Olen ollut muutaman tunnin tekemässä sipulipenkkejä T:n kanssa. Maan kaivaminen on raskasta, mutta sopii ruumiinrakenteelleni. Muita ei maalla ollutkaan. Kaikilla oli jotakin muuta tekemistä. Näin se yleensä onkin. Ilman T:ia ei ylpeytemme, kasvimaa toimisi ja tulisi aina vain parempaan kuntoon. Diletanttien kaupunkilaisten touhua tämä kyllä on. Sipulit on nyt sitten maassa eikä tilanne ole mitenkään huono sinänsä. Joinakin muina vuosina on näyttänyt paljon pahemmalta kesäkuun alussa.

Sitten kun kesäkurpitsat saadaan maahan mehevään kumpuunsa, ei kestä kauankaan, kun ne jo kukkivat ja tuottavat satoa. Siinä on vauhtia. Alkaa kesän herkuttelukausi. Nyt on ainakin kaalit vielä jäljellä. Niitä on paljon eri lajeja. T:ia vähän kismittää, kun kaalta toivotaan paljon eikä sitä sitten osata eikä jakseta käyttää ja toivojat eivät jaksa tehdä raskasta kasvimaatyötä.

Kärräsin kasvimaan keskeltä, tiealueelta pois paksuja juolavehnäpehkoja. Kun olen yrittänyt tukahduttaa niitä katteella, se on onnistunut paikoin, paikoin ne ovat äityneet kasvamaan paksuiksi pehkoiksi, joita sinänsä on helpohkoa irrotella, kun juuret ovat samassa sökkyrässä maan pinnalla. Juolavehnä on pahamaineisin viljelijän kiusaaja. Se kylläkin parantaa maan laatua ja juuret ovat kuulemma jopa syötäviä. Eräs kävijä teki viime vuonna kompostin, johon laittoi juolavehnää ja hevosen lantaa ja ihme kyllä onnistui tappamaan rikkaruohon.

Jos saisimme tänä kesänä kasvimaan lähes kuntoon, sen jälkeen voisimme käydä asemasotaa. Mutta veikkaan, että sen jälkeen, kun T. ei enää jaksa, Ekokylän kasvimaakaan ei pysy enää samassa kunnossa, mihin olemme sen hänen johdollaan saaneet.

Olen yrittänyt houkutella S:aa ja R:aa huomenna retkelle Saarijärvelle. Siellä on meille tutun TK:n ja hänen ympärilleen kokoontuneiden ihmisten eräänlainen yhteisö-liikeyritys. Minun pitää miettiä kuinka tarkkaan siitä tulen kertomaan. Kesästä pitää ottaa vaarin. Se häipyy pois hetkessä. Seuraavanakin viikonloppuna on retki, nyt Etelä-Suomeen, missä on ekoyhteisöjen kiertokoulutapaaminen, minne minua vetää henkilökohtaiset syyt. Voin ehkä samalla tuoda probleemipoikani viikoksi luokseni ennenkuin oma tyttäreni ja lapsenlapseni tulevat. Uskon, että viikossa hänen ihottumansa rauhoittuu; näin kävi joskus ennenkin.

Kirjoitin aamulla artikkelin verkkolokeista Ekokylän Aviisiin. Siellä julkaistaan yleensä kaikki tarjottu, joten tilanne on melkein sama kuin bloggaamisessa: kaikki kelpaa. Olen tyytyväinen juttuuni, joka vasta nyt tuo tämän hienon median laajemman ekokyläyhteisön tietoon. Vain pieni osa tilaa lehteä eli on kannatusjäseniä, mutta varmasti tieto kulkee. Jos laskisi kiinnostuneet kävijät, potentiaalista yleisöä on satoja.

Moni entinen asukas varmaan muistaa minua hieman ristiriitaisin tuntein, mutta jotakin arvokasta kaikilla on lyhyeltä tai pidemmältä jaksoltaan täällä.

Tänään on vietetty kuusivuotiaan N:n synttäreitä. Hän oli uhannut, että ilman lahjaa ei synttäreille ole tulemista. En aikonut mitään ostaa, mutta kun sopivasti kävin aamulla kylällä, löysin pari lahjaa, jotka eivät ole muovirojua. Ostin myös kesän hyttysiä ja hirvikärpäsiä varten maastoverkosta tehdyn anorakin, jossa on kokonaan suojassa.

Hirvikärpäset ovat minulle ja monille muillekin suhteellisen uusi vitsaus. Lapissa niitä ei liene vieläkään ole. Viime kesänä näitä inhottavia ötököitä oli todella paljon. Ne tunkeutuvat kaikkialle ja irrottavat siipensä. Ruotsissa, minun kotomaillani, niitä oli myös, mutta aika vähän.

Naapurissa on toinenkin pieni miehenalku, reilusti alle kaksivuotias, joka puhuu ihmeellisen hyvin. Hän ehtii joka paikkaan ja räplää mielellään tavaroita, selvä konemies. Mutta miten estää tavaroiden rikkomiset ja koskemiset luvattomiin esineisiin, kun kaikkea ei voi ja ei ole tarkoituskaan laittaa häneltä ulottumattomiin. Pojanhan on opittava olemaan ihmisiksi. Hänen äitinsä on hieman ymmällään kasvatuksen suhteen.

No kenelläkään ei ole patenttireseptiä ja lapsetkin ovat erilaisia yksilöitä. Eräs viisas äiti sanoi, että usein lapsen huomio pitää kiinnittää positiivisella tavalla johonkin muuhun. Pois tempaiseminen on riidan haastamista ja opettaa lapselle vääränlaista tapaa ratkaista konflikti.

Joskus pitänee ottaa lapsesta kiinni ja katsoa vakavasti kasvoihin hänen tasoltaan ja sanoa kielto. Useimmat normaalit lapset uskovat tätä.

Minä itse olen sitä mieltä, että nopea toiminta ilman vihanpitoa voi olla parasta. Luunappi otsaan ja silti olemme kavereita. Selitin kummallekin naapurin pojalle, että se on minun linjani. Sallin paljon, annan ystävyyttä ja rakkautta mutta jossakin tulee aina raja. Lapsia luunappi eli nippuri useimmiten huvittaa ja he ryhtyvät antamaan takaisin. Takapuolelle napautus kuului joskus asiaan tyttäreni kasvatuksessa ja hyvä tulos tuli. On lapsen pahoinpitelyä, jos antaa hänen ryhtyä päällepäsmäriksi ja venyttämään rajoja loputtomiin. En ihannoi väkivaltaa, mutta lapsen on myös opittava millä säännöillä maailma pelaa. Teemme hänelle karhunpalveluksen jos emme valmista häntä kovaan maailmaan vaikkapa koulun pihalla.

Itse olen kotoisin alkoholismin, hysterian, kaksinaismoraalin ja väkivallan maailmasta ja olen oppinut kohtuukäyttäjäksi.

Olin vähän aikaa mukana katsomassa aiotun muistolehdon paikkaa viljamakasiinin kupeella. Yli vuosi sitten kuoli H., joka vietti täällä viimeiset kesänsä ja kuukautensa. Hänen tyttärensä S. on halunnut äidilleen jonkinlaisen muistamispaikan. H. oli kaikkien hyvä ystävä. Hän oli empaattinen, lukenut ja kulturelli. Hän juhlisti tilaisuuksiamme runonluvulla. Hän oli kiinnostunut ihmisistä ja elämän ilmiöistä viimeiseen saakka. Edellisenä päivänä ennen kuolemaansa hän vielä luki Marianne Fredrikssonin romaanin, jonka olin lainannut hänelle kirjastosta.

Hän ei uskonut irrationaalisuuteen, sanoi kuten minäkin, että niistä asioista on vaikeaa tietää, oli agnostikko kuten minäkin. Sellaisen kuoleman haluaisin itsellenikin, pysyä kirkkaana loppuun saakka. H. oli ensimmäinen ihminen, jonka olen nähnyt kuolleena. En ole nähnyt äitiäni, isääni enkä kahta sisartani.

Kävin joka päivä häntä katsomassa ja juttelemassa, usein metsältä ja moottorisahalta haisevissa työvaatteissani. Juttelimme lukemistamme kirjoista mutta myös kaikesta muusta maan ja taivaan välillä. Pidin itseäni hänen lempipoikanaan. Hän eli n. 85 vuotiaaksi.

Onhan meillä T., joka sanoo asuvansa täällä kuolemaansa saakka. Hän on suunnitellut teettävänsä ruumisarkun valmiiksi huoneeseensa ja pitävänsä siinä tavaroita. Silti hän on mitä suurimmassa määrin elävä ja terve ja pitää omalla tavallaan Ekokylää ja sen heikkoja ihmisiä pystyssä. Heikot tukevat heikkoja, ja yhdessä me pysymme joten kuten pystyssä.

Meistä muista ei tiedä, minne matka meidät vie. Kronologisesti vuorossa lähteä olisi O., mutta hän ei taida joutaa kuolemaan.

Henkilö voi kokea tehneensä yöllä ufolennon. Hänellä on aivoihinsa istutettu piisiru ja hän uskoo mitä epärationaalisimpiin salaliittoteorioihin, mystisiin yhteyksiin, siihen kamaan, mistä kerrotaan Ultra-lehden sivuilla. Samalla kertaa hän voi olla yhteisönsä kelpo jäsen, suosittu kanssaihminen, perheen perustaja ja monipuolisesti lahjakas taiteilija, joka kaikessa huuhaassaan yrittää seurata järkeä.Niin kauan, kun hän ei ole ympäristölleen vaarallinen, hänen paikkansa ei ainakaan ole suljetulla osastolla.

Jos kristinoppi lähtisi alkuun nykyajalla, sen kannattajat kaikessa irrationaalisuudessaan olisivat poikkeavia. Nyt se on kuitenkin valtavirtaa, ja osana kulttuurin, kielen ja yhteiskunnan perustaa.

Mystiikka, rituaalit, romantiikka kiehtovat suurta osaa ihmisistä. Se ei ole pelkästään tiedon puutetta, vaan varmaankin rakenteellisesti meissä.

Ekoyhteisötouhuun näyttää kaikkialla liittyvän tuo ns. henkisyys. Itse pidän sitä lähinnä naurettavana ja olen valmis pilkkaamaan sen erilaisia ilmentymiä, kun ne menevät hörhöilyksi. Siitä on tullut jopa harrastukseni. Ongelmana vain on se, että jos haluan jatkaa maalla asumista, mukavassa ja kauniissa ympäristössä, minulla ei ole valinnan varaa. Järkevät ja analyyttiset ihmiset eivät lähde seikkailemaan tällä tavalla.

En tiedä, missä määrin tätä uushenkisyyttä tutkitaan. Kirkon tutkimuslaitos sitä on varmaan tehnyt, samoin skeptikot. Kuitenkin uskoisin, että jollakin sosiologialla voisi olla vielä todella mielenkiintoista tehtävää kartoittaa mikä on uskomusten osuus tavallisen suomalaisen arkielämässä.

En ole soittanut K:n kunnan sosiaalitoimeen. Mutta soitin J:n äidille ja yritin taas puhua, että pojan kärsimysten vähentämisen pitäisi olla ensisijaista. Kaikki sairaudet ovat kuulemma henkistä lähtöä. Hän ei suuttunut puuttumisestani yhtään, päinvastoin. Hän kertoi, että vaikean kotitilanteen on määrä muuttua parin viikon sisällä. Hän jopa sanoi aikovansa viedä pojan mahdollisesti oikealle lääkärille, joka soveltaa pehmeitä menetelmiä. Ehkä se oli vain rauhoittamisekseni tehty viittaus. Kesä on ennenkin auttanut, nainen oli toiveikas.
Edelleen jäi vaikutelma, että ideologia on vahvin.

Elämässä on aina tehtävä kompromisseja. Oikeata ja väärää on vaikeaa tietää. Kumpikin ovat aina mukana kuvassa. Kaiken relativistisuus.

Maataloustukipaperit on täytetty. Ostin viinipullon sitä juhliakseni. Tein hyvän ruokaisen salaatin ja join muutaman lasillisen viiniä. Aamulla ehdin kertoa M:lle hyvän muurarin nimen. Aiottu muurari oli äitynyt juomaan ja toinenkin oli samassa vaarassa. Tämä muurari teki Väentuvan kakluunin. Häntä parempaa ei ole. Kontakti toimi ja sopimus syntyi, kuulin myöhemmin. Hakalaan tulee lopultakin varaava takka, joka toivottavasti pudottaa isoja sähkölaskuja alemmaksi.

Kaupungintalolla olevat neuvojat kertoivat mahdollisuudesta muuttaa eräässä sarakkeessa oleva M C:ksi, eli cap-kesannoksi. Mikä tietää satoja euroja lisää maataloustukea. Kannatti mennä. Hoidin myös M:n omistukseen siirtyneen peltolohkon käytön laillisen käytön tarkistuksen. Asia oli niinkuin olin uskonut, eikä niinkuin R, M:a ja E olivat luulleet. Se loi myös M:lle tyytyväisyyden tunteen, että hän saa tehdä omistamalleen pellolle mitä haluaa. Tekee vaikka laitumen hevoselleen. Eipä meillä ole heinän tekemisen painetta. Mistä heinä kutuillemme ja lampaillemme, on eri juttu, jonka aika saa ratkaista. Taas yksi työ vähemmässä.

Lainasin maataloustoimistosta näytteenottokairan, jolla voin vähällä vaivalla kerätä viljavuustutkimuksen näytteet. Teesini siitä, että Keuruulla on Suomen paras asiakaspalvelu ei joutunut häpeään tänäänkään. Maataloussihteeri, jonka tapasin ensimmäistä kertaa, oli mukava ja asiallinen kuin mikä.

Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat on yksi maailman lastenkirjallisuuden helmiä. Olen lukenut sitä omille lapsilleni ja sukupolville oppilaita. Nyt kun omassa kukkapenkissäni on hiirirouva, jonka pesueesta taas yksi yritti sisään, kun olin syömässä salaattiani, en voinut hillitä murhanhimoani, mutta en saanut tätä säntäilevää hiirtä nitistetyksi.

Ehdin valmistaa muutaman sipulipenkin ennen jokaaamuista mukavaa verkkojen ja katiskoiden kokemista. Samalla juttelemme S:n kanssa luottamuksellisia kuten ystävät ainakin. Olemme ystäviä vuosien takaa monin sitein ja sukupolvin. S. sanoi olevansa iloinen, kun huomaa, että yhteisöelämällä on positiivisia vaikutuksia yhteen sun toiseen. Ehkä se, että ihmiset saavat täällä olla rauhassa saa aikaan nämä kehitykset. Sanoin olevani yhtä iloinen, jos näin on. Kuitenkaan yhteisöelämä ei kestä, että kaikki ovat oman minuutensa etsijöitä ja mimoosamaisen herkkiä omasta ainutlaatuisuudestaan.

S. muistutti kuinka eräs muutaman vuoden viipynyt asukas, joka on nyt lähdössä, on tästä puhunut. Muistelin kuinka minä sattumalta olin hänen ensikontaktinsa ja olin välillisesti vaikuttamassa siihen, että hän sai mielekästä tekemistä ja kuntoutui. Sanoin hänelle kerrotun, että juuri minä ja K. olimme kuulemma siihen aikaan kaksi erittäin hankalaa henkilöä, joitten varalle on tehtävä henkisiä suojauksia, ikään kuin näkymätön kupu itsensä ylle. Sanoin, että luulen tietäväni keneltä se oli peräisin, mutta ei sillä väliä. S. ihmetteli, että minä en välitä, vaikka ihmiset puhuvat minusta pahaa. Sanoin, että se on niin perin inhimillistä. Itse olen syyllistynyt samoihin juttuihin, vaikka minulla ne mielestäni ovat analyysejä.

S. kehui tätä päiväkirjaani ja se on silloin jo merkittävää, kun hänellä on aika korkeat kriteerit. No en ylpisty tätä enempää. Minusta tuntuu edelleen, että joudun ennemmin tai myöhemmin löydetyksi.

Juttelimme kiinnostavista henkilökohtaisista asioistamme. Meillä ei ole enää paljoa salaisuuksia, eikä niitä välttämättä tarvitse kovin paljon ollakaan. Sanoin, että J:n ja minun orastava romanssi ei päässyt edes alkuun, mutta en ole erityisen pahoillani.

Laitan shortsit jalkaan ja hyppään pyörän selkään ja suuntaan maataloustoimistoon EU-tukipapereiden kanssa.

Heräsin aamuyöstä hurjaan järsinnän ääneen. Joku yritti seinästä läpi. Tämä joku tunkeutui sitten huoneeseeni, plupsahti lattialle ja ryhtyi kuumeiseen hyörintään hellan vaiheilla. Unohdin aikaisemmat suunnitelmani uudenlaisista hiirenloukuista ja hain keittiöltä nipun vanhoja ruosteisia klassikkoja. Pian kuului napsahdus ja seurasi kuolintanssi. Naapurikin kertoi eilen unohtaneensa aikeensa hankkia loukkuja, joista eläimen voi päästää elävänä ulos, kun hiiri oli mellastanut leipäkorissa.

Mikseivät hiirulaiset voi pysytellä ulkona? Siellä luulisi olevan meheviä juuria ja muita kevään primöörejä yllin kyllin. Paratiisissa on aina käärmeensä. Nyt voi nauttia auringonpaisteesta, mutta pian ryntäävät hyttyslaumat kosteikoistaan ihmisten kimppuun. Olen Lapista kotoisin ja koko maakunta on lähes kulkukelvoton pahimpaan räkkäaikaan.

Kirjoitin eri aiheesta tämän kuun kirjoitelmani. Jos toverini kehuu juttua edes vähän, sulostutan lukijoitani sillä myöhemmin. Kurssilla on hienoja kirjoittajia, jotka arvostelijoinakin ovat teräviä. Päätarkoitus on nostaa, mutta siitä huolimatta olla rehellinen.

Ovatko nyrkit tärkeimmät avut pikkupoikien maailmassa? Siltä ainakin kuulosti, kun haastattelin entisiä avolapsiani. Nuorempi, joka on vuotta ennen ikäisiään koulussa, aika vahvarakenteinen kuitenkin, kertoi olevansa poikien voimakkuusjärjestyksessä viimeisenä, kylläkin ennen tyttöjä. Hän sanoi, että on tylsää, kun joutuu auttamaan toisia tehtävissä. Hän siis pärjää älyllisesti hyvin, mutta kammoaa koulua, sanoo olevansa koululle allerginen. Hänen äitinsä suunnittelee pojan laittamista Steiner-kouluun, josta poika ei kylläkään ole innostunut: Nyt kun vaivoin hän on saanut joitakin kaverin tapaisia, hänen pitäisi sopeutua uuteen ympäristöön. Teinkö väärin, kun luin hänelle kuin hevonen, opetin lukemaan ja juttelimme paljon. Enhän minä tietenkään ollut ainoa hänen elämänsä vaikuttaja.

Toinen taas on kuulemma viidentenä statuslistassa, eikä koulunkäynti ole vastenmielistä. Kysyn tietävätkö oppilaat näin tarkkaan statuksensa. Olinko enemmän oikeassa kuin luulinkaan, kun kirjoitin isoista jätkistä ja siitä, että tärkeintä on selvitä koulun pihalla. Pojat ainakin vakuuttivat, että nyrkit ovat tärkeimmät.

Kirjoittajakurssilla annettiin tehtäväksi kirjoittaa tarina lapsuudesta. Siinä pitää olla jokin symbolinen tapahtuma. Myös keksitty tarina käy. En pysty muistamaan kuin episodeja. Ne taitavat olla ankeita ja surkeita. Tietenkin olen selviäjä, voikukkalapsi, koska kaikesta huolimatta olen pysynyt vankilan, mielisairaalan ja hautausmaan ulkopuolella.

Eräs episodi oli, kun n. 14-vuotiaana pahoinpitelin jo fyysisesti heikentynyttä isääni, kun hän hyökkäsi kimppuuni. Jollakin tavalla tunsin silloin ja edelleenkin, että se oli symbolinen isänmurha, jonka avulla kestin eikä sen jälkeen minun ole tarvinnut pelätä auktoriteetteja, ei isoja jätkiäkään ja kapinoida heitä vastaan. Väkivalta tässäkin ratkaisi. Sen jälkeen minun ei ole tarvinnut turvautua väkivaltaan, enkä ole pelännyt mitään, jaa tietenkin varauksin. En tiedä voinko tuota tarinaa kirjoittaa kertomukseksi. Dead-line on jo periaatteessa ohi, enkä ole edes alkanut miettiä ennen kuin nyt.

Missasin viikon kohokohdan joogan, kun jäin ahertamaan kasvimaalle. Olisivat voineet hihkaista minulle. Voisinhan toki itsekin tehdä liikkeitä, mutta yksin se tuntuu pateettiselta. Tyydyin sen sijaan aurinkotuoli-asanaan ja katselin alkukesän vihreyttä laiskassa asennossa. Järvi on entistäkin ruskeavetisempi rankkasateen jälkeen. Ravinteita syöksähti runsaasti veteen.

Biologi RS neuvoi, että kokkoa ei kannattaisi polttaa rannassa, koska veteen joutuva tuhka lisää ravinnekuormaa. Risukasa on nyt siellä missä on ja poltetaan, jos ilmat sallivat juhannuksena. Kaavitaan sitten tuhkat pois. On vaikea löytää muutakaan kokon paikkaa ja tuli ja vesi sopivat hyvin yhteen sinänsä.

Naapuri kertoi taas lukeneensa tätä verkkopäiväkirjaa. Pyysin, että he ruksaisivat Maalaisen Päivän Pamaukseen. Kilpailu ei ole aivan merkityksetöntä, olivat syyt sitten mitä vain. Jo nyt täälläkin on muutamia päiväkirjani seuraajia ja ihme kyllä, minua ei hävetä yhtään. Pitkän matkan on ujo lappilaispoika kulkenut elämässään.

Kalaa oli verkoissa ja katiskoissa paljon. Olen luvannut S:lle tehdä tappotyön ja perkaamisen. Lähdin kasvimaan talkoista kalalle ehtimättä tuskin aloittaa. Laitoin aamulla maataloustukipaperit valmiiksi huomista jättämistä varten. Siinä on kuitenkin kyse isosta rahasta, n.80 000 Smk. Muuta rahaa peltomme tuskin tuottavat meille. Viljelijä, joka pelloilta korjaa sadon saa kuitenkin hyötyä, vaikka hänen mukaansa etu menee polttoainekustannuksiin. Siinä sivussa maat ovat kuitenkin elpyneet ja ovat valmiina myös meidän niistä hyötyä.

Muutamia vuosia sitten edellisen pehtorin aikana, kun vielä itse korjasimme sadon, ruissato tuli aivan satumainen. Viljelijä oli biodynaaminen ja olin itse rituaalisesti sekoittamassa preparaatteja lämpimään veteen ja pirskottamassa niitä peltoon, vaikka en sellaiseen uskokaan. Oli syy mikä tahansa sato oli kuitenkin hieno. Minä pidän edellisen vuoden apilakasvuston osuutta ratkaisevana. Kaurakin on kasvanut nykyisen viljelijän aikana joskus hyvin, mutta ei viime kesänä. Olemme viljelleet myös spelttivehnää. Nyt lähes kaikki pellot tuottavat säilörehua. Syksyllä tuloksena on komeat rivit dinosauruksen munia, mutta onneksi ei talon kohdalla, kun ajan ne maat niittosilppurilla kasvimaan katteeksi - mikäli vanhat koneet kestävät, kop, kop.

Olen ollut mukana kyntämässä, äestämässä ja kylvämässä ja pidän sellaisesta työstä. Istua traktorin pukilla omien ajatustensa kanssa ja nähdä työnsä tulosta on arvokas asia.

Raju ukkonen katkaisi puhelinyhteyden ja se on edelleen poikki. Kirjoitan toimiston linjalta. Luonnonvoimat olivat vaikuttavat.

Eilisen aamupäivän olin kasvimaalla poistamassa juolavehnää ja valmistamassa maata sipulipenkkejä varten. Tuo maan vapauttaminen juolavehnästä on ajoittain muistuttanut Pekingin oopperan juonta kulttuurivallankumouksen ajoilta suunnattomuudessaan ja mahtipontisuudessaan. Tuulikki on siinäkin päätoimija. Epäilen, että hän salaa rakastaa tuota salakavalasti kiemurtelevaa rikkaruohoa. Ties mitä alitajuisia toiveita ja patoutumiaan hän samalla käsittelee käydessään sotaa sitä vastaan.

Ostaessamme tämän tilan, löysimme kymmenin litroin mm. juolavehnämyrkkyjä lukittujen ovien takaa. Nyt myrkyt ovat pannassa. Itse olen yrittänyt tukahduttaa kasvia paksulla katteella ja jopa onnistunutkin jossakin kohtaa. Toisaalla taas pehkot rehottavat entistä enemmän. Mutta katteen ansiosta juuret kulkevat maan pinnassa ja ovat helpommat poistaa. Uusi toimija M. aikoi jo eilen käydä pahimpien paikkojen kimpuun traktorin ja perälevyn avulla, mutta sade esti sen. Seuraamme mielenkiinnolla yritystä.

Iltapäivä meni sitten maanantaikokouksessa, joka oli aika rikassisältöinen. Puhuimme pitkään myös torstaisen kokouksen muuttamistarpeista. Tuntuu siltä, että osa porukasta ei millään muotoa haluaisi järjestettyjä kokouksia, koska syitä niitä vastaan löytyi monia. Joku ehdotti aivan spontaania keskustelua, missä on mahdollista heti reagoida, huutaa toistensa suuhun. Nekin voivat olla joskus paikallaan, vaikka S. perustelikin kuuntelemisen ja vuorollaan puhumisen merkitystä.

Minulla on aina tunne kaiken yhteisöelämämme hauraudesta. Monet ihmiset ovat täällä vain käymässä paremman puutteessa ja voivat lehahtaa matkaan aivan vaivatta, mikä minulle itselleni ei olisi enää helppoa. Muuttajia onkin tiedossa jo syksyllä. Vanhoja tuttuja lähtee ja uusia tulee. Sama vanha rumba jatkuu. Tämä on vaikeaa mutta samalla antoisaa.

Takana vuorokausi intensiivistä isänä olemista ja olen rättiväsynyt. Tilanne oli sama kuin viikonloppuisillä vaikka nyt oli kulunut kuukausia, kun olin viimeksi tavannut ent.avolapset. Varsinkin vanhempi näytti hellyyttään ja kaipaustaan ja istui hetken sylissä tuntemassa jälleennäkemisen värinää ja autuutta.

Monet vanhat jutut piti tehdä uudelleen, kokea katiskat, pelata tietokoneella ajaa autoa. Olen opettanut kohta yksitoistavuotiaan hallitsemaan autoa ja hän tekee kaikki mitä ajajan kuuluukin sylissäni istuen. Jossakin sivuteillä hän on saanut ajaa yksikseenkin.

Olin varannut herkkuja ja niitä hekin toivat tullessaan. Tänään kävimme perinteisillä pitsoilla, mutta pojat olivat niin täynnä, että eivät jaksaneet annoksiaan. Paljon jäin tekemättä, mutta paljon ehdimme tehdäkin.

Mukavinta oli, että jää särkyi heidän ja naapurin mukavan N:n välillä. Vaikka kipsikätisenä N. osoittautui hurjaksi taistelijaksi ja sai poikieni suosion. N:n kotona harrastetaan keskiaikaa ja heillä on nerokkaat miekan tyyliset patukat, joilla on valtavan hauskaa mätkiä toisiaan. Sellaisia kun olisi kouluilla välituntivälineinä, lapset saisivat purkaa energiaansa. Vähän samasta asiasta muistan kuinka Nuorgamin keittäjä-siivooja, jonka kanssa ystävystyin 7 vuotta sitten, vielä jälkeenpäin kirjoitti, että minä olin tehnyt parhaan asian, mitä kukaan koskaan Nuorgamin koululla: Tein tukevia korkeita puujalkoja, jotka olivat osoittautuneet kestosuosikeiksi.

Pojillani ei itse asiassa mene erityisen hyvin siellä uudessa ympäristössään. Vanhemmalla ihottuma on pahentunut ja hänen raajansa ovat pahan näköiset. Olen sitä mieltä, että hänen äitinsä harjoittaa melko julmaa peliä hänen kanssaan, kun ei turvaudu koululääketieteeseen vaan antaa pienen miehen kärsiä. Poika saa jotain luonnonlääkkeitä, joiden teho perustuu uskomuksiin. Tuntuu pahalta, kun urhea pieni poika saa kärsiä vuodesta toiseen. Eikä äiti nytkään uskonut, kun sanoin asiasta taas.

Hänen mukaansa poika kärsii kodin ristiriidoista. Se ei ole syy jatkaa epäinhimillistä käsittelyä. Entinen naisystäväni ei hoidata esim. lasten korvatulehduksia vaan uskoo luonnon kaikessa auttavan. Harkitsen ilmoituksen tekemistä sosiaaliviranomaisille, koska en jaksa kestää pojan tuskia. Hän ei pystynyt nukahtamaan moneen tuntiin ja heräsi tuskasta ulvoen yöllä. Kutitus ja ahdistus oli suuri. Minun piti raaputtaa hänen verisiä rupiaan, mutta auttaako se pidemmän päälle.

Tietysti syitä voi olla vaikka mitä, mutta ne pitäisi selvittää ja auttaa lasta. Mietin olenko minäkin syyllinen, kun en ole tehnyt ilmoitusta. Nuorempi veli kärsii jatkuvista mahakivuista ja hänen motivaationsa käydä koulua on mennyt jo ensimmäisellä luokalla. Poika on lahjakas ja meni vuotta aikaisemmin kouluun. Minussa se voi olla syy siihenkin, koska opetin huvikseni pojan lukemaan jo viisivuotiaana. Silloin hän laskikin päässä kuin joku kolmasluokkalainen.

Takaisin Luonnonystävien kevätretkeltä Salamajärven kansallispuistoon Perhon kunnassa. Kilometrikaupalla pitkospuita, pirunpeltoja, keloja ja muutama ikipetäjä. Ei ollenkaan samassa määrin kuin edellisenä vuonna Pyhä-Häkin kansallispuistossa Saarijärvellä, missä oli Suomen vanhin puu lukuisten vertaistensa joukossa. Siellä näki millaista on todellinen ikimetsä.

Vaikka en tulekaan sairaaksi nähdessäni hakkuita, oikea metsä on sentään oikea. Vaikka Suomen metsäpolitiikka on mennyt järkevämpään suuntaan Kullervo Kuuselan ideologiasta, on siinä vielä paljon parantamisen varaa. Keuruulla varsinkaan ei ole jätetty vanhoja metsiä juuri ollenkaan. Luulisi, että tietty prosentti pitäisi voida säilyttää sellaisenaan ja loppuja hoitaa vaikkapa vähän Erkki Lähteen oppien mukaan, mutta onnetonta touhua metsänhoito edelleenkin on.

Meidän omassa metsässämme on n. hehtaarin säästiö, johon ei kosketa. Siellä onkin hieno tunnelma jo nyt.

En tiennyt, että Suomenselän alueella on vankka metsäpeurakanta. Luulin sitä olevan vain jossakin itärajalla. Näimme useita kookkaita peuroja, yhden jopa neljään otteeseen, kun muutama naisihminen oli jäädä pois kyydistä ja heitä koukattiin hakemaan 10 kilometrin päästä. Vanhahko nainen nyrjäytti nilkkansa ja häntä kannettiin puolentoista kilometrin matka. Menin loppumatkan edeltä, enkä osallistunut.

Peurojen näkeminen oli kuin paluuta lapsuuden Lappiin, jolloin porot olivat puolivillejä eikä niitä tarhattu. Se oli aikaa ennen moottorikelkkoja.

Luonnonystävät ovat miellyttävää väkeä ja tunnelma on aina hyvä. Porukka on pääsääntöisesti keskiluokkaista.

Mukana meiltä oli R., joka jos joku on elänyt mielenkiintoisen elämän, mutta ei siitä juuri kerro. Hänen radikaali 60-lukulaisporukkansa valtasi sitten Suomen valtiokoneiston, tiedotusvälineet ja koko yhteiskunnan ja on vielä vallassa muutaman vuoden.
Meillä käy joskus vieraina tuttuja nimiä 60-luvulta, josta meikäläinen, silloinen riviopiskelija kuuli ja luki tiedotusvälineistä. R. oli legendaarisen naisten radikaalin yhdistyksen Yhdistys 9:n perustaja ja vara-pj. Hän kertoi, että ryhmä perustettiin yhdellä hänen ja Kati Peltolan kapakkareissulla.

R. on Pentti Linkolan tuttava ja puolusti ystäväänsä ja naureskeli, kun sanoin, että Linkolasta tulee lähinnä kuva jostakin ihmispedosta. Johdonmukainen hänen ystävänsä ainakin on ja jaksaa edelleen tutkia lintujaan ja talvikalastaa sekä vaikuttaa yhteiskunnallisesti.

R. luopui sitten urastaan ja lähti ns. henkiselle tielle, joka vei pitkäksi aikaa ulkomaille ja nyt Ekokylään. R. on kuten me muutkin asukkaat ristiriitainen, kaksijakoinen tyyppi. Sosiaalinen charmööri, tanssija ja kaikkea ja samalla erakko. Hän kysyi veljestäni, joka on sairastunut dementiaa tuottavaan sairauteen. Sanoin, että taudin kulku on saatu hidastumaan. Sanoin, että kevään parin pitkäaikassairaita käsittelevän ohjelman jälkeen olen ajatellut, että sitten kun olen tulossa vanhaksi ja sairaaksi, hankin jotakin kuolettavaa myrkkyä ja otan sitä ennen kuin on liian myöhäistä. En halua maata pakettina ja odotella vaippojen vaihtajaa tai syöttäjää.

Ajattelin toista entistä opiskelijaradikaalia Tameran gurua, Dieter Duhmia, joka avojaloin ja yläruumis paljaana käveli Paratiisissaan. Duhm oli ollut jopa etsintäkuulutettu radikaali, mutta saanut armahduksen. Hän oli perustanut oman maailmansa, jossa seksuaalisuus ja ns. henkisyys nivoutuvat yhteen. Seksuaalisuus.

Ystäväni S. on kertonut minulle tantra-seksistä, itämaisesta eräänlaisesta joogasta, joka perustuu hyväilyihin ja naisen seksuaalisuuteen. Mies, varsinkin ikääntyvä, säästää elinvoimaansa eikä ejakuloi vain harvoin, mutta nainen nauttii koko ruumiillaan eikä hänen orgasmejaan rajoiteta.

Kuulostaa oudolta, kun on tottunut miehen loppumattomaan orgasmikierteeseen joko suhteissa tai ilman niitä. Täytynee ruveta tutkimaan näitäkin kirjoja.

Kävin laskemassa verkkoja erään ystävällisen kansannaisen kanssa isommalla järvellä, nimeltään Suolahti. Tuuli kovasti ja vei lasikuituvenettä. Lahnoja järvessä on vaikka millä mitalla, ongelmana on saada ne sieltä ylös. Opin, että kun haavan lehti on kymmenpennisen kokoinen, silloin iso lahna kutee ja käy verkkoon.

Mieleeni palaa parin päivän takainen keskustelu missä neuvoin eskaria aloittavaa N:a, että tärkeintä koulussa on koulun pihalla oleminen ja oikea suhtautuminen isoihin jätkiin. Ei poika tainnut sitä oikein käsittää. Hän hyökkäsi kimppuuni, kun kiusoittelin häntä.

Sanoin, että jos joku kiusoittelee Sinua, älä käy heti hänen kimppuunsa. He voivat huomata, että tuossapa on mukava kiusaamisen kohde ja leikki voi muuttua todeksi.

Ihminen on julma laumaeläin. Kirjoitan tähän isoista jätkistä muutamia lauseita , jotka eivät ole mitenkään loogisesti toisistaan riippuvia, mutta leikkivät sitä.

* Tärkeintä on, että et ärsytä isoja jätkiä.
* Parhaiten saat heidät puolellesi saamalla heidät nauramaan ei Sinulle, mutta Sinun kanssasi ja hyväntahtoisesti.
* Aina on joku, joka on vielä isompi kuin iso jätkä, joten tämä sama sopii myös isoihin jätkiin.
* Iso jätkä voi olla myös tyttö.
* Perussääntö sopii myös opettajanhuoneessa kahvia juoviin opettajiisi, isän ja äidin työpaikalla ja kaikkialla, myös blogimaailmassa.
* Isojätkyys ei ole koosta kiinni.

Blogia pukkaa jo aamupäivälläkin, mutta mikäs siinä, kun työmarkkinatuki juoksee ja menot ovat lähes nollassa. Eläisin hyvin paljon vähemmälläkin. En periaatteessa tarvitsisi autoakaan ja syömällä toisten mukana, ruokamenot olisivat minimaaliset. Mutta, kun minussa on myös hedonistin vikaa.

Periaatteessa olen kyllä stoalainen. Rantasaunassa käynti, luonnon ihaileminen ja hiljainen elämä on ihan tarpeeksi.

Varsinainen asia: Aamu-tv:ssä näin haastattelun, oliko se nyt kirkkopäivien tiimoilta. En niihin asioihin puutu, mutta luterilainen armon käsite on kyllä mielestäni rautaa. En usko mihinkään jumaliin ja taivaan paikalla voisi olla vaikkapa ihmisarvo tai demokratia.

Muistan lukioajoilta oppineeni, että armo tulee kaikille. Sitä ei tarvitse suorituksilla ansaita eikä se ole ennalta määrätty. Kunhan vain katuu syntejään, kaikki on anteeksi annettu ja taivasosuus varma. Siinä on kulttuurimme perusta ja on vaikea sitä ylittää. Ihmisarvo on kaikille suotu, jotka ovat valmiit sen vastaan ottamaan. Saa olla aikamoiset uuden ajan uskomukset, että ne tätä perustaa hakkaavat.

Uskontoon liittyy kyllä sitten niin paljon vastenmielisiä piirteitä, omahyväisyyttä ja fundamentalismia, että olen jo 35 vuotta sitten päättänyt pysytellä siitä erossa, varsinkin kun olen kasvanut lestadiolaisessa pohjoisen kylässä.

Leiskaa lähettävä blogiäijä haluaisin viimeiseksi olla, vaikka iän puolesta siihen sopisin ja maalaisen stereotyyppi siihen myös sopii. Kovin vihaisia ja tuomitsevia ukkoja en kylläkään Keuruulla ole tavannut. Nettipäiväkirjaa pitävät naiset ovat useinkin mieleeni. Heillä on sellaista pohdintaa, jota jaksan seurata, toisin kuin vihaisilla ja teknisillä nuorilla neroilla, näillä blogiäijillä.

Miesten lehtiä Suomessa on, mutta ne eivät ole naistenlehtien vastineita ja sopivat parhaiten hm. tiettyihin tilanteisiin. Naisten lehdet ovat niitä varsinaisia ihmisten lehtiä. Karkean ja paahtuneen pintani alla pesii ilmeisesti pieni nainen, joka kaipaa antaa ja saada hellyyttä ja hyväilyjä. Eilenkin kylällä selvästi rantojen mies moikkasi minua, koska olemme ulkonäöstä päätellen saman alan miehiä. Itse asiassa olen valmistautunut tulemaan ulos kaapistani: oikeasti olen runollinen rokpoika tai intellektuelli.

Netin ihanat naiset ovat monesti tyyppiä sinisukka, vanha hyvä termi. Mieleen tulee englantilaisen romaanin vahvat naiset 1700- ja 800-luvuilta. He olivat herkkiä, kulturelleja ja romanttisia, mutta tosipaikan tullen vahvoja ja käytännöllisiä. Haluaisin sinisukka- luokkaan asettaa esimerkiksi Kevätsipulikukkia ja Lumiadelan. En rupea tätä kuitenkaan vielä viemään ehdotuksena blogiwikiin.

Eilisessä torstaikokouksessa oli hieman vaisua. Sinänsä on mukavaa istahtaa hetkeksi kesken työpäivän. Emme käyneet mitään tunnekierrosta, josta on muodostunut tämän tyyppisten yhteisöjen tavaramerkki. Sellaista on näytetty jopa messuillakin KV:n toimesta. Se on sitä yhteisyyttä, jota on tultu hakemaan. Alussahan siihen vallan ihastuu.

On eri asia, miten luottamuksellisuuteen ja todellisten tunteiden näyttämiseen pääsee. Itse puhun yleensä puuta heinää. En tiedä voiko ihan syvimpiä tunteitaan edes kertoa muuta kuin aivan läheiselle. Yrityskin jo on sinänsä hyvä ja antaa ainakin illuusion läheisyydestä. Olen oppinut, että varsinkin naiset arvostavat, että puhuu, ei sitä mitä. Tulkintoja on sitten mahdollista tehdä vaikka minkälaisia.

Sama menetelmä on käytössä Saksan kuuluisassa feministiyhteisössä ZEGGissä Saksassa ja Tamerassa Portugalissa, joissa kummassakin yleisenä menetelmänä on vapaa rakkaus. Niissä kehrää tai rinkiä kutsutaan nimellä Forum. Esiintymiset olivat joskus jopa vähän turhan ahdistavia ja dramaattisia, pidän enemmän meidän verkkaisesta tyylistämme.

Niissä pyritään, että jokainen tulee kuulluksi. Sehän se voi tuoda painetta myöskin. Julkinen puhuminen samoin kuin kirjoittaminen on edelleenkin suomalaiselle vierasta, vaikka olemmekin kännykkään kailottava ja tekstiviestejä lähettävä kansa.

Puhuimme muuten vain kuinka toisiimme tutustuminen, kun ihmisiä tulee ja menee, joka tapauksessa on tärkeää. Leikin tyyppiset toiminnalliset tavat ovat ainakin toisten mieleen, mutta niitten valmistaminen voi myös stressata.

Puhe meni kuten useasti töihin yleisellä tasolla. Nuoremmat ihmiset eivät ole valmiita tekemään pakollisia rutiinitöitä ja vanhemmatkin vain aikansa. Sanoin, että pakolliset työt pitää vähentää minimiinsä, jotta voi tehdä sitä mitä haluaa. Olemme päätyneet usein ennenkin siihen, että vain vapauden ilmapiirissä ja vapaaehtoisuuden pohjalta onnistuu tekemään hyviä asioita. Sanoin, että useimmat tekemistämme hyvistä asioista ovat kuin projekteja, jotka ovat lähteneet yksittäisistä ihmisistä. Nytkin se, että pari kaveria kunnostaa käyttämättömästä aitasta nukkumapaikkaa isollekin seurueelle aivan oma-aloitteisesti on hyvä esimerkki.

Että meillä ei ole pomoja on yksi arvokkaimpia asioita. Pomoista olemme saaneet tarpeeksi tähän mennessä.

Voiko sivulleni pääsemättömyys johtua siitä, että Maaseudun Tulevaisuuden lukijat käyvät sitä lataamassa. Mitään jälkeä siitä ei ainakaan jää.

Huomasin, että minua oli jopa siteerattu dägä dägä -sivuilla. Hieman siinä oli yksinkertaistuksia. Sanoin, että varoitan nettipäiväkirjan pitäjäksi aikovaa naispuolista ystävääni, koska keski-ikäisen naisen ongelmista ei ehkä olla kovin paljoa kiinnostuneita. En sanonut, että minusta ei olla enkä valittanut mitään. Enkä tiedä olenko kovin kiinnostunutkaan päästä teinien tai opiskelunsa alkuvaiheessa olevien nuorten suosioon, ainakaan ensisijaisesti. Kakkua kasvattamallahan sitä ennenkin Suomessa ollaan jako-ongelmia ratkaistu. Siitä varmasti hyötyy koko blogiyhteisökin. Joka tapauksessa ystävällinen kädenojennus, josta kiitos.

Meissä kaikissahan asuu pieni maalainen. Suomessa kaupunkilaisuus on vain pintaa. Kaikki olemme metsäläisiä. Pyrin näyttämään, että myös maalla asuu samojen ongelmien kanssa kamppailevia ihmisiä kuin muuallakin. Pyrin herkkyyteen, joka joskus lähestyy naiiviutta mutta samalla myös analyyttisyyteen ja kriittisyyteen.

En varmaankaan halua luetella niitä saitteja, jotka ovat minusta epäkiinnostavia mutta joskus yritän listata niitä monia hyviä ja kiinnostavia sivuja, joita jo on paljonkin, muttei riittävästi. Minusta avainsana on problematisointi ja tematisointi. Päivälehti tai naistenlehti voittaa vielä bloggauksen kiinnostavuudessaan.

Hurjan hauskoja ryhmittelyjä blogiwikeissä kuten tuo blogiäijät.

Puffini verkkolokeista ilmestyi vastoin odotuksiani Maaseudun Tulevaisuudessa eilisen lehdessä. Yhtään sähköpostia ei asiasta ole tullut ja koska minulla ei ole laskuria en tiedä kuinka moni maalainen on sivuillani käynyt. En sitä laskuria osaa edes laittaa. Kyllähän siinä myös kävijän intimiteetti hieman häiriytyy.

Joka tapauksessa: Tervetuloa!

Jos joku on sitä mieltä, että lokini on seuraamisen arvoinen, minulla niinkuin varmaan useimmilla muilla on kiinnostus siihen, että lukija rekisteröityy sivulla Päivän pamaus. Sinne menemiseen tarvitsee keksiä salasana. Siellä voi räätälöidä itselleen sopivan lukupaketin lokeista, joita vakituisesti seuraa. En edes tiedä edellyttääkö kiinnostuksen osoittaminen, mikä näkyy kävijäuskollisuudessa tilastoissa sitä, että menee lokiin ko. sivuston kautta. Itselläni selaimen oletussivuna on top-lista, koska siinä näkyy dynamiikka: ketkä nousevat, ketkä laskevat, ketkä ovat uusia yrittäjiä. Voi lähteä joskus ikään kuin heräteostoksille ja käydä katsomassa sivua, jota ei ennestään tunne.

Voi tietenkin kysyä, mitä sillä on väliä, miten selviää tilastossa. Minusta se tuo kuitenkin hauskuutta. Aivan pimeään ajatustensa heittäminen on toisaalta turhauttavaa.

Ajattelin juuri niin lyyrisiä ajatuksia lieroista, kun mieleni täyttää heti sen jälkeen murhanhimo. Hiiri on tullut jostakin huoneeseeni ja pitää ääntä. Myrkkyä, loukkuja mitä vain on saatava. Tulee kuunneltua hiljaisuuden ääniä, kun ei yhtäkkiä saakaan unta, vaikka oli äsken rättiväsynyt. Kello metelöi, putket humisevat ja tietokoneen tuuletin myös, ja tuo saamarin hiiri.

Miksei minulla ole nyt niitä uudenmallisia loukkuja, joita ostin toisille Väinönmarketista. Niillä selviää yksinkertaisella kahden sormen otteella virityksessä ja saaliin irtiotossa. Tuulikki on jo nististänyt useita. Hänkään vaikka on kaikkien ötökköjen ylin ystävä, ei voi elää rauhanomaista rinnakkaiseloa hiirten kanssa Puutalossa.

Täällä asui kerran buddhalainen nunna, jonka mielestä edes hiiriä ei saanut surmata. Kun katkaisin kerran agressiiviselta kukolta pään eläintenhoitajan pyynnöstä, siitä syntyi aikamoinen kalabaliikki ja meidän välimme nunnan kanssa kylmenivät lopullisesti. Kirjoitan unettomuuttani mitä sattuu.

Huomenna taidan pyöräillä kaupunkiin tai kylälle ostamaan loukkuja ja lahjan N:lle. Hän on puhunut jo viikkoja tulevista synttäreistään ja painottanut lahjojen ostamisen tärkeyttä, kun kerroin, etten yleensä osta lahjoja. Pakko on tehdä poikkeus näin tärkeässä asiassa. Tänään poika suihkutti minua vesipistoolillaan, mutta en voinut kuulemma antaa takaisin, koska hänen kipsinsä ei kuulemma saa kastua. Aion ostaa ne kaksi kirpparilla näkemääni vesikivääriä, jos ne ovat jäljellä.

Sanovatko kaikki lapset nykyään: Äiti, mitä tekemistä? Näin sanoi myös J. ja samoin kuulen N:n sanovan. Hänen mukaansa elämä on tylsää eikä tapahdu mitään.

Tämä päivä on mennyt puutarhatalkoitten merkeissä. Vaikka olenkin yksin tekijä, se oli mukavaa vaihtelua. Huomiota kiinnitti suuri lierojen määrä. Kun tulimme tähän kuusi vuotta sitten, ei niitä juuri näkynyt. Tässä on eräs kateviljelyn siunauksista, että se houkuttelee lieroja, jotka sitten lannoittavat maata. Karjanlantaa ei välttämättä tarvita edes, jos matoja on.

Selkä jäykistyi muutaman tunnin maan möyhentämisestä. Otimme katetta syrjään ja penkkeihin tuli vuoroin porkkanaa ja sipulia. Pari pientä traktorikuormallista klapeja olen ehtinyt myös ajaa liiteriin.

Meillä oli keskustelua kasvimaalla ikuisuuskysymyksestä, navetan säilyttämisestä. Provosoin ja sanoin, että purkaminen tuntuu olevan paras vaihtoehto. Sanoin, että asuntojen rakentaminen olisi enemmän inspiroivaa kuin valtava navettatyömaa. Joku ehdotti, että rakennetaan navetan siipeen asuntoja ja porukka innostui kovasti. Innostus kyllä laski, kun kävimme katsomassa paikkaa, niin masentavan näköinen navetta on pohjoispuolelta.

E:n kanssa jutteleminen oli hauskaa. Puhe meni naisiin, kun tuli puhetta, että ex.ystäväni on tulossa käymään. Sanoin, että minä melkein huokaisin helpotuksesta, että juttu meni mönkään, kun osoittautui kuinka vaikea ex. lopulta olikin.

Me olemme kaksi ekoveteraania, joilla on kummallakin ollut täällä naisystävät, jotka kummatkin meidät jättivät. Kummallakin on takana myös pitkä avioliitto ja hyvin suoritettu kansalaisvelvollisuus isänä ja työelämässä. Puhe meni R:n joka juuri pääsi sanomasta jättäneensä naiset ja omistautuvan selibaatille ja viikon päästä sitten muutti ilmeisesti naisen perässä.

Meitä nauratti tuo naisettomuus, vaikkei se oikeastaan naurun paikka olekaan. E., joka on tunnettu tanssimies, aikoi suuntautua tansseissa käymiseen, nyt varsinkin, kun tunnettu bisnesmies Martti Vainio on tullut Haapamäelle ja järjestää Veturipuistossa suuren suosion saaneita tansseja. Minä en ole koskaan oppinut, miten tansseissa tehdään, vaikka minulle opetettiinkin foxin askeleet suurella vaivalla. Pitäisi osata se iskeminenkin. Ymmärrän, että puheesta se on kiinni.


Minä taas aion järjestää muita yllätyksiä. Peli ei ole vielä suinkaan pelattu. Juttelimme myös hieman Ekokylän naisista. Sanoin, että keski-ikäisissä naisissa on se vika, että he ovat kovasti hajamielisiä ja poissaolevia. E:n mielestä asia saattaa pikemminkin olla päinvastoin. Muuan näistä hajamielisistä tai ei aikoo muuten ruveta kirjoittamaan myös nettipäiväkirjaa esimerkkini innoittamana.

Aion kyllä kertoa hänelle, mihin hän päänsä pistää. Yleisöä keski-ikäisille ei oikeastaan ole, jos ei sitä itse pysty hankkimaan. Aion kuitenkin opastaa Bloggerin käytössä, mikäli hän haluaa ryhtyä kertomaan ajatuksistaan julkisesti kaikelle kansalle, joka ei niistä ole tippaakaan kiinnostunut.

Jos on aika pateettista olla keski-ikäinen mies, niin keski-ikäisenä naisena oleminen taitaa olla vielä vaikeampaa. Saa ihmetellä kuinka jing ja jang eivät tunnu kohtaavan. Sitä on kasvettu erilleen ja ihmisinä, mutta mitä varten. Keski-ikäiset naiset sopivat kyllä kulttuurielämän kantajiksi, mark servicen suorittajiksi ja omaishoitajiksi, mutta annapa olla, jos he haluavat tulla noteeratuiksi ihmisinä ja eroottisina olentoina.

Kevätsipulikukkia on kommentoinut hieman kärjistämääni väitettä, että ekokyläläiset eivät juuri luonnossa kulje. Näin se vain on pääsääntöisesti ollut. Meistä vanhemmista jotkut ovat luontoromantikkoja, mutta yleensäkin nuoria kiinnostavat muut asiat enemmän. Eivät nuoret myöskään ole erityisen innokkaita puutarhaviljelijöitä.

Syitä on tietenkin monia. Yksi on, että olemme hieman syrjääntyneitä ja vieraantuneita. Huonompiosaisuudella on taipumus kasata kaikenlaista arvojen kieltämistä. Mutta toisaalta täällä tapahtuu myös uudenlaista osallisuuteen kasvamista ja uusia alkuja. Ehkä kuitenkin ihmissuhteet ovat meille kaikille asia numero 1, oli niitä sitten tai ei (erakoilla).

Yksi syy luontoon lähtemättömyydellä on, että elämme jo sen keskellä: ei tarvitse lähteä minnekään. Luontoa on jo pihalla. Lintujen iso muuttoreitti Keurusseudulla kulkee Kupan jokilaaksoa myöten. Muuten nimi ei tule taudista vaan kupparin asuinpaikasta.

Ymmärrän kyllä nettiystäväni närkästyksen. Sivumennen yritän tässä hieman imarrella ja päästä suosioon. Ei olisi kiva joutua kirjoitustaitoisen nuoren naisen kritiikin kohteeksi. Kirjoitat mukavaa aikalaishistoriaa: mitä on elää nuoren naisen elämää v. 2003.

Joogan jälkeen otin pyörän ja tein pienen lenkin reittiä, jota olen ennen kulkenut vain potkukelkalla. Pyöräily on mukavaa ja haluan löytää aina uusia teitä. Kaupungeissa asuessani kiertelen asuma-alueita, täällä niitä ei ole kovin lähellä.

On tärkeää myös muistaa elää ja nauttia olemassaolostaan niin kauan kuin se on mahdollista. Fyysisiä töitä olisi tietenkin vaikka kuinka. Metalliromut lähtivät ja jäljellä olisi kaatopaikkakuorman tekeminen. Puut odottavat pienimistä. Kasvimaalla olisi vaikka kuinka paljon tekemistä.

Olen minäkin huomannut uuden, miellyttävän aktiviteetin blogiwikien ympärillä. Alkaa tapahtua jotakin, näyttää että verkkolokit valmistautuvat valtavirtaan siirtymiseen. Ehkä ilmiöstä menee pois salaseuran makua, mutta uskon kaikkien voittavan. Blogien historia ja esseet bloggaamisen olemuksesta ovat huippukiinnostavia.

Toistaiseksi tarjonta on yhä hieman liian kapeaa ylipäätänsä, jotta ryhmät pystyisivät elämään omaa elämäänsä. Mietin, minne sijoittaa itseni, jos blogeja olisi tuhansittain: maalaiset, työttömät, keski-ikäiset, kulttuurista ja erityisesti kirjallisuudesta kiinnostuneet, yhteiskunnallisesti suuntautuneet. Nykyisistä ehkä oman tiensä kulkijat on minun luokkani. Mielellään olisin myös yhteisöasuja, mikä tällä hetkellä on pääteemani.

Kategorisointi on vaikeaa. Haluan olla kaikkia edellisiä ja tusinan vielä muuta. Toivottavasti voin edelleen pitää sattumanvaraisuuteni. On mukavaa sattua mukaan juuri tähän saumakohtaan, missä verkkolokeista tulee merkittäviä.

Aurinko paistaa pitkästä aikaa. Otin pienen tauon terassilla ja nautin hurmaavimmillaan olevasta näköalasta, kasvien hennosta vihreydestä. Kalan syömisen jälkeen maistuu muukin ruoka. Grillaan samalla kananpoikaa ulkona olevassa sähkögrillissä. Kohta alkaa tiistainen joogahetki, herkuttelen vasta sen jälkeen.

Toinen naapuri on rakentanut sievän, viitteellisen aidan tapaisen pajuista, jota toinen, vasta muuttanut naapuri piti katalana tekona. Olen sitä mieltä, että yhteisössä asujan on löydettävä oma, yksityinen tilansa myös asumisessa, jotta hän jaksaisi yhteisöelämää enkä pidä ollenkaan pahana kaunista aidan pätkää. Me tässä tiilisessä rivitalossa asujat olemme etuoikeutettuja verrattuna ison Kivitalon asukkeihin, joilla ei ole samalla lailla yhteyttä maahan. Heilläkin ovat kauniit näköalat ja piha, mutta soluasuminen tarjoaa aivan erilaisen tunteen.
Monet, varsinkin nuoremmat eivät ole kovinkaan paljon kiinnostuneita ympäröivästä maaseudusta, tuskin ovat metsässä edes käyneet. He ovat edelleen kaupunkilaisia maalla. Muuten kaupunkilaisuudesta kertovat postilaatikkoomme tulevat neljä Hesaria. Minäkin tilasin, koska oli edullinen tarjous. On ylellistä saada tuore lehti, vaikka hyvin pärjäsin ennenkin vanhoilla lehdillä.

Olen tänään koonnut loppuun yhden pyörän, ajanut multaa kasvimaalle, poiminut risuja pois kasvavan heinän alta, mitannut perunamaan ja tutustunut maataloustukipapereihin. Luulen, että ne ovat helppo nakki täyttää, koska muutoksia edelliseen vuoteen ei juuri ole ja K. on jättänyt kopiot. Jonnekin on kyllä kadonnut 0,4 ha enkä saanut selville minne.

Ihan hätkähtää, kun huomaa kuinka monta ihmistä täällä onkaan. Koko tupa oli täynnä maanantaikokouksessa eivätkä kaikki edes olleet mukana. Kolmekymmentä kuusi ihmistä ja kolme syntymätöntä lasta. Silti tämä on väliaikaista, tiedän sen kokemuksesta. Ihmiset liikkuvat, muuttavat yks kaks. Ehkä sain sielulleni vahingon joskus neljä vuotta sitten, kun jouduin omille voimilleni ylivoimaiseen vastuuseen. En jaksa luottaa mihinkään suunnitelmiin.

Taas puhuttiin navetan korjaamisesta ja sanoin sen minkä ennenkin, että en kannata sitoutumista liian suuriin ponnistuksiin ja uhrauksiin, en ainakaan itse jaksa enää. Kierroksella melkein kaikki muut olivat eri mieltä, mutta kolme nuorta ihmistä oli samoilla linjoilla kanssani. Ei olisi mukavaa joutua yksin. Luulen, että muidenkin on vähitellen otettava lusikka kauniisti käteen ja myönnettävä rajallisuutemme.

Olen ja en ole yhteisöihminen. Minusta on mukava olla sen syrjällä, vaikuttaakin, mutta en viihdy kovin pitkään sellaisessa, minkä koen mahtipontiseksi, pinnalliseksi. Samalla kuitenkin tajuan, että se on ihmisen osa, olla arkinen ja vain välähdyksittäin jotakin muuta. Jotakin, minkä saattaa kokea taiteessa tai toisen kohtaamisessa.

Tein illalla traktoritöitä, missä zetori joutui ahtaalle. Haistelin pelonsekaisena koneen käryjä. Painajaisena on, että traktorille tapahtuu jotakin, jonka olisin voinut estää.

Aamulla kirjoitin lukijakirjeen Maaseudun Tulevaisuudelle yrittäen puffata verkkolokeja ja omaa osoitettani. Tuskinpa ne sitä julkaisevat. Innostukseni tätä mediaa kohtaan ei ole tippaakaan laantunut.

Ei ole pakko olla naapurin kanssa vihoissa. Hautasimme sotakirveet kuivuriasiassa ja päätimme ryhtyä tekemään yhteistyötä. Meillä oli hauska keskusteluhetki nuorekkaan naapuripariskunnan kanssa. Meidän puoleltamme olivat mukana neljä vanhaa asukasta. Emme ottaneet puheeksi vanhoja kiistaa aiheuttaneita asioita. M. oli oikeastaan se varsinainen rauhanenkeli, mutta minä avustin. Tarvitsemme myös kuivuria tulevina vuosina ja saamme nyt käyttää sitä omakustannushintaan. On myös jonkinlainen moraalinen voitto, kun pystyy erkanemaan koston ajatuksesta.

Meillä oli paljon iloa, kun naapurit kertoivat entisen avoperheeni koiran, Murton salatusta elämästä heidän luonaan. Murto on löytökoira, iso, kultaisen noutajan ja saksanpaimenkoiran sekoitus, jonka haimme Jyväskylästä muutama vuosi sitten. Se oli nimensä mukainen persoonallisuus. Sitä eivät ovet pidätelleet. Sitä veti naapuriin heidän narttunsa, mutta Murtosta oli tullut heillekin kuin perheenjäsen, mistä me emme tienneet juuri mitään. Murto oli myös Ekokylän asukkaiden lemmikki . Sitä rakastettiin kuin harvaa.

Muistan, kuinka alussa isäntä hieman tulistui, kun kiimainen Murto oli jopa ärhennellyt hänelle. Leikkautimme koiran, mutta vietti ja ystävyys veti sen edelleenkin lähes päivittäin naapuriin, parin kilometrin päähän. Sitten he tottuivat ja koirasta oli tullut perheen lastenkin suosikki. Heidän oli tullut tosi ikävä, kun Murto joulun alla muutti.


Vaikka olenkin koiraihminen, olin jo ehtinyt vieraantua Murtosta ennen sen muuttoa. Olimme vain tuttavia emme enää isäntä ja koira. Koira kiintyy häneen, joka pitää siitä huolta. En ehtinyt oikeastaan koskaan. Nyt ymmärrän koiran viimeaikaisen jurouden. Sen oli annettava rakkauttaan ekokyläläisten ja K:n perheen lisäksi myös seitsenlapsiselle naapuriperheelle ja heidän isovanhemmilleen. Koiramme teki kuulemma lenkkejä papan kanssakin. Joskus se tosin innostui ajattamaan hiehoja aidan läpi ja ärhentelemään, mutta maalla ollaan nykyään suvaitsevaisia. Auringollakin on pilkkunsa.

Vielä vähän katkelmaa elävästä elämästä: Maailma ja munkinkammioni. Soitin entiselle naisystävälleni jokin asia tekosyynä. Halusin kuulla mitä hänelle kuuluu ja ennenkaikkea mitä kuuluu toiseksi nuorimmalle, suosikkipojalleni. Nyt ulkopuolisena voin myöntää, että sitä hän oli, vaikka uusperheen väliaikaisena isähahmona olinkin tasapuolinen. Poika oli äkkipikainen ja kun hän raivostui, hän saattoi rikkoa mitä vain. Hänellä oli kovasti kiusaava ihottuma ja hän halusi usein, että raaputan hänen verestäviä rupiaan. Hän tulee syliin vielä 10-vuotiaana ja on paljon ikäistään pienikokoisempi. Hän tuli vielä sittenkin, kun suhteemme hänen äitinsä kanssa oli loppunut monesti nukkumaan viereeni ja minun piti raapsuttaa häntä keskellä yötäkin.

Teimme paljon asioita yhdessä hänen ja hänen veljensä kanssa, kävimme kaatopaikalla, koimme katiskoita, retkeilimme, kävimme pitserioissa, vietimme aikaa yhdessä. Pojat eivät enää loppuaikoina olleet kiinnostuneita, että olisin lukenut heille, mutta aikaisemmin meillä oli hienoja elämyksiä lastenkirjallisuudessa. Esimerkiksi Max ja Moritz: ...Kerran hämärässä illan, Max ja Moritz sahaa sillan...

Pojat olivat vielä hiihtolomaviikon luonani, mutta sen jälkeen kontaktia ei ole ollut. Osittain siksi varmaan, että ex:n entinen mies, lasten isä on taas kuvassa mukana.

Nytkin hän kuului taustalla:..Sinä juttelet Jukan kanssa lapsista enemmän kuin minun... Mustasukkaisuus tekee heidän elämänsä perhehelvetiksi. Tapaan kuitenkin lapset ehkä viikon kuluttua, jos K. tulee hakemaan erään unohtuneen koneen.

Ei meillä K:n kanssa ole paljoa yhteistä. Olemme niin kovin erilaisia. Hän oli ns. henkinen ihminen ja minä maallinen ja rationaalinen.
Olen päässyt yli siitä minkä koin hylkäämiseksi. Olisin ollut valmis jatkamaan suhdetta.

Jos joku kokee tällaiset jutut sosiaalipornoksi, se on hänen asiansa. Yritän pukea kokemuksiani sanoiksi. Saattaa olla, että sanojen avulla, joku voi kokea, että tämä koskettaa myös häntä.

Vihdoinkin takaisin taas omassa munkin kammiossa. Ei tarvitse olla enää sosiaalinen pitkiin aikoihin. Tänään vielä menen kokoukseen, jossa suunnitellaan kesäfestaria. Viime vuotinen toimi pitkälle M:n karisman varassa, mikä onkin melkoinen voimavara, kun tuntee hänen lahjansa. Nyt hänestä tulee kesällä isä ja on muutakin tekemistä kuin suunnitella ja juontaa vaihtoehtoväen kesäjuhlia. Toivottavasti hän kuitenkin ehtii esiintymään ja juontamaan.

Kesäjuhlista pitäisi tulla myös SKEY:n, Suomen kestävän elämäntavan yhteisöt ry:n, esiintulon paikka. Muistelen hienoisella ylpeydellä usein pohtineeni meillä majailevan lahjakkaan, mutta hieman passiivisen nuorisomme ja hienojen tilojemme ja mahdollisuuksien yhteensovittamista. Olen aivan varma, että painostin M:ia jossakin kokouksessa ja sanoin, että mikseivät nuoret järjestä jotakin omilla ehdoillaan. Siitä se sitten lähti, kun M. tarpeeksi ärsyyntyi ja käytti huomattavia puhelahjojaan.

Itse osallistuin viime kesän juhliin tekemällä esiintymislavan kattotuolirakenteen ja illalla poltettuja erikoisia jätkänkynttilöitä, mutta en juuri muuten. Meillä oli silloin charmikas kvartetti, josta sitten Mikko ja Satu muuttivat kesällä, mutta saattavat tulla taas esiintymään. Oli monia muitakin todella hyviä yhtyeitä. Vaikuttavinta oli illalla nuotion ääressä soitto ja laulu. Oli shamaaniryhmä ja monia työpajoja.

Ne olivat tosiaan ekofestarit, ilman pääsymaksuja ja vapaaehtoisorganisaatiolla toteutettu. Vaatimaton tuotto meni kyllä sitten, kun toimistoon tehtiin murto ja rahat vietiin ennenkuin niitä oli saatu tilille. Murtautuja on ollut joku keuruulainen nuori, mutta poliisi on antanut niukasti tietoja eikä rahoja saada takaisin.

Yleisöä oli ehkä sadan paikkeilla. Ehkä tänä kesänä sana kulkee ja sitä tulee enemmän.

Olen varmaan poissa täältä elokuussa, kun festari taas tapahtuu.

Minulla oli joskus idea jonkinlaisesta itse tehdystä kuvataiteesta, mutta en saa sitä varmaan toteutettua. Se tuli siitä, kun näin jonkun asukkaan jättämiä pahvisia kapsäkkejä, joissa oli hänen sukunsa historiaa, hiirten jo hakkaamana. Ajattelin, että miksen voi hankkia paljon vanhoja matkalaukkuja ja pyytää ihmisiä laittamaan niihin omaa historiaansa. Onhan yhdellä käsitetaiteilijalla, (Kaarina Kaikkonen ?) ne puvun takkinsa. Myös omaa henkilöhistoriaani voisin laittaa johonkin laukkuun, katkeria ja suloisia muiston sirpaleita. Myös Ekokylän historiaa on varastoissa vielä jonkin verran, joista voisi rakentaa installaatioita laukussa. Laukku symbolisoisi myös teemaa elämisestä matkantekona.

En varmaankaan saa tätä koskaan aikaiseksi, mutta olenhan nyt esittänyt idean. Ehkä sekin on vähän taidetta. Tämä juttu tuli mieleen, kun täällä on käymässä muuan vanha tuttu, joka harrastaa kirjoittamista ja vääntää taidetta juurakoista, tyyliin "Itse tehty elämä", josta oli näyttely Helsingissä pari vuotta sitten. En muista tarkkaan termin muotoilua, mutta näyttelystä on tehty hieno kuvakirja ja luin muistaakseni, että näyttely on nyt jossakin kiertueella ulkomailla.

Jatkoa Ekokylän tuotteistukselle: Vasta nyt olemme pääsemässä siihen, jota kaunosielu ei millään hinnalla haluaisi nimetä luontoelämyksen tuotteistukseksi. Mutta sitä se on. Kaunosielun mielestä elämys on niin ainutkertainen ja arvokas, ettei sanaa tuote sovi sanoa samassa kappaleessa. Tuotteen on oltava tarpeeksi arvokkaaksi koettu, tasalaatuinen, massatuotettu ja helposti tarjolla, jos nyt haluaa kärjistää ja minä haluan.

Ihminen on niin laumasieluinen, arka ja luonnosta vieraantunut, ettei hän muuten lähde hakemaan itse elämyksiään vaan ne pitää hänelle tuottaa.

Aivan samalla tavalla minä yritän tässä verkkopäiväkirjassani tuotteistaa koko Ekokylää, vaikka toistaiseksi menestys on ollut vaatimaton. Käytettyyn aikaan nähden kyllä huima.

Vaikka olenkin puhumassa yhteisöllisyyden puolesta, itse asiassa olen misantrooppi, ihmisvihaaja. Vain ihmisvihaaja osaa samalla rakastaa ihmisen ainutlaatuisia saavutuksia, tieteessä ja taiteessa: häipyviä kauneuden hetkiä.

Hieno aamupäivä kahden keuruulaisen luonnonystävän opissa. Risto Sulkava, nuorehko biologi ja lehtori kertoi ekosysteemeistä ja Jouko Pihlainen paikallisympäristöstä ja varsinkin linnuista. Kuulijoissakin oli paljon asiantuntijoita. Mukana ei tainnut olla kuin jo ennestään heränneitä ja tiedostavia.

Iltapäivä ei enää suuria elämyksiä antanutkaan, minulle ainakaan.

Melkein virtuaalinen postaus linturetkeltä. Keuruulainen huippuasiantuntija ja -miellyttävä Jouko veti puolitoistatuntisen retken lähimaastossa. Viimeisten päivien sade on saanut luonnon viheriöimään. Lintujen äänimailma oli suorastaan huumaava. Jouko opasti meitä lukemaan (tai kuuntelemaan) Luonnon suurta kirjaa ja jutteli elävästi muustakin luontoon liittyvästä. Hän on Keuruun Luonnonystävien retkivastaava.

Olen lintujen osalta varmaan alapuolella kaiken arvostelun. Olen haltioissani tästä rikkaudesta, mutta en juuri tunne lajeja enkä ääniä. Mukana retkellä oli monta lintuharrastajaa. Meidän tuleva pehtoorimme, kaverini Matti, on kaiken lisäksi myös lintujen ystävä. Hän on ostanut Ekokylältä erillisen talon ja n. 1 ha:n tontin. Hänellä on koneiden tuntemusta ja halua asettua vähemmän hektiseen elämään vietettyään parhaat miehuusvuotensa pääkaupunkiseudulla mm. kengitysseppänä.

On liikuttavaa havaita retkellä mukana olleiden kiintymys tähän paikkaan. Joku R.puolustaa henkeen ja vereen jokaista pensasta raivaussahaltani. Aiemmin hän oli melkein sitä mieltä, että yhteenkään puskaan ei saa koskea, mutta luomutarkastajan hätyyttämänä olen saanut kaataa pahimpia ojanvarsipöheikköjä, jotka jo haittasivat maataloutta. Sitä työtä on vielä paljonkin jäljellä. Ainakin talojen lähellä olevaa metsää olisi raivattava puistomaisemmaksi, jotta sinne olisi pääsy. Ihmisen ja luonnon vuorovaikutus on kuitenkin minulle kiinnostavinta. Ikimetsät ovat tietenkin asia erikseen. Viime vuonna pääsimme käymään Seitsemisen luonnonpuistossa Saarijärvellä juuri luonnonystävien kanssa. Se oli kyllä yksi elämäni suurimpia elämyksiä.

Luonnon rikkaus ja monimuotoisuus on melkein kaikkialla, jopa kaupungeissa. Mutta olemme menettäneet kyvyn saada siihen kontakti. Tässä on yksi tulevaisuuden alueitamme. On rakennettava ensin puitteet ja toimiva ympäristö, jotta voisimme tuotteistaa sitä. Ryhtyä myös luontomatkailukohteeksi ihan tosissaan. Rakentaminen ei ole pelkästään ulkoisten puitteiden luomista vaan myös henkisten valmiuksen.

Rahan tekemisen kokeminen likaiseksi tuntuu olevan yksi suurimpia esteitä. Otamme mieluummin vastaan yhteiskunnan rahaa kuin hankimme sitä ihmisten taskuista myymällä palveluksia.

Jos Suomessa olisi pakko olla mukana jossakin uskonnon harjoittamisessa, olisin tieteellinen panteisti. Siinä ei ole mitään mikä sotisi mieltäni vastaan. Ainoa on, että en ymmärrä miksi tarvitsisi olla mukana missään organisoidussa uskontoliikkeessä. Edellä olevat sivut ovat käännöksiä englantilaisen journalistin Paul Harrisonin sivuista, jonne sieltä löytyy linkki.

Vielä yksi juttu: Linturetkellä oli mukana Ekokylän ja Suomen Ekoyhteisöliikkeen voimahahmo L., josta olen jo kirjoittanutkin. Hän sanoi yllätyksekseni, että hänestä on tullut oikea palstani addikti. Kuinka asiat voivatkaan muuttua. Tietysti hän on aina kannustanut minua kirjoittamisessa, mutta muutama vuosi sitten hänen mielestään minussa oli selittämätöntä pahuutta. Toivottavasti se pahuus ei koskaan katoa kokonaan.

Uskon, että kunhan seuraavassa Aviisissamme kirjoitan tästä verkkoloki-ilmiöstä, voin saada vielä uusia rekisteröityneitä lukijoita. Ehkä voin toimia roolimallina muillekin kirjoitushaluisille keski-ikäisillekin ja kertoa tästä erinomaisesta mediasta. Ehkä joukkoon uskaltautuu muitakin kuin Tuulikannel ja minä. Uskon, että ennenpitkää mekin tulemme keksityiksi ja tulee juttu johonkin valtamediaan, joka taas lisää koko lokien kiinnostavuutta. Nyt nörttileima pelottaa vielä. Pinserin listalla on monia kiinnostavia ja hyviä sivuja. Luen esimerkiksi varsin mielelläni monipuolista Pinseriä ja filosofista Tommipommia.

Olisi kiinnostavaa kuulla enemmän koko bloggausilmiöstä. Miten harrastus vaikuttaa osallistujien elämään? Joku on viitannut gladiaattorien taisteluun, joku voisi puhua hiekkalaatikosta. Minun elämäni laatua tämä harrastus on kohottanut nyt jo muutamassa viikossa.

Meillä on ollut erään naapurin kanssa erimielisyyttä Kivijärven tilan entisen viljankuivurin käytöstä. Hän on aikoinaan ostanut laitoksen poissiirrettäväksi. Siirtäminen ja pystyttäminen uuteen paikkaan on kuitenkin kallista ja naapuri olisi halunnut jatkaa edelleen samaa käytäntöä, kuivuria meidän pihassamme.

Asiaan liittyy muuta taustaa ja jopa tunteita. Naapuri taitaa olla helposti kiivastuva. Myös meidän puoleltamme, minunkin, jutussa on mukana takaisin antamisen makua, kostoa. Naapuri ei käyttäytynyt asiallisesti silloin, kun asia oli ajankohtainen ja oli kyse Ekokylän ahtaasta taloustilanteesta. Olimme myymässä peltoa, joka on tällä naapurilla vuokralla. Siihen oli kovalla tohinalla tulossa pientaloalue ja meille luvassa huomattava korvaus.

Nyt olemme sitä mieltä, että oli hyvä, etteivät asiat menneetkään silloin kuten suunniteltiin. Meitä vähän pompoteltiin silloin ns. ostajan taholta. Taloustilanteemme selviää muulla tavalla ja olemme suhteellisen hyvässä tilanteessa nyt.

En odotakaan, että lukijani ymmärtäisit koko tilanteen. Se on liian monimutkainen selitettäväksi lyhyessä tilassa.

Olemme pitäneet rauhan työpajoja ja korostaneet, että rauhan tila lähtee ihmisten mielistä. Miksi emme sitten voisi päästä itsemme ohitse ja ikäänkuin unohtaa kärsimämme vääryys. Kokous, jonka pidimme tänään oli hieno esimerkki siitä, että yhteisöllisyydellä on voimaa. Päätimme ojentaa naapurille taas ystävän käden, puhua asiat selviksi.

Kieltämättä tarvitsemme myös viljankuivuria, joka tuossa tontillamme seisoo, jos pyrkimyksenämme on tehdä tästä tilasta taas tuottava maatila. Myös suhteet ympäröiviin kyliin ja tavallisiin maaseudun asukkaisiin ovat tärkeitä.

Vaikka mielestäni meidän ei tarvitse orjailla ja pelätä ympäristön tuomiota uudenlaisesta maalaisuudestamme, johon saattaa liittyä miksei vaikkapa henkisyyttä, "huuhaata". Meillä on myös tehtävämme tuoda jotakin uutta ja ajatuksia herättävää ympäristöömme. Uusi maaseutu ei ole pelkästään maanviljelyä vaan monipuolista maaseudun kehittämistä.

Järeä rekka kävi hakemassa metalliromukuorman, joka kuskin mukaan painoi ehkä jopa 7 tonnia. Siihen saavutukseen tarvittiin, että revimme irti pari laitospesukonetta, kuivausrummun, lingon. Tavallisia pesukoneita oli puoli tusinaa. Oli vanhoja maatalouskoneita ja vaikka mitä muuta. Tuntuu hyvältä päästä eroon roinasta.

Olisiko Suomen ryhdyttävä tuomaan työvoimaa? Onko suurten ikäluokkien siirryttyä eläkkeelle uhkaamassa työvoimapula? Minulla on vain näppituntumallisia kokemuksia. Ruotsissa suurta "mustapäiden/svartskalle" - porukkaa on pidetty jouten ghetoissa. He eivät suurena joukkona ole päässeet vaikuttamaan olemassaoloonsa ja yhteiskuntaan. Heidän päittensä ylitse on puhuttu vaaleista vaaleihin. Näin kävi viime syksynäkin.

Ruotsin siirtolaisten enemmistö onkin tullut pakolaisina eivätkä he välttämättä ole sopivaa työvoimaa. Joitakin panttivankityyppisiä poikkeuksia tietenkin on. Mediassa näkyy tummaihoisia, mutta he ovat kuitenkin marginaalisia. Ruotsinsuomalaiset eivät poikkea juurikaan pakolaisista. Hekään eivät kapinoi, vaan syövät kiitollisina isäntänsä kädestä.

Sanotaan, että ehkä kolmasosa nykyisestä Suomen työvoimareservistä olisi aika helposti työllistettävissä ja koulutettavissa. Itse uskon, että koulutusta arvostetaan meillä liikaakin. Ihmiset hankkivat itselleen useitakin ammatteja. Joillakin aloilla koutetaan aivan liikaa, toisilla taas liian vähän. Työvoimapulasta tulee terveellinen, turhan koulutuksen karsija.

Työvoimapolitiikassa on kahdenlaisia asiantuntijoita ja kummatkin pahuksen uskottavia. Toiset lyövät tilastoja pöytään ja sanovat, että työvoimapula tulevina vuosikymmeninä on fakta ja toiset taas yhtä ponnekkaasti savovat sitä lööperiksi. Rationalisoiminen ja työn tuottavuuden muutokset tulevat jatkumaan edelleenkin eikä jälkimmäisten mukaan työvoimapulaa tule. Uskon enemmän tähän jälkimmäiseen. Joka tapauksessa on hyvä jos työvoimalle tulee kysyntää.

Suomi ei vielä ole aito palvelusyhteiskunta, koska palveluista ei vielä olla valmiita maksamaan. Nyt suunnitellaan toisen luokan kansalaisten tuomista maahan tekemään kaikki paskatyöt puoli-ilmaiseksi.

Itse kohta eläkeläisenä, olen kärsinyt suurten ikäluokkien jäsenenä. Meitä on ollut ihan liikaa. Joka paikkaan on saanut jonottaa ja täyttää lukemattomia turhia työnhakupapereita. Olisin ollut paljon parempi maanviljelijänä tai työläisenä. Silti olen tyytyväinen elämääni, jos vaihtoehtona olisi ollut olla ns. massaa, jos nyt sellaista onkaan.

Tänään jouduin hoitamaan vielä pienempiä tenavia kuin eilen. Sain käyttää kaiken viehätysvoimani saadakseni heidät viihtymään ja nauramaan, mutta miten olisi pidemmän päälle. Olen tosin kehunut lasten käsittelytaidoillani, mutta nämä 1-2 vuotiaat olivat aika lailla tuntematonta maastoa.

En ole tarkoituksella ottanut näihin lapsiin kovin paljoa kontaktia, kun olen ajatellut, että olen sitten taas pääsemättömissä, mutta nyt jää on murrettu. Paluuta ei ehkä enää ole etäiseksi sedäksi.

Koko Ekokylän väki puuhaili ulkosalla kaikenlaista. Useimmat olivat kasvimaalla, pari nuorukaista kunnosti hirsistä aittaa. Lähti varmaan leikistä, kun he sanoivat että siitä tulee paikka hääyön viettoon. Jotkut tekivät kunnollisen mittaisia aitatolppia ja hiillostivat niitten kärkiä lahosuojauksen vuoksi. Talvella niin flegmaattisen tuntuiset asukkaat ovat heränneet ahkeruuteen.

Olen myös kuormannut ja kantanut raskaita taakkoja ja aisannut puita, jotta ne kuivuisivat polttokuntoon. Päivään liittyi myös verkoilla käynti ja kalojen savustus.

Sain olla iltapäivän lapsenhoitajana. Naapurin 5-vuotias N. oli saanut päähänsä, että hän haluaa onkimaan. Hän ajoi minut liikkeelle hakemaan onget. Tahto vie miehen perille. Meillä oli mukava hetki järven rannassa. Olen harvoin tavannut yhtä nokkelaa lasta, mutta samalla hän on lyhytjännitteinen, helposti väsähtävä. Ei ole sanottua, että lahjakas lapsi menestyy koulussa. Onneksi N:lla on edessään ensin eskari.

Lapsi luulee helposti, että kaiken pitää olla mielekästä ja luovaa. Pettymys voi olla sitten suuri, kun hän joutuu tekemisiin Salaisen opintosuunnitelman kanssa.

Siinä on kysymys oppimisesta liukuhihnatyöhön. Työn ja vapaa-ajan erottamisesta, jolloin unelmat liittyvät vapaa-ajalla kuluttamiseen. Hänen on opittava sietämään tylsyyttä, odottamista, epäoikeudenmukaisuuksia, kiusaamista, toistoa, valmiiden kaavojen täyttämistä.

No tulihan se siitä. Uskonko minäkin salaliittoihin?

Onkiminen oli tosi mukavaa minullekin, muutama kalakin tuli. Olemme täysin tasavertaisia, vaikka ikäeroa on 50 vuotta. Minulla on tietenkin aikuisen kokemukset, mutta silti meidänkin on mahdollista kohdata.
Lapsen kanssa on usein mukava olla tekemisissä, kun ei tarvitse olla varuillaan. Nauraminen on helppoa. Aikuisella ovat elämän pettymysten nostamat suojavarustukset niin kovin korkeat. Niitten yli kurkistaminen on usein vaikeaa, jos ei mahdotonta.

Kalju, vanha, tuskin ratin takaa näkyvä mies saapui eilen Ekokylään. Tänään hän taas lähtee. Varmaankin koko viimeisen vuoden hän on ollut väsymättä liikkeellä Itä ja Pohjois-Suomessa uusiutuvien ja energioiden ja hajautetun tuotannon itse nimittämänään matkasaarnaajana. Hän on Olavi.
Ollessaan jo eläkkeellä hän sai kiinnostuksen energia-asioihin, ja siitä on tullut hänen elämänsä suuri intohimo. Hän on laittanut suurehkon omaisuutensa mitä fantastisimpiin yrityksiin, kokematta oikeastaan suurta onnistumista. Rahaa ja aikaa on mennyt mutta hän ei ole jäänyt masennuksen armoille vaan jatkaa eteenpäin.

Joku sanoi hänestä, että on aivan uskomatonta kuinka hän pysyy jatkuvasti maanisessa vaiheessaan. Olavista on tullut energioiden asiantuntija ihan oikeasti. Olen oppinut energiasta paljon hänen kauttaan.

Hän on ollut vuosia edellä aikaansa, vasta nyt tuntuu virallinen Suomi olevan tulossa hänen linjoilleen. Tekesin uusimmat linjaukset ovat paljolti samaa, mitä hän on jo vuosia ajanut. Hänellä on ollut lukemattomia viranomais- ja tutkijakontakteja. Hän on yrittänyt edistää pellettien ja hakkeen käyttöä, lämpöä- ja sähköä tuottavia pienvoimaloita, biokaasutusta, aurinko- ja tuulienergiaa, vetytekniikkaa, mitä vain. Vanhaa, hieman vinoa, ystävällistä miestä ei ehkä enää oteta todesta. Hän on itseoppinut asiantuntija.

Jos Olavissa onkin traagisen suuruuden aiheita, katso ympärillesi ja itseäsi. Eikö sitä ole meissä kaikissa.

EU:n tuleva tukipolitiikka ei keskity enää pelkän maatalouden tukemiseen vaan maaseudun kaikin puoliseen kehittämiseen. Siihen on Suomenkin pakko jo lähivuosina sopeutua. Energian tuotantoon keskittyvät osuuskunnat ja matkailuun, ympäristön hoitoon, vapaa-aikaan ja harrastustoimintaan liittyvät hankkeet tulevat olemaan tärkeitä.

Ehkäpä tulossa ei ole suurta romahdusta kuten Linkola ja Paloheimo povaavat vaan uudet tuotannon tekijät kehittyvät välttämättömyyden pakosta. Tulevaisuudessa jopa yksittäisissä talouksissa muiden talouskoneiden seassa on laatikko, joka tuottaa lämpöä ja sähköä. Toistaiseksi tuo laatikko on vielä musta. Mitä se sisällään pitää voi olla monia eri asioita.

Nuorempana Olavi kärsi amalgaamista. Hän tarjoaa ihmisenä esimerkin lannistumattomuudesta. Ihan asiapohjallakin uskon häneen edelleenkin ja toivon kovasti, että hänen ideointinsa pääsisi jossakin muodossa toteutumaan edes näissä viimeisissä projekteissa. Olavi ei ehdi kuolemaan, ei valittamaan tai makaamaan sängynpohjalle kuten jotkut ikätoverinsa. Ohitusleikkauskin pitäisi kuulemma uusia, mutta ei ole aikaa edes siihen.

Meillä Olavi on toteuttanut kontaktiensa avulla Kivitalon katolla olevan lämpökeräinjärjestelmän ja Väentuvan sähköistyksen. Siellä aurinkopaneelit ja tuulihyrrä tuottavat sähköä paljon enemmän kuin talo tarvitsee.

Lahnakin on alkanut liikkua. Saimme niitäkin jo pari. Päivälliseksi oli paistettua madetta, savustin muut kalat ison ruokalan käyttöön.

Tämä on se aika vuodesta, jolloin kaikki haluavat olla puuhaamassa jotakin ja tehdä yhdessä töitä. Monia projekteja on meneillään. Itse häärin siellä sun täällä. Joskus Ekokylän alkuvaiheessa tuntui, että kasvimaan tekeminen oli itsetarkoitus. Penkeille tehtiin hienoja muotoja, mutta hoito saattoi sitten unohtua. Alussa meillä ei ollut toimivaa katteen hankkimisjärjestelmääkään, mutta sitten kun hankimme koneita, ruohosilppuakin tulee riittämiin. Tähän aikaan sitä ei vielä tietenkään ole. Kasvimaalla puuhaavan, eläkkeellä olevan Tuulikin ansiosta, hoito on järkevöitynyt ja rikkaruohot vähentyneet. Tuulikki on mielestäni Ekokylän tärkein henkilö.

Olavi piti vielä iltapäivällä minulle puolen tunnin innostuneen luennon energiapolitiikan ja hajautetun tuotannon tämän hetkisestä tilasta. Hän on todellinen tulisielu. Tunnen itseni perin tavalliseksi ja laimeaksi hänen rinnallaan. Minun toiveeni ja pyrkimykseni, eivät ole maailmoja syleileviä, vaikka mielelläni aina kuulenkin ystäväni menoista. Olavi on nuorin ekokyläläisistä mieleltään, vaikka iältään jo yli kahdeksankymppinen.

Joogan opettajakin on palannut hoitamasta perheyrityksensä asioita Helsingistä. Meitä oli kaksi osanottajaa. Minua ihmetyttää miten R. mahtaa tietää, miten liikkeet minussa vaikuttavat.

Olimme porukalla maillamme katsomassa suunnitellun luontopolun reittiä. Ryhmässä vanha tuttu, ihan tavallinen metsä avautui eri tavalla kuin olin siellä moottorisahan kanssa karsimassa ja katkomassa tuulenkaatoja. Yhdessä hiljentymisessä on laatua. Viikonloppuna luontopolun rakentamiseen keskitytään kurssin muodossa.

Kaikkihan on kiinni vain mielikuvista ja sanoista. Maailma on sana.

Kun keski-ikäiset, romanttiset kaupunkilaisnaiset muuttavat maalle ekoyhteisöön, he haluavat tehdä kaiken käsin ja oikeaoppisen ekologisesti. He haluaisivat kyntää hevosilla ja elää alkuperäistä elämää. Siinä on vain se paha puoli, että jonkun toisen olisi tehtävä raskaimmat työt ja se joku toinen olen useimmiten lopulta minä.

Olen hankkinut naapurin ajamaan risuja metsätraktorillaan ja kuormaajallaan. Mutta ehdotus oli aikaisemmin, että tekisimme työn talkoilla yhdessä. Mahdoton ajatus kuormata ja tyhjentää käsin tuollainen määrä ja ajaa tavallisella peräkärryllä. Se työ mihin olisi mennyt viikkoja hoituu nyt tänään, vaikka myöhään meneekin urakoijalta. En tietenkään tarkoita koneorjilla, että kaikkiin töihin pitää olla koneet ja käsin tekeminen kiellettyä. Mutta paluuta entisajan raadantaan ei ole. Tekniikkaa on hyvä käyttää siinä missä se on järkevää. Siitä huolimatta työtä on riittämiin.

Vähän kerrallaan voitan itseni ja heitän yhden kapistuksen toisensa jälkeen metalliromukasoihin, jotka tätä nykyä alkavat olla pienen pyramidin luokkaa. Vaikka romutaiteilija minussa pieneneekin, vapauden tunne kasvaa kaiken aikaa.

Aamupäivällä olimme verkoilla S:n kanssa ja ensimmäiset kalat saatiin. Ikinä ennen tästä järvestä ei ole tullut madetta verkkoon.

Asioita viikottaisessa työkokouksessa oli paljon. Paine kasvirintamalla alkaa nousta, mutta onhan ennenkin selvitty. Puhenjohtaja oli laskenut rahanmenoja. Olisi rakennettavaa ja korjattavaa paljon yli resurssiemme. Kompromisseja täytyy tehdä.

En tunne paljon nettiä. Siksi minulla ei ole ollut tarjolla hauskoja lenkkejä. Tässä on kuitenkin muutama kohtuullisen mukava:korsoraattori, turkuraattori, manseraattori, ouluraattori ja puhesyntetisaattori

Kevät tulee kuitenkin. Olin pyöräilemässä tuttua reittiä: Muutaman kilometrin päässä on Koivukoski, jossa on säilynyt uittoränni. Keväällä koski on hieno. Tukit ovat syöksyneet pieneen lampeen ja syventäneet sitä. Joki on nimeltään Kupanjoki. Nimen etymologiaa en tiedä, mutta entinen nimi Lapinjoki olisi parempi, kun maisemat muistuttavat Lappia. Joen varrella on Kyöpelinvuoreksi kutsuttu rinne. Joki on niin umpeen kasvanut, että on vaikea kuvitella siinä uitetun tukkeja.

Siinä on majavapato ja viime talvena näkyi saukon jälkiä. Joen vartta ei pääse juuri kuin talvella, se on niin ryteikköinen.

Jatkoin muutaman kilometrin Pihlajaveden suuntaan. Toisen kosken varrella on Laiskalan torpan paikka. Siellä asui Keuruun originelli kulttuuripersoona Pilli-Hermanni Mariansa kanssa. Hermanni itse taisi olla enimmäkseen maailmalla arkkiveisujansa esittämässä ja soittamassa klanettiansa häissä ja hautajaisissa.

Hän sotkeutui elämässään murhaan ja ryöstömurhaan, istui jopa Vaasan läänillä kuolemaan tuomittuna, mutta ei tunnustanut. Hänen ja hänen veljensä jälkeläisistä tuli paikkakunnalla ihan arvostettuja henkilöitä. Itse Hermanni oli Kivijärven kartanon omistajan avioton poika. Samassa paikassa satun nyt asumaan ja olin mukana remonteeraamassa taloa, joka saattoi olla peräisin Hermannin ajoilta.

Löysin välipohjasta vanhoja sonninlänkiä, kenkärajoja, puumiekkoja, vaateresuja, kun tyhjensin vanhoja eristeitä.

Keuruu on koettanut pitää yllä arkkiveisunikkarin muistoa. Vielä joku vuosi sitten täällä jaettiin hänen nimeään kantavaa musiikin kulttuuripalkintoa. Keskustassa oli Pilli-Hermannin kahvila, joka on nykyään nimeltään Red Bike.

Kirjaa hänestä ei ole tehty eikä viisuja julkaistu koottuna. Yksi hänen lauseensa on jäänyt ainakin vanhempien suomalaisten kollektiiviseen tajuntaan... vuonna kuuskytkuus, tuli laki uus... Siinä puhutaan jotain viinan vapauttamisesta 1800-luvulla.

Yksi hänen viisuistaan oli nimeltään jotakin: Wiinan, kahween ja olwen ylistys...

Hänen ja hänen sukulaistensa epäiltiin tappaneen Hermannin ensimmäisen vaimon, nuoren perijättären, jonka kanssa mies ei tullut toimeen. Tätä kartanoa he eivät isänsä jälkeen jaksaneet myöskään pitää ja se oli luisunut heidän käsistään murhaepisodia ennen. Kiertelevän elämänsä aikana hänen kerrotaan syyllistyneen moniin epärehellisyyksiin. En tiedä tuliko Laiskalan nimi Hermannin luonteesta ja elämänmenosta vai laiskasti virtaavasta koskesta. Mutta kaukana se torppa ainakin on, keskellä erämaata. Ympärillä on nykyisiäkin karhumaita. Pari vuotta sitten näkyi karhun kynsimiä pyöröpaaleja. Yksi Kupanjoen sivupuroista on nimeltään Kitusen puro, karhunkaataja Martti Kitusen mukaan. Topeliuksen Maamme-kirja taisi kertoa Kitusesta.

Aamupäivällä vietettiin äitien päivän aamua ja juhlinta varmaan jatkuu päivällisellä. Meidän lempeä isähahmomme Esko pitää tyylikkäästi huolta muistamisesta. Meillä on monia äitejä sekä pienten lasten, että aikuisten. Itselleni ei äitien päivä ole mikään rakas asia. Muistan kuinka joskus alaluokilla revin koulussa teetetyn äitienpäiväkortin, koska minulla ei ollut äitiä ja heitin palaset Kitisen joen sillalta, silmät kyynelissä.

Naisille laulettiin ja nuoret, viehättävät naiset lauloivat myös.

Ähtärissä on käyty ja kuultu kolmea tohtoria, joista Marketta on maalaisin ja ilman tohtorin elkeitä. Hän sanoi, että jos olisi tiennyt vaikeudet, ei hän olisi lähtenyt tähän leikkiin mukaan. Nyt hän ei kuitenkaan aio luovuttaa. Me S:n kanssa sanoimme, että yhteisöön muutto on elämämme paras tähänastisista teoista paras. Minä en sanonut sanaakaan keskustelussa, koska pelkään puhua vierailla areenoilla mutta onneksi S. kertoi meidän elämänmuotomme olennaiset piirteet selkeästi ja viehättävästi.

Tarja Cronberg oli ihan huippua. Hänellä on hallussaan sekä tiedettä että käytäntöä. Eero Paloheimo oli teknisten ja ylhäältä tulevien ratkaisujen kannalla. Hänen huipputeknisillä ratkaisuillaan ei ole onnistumisen mahdollisuuksia tässä maailmassa, koska olemme demokratian kannattajia ja päättäjät eivät voi toimia ilman äänestäjien tukea. Paloheimo oli myös omituisen agressiivinen ja kiroili, kuullessaan paatoksellisuutta ylevyyttä, jota edusti tamperelainen Tuula Lehtinen. Tuula on yksi kolmesta ns. permaäidistä, joiden aloittamana me kaksi naapuriyhteisöä olemme nyt olemassa. Tuula on teoreetikko eikä ole koskaan lähtenyt mukaan yhteisöjemme arkeen. Kolme permaäitiä olivat nyt koolla kaikki.

En ole lukenut ketään näistä kolmesta tohtorista, mutta aion ehdottomasti tehdä sen. Paloheimo sadatteli vihreitten muuttumista tavalliseksi puolueeksi, joka pyrkii valtaan sen itsensä vuoksi. Cronberg edusti vähittäisten askeleitten politiikkaa ja hänellä oli edelleen uskoa myös edustukselliseen demokratiaan. Paljon on hänen mukaansa tehtävissä vaikka oppositioasemastakin. Toivottavasti hänen optimisminsa kestää.

Itse olen kyynikko ja uskon, että muutoksia syntyy vain pakosta. Sitten kun öljy käy niin vähiin ja kalliiksi, että käy mahdolliseksi satsata muihinkin energialähteisiin, sitten alkavat vaihtoehtoiset energialähteet käydä kaupaksi. Hyvä on tietenkin, että on pioneeriprojekteja - niitä on esiintynyt jopa Suomessakin viime aikoina. On kerrottu lämpöä ja sähköä tuottavista pienvoimaloista ja muista edistyksellisistä asioista. Eräs yleisöstä puhui kuinka liekkiä käyttävät voimalat ovat ehkä liikaa esillä edelleen vaan anaerobiset ratkaisut ovat ehkä se tulevaisuus. Tiedän hyvin nämä asiat, koska olen käynyt Olavin korkeakoulua. Olavi on yhteisömme jäsen mutta ehkä liikaa edellä aikaansa.

Alustajat olivat samaa mieltä, että on aika ottaa elämäntapakysymykset keskeisiksi yhteiskunnallisessa keskustelussa. Siihen meillä on valmius ja näyttöä täällä Keuruulla, vaikka olemmekin pieni ja marginaalinen ryhmä. Yhteinen päättäminen, tunteiden käsittely sekä yksinäisyyden vähentyminen ovat kova sana. Kasvisten kasvattaminen ja ekologisuuteen pyrkivä elämäntapa jäävät siinä toissijaiseksi.

Olisin halunnut tukea M:aa siinä, että on mahdollista elää paljon halvemmalla, mitä normit sanovat, kaltaisissamme yhteisöissä ja oikein arvokasta elämää, - mutta minulla on ujouteni. Silti en usko kuin hän, että on pyrittävä puritaanisuuteen. Nykyajan tekniikan on oltava auttajamme. Käytän koneorjia mieluummin kuin puurran itseni näännyksiin, mutta tietyn tasoinen omavaraisuus on kyllä hyvä asia, koska eläminen on huomattavasti halvempaa silloin.

Puhuttiin paljon kaunista kansalaispalkasta. Uskon itse Paloheimon lailla, että se ei ole poliittisesti mahdollista. Myös kannustinloukut ovat tosiasia, jonka yli ei helpolla pääse. En usko tällä hetkellä yleiseen kansalaispalkkaan. Sen sijaan kuten meillä Keuruulla tämä on jo tosiasia, mutta me emme siitä kovin paljoa huutele. Pitämällä hyvät suhteet viranomaisiin ja olemalla yhteiskunnan hyödyllisiä kansalaisia kansalaispalkka on jo täällä.

En ole pystynyt kertomaan ajatuksia herättäneestä paneelikeskustelusta varmaan oleellista, mutta tämä oli tulkintani.

Lähdössä Ähtärin yhteisöön kuuntelemaan kolmen tohtorin paneelikeskustelua. Yksi tohtoreista ja Ähtärin voimanainen on Marketta, jonka ansiosta tulin mukaan näihin ekokyläkuvioihin, kun häntä haastateltiin Sarasvuon ohjelmassa. Hän ei sitten täällä ollutkaan, kun tulin ja jäin. Hänkin jäi Ähtäriin. Muita ei ollutkaan, jotka ovat olleet koko ajan kummassakin yhteisössä. Minä varsinkin en ole täällä mikään keskeinen voima samalla tavalla kuin Marketta omassaan, mutta samaa sitkeyttä meissä kumminkin on ja se saa aikaan molemminpuolista arvostusta, vaikka varmaan vielä moneen kertaan tulen rökittäneeksi hänetkin liiasta syvän vihreydestä. Samalla kuitenkin arvostan ehdottomuutta. Voi olla että ilman radikalismia maapallo ei pelastu.

Eilen laitoimme S:n kanssa katiskoita jäistä vapautuneeseen järveen. Emme vielä saaneet verkkoja laitettua, koska hänellä on noidannuoli. Sain tänään käydä yksin kokemassa, eikä siellä mitään ollut. En ole mikään kalastaja, mutta voisin hyvin olla, jos olisin erilaisessa tilanteessa. Nyt on kuitenkin liikaa velvoitteita.

Joskus jotkut naapurit ovat tuoneet saavikaupalla lahnoja. Savustetut lahnat ovat herkkua. Omastakin järvestä tulee jotakin, varsinkin keväällä. Kärsivällisyyteni ei oikein riitä pikkukalojen perkaukseen.

Edellisinä kesinä pikkupojat, joille olin isähahmona, vaativat minua katiskoita kokemaan. Olihan se mukavaa, mutta kaveruksilla pakkasi tulemaan riitaa keskenään. Nyt pojat ovat muualla ja minulla on heitä ja heidän kinasteluaankin ikävä.

Tässä on uusia naapureita ja uusia pikkukavereita, mutta ei heistä samalla tavalla tule koskaan minun lapsiani, koska tilanne on eri. Silti he ovat varmasti yhtä mukavia ja heidän touhujaan on kiva seurata. Minulla on nyt paljon enemmän omaa aikaa ja onhan sekin (laiha) lohdutus... Juuri kun tätä kirjoitan, toinen käy pyytämässä minua kirjoittamaan nimikirjoituksen kipsiinsä, jonka eilen sai, kun oli pudonnut keinusta. Kipsi oli jo täynnä nimmareita.

Olen laittanut perunoita itämään. Vasta nyt, koska siemen tuli tänään. Perunoiden istutuskin on aika helppoa koneella. En usko olevani nostamassa niitä, koska luulen silloin olevani Ruotsissa. Perunoita on vain omaan tarpeeseemme. Muutama vuosi sitten silloinen pehtoori ahnehti ja istutti isot alueet ja lähti pois. Sinä vuonna sato oli runsas ja meinasimme melkein kuolla siihen työhön.

On aika vapauttavaa kasata romuja pois vietäväksi, mutta vaatii aikaa tottua ajatukseen. Oli taas torstaisen "tunnepalaverin" aika. Vähän väkeä, mutta osaamme keskustella toistemme kanssa aina vain paremmin. Syventämisen ja tutustumisen varaa on kuitenkin aina. Jotkut ehdottivat keskusteluryhmää seksistä. Näin sanoessani olen siis käyttänyt lähes kaiken kiinnostavuuteni. Juorut ja seksi. Väkivalta puuttuu vielä.

Oikeasti elän romanttisissa unelmissa. Mitä siitä, vaikka ne eivät toteutuisikaan. Että vielä pystyn tuntemaan samoja tunteita kuin 14-vuotiaana osoittaa, että elän vielä ja on sinänsä jo palkkio.

Jäät ovat mustuneet pienessä Kivijärvessä ja tuuli ja virtaus ajavat niitä pois. Ikkunastani näkyy luonnon panoraamaa 24 t/vrk. Lintujen paljous elävöittää maisemaa.

Sain tänään olla taas sankari, kun naapurien kaksi eri ikäistä pikkupoikaa ohjasi sylissäni traktoria ja käytti etukuormaajaa. Toinen on vain pieni napero, mutta puhuu liikuttavan selvästi.

En tehnyt mitenkään liioiteltua työpanosta. Olen ollut tunteitteni vietävissä ja rakennellut pilvilinnoja.

Minusta tällainen elämänmuoto, vaikkakin hyvinvointivaltion siivellä, mutta ei hyödyttömänä, antaa mahdollisuuksia siihen, jota Marx kuvaili kommunistiseksi elämänmuodoksi. Voi tehdä sekä fyysistä että henkistä työtä, vaihtaa halutessaan. Työ ei enää tunnu pakkopaidalta eikä kiroukselta. Työn ja harrastuksen raja hälventyy. Eipä silti pidin myös palkkatyöstä, tekisin sitäkin.

Uskon, että kestävään elämänmuotoon pyrkivä yhteisöliike tulee voimalla esille jo tämän vuoden aikana, kunhan uusi yhdistys saa ilmaa siipiensä alle. En tiedä onko siitä vielä tietoa netissäkään. Kun saan selville, kerron.

Työstä ja ekoyhteisöistäkin puhutaan ensi lauantaina Ähtärin Suomineidossa. Siellä ovat alustajina kansanedustaja Tarja Cronberg ja tri Eero Paloheimo. Alustukset alkavat klo 13 ja olemme suunnitelleet lähteä joukolla osallistumaan.

Siunattu aurinko paistaa ja tekee mieleni taas valoisaksi, vaikka tiedän, että sadekin on hyödyksi. Maat pehmenevät eikä K. pääse pelloille hakemaan niitä satoja risukasoja, jotka siellä odottavat - myös naapurin pellolla. Heinä kasvaa äkkiä niihin kiinni. Sateen valuessa ajattelin Zetoria, jossa M:n mielestä on vakava vika. Itse en osaa korjata muita koneita kuin polkupyöriä. Entäpä jos niittosilppuri pettää taas. Miten silloin saadaan kateviljelyksemme kate. Kasasin metalliromua, jota on todella kertynyt nurkkiin. Ymmärrän hyvin niitä suomalaisia romuympäristöjä, joita näkee siellä ja täällä. Ne ovat osoituksena luovuudesta. Suomalainen mies on aikonut korjata ja käyttää uudelleen, yhdistää luovalla tavalla, mutta siitä on tullut ympäristön kauhistus.

Ostin kerran kalliit hitsauslaitteet, mutta opettelematta se taito on edelleenkin, ovatpahan laitteet osaajien käytössä. Minusta ei tule romutaiteilijaa, koska materiaali lähtee. Olavi on toinen romunkerääjä. Hän tuotatti tänne joskus valtavia metallisäiliöitä, jotka ovat naistemme kiusana. Nytkään ne eivät lähde, koska ovat arvotavaraa. Olavi on suuri pieni mies, josta aion kirjoittaa vielä useasti. Hän on 80 v. ja on näyttänyt kuinka innostus pitää elossa.

Ruotsi, joka on yhdenmukaisten, siistien ihmisten maa, ei salli romuisia ympäristöjä kuten Suomi. Eron näkee selvästi edelleenkin maittemme välillä. Tanskahan on sitten puutarhaa lähes koko maa. Tietenkin sekaisuus ympäristössä on myös merkki mielen sekasorrosta. Haluan pyrkiä järjestykseen. Mikä ero on, kun esimerkiksi petaa vuoteensa.

Mielessäni oli myös häpeä heikosta viimeisimmästä esityksestäni kirjoittajakurssilla, rimanalitus. Ensin pitkää epäröimistä ja sitten muutaman minuutin työ ja Lähetä. Sama se oli gradun kanssa, vuosien vitkastelu sitten viikon työ ja siinä se oli. Yksi peikko on nyt täyttämättömät maataloustukipaperit. Tiedän että minulla olisi kapasiteettia, mutta en osaa sitä oikein käyttää.

Uusi, kirkas päivä vie masennuksen poikaset mennessään. Kyllä kaikki aina selviää. Eläköön erilaisuus! Romukasat täyteen, klapipinot uudelleen pystyyn! Fyysinen työ on aina auttanut ennenkin.

Aamulla tein pari tuntia puupinoa ja se sortui. Ei muuta kuin tekemään uudestaan. Teen toisen pyöreän mallisen, se ainakin pysyy pystyssä.

Minua pyydettiin pitkästä aikaa kertomaan Ekokylästä eräälle vierailuryhmälle. Se oli erään kansanopiston elämäntaidon linja. Sain muutaman kerran ryhmän nauramaan ja hymyilemään ja se on pääasia. Jonkinlaista keskusteluakin syntyi muutamista teemoista. Yritin pitää yhteispäättämisen ja osallisuuden lippua korkealla. Olimme yhtä mieltä, että kaikissa organisaatiossa se ei ehkä toimi. Tunnin aikana ehtii kohtaamaan ryhmää monissa asioissa, jotka ovat yhteisiä.

Minulla saattaisi olla edelleen mahdollisuuksia jonkinlaisena aikuisopettajana, vaikka minulla sosiaalisessa elämässä puuttuukin paljon taitoja. Mukana on edelleen vuosien puhetyöläisenä olemisen jälkeen vielä ripaus opettajaa.

Vieraat olivat kierroksella näissä kolmessa lähekkäin sijaitsevassa yhteisössä, joista olen kertonut. En olekaan tutustunut juuri muihin paikkoihin, vaikka niihin olisi ollut tilaisuus ns. kiertokoulutapaamisissa. Syynä on ollut osittain ajan puute. Olen halunnut keskittyä näihin töihin ja projekteihin, mutta toisena syynä on juuri tämä vaikeus päästä luontevasti mukaan vieraaseen sosiaaliseen ympäristöön. Olen varmaankin sekä kärsimätön että ujo.

En ole saanut hankittua edes kävijälaskuria enkä tiedä millaisen yleisön kanssa olen tekemisissä. Kerron ehkä asioita harkitsemattomasti, mutta sehän on tarkoituksenikin, olla naiivi. Nousu Pinserin listalla tänne asti hämmentää ja velvottaa. Huomasin, että Kevätsipulikukkia on kokenut vielä nopeamman nousun ja uskon, että hänellä on mahdollisuuksia jatkaa edelleen samaa rataa, koska hän on nuori, kirjoittaa herkästi ja avomielisesti tavalla, johon on helppo samaistua, mikä on kaiken kommunikaation perille menon edellytys.

Jokaviikkoisessa yhteisökokouksessa oli paljon porukkaa. Yksi pari oli tullut Intiasta. Sydäntalvella eräs kävi Keski-Amerikassa, toinen asui Kanarian saarilla pahimman syysmyräkän ajan. Itsekin olin kolme viikkoa Portugalissa toverin kera.

Vasta täällä asuessani, olen matkustanut enemmän kuin ennen. Riitta W. vei kurssinsa, minut yhtenä, ensin Tanskaan ja myöhemmin Etelä-Italiaan mansikkapaikoilleen. Se oli ensimmäinen etelän matkani eikä mikään tyypillinen vaan täynnä merkitystä. R. on kaikkien ekoihmisten rakas hömppä. Häntä oli haastateltu viimeisimpään Opettaja-lehteen. Luontoherkkyys ja sen tuominen kaikkiin ympäristöopintoihin on hänen teemansa ja sen parempaa ei voi olla. R. tuli lööppeihin mennessään naimisiin puun kanssa. Oikeasti hän löysi runoilijansa, todellisen luonnontuntijan M:n, joka kertoo näkevänsä ihmisen auran. R. on pelätyn kriitikon Jyrki Lehtolan täti ja legendaarisen journalistin Erkka Lehtolan sisar.

Matkustamme itse ja meillä käy vieraita monesta maasta. Olen sanonut, että periaatteessa meidän ei tarvitse lähteä täältä minnekään: maailma tulee tänne ennemmin tai myöhemmin. Tunnettuja henkilöitä on käynyt monia. Eivät monet tee numeroa itsestään.

Muutaman tunnin fyysisen työn jälkeen on aika jälleen blogata. Pääsin eilen ekoyhteisöteemaan. Koska vain problematisoimalla pääsee edes jonkinlaiseen kiinnostavuuteen, jatkan. Keuruusta etelään on pari muutakin ekoyhteisöä. On Katajamäki, jossa asuu koko ekoyhteisöliikkeen ideasampo, K. Katajamäessä ollaan syvällä maan sykkeessä, hieman hipahtavia. Yhteisö, joka tuntuu pitkälle perustuvan yhdessäoloon on hienossa vanhassa puulinnassa ja ympäröivissä rakennuksissa lähellä eriskummallisen tri Lybeckerin Elämänmäkeä, jossa jo edellisen vuosisadan vaihteessa saatiin luontaishoitoja mm. puussa istuen.

Vilppulassa on myös kristosofien Väinölä -yhteisö, jossa joukko nuorehkoja, kauniita ja valoisia ihmisiä on ollut jo pitkään. Heillä on hienosti toimiva yritys, siivous-, maalaus ja remonttialalla. He tulevat toimeen omillaan. Joka kesä annetaan kesäteatteriesityksiä Pekka Ervastin hengessä. Hienossa kunnossa oleva talo on täynnä kalevalaishenkistä taidetta, kuin samasta puusta kaikki. Olen käsittänyt että yhteisön vanha rouva tekee kaikki päätökset eikä se asukkaitten mielestä ole yhtään paha asia. Siellä on upea maakellari ja savusauna. Taloa lämmitetään jätepuulla.

Ehkä liikaa valoa, minun makuuni. Elämä ja taide vaativat varjoja, kontrasteja, ristiriitoja. Viihdyn maallisessa Keuruun Ekokylässä, missä kaikki saamme osallistua päätöksentekoon ja saamme olla mitä olemme, skeptikkoja tai huuhaan kannattajia tai aivan tavallisia.

Ollessani eilen hakemassa Tampereelta kuormaa, täällä pidettiin pari palaveria. Toinen käsitteli kesäfestaria, joka on tarkoitus pitää nyt toisena vuonna. Viime kesäinen oli pieni, hyvätunnelmainen ja onnistunut. Oli paljon hyvää musiikkia, yhteisöteatteria ja mukavaa yhdessä oloa.

Toinen käsitteli navetan tilaa. Onko kuitenkin mahdollista kehittää korjauksesta projekti, joka luo oikeita työpaikkoja, on kysymys, jonka ratkeamista odotan suurella jännityksellä. Vai onko se samanlaista tuulentupien rakentamista, turhaa siemenen maahan valuttamista, jota täällä on harrastettu ihan riittämiin. Meillä on mahtava apu, Keuruun yhteisön varsinainen perustaja L., koko Suomen yhteisöliikkeen äitihahmo, jota vastaan minäkin olen ollut äitikapinassa, mutta jonka ylivertaisuuden olen ensimmäisenä valmis tunnustamaan.

Älä luule, että mollaan ihmisiä vain mollaamisen halusta, kun kerron epäilyksistäni. Minusta ihmisten suuruus ja hienous tulee oikeuksiinsa vain varjojen kautta. Minä itsekin olen kokenut monta zeniä täällä asuessani, leppeässä suomalaisessa luonnossa, äiti - maan hoivassa, kohtaamisissa eri ikäisten ihmisten kanssa - tai vaikkapa vuohta lypsäessä. Yhteys eläimen kautta koko luomakuntaan. Olemme kaikki yhtä.

On mukava olla sankari toisen silmissä. Sitä olen nyt naapurin N:lle, alle 6 v. Kerroin muistamani paroni Munchausenin jutut ikäänkuin ne olisivat tapahtuneet minulle. Poikaa nauratti ja kuulin hänen kertovan juttuja kotona sisarilleen.

Kuulin, että R. lähtee ainakin kesäksi Ähtärin yhteisöön, jossa tarvitaan kuulemma miestä. Olisimme kyllä tarvinneet hänet täälläkin, mutta sellaista se on näiden ekoyhteisöjen dynamiikka, lähtöjä ja tuloja. Ähtärin yhteisön sielu M. oli perustamassa Keuruun yhteisöä, yhtenä kolmesta voimanaisesta, mutta päättikin sitten lähteä pienempään paikkaan. Monesti on tullut mieleen, että tämä meidän Kivijärven tilamme olikin liian suuri haaste, mutta täältä en hevillä lähde minä eikä moni muukaan, eikä varsinkaan Tuulikki. Tästä paikasta on tullut meille rakas.

Ähtärillä ja meillä on eroja, jos on yhtäläisyyksiäkin. Me emme ole ekologisuudessa kovin syvän vihreitä emmekä fundamentalistisia. Meillä on paljon väkeä ja pyrimme keskustelevaan päätöksentekoon ja olemme siinä onnistuneetkin. Yhtäläistä on, että olemme kumpikin paikka ottaneet vastaan suuren joukon rikki menneitä ihmisiä ja kokeneet heidän kanssaan paljon. Meillä on ollut talous tiukilla, koska olemme ostaneet tämän paikan ja lyhennämme velkoja ja maksamme korkoja. Ähtärin Suomineidossa ollaan kaupungin pitkäaikaisia vuokralaisia. Meillä saadaan asumistukia ja työttömyyskorvauksia. Suhteemme viranomaisiin ovat kunnossa. Meillä suositaan lapsiperheitä. Lasten leikit ovat iloinen asia.

Kun omassa elämässä ei tapahdu mitään, on mukavaa päästä kurkistamaan toisten elämää. Lokit ja niitten seuraaminen ovat rikastuttaneet erakkomaista elämääni. Paljon kiinnostavia sivuja löytyy. Yksi lupaavimpia on Kevätsipulikukkia, jossa on juuri sitä peräänkuuluttamaani yksityisyyden ja yleisyyden rajankäyntiä. Kun asioista kerrotaan rauhassa ja selkeästi, yksityisyydestä tulee yhtäkkiä yleistä ja meitä kaikkia koskevaa. Sähkösanomatyyli ei anna tarpeeksi taustoja.

Kevätsipulikukkia kertoi vappuna tulleesta ohjelmasta, josta näin vain lopun. Siinä puhuttiin taas uudesta salaliittoteoriasta, että kuukävelyt olisi trikkifilmattu. Sinänsä asiasta on ennenkin puhuttu. Näytti, että todisteita on paljonkin ja USA:n entiset ja nykyiset potentaatit kertoivat hätkähdyttäviä asioita hallinnon kyynisyydestä. Minun teoriani on kuitenkin, että ohjelma saattoi kuitenkin olla taitavasti leikattu. Eri asioita koskevat kysymykset ja vastaukset oli suruttomasti yhdistetty. En kovin helpolla usko salaliittoihin.

Ekokylässä on pystytetty rauhanpylväs. Siinä lukee neljällä kielellä: Vallitkoon rauha maailmassa. May Peace prevail on Earth. Yksi lauseista on saameksi ja yksi venäjäksi eri ilmansuuntien mukaan. Pylväs pystytettiin sisääntulotien varteen. En halunnut lähteä mukaan sen pystytysseremonioihin, vaikka en olekaan rauhaa vastaan. Rauhan ajatukseen virittäytyminen ja hyvän tahdon ajatusten ajatteleminen tekee varmaan ennen kaikkea hyvää omalle itselle ja sitä kautta vaikuttaa ympäristöön.

En kuitenkaan allekirjoita sitä että ajattelemalla pystytään vaikuttamaan fyysiseen maailmaan suoraan. Olen nähnyt täällä joogalentoa yrittäviä, jotka kyllä pomppivat jäntevästi, mutta lentämistä se ei ollut vaan pateettista uskottelua. Hipit yrittivät Vietnamin sodan aikana pysäyttää meditoimalla USA:n lentokoneita ja nostaa panssareita ilmaan. Kyllä mieliala voi vaikuttaa fyysiseen maailmaan, mutta epäsuorasti. Joskus on puhuttu kuinka vanhat ikävät laitosajan värähtelyt vaikuttavat Ekokylän auraan ja niitä on jopa yritetty karkottaa eri konstein. Kyllä niitä värähtelyjä tietysti on vanhoissa rakenteissa ja arkkitehtuurissa, mutta eivät ne ilmassa leiju.

Kuuntelen tv:n Lauantaiseuraa, jossa vieraana on Paavo Lipponen. Hän on minun makuuni, mutta silti voin olla kriittinen. Eduskunnalla on marginaalinen tehtävä muulloin kuin silloin kun on juuri käyty vaalit ja uudesta hallituksesta keskustellaan. Lipposella on selvä ristiriita, kun hänen pitäisi olla samalla eduskunnan vallan edistäjänä ja puolueen puheenjohtajana. Vallassa olevan enemmistöhallitus ja niitten takana olevat puolueet ovat kaiken vallan takana tietysti kaikkien muiden korporaatioiden kanssa. Kansan ääni vaikuttaa mutta vain joka neljäs vuosi.

Lipponen tuntui saaneensa sielulleen vahingon Jäätteenmäen ja kepun iskusta vyön alle Irakin kysymykseen suhtautumisessa. Sillä keinoin kepulle tuli vaalivoitto. Traagista mutta perin inhimillistä. Mielestäni politiikka on perin likaista peliä, jossa tällä kertaa Jäättenmäki onnistui. Hän on muuten osittain vallan pateettinen hahmo, joka ei vielä ollenkaan pysty täyttämään edeltäjänsä isoja saappaita.

Katsoin myös Itsevaltiaiden uusintaa heti äskeisen ohjelman jälkeen. Se on loistavaa satiiria. Siinä puhutaan viihtein keinoin tärkeistä asioista. Nyt puhuttiin lähiöiden toimeentuloloukuissa elävien puolesta.

Pääsin käymään kylillä kyytimässä matkalle lähtevää ihmistä. Kaupassa oli taas paljon puolet alennettuja elintarvikkeita. Tapasin myös miellyttävän naapurimiehen, jonka kanssa puhuttiin siitä ajankohdasta, kun hän tulee metsäkoneellaan ajamaan viime talven urakkani, kaatamani risut pois ojien varrelta. Laitoin chili con carnea ja hain ulkoa ensimmäiset kasvukauden aarteet. Nipun ruohosipulia. Laitoin viime kesänä seinien varrelle kymmenittäin ruohosipulituppaita, jotka nyt sitten antavat ensimmäistä satoa.

Olemme jokavuotisen kasvun ihmeen kynnyksellä. Tuulikki kumppaneineen kasvattaa ja kouluttaa taimia päivittäin. Loppukesästä alkaen elämme todellista yltäkylläisyyden aikaa, kun kasvimaalla on vaikka mitä. Itse en ole ennättänyt osallistua varsinaiseen puutarhatyöhön, mutta minulla on tärkeä rooli kateruohon hankkijana. Se on se perusta, jolle kaikki rakentuu.

Katteen ansiosta kitkemistyö vähenee. Maata ei tarvitse lannoittaa eikä kastella. Aikani menee pääasiassa siihen raskaaseen työhön ja olen tyytyväinen, että olen löytänyt tärkeän tehtävän. Lähden kohta tekemään taas puita. Periaatteeni on vanha kansan viisaus: Vähän päivässä, paljon viikossa. Yritän saada joka päivä aikaan jotakin, joka näyttää vaatimattomalta mutta aikaa myöten vähäisyys muuttuu suuriksi asioiksi.

Sama oli säästämisen kanssa. Oli helppo panna hieman syrjään työvuosina. Nyt sen ansiosta minun ei tarvitse elää kädestä suuhun, vaan olen itsenäinen. Ruotsin erään porvarihallituksen finanssiministeri Anne Vibble heätti kansassa ivahuutoja, kun hän sanoi, että jokaisella pitäisi olla säästössä vuosipalkan verran. Miten se on mahdollista, huudettiin. Se on heikon väestönosan pilkkaa.

Ruotsalaiset on vielä meitä enemmän valjastettu kädestä suuhun elämiseen. Asunto- ja opintolainat, kulutusluotot ja vähittäismaksut ovat jokapäiväistä elämää, jotka sitovat väestön vaalikarjaksi. Ihmiselle jää vain mahdollisuus hedelmättömään narinaan, mikä on mielestäni ruotsalainen kansallispiirre. Naristaan, mutta äänestetään yhä uudestaan valtaan samat itsevaltiaat.