Kun Hesari ei enää tule, tunnen aivan selvät riippuvuusoireet. Se on kuitenkin vielä ylivertainen "blogiareena", jota paikallislehti ei korvaa. Löydän lehtiä varmaan jälkikäteen paperinkeräyssäiliöstämme.

Jostakin ajankohtaisohjelmasta kuulen mielenkiintoisen tiedon, että Vanhasen hallituksessa nimenomaan Kepu haluaa kehittää matalapalkkasatsausta tulemalla työnantajia, jotka maksavat korkeintaan 1000 € kuussa siten, että he saavat työnantajamaksuissa ainakin alennusta, jos nyt ei kokonaankin. Kyseessä taitaa olla työreformin uusi tuleminen ja hyvä niin.

Betonoitu SDP kuulemma jarruttaa konservatiivisen ammattiyhdistysliikkeen pelossa. Tuhannella eurolla ei kuulemma voi elää. Katson Kelalta saamaani maksuilmoitusta työmarkkiinatuesta. Bruttona summa neljältä viikolta kohoaa kokonaiseen 460 €:oon. Elän sillä ihan hyvin, koska saan asumistukea. Pidän autoa, jossa on suuria korjaustarpeita, syön hyvin ja matkustelen. Tosin minulla on säästöjä, jotka auttavat huomattavasti. Maalla alle 1000:lla eurolla pystyy elämään hyvin, kun asumiskulut ovat pienet.

Satsaus matalapalkkoihin lisäisi kuulemma amerikkalaistyylisiä osa-aikatöitä ja ihmiset joutuisivat ottamaan kaksikin työtä selvitäkseen. Pysyvän alaluokan syntyminen olisi kuulemma silloin tosiasia. Kysyä sopii, että mitä syntyy sitten tällä systeemillä, jossa ihmisiä pidetään vuosikausia syrjäytymässä vaatimatta mitään vastikkeellisuutta. Osa työttömistä tekee varmaan pimeitä töitä ja elää leveästi, mutta tosiasiallinen syrjäytyneiden joukko on suuri.

Sinänsä luovaa ja mukavaa on tulla tee-se-itse ihmiseksi, mutta aika meillä on kuitenkin rajallinen. Kaikkeen ei ehdi. Olisin varmaankin pystynyt itsekin tukkimaan XP-käyttöjärjestelmän tietoturva-aukon ja ajamaan viruksen poisto-ohjelman, mutta opiskelua ja aikaa se olisi vaatinut. Vein koneen yrittäjälle. Olisin valmis maksamaan jollekin, joka saisi siimahännät pois talosta. Ruotsissa oli joka paikassa Anticimex- yritys, joka tietenkin maksoi maltaita. Jos palvelut olisivat vähänkin säällisen hintaisia, työtä ja tekijöitä olisi tarjolla.

Onko osa-aikatöiden tulo sitten niin suuri peikko? Kannatan valintaa ja ihmisten oman yritteliäisyyden tukemista oli se sitten vaikka hevoskuurien muodossa. Kyllä matalapalkka-aloiltakin johtaa runsaasti teitä muualle. Itse olisin valmis osa-aikatyöhön, vaikka minulla ei olekaan syrjäytyneisyyden tunnetta. Opiskelijoille osa-aikatyöt sopinevat. Myös eläkeläisille, ikääntyneille ja vajaakuntoisille. Hevoskuureistakaan ei olisi haittaa. Tietenkin jonkinlainen inhimillisyys pitää säilyttää.

Uusiutunut Pinserin top-lista on siisti. Ihmettelen bloginaapuristoani katsoessa, miten olen joutunut niin hienoon seuraan. Johtuukohan se siitä, että arvostan juuri näitä ja muitakin yhtä korkeatasoisia blogeja, joita alkaa olla jo paljon. Olen tyytyväinen, että olen löytänyt näin antoisan harrastuksen, jonka ansiosta pääsee kurkistamaan maaseutua ja yhteisöasumista avarampaan maailmaan. Lämmin kiitos myös ympäristön pitäjälle, joka mielestäni ansaitsisi vielä suurempaa huomiota kulttuuriteostaan. Mutta eiköhän sekin ole tulossa, koska lista kasvaa kohisten.

Vaikka en viihdy pienten siimahäntäisten eläinten kanssa asunnossani, pidän kovasti eläimistä. Söpöjähän hiiretkin ovat sinänsä. Muutaman metrin päässä naapurissa asustaa kaksi kesyrottaa, joitten kanssa olemme vain hyvän päivän tuttuja. Istua nojatuolissa lukemassa, koira jalkojen juuressa, on minusta melkein olemassaolon huippu. Viimeinen koira oli iso Murto, joka tosin viihtyi loppuajat enemmän perheen kanssa. Syynä oli varmaan, että sitä ruokittiin siitä asunnosta, sanoo loukattu koirien ymmärtäjä sisälläni, ei se, etteikö meillä olisi synkannut.

Mutta sitä ennen oli pienenpieni Sulo, jonka rodun nimeä minun on pitkästä harjoittelusta huolimatta, mahdoton oppia kirjoittamaan. Tiibetiläinen leijonakoira se ainakin oli. Se oli vähän tyhmä, mutta urhea ja pienestä koostaan huolimatta haukkui kumeasti. Räksyttäjä se ei ollut, kuten pekingeesit. Elimme sen kanssa melkein symbioottista elämää. Tytär kyllä lupasi hoitaa sitä, mutta minullehan se jäi. Harjasin sitä päivittäin ja tein päälaelle pienen tupsun. Sen eläinlääkärimaksut tulivat maksamaan omaisuuden. Siltä poistettiin kypsällä iällä munasarjat ikäänkuin uuden nuoruuden, jonka jotkut naisetkin ovat sanoneet kokeneensa vastaavan operaation jälkeen. Sulo oli siis tyttö, ristitty yhden esteettisen modifikaation mukaan.

En voinut ottaa Suloa mukaan Nuorgamiin. Sen maavara oli yksinkertaisesti liian pieni ja maalaiskoirat liian rajuja. Se piti itseään ihmisenä ja haukkui vimmatusti muita koiria. Tytär sai sitten uuden kontaktin koiraamme ja hoiti sitä hyvin pari viimeistä vuotta. Olin ollut puolitoista vuotta poissa ja menin käymään tyttären luona. Koirani oli huonossa kunnossa. Se oli jo leimaantunut tyttäreen. Saman viikon aikana se meni niin huonoon kuntoon, että veimme sen nukutuspiikille ja se kuoli siihen syliini. Tuntui, että se olisi voinut ikään kuin odottaa minua pitkältä matkalta, jotta voi hyvästellä.

Tytär ja hänen puolisonsa ihastuivat niin koiraan, että heillä on jo muutamia vuosia ollut uusi, saman rodun koira. Stella ja yksivuotias poika tulevat hyvin toimeen. Eläimen kanssa kasvaminen on lapselle hyväksi. Joskushan luin, että parasta allergian estoa on omistaa koiralauma. Mitä ihanimpia idyllejä on myös koettu ekokyläaikana elain- ja ihmislasten ollessa sähläämässä keskenään. Olen todistanut synnytyksiä, lypsänyt vuohia, leikannut sorkkia, mutta myös kasvattanut porsaita syötäväksi, ollut mukana teurastamassa ja lopettanut kukkoja ja kanoja. Ne kaikki kuuluvat mielestäni maalla asumiseen.

Keuruun populistinen kansanedustaja-pastori kirjoittaa Keski-Suomalaisessa suurpetoja vastaan. Kunnan itäosassa sudet ovat luultavasti repineet lampaita. Yleensä sillä asialla ovat Suomessa villiintyneet koirat. Karhuja täällä on, mutta ne elävät varsin syrjään vetäytyvää elämää.

Puhutaan kuinka ihmiset eivät uskalla liikkua metsissä. Aikamoista kukkua. Ihmiset eivät yleensä liiku metsissä. Ex. vaimoni, joka työnsä puolesta liikkui metsissä sanoi, ettei hän koskaan tavannut siellä ns. retkeilijää. Ihmiset pelkäävät metsiä ja jäävät korkeintaan tien varteen, lähelle autoa. Suomessa ollaan ehkä kyllä enemmän metsäläisiä kuin Ruotsissa. Ekokylän nuoret eivät ole koskaan käyneetkään metsässä, sanon vähän kärjistäen. Se oli joskus kuusikymmenluvulla, kun kuulin lapsesta, joka oli ollut metsässä.

Tuskin kenenkään koulutie vie susia ja karhuja vilisevän metsän läpi. Lapset kuljetetaan kouluihin ja harrastuksiin autoilla.

Ammattilaiset ja luonnonharrastajat eivät pelkää suurpetoja, päinvastoin.

Jossakin Isossa Britanniassa katsotaan luonnonvarojen kerääjää säälien. Ihminenhän on jo päässyt siltä asteelta. Vain jotkut irtolaistyyppiset ihmiset ja hipit saattavat kerätä kasveja, marjoja ja sieniä, niitäkin useimmiten humaltumistarkoituksessa.No, karhunvatukoita sentään muutkin. Keski-Euroopassa kyllä ymmärtääkin, kun siellä taitaa olla liikkeellä kaikenlaisia tauteja, joita meillä on ehkä vähemmän. Onhan meilläkin myyräkuume ja borelioosi ja mitä vielä.

Minä pidän keräilystä. Luonto antaa ilmaiseksi aarteitaan. Ei tarvitse, kitkeä eikä kylvää. Vaivan se tietenkin vaatii. Itse olen ehtinyt liian vähän metsään viime viikkoina, mutta aikomus on.

Ihmiset käyvät taiteiden yössä. Sähköt katkeilevat, talot sortuvat ja fanaatikot pommittavat ja minun pienessä elämässäni on suuri katastrofi, kun hiiret käyvät taas hyökkäykseen. Herään yöllä tuskanhikeen, kun keskuslämmitys on päällä ja patterit hojottavat täysillä. Toisen termostaatti on jumittunut kiinni ja kärsin muuttuneista ilmahiukkasten jonipitoisuuksista. Kunpa voisin asua uunilämmitystalossa taas.

Valvon yöllä monta tuntia ja koen hiiren ruokapöydällä. Voi vitut tejän kanssa, sanon kotiseutuni murthella. Päätän taas hankkia myrkkyjä ja loukkuja. Samasta asiasta kärsivät muutkin tässä talossa. Naapuri on kertonut kuinka hiiren häntä on pistänyt esiin ilmanvaihtotorvesta. Kun otan aamulla työvaatteitani, sieltä ryntää seasta pieni hiiri ja säntäilee lattialla. Jätän sen toistaiseksi rauhaan.

Koen vierotusoireita, kun yhtäkkiä minua ei tarvitakaan lämmittämään kattilaa puulla. Sovin E:n kanssa, että ainakin lähiviikot katkaisemme öljylämmityksen päiväksi, jotta saan totutella. Minulle varhainen herääminen ja puitten kanssa kuuhkaaminen on sopinut hyvin.

Huomaan, että en pääsekään Ruotsiin kovin heti. Hommia olisi vaikka millä mitalla. Saavat Bergslagenin karpalot olla minulta rauhassa. Olin suunnitellut, että yrittäisin myydä niitä suoraan johonkin ravintolaan Ruotsissa. Viime syksynä poimin niitä n. 200 litraa, mutta tuloa niistä ei tullut. Herkkutavarakaupan karpalohinnoilla olisin saanut paljon rahaa.

Tietokoneet on saatava kuntoon. Yritän muistella kylän ATK-yrittäjän nimeä, jos saisin häneltä apua. Vitun viruksen pykääjät, fuck you, ajattelen voimattomana.

Kyllä H:llä heittää mielikuvitus. Hän on ilmeisesti rakentanut kotaansa liian intensiivisesti, kun puheet olivat vallan fantastisia, mutta kyllä hänellä ne ovat toisaalta aina. Tosi ja mielikuvitus ovat suloisessa sekamelskassa. Sen olen täällä oppinut, että niin voi olla yllättävän monella. Ihminen voi toimia aivan normaalisti, jopa varsin älykkäästi, vaikka jokin mielen osa-alue heittää häränpyllyä. Jos hän ei ole väkivaltainen, ei ole mitään syytä sulkea häntä laitokseen.

Kovin karaistunutta ja kuusen alla nukkumaan pystyvää porukkaa eivät ekokyläläiset ole. Jo näihin aikoihin alkaa valitus kylmästä, vaikka sitten talvella sitä on totuttu kestämään. Haluaisimme E:n kanssa pullikoida vastaan ja laittaa keskuslämmityksen päälle mahdollisimman myöhään, koska se jauhaa pois selvää rahaa.

Eilen valmistelin ja tänään otin käyttöön tänään toisen puukattilan, joka on tehty suuresta öljykattilasta ottamalla pois öljypoltin ja laittamalla pohjalle arina. Se toimi hyvin toissa kesänä, vaikka silloin oli märkää puuta ja siinä ei ole puhallusta vaan luonnollinen veto. Tuntuu, että nytkin vesi lämpiää aivan hyvin, mutta se on vain käyttövettä.

Siivosin hakepolttimen ympäristöä, jotta E. pystyy alkamaan sitä remontoida. Kesän aikana oli kertynyt kottikärryllinen nauloja ja rautoja sekä kattilan sisältä tiilenpalasia, jotka vein pois. Pannuhuone on yleensä aika sotkuisessa kunnossa. Se on melkein kuin vanhan ajan laivan konehuone. Siellä on poltettavia roskia, tuhkaa, puita ja murua. En ole ehtinyt ja jaksanut sitä siivota. Kerran meillä oli tosi pedantti lämmittäjä, joka maalasi pannuhuoneen lattian ja sillä pystyi kulkemaan sukkasillaan niitä likaamatta. Se oli jo melkein liikaa, kun aina tapahtuu jotain odottamatonta. Hakepannun sprinkleri laukeaa ja lattialla lelluu nokivettä. Periaatteessa pidän kyllä järjestyksestä.

E:n oli varmaan vaikea kohdata minut sairautensa jälkeen. Aion ehottaa hänelle sen vertaistukiryhmän perustamista. Hän on kuitenkin sellainen, mitä sosiologian alkeisoppikirjassa kutsuttiin luonnolliseksi johtajaksi, joka mielellään ryhtyy aloitteelliseksi ja organisoijaksi ja hän pitää keskustelemisesta ja syvällisten puhumisesta.

Hieno kota nousee pihamaalle. Sanoin sen rakentajalle, että pois hänen ei pidä sitä ryhtyä kuskaamaan, sillä vaatiihan sekin jo paljon työtä. Sanoin, että tarvittaessa olen valmis vaikka itse sen maksamaan. Minusta paikka on hyvä ja rakennelmasta tulee myös siisti. Nyt teen asioita kahteen suuntaan. Autan edelleen tätä paikkaa, mutta suunnittelen myös muuttoa. Minua harmittaisi ikäänkuin heittää osaltani hukkaan kaikki se työ, rakkaus ja raha, mitä olen tähän pistänyt.

Yö on ollut kolea. Sen huomaa myös käyttöveden laskeneesta lämpötilasta. Saa lämmittää paljon enemmän kuin helteillä. Pienen maailmani ongelmia on täytänkö pannuhuoneen puilla vai alkaako keskuslämmityskausi jo lähiaikoina. Silloin ei veden lämmitystäkään tarvita erikseen. En tiedä onko kaveri, jonka oli määrä saada aikaan hakelämmityksen remontti toipunut pääongelmistaan. Jos ei ole ja lämmitys alkaa öljyllä ja jatkuu ties kuinka pitkään, se syö äkkiä ne rahat, jotka olen säästänyt lämmittämällä kesän puilla.

Ehkä vielä tänään puuhailen pyörieni parissa, mutta sen jälkeen romut kasaan ja valmiit vajaan. Tänä kesänä tuli ennätysmäärä pyöriä.

En saa tehtyä kaikkia valmistelevia juttuja, että pääsisin matkalle. Aika menee mukavasti näinkin. Ei ole ollenkaan hassumpaa hakea monipuolisia kasviksia puutarhasta. Kun vain taidot, aika ja kärsivällisyys riittäisi muuhunkin kuin tavalliseen sekoitukseen. Kasvihuoneessa on jo monena vuonna viljelty aina muutamia maissinvarsia. Maissia ei tarvitse edes keittää, se on hyvää sellaisenaan. Kaikkea olisi vaikka komppanialle. Kylältä pyöräillessäni ajoin vain tieltä vähän syrjään ja poimin muutaman virheettömän herkkutatin. Ruotsiksi se on karljohan, ensimmäisen maahan tulleen bernadotten kunniaksi. Menen aina mieluummin pyörällä tuon 8 km:n yksisuuntaisen matkan paitsi jos sataa. Nytkin olkapäällä oli 8 pyörän päällyskumia, selässä reppu täynnä ostoksia ja hyvin meni.

Olen ajatellut lähteä Ruotsiin pohjoismaisena työnhakijana, ihan tositarkoituksella. Aion yrittää tehdastyöhön, maatyömieheksi tai ehkä jonkin sortin opettajaksi. En enää oikein jaksa ruveta kamppailemaan lasten ja nuorten eksistentiaalisten ongelmien kanssa. Viime syksynä sanoin irti työttömyyskorvauksen, tarkoituksena oli olla koko etelässä talvi, mutta palasin kotiin jo jouluksi.

Huomasin tienpenkkojen punertavan. Miten voisin nyt lähteä, kun olen monena vuotena poiminut saavikaupalla puolukoita. Että ne ovat siellä ja niitä saa vähällä vaivalla poimurilla ja putsattua pölynimuriin kiinnitetyllä tratilla sekä ennenkaikkea se, että syksyisessä metsässä on mukavaa ja kuulasta, on ihan riittävä syy. En tosin tiedä tämänvuotista hirvikärpästilannetta, mutta ne eivät pure. Ehkä syynä on myös se, että Tuulikki tulee marjoista iloiseksi, kun hänellä on aamiaispöytään laitettavaa puuron seuralaiseksi. Joskus niitä on ostettu survoksena ja iso hinkillinen maksaa maltaita.

Iäkkäät naisemme ovat tässäkin hieman epärationaalisia. He eivät osaa hakeutua hyville paikoille, kävelevät tietenkin ämpäri käsivarrellaan metsään ja takaisin, poimivat käsin ja putsaavat käsin ja saavat vain vähän aikaan. Varmaankin se tunne, minkä saa puuhastelusta merkitsee eniten. Tuloksella ei ole niin väliä. Diletanttia joukkoa. Nuoremmille ei tule edes mieleen lähteä metsään, josta he ovat vieraantuneet.

Eihän ole tietenkään järkeä poimia porukalle, jonka aion jättää ja joka ei yksilöinä hirveän paljon merkitse. No, lapset ehkä ja joku muu.

Yhteys pätkii, kannettavakin tilttaa usein. En uskalla avata sähköpostia, kun pitäisi varmaan ensin olla päivitetty virustorjunta.

Panu kirjoittaa todella hyvin ja nautittavasti. Kyllä varmaan jonkin tason naisia on saatavilla itse kullekin, kuten Tiramisun palstalta saa lukea. Mutta se laatu. Minun ikäiseni vapaana olevat naiset ja paljon nuoremmatkin alkavat olla jo niin elämän kolhimia, että onko sellaisesta muuta kuin harmia. Niin tärkeä se yhdyntä ei ehkä kuitenkaan ole. Toveruus olisi se mitä kaipaan.

Panu on kyllä paljolti oikeassa, mutta mitä vaistonvaraiselle käyttäytymiselle, hormoneille, sosiaalisille pelisäännöille ja laumakäyttäytymiselle on tehtävissä.

Ruotsinkielisellä puolella tuli äsken mielenkiintoinen tv-ohjelma, jossa kerrottiin, että kosketukselle hoitona on jo löydetty tieteellisiäkin perusteita. Se avaa tietenkin vaihtoehtohoidoille uusia mahdollisuuksia ettei niiden enää tarvitsekaan olla pelkkää humpuukia. Tuloksia on varmaankin aina ollut havaittavissa, mutta selitykset ovat olleet magiikkaa. Nyt tuntuu löytyvän selvä fysiologis-psykologinen syy-yhteys.

Ohjelmassa puhuttiin oksitosiinista, joka ei olekaan pelkkä imettävien äitien rauhoitushormoni vaan sitä on selvästi havaittu rottakokeissakin molemmilla sukupuolilla normaalielämässä. Hormonia erittyy paitsi hieronnassa myös muitten aistien stimuloimana.

Tosi mielenkiintoinen juttu, joka avaa uusia mahdollisuuksia vaikkapa opetus- ja hoitotöihin. Varmaankin kosketus on myös kiinteässä yhteydessä seksuaalisuuteen, mikä tietenkin on suurin este menetelmien yleistymiselle. Raja on arvatenkin varsin häilyvä, jos nyt rehellisiä ollaan. Rakastavaisethan koskettelevat toisiaan ja saavat siitä hyvänolon tunteita ja rauhaa.

Olen tyytyväinen itseeni, koska olen kirjoittanut asiasta aiemminkin. Huomasin asian oman tyttäreni kanssa ja nyt sitten allergiapojan kanssa, kun hän pyysi minua raapsuttamaan kutiavaa ihottumaansa. Ohjelmassa sanottiin, että myös hieronnan antaja saa mielihyvän tunteita ja se on totta. Mutta olisipa mennyt silittelemään oppilaita, olisin menettänyt viimeisenkin ripauksen kunniallisuudestani.

Jos tästä tulee iso juttu, yhteiskunta ja kanssakäymisemme tulevat muuttumaan paljon.

Lehdet kirjoittavat Ruotsin kuningasperheen Suomen vierailusta. Perhettä voi syyttää kaikesta muusta ennemmin mutta ei älyllisyydestä. Porvariskuningas on kyllä kypsynyt ja on varsin tavallinen ruotsalaismies kaikesta glamoorisuudesta huolimatta. Silvia- rouva tekee edelleen yksinkertaisia kielioppivirheitä ja hänen aksenttinsa on kauhea. Victoria on mukavan tuntuinen ja reipas nuori nainen.

Bernadotteilla on myös taiteellinen juonne. Suvussa on ollut myös omilla avuillaan kunnostautuneita kuvataiteilijoita. Vanha kuningas, Kustaa V, joka kuoli vasta 1952, oli tunnetusti biseksuaali. Hän toi mukavasti peräänkuuluttamaani ristiriitaa ulkokullattuun kaksinaismoraaliseen kuningaskuntaan.

Kyllähän edelleenkin tavallisen suomalaisen miehen mielestä ruotsalaiselle miehenpuolelle ei parane kääntää selkää. Muuten Ruotsin ehkä kuuluisimman homoparin toinen puoliso, Mark Levengood. on suomalaista, ahvenanmaalaista lähtöä. Ja hänen vielä kuuluisampi miehensä Jonas Gardell on tunnustettu kirjailija ja rakastettu esiintyjä. Luulen, että varsinkin he kaksi ovat lopullisesti riisuneet turhan dramatisoinnin pois homosuhteista ja kiltti ja sävyisä, suomenruotsalainen ruotsinsuomalainen Levengood, on tuonut suomalaisuudelle enemmän myönteistä huomiota kuin ehkä kukaan toinen siirtolainen.

Kustaa viidennen poika, Kustaa VI pääsi hallitsemaan varttuneella iällä ja saavutti kaikkien kunnioituksen tavallisuudellaan ja värittömyydellään, mutta hän oli kuitenkin kuninkaallinen toisella tavalla kuin pojanpoika, porvariskuningas. Isoisä oli tiedemiestyyppi.

Nykyinen kuningas kasvoi hermoheikon leskiäidin lapsena ja häntä pidettiin pitkään ansiottomasti ääliönä. Mutta voi kuinka se oli ruotsalaisista mukavaa. Tasapäisyydestä kiinnostunut kansakunta haluaa tasapäisen keulakuvan.

Kuningasperhe edustaa turvallisia, konservatiivisia arvoja. Ehkä valtionpäämiehen onkin oltava konservatiivi. Sellaiseksi meidän Tarjammekin on muuttunut ja leimaantunut.

Tietenkin Salosen (Kurjensaari) Matin ja Paavolaisen suhde oli homoeroottisesti värittynyt, mutta ei se vähennä minkään arvoa. Paikkakuntalaiset kertoivat Kurjensaaren ja Paavolaisen kävelelleen kori käsivarsilla etsimässä saniaisia ja muita metsäkasveja Pekanniemen puutarhaan. Kurjensaarella oli tarve omassa kirjoittamisessaan tehdä henkilökuvia ja siinä hän oli mestari. Kekkoskompleksi hänellä oli ja sanottiin ilkeästi hänen väijyneen Urhoa Seurasaaren sillan kupeessa, jotta he kokisivat "sattumanvaraisen" tapaamisen, josta Matti voisi sitten kirjoittaa elegantisti. Varsin ymmärrettävää ja inhimillistä.

Kurjensaari oli Erno Paasilinnan lanseeraama epäkirjailija, jos kukaan kuten joku Jouko Tyyri ja moni muu. Minusta on aivan väärin sinänsä nimittää ei-fiktiota tuottavaa kirjoittajaa epäkirjailijaksi. Eihän joku nykykirjallisuutemme klassikko Saarikoski kyennyt tekemään fiktiota, paitsi nyt Ovat muistojemme lehdet kuolleet. Hänen proosansa kertoi hänen omasta elämästään.

Pekanniemen puutarhassa ei loppujen lopuksi käyskennellyt tai istunut ihailemassa ukkosta moniakaan tunnettuja kirjallisuuden tai politiikan hahmoja. Suhde Hertta Kuusiseen taisi tulla Sirkka-Liisa Virtamon jälkeen. Ilmari Pimiä- niminen runoilija siellä oli usein. Hän oli Paavolaisen lapsuuden ystävä ja tulenkantaja ja oli vielä kuolinvuoteellakin vieressä. En tiedä onko Paavolaisen naisista kirjoitettu kattavasti. Radion teatteriosaston väkeä siellä kävi, Maria Rankkala-niminen dramaturgi, joka taisi olla yksi naisista. Mikään ATM ei Paavolainen tosiaankaan ollut.

Helvi Hämäläinen piirtää Paavolaisesta irvikuvan Säädyllisessä murhenäytelmässä, jos nyt voi puhua yksi yhteen. Paavolaista muistuttava yksi päähenkilö oli lujasti äitisuhteessa kiinni oleva dandy, häilyvä, turhamainen ja epäluotettava. Ei ollenkaan se kaapin päälle nostettava kuldyyripersoona, joka hänestä Keuruulla varmaan mielellään tehtäisi.

Henkilökuvat eivät tietenkään ole koskaan koko totuus ja korkeintaan vasta muistelmien sarjan antama kuva lähentyy esikuvaa, mutta ei koskaan välttämättä saavuta. Vasta lukemani Anita Hallaman antama kuva meidän kaikkien muitten kokemasta Urho Kekkosesta oli aivan toinen kuin raudanluja tai edes itsevaltias ruhtinas. Hänen Urhonsa oli lälly, rakkautta rakastava, hellä herrasmies, joka kärsi kovan naisensa rakkaudettomuudesta. Ei Urkki edes hänen mukaansa ensin nostanut ja sitten despoottisesti pudottanut kivikasvoista hermokimppua, Ahti Karjalaista vaan hän oli pitkämielinen ystävä, joka hyvin pitkään jaksoi katsoa ystävänsä romahduksia sormiensa läpi. Mikä on totuus, kuka tietää.

Historiantutkijat eivät käsittääkseni paljoa perusta elämänkerroista vaan pitää olla dokumentteja. Elämänkerrat ovat proosaa ja painivat eri sarjassa kuin tutkimus.

Näin jälkeenpäin vähän harmittaa, kun ei tullut lähdettuä kesällä kesäteatteriesitykseen, joka kertoi myös Paavolaisesta. Olisi ainakin ollut mukava mielessään repostella, ettei se noin ainakaan mennyt. Paavolainen ei ole pienelle käpykylälle sopiva kulttuurihenkilö. Kirkolla olisi ollut mahdollista luovuttaa Pekanniemi vaikka museokäyttöön mutta eihän hän nyt ollut sopiva, kirkollinen henkilö, eikä edes runoa helkyttelevä boheemi kuten Keuruun oma runoilija Einari Vuorela, josta on niin mukava kertoa muistoja, mutta joka tuskin antaa todelliselle taiteelliselle elämykselle mahdollisuutta -ristiriitaa, kuten Olavi Paavolainen. Kontrastit ovat sitä materiaalia, joista kiinnostavuus syntyy. Kyllähän Vuorelan juopottelureissuista jotakin draamaa syntyy, mutta kovin pinnallista.

Tietenkin kirkonkylämäinen yhteisöllisyys, puhumattakaan vielä pienemmästä, voi olla myös ahdistavaa ja tukahduttavaa. Nykymaailmassa ei vain tarvitse olla enää paikkaan sidottu edes fyysisesti. Onneksi yhtenäiskulttuuri on edes virallisesti kuollut, vaikka sitä se ei tietenkään käytännössä ole, eikä tarvitse ollakaan. Sitäkin kontrastia vasten voi jotakin nähdä ja kokea.

Jos nyt hyttystä ja elefanttia voi verrata, olen tyypiltäni lähellä Paavolaista. Olen kaiken kokija, haltioituja, esteetikko ja pinnallinen analyytikko. Naisia minulla ei ole tietenkään ollut Paavolaisen lailla, mutta halua ja ihailua olisi ollut. Kestävyydestä en sitten tiedä ja kyllästyminen vaanii aina.

Pystyin onneksi katkaisemaan uhkaavan syöksykierteen Top-listalla tuomalla hieman seksiä ja maalaisromantiikkaa. Se olisi ollut paavolaistyyppiselle itserakkaudelleni tuhoisaa. No, leikkiähän tämä vain on.

Nuoruuteni esikuvan, Olavi Paavolaisen syntymän satavuotismuiston aktualisoima paavolais-juhla on ollut aiheellinen. Hänen rakkaan Vienolansa inspiroima Pekanniemen huvila, aivan jälkeenpäin rakennetun uuden tien vieressä oli auki yleisölle ja saimme opastetun kierroksen. Paikka on pieni ja huvila on rakennettu vuosien myötä talviasuttavaksi. Puutarha oli hyvin hoidettu ja varsinkin siellä oli paavolaismuistoja.

Paavolainen kirjoitti viimeisimmät kirjassa julkaistut tekstinsä Keuruulla, Synkän yksinpuhelun päätössanat. Se oli suomalaisen maiseman ja maaseudun ylistys tuolta kansainvälisyyden ja koneromantiikan hehkuttajalta, joka sittemmin vaikeni ja alkoholisoitui.

Hän avioitui ja sai pojan ja yritti viettää perhe-elämää Keuruun huvilalla. Lapsen hoito oli vähän niin ja näin, mutta pojasta tuli kuitenkin lääkäri, joka on toiminut Keuruullakin. Hän lienee jo eläkeiässä. Oli outoa kuunnella pappoja ja mammoja, jotka olivat lapsia, kun keski-ikäinen Paavolainen vietti täällä kesiään. Paavolainenhan oli modernisti eikä tunnu vanhalta. Hänen eräs teesinsä oli, että lapsenomaisuus, kuvallisuus, aistillisuus tulee syrjäyttämään yli viisisatavuotisen painetun tekstin, on osittain toteutunut ja toteutumassa mutta ei kategorisesti.

Paavolainen on tietenkin kovin monipuolinen enkä kuvittelekaan yrittäväni häntä luonnehtia kattavasti. Luulen, että kriitikko -runoilija Koskelaisen esitelmä matineassa meni osittain yli yleisön horisontin. Mukana oli Helsinkiin monologinäytelmää valmistava ohjaaja/dramaturgi ja näyttelijä, jonka esitys sen sijaan meni enemmän perille taiteen keinoin. Juhla oli mukava sekoitus nurkkapatriotismia ja samalla kuukausia edellä pääkaupungin kulttuuritapahtumaa. Toisen tulenkantajan Einari Vuorelan muistoseura antoi multialaiselle kulttuurin harrastajalle valkoisen lippiksen ja kukkapuskan kunnianosoitukseksi ja Linda Lampeniuksen näköinen teinityttö-viulisti soitti hienosti ja hymyili ujosti.

Viikon elämyksiin kuului neitoperhosten paljous maakellarin maastossa kasvavassa ohdakemetsässä. Vastaavaa olen kokenut vain Hagan linnan perhospuutarhassa Tukholmassa. Neitoperho oli kuuluisa 60-luvun elokuva, missä mies kidnappasi eetterillä huumaamalla naisen kuten perhosen ja piti häntä vangittuna. Ehkä se oli metafora sukupuolten välisestä sodasta ja valtataistelusta. Todellisuus on kompromisseja ja periksi antamista vaikka mielikuvat olkoon sallittuja. Itse en säikähdä atavistisia mielikuvia, jotka voivat olla ohi kaiken lain ja säädyllisyyden. Olemme kaikki olemassaolon taistelussa julmin keinoin säilyneitten jälkeläisiä, pahantekijöitten perillisiä, eläimellisin vaistoin varustettuja.

Olavi Paavolaiselle omistettua kulttuuripäivää vietetään tänään Keuruulla. Mennäkö vai ei, olen lukenut kaikki hänen kirjansa jo koulupoikana. En tiedä mitä uutta tilaisuudet voisivat tuoda. Paavolainen on asunut täällä kuulemma vuosia, täällä on hänen itselleen rakennuttamansa huvila, jossa on mahdollisuus käydä. On tilaisuuksia. Yhdessä on mukana runoilija Jukka Koskelainen, joka sai edellisen Keuruun kulttuuripalkinnon. Köyhässä kunnassa on ollut kisaanhännänvetoa, kannattaako jakaa kulttuuripalkintoa etelän intellektueille. Palkinnon jakokertoja ainakin harvennettiin.

Vaikka kaipaan kaupunkien kulttuuritarjontaa, ei niissä asuessani tullut myöskään usein lähdettyä. Kyllä täälläkin tarjontaa on, jota käyttää vain murto-osan. Kaipaan hieman ihmisten vilinää, anonymiteettiä mutta median avulla maallakin pystyy olemaan mukana monessa. Media se kaupungissakin jyllää. En siis voi sanoa rakkaalle nettiystävälle, Scillalle, tervetuloa takaisin ihmisten ilmoille.

Uskon, että valitettava arkistojesi katoaminen voi johtua teknisistä vioista pikemminkin kuin sabotaasista. Minullakin katosi yksi kuukausi. Kannattaa ottaa kopioita, sanon myös itselleni. Kirjoitin pari vuotta itselleni tärkeää salaista päiväkirjaa. Tekstiä on toista tuhatta sivua, mutta en ole siihen palannut pitkään aikaan. Kirjoittaminen sinänsä täytti tehtävänsä ja oli terapeuttista.

Ilkka K. oli joutunut uskonnollisen ekoyhteisön kotisivuille, jonka vain nimi on minulle tuttu. Huuhaa-yhteisöllisyyden kenttä on yllättävän laaja. Tunnen vain murto-osan siitä. Olen varmaan kirjoittanut Viitasaarella sijaitsevasta enkeli-energiaa välittävästä paikasta, jonka asukkaista oli yhteen aikaan monta täältä lähteneitä. Paikan isäntäväki oli hyvinkin tuttua. Kerron siitä paikasta.

Varsinainen enkeliparantaja piti täällä vastaanottoa tässä samassa talossa, missä asun. Avun hakijoita oli kuukausiksi jonotuslistalla. Hän tutustui täällä nykyiseen mieheensä, joka oli toiminut biodynaamisena maanviljelijänä, varsin hyvänä käsittääkseni. Hän oli sotkenut raha-asiansa pahoin ja oli tietenkin mukana verkostomarkkinointi-bisneksessä.

Mies oli ja on varsinainen kettu. Koska olin vastuullisessa asemassa ja piti yrittää saada maatalous ja muu liiketoiminta käyntiin ja mies oli taitava manipuloija, autoin häntä rahallisesti omista rahoistani, olin mukana takaamassa hänen henkilökohtaista lainaansa ja palkkasimme hänet kuukausipalkalla pehtooriksi. Kaikki meni pipariksi ja ero oli varsin dramaattinen, kun lennätin hänet melkein suoraa pellolta.

Hän ja naisystävä olivat pitäneet new age- tyylisiä Valon juhliaan, jossa oli toista sataa maksanutta kävijää. Nainen oli saanut enkeleiltä tiedon, että he ovat nyt Ekokylän isä ja äiti. Kritisoin sitä, että olimme nyt joutumassa huuhaa-kaappauksen uhreiksi. He olisivat halunneet ruveta kouluttamaan täällä enkelienergiahoitajia. Tilanhoito jäi retuperälle.

He joutuivat lähtemään ja päätyivät vuoden muualla olon jälkeen luonnonkauniiseen Pyhämaan -paikkaan Viitasaarelle, johon syntyi jonkinlainen yhteisö ja yritys. Koulutusta oli vain yhtenä talvikautena. Oppilailta nyhdettiin isot rahat. Iltalehdet kirjoittivat miehen järjestämästä tulikävelystä, jossa oli lapsiakin mukana.

Keväällä lehdissä oli tieto konkurssista, mutta saattaa olla, että porukka on edelleen siellä uutena konstellaationa. Pankki on hätyytellyt meitä T:n lainan takaajia, mutta minulle onneksi, en ole mukana enää, koska olin uuden lainan oton aikaan Portugalissa, eikä minuun saanut yhteyttä. Nyt kolme toveriani joutuu ilmeisesti maksamaan lainan, joka ei onneksi ole iso, mutta silti kirvelee. Sanoin jyrkän ein, että minua voi kyllä petkuttaa, mutta vain yhden kerran.

Silti T:n touhuissa oli jotain hyvääkin. Sille päälle sattuessaan hän oli vaikuttava työmies. Hän puhui ihmisen hyvinvoinnista keskeisenä arvona, jossa henkinen tila on ratkaiseva. Hän painotti mielestäni aivan oikein bisnestä.Oli mukavaa tavata hänen kaltaisensa ihmistyyppi. Se on se partainen nainen, jota en voi olla katsomatta. Minulla on viettymys morbideihinkin tilanteisiin, en voi sitä kieltää, vaikka selvä ruisleipää, heinäpelto, aistillinen nautinto ja kriittinen älyllisyys riittää minulle mainiosti.

Olisi ihan mukava päästä kärpäsenä näihin yhteisöihin, mutta ei minusta ole siihen. Aloin tuntea pakokauhua rakkauden täyttämässä Tamerassa, Portugalissa. Olen peräkylän poika enkä luotu liikkumaan herkissä sfääreissä. Nyt Saarijärvelle ollaan perustamassa uutta liikeidealle perustuvaa parantumispaikkaa. Ympäristö on mitä hienoin, kuten on Viitasaarellakin. Loppuun palaneet ja masentuneet ovat se mistä rahat pitäisi nyhtää. Tunnen takana olevia heitäkin, mutta olkoon se eri stoori.

Saksalaiset ovat joskus mahdottomia järjestyksen halussaan. Luin lehdestä pikku-uutisen kuinka poliisi oli keskeyttänyt toisia häiritsevän rakastelevan parin kaatamalla kylmää vettä heidän päälleen. Julmaa. Saksassa on kuulemma kielto rakastella ulkosalla. Pohjoismaihin sellainen kielto ei kävisi, tulisi lopultakin uusi nuijasota tai snabbhanekrig.

Vaikka tässä naisenpuutteessa eletään tai juuri siksi, mieleen nousee muutama mukava muisto aiheesta luonto ja seksi. Vaimon kanssa nuorena kävimme joskus rakastelemassa pilkkopimeän Pyynikin rannassa. Meillä oli monesti iso ikkuna auki korkealla Koulukadun urheilukentän yllä sijaitsevassa asunnossamme while having sex. Mutta liiton puuduttua, puutui myös mielikuvitus.

Ekokylän parhaimpiin muistoihin kuuluu ensimmäisenä kesänä rakastelu kullankeltaisessa viljapellossa nuoren tyttöystävän kanssa. Maalaisen romantiikkaa parhaimmillaan -pahimmillaan, kaunis nuori nainen alasti ratsastamassa, iiriksen väri, pellon ja syysauringon valoa vasten. Muistoon kuuluu, että minusta itsestäni tuli sitten tuonkin pellon kyntömies ja tullee uudestaan.

Saksalaisen ystävättären kanssa käydessämme retkellä Helvetinjärvellä astuimme muutaman askeleen polusta ja rakastelimme epämukavasti seisaallaan, koska maa oli märkä. Kiinnijäämisen vaara ja tilanteen rohkeus oli palkitsevaa ja kiihdyttävää.

Kokosin tänään (eilen) 4-5 polkupyörää. On tyydyttävää huomata osaavansa tehdä käsillään jotakin. Keuruun kirppiksellä aikaan saamani pyörien veroiset maksavat 50 €:n paikkeilla, mutta kaupunkipaikoissa hinnat ovat kaksinkertaiset.

Kävin assistenttini kanssa kylillä. Äiti ei meinannut päästää ja poika pisti itkuksi. Poika on elänyt jonkinmoisen suojatun lapsuuden, koska moni asia on hänelle uutta. Viimeisen vuoden hän on elänyt jossakin vaahterasiirappifarmilla Kanadassa. Hänen persoonallisuuteensa tuo änkyttäminen erikoisen lisän.

Olen parina päivänä jutellut täällä vierailevan oikean maalaisen kanssa. Hän on oikea maanviljelijä eikä ole tippaakaan väheksyttävä vaan todella fiksu kaveri. Olemme saaneet hyvän kontaktin. Vaikka en enää menekään kahteen viikoittaiseen kokoukseen, en tunne eläväni eristyksissä. Saan monta tuntia lisää aikaakin. Kun teen jotakin, teen sen täysillä. Nyt tuntuu, että elämäni on pelkkää pyörien korjausta. Se on suurta palapeliä. En varmaankaan saa niitä koskaan muutettua rahaksi, toiminta on aivan hyödytöntä, mutta tosi mukavaa.

En tiedä vaivaako virusten hyökkäys muita bloggaajia. Tunnen itseni aika avuttomaksi. Aikaa myöten pitää ottaa selvää, miten saan koneeni puhdistettua, koska siihen on tullut toiminto, joka katkaisee itse itsensä. Bloggaaminen ja netissä käyminen on vaaroilla alttiina olemista kuin seksi, mutta onneksi tässä ei ole sentään henki vaarassa.

Kuinka korkeatasoista tekstiä tuleekaan Panu H:lta. Hänen esseensä ovat todella hyviä mielestäni. Pidän erityisesti riitasoinnuista ja rosoisuudesta kaiken älyllisyyden ja oppineisuuden mukana. Han kör inte med alltför höga hästar. Toinen lähes yhtä laadukas on hänen "Oksanansa". Muitakin nautittavia kirjoittajia on roppakaupalla.

Onko vanhan, lonkkavikaisen ja kihtiä sairastavan naisen tehtävä kaikki Ekokylän raskaimmat työt? Minä olin kyllä mukana maakellarin siivouksessa, mutta miten sitten, jos minäkin jään protestiksi juuri tätä ikädiskriminointia vastaan sapattivuodelle. Eihän Tuulikin tarvitse, on monesti kuulemani vastaus.

Naisen rooliin kuuluu olla heikko. Hän jättää raskaat ja likaiset ulkotyöt miesten maailmaan. Mutta jos miehet ovat vielä heikompia, omissa on ongelmissaan painiskelevia. Heille sellainen ei myöskään omasta mielestään kuulu, kun työt eivät ole mukavia. En jätä tätä yhteisöä rauhaan niin kauan kuin olen täällä. Olisi hätäkokouksen paikka.

Jokin aika kuulin puolustelun puutarha-asiassa, että ei meidän tarvitse itse viljellä, aina voi ostaa luomuviljelijöiltä. Nyt kyllä, kun kasvimaa antaa ylenpalttista satoa, eikä vaadi kitkemistä, sitä on helppo pitää itsestään selvyytenä. Mitä maksaisi ostaa jokainen porkkananippu Marketista. Emme saisi tuoreita vihanneksia ollenkaan samalla tavalla kuin nyt. Solidaarisuus puuttuu. On hätäkokouksen paikka. Kantakaa toistenne taakkoja, sanoo pappi vihittäville. Sanon samaa Suomen johtavan ekoyhteisön asukkaille. On hätäkokouksen paikka. On organisoitava työt siten, että iäkäs, velvollisuuden tuntuinen nainen saisi hieman helpomman vanhuuden. Ja myös meidän muiden ikääntyvien takia.

Uusi, 7-vuotias assistenttini on kyllä ahkera. Eilen hän auttoi meitä kahta vanhaa innolla ja ohjasi taas traktoria mennen tullen. Olimme myös hänen kanssaan pajalla poraamassa pylväsporakoneella ja hän oli toisten lasten kanssa terassillani puuhailemassa ja kerjäämässä pipareita. Onneksi saan koulutuntien ajan puuhailla yksikseni, kokopäiväinen suosio voisi olla hieman liian rasittavaa. Ajoin aamulla tyhjät seipäät katon alle ja lastasin pyöriä vajaan. Niitä on monta, sata ainakin.

Olen kirjoittanut kesän aikana allergiapojan kohtaloista. Omaksi ja varmaankin lukijoittenikin huojennukseksi voin kertoa, että nyt hänen äitinsä on sallinut koululääketieteen allergialääkkeen käytön eikä ihottuma ole pahentunut.

Syksy tekee itseään tiettäväksi. Yöllä on ollut kova sumu ja kaste tekee ruohon ja pensaiden seitit näkyviksi. Kasvimaan tarjoamat orgiat jatkuvat. Eilen uutena lajina olivat pensaspavut. Karjalaa ja kasvismössöä paahtoleivällä, jauhelihalla terästettynä, olivat illalla juhlaa.

Kodan rakentaja, huuhaapiireissä tunnettu hahmo ja minä löysimme kotaa sopivan kaminan, savupiipun ja puutavaraa varastoistamme. Silti kodan maksaja on hakusassa. Se ei ole mikään pintalaudoista kyhätty maja, vaan todella hieno. Sanoin H:lle, että ehkä sen lähelle voidaan pystyttää TEP:n (Tekniikka Elämää Palvelemaan) Afrikkaa varten prototyypiksi tekemä tuulimylly, joka on varastossa. Siinä on purjekangas-siivet ja tekniikka on yksinkertaista. Se soveltuu veden pumppaamiseen.

Kirjoitin vuosi sitten Aviisissamme romanttisesta ulkokeittiöstä, jossa voisi olla vielä maakellarikin, jonka päältä lapset voisivat talvella liukua. Talon maakellari on kaukana ja sinne pääsevät hiiret ja pakkanen. Jos saamme joskus aikaan elämysmatkailua, kota voisi olla sopiva kokoontumispaikka retkille ja muutenkin. Aion puhua Olaville, joka on aina valmis kuin lukkari sotaan. Hänellä on suhteita kaikkialle ja hän saattaisi saada vauhtia TEP:n porukkaan.

Autot ovat lähteneet pihasta, syyskesän arki alkaa. Katettu esiintymislava tehtiin turhaan ja edessä on sen purkaminen, johon en osallistu siihenkään. Pihalle on ilmestynyt elementeistä tehdyn lautarunkoisen kodan aihio. Saa nähdä, koska se on edes säätä kestävässä kunnossa ja kuka sen kustantaa. Sinänsä mukava paikka se olisi.

Nyt kun traktori ja peräkärry ovat vapaana, ajan tyhjät heinäseipäät katon alle ja siivoilen vielä paikkoja. Aikaa kyllä vierähtää ennenkuin pääsen matkaan. Maanäytteet ovat odottaneet ottajaa ja nyt minulla on kymmenisen pyörää odottamassa jotakin pientä osaa ennenkuin voin viedä ne valmiitten joukkoon.

Äsken lähti naapurin odottava äiti ambulanssilla sairaalaan. Hänellä on ollut vaivalloinen raskausaika.

Varmasti tässäkin juhlassa ja muissa järjestämissämme on pieni ja haikea jälkimaku: tässäkö ne nyt olivat. Yleisömenestys oli pienempi kuin odotettiin, vaikka autoja tuntui olevan viimevuotisen tapaan. Ehkäpä suunniteltu yhteisöjen yhdistyksen esilletulo ei myöskään onnistunut odotetusti.

Olin vielä kuulemassa taas Englannista kotiutuneen gurumme esitelmää uusimmista viljakuvioista. Hän on pääsemässä selville, että ihmiset niitä kuvioita tekevät, mutta elättää edelleen käsitystä, että osa on yliluonnollisia. Taitavaa ympäristötaidetta ne joka tapauksessa ovat ja niiden PR on hoidettu mallikelpoisella tavalla. Varmaankin nykyaikasilla mittalaitteilla tarkkuus, jota monimutkaiset kuviot vaativat, hoituu. Viljakuvioista ja niiden synnystä on vaikeaa saada puolueetonta kuvaa, kun pukit ovat kaalimaan vartijoina.

Gurun mielestä ihmistekoisuus ei vähennä kuvioiden merkitystä, päinvastoin, kun tekijöiden mieli on monikerroksisten todellisuuksien vaikutuksen alainen. Melkein tulee sääli, kun seuraa sitä kakofoniaa, mikä new age -ihmisten mielissä liikkuu. Rytmit, ääniterapiat, värit tuntuvat olevan viimeinen huuto ja tietysti innokas odotteleminen, mitä tapahtuu vuoteen 2012 mennessä maya-kalenterin ennustusten mukaisesti.

Minulla on viehtymys seurata morbideja elämän ilmiöitä, -varmasti olisin mennyt katsomaan parrakasta naistakin, jos olisin elänyt sata vuotta sitten. Varmaan seuraan tätäkin sekavaa seurakuntaa mielenkiinnolla: mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta - periaatteella, mutta minun maailmani on ihan tavallinen, joka seuraa tavallisen tieteen lainalaisuuksia. Se maailma on riittävän värikäs.

Pienet festarimme kruunasi intiimi konsertti Väentuvassa. Aloittajana oli meidän kaikkien 60-lukulaisten rakkaassa muistossa elävä Heli Keinonen, joka on saatu tänne esiintymään tuttavankauppaa. Hän oli säilyttänyt herkän ja raikkaan charminsa. Toisena esiintyjänä oli nuori kanteleensoittaja Timo Väänänen, joka useilla kanteleillaan soitti perinnettä omaperäisesti mukaillen ja uudistaen korkealuokkaisia kappaleita, jotka saivat useimmille palan kurkkuun ja tunteen olemisesta mukana jossakin itseä suuremmassa.

Väliajan jälkeen esiintyi entisistä ja nykyisistä asukkaistamme koostuva Ihime-kvartetti, joka viehätysvoimassaan ja taidoissaan on käsittääkseni ammattimaista luokkaa. Osalla onkin monivuotinen koulutus. Oli mukavaa nähdä taas Satu ja Mikko, jonka yksin esittämä, Mystinen metsätyömies kolahtaa aina. Hänessä on karua miehekkyyttä ja herkkyyttä. Hän on kuin nuorennettu painos filmitähti Gary Cooperista.

Meillä olisi kyllä potentiaalia, josta saa jopa olla ylpeä.

Uskon meidän kaikkien bloggaajien rakentavan jotakin hahmoa. Emme välttämättä ole aivan juuri sitä, miltä näytämme. Paljon jää pimentoon ja toiset osat korostuvat. Siitä huolimatta rehellisyyteen on pyrkimys vaikka ei välttämättä realistisuuteen. Minun tarkoitukseni on, että en rakenna Maalaisesta aivan yksiulotteista olentoa, mikä rooli minulle varmaan oltiin valmiita tarjoamaan. Maalainenhan on myös haukkumanimi. Naiiviuteen ja yksinkertaisen elämän korostamiseen sen sijaan olen aina valmis.

Lapsissa tuo puhdassydämisyys ja aitous on parhaimmillaan. Myös me Ekokylän viljelijät olemme myös lapsekkaita miehiä. M.n ympärillä hyörii kypsällä iällä solmitun liiton hedelmä, alle kaksivuotias tytär, joka on täti häntä vanhemmalle tyttären tyttärelle. Kummatkin samanlaisia, vaaleita suomalaisia söpöläisiä. Lapsenlapsi on viettänyt aikaansa vaarin luona ja seuraa häntä kaikkialle, traktorin pukille ja matkoille. Istuin hänen vieressään, kun kävimme porukalla Tuurin kyläkaupassa ja saimme hyvän kontaktin. Hän halusi minun tyttäreni vanhan nukenvaunun, mutta sanoin sillä olevan tunnearvoa. Siksi olen säilyttänyt sen kautta vuosien. Jouduin kuitenkin luovuttamaan sen innokkaalle tytölle halvasta hinnasta. Tyttö aivan hyrisi onnesta, vaikka hänellä kuulemma on jo kaksi nukenvaunua muualla.

Eilenkin hän kertoi kiirehtivänsä Hakalaan, jottei J. pääse vaunua nappaamaan. Pellavapäillä on kinaa isän ja vaarin suosiosta ja tavaroitten hallinnasta. On mukavaa, kun molemmat tytöt hymyilevät, kun näkevät minut ja iso koirakin, Rambo, on oppinut tuntemaan minut. M. heittelee koiraa ja leikkii sen kanssa kuin pikkupoika. Kymmeniä tuhansia hevosia kengittäneessä vantterassa miehessä on sisällä lapsi. Samoin toivottavasti minussa.

Olen hyvä kaveri Ekokylän lasten kanssa. Uusi asukas, joka aloitti ekan luokan, tuntuu myös kaikin tavoin mukavalta ja reippaalta kaverilta. Ennestään täällä asuu toinen ekaluokkalainen, suloistakin suloisempi tytteli. Sitten on tietysti pari lähinaapuria, persoonallisuuksia molemmat. Heistä olen kirjoittanut aika paljon. Pari äitiensä hoivassa tiiviisti viihtyvää pientä on vielä, vastasyntynyt ja parivuotias. Vanhemmat naapurin tyttäret ovat omissa oloissaan pysytteleviä tyttöjä, jotka eivät edes moikkaa tavatessaan, mutta kyllä hekin söpöjä ovat. Pari odottavaa äitiäkin on.

Minulla on tietenkin omat verisukulaisjälkeläiseni, joiden luokse olen matkalla, kunhan saan itselleni ottamat hommat tehtyä. Toisaalta en halua luopua kasvimaan tarjoamista syysorgioista. Olen kovasti huolissani allergiapojasta ja suunnittelen hänelle soittamista, vaikka tunnen arkuutta, kun olen puuttunut aika kovalla kädellä perheen oloihin ja sen omaan sisäiseen dynamiikkaan.

Samaan aikaan kun Ekokylässä on pieni Maan Syke-niminen festari, olemme paalanneet pari kuormallista heiniä koekäyttääksemme laitetta, koska se on myynnissä. Hyvin toimi ja olisin kovasti innostunut koneen käyttäjäksi. Tein kolmenkymmenen vuoden harharetken pikkuvirkamiehen maailmaan, mutta syvällä sielussani olen talonpoika ja konemies. Pikkupoikana tuollainen paalain olisi ollut korkeampaa teknologiaa kuin Nokian kännykkä, unelmien täyttymys. Sitä se on oikeastaan vieläkin. Toivon, että osuuskunta ostaa sen, samoinkuin vanhan jyryn traktorin, joka on myös myynnissä samalla viljelijällä, joka on hoitanut peltojamme muutaman vuoden vasemmalla kädellä niin sanotusti.

M:lla on vieraana entinen naapuri ja naapureilla tuntui olevan kuten sanoin vuosikymmeniä naimisissa olleen pariskunnan välit, nalkutusta ja kinastelua, kun kumpikin on aika poika yhdessä sun toisessa asiassa. Silti he ovat mitä parhaita kaveruksia ja arvostavat toisiaan. M. on kova pomottamaan joviaalin pinnan alla, mutta itselläni on myös periksiantamaton luonteeni. Otan kyllä nöyrästi vastaan kaiken opin, mutta ärähdän sitten, kun sen aika on.

En viitsinyt tällä kertaa mennä festareille, vaikka ne ovat tuossa vieressä ja olen itse asiassa niiden alkuun potkaisija tyyliin: tehkää ny helvetti edes jotain. Meidän touhuillamme taitaa olla aina taipumus kääntyä new age -henkisiksi. Kerran hankin Kulttuurirahastolta apurahan seminaarisarjan pitämiseksi pellon filosofiasta, mutta kun aikaa ja taitoakaan ei ollut itse ryhtyä järjestämään, annoin jutun toiselle, joka järkkäsi muutamia hieman epäilyttävän henkisiä tilaisuuksia.

Askartelin muutaman tunnin pyörien parissa. Eräs oli kuulemma papin jättämä. Se olikin hyvin pidetty, kun ei tarvinnut muuta kuin vaihtaa kumeja ja laittaa uusi istuin. Olikohan se Keuruun, luultavasti tulevan kirkkoherran vanha peli. Hän onkin moderni ja musikaalinen, symppis pappi, joka jo vuosia on käynyt pitämässä täällä kauneimmat joululaulut- tilaisuuden täällä meillä. Siellä saa laulaa mukana heikommallakin äänellä. Liikutun melkein kyyneliin lauluista ja tunnelmasta.

Minä hyräilen virsiä monesti yksikseni ja M. herätti sympatiaa samalla ominaisuudella. Hänellä voi sanoa olevan hyvä ääni, vaikka en tiedä pysyykö hän nuotissa aina. Itse olen viivan laulajia, vaikka yritin joskus luokan edessä, mikä oli sitä entisajan arkipäivän sadismia. Meidän molempien mielivirsi tuntuu olevan Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, Hänt ihana enkeli kotihin vie. Niin pitkä on matka ei kotia näy, mut ihana enkeli vierellä käy. Näin vanhoista Hesareista, että tänä viikonloppuna on Kainuussa, Ristijärvellä Leader+ - hankkeena Veisuu-festivaali. On sitä pahempaankin tässä maassa eu-rahoja pistetty!

Samoin ensimmäiset Tammerkosken sillalla- yhteislaulutilaisuudet, joita näytettiin Ruotsissa saivat minut kyyneliin. Suomalaisuus, ihmisten kömpelö, tuttu muoto koskettivat jotakin herkkää minussa. Nyt olen jo turtunut suomalaisuuteen ja nyt vuorostaan ruotsalaisuus herkistää.

Iltapäivällä oli toinenkin nostalgiahetki, kun lapsuuden toveri ja naapurin kakara kävi katsomassa minua. Hän oli jo nuorena se traktorimies, joka minä olen vasta nyt. Silloin olin lukutoukka, jota piti patistaa töihin. Hänellä on menossa jo kolmas vaimo. Hän on elänyt aikuisuutensa kirvesmiehenä, asunut Ivalossa ja rakentanut Muurmanskissa. En ollut tuntea häntä ensin, niin maailma on meitä muuttanut ja huonompaan suuntaan.

Minut hän sanoi tuntevansa televisiosta, kun olin avovaimon kanssa lauantaivekkarin pariskuntana. Hyvää mainosta onnistuimme Ekokylälle mielestäni tuomaan, vaikka ulkonäkömme olivat kauheita. Minua ärsytti se paavoväyrysmainen Lapin mies ruudussa ja blondini oli kolhosti meikattu. Todellisuudessa hän oli parhaimmillaan, saunan jäljiltä vaikka, hehkeän ja raikkaan näköinen kuuden lapsenkin synnyttämisen jälkeen.

Pinseriin tulee koko ajan mukaan toinen toistaan persoonallisempia ääniä, jollaisesta vielä muutama kuukausi sitten silloin, kun aloitin kirjoittaa nettipäiväkirjaa, haaveilin. Kesti toisaalta myös kauan orientoitua ja oppia lukemaan myös aikaisempia kirjoittajia. On ilo lukea hyvää kieltä ja mielipiteitä, joissa on mukana myös kirjoittajan persoonallisuutta. Kovan nousun on kokemassa Kysyn vaan -bloggaaja ja aivan aiheellisesti.

Sorsamatti,erinomainen kirjoittaja ja muutenkin sympaattisen tuntuinen kaveri oli kirjoittanut käynnistään Katajamäen yhteisössä, joka on meille monella tapaa lähellä. Se on maineeltaan intellektuaalien paikka, jossa maineen kertoman mukaan vietetään hieman boheemia elämää. Ympäristö ja hirsilinna ovat todella hienoja. Varmaankin sielläkin on kärsitty, jos niin voi sanoa, tulijoitten odotuksista. Odotetaan ehkä liikaa yhteisöllisyydeltä. Katajamäessä ei ole samanlaista tilaa ja kiinteistöä hoidettavana kuin meillä ja se vähentää periaatteessa stressiä.

Minulle solidaarisuuden vaatiminen on muodostunut jopa riitakapulaksi, joka uhkaa ajaa minut pois tästä idyllistä ja elämäntyöstäni, jos parannusta ei ole tiedossa. Olen valmis puhumaan kuin maallikkosaarnaaja parannuksesta, mesomaan muutenkin kuin norsu lasikaupassa, herkkien ja haavoittuvien psyykkeitten seassa. Muuta keinoa ei tunnu olevan. Minulta loppuu kohta ikä ja terveys. Häntä koipien välissä en ole valmis lähtemään.

Lopultakin entiseltä näyttävä editori. Onnistuu se netissä olemattomuuskin, mutta paljon jää puuttumaan, kun ei jäsennä olemassaoloaan kirjoittamalla. En tiedä onko koneeni viruksen saastuttama ja miten sen saa puhtaaksi. Ehkäpä lauantain jälkeen ongelma selviää itsestään, kun virushyökkäyksen on määrä tapahtua huomenna.

Hain eilen ison kuorman vanhoja pyöränromuja sotaveteraanien romupihalta. Oli jännittävää ajaa minikuorma-autoa, kun vaihteet ja ohjaus olivat oudot. Olen pelannut palapeliä pyörillä. Eräs ohikulkija sanoi pajan edustan muistuttavan jotakin taideinstallaatiota, kun siinä on kymmenittäin nurin nostettuja runkoja. Sairaudesta, jostakin polkupyöräfetissismistä varmaan on kyse, mutta onhan niitä pahempiakin sairauksia. Ajattelin Ekokylän asukkaita ja huomasin, että enemmistö on joko selvästi masentuneita, tai siitä toipumassa olevia tai muuten luokiteltavissa jotenkin mentaalisesti häiriytyneeksi. Tämä on minun aivan henkilökohtainen mielipiteeni ja tilanne on ollut samantyyppinen aina. Ehkäpä emme poikkea edes normaaliväestöstä kovinkaan paljon.

Mielestäni asia on tunnustettava eikä siitä kannata vaieta ja häpeillä. Juttelin jonkun kanssa mahdollisesta ryhmästä ja hän oli sitä mieltä, että, jos perustetaan masentuneiden ryhmä, ikäänkuin asia legitimoidaan ja vegetointi ikäänkuin laillistuu. Voi olla, mutta olen eri mieltä. Ehkäpä masennuksen óikeasta käsittelystä voisi tulla se meidän juttumme, jota olemme kauan hakeneet. Keksiä rutiineita, jotka johdattavat passiivisuudesta aktiivisuuteen.

M. toi koekäyttöön heinien paalauskoneen, mikä voi olla tulevan maataloutemme tärkeimpiä koneita. Maataloudesta puheen ollen, pelätty luomutarkastaja kävi eikä ollut ollenkaan kauhea. Tunnen ihmisen ja tiesin hänen olevan aivan asiallinen. Saimme näytettyä kuvan, että parannusta on ainakin odotettavissa. Pellot ovat päässeet liian rikkaruohoisiksi, kun nykyinen hoitaja on liian kiireinen, eikä häneltä liikene aikaa meidän pelloillemme. Jokin pieni virhekin oli tullut tehtyä.

Kauppamatkalla poikkesin metsään ja löysin muutaman sienen ruoan joukkoon, vaaleita orakkaita ja haperoita. Tapasin miellyttävän naapurin miehen, joka on kaadattamassa metsäänsä. Naisemme paheksuvat hakkuita, mutta maaseudun ihmistenkin tulee elää. On kyse heidän elinkeinostaan. Tietenkin hakkuita pitäisi yleensä tehdä enemmän Erkki Lähteen neuvomalla tavalla, mutta tämä naapuri ei ota puuta kovalla kädellä, vaan hoitaen.

Virusuhka katkaisee varmaan kohta taas yhteyteni.

Oli kuin juosten kustu tuo tiistain Hesarin juttu nettipäiväkirjoista. Sanallakaan ei mainittu erinomaista Pinserin systeemiä. Pinseri on kuin näyttämö, jossa on lukuisa joukko roolintekijöitä, minä yhtenä. Ei puhettakaan hienosta dynamiikasta, kiivaista keskusteluista, maailmankuvien kamppailuista. Keitähän tuonne lehtijuttujen tekijöiksi oikein päästetään?

Tietokoneen kanssa on maallikko ja varsinkin maalainen joskus ihmeessään. Olen tottunut korjaamaan työkalujani lekalla ja rautakangella. Tässä se ei oikein käy. Joku ihmeen orwellilainen NT-HALLINTA\SYSTEM alkoi sulkea ja uudelleen sytyttää konetta ja nytkin odotan sydän syrjälläni, että kohta se tapahtuu. Kun ei ole vielä sitä tehnyt, lekatyöni onnistui ilmeisesti, mutta en tiedä mitä tein.

Onneksi sydämen rytmit tasaantuivat lääkkeellä, mutta betasalpaajan vaikutuksen alaisena en taaskaan jaksanut kävellä normaalia tahtiani. Se antoi esimakua siitä, mitä tuleman pitää, mitä vanhuus on. Askartelin vähän pyörieni parissa. Se on minulle etupäässä terapiaa. Soitin taas veteraanien romupihan pitäjälle ja hänellä on taas varattuna minulle suuri joukko romupyöriä ja niiden osia, kunhan saan ne vain haettua. Maksan niistä vähän, mutta oikein vähän siihen nähden mitä kaikkea olen sieltä kantanut. Kunnostan pyöriä ja aion joskus vuoden aikana pitää vaikka huutokaupan tai muuten myydä. En ole vaihteiden kannattaja vaan pyöräni ovat etupäässä vanhaa kunnon mummonmallia.

Leikkasin pienen lasiruudun. Tässä voin antaa vihjeen sille, joka on laillani ihmetellyt lasinleikkaamisen vaikeutta. Minulta se on aikaisemmin useimmiten epäonnistunut, mutta sain vihjeen joskus, että laittamalla saumaan, ennen leikkausta tavallista öljyä, työ käy paremmin. Ei tarvitse turvautua ammattimieheen, joka sinänsä olisi työllistävää ja kansantaloutta kasvattavaa. Olen lukenut Osmo Soininvaaran erinomaista Hyvinvointivaltion elonjäämisoppia, josta tuo ajatus on peräisin kuinka ihmisistä on tullut tee-se-itse tyylisiä verotuksen johdosta. Sinänsä siinä ei ole mitään pahaa, mutta priorisointeja täytyy tehdä ajankäytössä.

Ajoimme eilen jo vähän mustumaan päässeet heinät sisään ja poltimme jo monena vuonna juhannuskokoksi aiotun kasan. Se paloi valtavana, mutta sauna säästyi. Pohjalle jäi paljon palamatonta, mitä pitää yrittää koota ja yrittää uudelleen.

M. on aikeissa ostaa tänne vielä yhden traktorin ja heinänpaalauskoneen, jota hän aikoo testata parille kärryn lavalle jättämillämme heinillä. Tänään tulee luomutarkastaja. Pellot ovat vähän hävettävässä kunnossa, kun peltojen vuokraaja (ei tosin tarvitse maksaa vuokraa) on myöhässä, rikkonut koneensa ja itsensä. Perunamaa on rikkakasvien valtaama ja paperitkaan eivät ole täysin kunnossa. Mutta koska muutosvaihe on menossa, luomutarkastaja saa antaa anteeksi tilanteen.

Olen ajatellut, että oli miten oli, aion jatkaa muistelmiani netissä, mikäli lukijoita riittää edes osaksikaan näin paljon, mikä on ylittänyt villeimmätkin odotukseni. Se voi muuttua myös henkilökohtaiseksi vendettaksi. Aion tehdä tilit selviksi eri suuntiin, tapahtukoon mitä tapahtuu, vaikka se johtaisi oikeusjuttuihin. Muotoa en vielä tiedä. Voi olla, että kirjoittaminen vaatii etäisyyden ottoa. Tämä on toisaalta myös mahdollisuuteni toimia muutakin kuin miespuolisena tuulikkina, joka uhrautuu toisten eteen.

Ihmeesti porukka on aktivoitunut ja saapunut matkoiltaan, kun edessä on meidän oma, pieni musiikkifestari. Eräs ryhmä pystytti esiintymislavan, jonka runkona ovat viime vuonna rakentamani kehykset. Tällaisella aktiviteetilla Ekokylän asiat olisivat äkkiä kunnossa, mutta tavallisesti asiat ovat lähes pelkkää surkeilua.

Ottaa ilmeisesti koville, kun olen luopumassa melkein elämäntyöstäni, ja sydän alkoi pompottaa epätahtiin ja piti ottaa lääkitystä. Luopumisen aika on kuitenkin aina joka tapauksessa edessä ja siitä kertoo myös tämä sydänvaiva.

Ihmiset, jotka ovat joko aivan vasta tulleet elämään maaseudun kuvitteellisessa rauhassa tai sitten tottuneet elämään vegetatiivista elämää toisten varassa ja jotka eivät tiedä mitä tilan pitäminen myös tarkoittaa ponnistelujen suhteen, saavat nyt yrittää ryhdistäytyä. Kesä jatkuu vielä, minä lämmitän toistaiseksi vedet, kesätyöt on tehty, mutta arktinen ilmasto tekee itsensä tiettäväksi yö yöltä. Toissa yönä Tuulikki oli laittanut harsoja kaiken varalta kasvimaalla kasvien suojaksi. On helppoa painaa öljylämmitys käyntiin ja sillä voi ollakin soveliasta lämmittää muutama syysviikko, mutta sitten olisi hakesysteemi oltava jo remontoitu, koska öljyllä lämmittäminen vetää äkkiä varat kuiville. Kaveri joka remonttia kyllä osaisi vetää, on sairaalassa eikä ole tietoa tuleeko hänestä kalua.

Mahdollista ryhdistäytyminen kyllä on ja silloin se olisikin se vaatimani asia. Edessä ovat pienet new age- henkiset juhlat, jotka sopivat erinomaisesti asukkaiden maalaisromantikkaa ja maan värähtelyjä tunnelmoivalle luonteelle, mutta sen jälkeen alkaa ja pitkä syksy ja talvi, joka on yhteisössä perinteisesti masennuksen aikaa. Ihmiset matkustavat useinkin muualle, mikä minnekin ja vain muutamat jäävät pitämään asemia.

Viime talvi oli rankka. Kerran Ruokalarakennukseen mennessäni, palopostin johto oli paukahtanut pakkasessa rikki ja vettä suihkusi valtoimenaan lattioille. Mieleni on hieman paha siitä, että melkein ainoa kestävä vastuunkantaja - Tuulikki joutuu liian lujille. Vielä lujemmalle nyt kun en ole häntä auttamassa. Tosin viime vuosina olen keskittynyt enemmän metsään ja pelloille.

Viime talven vietin kaatamalla koivuja metsässä ja raivaamalla pusikoituneita pellon ojia. Nyt puuta on polttaa pariksi vuodeksi useissa tulisijoissa. Suurinta puun kuluttajaa, hakelämmitystä en laske tähän, koska hake tilataan erikseen.

Pyykki on pantu ja pysyy ja monta muuta sanontaa tulee mieleeni nyt, kun tein pesäeron Keuruun Ekokylän ja minun välilläni. Sanoin, että lähden omalle tielleni ja odotan noin vuoden ajan merkkejä solidaarisuudesta ja halusta parantaa sitä. Olen valmis tulemaan vastaan, jos minut saadaan vakuuttuneeksi yrityksestä. Jos ei, niin koetan lähteä noin vuoden kuluttua. Sanoin, etten käy kokouksissa enkä tee ns. kotityötä. Olen muutenkin ansainnut sapattivuoden kuuden työntäyteisen vuoden jälkeen.

Soitin myös aamupäivällä allergiapojan kotikuntaan. Oikein ammattitaitoisen sosiaalityöntekijän kanssa puhuminen on kuin sfinksin kanssa keskusteleminen. Vakituinen työntekijä oli palannut ja ainoa, mitä hän sanoi oli, että hänen mielestään on tehty kaikki, mitä on voitu ja lääkäri on ollut mukana asiassa. Sanoin, että pojan kunto on nyt heidän vastuullaan ja jos se taas pääsee menemään keväiseen malliin, nostan metakan.

Portugal - Olen niin neitseellinen matkustaja, että vähät ulkomaanmatkani kypsemmällä iällä ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Kesän kuumuudessa tuli usein mieleen Etelä-Portugalissa, keskellä erosioituvia korkkitammimetsiköitä sijaitseva Tameran yhteisö. Mitenkähän ne mahtavat siellä pärjätä, ajattelen useasti. Nytkin kuumuus jatkuu siellä vielä. Luontoon ei sovi jättää edes lasin sirpaletta, sillä sekin voi sytyttää tulipalon auringon paahteessa.

Hekin olivat samanlaisia etsijöitä kuin väki täällä. He olivat tehneet valtavasti paljon enemmän kuin me ja heitä ajoi aate, toisin kuin meitä. Heidän aatteensa oli eros ja usko rakkauden kaikkivoipaisuuteen. Heitä oli paljon, kun väestöpohjan takasi suuri Saksanmaa. Hekin uskoivat new agen aatteisiin ja olivat ääriromanttisia, kilttejä ihmisiä. Ihmisinä he olivat ihan järkeviä ja rationaalisia, mutta silti tuuliajolla totalitarisminsa pauloissa. Ei oikeastaan voi sanoa he, yleistäen, koska väkeä oli paljon ja se vaihtuu.

Olisin mielelläni tutkinut tätä yhteisöllisyyttä enemmänkin, mutta kielimuuri oli osittain esteenä. Kestää myös uuvuttavan pitkän ajan päästä käsiksi ja näkemään todellisia sosiaalisia suhteita, jos se koskaan onkaan edes mahdollista. Olen sen sijaan tutkinut tätä meikäläistä, kotikutoista ekoyhteisöllisyyttä enkä ole päässyt pintaa syvemmälle. Kaikki on edelleen arvailua ja olettamuksia. Haluaisin edelleen uskoa ja luottaa siihen, mutta en tiedä, onko se sen arvoista.

Tamera sijaitsee keskellä ei mitään, maaseudulla. Oli antoisaa nähdä myös tavallisen kansan elämää ulkoapäin, vaikka sekin on arvailujen varassa, koska en osaa myöskään portugalia. Samoin osa minua jäi pohtimaan toisen etelän käyntipaikkani, etelä-italialaista kyläelämää, niitä ahavoituneita, auringon polttamia kansanihmisiä, jollainen itsekin, ainakin ulkoiselta olemukseltani olen. Muistan kuinka italialaisemäntä sanoi niin, että se meni läpi kielimuurin, luihin ja ytimiin: sika on kuollut. Hänen suuri sikansa oli aamulla kuollut ja perhe hakkasi kovaa maata haudatakseen eläimen.

Se oli sama tunne kuin 45 vuotta sitten omalla pienellä kotitilallani Lapissa: Lehmä on kuollut. Se kosketti samalla lailla olemassaoloni perusteita.

Ihailijattareni järkkäsi minut viemään heidät asemalle ja piti jo ihan selvänä, että olen hänen tuleva isäpuolensa. Hän alkaa kuitenkin koulun Helsingin lähiössään huomenna. Lukeminen tuntui olevan hanskassa ja päässälaskut sujuivat kuin ekaluokan käyneeltä. Lahjakkuutta on. Eri asia on miten koti ja koulu pystyvät sen sammuttamaan ja onko tytöllä edessä alipalkkaisen suorittajan tai työttömän ura.

Jostakin luin kuinka englanninkieliset ihmettelevät suomalaista vauhtia, kun yleensä normaali lapsi lukee jo ekaluokan jouluun mennessä. Se on synteettisen kielemme etu, enkä usko, että suomalaisen koulutusjärjestelmän on syytä röyhistellä rintaansa, vaikka vertailevien tutkimusten mukaan taso olisi kova. Paljon, melkein suurin osa lukutaidosta tulee television tekstien seuraamisesta ja koko kieliympäristöstä eikä koulun erinomaisuudesta. Pieni, outo kielialue, jossa ei dubata ääntä, on lahja suomalaisten lukutaidolle. Miten sitä luettua sitten ymmärretään, on ihan eri asia...

Tein aamupäivällä ihan tavallista pinaattimuhennosta, mikä oli tavattoman hyvää. Nyt laitan jotakin metsästä löytämistäni sienistä: muutama kantarelli, kehnäsieni, haperoita ja yksi tatti. Ehkä haen uusia perunoita, premiääri sekin. Jotakin iloa täytyy olla sitä naimakauppaa odotellessanikin. Huom. - Peruna oli pettymys, mautonta ja vetistä. Timo- varhaisperuna on mielestäni määrää laadun kustannuksella. Varsinkin, jos perunaa kasvattaa samassa paikassa liian kauan, maku huononee ja tämä taisi olla vuosi vuoden jälkeen istuttamatta kasvanutta timoa. Mutta sen sijaan ensimmäinen avomaan kurkku oli taas huippuhyvää. Tekisin oodin avomaan kurkulle, jos osaisin.

En lakkaa ihmettelemästä puutarhanhoidon helppoutta katteen kanssa. Nyt kun en ole joutunut toiselle katekierrokselle, pääsen helpolla. Siellä täällä kasvaa jokin saviheinä, peltokierto, ohdakkeen tai jonkin heinäkasvin alku mutta ne on helppo nyppäistä pois. Muistan sitä orjuutta missä olimme, kun yritimme tavanomaista puutarhaviljelyä kitkemisineen. Nyt saa käyskennellä puutarhassa ja nauttia tunnelmasta. Mutta tiedän, että jos yhdeksi kesäksikään jättää maan hoitamatta, rikkaruohot valtaavat sen uudestaan ja tekemämme kova työ valuu hukkaan. Tuulikki tietenkin puuhailee puutarhan hengettärenä päivittäin, mutta tahti ei ole enää tappavaa kuten jokin viikko sitten - mistä olen moraalisesti edelleen järkyttynyt, kun emme saaneet solidaarisuutta.

Pikkutyttö on hypännyt luonani ja koettanut hyppyyttää minua. Äsken hän ehdotti naimakauppoja äitinsä ja minun välillä, kun äitikin oli läsnä. Olen kuulemma kiva ja minulla on paljon rahaa. Siinä hän kyllä erehtyy, sanoin.

Kuusi vuotta olen asunut täällä ja ollut aina mustikka-aikaan niin työllistetty, etten ole ehtinyt hakemaan mustikkapaikkoja. Ihan lähellä niitä ei ole. Nyt puut on tehty ja katettakaan ei tarvitse ajaa, kun teimme niin paksun pedin, että se riittää.

Ounastelin, että Keurusselän Kivilahden rannalla voi olla maaston puolesta ja siellä tosiaan on, kun kävin katsastamassa päästäkseni hieman eroon ihailijattarestani. Silti hän pyöräili huimaa vauhtia perässäni ja sain hänet käännytettyä lopulta.

Metsän aarreaitta on huimaavan rikas. Otan repun ja poimureita ja lähden muutamaksi päiväksi metsään. Tulen toki yöllä kotiin. Puolukoita täällä ympäristössä onkin ollut ja olen niitä poiminut saaveittain.

Varmaan vielä sitten, kun istun keinutuolissa vanhainkodissa ne tulevat kysymään, voiko Jukka tulla ulos leikkimään tai tulevat ja valtaavat huoneeni. Eilenkin olisi ollut vientiä enemmän kuin tarpeeksi. Tein luultavasti viimeisen tai toiseksi viimeisen puutyöpäivän ja minulla oli kaiken aikaa assistentteja, jotka olivat kovasti sähläämässä mukana.

Yksi kävijän pikkutyttö ei kehotuksista huolimatta lähtenyt illalla vaan sulostutti väkisin minua läsnäolollaan. Hän kerjäsi häpeilemättä tavaroita. Jotain vanhanaikaista jäi kuulemma puuttumaan. Lupaus hevosenkengistä, joita minulla on kymmenittäin sytytti hänet ja sai lähtemään. Hän oli sinänsä kyllä mukava lapsi sitenkin, että hän söi ilman ennakkoluuloja ravunpyrstöjä ja herkuttelimme myös lakoilla ja kermavaahdolla. Tyttö oli ruskeaksi paahtunut ja leuassa laastari, kun romupyörästäni oli edellisenä päivänä irronneet kettingit mäessä. Tyttökin halusi välttämättä ohjata traktoria ja sai.

Hän yritti esittää minulle paljon palturiakin, mutta onnistuin paljastamaan sen monessa kohtaa. Hän oli viettänyt viimeisen kuukauden Kreikassa ja väitti olleensa Amerikassa pariin otteeseen ja osaavansa englantia. Kyllä hän ymmärsikin englanninkielisen lauseen. Tyttö ja tämän äitikin ovat harkinneet Ekokylään muuttoa, en tiedä. Ehkä tällainen kaltaiseni otus voi olla lisäämässä ainakin lapsen intoa. Hän kyseli, onko minulla tyttöystävää ja selitin tilanteen, että ei juuri nyt, mutta on ollut, eikä olisi mitään uutta vastaan, päinvastoin.

Onko tyttö haukkunut sinua, kysyi Tuulikki. Ei ole, vastasin ja siinä samassa sain kokea esityksen, jossa hän muuttui koiraksi, joka kiisii huimaa vauhtia pihanurmikolla ja haukkui. Olimme kyllä päivällä juosseet kilpaa ja olin hävinnyt. Ajattelen edelleenkin, että pidemmällä matkalla voittaisin, mutta se voi olla illuusiota.

Juoksijanurani pläsähti muutama vuosi sitten, kun sydämen rytmihäiriö tuli. Viime kesänä koin pari häpeällistä tappiota eksän tytöille ja menetin vielä siinä rahaakin. Mutta nyt, jos jään sapattivuodelle, ryhdyn taas juoksemaan, jos sydän kestää. Se ei olekaan oireillut pitkään aikaan. Olen muutenkin innostunut kaikista mahdollisuuksista, mitä tuleva lisääntynyt aika tarjoaa. Sienestykset, marjastukset, pitkät pyöräretket, kulttuuriharrastukset, kirjoittaminen jopa viikkojen mittaiset matkat autolla Suomessa ja Pohjoismaissa, oleminen perheen kanssa jne.

Lapsilla olisi varmasti seuraa toisistaan. He kyllä ovat aivan spontaania porukkaa ja erimielisyyksiä riittää. Nyt täällä olisi jo muutama samanikäinen alaluokkalainen, vaikka ei millään voi väittää kuusivuotiasta samanikäiseksi seitsenvuotiaan kanssa, sehän on loukkaus. Lavikon kyläkoulukin saisi kaivattua täydennystä, nyt kun entinen suurperheeni on muuttanut pois.

Juuri sulaneet espanjalaiset ravut merkkiä Alfocan olivat parhaita koskaan syömiäni pakasterapuja. Osansa oli varmaankin kenokaulaisella valkoviinipullolla. M. kävi puhumassa, että teemme heinänajotalkoot vielä tänä iltapäivänä. Tohdin epäillä, että hän saa kokoon porukkaa lauantai-iltapäivällä. Ehkä he tulevat uhmasta. Tapaaminen M:n kanssa hälvensi vähän välillemme noussutta närää.

Sanoin esimerkiksi, että jotta voin ryhtyä yhdeksi viljelijöistä, tarvitsen kunnon ehdot, esimerkiksi sen että viljelijätiimi saa jakaa sadosta tulleen tulon, kuten on nykyisinkin.

Minulla on aamupäivällä tekemäni puukuorman purkaminen edessä kunhan olen hieman selvinnyt valkoviinistä. Äsken kävi oveni takana kaksi pikkupoikaa, jotka ajatin tiehensä näyttämällä heille jäljelle jäänyttä rapua.

Tommi P. jatkaa merkittävän latautuneita aikamatkojaan. Tyyli ja tunnelma ovat kadehdittavia. Ei pahalla vaan hyvänä esikuvana. Toinen merkittävä kirjoittaja on Panu H. Hänen viimeisimmät esseensä ovat korkeaa tasoa, kun niitä maustaa blogien sallima hurjuus. Se ei oikein olisi mahdollista jossakin korkeakulttuurisella palstalla.

Aamuisin samalla, kun lämmitän vettä tälle erämaan keskelle tipahtaneelle arkille, asumiskoneelle, joka purjehtii eteenpäin ilman kapteenia ja perämiestä, luen lehtiä, katson tv:tä, bloggaan ja ajattelen sekä teen aamutoimia. Tarvitsen vain vähän unta vanhan miehen tapaan. Eilisessä Hesarissa oli Mielipide-sivulla oivallinen, prof. Matti Heiliön kirjoitus, Koko Eurooppa tarvitsee rohkeaa reformia, jonka jokaisen sanan allekirjoitan.

Matti Vanhasen pisteitä nostaa se, että hän oli ollut Keskustan työreformiehdotuksen kirjoittaja. Siinä oli sellaista uusajattelua, jota tarvitsisimme päästäksemme siitä noidankehästä, johon näennäis-humanistisia arvoja ajaneet uudistajat ovat yhteiskuntamme vieneet, passiivisuuteen ja toisaalta loppuunpalamiseen ja masennukseen, pohjoismaiseen pahoinvointiyhteiskuntaan. En rupea siteeraamaan artikkelia vaan kehotan lukemaan sen.

Koulunaloituskuume nousee. Naapurin pikkupoika kuljeskelee uutukainen reppu selässään. Hän halusi näyttää minulle uusia kenkiäänkin. Odotukset ovat suuret. Säälin poikaa, kun tiedän mikä häntä on odottamassa. Hän on tottunut elämään ystävällisten aikuisten kanssa, tietää kaiken vaikkapa viikingeistä. Edessä on vuosien puuduttava istuminen. Nyt hän ei voi enää pyrähtää heti äidin luokse vaan hänen täytyy jaksaa olla toisten lasten mukana. Keskittymiskyky on vielä pieni, tahto suuri, mutta onneksi on kyseessä vasta eskari.

Minun työkaverinikin tuli äitinsä kanssa asumaan tänne. En tiedä tuleeko isä vaikka hän olikin pihalla kanniskelemassa huonekaluja. Poika ja samanikäinen tyttö tupsahtivat huoneeseeni täynnä levotonta energiaansa. Sain vaivoin heidät vähitellen ohjattua pihalle, vaikka uusia yrityksiä vallata minut ja huoneeni tehtiin. Kävin antamassa tytölle pyörän suuresta varastostani.

Kylällä oli vipinää. Ilmeisesti siellä oli jokin Jyväskylä-rallin osajakso. Keuruu on kesäkaupunki muutenkin. Täällä on monia massatapahtumia ja valtavasti kesäkeuruulaisia, ketkä mitäkin.

Keuruusta on sanottu, että täällä on ainakin ennen puhuttu parasta suomea. Tämä on raja-aluetta. Savolainen murrealue alkaa kyllä ihan nurkilta. Kuka on kuuluisin keuruulainen? Onko se kansanedustaja, Lauri Oinonen vai kirjailija Hannele Huovi? Kummatkin olen tavannut. Hannele Huovi on lahjoittanut vanhoja pyöriä, Oinonen puhunut jossakin tilaisuudessa, en muista missä. Kerran Oinonen tuli varta vasten ehdottamaan laamankasvatusta.

Kuuluisin keuruulainen kautta aikojen on ehkä keskuslyyrikko Einari Vuorela, boheemiopettaja. Hänen vaimonsa oli nimeltään Laura Soinne, kirjailija hänkin. Vuorelan kirjailijakoti on säilytetty jälkipolville.

Käytin Huovin kirjoittamaa aapista koulussa vuosia. Hän on laadukas kirjailija. Hassu muisto liittyy ent. avoperheeseeni ja Huoviin. TV.ssä oli ollut käsittääkseni hänen kirjoittamansa joulukalenteri, jossa esiintyi Näsä-niminen hahmo, joka taisi asua maakellarissa Keuruulla. Siihen aikaan hän ei ollut nykyinen kovapoika, vaan hän pelkäsi muurahaisia ja hämähäkkejä ja vähän kaikkea. Sitten pojan perhe pakeni samana jouluna Huovin kotikuntaan ja paikkaan missä oli samanlainen maakellari.

Joulukalenteritkin ovat muuten periruotsalainen ilmiö. Koko kansa yhdistyy keskustelussa kunkin vuoden kalenterista. Se ei ole marginaali-ilmiö kuten Suomessa. Pidän aika lailla lapsellisesta kahvia-ja-pullaa ruotsalaisuudestakin. Minun mielestäni voi olla yhtä aikaa kriittinen ja pitää siitä. Näennäisesti demokraattisessa Ruotsissa elää edelleen suuria luokkaeroja, vaikka ne eivät näy välttämättä tulotasossa.

Terveisiä muuten rakkaalle kilpakumppanille Scillalle. Mitenkäs nyt suu pannaan, kun olen sinua edellä? Älkää nyt ystävät ja lukijat rankaisko minua tästä hybriksestä.

Olen kytännyt tuulen suuntaa, että saisin poltettua suuren rytökasan rannalla ilman, että sauna palaa. Nytkin tuuli väärään suuntaan. Aamupäivän tein selvää jälkeä, kovaa fyysistä työtä, siivoamalla paikkoja romupuusta. Nyt sataa ja istun sisällä mukavassa viinihumalassa hyvän aterian jälkeen. Kävin hakemassa pari desiä lakkoja suolta eilen. Ruoka oli taas kesäkurpitsaan pohjautuvaa: tällä kertaa se oli keltaista sorttia. On aivan uskomatonta, miten tavallinenkin kurpitsa kasvaa, kun olot ovat otolliset. Kurpitsamarmeladi on aivan taivaallista, kuin jotain chutney -kastiketta, mutta valitettavasti viime vuotiset eivät kestäneet. Kunhan saisimme kestävyyden mukaan, siinä olisi vallan voittamaton tuote.

Italialais-suomalainen perhe, joka kävi täällä parina kesänä, teki gourmet- kasvisruokia. Oli esimerkiksi täytettyjä kurpitsankukkia tai öljyssä keitettyjä kuorrutettuja yrttien lehtiä. He muuttivat Yrttilän pitseriaksi ja leipoivat ihania pitsoja, kaikki aivan pelkästään kasviksilla täytettyjä. Niissä oli vain yksi vika: kaksi (pientä) oli liian vähän per nokka. Tällä hetkellä olisi mahdollisuus kulinaristisiin elämyksiin kasvisten puolesta, jos olisi taitoa ja aikaa. Ostin ainakin paketin rapuja ja teen huomenna paahtoleipiä, jonka päällä on ravunpyrstöjä ja paljon silputtua tilliä.

Ruotsissa asuessamme eri premiärit olivat tärkeitä. Pakasterapujakin sai ostaa vasta, kun ravustuskausi alkoi. Nyt valitettavasti sitä sääntöä ei enää ole; syyskesä on latistunut. En tiedä onko surströmming-premiäriä enää. Opin jopa pitämään niistäkin. Tulen alaluokasta ja vielä Lapista, eikä meillä tunnettu keskiluokkaista herkuttelua kuten ravut. Suomessa eivät ravut ole yhtä suuri asia kuin Ruotsissa, ainakaan tässä ympäristössä.

Ensimmäisen rapuni taisin syödä Ruotsissa joskus, n. 32 vuotta sitten Ingmar Bergmanin appivanhempien kesäpaikassa. Nuori vaimoni oli heillä kesäapulaisena ja pääsin kurkistamaan hieman kulissien taakse. En tavannut ohjaajaa, mutta vilaukselta hänen viimeisen vaimonsa Ingridin, joka on nykyään kuollut. Upporikasta, mutta aika onnetonta elämää.

Aivan samanlaista kuin muutama vuosi myöhemmin vaimon kanssa Englannissa olimme vielä rikkaamman nousukas-juutalaisperheen apulaisina. Palvelimme sen ajan jet-setiä ja puolivillaisia uusrikkaita, jotka eivät olleet oikeasti hienoja kuten vanha yläluokka ja olivat kyläympäristön ja palvelijoiden kadehtimia ja halveksimia - varsinkin rouva. Tiskasimme, siivosimme ja valmistelimme ruoka-aineita, jotka rouva sitten lahjakkaasti pilasi, kun hän arkisin laittoi itse ruoan.

Ruotsin Taalainmaalta on peräisin termi kurbitsmålning. Se tarkoittaa rahvaan kulttuurissa esiintyvää koristemaalausta.

Pohdin keräilykulttuurin ja viljelyn eroja. Jos jotain tiedän luonnosta, ne ovat sienet. Mutta muutaman kesäkurpitsan kasvattaminen hakkaa lukemattomia sienireissuja, joihin minulla ei ole ollut edes aikaa viime vuosina. Puutarhaviljely on rationaalista toimintaa, jossa tulos on kuta kuinkin varma. Teet tietyt toimet kunnolla ja saat varmasti satoa. Silti keräilyllä on kosolti viehättävyyttä ja saalistuksen taikaa.

Kasvimaamme edistyy huimassa käyrässä kohti lakipistettään. Se on arvo sinänsä. Muutaman viikon kuluttua ilmasto alkaa näyttää armottomuuttaan. Se sanoo: älkää luulko elävänne jossakin leudossa ilmanalassa. Oikea elementtimme on arktinen. Tulevat kylmät yöt ja alkaa olla kiire saada satoa varastoon.

Minun pienessä maailmassani oli merkkitapaus, kun sain saunan luona olevan keväällä kaatuneen pinon kannettua sisään pieneen liiteriin. Kesä oli kuitenkin kuivattanut puut. Liiteriin ei olisi enää mahtunut monta klapia. Enää ei ole paljoa puutöitä jäljellä. Saattaa olla, että ne jäävätkin viimeisiksi tällä tilalla. Puita riittää pariksi vuodeksi.

Olen päättänyt, että ensi talvi olkoon etsikkoaikaa yhteisölle mitä minuun tulee. Esitin eräänlaisessa toverituomioistuimessa, että jotakin on tapahduttava, jotta haluan jatkaa. Kerroin mahdollisuudesta perustaa terveyskeskuksen asiantuntijan ohjaama vertaistukiryhmä. Olkoon se minimivaatimus.

Huomaan olevani kuin jokin jyry vanhaisäntä, joka kaiken osaavana ja tietävänä ei anna nuorelle polvelle mahdollisuutta yrittää itse. He ovat saaneet tottua, että asiat vain ilmestyvät eteen kuten yhteiskunta on myös tarjoillut omia palveluitaan ihan ilmaiseksi. Vaarana vain on, että uusi polvi hävittää talon, mutta se riski on otettava.

Vastuun ottamisessa fyysisissä töissä on laajennuttava. Sukupolven vaihdoksen olisi myös tapahduttava. En ryhdy enää minäkään ns. kotitöihin talvella enkä ensi kesänä, mikäli kehitystä ei tapahdu. Tietenkin tulee olemaan vaikeaa olla tekemättä talon töitä, mutta voin korvata sen liikunnalla ja muilla harrastuksilla. Olen varmasti tehnyt osani kuuden vuoden aikana. On mukava päästä matkustamaankin. Haluan tehdä nostalgiamatkoja ja katsoa entistä elämääni uusin silmin.

Mikäli en sano vastaan, lähivuodet ovat raatamista toisten eteen ilman palkkiota. Palkkavaatimukseni on vain solidaarisuus. Tulevaisuuden haasteet ovat sinänsä liian isot. Olisi osallistuttava remontteihin ja rakentamisiin ja käynnistettävä maanviljelys. Eihän työnteko sinänsä pelota, mutta jotain vastiketta pitää siitä saada. Voin ehkä saada palkkatyötäkin vaikka jollain suurtilalla Ruotsissa. Pääsen lähemmäksi myös lapsenlasta.

Minulle ei ole aivan selvää olenko syyllistynyt yksityisyyden loukkaamiseen, kun olen kertonut yhteisön asioista ja ihmiset ovat asiaa tuntevien tunnistettavissa. Kuvittelen, että blogi on ikäänkuin pienoiskoossa lehti, jonka julkaisua säätelee yleinen intressi keskustella yhteiskunnallisista asioista. Minun pointtini ovat syrjäytyneisyydestä aktiivisuuteen ja kriittisyys.

Luulen, että kyseessä on myös lopun alku Keuruun Ekokylälle, mutta voi olla että suurentelen merkitystäni. Suuntaudun muuttoon ensi vuoden syksyllä n. vuoden kuluttua, mikäli parannusta ei tapahdu.

Kuulostaa aina oudolta, kun täyspäisen tuntuisten ihmisten suusta tulee sekavaa. Kuten eilisessä Telakka-ohjelmassa. Ihana blondi kertoi Reiki-hoidosta. Hänen hoidossaan ainakin hormonit alkaisivat hyrrätä. Minulla on kokemuksia kaikista ohjelmassa kerrotuista hoidoista. Olen käynyt energiahoitajalla, homeopaatilla ja saanut korvakynttilähoitoa. Mistään ei ollut havaittavissa mitään vaikutusta. Menin ihan mielenkiinnosta tutkiakseni juttuja, jotka olivat täällä kovasti esillä.

Olen täysin samaa mieltä ohjelman vastapoolin kanssa, joka oli suomea hieman murtaen puhuva, väitöskirjaansa tekevä nuori nainen. Vaikutuksia voi olla, mutta ne ovat psyykkisiä. On ihanaa tulla hoidetuksi ja huomioon otetuksi. Olen näistä joskus kertonutkin, mutta valitettavasti kesäkuun arkistolinkki ei toimi. Mikä tarve ihmisillä onkaan uskoa johonkin elämää suurempaan.

Korvakynttilähoidosta muistelen vielä kuinka mukavaa oli saada jonkinlaista hyväilyä, muuten niin karun naisystävän taholta, kun ympärillä oli vielä koko charmikas lapsilauma ja nätit tyttäret. Muistan ajatelleeni, että kuinka naiivia, kun eksä avasi hyhhytellen ns. vaikkutötterön. Lapsetkin ottivat mielellään kynttilähoitoa, koska se oli yksi tapa saada äidin huomiota, vähän hyväilyyn viittaavaa, olla kerrankin yksilö lapsilauman keskellä.

Kuinka arvostankaan monia hienoja suomalaisia blogeja . Erektuksen kaverit tekevät upeaa työtä. Tommi P:n aikamatkat ovat kirjallisuutta. Ilkka Kokkarinen tuo kansainvälisyyttä ja älyllisyyttä. Panu on ehdoton suosikkini.
Ihmissuhteet, Sorsamatti, Aika ja Timo, Näkymä rannalta, Portti naisten maahan, Lumi Adela, Siiveniskuja ovat minulle myös kaapin päällä pidettäviä pieniä kotijumalia.

Muita paljon arvostamiani ovat: Dägä dägä, Mitvit, Scilla, Tiramisu, Väärien ajatusten katalogi, Benrope, Poliittisesti epäkorrekti, Tuulikannel. Listalla on olemassa monia muita hyviä, joita seuraan päivittäin. Nousussa on monia lupaavia kykyjä ja tietenkin useimmat huipulla olevat ovat siellä ansaitusti. Olen todella kiitollinen siitä päivästä joskus viime vuonna, kun aloin ihmetellä: mikä ihmeen Pinseri. Tämä harrastus on tuonut merkittävää sisältöä meikäläisen maalla asuvan, syrjäytyneen, alemman tason miehen elämään.

Pinserin lista on varsin epätavallista vapaata kansalaistoimintaa Hanke-Suomessa. Se on mitä suurimmassa määrin kansalaisyhteiskunnan rakentamista. Jos juttu menisi suomalaisen konseptin mukaan, Pinseri olisi jo eu-varoin tuettu projekti, jossa olisi hallinto ja ohjausryhmä ja tietty isohko eurosumma käytössä. Minua kyllä edelleen kismittää kuinka tässä olisi kanava ison maamme eri puolilla asuville olla virtuaaliyhteisössä mukana sekä myös ulkosuomalaisille että monille erityisryhmille. Kaikkien ei tarvitsisi olla samassa suuressa listassa tuntemassa ehkä huonommuutta briljantisti kirjoittavien älykköjen rinnalla, kun lukijoita on itsellä vaatimattomasti. BlogiWiki oli askel tähän suuntaan.

Sade vei osan työpäivästä. Ajoin puita toiselle rantasaunalle. Viimeisiä taivasalla olevia klapeja siirtyi katon alle. Vielä on jäljellä yhden päivän työ.

Sain terveyskeskuksessa hyvän vastaanoton idealleni. Nyt on vain lanseerattava asia yhteisölle. Olen valmis menemään mukaan masentuneiden ryhmään, vaikka en ole masentunut, jos sitä vaaditaan. Ryhmässä voitaisiin pohtia yleensäkin Ekokylän tarkoitusta. Ehkä se on masentuneiden turvapaikka, vaikka sitä se ei käytännössä ole. Minä itse olen huonona omanatuntona, mutta en liioittele rooliani. Elämä on tarpeeksi vaikeaa ilman minuakin, mutta helpolla minusta saa hetkellisen syntipukin. Oikeastaan historia toistaa tässä itseään.

Maamiehen murheita: Kun en saanut miesväkeä liikkeelle lauantaina, sateet ovat mustuttaneet pienen sarallisen heinäseipäitä. M. tosin epäili, etteivät ne olisi olleet edes kuivia lauantaina, kun on ilman kosteus on ollut suuri. Samoin perunasato on menetetty, kun pelto oli liian rikkaruohoinen ja ehkä M. kylvi ne liian syvälle koneella. Nyt pitäisi jo valmistella ensi kesän perunapeltoa. No, mediassa on ollut kampanjaa perunaa ja sen nopeita kolesteroleja vastaan. Luin Maaseudun Tulevaisuudesta asiallisen artikkelin, jossa näitä väitteitä kumottiin. Tietenkin se oli partsinlaga.

Eilisen Hesarin Vieraskynässä kirjoitti Nina Sajaniemi-niminen psykologi otsikolla Tarvitsemme koskettelua. Otsikko kertoi merkittävän artikkelin sisällön. Kirjoittajan mukaan koskettelevissa kulttuureissa, kuten Ranskassa, henkirikosten määrä on huomattavasti USA:n lukuja pienempi. Hän puhui kuinka pikkulasten hieronnalla saatiin merkittävää edistystä keskittymiskyvyssä.

Itse kirjoitin asiasta blogissani, mitä Tuulikannel kommentoi. Puhuin läheisyyden merkityksestä. En tietenkään tarkoita, että haluaisin mennä tekopirteään pusi-pusi, hali-hali - kulttuuriin. Jossakin tilanteessa on sinänsä ventovieraitten halaus miellyttävä kokemus, mutta siihen liittyy aikuisella paljon rasitteita. Kosketelkaa toisianne, ei ole minun neuvoni. Tarkoitin, että on aloitettava läheistensä kanssa, helpoimmiten aikuisten ja lapsien välisessä kontaktissa.

Minulla on hyvät kokemukset oman tyttäreni kanssa ja nyt hänen pienen poikansa. Läheinen kyhnytyskontakti avovaimon nuorempien lasten kanssa oli molemmin puolisesti antoisaa. Pojat pitivät painimisesta ja kaikenlaisesta nahistelusta ja sylissä istumisesta. Se oli heille aivan uusi kontaktimuoto aikuisiin päin. Vanhempien lasten kanssa tätä kontaktia ei ymmärrettävästi syntynyt. Varsinkin allergiapoika, jonka haavat syyhysivät, ja poika vaati niiden rapsuttamista, kehittyi aivan silmissä. Hänen kouluolemassaolonsa laatu parantui ja hän pystyi puhumaan tunteistaan.

Nytkin eilen oli mukava heilutella avaruuspoikia benzi-tyyliin. Illalla naapurin kaksivuotias oli ensin kaivelemassa laatikkojani. Lähdimme hakemaan äitiä, jonka oletin jo etsivän poikaansa. Mikä hieno tunne, kun lapsi otti kädestä ja sanoi: Jukka vie. Tapasimme äidin, jolla oli aikuisen pelokas katse, joka suli, kun hänen poikansa otti äitiä kädestä toiselta puolen. Pojan ote kertoi paljon.

Olen ajatellut, että minun elämiseni laatu vaatii muutoksia yhteisössämme tai olen valmis lähtemään vaikka rahattomana, työttömänä ja ikääntyneempänäkin.

Tuntuu, että yrityksemme organisoida eivät tuota tulosta. Olemme pitkään pohtineet vastuualueita. Sellaisia on tietenkin olemassa, mutta esim. keittiö on jatkuvassa kriisissa. Siksi olenkin sieltä lähtenyt omiin ruokiini. Kesän kasvinviljelystä ja sen jäämisestä muutaman niskoille, olen kertonut mielestäni riittävän selvästi. Luin Hesarista myös Ben Furmanin artikkelin terapioiden uusista muodoista. Hän toi esiin ajatuksen vertaistukiryhmistä. Aion yrittää saada sellaista toimimaan tänne. Ehkäpä terveyskeskuksen mielenterveystoimistolla voisi olla kiinnostusta ryhtyä kokeiluun.

Keittiön ja viljelyn muuttaminen yrittäjäpohjaiseksi on ollut lempilapseni jo pitkään, mutta ei toistaiseksi ole tuottanut tulosta. Myös energian hankkiminen ja kiinteistön ylläpito olisi soveltuvaa yrittämiselle. Mutta meillä ei ole riittävästi varoja tällaiseen. Matkailutoiminnalla voisi saada tuloja mukavasti, mutta amatööripohjalla sekään ei toimi. Siksi kirjoitinkin eilisen ilmoituksen.

M. on kaunopuheisesti propagoinut eräänlaista pakkoa, jota minäkin yleishumanistina ja ihmisen sisällä asuvaan moraalisuuteen uskovana, olen epäillyt. Nyt olisi aika ehkä kokeilla sitä ja miettiä sovellutukset.

Olisin kiitollinen, jos lukijoitteni joukossa olisi kiinnostusta kommentoida vaikkapa sitä näkyykö blogissani sairaanloinen viha, vai olenko yrittänyt olla rakentava tässä aktivointiteemassa, mikä mielestäni on laajempi yhteiskunnallinen ongelma. Kyse on yleensä mielenterveyden edellytyksistä ja elämisen tarkoituksesta.

Nyt oli kaksi alle kouluikäistä kaveria hyörimässä ympärilläni, kun olin pintoja sahaamassa. Kävimme heidän kanssaan Zetorin katolla kattoikkunan kautta. Vaati aikamoista rohkeutta tulla nostetuksi käsistä korkeuteen. Heilutin heitä ja sanoin, että kyseessä on benzi-hyppy; pojat olivat vallan innoissaan. Lopun aikaa he leikkivät ilmeisesti avaruussotaa, vieressä olevassa leikkuupuimurissa ja traktorin hytissä.

Kaksi viikkoa koeasumisessa ollut poika ja hänen äitinsä aikovat tulla tänne asumaan, mikä tietenkin on mukavaa, varsinkin kun ihmisiä taas muuttaa poiskin.

Näin Hesarissa Ben Furmanin artikkelin terapioista ja, että perinteisen ohella on olemassa paljon muita terapiamuotoja esimerkiksi vertaisryhmät, jotka kokoontuvat asiantuntijan johdolla. Siinä olisi jotakin meille, kun yksi ja toinen käy joko terapiassa tai on sen tarpeessa. Minäkin olen näköjään joidenkin mielestä, kun olen arvostellut tänä kesänä niin kovasti heikkoa työmoraalia. Itse en kylläkään tunne niin. Olen fyysisesti terve ja vahva, nukun hyvin, viihdyn muuten hyvin. Minulla on harrastuksia.

Aion ehdottaa yhteydenottoa Keuruun mielenterveystoimistoon. On tietenkin hankala, kun minä olen ehdottaja. Terapiassa on helpolla leimautumisen pelko. Sen pitäisi tietenkin olla vapaaehtoista. Voisi kuvitella, että Keuruun mielenterveystoimisto voisi saada jotain ammatillisia meriittejä alkamalla kokeilla ei-perinteisillä terapioilla, en tiedä. Aion ainakin soittaa sinne ja kysyä ja heittää ajatuksen yhteisökokoukselle. Jotakin pitäisi tapahtua, jotta emme muistuttaisi sitä Keskisen vasaraa, joka ei kuitenkaan toimi vasarana.

En viihdy kovin pitkään totuudenpuhujan roolissa, joka yrittää muuttaa vähän kuin väkisin. Olen kyllä laittanut paljon rahaa ja ennen kaikkea ison työpanoksen tähän paikkaan, jonka tunnen omakseni. Jos saisin edes osan rahallisesta panoksesta, ns. asumisoikeusmaksun ja sen mitä olen lainannut yhdistykselle käteeni, olen oikeastaan valmis lähtemään. Olen kuusi vuotta vanhempi, työtön mutta jokin muutos tähän on saatava. Miksi tehdä työtä sellaisten ihmisten eteen, jotka eivät halua auttaa itseään ja aktivoitua. Ehkäpä minullekin löytyy paikka jostakin.

Yöllä ukkosti ja satoi kaatamalla. Vedin unissani tietokoneen töpselit irti, mutta en jaksanut lähteä toimistolle tekemään samaa. Ulkona vielä olevat polttopuut kastuivat, mutta kyllä kesä kuivattaa, minkä kastelee.

Kyselin aamulla E:n kohtalosta ja kuulin, että vammat ovat itse aiheutettuja ja mies on nyt hakeutunut hoitoon ja lääkitykseen. On ikäänkuin noidankehä, kun ihminen vetäytyy liikkumattomuuteen. Silloin hänen vaivansa pahentuvat, kun ruumis toimii vajaalla liekillä eikä kehitä kunnolla välittäjäaineita ja endorfiineja. Varmaan minäkin olisin heikoilla, jos jäisin paikoilleni.

Ilmoitus: Pyyntö teille kaikille lukijoilleni, joita on uskomattoman monta. Eikö sinulla ole äitiä, tätiä tai muuta iäkkäämpää tuttavaa, joka osaa laittaa hyvää ruokaa ja on kiinnostunut luonnosta ja kulttuurista ja on tyytymätön nykyiseen olemassaoloonsa, mutta on aktiivinen. Voitko vihjata hänelle tästä paikasta. Saatavilla on ainutlaatuinen miljöö, jonka helmenä on miljonalla mk:lla kunnostettu, 1800-luvulta peräisin oleva Väentupa, joka tarjoaa vaikka mitä mahdollisuuksia kahvilanpitoon, pitopalvelulle, kursseille ja kaikenlaisille tilaisuuksien järjestämiseen. Suurempia investointeja ei tarvita.

Tilalla on muitakin hyväkuntoisia resursseja: majoitustiloja, rantasaunoja, takkahuoneita, luentosaleja, työpajoja, luomutila, laitoskeittiö, liikuntasali, ystävällisiä ja jonkinlaiseen työpanokseen kykeneviä ihmisiä ja vaikka mitä. En ole tietenkään myymässä mutta tarjoamassa mahdollisuutta yhteistyössä kehittämään Keuruun Ekokylästä kulttuurikeskus. Ehdoista tulee tietenkin neuvotella Osuuskuntamme kanssa, mutta uskon, että ne ovat erittäin edulliset.

Vielä parempi olisi, jos tädillä olisi aktiivinen mies, mutta sellaisia on tuskin olemassa ja jos on, pariskunta yleensä suuntautuu oman pesän rakentamiseen.

Itse pystyn auttamaan mm. luontomatkailun vetämisessä ja monessa muussa, mutta se riippuu, mitä ryhdymme kehittämään. On olemassaolevia uinuvia verkostoja ja paljon piilevää potentiaalia. Älä pelästy new agea. Se pysyy aisoissa ja osaa siitä voidaan jopa hyödyntää.

Tänäänkin tein vähän töitä, koska yritän urakoida hommiani, jotta pääsen matkoille. Minua assisteerasi taas pieni kaveri, jonka kanssa ajoimme traktorin kauhalla soraa saunatielle. Hän sai ohjata ja käyttää etukuormaajaa, tosin tiukassa valvonnassani seisten ratin ja minun välissä. Kuvittelisin, että se oli hänelle elämys, vaikka traktorihommat eivät tunnu olevan hänelle vieraita, sillä hän on viettänyt vuoden ranskankielisessä Kanadassa jollakin maatilalla. Hänellä on käsittääkseni belgialainen isä. Poika soitti pätevän tuntuisesti ilmakitaraa ja oletan hänen esittäneen jonkin rokkikappaleen ranskaksi. Taas se paapoo lapsia,ajattelee varmaan joku, mutta minkä sille mahdan, kun seuraani pyritään.

Olimme äsken vapaamuotoisessa nimenantotilaisuudessa, jossa kesällä syntynyttä vauvaa juhlittiin. Hänen musikaalinen isänsä oli tehnyt pojalle jopa oman laulunkin. Kyllä se tuttu kirkollinen hokkus-pokkus seremonia olisi tuonut enemmän juhlavuutta, vaikka parempi näin. Tässä oli ainakin esimerkki siitä kuinka ekokyläaika on kypsyttänyt kaksi eksynyttä sielua löytämään toisensa ja perustamaan perheen ja kaikki tuntuu ihan hyvältä.

Kuulin tilaisuudessa, että minua poisajamaan aikova kaveri, joka pyysi minua lyömään itseään, on nyt naama telottuna. Se on pieni mysteeri, eikä tiedonantaja tiennyt, mitä oli tapahtunut. Kuulemma oli ajateltu, että minä olisin ollut lyöjä, mutta se ei tietenkään pidä paikkaansa. Tapaus on nyt muuttunut sairauskertomukseksi, mitä ounastelinkin, ja minun pitäisi ehkä olla hiljaa. Onko joku häntä lyönyt ja mikä on tapausten kulku, tietenkin kiinnostaa. Täällä on joskus ennenkin riehuttu. Minä en sitä ole koskaan tehnyt. Jos otan alkoholia, muutun ehkä vieläkin entistäkin hiljaisemmaksi ja rauhallisemmaksi. Ei tämäkään kaveri ole mikään tappelija, mutta sairaus saattaa teettää vaikka mitä.

Naapurin villi kaksivuotias, joka oli meillä, kun taannoin salamoi ja jyrisi, sanoi salamavalojen välähtäessä kovalla äänellä: Ukkonen ja pian myös, Akkanen. Me vitsailimme silloin lasten kanssa V:lle, että, kyllä ukkosen kanssa pärjää, mutta kun tulee akkanen, niin meidän täytyy ryömiä sängyn alle. Pojalle ei passaa opettaa mitään sopimatonta, koska hän muistaa kaiken ja toistelee sitä.

Työtä ja riitelyä tänään. Aamupäivällä kyselin vähän ihmisiä ajamaan kuivia heiniä latoon. Muuan, sinänsä sympaattinen kaveri, mutta itsensä perin tärkeäksi tekevä, nuori mies sai minut suutahtamaan asenteellaan ja hän sai kuulla muutamia enemmän tai vähemmän ajateltuja totuuksia, jotka tietenkin järkyttivät hänen maailmaansa. Hän on vain yksi meidän enemmistöstämme, jotta maailma on murjonut ja paaponut niin pahoin, että työkyky on ainakin mennyt. Meillä on ollut ja on nuoria, jotka eivät koskaan ole olleetkaan työelämässä. Kasva aikuiseksi tai lähde täältä, oli kovaääninen neuvoni, jonka edelleen allekirjoitan. Nuorukainen on pitkään pohtinut lähteäkö vai jäädä.

On selvästi sopimuksen rikkomista, että ei tehdä kuin joskus töitä tällaisessa maapaikassa. Meillä on kotityövelvollisuus. Kotonakaan ei yleensä olla tyytyväisiä toisten työn varassa loisiviin. Tietenkin pitää ymmärtää psyykkisiä vammoja, jotka tekevät monet vajaakuntoiseksi. Teoriassa luulisi, että työ voisi olla terapiaa, mutta sitä se ei tunnu olevan. Ikä tässä ei ole ratkaiseva tekijä. Meille tulee paljon heikkotasoista porukkaa, joitten elämä on omaan napaan tuijottamista ja sen avulla tämä paikka ei tunnu kehittyvän. Ja minulla on taatusti perspektiiviä.

Narsismissa ei sinänsä ole mitään pahaa, olenhan itsekin elämääni merkittävyyttä hakeva blogaaja. Olen huomannut, että vaikka ihminen olisi kuinka heikoilla, hän haluaa säilyttää jotenkin arvokkuutensa. Arvokkuus lähentyy tärkeilyä, jota näissä ihmisissä on paljonkin. Mustalaisellekin arvokkuus on tärkeintä.

Kaipaan Tommi P:n tavoin selvää synnintuntoa yhteiskuntaelämään: Olet periaatteessa täysi paska, mutta sen tajuttuasi ja tunnustettuasi armo on olemassa. Toimimalla vähemmän paskasti, edes yrittämällä, pääset taivaaseen, mikä se sitten onkin. Tässä nyt on sekoitettu kalvinismi ja luterilaisuus, mutta väliäkö hällä.

Vaikka periaatteessa yhä uskon kaikkien periaatteelliseen yhdenvertaisuuteen ja siihen, että heikompia pitää auttaa, alan oikeastaan kyllästyä siihen, että autettava heittäytyy kovin helpolla avuttomaksi uhriksi eikä opi koskaan seisomaan omilla jaloillaan.

Kaveri oli mennyt tietenkin valittamaan huutamisesta yhdistyksen puheenjohtajalle, joka on kanssani ollut täällä tämän kuusi vuotta jotenkin mukana, oli välillä perustamassa toista yhteisöä mutta tuli takaisin muutaman muun kanssa parin vuoden poissaolon jälkeen. Hän potee vuosittain syviä masennuksia syksyllä ja talvella mutta muulloinkin hän pysyttelee entistä enemmän omassa huoneessaan, itkemässä peiton alla, oletan.

Hän osaisi tehdä myös fyysisiä töitä, mutta tuntuu, että päänuppi ei kestä hänelläkään. Talvella hän tosin hoitaa lämmityksen todella hyvin. Hän on puheenjohtajana jo kolmatta kautta ja hänen johtamansa ry:n hallitus on täysi nolla. Onneksi meillä on toimiva asukasdemokratia eikä sillä ole suurempaa väliä. Sinänsä on positiivista, että joku viitsii tehdä näitäkin paperilta maistuvia hommia, tunkua ei tosiaan ole. Jospa olisi joku muu kuin E. keulakuvaksi, mutta kun ei ole. Seuraavassa vuosikokouksessa vaihdon pitää tulla, mutta minä en kylläkään rupea vetämään tällaista kivirekeä; tuskin minulla luottamusta olisikaan.

Tästä puheenjohtajasta ei ole luotsaamaan tätä laivaa edes jonkinlaiseen työmoraaliin, koska hän itse näyttää huonoa esimerkkiä ja on psyykkisesti puhki palanut. Viime talvena täällä näyteltiin surkuhupaisa, itse aiheutettuun psykoosiin johtanut, new age-viritteinen draama, joka sinänsä oli aivan mielenkiintoinen. Nyt tämä surkea kaveri uhkasi minua ulosajolla. Alan uskoa, että A. oli oikeassa viime torstaina, kun hän puhui E:n vallanhalusta ja vastaavasta. Tärkeily pesii tämänkin näennäisesti kiltin miehen sisällä. Varoitin, että hänen heikko psyykkensä ei kestä konflikteja. Lyö minua, oli yksi hänen kommenttinsa. Lyödä ei minua kyllä haluttanut yhtään.

Työmoraalia ei tietenkään saada aikaan väkisin, kun emme ole tulosta tekevä liikeyritys. Olemme välillisesti riippuvaisia yhteiskunnan suomista pienistä avustuksista, jotka vuokran muodossa vähitellen tippuvat tilillemme. Teemme sinänsä tärkeähköä kolmannen sektorin työtä, kun syrjäytyneillä on edes jotakin mielekkyyttä. Mutta tämä voisi olla tietoisempaa toimintaa. Tämä touhu alkaa muistuttaa Kyläkauppias Keskiseltä, Tuurista ostamaani vasaraa. Näyttää vasaralta, kutsutaan vasaraksi, on halpa. Mutta kun sillä kerran lyö, se lohkeaa. Se ei toimi vasarana.

Pikkuinen apuri oli auttamassa minua, kun rupesin pienimään viime kesältä jääneitä lautojen sahauksen jäänteitä. En ole ehtinyt tekemään sitä ennen, mutta puut olivat hyvässä kunnossa koska tein ilmavan pinon viime kesänä. Tätä puuhommaa vielä riittää. Teen sen ainakin loppuun ennenkuin minut ajetaan täältä ulos. Osan rimoista aion sitoa rautalangalla yhteen ja katkoa jätkänkynttilöinä toimiviksi nipuiksi. Ne palavat hienosti muutaman tunnin, tuli todistettua viime kesän festareilla. Keksin vielä kiinnittää kimput maahan lyötyyn metallitankoon. Valitettavasti tämä ei ole minun keksintöni, mutta hieno joka tapauksessa.

M. on etelässä hevosia kengittämässä. Hänen kanssaan olisimme pian pistäneet heinät latoon. Nyt saattaa maanantaina tulla jo sateita. En sinänsä perusta kovinkaan paljon heinistä ja meidän ritualistisesta eläinten hoidostamme, jossa keski-ikäiset naiset saavat vielä kerran leikkiä pikkutyttöä ja paijata eläimiä ja johon menee aivan liian monen työpanos, ettei edes ehditä kasvimaalle, mikä olisi paljon tärkeämpää. Mutta jos johonkin työhön ryhdytään, se pitää myös hoitaa.

Aamupäivällä kävelin pitkin joenvartta parisen kilometriä. Siellä oli kuin olikin vanha tuttu hillapaikka, josta löytyi reilu litra marjoja. Katsoin tarkkaan ympärilleni, koska Pihlajaveden suunnassa asustaa karhuja. Historiallisestikin niitä on ollut, koska lähellä oli Kitusen puro ja eräs paikannimistä on Karhusalo.

Kävin pyörällä kylillä ja laitoin taas samaa vihannesmössöä kuin eilen ja jota tulen laittamaan lähiviikot. Hieman mausteita ja yrttejä vaihtamalla saa aikaan makueroja. Hyvää se on ja taatusti terveellistä. Kasvikset kasvavat ihan silmissä. On ilo katsoa rikkaruohotonta maata. Sitä ei ruohokatteen ansiosta tarvitse lannoittaa, kastella eikä kitkeä.

Iltapäivällä tyhjensin traktorin lavallisen kalliiksi energialähteeksi muuttunutta roskapuuta pannuhuoneeseen. Täällä jo muutaman viikon asunut enkelintukkainen pikkupoika tuli auttamaan, mutta häipyi pian jonnekin. En tiedä aikooko hän ja hänen äitinsä tänne asukkaaksi. Reipas poika ja miellyttävän tuntuinen nainen. Hän on asunut monessa maassa, viimeksi Kanadassa. Olen sattumalta käynyt hänen entisessä Italian asunnossaan, joka sijaitsi yhdessä Riitta Wahlströmin kolmesta mansikkapaikasta Etelä-Italiassa, missä hän järjestää kurssejaan. Tätä hän kutsui Markiisin puutarhaksi. Siellä kasvoivat kaikki Välimeren alueen kasvit. Puutarha oli melkein kuin paratiisi. Kaksi muutakin hänen kurssipaikkaansa ovat omalla tavallaan yhtä hienoja.

Näin Ruokalan ovella lapun musiikillisesta illanvietosta nuotiopaikalla. En mennyt, koska en ole sosiaalinen. Festareilla, kun mukana on vieraita aion kyllä mennä laulamaan iltanuotiolle, koska viimevuotinen kokemus oli niin hieno. Illanvietto oli ilmeisesti seurausta eilisen kokouksen tunnoista ja puheista. En oikeastaan osaa pitää niin sanotusti hauskaa.

Tuulikannel kertoi omasta harmonisesta elämästään. Sen tosiaan aistii blogistasi. Varmaan minullakin olisi ollut elämässäni samanlaisen harmonisuuden ihanne, mutta pelkään kyllästymistä. Tavallisuus, olkoonkin se ulkoinen habitukseni, ei tosiaankaan kiinnosta muuta kuin ehkä sosiologisen tarkkailun kohteena. Blogimaailmassa on onneksi näitä taitavia kirjoittajia, joilla on särmää ja kykyä kirjoittaa kiinnostavasti ja siten että henkilön jotenkin aistii mukana.