudut ovat täynnä nuoria ja jo hieman varttuneempia fiksuja ja herkkiä tyttöjä, jotka vain odottavat sitä , oikeaa, mutta eivät varmaankaan halua orjiksi, se sinun pitää tietää. Kaikki me emme voi saada jotain Virpi Hämeen-Anttilaa, naista, joka on oppinut, urhea ja sielukas ja samalla perheenäiti.

M.,josta olen aina tykännyt, koska hän on reilu, kertoi puhuneensa mielenterveystoimistossa siitä masentuneiden vertaistukiryhmästä, jota minä ryhdyin puuhaamaan kyllästyneenä siihen, että vuodesta vuoteen Tuulikki ja minä saamme tehdä kaikki raskaat työt kuumimpaan kesäaikaan, kun minun diagnoosini mukaan masentuneet laistavat ja nuoret (masentuneet?) laiskottelevat. Heitä pitää ymmärtää, koska heillä on niin vaikeaa. Meille hakeutuu etupäässä näitä ihmisiä ja heidän vaihtuvuutensa on ollut suuri.

Permakulttuuri, Australiasta lähtöisin oleva suunnittelujärjestelmä, joka on ollut ns. ekoyhteisöliikkeen yksi taustaideologia, neuvoo tekemään ongelmasta resurssin : Ongelma on ratkaisu. Jospa me kykenisimme luomaan rutiinit, joilla pystyisimme käsittelemään tätä suurta yhteiskunnallista ongelmaa, voisimme tehdä asiasta melkeinpä lippumme. Sen yhteisen päämäärän, jota olemme alitajuisesti hakeneet.

Minun mielestäni vasta sitten, kun ongelma tiedostetaan ja sitä ei enää häpeillä, siihen voidaan päästä vaikuttamaan. Tällä tiellä olemme jo varsin pitkällä, jos masentuneiden vertaistukiryhmä lähtee edes liikkeelle. Ottaa härkää sarvista, nostaa kissa pöydälle jne.

Minulle itselleni olisi onnellista, jos voisin jatkaa tässä paikassa, johon olen satsannut niin paljon rakkautta, fysiikkaa ja rahaa. Voisin ehkä perustaa osa-aikaisen pyöränkorjaamon. Siinä on markkinarakoa, kun olen katsellut mitä paikkakunnan korjaamo velottaa. Voisin käyttää halpoja tuontiosia. Ehkä kädenojennus oli jo liian myöhäistä. En tiedä jaksanko enää tehdä toisten eteen, ehkä haluan ajatella nyt itseäni. Haluan tehdä matkoja, sekä fyysisiä että mielen. Haluan matkustaa menneisyyteen ja nykyisyyteen. Mielessäni on muuan suunnitelma.

Todellisuuteni nyt, eilen ja huomenna on rähmällään oloa Luonnon suuressa temppelissä. Olen aivan älläkällä lyöty siitä kuinka luonto hellii meitä runsailla antimillaan. Ne ovat tarjolla sille, joka suostuu ne ottamaan vastaan.

Laitoin viinihapolla mehustettua puolukkajuomaa tulemaan, vaikka marjat eivät ole vielä mehustuskelpoisia. Jos se onnistuu, maku on aito ja alkuperäinen. Sama menetelmä sopii myös muuhun tuoremehustamiseen. Mustikoista tulee taivaallista mehua. Variksenmarjojen kanssa tapahtuu kuin ihme. Höyrytetty variksenmarjamehu ei ole kummoista. Höyrymehut eivät muutenkaan ole mielestäni. Mutta tuoremehuna tulos on jotain vallan ainutlaatuista. Sisareni käyttää puolukkamehusta nimeä Vaasan-Jaakkoon puolukkajuoma, jonka reseptin hän sai muinaisessa Vaasa-lehdessä ollessaan. Resepti on yksinkertainen ja se löytyy viinihappopussin kyljestä maustehyllystä.

Puoliraaoissa puolukoissa, samoinkuin karpaloissa on paljon pektiiniä ja ne sopivat hyytelöiden, survoksen ja hillon tekemiseen. Myöhemmin kannattaa käyttää hillosokeria, jossa pektiinin lisäksi on myös säilöntäainetta.

Miten saisi puolukat parhaiten survottua. Puunuija ei ole ihan mieleeni. Tarvitsisin jonkin modernin ja tehokkaamman menetelmän. Lihamyllyssä on alumiinia ja se ei ehkä sovi. Olen elänyt lapsuudessani sitä aikaa, jolloin puolukkasurvosta tehtiin puusaaviin ja se sai jäätyäkin sitten aitassa, josta minut kuten tuhannet muutkin lapset lähetettiin sitä hakemaan. Ja kun en saanut mitään irti, äidiltä rakastava kommentti: Pane paska asialle, mene itte perässä. Ehkä ei puolukkaakaan ollut tarpeeksi, koska lääkärinkortissani luki: riisitaudin jälkiä rinnassa. Riisitauti oli c-vitamiinin puutostila.

Muistan kuinka marjanpoiminta oli vaikeaa käsipelin. Olin patalaiska. Ei marjoja oikeastaan ollutkaan niissä hakkamattomissa metsissä, nollarajan takana. Nollarajan takaa ei kannattanut metsää hakata. Sanotaan avohakkuista mitä tahansa, ovat ne ainakin avanneet puolukkamaita. Kouluun piti meidän suurten ikäluokkien nuoruudessa, ainakin maalla, viedä muutama litra puolukoita, koulumarjoja. Niistä keitettiin sitten inhottavaa puuroa, josta olen oppinut pitämään vasta myöhemmin. Kun puolukka-, tai karpalomehuun keitetyn mannapuuron vispaa sähkövatkaimella hyvin, siitä tulee taivaallista jälkiruokaa. Se käsin vispaus kattila lumessa olikin kuolettavaa, loputtomalta tuntuvaa hommaa.

Puolukkasurvos oli herkkua ja on ollut myös yhtenä aliravitsemuksen estäjänä meille pohjoisille kansoille. Ruotsikin, joka meistä on aina ollut rikas kuningaskunta, oli pitkään itse asiassa Fattig-Sverige, jossa suolasilakka, peruna ja puolukkasurvos piti kansaa elossa. Puolukka istuu ruotsalaisten vanhempien ihmisten geeneissä ja sen näkeminen nostattaa vieläkin hymyn hänen suuhunsa. Muistan joskus istuneeni paikallisjunassa karpalohinkin kanssa: ja lingon... nej tranbär... ja hymy sammui epäluuloon.

Jossakin Päätalon kirjoissa puhuttiin kuinka puolukkasurvoksesta ja ruisjauhoista tehtiin seosta, joka saattoi olla köyhän ihmisen lähes ainoa ruoka. Joku sanoi, että se onkin ollut varsin terveellistä ruokaa, melkein ihanteellista ravintoa. Pitänee koittaa pienessä määrässä. Onhan sillä Päätalolla ne kessäytyneet säretkin, samaa sukua kuin Ruotsin hapansilakat. Samasta ruoansäilytysmenetelmästä tulee myös graavi lohi. Haudattua, hapatettua lohta, eikö totta.

Keskisuomalainen on kertonut lisää täältä muutaman kilometrin päässä asustaneen pommimiehen elämästä ja teoista. Hän on ollut SM-tasoinen voimanostaja. Hän oli miinoittanut vielä erään toisen perheen mökin, joka sekin räjähti. Ensin hän tuikkasi tuleen äitinsä asumuksen. En ole tuntenut häntä enkä ehkä hänen äitiäänkään vaikka paikka on linnuntietä lähellä, maaseudun oloissa ihan naapurustoa. Paikkakuntalaiset kyllä tuntevat taustat ja ihmiset. Kyllä nyt mökeissä on puheenaihetta.

Vetämättä mitään yhtäläisyyksiä petojen ja petojen välille, siirryn seuraavaan aiheeseen. Keskisuomalaisessa oli hyvä mielipidekirjoitus suurpedoista, jonka laitan tähän kokonaisuudessaan. Kirjoitin itsekin aiheesta, mutta en niin hyvin kuin tämä kirjoittaja. Puhuin siitä kuinka olemme jo muutenkin vieraantuneet luonnossa liikkumisesta. Tämä on varmasti mielipiteitä nostattava kiistakysymys. Itse olen tämän kirjoittajan kannalla. Luulisin, että enemmistö saattaa silti olla samaa mieltä kuin pastori, kansanedustaja - Oinonen. Ei hän turhaan populisti olekaan.

Suurpedot maaseudulle mahdollisuus, ei uhka

Menneisyyden ääni, Lauri Oinonen, virittelee tuttua vastakkainasettelua ihmisten ja suurpetojen välille Keskisuomalaisessa 1.9.2003. Koska Oinosen ajatukset kulkevat niin vanhaa latua, tarjoan tässä vähän päivitystä hänelle ja hänen kollegoilleen.
Lauri Oinonen, eivät suurpedot vieraannuta ihmisiä luonnosta. Kyllä vieraantumisen ovat aiheuttaneet kaupungistuminen, maaltamuutto, uskomattoman nopea ja kritiikitön autoistuminen ja koneistuminen, elintaso ja niiden tuttujen ”metsäläisyyden” ja ”junttimaalaisuuden” aliarvostus, melkeinpä halveksunta.
Eivät suomalaiset ole mitään pienillä tiloilla, parilla lehmällä sinnitteleviä raivaajia, jotka sankarillisesti taistelevat metsän petoja vastaan. Tuo menneen ajan maaseutu jatkaa ihmeen sitkeästi elämistään ihmisten mielikuvissa.
Tämän päivän tietokoneita naputteleva elintasokansa ottaa kosketusta luontoon enemmän auton ikkunan läpi ja tv:stä kuin metsässä vaeltelemalla. Ei siinä ole suurpetojen määrällä – vaikka niitä olisi viisinkertaisesti – paljon merkitystä. Eivät suomalaiset ole mitään luonnonläheistä kansaa – ainakaan enää. Koko ajatus on pelkkä myytti ja itsepetosta. Oinonen niputtaa kaikki maaseudun ihmiset samaan muottiin ja kuvittelee puhuvansa puolestamme jollain yhteisellä valtuutuksella.
Päinvastoin kuin Oinonen ja kumppanit kuvittelevat eivät sudet ja karhut ole tämän päivän maaseudulle mikään uhka, vaan uusi mahdollisuus. Koneistetussa elintasomaailmassa, missä ei koeta enää mitään todellisia elämyksiä ja tunteita – vain niiden korvikkeita – voi maaseudulla tehty elämysmatka metsään, jossa voi kohdata suden tai karhun, olla todellinen kokemus, syvä kosketus alkuperäiseen suomalaisuuteen ja luontoon. Nämä elämysmatkat ovat tulevaisuutta. Ne voivat olla tuleville suomalaisille ja ulkomaalaisille nuorille jotain, mitä muualla ei voi kokea ja samalla kituvan ja kuolevan maaseudun eräs uusi alku.
Sitä paitsi oinoslainen ruikutus maaseudun ihmisistä (tai kaupunkilaisista), jotka eivät uskalla mennä marjaan jne. karhujen ja susien pelossa, on huonoa peeärrää koko maaseudun väelle. Emme me niin surkimuksia ja tumpeloita ole. Suomalaiset ovat pärjänneet karhujen ja susien kanssa 10 000 viime vuotta ja pärjäävät vast´edeskin.
Äitini on 75-vuotias ja tekee pitkiä marjareissuja muitten lailla pitkin metsiä. Olen itse kohdannut karhun kaksi kertaa 15-30 metrin etäisyydeltä ja ne ovat olleet hienoja hetkiä.
Kyllä karhut ja sudet osataan pitää loitolla asumuksista. Se on suomalaista perinnettä. Jos tämä taito on päässyt ruostumaan, se kyllä pian uudestaan opitaan.
Eduskunnan Helsingissä tuskin tarvitsee tässä asiassa maaseutua paapoa. Maaseudulla on paljon pahempia vihollisia kuin sudet ja karhut. Kuten vaikkapa etelän media, uuteen maaorjuuteen vievä tukipolitiikka ja valvontakoneisto, eräät puolueet ja kansanedustajat…
Karhut ja sudet voivat sen sijaan antaa maaseudulle taisteluhenkensä ja rohkeutensa. Karhu on entisajan suomalaisten pyhä eläin, eikä suotta. Minä luotan enemmän sen kuin Lauri Oinosen elämännäkemykseen. Lauri Oinosen filosofian syvin ja vaarallisin ajatus on, että villiä luontoa ei saisi itse asiassa olla olemassa. Se vaatisi pitemmän kirjoituksen kuin tämä. Siihen mennessä: Lauri Oinonen ja kumppanit, mitä jos tulisitte sieltä 1950-luvulta jo 2000-luvulle.
Tapani Jalkanen, Hankasalmi

Se en ollut minä, se Jyväskylän keuruulainen pommiräjäyttäjä. Vaikka kyllä läheltä liippasi, maantieteellisesti. Lapset kertoivat tohkeissaan nähneensä koulutaksin ikkunasta tulipalon. Räjäyttäjä oli asunut äitinsä omistamassa talossa naapurikylällä, sytyttänyt talon ja ulkorakennuksen ja lähtenyt tapaamaan rakastettuaan Jyväskylään. Suuurta rakkautta, koska se panee vaarantamaan kymmenien ihmisten elämän. Kyllä-minä-olen-tärkeä mentaliteettia. Tuskin se on laman jälkiä, kuten Kysyn vaan aiheellisesti huomauttaa. On parempi oppia puhumaan ja kirjoittamaan, vaikka bloggaamaan, narsisminsa tyydyttämiseksi.

En tiedä tunsinko ko. miestä, en usko. Kun juttelin asiasta kahvilassa kylällä minulle oudon miehen kanssa, hän kertoi mielipiteenään, että poliisin suorittamiin tutkimuksiin, jos kyseessä on poliisin tekoset, ei kannata luottaa. Hän kertoi useista tapauksista, missä poliisit ovat näpistelleet ja virkamiehet kiertäneet lakia. Hänen mukaansa Mikkelin panttivankitapaus oli suoranainen poliisin tekemä teloitus ja hän kertoi myös toisesta vastaavasta tapauksesta. Molemmissa jutuissa ampuneet poliisit oli heti ylennetty.

Voi olla moderneja kaupunkilaislegendoja ja salaliittoteorioita. Mies kyllä kertoi itse olleensa poliisin palveluksessa ja kuulleensa itse jutun mm. Mikkelin ampujalta.

No, itse taistelen vain hiirten kanssa. Kamikaze-henkisen hiirinuorukaisen elämä päättyi lattialleni. Löysin sen jalat oikosenaan lattialta. Niin käy, kun alkaa minun kanssani rettelöidä.

En osaa valitettavasti laittaa edes, onko se nyt nimeltään permalinkki Päivän Pamaukseen, joka kuitenkin on paras väline nostaa statustaan blogiyhteisössä. Ei silti ettenkö olisi siihen tyyyväinen. Jossakin top-listalla on niin suuri joukko hyviä kirjoittajia minun vaatimattoman persoonani alapuolella sijoituksessa, että hirvittää. Mutta jos kuitenkin käyt silloin tällöin blogissani, niin käy PP:n kautta. Sitäpaitsi siellä on nyt tosiaan paljon mielenkiintoisia kirjoittajia. Aika ei voi tulla pitkäksi, jos sinulla on netti käytettävissäsi. Ainakin itseäni kiinnostavien ja viihdyttävien lista alkaa olla pitkä.

En ole päässyt vielä hävitysretkelle välikaton uumeniin, mutta äsken syöksähti muuan pieni ja urhea nakertaja työtasolta ja taitoili pitkin sähköjohtoa kohti tietokonepöytää, jolla säilytän myös ruokatavaroita, muka turvassa. Sain pudotettua sen lattialle ja se lymysi nurkkaan, jonne asetin kolme loukkua ja myrkkysyötin. Ehkä se oli ottanut myrkkyä, kun tuijotimme toisiamme hyvän tovin eikä se lähtenyt pakoon.

Ei noita kiihkeitä nisäkkäitä kohtaan voi olla tuntematta myös jonkinlaista ihailua. Niissä sykkii aivan yhtä kiihkeä elinvoima kuin meissä ns. ajattelevissa olennoissa. Suurin osa geeneistämmekin on kuulemma lähes identtisiä. Tuollaisia olivat imettäväisten esi-isät dinosaurusten aikaan. Walt Disney loi Mikki Hiirensä katsottuaan yhden puuhia ja yksi parhaimpia lastenkirjoja Hiirirouva ja Ruusupensaan viisaat sai samaistumaan täysin hiiriperheeseen.

Asensin uuden selainohjelman, saa nähdä johtuiko tilttaus jostakin vanhan bugista, vai mikä se nyt on nimeltään. Toistaiseksi ei ole juuttunut eikä myöskään osoitin hypähtänyt itsekseen minne sattuu. Hyvä lukija, ymmärrä, että olen peräisin ajalta ennen muovia, syvältä maahengen, maamiesseurojen, maatalousnaisten ja maalaisliiton maailmasta. Kun olin lapsi oli korkeintaan bakeliitti-muovia käytössä. Miten voin olla kotonani bittien ja koodien seurassa. Siitä johtuu lapsekkuuteni tietokoneasioissa, muu naivius on synnynnäistä ja haluan sitäpaitsi olla sitä myös.

Koulussa lehtori Leena Paldanius vertasi minua Seitsemän Veljeksen Timoon, joka oli veljeksistä yksinkertaisin, kun näyttelimme veljeksiä hyvällä menestyksellä. Olin kuulemma muutenkin kuin Timo, mutta luulen, että toverit nauroivat minulle aivan hyväntahtoisesti mutta kylläkin usein. Olin varmaankin jo eräänläinen nörtti ennen koko käsitteen syntyä, ehkä lukutoukka. Mutta samalla jouduin tekemään paljon käytännön töitä. Hoitamaan isää, joka oli vanha ja sairas mukavuuksettomassa talossa ja hoitamaan koko taloa koulunkäynnin ohella, mikä oli aivan muuta kuin ns. pullamössysukupolvi on saanut tehdä, vaikka kyllä heilläkin on tietysti ollut erilaiset vaikeutensa.


Odotettavissa intiaanikesäinen viikonloppu. Haen tänään pöytäkoneeni ammattilaiselta. En tiedä uskallanko ehdottaa, että maksaisin marjoilla. Minun moraalini kestäisi vaihtokaupan, mutta en tiedä ammattilaisesta, joka on yhteiskunnan tukipylväisiin kuuluva. Tulee olemaan jännittävä nähdä, onko tällä välin tullut sähköpostia ja varsinkin onko viruksia sisältävää roskapostia joukossa, ehkä sadoittain. Odotin myös erään entisen ihastuksen käyntiä loppukesästä. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kertoa tulostaan kuin sähköposti.

Ostin kymmenen uudenmallista hiirenloukkua. Jumalauta, jos eivät hiiret rupea vähenemään tässä talossa. Pidin kaupassa juustoa kädessä, mutta en löydä sitä nyt. Ovatko ne penteleet syöneet jo senkin. Vein kylälle mennessäni säiliöihin lasi- ja peltiromua, ehkäpä nyt viimeisen kerran toisten puolesta. Saavat ne senkin opetella tekemään.

Tuulikki lupasi, että hän ostaa omilla rahoillaan talolle puolukoita, koska hän tietää kokemuksesta, että vähäisiä ovat ne määrät, joita saadaan kokoon ilman minua.Jo marjojen putsauskin on ylivoimainen tehtävä, jos sen tekee poimi-jokainen-roska-erikseen - menetelmällä. Näin torilla, että keuruulaiset puolukat maksoivat 2 €/l ja jotkut muut 1€. Ovatkohan ne sitten itärajan takaa tuotuja. Lupasin T:lle, että minun marjani maksavat euron. Hän tilasi niitä 50 litraa. Kävin iltapäivällä kahteen otteeseen ja toin neljä sangollista. Ansaitsin siis 40 €. Hyvät tienestit, kunhan ne vain jatkuisivat. Sata litraa päivässä ei olisi mahdoton urakka. Edessä on vielä putsaaminen koneellisesti pölynimuriin kiinnitetyn tratin avulla, jossa isoimmat roskat erottuvat.

Sorsamatti mainitsee joogalentäjät. Minulla on heistä kokemusta ja siinäkin tulee ihmetys, että samassa ihmisessä voi olla sekä rationaalisuutta että epärationaalisuutta. Nämä ihmiset olivat TM-mietiskelijöitä. Täällä oli varmaan viisi vuotta sitten jonkun järjestämä joogalentokurssi, joka päättyi joogalentonäytökseen. Meille kerrottiin, että jotkut gurut lentävät oikeasti ja kaksi jäntevää nuorta miestä antoi näytöksen, jossa he pomppivat lootusasennossa hirveän korkealle, mutta lentämistä se ei ollut, vaikka he itse tuntuivat niin uskovan.

Toinen nuorista miehistä asuikin täällä jonkin aikaa, ei ollut kovin kestävä, mutta kovin fiksu hänkin oli. Hän oli viettänyt vuoden USA:ssa ilmeisesti Mahareshi Yogin joogalentokollegessa, upeassa paikassa sinänsä. Ilmeni, että yksi meidän silloisia vakituisia asukkaita, tukeva täti, oli ollut myös joogalentäjä. Niin henkinen, niin henkinen hänkin oli, parantaja ja kaikkea mutta samalla myös pirujansa täynnä. Kolmas, em. kurssin pitäjä asui täällä myös muutamia kuukausia ja hänenkään lahjoissaan ei tosiaankaan ollut mitään vikaa.

Nämä kaikki kolme olivat jotenkin mukana joogalentäjien puolueessa, joka minun käsittääkseni muutti nimensä Luonnonlain puolueeksi, jonka kansanedustajana Veltto Virtanen oli ollut yhden nelivuotiskauden. Korjatkaa, jos olen väärässä.

Eilen tulos jäi vain neljään ämpärilliseen. Soitin kauppoihin ja sain kuulla, että ne eivät välitä puolukoita. Ehkä torille tulee satunnaisesti auto, joka niitä ottaa, mutta en tiedä sen ajoista mitään. Tämä on teollistunut taajama keskellä maanviljelysseutua. Työttömiä on paljon, mutta tuskin he ovat valmiita puolukkametsään. Serkkuni oli Sodankylässä työnvälittäjänä ja luulen, että se oli juuri hän, joka ylsi valtakunnan otsikoihin ehdottamalla työttömille puolukan poimimista. Silloin nostettiin kova haloo, että se on työttömän ihmisarvon loukkaamista. Olen sitä mieltä, että esim. puolukan keräilyä pitäisi tehdä jotenkin organisoidusti kolmannella sektorilla. Syrjäytyneistä ja varsinkin alkoholisoituneista tuskin siihen enää on. Ulkomaalaisten pitää tulla tekemään nekin hommat. Pohjois-Karjalasta näytettiin kyllä upeata touhua, kun italialaiset ostavat kaikki herkkutatit.

Taustan tuntevana tiedän tosin, että serkkuni itse oli äitinsä ainoana lapsena hemmoteltu ja laiskahko jalkautumaan ja sitä paitsi luonnevammainen. Nuorena poikana saatu sotavamma vielä auttoi, ettei hän juuri maahommiin ryhtynyt, ajoi kyllä traktoria. Pikkuherrana hän kyllä pärjäsi joten kuten.

Kuulin, että työkokouksessa oli puhuttu, että ihmiset poimivat itse eikä minulle olla valmiita maksamaan. Olen sen verran itsepäinen, etten enää tee ilmaiseksi laiskalle porukalle mitään tämän syksyn jälkeen. Kuulemma muuan kaveri oli ollut äänessä ja ollut kovasti menossa metsään. T. kertoi, että viime vuonnakaan tämä sama poju ei ollut saanut paljoa aikaan, vaikka oli aikonut samalla lailla.

Hän on tehnyt etupäässä hajanaisia töitä keittiöllä, on saanut siihen varmaan keskenjääneen koulutuksen. Luulisi, että alalla voisi olla töitä. Nuorta miestä pidetään korvauksilla. Olen kuullut, että häntä on ruoho askarruttanut ajoittain. En ole koskaan edes pyytänyt häntä töihin. Olen nähnyt hänet joskus vasaran varressa tekemässä esim. juhlien esiintymislavaa. Mutta poispurkaminen ei tunnu onnistuvan. Muistan edelliseltä kesältä, että pyysin häntä kiireitteni keskeltä, että hän heittelisi sisään puukuorman, jonka kippasin Ylätalon liiterin eteen, missä hän itse, en minä, asuu. Siellä se oli sitten sateessa viikkokaupalla ja sain käydä nakkelemassa puut sisälle, kun nuorella miehellä meni lujaa. Puuta tarvitaan vain talon saunan lämmitykseen eikä minulla pitäisi olla tekemistä sen kanssa. Sitäpaitsi poika hukkasi minulta lainaamansa pyörän eikä puhettakaan korvauksesta.

Samoin tänä kesänä, nuoret miehet olivat innolla kunnostamassa myllyaittaa. Työ oli sinänsä hyvää ja jälki siisti. Mutta pojat purkivat paljon käyttökelpoista lautaa ja heittivät sen aitan eteen. Siihen se jäi taas sateeseen ja sain ajaa laudat katon alle, vaikka en ehtinyt repimään nauloja irti. Meidän nuoret,(mm.) miehet ovat vähän laiskoja. Nostakaa itseänne kauluksesta, kasvakaa ja tulkaa miehiksi. Teidät on syötetty pullamössyllä, sylkäiskää se lopultakin pois ja ryhtykää itse elämänne herroiksi. On turha syytellä ympäristöä. Pahinta voi olla, että ehkä ette edes sitä tee vaan olette tyytyväisiä vegetoivaan elämäntyyliinne.

Ryhdyin kokoamaan ja pesemään lasipurkkeja. Siinä menikin sitten lähes koko iltapäivä. Kerron lukijoille näistä arkipäivän pienistä askareista, koska kuvittelen, että se on tällä kertaa ikäänkuin minun tehtäväni. Ehkä se tuottaa jollekin nostalgiaan vivahtavia tuntemuksia. Pieni elämä.

Eräs arkinen ja kömpelö juttu oli eilisillan Akvaariorakkautta- filmi. Se kertoi kauniista tytöstä, jota näytteli Tiina Lymi. Tyttö halusi olla kuin muut, mutta ei tuntenut yhdynnässä mitään. Hän houkutteli kyllä poikaystäväänsä seksiin kerta toisensa jälkeen. Pojallekin oli suuri pettymys, kun tyttö ei nauttinut ollenkaan yhdynnästä. Tosin poika ei hallinnut esileikkejä. Hänen olisi pitänyt tietää, että vain murto-osa tytöistä pystyy mukautumaan näin suoraviivaiseen seksiin. Kerran hän tosin ehdotti, että olisi nuollut tyttöä, mutta tämä kielsi sen kauhuissaan. Hieman hellyyttä mukaan ja esileikkejä ja tarvittaessa tytön tyydyttäminen muulla kuin peniksellä, niin asiat olisivat lutviutuneet. Nuoret olivat kuitenkin sympaattisia ja he pitivät toisistaan. Sielujen kumppanuus olisi myös voinut toteutua.

Eilisen tulokseksi tuli seitsemän tavallista muoviämpärillistä marjoja. Olen tänäkin aamuna käynyt poimimassa jäätyneitä puolukoita pari sankollista. Aamusta on hyvä olla liikkeellä, kun hirvikärpäset eivät vielä ole valmiina hyökkäykseen. Lippikseen oli tosin jäänyt eilisiä, jotka ryömivät hiuksissa. Ei niitä tänä vuonna muutenkaan ole liikaa. Minulla olisi nyt täysin peittävä maastoverkosta tehty anorakki.

Eilen tein ensimmäisiä ansainteja pyörieni kanssa, kun myin ja vaihdoin naapurille rikkimenneen vaihteellisen takapyörän tilalle tavallisen. Eihän siinä palkoille pääse, kun tämä sattui olemaan itse pinnoittamani ja siihen on mennyt tietenkin aikaa. Otin kuitenkin 30 € ja se sisälsi työn. Enempää ei parane pyytää vaikka pyröränkorjaaja olisi ottanut moninkertaisesti enemmän. Keuruun kirpputorilla saa 40 €:lla tavallisen pyörän.

Vaikka isoihin rahoihin ei marjoja poimimalla pääse, työpaikka on ehdottoman hieno. Kävin Kettuvuorella tunnin verran ja toin pari ämpärillistä. Piti tulla kotiin lisäämään puita kattilaan ja syömään. Arktinen ympäristö on tehnyt itseään tiettäväksi. Monet kasvit eivät olleet kestäneet kylmää vaan ovat lurpsahtaneet. Puutarha on paljolti myös silmän asia ja syksyn tulo kuuluu elämän syklisyyteen. On aika kukoistaa ja on aika lakastua. Minulle oli kova paikka, kun naisystävä sanoi tämän asian. Ajattelin silloin estrogeeneja ja seksuaalisen halun lakastumista.

Poimin kasvimaalta sesongin valkosipulia ja tein taas vihannes-jauheliha paistoksen. Keitin uusia perunoita ja laitoin rasvasilliä niiden kanssa. Punaviiniä keskellä päivä, mikäs sen hienompaa. Lähden kohta takaisin puolukkametsään.

Soitin tyttärelle kesken ruoanlaiton. Hän aikoo henkilökohtaiseksi avustajaksi jollekin suomenkieliselle. Hän voi työskennellä, kun avopuolisolla on vapaaviikko. Sanoin kypsyneeni Ekokylän touhuihin ja olevani valmis muuttamaan takaisin Ruotsiin. Tytär lupasi vähän katastella mahdollista työtä minulle. Palvelualalla on töitä, vaikka ei välttämättä teollisuudessa. Kylässä, jonne muutimme ensimmäiseksi Ruotsiin, Ramnäsissä on Ruotsin vanhin toimiva teollisuusyritys kettinkitehdas menossa konkkaan, mutta muita teollisuustöitä voi silti olla.