Aamupäivä meni hänekseen M:n luona. Kolme tuntia aika tyhjänpäiseen seurusteluun. Olen siinä määrin suorittaja, että tuskastun, jos ei jotain tulosta synny. En halua käyttää aikaani hukkaan. Tein tosin aamulla lavallisen jätepuita ja lämmitin vedet. Korvaukseksi ajanhukasta yhteisökokous oli antoisa. Se oli kutsuttu kokoon sänkitukkaisen, pelottavan näköisen kaverin suututtua ry:n puheenjohtajalle ja se terästi ihmisiä. Yhteisöllisyydessä on silti voimaa, vaikka olenkin ollut siihen tuhat kertaa pettynyt. Hyvä tästä voi silti tulla. Lähden vielä illalla repimään nauloja M:n kanssa hänen purkulaudoistaan.

Tuli mietittyä nuoren polven ja vanhempien näkemyseroja työmoraalissa. Meidän vanhempien lempiharrastus on usein nuorten haukuskelu heidän kaikkinaisen kelvottomuutensa takia. En minäkään ymmärrä sitä vetämättömyyttä, mikä nuoremmissa tuntuu olevan, ainakin meidän aineistossamme. Ymmärrän toki, että näin on aina ollut ja siitä huolimatta nuoret ovat aina ottaneet maailman haltuunsa.

Ei ole toistaiseksi vielä löytynyt kiintopistettä, mistä vetäisi maailmaa sijoilleen. Jotenkin tuntuu, että sisältä päin ohjautuvuus on lisääntynyt lapsissa ja nuorisossa: tehdään vain mikä miellyttää. Sama se on minullakin, mutta pystyn kokemaan työn iloa lähes aina. Teen itse paskahommia päivät pääksytysten, mutta nautin kaikesta.

Sain sanottua naapurissa asuvalle yksinäiselle äidille, että en kovasti pidä hänen savuttelustaan ikkunani alla. Hän ei ollut muistavinaan, että pyysin häntä olemaan savuttamatta huonettani, jo kuukausia sitten. Sanoin myös aivan agendan ulkopuolella, että puutarhatöihin osallistumattomuus oli useimmilta selvää luikuruutta. En tiedä mitä blogistani on luettu. Siellä olen sen myös selvästi sanonut.

Laitoin upean aterian muhennoksen kaikenlaisista kasviksista, jauhelihasta ja kermasta: ensimmäistä kertaa myös kesäkurpitsa mukana. Salaatti oli aivan ainutlaatuinen. Tämä aika on vuoden kohokohta, hedonismin ja itsensä hemmottelun sesonki.

Nytkään en tunne olevani kehäraakki vaikka haloin eilen vielä enemmän puita kaiken kuumuuden keskellä. Mutta, koska emme ole tulleet mielestäni tänne kärsimään, kävin tiuhaan tahtiin järvessä jäähdyttelemässä ja nauttimassa yhdestä maaseudun halvoista huveista. Työmoraali kyllä, mutta työstäkin tulee nauttia.

Tuntuu mukavalta ajatella, että samassa iässä, kun isäni oli sängyn pohjalla valittava, uskovainen ukko, itse elän vielä täyttä miehuutta. Koska se laaki sitten tulee, sitä en voi tietää. Luin viime viikon Newsweekistä statin-nimisistä kolesterolilääkkeistä, joista aion kysyä lääkäriltä, kunhan saisin aikaiseksi mennä mittauksiin. Nyt kun mitään ei tunnu sydämessä, ei myöskään huoleta.

On jotenkin alentavaa, kun seksuaalisuus ja pariutuminen muodostavat niin suuren ja tärkeän osan elämästämme. Pitäisi sitä olla muutakin mielessä. Seksuaalisuudesta muodostuu korvike suuremmalle kaipuulle olla merkittävä ainakin jollekin. En halua puhua yhteisöllisyydestä ns. yhteisöasukkaana, koska en pidä tätä vielä kovinkaan onnistuneena. Vaikka epäonnistunut tämä kokeilu ei missään nimessä ole. Tämä on yksinäisten ja rikkinäisten sielujen kokoontumispaikka.

Seksuaalinen antaminen ja saaminen ei ratkaise eikä sinetöi mitään. Hirveän vähän se myös lähentää ja poistaa yksinäisyyttä mutta tekee sen vähäksi aikaa siedettäväksi. Se on kuin lääkettä, joka poistaa oireet, mutta ei paranna.

En paljon kadu tekemiäni asioita elämässäni enkä juuri tekemättömiäkään, vaikka pientä haikeutta onkin aika ajoin. Seksuaalisuuteen liittyy kyllä jokin hämärän hetki. Seksuaalisuus on sinänsä niin voimallista, että ymmärrän, että ainakin mies on joskus valmis naimaan kaikkea mikä liikkuu. Parasta kuitenkin on, että se jää mielikuviksi, koska niissä ei ole mitään pahaa. Mielikuvat eivät oikeastaan ole korvike vaan se pääasia.

En ole koskaan pettänyt enkä käynyt prostituoidulla, vaikka kerran oli tipalla Lontoossa, mutta onneksi poliisisetä nosti heristävää sormeaan ja jäi menemättä. Oikeasti jäi. Tämä muistuttaa suuren ruotsalaisen kirjailijan Ivar Lo Johansonin nuoruudenkokemusta, jolloin hän oli juuri astumassa lehmää, kun äiti tuli navettaan ja hän tuli järkiinsä. En ole vakuuttunut, että Ivarille kävi näin onnellisesti. Sekään ei olisi tehnyt häntä tippaakaan huonommaksi ihmiseksi.

Silti olen kiinnostunut tietämään mitä ihmisten päässä liikkuu kaikenlaisissa tilanteissa. Mikä saa meidät antautumaan vaaroihin, joita on varsinkin seksuaalisuudessa?

Eilen, seisovassa helteessä, kävin poimimassa pieneltä suonlampareelta muutaman desin lakkoja. Oikeastaan ne eivät maistuneet kovin erikoisilta: vain marjoja siinä missä muutkin. Ne eivät ole enää anttihyrymäisiä kultaisia hedelmiä, joiden olemus sisältää äidittömän ja yksinäisen lapsuuden, surumieliset, rannattomat erämaat ja kovan jälleenrakennusajan.

Sisareni kyllä sanoi, että Lapissa kasvaneissa hilloissa on oikeasti parempi aromi, mutta näin se pakkaa olemaan kaikkien hellimieni muistojen kanssa: kaikki vetistyy ja latistuu.

Auta armias, kun ulkomaanpellet tulevat inisemään hillojen kivistä ja jopa suodatuttavat ne pois. Onko sellaisista ihmisistä mihinkään? Muistan kuinka Kalle Päätalon äiti paheksui Laina-miniää, kun tämä valitti kivistä. Oma vaimonikin osoittautui viimeistään siinä vaiheessa pohjimmaltaan vieraaksi, kun hän muikisteli hillojen väkevyyttä.

Ensimmäiset itse ansaitsemani rahat, hilloja poimien ansaitut, käytin W.S.Maughamin Elämän kahle -teoksen ostoon ja vieläkin muistan kuinka päähenkilön elämänkatsomus kolahti minuun.

Iltapäivällä ukkosmyrskyn molemmin puolin olin auttamassa M:a hänen koivupölkkyjensä halkomisessa. Hänen halkaisijansa ei oikein toiminut sitkeiden jättipölkkyjen kanssa ja hain kotoa toisen Fiskarsin halkaisukirveistäni ja hakkasin pölkyt halki. Kirves on täysin huipputuote ja se antaa käyttäjälleen melkein ylimaallisen voimantunteen. Eipä silti, ruumiinrakenteeni ja kuntoni sopii puitten halkojalle. Tuli mieleen, että olisin erinomainen kapakkatappelija. M:n kanssa olisimme voittamaton pari. Hän on tottunut käsittelemään vikuroivia orihevosia kengitysseppänä. Tänään menen hakkaamaan lisää.

Ystävieni kinasteluksi muuttunutta liittoa katsellessani ja kuunnellessani sanoinkin ääneen, että taidan olla onnenpekka, kun saan asua yksin. On yksin asumisessa tosiaan paljon etuja. Kyllä niistä hellyyden hetkistä joutuu myös maksamaan.

Hakalassa asui ennen M:n perhettä Keuruun mustalaisten kunkku. Häneltä jäi lähtiessään vain sähkölasku maksamatta ja paikat sotkuun. Vein kerran hänen valkolaisvaimoaan, joka keskellä talvipakkasia pakeni vihaista miestään, tiellä päivystävän miehen ohi. Vaimo ja lapsi olivat piiloutuneet jalkatilaan. Niin vain näin saman naisen äsken työntelevän uutta lasta F:n rinnalla. He katsovat aina muualle minut nähdessään. Se oli varsin dramaattinen pelastusoperaatio, kun autonikin hyytyi paukkupakkasissa tielle ja minun piti hankkia uusi auto kesken kaiken.

F. oli varsin manipuloiva ja taitava puhuja. Jouduin hänen kanssaan punnitsemaan yleishumanistisia arvojani. Kaverit varoittivat olemaan tekemisissä hänen kanssaan ja Ekokylän naiset olivat onneksi tiukkoja. F. yritti navetastamme hevostallia, mutta emme siihen suostuneet.

M. jutteli nähneensä jonkun tv-ohjelman mustalaisista ja hän moitti ohjelman asiantuntemuutta. En nähnyt ohjelmaa, mutta periaatteessa olen samaa mieltä, että mustalaiselämän nurjat puoletkin täytyy ottaa puheeksi kaiken sorron ohella. Kulttuuriin kuuluu edelleenkin valkolaisen naruttaminen. Nykyään se on lähinnä sosiaalilautakunnan petkuttamista. M:n mukaan mustalaiskulttuuri edistää oppimattomuutta, koska oppimatonta ei oteta töihin. No, kaikella on puolensa ja silti olen edelleen humanisti ja sortoa vastaan.

Olen kirjoittajaurani huipulla Top-listalla. Mutta minua ärsyttää tuo Scilla, joka aina kiipeää ohitseni, tein mitä tahansa. Tyttö on taitava kirjoittaja, joka nuoren naisen elämän pienillä sattumuksillaan ja kipeän tunnoillaan vetoaa varmaankin toisiin nuoriin naisiin. Ota huomioon, että minulla on käyttämättä valttikorttini - Virtain rotarinaiset, vai oliko se lionsladyt. Koko Lappi on myös hyödyntämättä, myöskään uusi kotiseutuni on minusta tietämätön. Et kyllä pitkälle potki, aina yläpuolellani.

Nyt saan palkkaa alkukesän aherrukselleni kasvimaalla. Minulla on aistillinen suhde ruokaan. Säälin asukkaita, jotka eivät ole sitä suhdetta luoneet työn ja osallistumisen kautta. Olin viisi vuotta yhteisessä ruokaporukassa ja kyllästyin siihen kuinka pöytään tehty ruoka oli vain kalpea aavistus siitä makujen ilotulituksesta, johon pääsee mukaan, kun itse osallistuu ruoan kasvattamiseen ja itse hakee sen lautaselleen vain muutamaa minuuttia ennen kuin se alkaa kutitella makunystyröitä.

Tarvitsen mukaan välimerellisiä makuja, oliiviöljyä, fetajuustoa, savustettuja simpukoita, viiniä. Kasvimaalta poimin salaatteja, salaattifenkolia, tilliä, sipuleja, tuoreita yrttejä, tomaattia, kurkkua.

Voisimme ruokkia satoja tällä yltäkylläisyydellä, joka ei ole edes kunnolla alkanut. Kesäkurpitsat eivät vielä anna satoa, eikä uusia perunoitakaan raatsi ottaa. Sesonki on vain muutaman viikon mittainen. Ei ole olemassa kanavia eikä tekijöitä, jotka muuttaisivat tuotteemme rahaksi. Joskus ennen myimme uusia perunoita ja herneitä, mutta tuotto ei ollut juuri vaivan väärti. Emme myöskään itse pysty säilömään kuin pienen murto-osan. Ei ole tekijöitäkään.

Kävin lukemassa eilisen työkokouksen pöytäkirjan, jossa puhuttiin kylmiön uusimisen kustannusarviosta 11000 €. Käsittämätön summa, kun rahanreikiä on vaikka kuinka monta. Ehkä palkataan L. korjaamaan Puutaloa. Hän haluaa työehtosopimuksen mukaisen rakennusmiehen minimipalkan. Vaikka puolet tulisikin työllistämistukena, se toinen puoli +rakennustarpeet, on paljon. Hakelämmitysjärjestelmä on remontoitava. Navetta on jätettävä oman onnensa nojaan, kuten ounastelinkin. Siihen ei ole panoksia, sanoin jo kuukausia sitten. M. on sitä mieltä, että E. on tehnyt korjaamatonta vahinkoa salaojittamalla väärin. Ehkäpä hän teki palveluksen ja emme nyt laskeudu tuon suunnattoman korjausurakan syövereihin kevytmielisesti.

Mitenkähän muualla Euroopassa kestetään tätä kuumuutta? Lehtien mukaan italialaiset ovat ainakin helisemässä. Kävin viemässä postiin laboratorioon lähetettäväksi kuukauden vesinäytteen. Postissa katto vuosi, tiskit olivat märkinä. Talo on melko uusi. Kaupassa kylmälaitteet jaksoivat toimia juuri ja juuri ja vuosivat nekin. Ilma on kuuman kosteaa, aitoa mätäkuuta.

Ilkka Kokkarisen huomautukset humanistisen tärkeilyn ja diktatuurin vaaroista tuo mieleen maan, jossa asuin 20 vuotta - Ruotsin, jossa humanistisilla arvoilla varustettu valtaeliitti on perinteisesti hallinnut tyhmistettyä kansaa periaatteella: Me tiedämme parhaiten mitä te tarvitsette. Kokkarisen kommentit sanahelinästä ovat osuvia.

Uskontohan on täynnä tuota hyvän puolesta kiivailua ja poliittinen liturgia myös omassa maassamme. Vasemmisto siinä varsinkin kunnostautuu ja yrittää heittää porkkanoita kansalle vallassa pysyäkseen.

Siinä mielessä kyllä hörhöilyn ja humanismin voi rinnastaa. Olen itse perin juurin kyllästynyt ystäviini hörhöihin, joiden mielestä totuus on ehdoton: hyvän puolella, pahaa vastaan. Totuushan on subjektiivinen asia. Meillä jokaisella on oma totuutemme.

Olen ajatellut, että älykkäät ja suositut erektus-porukan miehet pärjäävät ilman kannatustani ja useimmilla muillakin on etu, jota minulla ei ole - nuoruus. Mutta ruksasin ehdottoman suosikkini Panun. Hän ansaitsee ehdottomasti kaiken tuen intellektuellien, ei-karismaattisten miesten asian ajamisessa. Itse olin ja olen sitä mieltä, että oma huono menestykseni parisuhdemarkkinoilla sekä myös työelämässä johtui minusta, traumaattisesta taustastani jne. Tuskin kyseessä oli nuorten älykkönaisten laskelmoitu pahuus, kun en sellaista sielunkumppania koskaan löytänyt.

En minäkään ymmärrä mitvit:n tapaan mitä yhteistä on puolivillaisella new age- mössöllä ja humanismilla. Luin kovasti kiinnostuneena humanistisen manifestin, jota tietenkin periaatteessa kannatan. Tieteellisyys eikä myöskään luonnontieteellisyys ole humanismin vastakohta, mutta kannatan kaiken tärkeilyn alasampumista kerta toisensa jälkeen. Asioitten kyseenalaiseksi saattaminen on humanismini tärkein arvo, siksi on tärkeää potkia nurin patsaita kaiken aikaa.

Saattaa olla, että silti new agen piirissä päästään aina joskus jonkun totuuden jyvän luo, mutta kohtaamani ajattelu käytännössä on ollut avutonta, romanttista ja naurettavaa, ettei kohta enää viitsi tuhlata ruutia variksiin. En voi olla edes täysillä skeptikko, koska höpönhöpön vastustaminen ei ole sen arvoinen, että siitä olisi elämänkatsomukseksi.

Ukkonen ja sade puhdistivat ilmaa. Olimme muutaman tunnin M:n kanssa pienentämässä hänen ostamaansa massiivista koivukasaa. M. sahasi ja minä heittelin pölkkyjä kuormaan. Hikistä touhua, etenkin suojavaatteet päällä helteessä. Sain palkaksi A:lta tukanleikkuun. Edustan nyt tyylikästä rangaistusvanki-lookia, mutta en ole aivan yhtä julma kuin ulkonäköni.

Nestevajausta oli litrakaupalla. Ehdin järveen ennen ukkosta ja hakemaan kasvimaalta ja -huoneesta salaattiainekset, jotka tarvitsevat hieman terästystä ostotuotteista ollakseen täydellinen ateria.

Soitin aamulla K:n sosiaalityöntekijälle ja sanoin, että keinoni ovat vähissä: Nyt alkaa teidän tehtävänne. Jos pojan tilanne pääsee taas pahenemaan, nostan metakan.

Väärin parantunut - tuntui olevan poikien äidin reaktio hänen nähdessään melkein sileän ihon allergialapsensa käsivarsissa. En usko saaneeni häntä ymmärtämään, vaikka yritin parhaani. Tommi P. taisi olla oikeassa, ei mennyt perille. Omasta mielestään kaiken tietävä nainen jatkaa lapsensa laiminlyöntiä, mikäli viranomainen ei pysty saamaan mitään tulosta.

Koetin vedota hänen tunteisiinsa, että kyse on lapsen terveydestä. Kerroin tekemästäni ilmoituksesta sosiaalitoimistoon.

Joka tapauksessa olen nyt onnellinen lapseton. Vaikka kyllä edessä on taas muutaman viikon sisällä oman tyttärenpoikani tapaaminen. Hän on tällä välin oppinut kävelemään ja sanomaan joitakin sanoja. Olen kuitenkin tyytyväinen ollessani oman tv:ni, huoneeni ja sänkyni herra.

Eiliseen liittyi ristiriitaisia tunteita. Kyse on rakkaudesta ja toisen hyväksymisestä. Onko rakkaudella ehtoja? Sen tuntenevat vanhemmat katsoessaan lapsiaan, jotka varsin harvoin ovat täysin tyydyttäviä. Tyytymättömyys ja pettymys lienee tuttuja tunteita muillekin kuin minulle. Nyt on kyse näistä luonani vierailleista entiseen naisystäväni lapsista.

Heillä ei ole käytöstapoja. He elävät sotkuisesti. Kertaakaan en ole esimerkiksi saanut heitä pesemään hampaitaan enkä ole halunnut ryhtyä kehotusta kovempaan. Suihkussa käyminen on myös vaikeaa. Kun he asuivat tässä talossa, oli heidän asuntonsa ja talon yhteinen olohuone puolisääreen peittävän rojun vallassa. On ollut mukavaa, kun talo on siistiytynyt uusien asukkaiden myötä.

He olivat oikea vuokranantajan kauhu. Huoneiston kuluminen oli huomattavaa. Koko talomme oli slummiutumassa. Mielestäni yksi slummin testejä on vessanpöntön mustuminen. Tätä testiä he eivät läpäisseet.

Lapsilla ei ole pöytätapoja eivätkä he osaa syödä muuta ruokaa kuin tiettyjä roskaruokia, papupataa, kalapuikkoja, ehkä paistettua kirjolohta. Pääasiallinen ruoka on jäätelö, jota he saattavat syödä uskomattomia määriä. He ovat hulluina kaikenlaiseen makeaan. Vaikka he ovat virallisesti kasvissyöjiä, tyttäreni sanoin, he ovat ainoita hänen tapaamiaan kasvissyöjiä, jotka eivät syö kasviksia. Tämä koskee varsinkin allergiapoikaa.

Lisäksi hän on ns. rättilapsi, siis kohta 11 vuotiaana. Rättinä on nuhjuinen pussilakana, jonka tietty kulma on se ainoa ja oikea. Siitä hän saa lohtua jollakin tapaa. Allergiansa johdosta ja sen myötä hänestä on tullut melkoisen kranttu. Luonteeltaan hän ei ole myöskään aina helpompia vaikka lieventäviä piirteitä on kosolti. Kun hän suuttuu, hän heittelee tavaroita niin, että ne ainakin leviävät ja usein menevät rikki. Äidin mukaan hänen allergiansa ovat laukaisseet kovat elämänkokemukset, mene ja tiedä.

Tietenkin poika on jollakin tapaa häiriintynyt, mutta hän selviää normaaliluokassa. Älyssä ei tunnu olevan vikaa. Lukeminen on hidasta. Hän on suurinpiirtein keskiarvoisen ekaluokkalaisen kokoinen.

Veljeksillä ja koko perheellä on symbioottinen suhde. He riitelevät paljon ajankulukseen, isompi huudattaa pienempää, mutta useimmiten isompi tietää rajan. Ihme kyllä nuorempi jopa kaipaa kiusaamista, kun isoveli on poissa.

Isoveli on kuitenkin suosikkini. Harvoin olen tavannut yhtä erikoista ja aseista riisuvaa persoonallisuutta. En tiedä mikä hänestä olisi kasvanut toisenlaisessa ympäristössä. Hän on joka tapauksessa olemassa ja hänellä on elämisen oikeutuksensa. Joku voisi suositella huostaanottoa äidin vallasta, kun äidille ovat tärkeintä omat new age-ideansa ja ihanteensa eikä lapsen terveys. En usko, että viranomaisen edustaja edes tulee harkitsemaan tätä mahdollisuutta jo taloudellisista syistäkin.

Perheen isä, joka halutessaan vetää isoja tienestejä, ei osallistu lastensa elättämiseen vaan se on jäänyt yhteiskunnan vastuulle. Mies muuttaa aina ulosottomiehen edellä uuteen tienestiin. Tästä puolesta en oikeastaan tiedä kovinkaan paljoa.

Perheen äiti on kyllä parhaillaan hankkimassa itselleen uutta ammattia. Töissä hän ei ole ollut, paitsi nyt oppisopimuskoulutuksessa.

Olen leikkinyt pelastavaa enkeliä mutta sain taistella itseni kanssa, kun suutuin tälle pelastetulle, joka ei osoittanut kiitollisuuttaan vaan käyttäytyi ikävästi, hakkasi mm. pikkuveljeään ja ranttuili ruoan kanssa. Luin jo madonluvut ja sanoin, etten halua olla enää tekemisissä Teidän kaltaisenne paskaporukan kanssa, että en halua pitää enää yhteyttä ja että tämä oli viimeinen kerta... jne.

Mietin asiaa yön yli ja aamulla olin päässyt itseni yli. Olin valmistellut pitkän puheen, mutta sitä ei tullut pidettyä. En voi hylätä poikaparkaani. Kuka on hänen turvanaan, jos yhteiskunta ei pääsekään eteenpäin itsepäisen äidin kanssa?

Eilen iltapäivällä tein muutaman tunnin traktoritöitä. Sillä aikaa naapuruston koko poikalauma, (4-5 kpl), oli pannut hyrskyn myrskyn, rakentanut liikuntasaliin majoja ja raahannut sinne huonekalujani ja petivaatteitani, juuri sellaista mitä ei saisi tehdä. Mutta kannattamani poikaenergian kukkimisen sallimisen kannalta en ruvennut kovasti huutamaan. Pian ympäristö oli villin vesisodan mainingeissa, mutta koska hauskaa oli, annoin sen tapahtua.

Tänään on edessä vielä herkkujen osto, viimeistä kertaa. Sitten saa alkaa askeettisempi kausi. Matkat ja ostokset ovat verottaneet varmaan satoja euroja ylimääräistä, mutta onneksi on vielä rahaa. Pelkällä Kelan päivärahalla ei pitkään juhlittaisi. Se ja asumistuki ovat olleet ainoa tuloni jo vuosia, mutta sillä on pärjätty hyvin tässä ympäristössä. Edellytyksenä ovat kyllä olleet vanhat säästöt. Niitten avulla olen ollut myös Ekokylän merkittävin sponsori.

Aurinkoiset ilmat ja sade saavat puutarhan kasvit kasvamaan ihan silmissä. Katteen ansiosta ei ole isompaa kitkemistyötä. Puutarhassa on ilo käyskennellä ihailemassa luonnon ja ihmiskätten työn jälkiä.

Tänään olemme jatkaneet kapinaa julmuriäitiä vastaan. Olemme syöneet grillattua kanaa. Pojat ovat syöneet sitä ensimmäistä kertaa elämässään ja hyvällä omalla tunnolla. Lapsen on jossakin vaiheessa otettava ratkaiseva askel ja päätettävä itse, ennemmin tai myöhemmin. Siinä on kyse itsenäistymisprosessista. Jos tahto jää vanhempien taskuun, lapsi ei koskaan itsenäisty.

Muuten uimarantaelämää. Kävimme myös hiekkakuopilla, jossa he saivat myös elää sellaista "vaarallista elämää", jota jokainen poika tarvitsee kehittyäkseen mieheksi.

Olin tyytyväinen, vanhempi tankkasi Aku Ankkojaan, nauroi niille ja kysyi minulta sanontojen merkityksiä.

Huomaan päässeeni Ihmissuhteet-blogin lokien ulkonäön arvosteluun. Huomasin erehtyneeni aika pian alustan valinnan jälkeen. En ole uskaltanut ryhtyä sitä vaihtamaan, koska olen pelännyt hukkaavani kaikki arkistot. Suurin vaikeus on varmaan se, että kapealla näytöllä molemmista reunoista tasattu palsta kaventuu melkein lukemattomaksi. Aion ryhtyä jossakin vaiheessa pohjan vaihtamiseen.

Hiuksia pakoputkesta: Muutama päivä sitten meitä kohtasi absurdi näky. Vanhan Volvoni pakoputkesta riippui hiusten näköinen karvapehko. Ajattelin ensin, että joku tekee minusta pilaa, mutta eräs kyyditettävistä tiesi, että karvat tulevat äänenvaimentajasta. Kysyn miten se on mahdollista. Se on ilmeisesti jotakin kuituuntunutta muovimassaa. Aion kysyä asiaa korjaamolta, jonne olen siirtänyt suuren osan säästöistäni tässä vuosien varrella.

Viimeiset päivät poikien kanssa: Ovatko ne kaikkein viimeiset, ratkaisee heidän äitinsä. Ei hän silti mikään suuri julmuri ole, vaikka olen sellaisen kuvan ehkä antanut. Aningslös, on sana joka lähinnä tulee mieleeni. Tänään menemme hyppimään hiekkakuopille ja varmaan taas uimaan.

Tämä päivä on vietetty rannoilla. Allergialapsi veti ensi kertaa pitkään aikaa lyhythihaisen paidan ja shortsit ylleen. Aikaisemmin ei ole kehdannut eikä voinut. Rannalla olo oli tietysti paljolti nahistelua. Vaikka ikäeroa on neljä vuotta, kokoeroa ei paljonkaan. Ihmiset kysyvät vieläkin viidennen luokan aloittajalta: aloitatko sinä koulun tänä vuonna. Loukkaavaahan se on. Osasyynä pienikokoisuuteen voi olla proteiinin puute, koska poika ei osaksi allergian ja dieetin takia ole saanut tarpeeksi monipuolista ravintoa. Pahoinpitelyä sekin.

Ensin huusin kavereille sotkemisesta ja krantuista ruokatavoista, mutta pian lepyin ja halasin kumpaakin ja sanoin kaikesta huolimatta pitäväni heistä. Sen jälkeen meillä oli hyvä keskustelu, jossa pojat kertoivat kuinka he isoina aikovat sekaruoan syöjiksi. He myönsivät menettäneensä kaikki tavallisten lapsien herkut ja joutuneensa erikoisruokavalion pöperöitten syöjiksi koulussa. Ostin kaupasta jauhelihaa ja tein lihapullia, jotka eivät välttämättä olleet maailman parhaita. Pojat uhmasivat äidin hirmuvaltaa syömällä lihapullia.

Kylällä kävimme pitsoilla ja menin lankaan kuten tavallisesti tilaamalla heille normaalikokoiset, joita he eivät sitten jaksaneet syödä.

Puhuin puhelimessa K:n vt:n sosiaalityöntekijän kanssa. Hän kyseli ja ilmeisesti teki muistiinpanoja. Ilmoituksiahan voidaan tehdä myös kostomielessä. En kertonut miehelle, että tätä tapausta tullaan seuraamaan. Hän oli sitä mieltä, että vanhemmilla on kasvatusvastuu ja valta. Sanoin, että mitä tässä suosittelen olisi esimerkiksi lääkärin ja sosiaalityöntekijän antama neuvonta ja viranomaisen edustaja oli samaa mieltä.

Aion myös itse uudestaan aika monennen kerran puhua naisen kanssa, kun hän tulee poikiaan hakemaan. Aion kertoa myös julkisuudesta, johon hän on vaarassa joutua, ellei tahti muutu. Tiedän, että hänellä on erinomaisuuden ja oikeassa olemisen syndroma, mitä on vaikeata järkyttää.

Sain irrotettua traktorista koneet ja pääsen jo aamusta puunajoon. Olen ehkä nyt kesälomallani töitten suhteen vaikka samalla teen ehkä inhimillisesti erittäin arvokasta ihmistaimien kasvatusta. En tunne itseäni tippaakaan luuseriksi vaikka ulkoisesti ja tulojen suhteen sitä olenkin.

Blogissani on paljon kävijöitä, toista sataa päivässä, mikä kutittaa mielikuvitustani. Siteeraan naapurin kaksivuotiasta pikkupoikaa, jonka olen opettanut sanomaan terve: TEEVE!

Osa Jyväskylästä ostamistamme peleistä ei lataudu XP-käyttöjärjestelmälle enkä osaa hankkia mahdollisia tarvittavia lisäohjelmia netistä. Osa kuitenkin toimii ja antaa minulle hengähdysaikaa. Odotan jo kovasti viikonloppua ja rauhan laskeutumista asuntooni, vaikka toisaalta onkin edelleen mukavaa olla väliaikaisisä. Jos olisin näiden oikea isä ja asuisimme yhdessä, yrittäisin opettaa hiljentymistä ja keskittymistä vaikka lukemisen ääreen. Vanhempi on sitä vähän tehnytkin Aku Ankan vuosikerran kanssa, jota hän vasta nyt 11-vuotiaana alkaa tajuta. Ei hän silti ole mikään jälkeenjäänyt.

Osa lapsista ei yksinkertaisesti tajua lukemaansa; sen tiedän opettajanvuosiltani. Nämä eivät vielä ehdi lukea elokuvien tekstejä. Lasten kehitysiässä samalla vuosiluokalla on suuria eroja. Nuorempi ei vielä pysty lukemaan vaikka oppikin lukemisen taidon 5-vuotiaana. Samoin tv-ohjelmat vaativat hiljentymistä. Nämä lapset ovat kasvaneet isossa, meluavassa, lyhytjännitteisessä perheessä. Sekin on leimannut heitä. Eilisen uimisen jälkeen sain tosin heidät rauhoittumaan unille.

Elämä lasten kanssa ei tosiaankaan ole välttämättä idylliä. Idyllinkin hetkiä on ja ne ovat onnistuessaan palkitseviä, enemmän kuin moni muu elämässä.

En ole päässyt varsinaisiin töihini. Iso traktori on kiinni niittosilppurissa, jonka irrottaminen yksin on työlästä, pieni traktori vuotaa nesteitä. Jopa ohjaustehostinkin lakkasi toimimasta. Lautoja ja polttopuita pitäisi ajaa katon alle, paikkoja siistiä. Olen vieraitteni viihdyttämisen ja passaamisen ohella kunnostanut muutamaa pyörää. Olen jopa vaihtanut parit keskiöt pinnat irrottamalla. Sekään ei ole vaikeaa, vaikka sitä pidetään pyörän korjaamisen mestarityönä. Mallia täytyy katsoa, muuten se ei onnistu. Muuten, lengot vanteet on helppo suoristaa pinnojen kireyttä säätämällä. Siihen on ostettavissa kätevä työkalu.

Eräällä asukkaalla lainassa ollut tyylikäs mummon pyörä on kadonnut. Siihenkin oli pistetty monia työtunteja. Minullahan näitä rakkineita on paljon (n. 100) valmiita ja keskeneräisiä, ei se siitä kiinni ole. Mutta tämä on hobbyni, eräänlaista keräilyä ja piittaamattomuus hieman harmittaa. Monia muitakin on kadonnut vuosien varrella ja olen niitä antanutkin pois.

Pienellä suolla oli mukavasti lakkoja muutama päivä sitten, raakoja tosin. Ympäristön pieniä soita kulkien, parhaimpina vuosina olen saanut muutaman litran näitä nostalgiamarjoja. Ehdin ehkä paistamaan vielä lättyjä kavereilleni ja tarjoamaan hilloja. Hekin ovat viettäneet lapsuutensa hillasoitten äärellä Länsi-Lapissa. Olen tietenkin lätyn paiston mestari heidän mielestään, samoinkuin tyttäreni. Salaisuus on ohut taikina ja kuuma pannu.

Mitä muuta tällaisena päivänä voi tehdä kuin olla uimarannalla. Vietimme siellä useita tunteja. Tytöt lähtivät puolelta päivin. Sanoin, että on aivan mahdollista, että näimme nyt viimeisen kerran. En kylläkään usko, että tästä tulee mikään ent. naisystäväni rankaisuretki, eikä ole tarkoituskaan. Parasta mitä voisi tapahtua olisi, että hän tajuaisi pelanneensa lapsensa terveydellä ja lapsi saisi tästedes asianmukaista hoitoa, mutta se on ehkä liikaa vaadittu. Tiedän entisenä sosiaalitarkkaajana, että kovin hevillä ei lähdetä huostaanottoihin ja sellaisiin, mutta minäkin odotan kunnan sosiaalitoimelta jämäkkyyttä, oli se sitten ostopalvelun varassa tai ei.

Poika, jonka iho ei vielä muutama päivä sitten kestänyt hiostumista tai kosteutta yleensäkään, sukelteli ja riehui vedessä tuntikausia, pystyi elämään kuin normaali ikäisensä.

Tein sen saamarin ilmoituksen. Pienen uusmaalaisen kunnan sosiaalityön virka ostetaan ostopalveluna ja sain käsiini vain jonkun muun kuin vastaavan työntekijän. Odotan pääseväni yhteyteen asiaa hoitavan kanssa tässä vähitellen. En itsekään ole tavoitettavissa kovin helpolla. Samaan aikaan, kun tein ilmoitusta lasten hoidon laiminlyönneistä, viihdytän kyseisen yksinhuoltajan neljää nuorinta lasta.

Kävimme Jyväskylässä, joka kuuluu sarjaan rumia suomalaisia paikkakuntia, johin taitaa kuulua valtaosa kaupungeista ja keskuksista. Kaunista ympäristöä olisi, mutta jokin mättää. Ostimme pelejä, söimme pikaruokapaikassa, Raxissa, ajoimme kaupungilla kiertelevällä junantapaisella. Kaikki oli hätäistä ja kuumaa. Pojat riitelivät siitä, kuka saa istua vieressäni. Hieman imartelevaa se tietenkin oli.

Nämä lapset tekevät kaikki hosuen, paikkoja sotkien ja jälkiänsä korjaamatta: siis tyypillisiä lapsia. Yleensä lapsi on lähinnä hyväksikäyttäjä ja öykkäri. Kuvitelmat siitä, että luetaan yhdessä Luonnon Suurta kirjaa ja puhutaan Tärkeistä asioista ovat epärealistisia. Kyllähän sitäkin on ja se korvaakin paljon. Kaulalle kiertyvä käsi ja ehdoton rakkaus ovat sitä valuuttaa, jolla lapsi ostaa suojelua.

Lapsi on oikeastaan perheen mustalainen, venäläinen tai neekeri, jolle on ominaista välitön tarpeen tyydyttäminen hinnalla millä hyvänsä, vastuuttomuus, lyhytjännitteisyys, tietämättömyys, ennakkoluuloisuus ja petkuttaminen. Lapsellinen ja naiivi eivät suotta ole synonyymejä.

Paitsi että Hessu Hopo voi kuvata USA:n punaniskaa kuten Ilkka Kokkarinen pohti, hän voi yksinkertaisesti olla myös lapsi. Enkä missään nimessä sano tätä vihamielisesti - jotkut parhaista ystävistäni ovat lapsia. Tämä sisäinen lapsuus tuntuu sitten monilla jatkuvan nuoruuteen ja keski-ikään asti.

Kävimme illalla Keuruun uimarannalla. Oli mukavaa uida suuren selän rannalla eikä ihon limaiseksi tekevässä plutakossa, jossa tosin luonto tulee liki. Illalla sain viettää aikaani muualla, kun hunnilauma pelasi ja katsoi tv:tä huoneessani. Pian onneksi hiljenee, kun tytöt matkustavat kotiin. Pojat jäävät joksikin aikaa. En ole hennonnut käskeä heitä lähtemään, koska he viihtyvät ja allergialapsen parantuminen edistyy vauhdilla ja välillä on hetkiä, että tunnen pitäväni heistä. Toivon pääseväni pian tekemään loppuja niistä töistä, mitä olen aikonut tehdä kesällä.

Minulta on kysytty, olenko mukana festarimme valmisteluissa. Saa jäädä nuorillemme ja sisäistä lastaan hakeville, jotka tänäkin kesänä ovat jättäneet vastuun ottamisen toisille, johon he ovat tottuneet pienperheissään kotona. Tietenkin yksi ja toinen on puuhaillut jotakin, mutta vain sitä mitä mieli tekee.

Se joka tekee työt on useimmiten äiti. Kyllä feminismillä on polttoainetta, vaikka se lähtisi tästä alkeellisesta työnjaon vinoutumasta. Tietenkin variaatioita on paljon. Osa äideistä ehkä haluaakin uhrautua.

Iso joukko teräviä blogeja on lähtenyt liikkeelle kesän aikana. Ajatuksia tulee nyt jo joka lähtöön. Kiinnostavat ovat melkein yksinomaan nettipäiväkirjan tyyppisiä, eivät lokeja. En vieläkään lähde luettelemaan suosikkejani, mutta tuntuu siltä, että ehdottomaksi huipuksi nousee Plökin pitäjä. Minusta keskustelua voi kutsua kulttuuriksi vasta sitten, kun kaikki eivät ole yhtä mieltä ja niistä eroista puhutaan, vaikka kärjistäen. Mikä olisi blogiyhteisö ilman Panua? Myös pohjoismaisen kieliyhteyden vaaliminen nostaa pisteitä. Missä muussa mediassa pystyttäisiin tällaiseen hulvattomuuteen?

Isot poikani ovat tuottaneet minulle edelleen ylpeyttä, vaikka aamulla olin ensin koko lailla heihin kyllästynyt. Kumpikin osoittautui edelleen mitä hienoimmaksi kaksivuotiaan leikittäjäksi. Naapurin V. on saanut kokea raisun päivän, joka tekee hänelle hyvää. Äitien, tätien ja muiden aikuisten leikit pakkaavat olemaan tuhottoman järkeviä.

Kävimme myös uimassa ja olemme viettäneet pitkän mukavan kesäillan isojen siskojen kanssa, jotka hain kyläpaikasta. Sanoin heille, että on mahdollista, että heidän äitinsä suuttuu ja kontaktimme katkeaa, että tämä on viimeinen kerta kun tapaamme. Kerroin, että huomenna tulen tekemään ilmoituksen heidän äidistään K:n sosiaalilautakunnalle ja kerroin mistä syystä. Syitä on monia. En tietenkään vaatinut heiltä mitään kannanottoa, mutta kerroin omat syyni.

Emme ole koskaan oikeastaan asuneet yhdessä. Minulla oli aina oma asuntoni. Emme olleet koskaan perhe siinä mielessä, että olisimme eläneet samassa ruokataloudessa.

On ollut ilo seurata kuinka J. on kuntoutunut päivä päivältä. On hieman sydäntä särkevää lähettää hänet takaisin kotiympäristöön, jossa on odotettavissa taas kunnon vähittäinen huonontuminen - jos mitään ei tapahdu. Tietenkin tulen yrittämään valvoa, että yhteiskunnan koneisto tekee tehtävänsä ja olen valmis olemaan edelleen perheen tukena, mikäli se minulle sallitaan.

Tämän poikaenergia-jakson jälkeen osaan varmasti arvostaa taas rauhaa ja hiljaisuutta. Markkinat olivat kuumat ja kauppiaat olivat kimpussa kuin herhiläiset. Sain varjeltua isoja rahanmenoja itseltäni. Tuollaiseen markkinahumuun liittyy sekä kiehtovuutta että vastenmielisyyttä samassa paketissa.

Iltapäivällä oli hauskaa, kun vieraani huomasivat todella kuinka mukavaa oli leikkiä naapurin kaksivuotiaan kanssa. Olin suorastaan ylpeä pojistani, jotka osoittivat sosiaalisuuttaan. Nauroimme kaikki ihan mielettömästi V:n mukana, kun hän riehui sokerihumalassaan. Limsaa oli pakko juoda litrakaupalla. Ukkonen jyrisi ja taivaan täyttivät salamat, mutta sade tuli joskus vasta yöllä. Heräsin kolmen maissa ja näin, että vanhempi vieraistani pelasi edelleen Giants- tietokonepeliä.

Kovasti puuhaa. Kaksi vierailulla olevaa vekaraa ja heidän vetämänään kaksi muuta, seinänaapureiden poikaa. Hauskoja sinänsä kaikki. Makasin hetken päivän helteiden ja työn uuvuttamana ja hetkessä asuntoni oli pahemmassa kunnossa kuin sikolätti. Sain suuttumuksen- ja tarmonpuuskan ja siivosimme yhdessä sotkut.

Olen tänään ensin ajanut viimeisiä katteita kasvimaalle aamupäivällä. Iltapäivällä saimme maassa kuivattavat heinät talkoilla latoon. Osallistujiakin oli kiitettävästi. Työ oli kuin juhlaa, kun ei kestänyt loputtomiin ja tulosta näkyi. Ukkonen jyrisi välillä ja salamoi ja kuin ihmeen kaupalla sade kiersi meidät.

Pojat ovat saaneet tehdä vanhoja hauskoja asioita. Kiivetä esimerkiksi köyden avulla traktorin pystyssä olevaa lavaa ylös. Huomenna lähdemme Keuruun markkinoille, mikä on myös suuri tapaus pienten poikien elämässä. Minulta kuluu tietenkin paljon rahaa, mutta se on hyvin käytettyä rahaa.

He ovat pitäneet kovasti ruoastani ja kaikista muista herkuista. He haluavat jäädä vielä seuraavallekin viikolle vaikka isot siskot matkustavat junalla aikaisemmin kotiin. Isot siskot ovat huomattavan sieviä, nauravaisia, pitkätukkaisia nuoria neitoja. Meilläkin on edelleen hyvät välit. He menivät vierailulle entisen luokkatoverin luokse. Näki selvästi, että Ekokylän näkeminen puolen vuoden poissaolon jälkeen oli heillekin rakasta. Kävimme katsomassa vuohet ja muut eläimet ja näytin heille hienoja aittojamme.

Tytöt ihailivat naapurin tyttöjen kesyrottia, mutta heidän ei ole mahdollista kokea rottakuumetta, koska kotona on kaksi kissaa ja Murto-koira, joka hetkessä saattaisi tehdä niistä selvää. Tosin ehkä ei, koska kyseessä on erittäin älykäs koira. Pari vuotta sitten se toi suussaan metsästä elävän jäniksenpojan. Oli kai ajatellut, että se tarvitsee pelastamista. Suojelevasti se on osannut suhtautua kileihin ja karitsoihin, tipuihin, kissanpoikasiin ja sitä höykyttäviin lapsiin, joita on esiintynyt asuinhuoneissa.

Sen muutettua selvisi, että sille jäi kaksi muutakin kaipaavaa perhettä, joita se oli käynyt säännöllisesti tervehtimässä. Toisessa oli vielä enemmän lapsia kuin M:n omassa, seitsemän kappaletta.

Vuohet ovat erityisen rakkaita ovathan tytöt niitä hoitaneet ja lypsäneetkin söpöinä pieninä emäntinä, huivi päässä ja essu uumalla. Zombie-niminen oli meillä vastasyntyneenä sisällä tuttipulloruokinnassa, kun sen emä hyljeksi sitä. Siitä on tullut erityisen ihmisrakas ja pelkäämätön. Samoin lampaat olivat ainakin keväällä erikoisen kesyjä ja paijattavia. Nyt ne ovat saattaneet vähän villiintyä laitumella olon takia.

J. on taas kuntoutumassa saamiensa allergialääkkeiden ansiosta. Hän oli päässyt painumaan luvattoman huonoon kuntoon. Puhuin terveydenhoitajan kanssa ja hän kysyi neuvoa lääkäriltä. Lääkäripula on Keuruulla suuri tällä hetkellä, emmekä käyneet lääkärillä, mutta saimme reseptit muuten hienosti toimivasta Terveyskeskuksesta heti ensimmäisenä päivänä. Hoitaja siunaili vaihtoehtoisuuuteen uskovaa äitiä homeopatiauskoineen.

Tiedän asettavani lukijoiden kärsivällisyyden koetukselle soutamisella ja huopaamisellani, mutta olen nyt taas päätynyt ilmoituksen tekemiseen. Olisi varmaan parasta tehdä se ennen kuin olen puhunut eksäni kanssa ja jo maanantaina. Liika aikuisen ymmärtäminen voi olla rikollista ja kun nyt näin, että poika oli taas hyvää vauhtia invalidisoitumassa, jopa niin, että hengenmeno voi olla mahdollista, kuten terveydenhoitajakin sanoi - yleisesti tosin, poikaa näkemättä. Minulle oli puhelimessa kerrottu, että hänen tilansa oli hyvä, mutta näen omin silmin taas alkavan siipirikkoutumisen merkit. Tilanne ei tosin ollut läheskään yhtä paha kuin kuukausi sitten. En voi kolmen sadan kilometrin päässä tietää mikä on pojan tilanne syksyllä, saako hän hoitoa vai ei.

Olen lukenut arvostaen saamani toisten bloggaajien neuvot ja kiitän niistä.

Eläkkeellä oleva opettaja, Tuulikki, on kovempi jätkä kuin kukaan, jonka olen tavannut. Hän kestää tuntikausia paahtavassa helteessä kasvimaalla maata möyrimässä. Hän tietää luonnosta, kasveista, ötököistä, linnuista enemmän kuin minä tulen ikinä edes lukemaan ja unohtamaan. Arvostan hänen suorapuheisuuttaan, reippauttaan ja iloisuuttaan ja etenkin hänen hurahtamattomuuttaan. Hän elää ja antaa toisten elää tavallaan eikä tuomitse toisten hörhöilyä; sitä on hänellä omassakin perheessä. Tyttären puoliso on valtakunnan huuhaan eliittiä.

Jos Tuulikin voisi monistaa, meillä ei olisi hätäpäivää. Hän on ainoa meistä, joka on sanonut tulleensa tänne loppuiäkseen. Loppu ei suinkaan ole lähellä, mutta hänen hirtehiseen huumorintajuunsa sopii, että hän on tilaamassa itselleen ruumisarkkua, höyläpuusta tehtyä, jossa hän voisi pitää tavaroita huoneessaan siihen asti kunnes aika koittaa.

Edellinen kesä meni iskiaksesta kärsiessä, mutta silti kipulääkkeitten avulla töitä tehden. Tänä kesänä ei kuulemma kipuja ole ollut.

Ei ole Tuulikin vika, jos useimmat muut saattavat kokea huonoa omaatuntoa, kun eivät pysty samaan eleettömään työntekoon kuin hän. Ei hän silti elä pelkästään työlle vaan käy myös laulamassa Keuruttarissa. Tänäkin iltana he laulattavat yleisöä museonmäellä. Hän lukee ja seurustelee ihmisten kanssa. Joskus hän nukahtaa istualleen ja vähän suutahtaa, kun joku uskaltaa siitä mainita: Ei hän nukkunut.

Jotkut saattavat pelätä hänen suorapuheisuuttaan. Minullekin hän puhuu suoraan ja kiertelemättä. Kunnioitus on molemminpuolista. Menen monesti puhumaan hänelle asioitani ja Ekokylän asioita. Olemme kaksi jäljellä olevaa sitä tiimiä, joka kerran jäi pitämään huolta tämän paikan asioista, kun muut pakenivat.

Haluaisin, että tänne siilautuisi väkeä, joka voisi ottaa osaa vastuista. Nyt se on vähän niin ja näin. Pahin kivi kengässäni kiertää kasvimaa-asiassa. Ihmiset haluavat, että on laaja kasvimaa, mutta vain harva on valmis itse ottamaan edes vähäistä vastuuta. Tuulikki ja minä ja pari muuta ovat sen tehneet, toiset ovat vain pistäytyneet puuhastelemassa joskus, tehneet ritualistista työtä, ei sellaista joka edistää sanottavasti. Tuulikki ei itse valita, minä teen sitä nyt hänen puolestaan.

Missä tämmöisiä naisia kasvaa? Lähtö on Taivalkoskelta, vaikka hän ei erikoisemmin pidäkään idolistani Päätalosta. Isä oli Etelästä tullut metsätyönjohtaja, yksi pohjoisen legendaarisia ukkoherroja. Hän opiskeli seminaarin kautta kansakoulun opettajaksi ja on varmasti ollut rakastettu opettaja, jonko motto on ollut learning by doing, ilman että hän tuskin tälläisia sanoja on kuullutkaan. Elämä ei välttämättä ollut helppoa.

Mikä saa aikaan sen, että toiset eivät ole masennukselle alttiita, kun se toisille on olotila, missä he elävät? Syytä varmasti olisi ollut sankarittarellammekin.

Kirjoitin arjen sankarista. Olen saanut joitakin kommentteja eri blogeihin päätöksestäni olla sekoittamatta viranomaisia toistaiseksi erään yksityisen perheen elämään. Yritän toimia pehmeydellä, auttaen ja ymmärtäen mutta en silmiäni ummistaen. Minun vieterini on pitkä ja venyy, mutta ei loputtomiin.

On aika paradoksaalista olla mieltä asioista, kun ei osaa muodostaa varmoja mielipiteitä. Jörn Donnerin lailla saan monesti tietää, mitä mieltä olen, vasta kun olen siitä kirjoittanut. Ajattelin tätä eilen illalla, kun puhuttiin uuden ympäristöministerin ja ympäristöasiantuntijoiden toisistaan poikkeavista mielipiteistä rantarakentamisessa.

Vaikka pidän koskemattomasta luonnosta, pidän myös kulttuurimaisemasta ja ihmisen käden jäljestä. Monet maaseudun metsistä ovat ainakin tähän aikaan vuodesta sellaisia rääsikköjä, ettei sinne ole menemistä. Onhan niistä tietenkin iloa linnuille ja muulle luonnolle. Peltomaisema pitää kuitenkin luontoa avoimena. Ilman viljelyä Suomi kasvaisi umpeen. Puistometsillä on viehätyksensä niilläkin.

Perinteisesti maalla ei ole asuttu rannoilla, sinne kaupunkilaiset kuitenkin haluavat. Maaseutu tarvitsee uusia asukkaita ja monet rannat voitaisiin vielä rakentaa, kunhan ei aivan korvaamattomia arvoja tuhota. Silti on paljon muitakin paikkoja kuin juuri rannat, jonne rakentaa.

En voi olla periaatteen ihminen monessakaan asiassa, kun näen aina asian toisenkin puolen. En aio kyllästyttää lukijaa uudella allergiajutulla, mutta puhuin eilen eksän kanssa ja kuulin hänen kertomuksensa. Hän on hakenut pojalle aikaa homeopaatille, joka on saanut myös koululääketieteen koulutuksen. Kuinkahan muuten ne ovat mahdollista yhdistää? Poika on voinut sentään nukkua. Vien hänet taas lääkärille ja saamme uuden lääkuurin ja kotona toivottavasti sitten hän saa asiantuntijan apua normaalissa elämässään. Mutta en vieläkään tee ilmoitusta sosiaalilautakuntaan.

Jätän historian vuoksi ankarat luonnehdinnat luonnon parannusvoimaan ehdottomasti uskovasta naisesta poistamatta. Pian saattaa minulle tulla uusia lukijoita, kun Ekokylän lehdykässä oli blogausartikkelini ja jotkut tuttavat saattavat ainakin käydä katsomassa juttujani.

Eilisillan Telakka-ohjelmastakaan en voi kiihkoisasti sanoa, että joku puhui p:aa ja joku ei. Kaikki kolme vierasta olivat sympaattisia, nuorena lapset hankkinut nainen varsinkin. Itse lapsellisena ja satoja lapsia tavanneena ns. kasvattajana olen sitä mieltä, että kaikesta huolimatta heillä kaikilla on olemassaolon oikeutus. He ovat monesti surullisia, väärin ymmärrettyjä ja - kasvatettuja sekä urautuneita mutta kaikesta huolimatta tarvitsemme kaikkia vajaitakin ihmisiä. Lapset ovat parhaimmillaan luovia hulluja ja ennen kaikkea hauskoja. Kun pitää sylissään pientä nyyttiä, joka on niin valmis - vastaväitteet kaikkoavat. Minttu Hapuli saa tietenkin olla lapseton. Hänen argumenttinsa olivat ihan valideja, mutta sittenkin...

Uutisissa puhuttiin Tampereen kansainvälisestä kuivakäymäläkonferenssista. Se antoi virikkeen uuteen postiin. Tunnen etäisesti kokouksen järjestäjiä, kun olen näissä ekopiireissä ollut sivustakatsojana.

Muistan kuinka Ekokylän ensimmäisenä kesänä tänne tuli muuan innokas keinutuolivessan edistäjä. Hänen pointtinsa oli, että kiinteä ja kostea tuote eristetään ja tuloksena on hajuttomia tuotteita. Saattaa olla, mutta aika kornia olisi ajatella vanhuksia keinuttelemassa tuvissaan tuollaisessa toilettituolissa.

Itse olen elänyt täysin mukavuuksettoman lapsuuden. Minusta vesivessa on aika miellyttävä. Tietenkin, kun on investointien aika, ekovessa on hyvä. Meillä olisi hulluutta olla käyttämättä laitosajan sanitettiratkaisuja, kun ne pelaavat. Puhdistuslaitos on kamalan näköinen, mutta pelittää. Kun ei ole rahaa investointeihin, miten edistät tässä ekologisuutta. Tankkiauto tulee hakemaan lietteen, kun sakka nousee riittävän korkealle.

Olisi tyhmää olla käyttämättä systeemiä, kuten Ähtärin yhteisössä on kuulemma tehty, turmella olemassaolevaa käyttökelpoista infrastruktuuria. Biologinen puhdistus vaatii tavaraa toimiakseen. Sitäkin siinä tuomiopäivän laitoksessa on.

Monen ekoihmisen unelma kulminoituu huussiin. Symbolikysymys se on. Naiset tuntuvat varsinkin olevan valmiita asiasta vaahtoamaan, mutta paskojen tyhjennys jääkin sitten miespuolisten tehtäväksi. Kävijät ja vieraat usein kysyvät, miksei teillä ole sitä tai tätä, kun olette ekokylä olevinanne. Vastaus on tietenkin: se on rahasta kiinni. Tämä on yleensäkin varsin yleinen asenne maaseudulla. Ei olla konservatiivisia, mutta toteutetaan vanhaa kunnon periaatetta: On elettävä suu säkkiä myöten.

Olen päättänyt, että lopultakin teen ilmoituksen K:n kunnan sosiaalilautakuntaan entisen naisystäväni tavasta antaa allergisen poikansa kärsiä hankkimatta hänelle parasta mahdollista lääkitystä. Lapset tulevat torstaina muutamaksi päiväksi luokseni. Samana päivänä menemme päivystysvastaanotolle ja hankimme samoja allergiaa kilpistäviä lääkkeitä, joita poika sai viime kuussa ja joilla hänen vaivansa alkoi lähteä. Sanoin naiselle silloin, että heidän on mentävä lääkärille ja poikaa on hoidettava, muuten teen ilmoituksen.

Niin ei ole tapahtunut ja kuulin J:lta, että ihottuma on pahentunut. Äiti oli puhunut homeopaatille menosta.

Typerän omahyväinen, pahimpia körttiperinteitä mutta nyt new agen muodossa kantava nainen saa selvitellä asioita viranomaisen kanssa. Miten voi olla näin julma omalle lapselleen?

Seivästimme paahtavassa ukkoshelteessä kapean saran. Se oli mukavaa työn juhlaa ja parin tunnin urakka oli sopiva heikkokuntoisille ja lyhytjännitteisille. Osanottokin oli ihan hyvä. Olimme M:n kanssa valmistelleet tapahtumaa jo pari tuntia. Aamulla hän kokeili heinän pöyhintä toisella saralla, mikä olisi tarkoitus kuivattaa maassa. Sitten, kun ryhdymme toden teolla viljelijöiksi, meillä tulee olemaan pelit ja vehkeet, paalauskone ja latokuivuri. Seivästäminen saa olla kuriositeetti ja perinteen ylläpitoa. Osa pelloista tulee olemaan viljalla. Meillä on siihen kaikki koneet jo hankittuina. Suuria investointeja ei ole tarvis tehdä.

En ole parhaassa kunnossa, kun kärsin helteestä, parina päivänä on pyörryttänyt kumartuessa. On ollut pakko käydä järvessä viiltymässä joka välissä ja mikäpä siinä, se on maaseudun ylellisyyksiä ja halpoja huveja. Täytin iltapäivällä pannuhuonetta puilla enkä jaksanut tehdä töitä kuin hetken kerrallaan.

Iirin kielen mestari ja sukupuolten sodan julistaja herättää minussa kunnioitusta pannessaan itsensä alttiiksi, vaikka hänen argumenttinsa ovatkin monesti päin p:ttä. Mitä sodalla on saavutettavissa yleensäkään?

Kuka on keittänyt veden Kivijärvessä? Kuinka ruisrääkät jaksavat soittaa kaskaan ääntä muistuttavaa helistintään vuorokauden ympäri?

M.kaatoi luokoa antiikkisella niittokoneellamme, samanlaisella, jolla isännät katkoivat peukaloitaan ja jäniksen poikien jalkoja. Heinä saa kuoleutua ainakin tämän päivän. Ehkä jo illalla sovitamme toisen antiikkisen koneen traktorin perään, haravakoneen, missä on kaarevat piikit. Sen toimntaperiaate on samanlainen kuin sillä hevosvetoisella, isorattaisella jolla ajelin karhia neljäkymmentä vuotta sitten kotopelloilla. Sen on meille lahjoittanut paikallislehden pakinoitsija ja paikallispoliitikko Pauli Pihlajamies.

Jotkut muut hänen koneistaan menivät romunkeräykseen. Kylvökone, jolla olisi voinut kylvää tuhkaa ja toinen niittokoneen runko. Parempi niittokone on kyllä hankittava. Tämän ajaminen on taitolaji.

Saa nähdä kuinka porukkamme jaksavat tulla heinäpellolle. Onhan siinä ainakin vähän romantiikkaa. Odotukseni eivät ole suuria.

Olen 39. sijalla top-listalla. Tämän tulen muistamaan vielä vanhainkodissakin. Olen ohittanut scillan, jonka kesäromanssi ja nuoren naisen pohdinnat on kolahtanut lukijoihin ja pitänyt hänet kaukana yläpuolellani. Olen hakukoneella johtava maalainen. Maalainen on siitä erikoinen sana, että se on sekä neutraali, että halventava. Löytyyhän toki muitakin derogatiiveja suomeksi. Englanniksikin peasant-sanalla on nämä merkitykset, mutta tuskin maaseudun asukkaita enää kutsutaan peasant-nimityksellä, vai kutsutaanko. Ruotsiksikin bonde on myös haukkumasana, mutta se tarkoittaa yleensä vain maanviljelijää. Lantbo ja lantis ovat maalaisen vastineita.

Kuumankostea kesä iski taas päälle. Vielä on saatava kuivaa heinää vähille eläimillemme. Omassa hoidossamme on onneksi vain pieni heinäpelto, jonka M. aikoo kaataa huomenna. Sitten se seivästetään aivan perinnetyönä. Iso peltoala on vielä EL:lla tämän ja seuraavan satokauden. Hän tulee tekemään dinosauruksen munia varmaan näinä päivinä.

M:sta ja minusta tulee tämän keskisuuren tilan farmareita vähitellen. Pitäisi hankkia vielä joitakin koneita ja rakentaa heinänkuivaamo ennen kuin olemme valmiita. M:lla on koneosaamista ja varallisuutta ja hän voi keskittyä tähän harrastusluontoisesti. Vaikka olen pettynyt asukkaiden heikkoon työpanokseen ja ajattelen joskus suutuspäissäni lähteä, tuskin jätän tätä elämäntyökseni muodostunutta paikkaa. Jos en muuta, olen saanut ainakin aineistoa kirjoittamiseen. Kovin vähän, ei oikeastaan yhtään, on tullut palautetta eivätkä ilmeetkään ole happamet. Ehkä kukaan ei yksinkertaisesti välitä kritiikistä.

Taas piuhat puhelimessa ja pikkupojat soittelivat, kertoivat asioitaan ja kysyivät tulenko hakemaan. Olin tehnyt päätöksen, että en sitä tee, vaan he saavat opetella junalla matkustamisen ison siskon kanssa tai sitten olla tulematta. Toisaalta minulla on kyllä töitä, mutta tunnen oloni vähän vaivautuneeksi nykyään entisen avoperheen kanssa ja sitä kutsua itse ostamaani aviosänkyyn ei taida tulla.

Ei tämä allergialapsi mikään värsting ole, eikä hän koskaan heittänyt kännykkää seinään vaan sysi sitä. Eikä hän ole myöskään mikään koulukiusaaja vaan mitä pehmein kaveri vähän kovan pinnan ja puheitten alla. Kuulin, ettei äiti ole vieläkään vienyt lääkärille ja sanoin, että sinulla on oma tahtosi ja voit vaikuttaa, kun tiedät että apua on saatavilla.

Huvittaa vieläkin Panu H:n luonnehdinnat meistä ekohörhöistä; siinä oli sanomisen loistoa. Mini-Castaneidaa ei ole näkynyt. Hän piti viime viikolla esitelmän viljapeltokuvioiden tämän kesän sadosta. Kerroin siitä kyllä, mutta sanomatta jäi, että tietenkin kuviot ovat fantastista ympäristötaidetta, oli niitten synty mitä vain. Sekin on aikamme yksi suurimmista mysteereistä, siitä ei pääse mihinkään. Niitten tekeminen vaatii suunnittelua ja rautaista organisaatiota ja onnea.

M. oli opettamassa editoimista Haapamäen filmikurssilla. Haapamäelle puuhataan filmijuhlia Sodankylän malliin jo ensi kesäksi. Matti Kassila on taustahahmona. Ensi kesän teema on Tauno Palo, mikä ei kylläkään kuulosta kovin innostavalta. Sodankylässä sentään näytetään kansainvälistä filmiä. Mutta tulipahan sanottua tämä asia.

Olen ottanut yhdeksi teemakseni nykyisen kotipaikkakuntani asioista kertomisen, vaikka en olekaan niistä perillä kovin hyvin. On hyvä, kun on neutraali kotipaikkasuhde. Juureni ovat Lapissa ja Sodankylässä, mutta sinne ei ole vetoa. Ennemmin kotiseutuani ovat Keski-Ruotsin ruukkikunnat kuten Surahammar, Skinnskatteberg ja Smedjebacken.

Parisuhteet ovat tietenkin vain pieni osa, joissa on käyttämättömiä mahdollisuuksia kuin jäävuoren näkymättömässä osassa. Työmarkkinat ja sille valmistava koulutus ovat toinen ala, jossa hylätään ja käytetään hyödyksi, satsataan markkina-arvoihin ja odotuksiin. Onneksi olen senkin ulkopuolella ja pystyn silti elämään tyydyttävää elämää.

Kun kuulee uutisia USA:ssa kasvavasta haloosta Irakin sodan perusteluista, tulee mieleen, että silti siellä taitavat valtarakenteiden checks and balances kuitenkin toimia toisin kuin USA:n kriitikot ja salaliittoteorioihin uskovat väittävät.

Olen selaillut Panu Höglundin arkistojakin, aion perehtyä niihinkin, kun fyysisten töitten suma alkaa hiljalleen laueta. Hänellä on myös ruotsinkielinen blogi, jossa oli hauskan ilkeämielinen ja liioitteleva kuvaus kesäkuulta, jolloin J. oli käymässä ja vein hänet lääkärille allergian takia.

On aivan mahdollista, että Panu on ottanut naisvihaajan hahmon ja petkuttaa meitä lukijoita. Miten näin oppinut, taitava ja älykäs kirjoittaja voi takertua tuollaisiin kantoihin? Mutta upeata sotaa on ollut elämys seurata. Blogeissa on mahdollisuus olla myös henkilökohtainen ja iskeä vyön alle, se on niitten voima.

Olemme systeemin orjia, molemmat sukupuolet, ja on aivan turha ruveta hakemaan syyllisiä. Itse vietin elämästäni parikymmentä vuotta naisten kanssa opettajien huoneissa, enkä tosiaankaan valita. Yleensä reilua porukkaa, ei ehkä erikoisen sytyttävää mutta harvapa on.

Yksi viidestä orgasmeja saavasta naisesta saa sen ilman häpykielen kiihottamista, oli yksi luku, jonka löysin. Moniko näistä saa sen yhdynnässä miehen kanssa ja vielä samanaikaisesti? Häviävän vähäinen osa. Filmit petkuttavat meitä, sillä yleensä annetaan ymmärtää, että normaali nainti onnistuu aina nappiin. Me vanhemmat sen tiedämme omasta kokemuksestamme, mutta nuoria, elämälleen odotuksia asettavia käy sääli. Yrityksen ja erehdyksen tie on kivikkoinen.

Seksuaalisuus ja arkipäivä ovat etäällä toisistaan, kuten Panu Rajala sanoi eilisillan keskusteluohjelmassa. Olemme sokeita, kuuroja ja rampoja parisuhteisiin joutuessamme. Seksuaalisuudella ostetaan ja myydään sekä pysyvissä liitoissa että ulkopuolella. Ei ole ollenkaan tyhmä ratkaisu pysytellä tuon kaiken kaupankäynnin ulkopuolella, vapaana ja itsenäisenä.

Makeat kalasopan ja viinin antamat unet. Valmistaudun levittämään vasta päivän ensimmäistä kuormaa. Tuulikki sanoi olleensa eilen tosi väsähtänyt. Vielä muutama kuorma ja kateurakka alkaa olla valmis. Emme taida jaksaa tänä vuonna jatkaa myöhemmin kuten aikaisempina vuosina.

Tuskin pääsee lepäämään, kun odottavat jo muut työt. Täältä on pakko lähteä viettämään vapaa-aikaansa. En taida jaksaa sadonkorjuuta. Siinä on enemmän glamouria ja ehkä siihen onkin taas työväkeä.

En tunne edelleenkään aihetta puolustella Italian pääministeriä. Uudessa Newsweekissä oli juttua, kuinka hän on saanut kaoottisen Italian asioita parempaan kuntoon monella tapaa.

Luulisi, että jossakin vaiheessa seksi lakkaa kiinostamasta. Mitä vielä! Eksän pojat soittavat aina, kun puhelin sattuu olemaan töpselissä. He ovat kovasti tulossa taas tänne ensi viikolla ja pyytävät minua hakemaan sen sijaan, että tulisivat junalla ison siskon kanssa. Äiti kuulemma puhuu, että voisikohan J: hakea. Hän ei ilmeisesti tiedä, mitä olen verkossa kertonut vaihtoehtonaisen lapsenhoidosta.

Kuten vanha kansa niin kauniisti sanoo: Kun ajatus on vitussa, on järki perseessä. Jos hän kutsuisi minut vuoteeseensa, olisin valmis, ajattelematta, että hänen miehensä, joka välillä oli kuvassa mukana, on lomaillut Thaimaassa kaikkine vaaroineen, mitä kuvitella saattaa.

Tämä verkkokirjoittaminen sopisi varmaan monelle muullekin kolossaan lymyävälle tunnevammaiselle ikälopulle kuin minulle. Mukavaa ajankulua ja laittaa aivoja töihin estämään ennenaikaista dementoitumista. Olin ajatellut, että meidän suvussa on kovin vähän vakavasti mielenterveysongelmaisia tai dementikkoja, mutta jouduin revisoimaan käsitykseni, kun vanhin veljeni sairastui dementiaan. Sitä pidetään uusilla lääkkeillä kurissa eikä ulkopuolinen juuri eroa entiseen huomaa.

Olen ajatellut, että onko osasyynä hänen ilman mitään suojaimia suorittamansa vesaikkomyrkytykset joskus 60-luvulla. Minut hän komensi onneksi muualle.

Paras kaverini sairastui dementiaan ja kuoli. Hän oli täällä Ekokylässä yhden vuoden ja välimme menivät huonoiksi. Muistin kuinka upeat elämän kokemukset ja taito kertoa niistä hänellä oli, mutta se ei auttanut, kun loppu meni takkuamiseksi. Sellaista kohtaloa ei kenellekään soisi.

Kyllä minä edelleenkin kelaan elämääni, sen puutteita ja hyviä puolia. Olin pitkään naimisissa ja monta vuotta kului sitten ilman naisystäviä. Käsitöiksi se meni minullakin, mutta en silti ole naisvihamielinen. Näen kyllä heissä samoja puutteita mitä miehissäkin, kieroontuneen yhteiskunnan estoja ja patoutumia. Miksi esimerkiksi naiset jäävät monesti käytännön asioissa avuttomiksi? Lihasvoiman liioiteltu vähäisyys on usein myöskin opeteltua, kun naisen rooli pakottaa heikoksi. Sitten alkaa osteoporoosi jo näkyä varhaisessa iässä.

Mielestäni miehen rooli tehtäviä suorittavana apulaisena ei ole houkutteleva. Miehen pitäisi valloittaa osansa perheessä eikä olla vain lisäke. Itse olen ollut tässä mielessä erilainen ja ilokseni olen huomannut, että tyttärenikin on omassa elämässään toteuttamassa molempien osallisuutta.

Seksi on taistelutanner. Epäilen, että Suomi on täynnä tyydyttämättömiä ja orkkuja feikkaavia naisia. Ei se ole pelkästään miesten vika, vaan asiaa pitäisi opetella yhdessä ja kädestä pitäen. G-pisteen löytyminen on Luojan lahja, mutta sitä ei ole kaikille suotu, opin eilen Birdieltä. En tiedä, enkä muistaisikaan prosenttilukuja (dementia) siitä moniko suomalainen nainen saa orgasmia normaalissa yhdynnässä ilman muuta manipulaatiota. Luulen oikean luvun olevan yllättävän pieni.

Minun oma otantani on äärimmäisen pieni, mutta muistan kuinka miehisyyttäni nostatti kun kumppani sai orgasmeja aivan tavallisesta naimisesta. Mikä yllätys, kun ei tarvinnut ryhtyä muihin, sinänsä miellyttäviin hommiin. Kyseessä ei ollut vaihtoehtoinen vaaleaverikkö vaan saksalainen lesbo.

Ruokaohjelmat ovat monesti parasta viihdettä. Lihavat leidit, samoin kuin viiniä naukkaileva Keith Floyd ovat suosikkejani. Floyd on yleensä ohjelman lopussa jo aika jurrissa, mutta se ei tahtia haittaa. Nämä lihavat leidit pistivät urakan päätteeksi tupakaksi ja istuivat juomaan alea. Tämä on kyllä valitettavasti historiaa, eikö toinen naisista kuollutkin jokin aika sitten. He laittoivat kunnon ruokaa ja kävivät sivuvaunullisella moottoripyörällään katsomassa miten kippersejä, sillejä, ja koljaa savustetaan. Jokin sinänsä miellyttävä, Jamie Oliver taitaa jäädä näitten syntisten senioreitten jälkeen.

On eri asia, että itse olen tullut lopultakin tietoiseksi nopeitten hiilihydraattien vahingollisuudesta ja aion ryhtyä elämään järkevämmin. Kasvimaa alkaa olla kasvukunnossa. Kesäkurpitsat kukkivat ja kohta kaikki kasvit ovat katepeitteen alla ja rikkaruohot kitkettyinä. Tänäänkin kärräsimme tonneittain ruohosilppua Tuulikin kanssa. Taidan lykätä ulkomaille lähtöäni ainakin muutamalla viikolla. En voi jättää kesäkurpitsoita, sipuleita ja kaikkia muita kasvimaan herkkuja - kun olen niitten eteen niin paljon tehnytkin.

Meinasivat buddhalaiset ja muutkin jäädä ilman lämmintä vettä, kun uppouduin lukemaan Siiveniskuja -blogia, sadepäivän siunausta sekin. Tosi suorapuheista juttua, melkein joka kappaleessa on ajatuksen arvoista ja yleispätevää. Kun juttu on kirjoitettu ronskisti ja hyvällä kielellä, voisiko parempaa blogia toivoa. Jos bloggaus olisi valtavirtaa, tuhansilla olisi iloa ja oppia tästä parisuhde-elämää valottavasta lokista.

Ei ihme, että tällainen uudenlainen nainen herättää kiinnostusta. Hän pystyy tasavertaisena kamppailemaan huomattavan älykkäiden maskuliinisten bloggaajien kanssa. Tämä on lahja koko blogiyhteisölle, jatkakaa. En haluaisi menettää tiistain Telakka-ohjelmaa, jotta näen vilahduksen idolistani. Koko blogisota taitaa kohta valitettavasti kääntyä flirttailuksi, niin kuumana esimerkiksi Panu käy.

Jo seitsemän vuoden takaisena paluumuuttajana, en enää paljoa vertaile. Antiikkia, antiikkia ohjelma on kotikutoisen charmikas, mutta jos vertaa vaikkapa Ruotsin vastaavaan ohjelmaan, ero on suuri tavaroiden iässä ja arvossa. Ruotsissa liikkuu edelleen paljon suurvalta-ajan sotasaalista ja rikkaita on Ruotsissa ollut aina, (myös syvää köyhyyttä). Siellä asiantuntijoilla, jotka ovat todella huippua, on todella tekemistä eikä heidän tarvitse arvioida melkein kirpputorikamaa. Puhumattakaan sitten Britannian vastaavasta ohjelmasta ja esineistä.

Samanlaista hellyttävää suomalaista oli katkelma tämänvuotisilta Päätalo-päiviltä. Tavallisen kansan kulttuurijuhlat. Päätalo on tuleva klassikko, katajaisen kansan Proust.

Sadepäivät ovat siunaus. Olen ehtinyt olla hieman rauhassa, lukea lehtiä, syödä ja puuhailla omiani. Hesarissa jatkuu keskustelu vaihtoehtohoidoista ja aamu-tv:n haastattelema lääkäri puhui ruokavaliosta, mikä oli nähdäkseni jatkoa Hesarin mielipidepalstalla julkaistulle ravintojutulle, jota muistan kommentoineeni.

A.-V. Perheentupa ja tänään, muuan reikin harrastaja, puolustivat vaihtoehtohoitoja. Koko juttu siirtyvistä energioista on käsittääkseni pötyä, samoin kuin aiemmin oli fysiikassa maailmaneetterin käsite. Täällä meillä asuu muuan skinheadin näköinen nuori kaveri, joka tuntee havaitsevansa energioita, jotka sitten vaikuttavat häneen haitallisesti. Hän ei esimerkiksi voi tulla kasvimaalle siellä vallitsevien Rantalan huonojen energioiden takia. Rantala on vähän rähjääntynyt asuintalo ja siellä on ekokyläaikana ollut lyhytaikaisia asukkaita. Jotkut ovat pyrkineet shamaanikonstein poistamaan huonoja energioita.

Kyse on psykologiasta. Jotkut paikat ovat toisia vähemmän idyllisiä, kokija on tottunut reagoimaan tuntemuksiinsa samoin kuin hyperallergikko reagoi pieniinkin allergeeneihin. Sähköyliherkkyydessä saattaa olla kyse samasta asiasta. Taannoin ensiapuun viemäni J-poika sai väkivaltaisia allergiakohtauksia melkein mistä ruoka-aineesta tahansa. Vasta hänen saamansa koululääketieteen tutkittu tuote sai hänen reseptorinsa hieman talttumaan. Mikä tilanne nyt on, en tiedä, mutta saan viikon kuluttua nähdä taas.

Läheisyys on niin voimakkaasti parantavaa ja hyvää tekevää, koska elämme kulttuurissa, jossa joudumme jossakin vaiheessa kivulloisesti erilleen toisistamme. Ei se ole pelkästään sitä, että naiset eivät anna, vaan kyse on koko elämämme ja yhteiskunnan vääristymästä. Sitä mitä sille olisi tehtävissä, en tietenkään tiedä.

Minusta näitten paljon puhuttujen ja ostettujen energiahoitojen (ja myös prostituution) sijasta pitäisi alkaa puhua elämämme laadusta.

Ravinnosta: Aamu-tv:n haastattelema professori sanoi, että ehkä vain uudessa perunassa on joitain hyödyllisiä ravintoaineita kuten ns. flavonoideja. Samoin pasta, valkoinen riisi ja leipä ovat pääasiassa vain ns. nopeita hiilihydraatteja, jotka vaikuttavat insuliinin eritykseen, joka vuorostaan saa aikaan ravinnon varastoitumista rasvana. Tässä on nähdäkseni koko lihavuusongelman ydin, mikä on valjennut minulle vasta tänä kesänä. En tiedä pystynkö omalta osaltani saamaan parannusta aikaan, vaikka sitä tarvitsen.

Olen ottanut linjan, etten häpeile turhia. Jospa voisin olla esikuvana jollekin muulle, joka innostuisi kirjoittelemaan, vaikka ei olisikaan kelvollinen julkaisemaan missään muualla. Siispä laitan tähän äskeisen hengentuotteeni. Tehtävänä oli kommentoida aforismeja ja tuottaa kolme sekä kirjoittaa unikuvastoinen runo.

Paavo Haavikko: Puhua, vastata opettaa

Nämä eivät suoraan ole aforismeja, mutta koko käsittelytapa on mielestäni aforistinen


1. Syntyi käsitys yksilön onnentilasta. Se oli staattinen puutarha, jonne vain oli päästävä. Rakkauden työtä kukkivalla niityllä, tai kukkakoristeisten puitten alla, ei kaukana majatalosta. Jota toiset ihmiset hoitavat.

Haavikon tämä teos on varmaan kommentti siihen aikaan, jota silloin eletiin ja hänen omaan elämäänsä kustantajana ja liikemiehenä. Se kertoo hänen elävän ajassa ja ympäristössä, joka on huono, mutta vähemmän huono kuin kaikki muut kuviteltavissa olevat. Kokonaisuudet ovat noin sivun mittaisia proosarunoja.

Tämä kappale on kuin kertomus elämäni viimeisestä kuusivuotiskaudesta, tästä ekokyläajasta. Se kertoo siitä, että kaikki tavoittelemme onnea, emme ole tippaakaan johdonmukaisia ja järkeviä.
Minulle se kertoo tästä omasta yhteisöajastani ja tänne hakeutuneista romantikoista, joitten mielestä toisten on hoidettava puutarha ja majatalo. Se toinen olen ollut suuressa määrin minä. En välittäisi vaikka näin olisi, kunhan puun alla istujat myös kantaisivat kortensa kekoon (vähän enemmän).

2. En halua muuttaa tätä järjestelmää toiseksi. Tämä on jo kyllin huono.

Haavikon teos julkaistiin 1972, ennen postmodernia aikaamme. Mielestäni hän ennakoi puheita historian lopusta ja markkinakapitalismin lopullisesta voitosta aikana, jolloin reaalisosialismi oli vielä voimissaan ja länsimaissa oli vahvoja sosialismiin pyrkiviä suuntauksia.

Tämä kappale kertoo myös omasta maailmankatsomuksestani. En pysty uskomaan parempaan maailmaan, vaikka monet asiat voisivat ollakin paremmin. Kokonaisuus on liian monimutkainen enkä voi vakaumuksen syvällä rintaäänella sanoa, että asioiden olisi oltava niin tai näin. Ehkä minussakin on jotakin itämaista, joka hyväksyy kärsimyksen maailman. Onhan tässä maailmassa myös paljon hienoa ja kaunistakin.

Omat aforismit:

Elämä jatkuu niin kauan kuin haluat leikkiä yhteisellä hiekkalaatikolla, jos ei tässä niin toisessa.

Entäpä, jos päivä ei paistakaan risukasaan.

Elin pitkään ajatellen, että oikeasti osaan lentää.


Runo:


Ennen hyppelin rohkeasti korkeilta paikoilta,
vuorilta ja talojen katoilta.
Tiesin, että minun ei käy kuinkaan.
Minun ei tarvinnut kuin levittää takkini liepeet
tai kädet ja leijuin turvallisesti alas
jos alas edes tulinkaan ennen kuin
olin liidellyt tuntikausia.

Unen kaivo on kuivunut
pohjalla istuu sammakko
ja odottaa vettä,
jotta se pääsee sitä sekoittamaan
ja pitämään puhtaana.

Mukavaa, että helle loppui vähäksi aikaa. Ei ollut enää kyse auringon hyväilemisestä vaan pahoinpitelystä. Vaikka olen paahtunut ennestään, olin illalla ihan lopussa ja peiliin katsoessani hätkähdin.

Sain kaiken peltotyön ohella myös talvella kaatamani koivut pilkottua ja katoksen alle. Buddhakurssilaisilla oli ohjelmassa karmajoogaa eli ruumillista työtä, ja heistä oli hyvää apua parin tunnin ajan.

Otin itseänin niskasta kiinni ja lähetin viimeisen verkkotehtävän luovan kirjoittamisen kurssille. Kymmenen minuuttia siihen meni. Turha viivästys johtui siitä, että kuvittelin perehtyväni aiheeseen paremmin, mutta eihän siitä mitään tullut.

Aurinkoisella säällä on joskus vipinää töissä. En jaksa kuitenkaan uskoa, että vapaaehtoisuus kantaa pidemmän päälle. Olen nähnyt jo niin pitkään tätä touhua, että mieleeni tuli taas: kannattaako jatkaa. Enkö pääsisi helpommalla jossakin muualla? Voisinko elää työajan puitteissa vaikkapa maatalon apumiehenä Suomessa tai Ruotsissa, vaikkapa osa-aikaisena, jos en muuten. Ruotsissa pääsisin lähelle mukavaa tyttären perhettä ja Valteria erityisesti.

En kyllä haluaisi menettää tätä ympäristöä, jonka tunnen niin hyvin ja josta pidän. Tästä on tullut koti, koska olen tehnyt tämän eteen paljon. Pärjäävätkö nämä reppanat myöskään ilman minua, ei yksilöt mutta virta? Muut ovat vaihtuvaisia, elämän muuttolintuja, mutta Tuulikki on sanonut haluavansa elää täällä loppuelämänsä. Kukaan ei ole korvaamaton. Tämäkin maailma pyörii kyllä ilman minua. Jospa minä olen tänä syksynä lähtevää paskasakkia?

Viikko alkanut kuten aina: kovalla työllä, jota kyllä kestän. Sitä samaa, jota ei kannata enää mainita. Olavi tuli taas maailmalta, mutta lähtee Laukaan asuntomessuille kuulemma viimeiseen ponnistukseensa. Jos ei nyt, ei sitten enää. Saan kuulemma velkani varmasti takaisin. Aika uusi volkkari on todella ajetun näköinen. Eivät ottaneet isot pojat, isojen poikien leikkeihin.

Ystäväni on varmaan maailmaa kiertäessään päässyt näkemään, miten täällä pelataan isojen ehdoilla. On ainesta moneenkin salaliittoteoriaan. Hän on ollut jyvällä oikeista energiaratkaisuista ja yrittänyt toimia pienen ihmisen puolella.

Meillä on taas kurssi, josta tulee myös vähän rahaakin. Nyt on Tiibetin buddhalaisuuden kurssi, äsken oli Tararokpan, Tiibetin pakolaisten hyväntekeväisyysjärjestön tapaaminen. Ani Sherab, kurssin pitäjä, on suomalainen buddhalaisnunna, joka asui meilläkin muutaman kuukauden vuosia sitten. Hän on saanut oppinsa Skotlannin buddhaisluostarissa. Ani on lahjakas ja raudanluja, entinen metsänhoitaja, joka lähti henkiselle tielle. Emme ole ystäviä.

Minulla on enemmän ei-ystäviä kuin ystäviä. R. kertoi tänään, että kuulemma Unescon kokouksen vieraat olivat jättäneet tulematta, kun joku amerikkalaisnainen oli suureen ääneen kailottanut, että ei siellä ole mitään, siellä on vain masentuneita ja työttömiä. Tämä oli tullut vahingoniloisen Riitta Wahlströmin välittämänä. Kysyn onko vähemmän hyvää, jos on paikka, jossa työttömät, syrjäytyneet ja masentuneet voivat saada elämän reunasta kiinni. Varmaan minä puhuin masentuneisuudesta ja työttömyydestä ryhmälleni, mutta en pelkästään siitä. Eikö se tee asian kaksin verroin kiinnostavammaksi, jos heikot yrittävät tehdä edes jotakin?

Kasvimaalla oli ihmeen vilkasta tänään. Jos se jatkuisi tuollaisena, ei olisi hätäpäivää. Joudun korjaamaan lyöntivirheitä alituiseen. Jos tässä tilassa ajaisin autoa, olisin vaara. Viiniä liian monta lasillista.

Ruislinnun laulu korvissani...runoilee Leinon Eikka. Ruisrääkkä se on, eikä sitä voi oikein lauluksi kutsua. Jaksaa se pieni lintu pitää ääntä. Tieto, että meillä tätä laulua kuulee, on levinnyt, kun muuan pariskunta tuli ihan varta vasten sitä kuulemaan. Kyllähän meillä pelloilta sato korjataan, mutta paljon on pientarettakin, jossa rääkkä saa narista sydämensä kyllyydestä. Varmaan tietolähteenä on Pihlaisen Jouko, joka vannoutuneena lintumiehenä käy täälläkin usein kuuntelemassa lintujen äänimaailmaa. Hän osaa siitä kertoakin niin penteleen hyvin.

Olin aisaamassa puita talkoolaisten kanssa. Toinen oli nuori mies, ATK-alan ammattilainen, jolle kirveen käyttö ei ollut kovin tuttua, toinen se savolainen, josta nyt sain aivan toisen käsityksen. Yritin värvätä häntä ainakin lukemaan blogeja, jos ei osallistumaan bloggaamiseen. Siellä tarvittaisiin edelleenkin varttuneempia. Tuulikannel on ihan ok, mutta räväkkyyttä puuttuu. KunKirjoitan on myös laadukas blogi. Ammattikirjoittaja ja kirjoittajien ohjaaja ansaitsisi näkyvämmän paikan ja enemmän yleisöä.

Olin myös Matin kanssa toisaalla tekemässä loppuun kokeeksi valtavaa peitettyä aumaa, missä on tuhottaviksi tarkoitettuja juolavehnänjuuria. Meistä tulee mahdollisesti Ekokylän viljelijäkaksikko. Matilla on konetietoa, poikamaisuutta, huumoria ja monia muita hyviä ominaisuuksia. Hän on kengityseppä, joka on omasta mielestään hevosensa jo kengittänyt. Hän on minua nuorempi, mutta hänellä on enemmän fyysisiä kremppoja kuin minulla.

Ekokylän porukka oli kuuntelemassa MK:n matkakertomusta Englannista. Suomen johtava viljakuvioasiantuntija, jolla on sana hallussaan ja monenlaista muutakin lahjakkuutta. Ei ihme, että hän on monille yksi Suomen new agen guruista. Itse olen, kuten tiedetään, tiukka skeptikko ja lähden siitä, että kuvioille on aivan järkevä selitys. Kaikki eivät välttämättä ole kahden kaljahtavan vanhanpojan laudalla painelemia. Täytyy ihailla, mikä teollisuus ilmiön ympärille on syntynyt ja kuinka M. on luonut niiden avulla omaan elämäänsä mielekkyyttä. Hän on esimerkki siitä, ettei tarvitse jäädä luuseriksi. Maailmahan on paljolti mielikuvista kiinni. Kirjoitin joskus, oliko se sitaatti Samuli Paroselta, että maailma on sana. Sitäkin se tietysti on.

Kyllä M. liikkuu niin korkeissa sfääreissä, ettei ole ihme, että hän ei pellolle juuri ehdikään. Hän tekee taidokkaita kuvia, kirjoittaa, luennoi ja ties mitä. Silti olen sitä mieltä, että tunti, pari pellolla tekisi hänellekin hyvää, vaikka auttamassa vanhaa anoppiaan, joka siellä mönkii päivät pitkät, pylly pystyssä ja peukalot mullassa. M. on sitä mieltä, että pitäisi olla ikään kuin pakolliset listat, että hänkin saisi tultua. Jälkeenpäin tehtyä rationalisointia minun mielestäni. Pakollisuus ei tässä porukassa onnistu, sitäkin on yritetty.

Hesari oli julkaissut lyhyen mielipidekirjoitukseni, mutta otsikoinut: Silvio Berlusconin älykäs heitto. En nyt ihan sitä tarkoittanut, mutta ei kannata demonisoida häntäkään kuten ei myöskään George W Bushia. Älykkäämpi se oli kuitenkin kuin valtaosa suomalaisista ymmärsi.

Otin taas yhteyttä SuurKeuruuseen ja ehdotin jutun tekemistä bloggaamisesta ja vaikkapa minusta ja Absum.netin pitäjästä, joka on lähtöisin Keuruulta, jopa niin vahvasti, että hänen sukunimensäkin on tienviitassa. Luulen, että tällä kertaa nappaa ja keuruulaisetkin pääsevät nauttimaan meistä kaikista, jos halua on.

Taas uusiutuneena ja virkeänä aamutoimissa. Veden lämmityksen ohessa lähdin tekemään pieniä kunnostustöitä pajalle, terottamaan mm. kirveitä, kun illalla ilmaantui talkoolaisia, jotka haluavat maksaa ruoan ja yösijan puuhastelemalla. Talkoolaisista ja työleiriläisistä on yleensä enemmän vaivaa kuin hyötyä. Ajattelen, että he saavat aisata kapeita ja pitkiä uunipuita eli veistää hieman kuorta pois, jotta puut pääsevät kuivumaan ohuissa latvuksissa, joita ei kannata tehdä klapeiksi. Eilen he olivat vähän puutarhassa, mutta tulivat juuri silloin illalla, kun olimme väsyneinä muutenkin lopettelemassa. Sitäpaitsi tuli sadekin.

Kuulin toisen viäntävän savoa ilmeisesti E:n kanssa toimistossa, minulle tuli kylmät väreet savonkielisestä puolivillaisesta ekofilosofoimisesta ja kiersin kaukaa.

Olen armottomalla tuulella, mutta samalla tulee aina paluupostissa sääli ja ymmärrys: Kenelläkään ei ole helppoa. Olen rökittänyt osaa asukkaistamme puutarhalaiskuudesta, mutta yrittäväthän he aina kuitenkin jotakin muuta tai ainakin parsia itseänsä kokoon. Ystäväni Vesa kirjoitti ironisesti; ironia on ystäville sallittu, että lähteehän paskasakki taas syksyllä.

En suinkaan ole ketään pois ajamassa vaan työntämässä aktiivisuuteen. Muistan lapsuudesta kuinka, jossakin Kuukauden kirjassa ehkä, oliko se nyt kuuluisa toissa vuosisadan mustaihoinen vaikuttaja Booker T. Washington kertoi, että hän sai läksyn eräältä valkoiselta vanhalta rouvalta nuorena vapautuneena orjana, kun hänet oli palkattu pesemään ikkunoita ja hän hutiloi. Vanha rouva pesetti uudelleen ikkunat ja Booker oppi ja päätti sen jälkeen tehdä sellaista työtä, että hän itsekin sai olla siitä ylpeä.

Tarkoitan, että myös me hyvinvointiyhteiskunnan syrjäytyneet, jotka tietenkin saamme syyttää vain itseämme, kun emme ole hankkineet yhteiskunnassa kilpailukykyistä ammattia ja taitoja, voisimme olla myös eräänlaisia vapautuneita orjia, miksei vaikkapa neekereitä tai mustalaisia, joitten on opittava olemaan työstään ylpeitä, otettava elämämme jollakin tavalla haltuumme. Tämä oli ajatus, kun ekoyhteisöjä elettiin perustaa. Emme ota yhteiskunnallisia avustuksia vaan selviydymme itse.

Näin ei kuitenkaan käynyt vaan olemme avustusriippuvaisia. Meistä vain E. on yrittänyt sinnitellä vastaan rahattomana ja omillaan. Silti hänkin on käyttänyt perintörahojaan. Hänelle tulematta olleet työttömyyskorvaukset ja asumistuet ovat myös olleet poissa Ekokylän pussista. Tämä on mitalin toinen puoli. Me muut työttömät olemme pysytelleet orjuudessa. Ilman näitä orjan kahleita ei Ekokyläkään olisi pysynyt pystyssä. Mutta samalla ne ovat kahlinneet yrittäjyyttä. Mutta korostan, tässä on kysymys koko pohjoismaisesta yhteiskuntamallista, ei vain meistä ja meidän erikoisesta saamattomuudestamme.

Kuinka tutusti Pinserin Sami kuvaa ruohon leikkaamisen autuutta, joka on tuttua omakotiasujille ja mökkiläisille. Samanlaisen tunteen soisin monille muille käsillään tekemisestä vieraantuneelle. Sellaiseen on parhaimmillaan mahdollisuus ekoyhteisöissä, vaikka onkin omasta syystään syrjään joutunut kuten Ilkka Kokkarinen niin kauniisti kirjoittaa luusereista perjantaina.

Huomaan itsessäni parannussaarnaajan elkeitä. En turhaan olekaan kotoisin lestadiolaisesta Lapista. Mielestäni ensin on tultava synnin tunnon katharttinen palo, sitten tulee armo. En puhu ollenkaan kristinuskosta vaan yleensä. Voiko muuten rikkinäisestä veneestä, eli kirkosta, tehdä enää uutta? Keskisuomalaisen yleisönosastossa oli pari kirjoitusta alkukesän kirkkopäivillä esitelmöineestä piispasta, joka olisi halunnut modernisoida kristinuskon humanismiksi. Silloinhan tuosta hurmaavasta hysteriasta tulee filosofiaa. Tulee mieleen John Steinbeck, joka matkallaan Charlie-villakoiran kanssa pitkin Amerikkaa halusi mennä kuuntelemaan kunnon tulikivenkatkuista parannussaarnaa eikä mitään liberaalista löpötystä, jota jo silloinkin oli kirkoissa.

Nukahdin illalla aikaisin tuhansista kumarruksista ja nostoista väsyneenä. Joskus aikaisempina vuosina minulle tuli pysyvä selkäsärky, kun jouduin liian lujille. Mutta nyt pystyn uudistumaan vaikkapa järvessä. Yön lepo palauttaa ruumiin taas ennalleen. Ymmärrän kyllä heikkokuntoisempaakin, myös keski-ikäisiä naisia, joita voi vetää sieltä ja työntää täältä.

Mielessä kaihertaa eksistentiaalisesti, eletty elämä. Ruumis saattaa olla niin heikko, ettei se kestä. Hormonit tai niiden puute riehuvat ja huutavat ruumiissa. Naisen roolin pakkopaita on tehnyt monista naisista niin fyysisesti heikkoja, ettei kroppa kestä. Sitten tuleekin luukatoa viimeistään keski-iässä. Noidankehä on valmis. Eikä tässäkään ole sukupuolella eikä iällä väliä. Olin itse vielä nelikymppisenä kunnollisesti heikoilla, vaikka olenkin aina pyöräillyt ja kävellyt.

Kuinka mahtaakaan olla ahdistavaa nähdä Tuulikin ja kumppanien ahertavan pellolla eikä itse pysty ottamaan ratkaisevaa askelta ja tulemaan mukaan. Onko se Tuulikin vika, jos omassa päässä viiraa. Alkaa tulla syyllisyyden tunteita ja pakoreaktioita. Eikä hän enkä minäkään haluaisi syyllistää. Kohtuullinen fyysinen työnteko on sitä paitsi mukavaa, luovaa ja meditatiivista. Se on parasta lääkettä myös mielelle. Mutta hieman pienempi taakka, kiitos. Miksi annatte toisten raataa puolestanne, olla ikään kuin palvelijoitanne? Jotakin asialle on tehtävä.

Yöt alkavat pimetä. Ei tarvitse mennä kuin muutama viikko eteenpäin, on yhtäkkiä loppukesän tunnelma. Tätä se on elämäkin, yhtäkkiä se alkaa olla illassa. Ei ehtinyt kuin tehdä murto-osan siitä kuin mitä aikoi. Juuri tämä tekee elämän niin kovin arvokkaaksi.

Edessä on lauantai, täynnä varmaan fyysistä työtä ja aivotyötä kuten jokainen päivä. Yritän tehdä sen mihin voimani pystyvät.

Viikatemies asettuu saran laitaan ja yrittää kaataa siitä oman osansa. Pelto työntää heinää hänen jälkiinsä. Muutaman viikon kuluttua luonto on ne jo peittänyt, silti hän asettuu paikalleen ja tekee sen osan mihin hän kykenee.

Koneen ja niittosilppurin kanssa on ongelmia, kestävätkö taipuvat osat sesonkia. Katsomme tänään M:n kanssa koneitamme. Apila on päässyt liian pitkäksi, kone ei oikein jaksa sitä enää. Olisi pitänyt tehdä sitä ja sitä. Valintoja on pienessäkin. Aina niissä on jotakin oikeaa ja jotakin väärää.

Hesarissa oli edelleen pari juttua, jossa siteerattiin väärin Berlusconia. Kolmannessa sentään selitettiin kapon-käsite. Olisi mukava tietää kuinka moni prosenttisesti asia on väärinkäsitetty mediassa ja vielä eri maissakin. Lähetin Hesariin mielipidepalstalle pienen moitteen asiasta. Saa nähdä julkaisevatko.

Olen ollut laittamassa katetta taimille. Tulee oikeastaan hellyyden tunteita taimia kohtaan, kun tekee niille ravitsevan ja suojaavan pedin. Höperryn tässä kohta jo minäkin. M. oli aamulla kasvimaalla käydessään sitä mieltä, että tulee kalliita vihanneksia. No, kaikella on hintansa. Kalliiksi se tulisi ajaa moottorivehkeillä kaiken aikaa kasvimaata ja vielä perata käsin. Sellaisestakin meillä on kokemuksia ja huonoja ovatkin. Nyt tulee ainakin muutaman viikon huolettomampi aika, kun maa ei työnnä rikkaruohoja kaiken aikaa esiin. Kateviljely ja suuripiirteinen permakulttuuri on minun mieleeni, kunhan näitä asukkaita saisi edes hiukan enemmän kasvimaalle. Olemme aina vähän myöhässä taimien maahan saattamisessa, mutta kyllä se sitten korvaantuu, kun pääsevät kasvamaan.

Iltauutisissa puhuttiin viimein kaposta, mutta jossakin toisen kanavan uutisissa virhe ja epätarkkuus oli edelleen läsnä. Tätäkö se on suomalaisten sivistys? Emme pysy mukana eurooppalaisessa keskustelussa edes kun puhutaan lähivuosikymmenien historiasta. Taidanpa kysyä tyttäreltäni, miten asia Ruotsissa ymmärrettiin.

Palaan vielä tuohon passiivisuuden teemaan. Hyvinvointivaltio on väärin suunnatussa hellämielisyydessä kasvattanut käenpoikasia, jotka pitävät itsestään selvänä, että heidät ruokitaan ja paapotaan. Valtion leipä ei riitä kuitenkaan kaupungeissa vaan kurjistaa suuren työvoimareservin luokan. Onko heistä edes enää töihin, kun se päivä koittaa? Epäilen. On syntynyt erilaisia köyhyyskulttuureita, kun ihmiset ovat kaikesta huolimatta pyrkineet etsimään mielekkyyttä elämäänsä. Tässä, jos jossa on havaittavissa epäonnistuneen salaliiton makua. En tietenkään siihen usko.

Vaihtoehtoihmiset hehkuttavat usein kansalaispalkan autuaaksitekevyyttä, joka vapauttaisi monet ihmiset omaehtoisen kulttuurin tekemiseen. Vallassaolijoiden pyrkimys sitoa pienet almut vastikkeellisuuteen vain edesauttaa amerikkalaistyylisen alaluokan syntymistä.

Ekoyhteisöjä perustettaessa hehkutettiin ja tehdään sitä edelleenkin, että yhteisöissä asuminen ja ruoan itse kasvattaminen antaa mahdollisuuden alentaa elinkustannuksia ja elää säällistä elämää. Niin yksinkertaista se ei kuitenkaan ole ollut. Jos tännekin tulisi edes muutama muukin, jolla olisi halua ja kykyjä kehittää tätä paikkaa muullakin kuin suunsoitolla, meillä ei olisi hätäpäivää. Mutta kun ihmisten aika menee oman, pienen, surkean elämän pohtimiseen ja omaan napaansa tuijottamiseen, vähänkin on liikaa.

Hesarissa oli onneksi terveyssosiologian dosentti Markku Myllykangas kirjoittanut kärkevän mielipidejutun taannoisesta toimittaja Marjut Svahnin kritiikittömästä vaihtoehtohoitoja edistävästä artikkelista. Joka sana oli täyttä asiaa. Olen joutunut näkemään tätä puolivillaista uskomuspetkutusta aivan tarpeeksi. Tietenkin on niin, että terveenä pysyy, jos mieli on hyvä ja siinä on uskomushoitojen sauma. Itsensä ja toisten petkutuksella on markkinoita!

Hesari kertoo Berlusconin ehdottaneen saksalaiselle pääosaa keskitysleirifilmissä. Mitenkähän tuo on, en osaa italiaa, mutta luulen edelleenkin, että hän puhui kapon roolista.

Hellettä riitti. Sahasin vuoroin puita, vuoroin autoin puutarhassa, kävin uimassa ja kylälläkin. Minua sapetti niin kovasti, kun näin vain Tuulikin ja japanilaisen tytön ahertavan kasvimaalla. Moni on viisaasti paennut kesän raskaimpia töitä matkustamalla muualle, mutta paikalla oli silti joitakin terveitä, jotka olisivat voineet mennä auttamaan. Me muut olimme sitten torstaikokouksessa, kun Tuulikki jäi levittämään katetta. Minun hän käski mennä kokoukseen, koska minun seurassani työskennellessään hän joutuu liian koville, vaistomaisesti lisää tahtia.

Olen yrittänyt näyttää esimerkkiä, että ei tarvitse tehdä ylimaallisesti töitä, voi olla muutakin elämässä, kunhan on edes jokin moraali. Mutta kun edes parin tunnin fyysinen aherrus on liikaa tälle paskaporukalle, jonka ainoa anti Ekokylän eteen on maksaa vuokraa pienistä yhteiskunnan maksamista tuista. Kuitenkin tiedän, että näitten kanssa joudun elämään ja uskomaan parempaan.

Minua sapetti, kun puhuttiin motivaatio-ongelmista ja muista hienouksista, mitä vain verbaalisesti kyvykkäät keksivätkään. Analysoitiin, mikä Ekokylässä mättää. Olin pitkään vaiti, mutta lopulta pinna petti ja sätin porukkaa, jolla aina on jotakin tärkeämpää tekemistä ja joka antaa vanhan, tunnollisen naisen raataa yksinään. Jo siinä olisi riittävä syy mennä auttamaan edes vähäksi aikaa, puhumattakaan siitä, että puutarhaviljely on taloudellisesti ja henkisesti keskeisimpiä asioitamme. Monet ovat sitten valmiita hehkuttamaan omavaraisuudesta talviaikaan.

Pohdin mahdollisuutta, että jätän ainakin toistaiseksi protestiksi tuollaiset kokoukset, kunnes asioihin tulee edes pientä parannusta. En tarkoita ettäkö kaikki olisivat laiskoja. Sitä paitsi ongelma on ollut sama jo kuusi vuotta, ihmiset ovat ehtineet vaihtua. Syyn täytyy olla yhteiskunnallinen. Jotkut yrittävät omaatuntoaan rauhoittaakseen sysätä syyt Ekokylän rakenteiden kontolle, mutta en usko siihen. Tekosyitä ne ovat.

Sitäpaitsi, kun olen puhunut syrjäytymisestä ja sen mukanaan tuomasta passiivisuudesta, en koskaan ole tarkoittanut pelkästään meitä. Ongelma on paljon laajempi ja yhteiskunnallinen. Tätä haastan pohtimaan.

Pentti Haanpää kertoi jossakin jutussaan nuoresta miehestä, joka oli patalaiska, mutta annas olla, kun oli kyse tansseihin lähdöstä, tahti muuttui. Sama se on nykyisillä syrjäytyneillä. Kun löytyy se ihmistä kiinnostava juttu, muutos voi tapahtua. Nykyiset syrjäytyneet pakenevat omaan köyhyyskulttuuriinsa, joka sinänsä voi olla vaikka kuinka aktiivista. Suomen köyhät mustalaistuvat. Mustalaiset ovat tottuneet jujuttamaan yhteiskuntaa ja valkolaista vaikka omassa kulttuurissaan voisi olla kuinkakin tiukka moraali ja kunniakoodeksi. Mistä löytyy se viisasten kivi, joka aktivoisi.

Tietenkin on olemassa omat systeeminsä syrjäytymistä estämään. Eu-rahoja käyttämään tällä koodisanalla on muodostunut kokonainen hanketeollisuus, jolla taitaa olla suurin piirtein samat tulokset kuin kehitysavulla, +-0.

Mitä sopii sanoa ja mitä ei. Illalla ja aamulla on kerrottu pääministeri Berlusconin heitosta Saksan edustajalle. Luulen, että oli käännetty väärin ja B. sanoi ehdottavansa kapon roolia eikä keskitysleirin johtajan. Minusta se oli varsin hauska heitto ja sen pitäisi sopia keskustelukulttuuriin. Ymmärtävätkö saksalaiset vain oluthuumoria?

Kapohan tarkoittaa jonkinlaista ryhmäpomoa, vankia itsekin, jonka traagisena tehtävänä oli olla koneiston osana toimittamassa tovereita lopetettaviksi. Hänelle itselleen loppu vain siirtyi mutta oli joka tapauksessa edessä.

Olla kapona koneiston osana on älyllinen heitto, johon ystäväni M. aikoinaan meitä suomalaislasten opettajia vertasi elegantisti. Olimme osa riistokoneistoa. Kapoinahan meistä yksi jos toinen toimii nykyäänkin.

Ystäväni S. on opettanut minua useasti, että ei ole mitään hyötyä sanoa totuuksia. Eivät ihmiset siitä muutu. Muutoksen on lähdettävä heistä itsestään. Itse ajattelen, että konfrontaatio voisi olla jouduttamassa muutosta ainakin joissakin tapauksissa.

Nautin kovasti blogimaailman erectus- porukan huulista, joihin vihaobjektit, femakot, vastaavat vähintään yhtä terävästi. Juuri tuollainen keskustelu tuo kiinnostavuutta ja kun se on tasa-arvoista, ei siitä varmaan kukaan kärsi. Tuskin heikkoja viitsiikään rökittää. Ovatko niitä heikkoja sitten ATM:t, alempitasoiset miehet, jotka tuntuvat porskuttavan eteenpäin kuin ei mitään ja saavan naisiakin, joka meitä intellektuelleja niin kovasti sapettaa. Meissähän asuu kovan ja intellektuaalisen kuoren sisällä jokin herkkä olento, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi saada naiset jonottamaan luoksemme.

Erectuksen jätkät muistuttavat niitä koulupihan isoja poikia, joitten kanssa oli parasta pysytellä hyvissä väleissä ja näyttää ettei pelkää niitä. Yksi ja varmasti johtava mainitsee minut lokissaan esimerkkinä blogimaailman demokraattisuudesta. Ekokyläaktiivi, joka on kyllästynyt vaihtoehtoakkojen laiskuuteen. Varmaan taas sijoitukseni nousee muutaman pisteen top-listalla.

Voisiko sen paremmin sanoakaan. Jos harjoittelen kovasti, pian minäkin opin sanomaan yhtä terävästi. Ei se toisaalta ole sukupuolesta kiinni ja vaihtoehtoisuudenkin kanssa on vähän niin ja näin. Maailma on vain murjonut meitä ja pahasti. Mutta lisäselityksillä pilaantuu hyvä heitto.

Ongelma onkin, mikä saisi ihmisen aktivoitumaan ja käyttämään mahdollisuuksiaan. Meillä ei tunnu olevan valinnan varaa, materiaali on mitä on.

Kun en osaa sijoittaa tätä koodaamalla pysyvästi, sanon taas. Suomalainen blogimaailma on täynnä toinen toistaan terävämpiä kirjoittajia, tutustu hyvä lukijani heihin. En rupea neuvomaan ja suosittelemaan vieläkään. Voit sitten mennä Päivän pamauksen kautta ja personoida oman listasi, minut tietenkin mukana ja käydä sitä kautta ainakin muutaman päivän välein katsomassa mitä kuuluu.

Nuoruus, kaupunkilaisuus ja älyllisyys ovat ainoat viat tarjonnassa, jos niitä voi vioiksi laskea.

En voi olla huokailematta lapsenlapsen ihanuutta. Saa poimia vain kermat. Ei tarvitse vaihtaa kakkavaippoja eikä kuunnella itkuja. Saa vain seurustella tyytyväisen lapsen kanssa, saa hymyjä ja halauksia.
Uskon, että paljon lapsen viehätyksessä piilee sen käsittelyssä ja opettamisessa kommunikoimaan. Saat sitä mitä siihen laitat. Jos haastat riitaa, saat riitaisen lapsen. Jos opetat sosiaalisia taitoja, leikkiä ja huumoria, saat niitä myös takaisin. Lapset jos jotkut ovat peilejä.

Tietenkin on myös sairaita lapsia, mutta uskon, että heidänkin kanssa pätevät paljolti samat jutut.

Minun lapsenlapseni on ainakin täydellinen. Parempaa ei enää voisi toivoa. En pysty sellaista kuvittelemaan. Täydellisellä en suinkaan tarkoita hiljaista ja mukautuvaa. Pojalla on oma vahva tahtonsa ja oma persoonallisuutensa.

Asuntoni on hiljennyt ja koen jo vierotusoireita. Tyttäreni on edelleen isin tyttö ja itkee herkeästi, kun joutuu isistä eroon. Miten minulle, kivikasvolle, on tullut noin tunteitaan ilmaiseva lapsi?

Aamu on kuin mannavelliä mustikkahillon kera. Keskikesä on parhaimmillaan. Pihalla tuntee karamellin tuoksun jostakin kukkivista pensaista. Lopultakin uimavedet ovat lämmenneet säällisiksi. Uimisliikkeet ovat kuin jäseniä hivelevää joogaa. Vedestä noustuaan on kuin uusiutunut, vaikka ruumis olisi ollut kuinka jäykistynyt. Pieni haitta on, että iho tulee liukkaaksi jostakin levästä vedestä noustua. Myrkyllistä se ei ainakaan ole.

Tänään aion jatkaa ikuisuustyötäni ja sahata ja pilkkoa hupenevaa puupinoa. En ehdi kovin paljoa puutarhaa muuta kuin ehkä ajamaan katekuorman ja vähän levittämäänkin. Kasvimaakin tulee toisin voimin vähitellen paraatikuntoon. Nuorempien ja vanhempienkin into ja kestävyys tuntuu loppuvan, kun homma ei ole valmis heti vaan vaatii viikkoja ja taas viikkoja. Mutta onneksi on muutamia sitkeitä. Japanilainen tyttökin ahertaa pellolla kovassa helteessä leukaan asti napitettuna sinisessä suojapuvussa. Onko säädyllisen tytön rivoa vähän vähentää vaatteita vai ovatko suomalaiset helteet vain meidän kuvitteluamme.

Yritän asennoitua viimeiseen verkkokirjoitustehtäväänkin, vaikka olen jo viikkoja myöhässä. Onneksi on muitakin, jotka eivät ole saaneet aikaiseksi. Yksi tyttö kirjoittaa Espanjan yöelämästä, ettei yksinkertaisesti synny, sori.

Vaikka verkkokirjoittamisryhmän osanottajat ovatkin hyviä kirjoittajia ja kaikin tavoin sympaattisia, ryhmiytymistä ei kuitenkaan ole syntynyt. Onko syynä, että vetäjä on kehottanut pysymään tiukasti asiassa ja oppisuunnitelmassa? Minulle tästä blogista on tullut tärkeämpi väylä kuin kirjoittamiskurssista, vaikka yhteisöllisyys tässäkin on osin kuviteltua.

Debatteihin osallistuminen olisi mukavaa, mutta en ole oikein ehtinyt. Enkä myöskään lukemaan lokeja samassa määrin kuin toukokuussa. Kunhan aikaa vierähtää, alan minäkin potkia eri suuntiin.

Ruman näköisesti taittui tuo pitkä artikkeli kapealle palstalle. Vielä huonommalta se näyttänee kapeammalla näytöllä. Artikkeli on kuitenkin hyvä.

Lisään vielä KS:lle, että Ekokylän omistus on täysin yhdistyksen käsissä ja sen hallinto ja päätösvalta läsnäolevilla asukkailla, joitten välillä ei ole arvoeroa. Repaleinen ja masentunut nuori ihminenkin pääsee päättämään kaikista asioista, kun hänet on puolen vuoden koeajan jälkeen hyväksytty asukkaaksi. Juuri siinä on myös vahvuutemme. Jos minä saisin päättää, ideologiamme olisi tässä: mahdollisuus päästä päättämään asioista ja omasta elämästä. Tehdä tästä paikasta demokraattisen osallisuuden koulu.

Itse en ole kovin innostunut (o)saamattomuudesta, mutta vain uskomalla jokaisen piileviin potentiaaleihin voi niitä ehkä löytyä. Järkevät ja täysipäiset eivät lähde seikkailemaan. Miten minullakaan muuten olisi mahdollisuuksia tällaiseen ympäristöön. Voin kuvitella olevani kartanon omistaja. Työtähän se vaatii, mutta ei sentään alituiseen.