Jokavuotinen Mäntän kuvataideviikoilla käynti ei koskaan petä. Honkahovissa ja Pekilo-tehtaalla oli taas niin suuri määrä nykytaidetta, että sen täydellinen kokeminen ei onnistunut. Mutta hyvä näinkin. Tyttäreni nauroi, että nyt se alkaa Valterillekin. Minä vein häntä pienenä kaiken maailman nähtävyyksiin ja museioihin, että tyttö välillä huokaili, mutta niin vain siitä on tullut hänellekin harrastus omassa aikuisuudessaan. Minusta ihan tuntui, että 11-kuukautinen lapsi nautti omalla tavallaan veistoksista, lähinnä niiden koskemisesta ja äänimaailmasta.

Puun käsittely on aina miellyttänyt minua jo niiltä ajoilta, kun työskentelin Tampereen Nykytaiteen museon näyttelyjen pystyttämisen apupoikana kolmekymmentä vuotta sitten. Tietenkin Miina Äkkijyrkän valtavat romunaudat Pekilotehtaalla olivat hienointa antia. Äkkijyrkkä on tullut henkilökohtaisestikin tutuksi, kun hän n. vuosi sitten kävi Ekokylässä. Hän oli särmikäs ja hermoherkkä silloinkin aivan kuin tv:n dokumentissa. Hän kehitti hysteerisen hermoromahduksen katsojien edessä, kun poliisi tuli hakemaan hänen koiriaan. Onni, ettemme ottaneet hänen lehmäänsä. Hänen kanssaan joutuu väistämättä vaikeuksiin. Silti hän on suuri taiteilija. Viimeistään hänen romunautansa ovat vakuuttaneet minut hänen taiteilijan kyvyistään.

Pekilo-sana tulee pekilo-hiivasta, jota kasvatettiin puunjalostuksen jäteliemissä lehmien rehuksi. Äkkijyrkän naudat sopivat hyvin ympäristöön. Mänttä on muutenkin merkittävä taidekaupunki. Myllyllä on merkittävä yksityinen taidekeskus ja Serlachiuksen museossa näkee monia Suomen taiteen kultakauden helmiä. Serlachiuksen upouusi teollisuusmuseo taas hyödyntää uusimpaa museotekniikkaa median tietojen mukaan. En ole siellä vielä ehtinyt käymään.

Nykyinen vuorineuvos Serlachius ja hänen vaimonsa lahjoittivat kuuluisan navettamme pystyssä pitämiseen n. 150 000 mk ja silloiset hallituksemme jäsenet lupasivat naiiviudessaan, että seuraavana kesänä navetta on kunnossa. Olin silloin ry:n puheenjohtajana ja jouduin selittämään sekä rouvalle että herralle, että mitään ei ole tapahtunut. Nyttemmin tuosta summasta on käytetty varmaan puolet, mutta navetta on surkeassa kunnossa. No annoin rouvalle sentään yhden luomukaalin korvaukseksi ja hän vielä kiitteli. Osasin ehkä hurmata rouvan, mutta herra oli kovempi pala. Hän ei suostunut tulemaan edes sisälle omalla käynnillään, vaikka T. oli hermostuksissaan siivouttanut talot lattiasta kattoon. Se oli sama herra, jolle E. oli ensimmäisenä kesänä karjaissut, että meillä otetaan kengät sisällä pois.

Serlachiuksella on lukkarinrakkautta tätä paikkaa kohtaan, koska juuri he möivät tilan Vaasan läänin kuntainliitolle, joka perusti tänne työlaitoksen ja suku oli rakennuttanut hienon navetan, joka oli joutunut rappiolle, kun karjanpito ja muukin työ oli laitoksessa lopetettu ja terapia astunut sijaan. Sitä ennen paikka kannatti itse itsensä ja oli kuuluisa maanviljelyksestään ja erityisesti jalostussonneistaan. Seinälläni on siitä muistona puinen varsi, joka kiinnitettiin sonnin nenärenkaaseen, kun sitä talutettiin astumaan kaunokaisia.

Amerikkalainen, Puolassa työskentelevä nainen oli keskinkertaisuus, aivan tavallinen. Tutustuimme myös Ekokylässä pari viikkoa oleskelleeseen naistaiteilijaan, jolla on aikomuksia tulla tänne asumaan. Ehkä ihan OK nainen.

Hienon auringonpaisteen innottamana käänsin aamulla lämmityksen pois ja lämmitin käyttövedet kuten kesällä pitää, puulla. Onneksi ylihuomenna alkaa jo taas työviikko. En oikein pidä jouten olosta. Sormet syyhyävät sirkkelöimään.