2.7.03

En voi olla huokailematta lapsenlapsen ihanuutta. Saa poimia vain kermat. Ei tarvitse vaihtaa kakkavaippoja eikä kuunnella itkuja. Saa vain seurustella tyytyväisen lapsen kanssa, saa hymyjä ja halauksia.
Uskon, että paljon lapsen viehätyksessä piilee sen käsittelyssä ja opettamisessa kommunikoimaan. Saat sitä mitä siihen laitat. Jos haastat riitaa, saat riitaisen lapsen. Jos opetat sosiaalisia taitoja, leikkiä ja huumoria, saat niitä myös takaisin. Lapset jos jotkut ovat peilejä.

Tietenkin on myös sairaita lapsia, mutta uskon, että heidänkin kanssa pätevät paljolti samat jutut.

Minun lapsenlapseni on ainakin täydellinen. Parempaa ei enää voisi toivoa. En pysty sellaista kuvittelemaan. Täydellisellä en suinkaan tarkoita hiljaista ja mukautuvaa. Pojalla on oma vahva tahtonsa ja oma persoonallisuutensa.

Asuntoni on hiljennyt ja koen jo vierotusoireita. Tyttäreni on edelleen isin tyttö ja itkee herkeästi, kun joutuu isistä eroon. Miten minulle, kivikasvolle, on tullut noin tunteitaan ilmaiseva lapsi?

Aamu on kuin mannavelliä mustikkahillon kera. Keskikesä on parhaimmillaan. Pihalla tuntee karamellin tuoksun jostakin kukkivista pensaista. Lopultakin uimavedet ovat lämmenneet säällisiksi. Uimisliikkeet ovat kuin jäseniä hivelevää joogaa. Vedestä noustuaan on kuin uusiutunut, vaikka ruumis olisi ollut kuinka jäykistynyt. Pieni haitta on, että iho tulee liukkaaksi jostakin levästä vedestä noustua. Myrkyllistä se ei ainakaan ole.

Tänään aion jatkaa ikuisuustyötäni ja sahata ja pilkkoa hupenevaa puupinoa. En ehdi kovin paljoa puutarhaa muuta kuin ehkä ajamaan katekuorman ja vähän levittämäänkin. Kasvimaakin tulee toisin voimin vähitellen paraatikuntoon. Nuorempien ja vanhempienkin into ja kestävyys tuntuu loppuvan, kun homma ei ole valmis heti vaan vaatii viikkoja ja taas viikkoja. Mutta onneksi on muutamia sitkeitä. Japanilainen tyttökin ahertaa pellolla kovassa helteessä leukaan asti napitettuna sinisessä suojapuvussa. Onko säädyllisen tytön rivoa vähän vähentää vaatteita vai ovatko suomalaiset helteet vain meidän kuvitteluamme.

Yritän asennoitua viimeiseen verkkokirjoitustehtäväänkin, vaikka olen jo viikkoja myöhässä. Onneksi on muitakin, jotka eivät ole saaneet aikaiseksi. Yksi tyttö kirjoittaa Espanjan yöelämästä, ettei yksinkertaisesti synny, sori.

Vaikka verkkokirjoittamisryhmän osanottajat ovatkin hyviä kirjoittajia ja kaikin tavoin sympaattisia, ryhmiytymistä ei kuitenkaan ole syntynyt. Onko syynä, että vetäjä on kehottanut pysymään tiukasti asiassa ja oppisuunnitelmassa? Minulle tästä blogista on tullut tärkeämpi väylä kuin kirjoittamiskurssista, vaikka yhteisöllisyys tässäkin on osin kuviteltua.

Debatteihin osallistuminen olisi mukavaa, mutta en ole oikein ehtinyt. Enkä myöskään lukemaan lokeja samassa määrin kuin toukokuussa. Kunhan aikaa vierähtää, alan minäkin potkia eri suuntiin.

Ei kommentteja: